sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Kullervo / Turun kaupunginteatteri 2.10.2021

No nyt on moderni tulkinta Kiven Kullervosta! Ensinnäkin näytelmä on kokonaan naisten tähdittämä; aika kiinnostava veto kun Kullervo on niin Äijä. Linda Wallgrenin ohjaus on raikas ja räiskyvä, erilainen, ja paikoitellen aika hulvatonkin. Mutta kaikkihan tietävät miten Kullervolle lopulta käy, eli aika traagisiakin elementtejä on mukana. Väkivaltaa, kuolemaa ja murhetta on paljon, ja siksikin ikäsuositus on 13+. Keveyttä ja huumoria esitykseen on onneksi saatu monestakin eri elementistä.

Jotenkin tässä oli paljon samankaltaisuutta viime vuoden suosikkinäytelmäni Rakkaani, Conan Barbaari kanssa. Ei ainoastaan sama puvustaja, ja se että samat naisnäyttelijät esittävät miesrooleja. Mutta jotenkin sellainen samanhenkisyys ja päähän potkimisen teemat. Kuten Conanissakin, pääosassa oli reppana ja kärsivä nuori. Kaikki kiusaavat ja kostohalu pistää tämän pään sekaisin. 

Esitys alkaa lakonisen tyylikkäästi. On aamupalaa puuhaava nainen. On huutava vauva, Hitaasti eleetön nainen nappaa leipäveitsen ja poistuu. Vauva hiljenee. Nainen palaa jatkamaan aamupalaansa. Vaikuttavaa kaikessa eleettömyydessään. Toisaalta, mikä on tämän yhteys Kullervoon? Tehokkaana johdantona väkivaltaesitykselle toimii kyllä.

Rakastan sitä miten taitavasti nykyajan ylöspano taipuu vanhaan tekstiin! Tai oikeastaan miten vanha teksti taipuu moderniin kehykseen. Mielenkiintoinen kontrasti on myös modernin lavastuksen ja puvustuksen sekä Kiven kauniin, arkaaisen tekstin kanssa.

    

Kullervo (Helmi-Leena Nummela) raataa orjan lailla setänsä Untamon (Ulla Koivuranta) rengas- ja korjausliikkeessä (Untolan Rengas & Romu) omien vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Siellä lattioita lakaisee myös paras kaveri Kimmo (Minna Hämäläinen), joka takatukassaan muistuttaa lätkänpelaajaa 80-luvulta. Kasvattiäiti ja Untamon emäntä (Ulla Reinikainen) on elähtänyt prätkäpimatsu, jonka pelkkä kihertävä olemus ja tukan heilautus saa aikaan naurunkäkätyksen sisimmässäni. Paikoitellen Untamon ja rouvansa asetelmasta tuli mieleeni Macbeth, missä rouva onkin se pahempi osapuoli, joka viekoittelee miehensä tekemään tuhmia. Olihan Kivikin Shakespearensa lukenut.

Kun paikallinen jengipomo Seppä Ilmarinen (Kirsi Tarvainen) purjehtii sisään pitkässä turkissaan, paljas rinta lihaksista pullistellen (se Conan Barbaari -vertaus!) ja kultaketjut rinnalla kimaltaen, sekä pitkää hiuspehkoaan ja partaansa sivellen, olen ihan myyty. Ja myyty on myös Kullervo, orjaksi tälle sankarilliselle menestyjämiehelle. Katkeruus ja kostonhimo vain lisääntyy, kun Kullervo joutuu (seksi)orjana toteuttamaan uuden isäntänsä pienimmätkin sormennapsutukset - kaiken lisäksi Pohjolan neito (Ulla Koivuranta) tuntee olonsa uhatuksi, jättikokoisesta povestaan huolimatta! Hulvaton rooli tämäkin ja miten mulle tulee mieleen Donatella Versace? 

Tähän väliin on pakko kehua Tuomas Lampisen hillitöntä pukusuunnittelua; tästä on kuulkaa Kalevalan karvahatut kaukana (vai ovatko sittenkään?). Kultalameeta, ökyilyä ja design-juttuja nähdään Ilmarisen taloudessa, mutta Kullervon vanhemmat luottavat perisuomalaiseen suunnitteluun. Ja sitten on se junttikasarilook! Kun Kullervo lopussa lähtee kostoretkelleen, niin minkälaisen modernin vihaisen (nuoren) miehen sotisovan hän vetää ylleen? Arvatkaapa vaan... Myös Jessica Rosenberg ansaitsee aplodit hienoista peruukeistaan ja maskeerauksesta.

Tarinassa on niin monta mutkaa ja juttua, ja kaikessa punaisena lankana on se Kiven teksti. Jos nyt Pohjolan neidon karja onkin modernisoitu S/M-henkiseksi koiralaumaksi ja Kullervon vanhemmat Marimekko-asuisiksi sohvallamöllöttäjiksi niin mikä jottei. Yllätyksellisiä käänteitä nähdään paljon ja enpä tosiaan hykertele katsomossa yksin. Kikatusta ja hohotusta kuuluu joka suunnalta. Olutravintola Riekkokankaan kantapeikot salihousuissaan ja Vaatehuoneen "silkki"pusakoissaan on taas ihan oma lukunsa. Olen ihan varmasti ollut tuolla, tai ainakin jossain sen kymmenistä ellei sadoista baarikloonikavereista ympäri Suomea. 

Kun Kullervo täräyttää Total Eclipse of the Heart karaokessa, voi pojat! Taas tuli muistuma siihen Rakkaani, Conan Barbaariin; karaokebaarikohtaukset ovat henkiset siskokset.

Kaisu Koponen on laatinut messevät lavasteet. Koko näyttämö on yhtä taulunkehyksen sisällä tapahtumaa kohtausta. Kaiken taustalla häälyy Gallen-Kallelan vaikuttava Kullervon kirous -maalaus, tosin ilman päähenkilöään. Kun Kullervo lopulta murtautuu kirjaimellisesti ulos raameistaan ja pistää kaiken päreiksi, noh, näin todellakin käy. Myös lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hienosti. Ja tulikohtaukset on kaunista katseltavaa myös! Ja se hydrauliikkapuristin! 

Mika Hiltusen hienot projisoinnit täydentävät näyttämökuvan upeaksi; hetkittäin myytti sekoittuu realismiin. Valot (Jarmo Esko) ja äänet (Iiro Laakso) pelaavat myös hienosti yhteen kaiken muun kanssa.

Koko näyttelijäsakki vetää ihan huikean hulppeita rooleja. Kirsi Tarvainen ja Ulla Reinikainen Kullervon vanhempina riemastuttavat kaikessa säälittävyydessäänkin, ja tottakai Helmi-Leena Nummelan monia tunteita läpikäyvä Kullervo on upeaa katsottavaa. Viettelevä, epävarma, julma, piittaamaton, tunteeton mutta myös täysillä tunteva. Nuori ihminen joka joutuu vanhempien heittopussiksi. 

Johtuvatko Kullervon kokemat vääryydet yhteiskunnasta vai ajautuuko hän niihin itse? Mikä vaikuttaa eniten: geenit ja perimä, kasvatus, kohtalo, luonne, ympäröivä yhteiskunta? Mistä se pahuus oikein kumpuaa? Testosteroni tuoksuisi vahvasti nokkaan - ellei lavalla olisi ainoastaan naisia. Shakespeare-viittauksia on myös Ainikin itsemurhassa (Ofelia), mutta myös antiikin tragediat heijastuvat Kullervon kohtaloon. "Kirous ja rutto päällesi, koiransikiö".

Esityksen jälkeen mietin paljon myös muutaman vuoden takaista Åbo Svenska Teaterin loistavaa Kalevalaa ja sen välittämää Kullervo-kuvaa. Ja ylipäätään sitä Kullervoa mikä on meille tuttu taiteesta ja eri tulkinnoista. Mun tulee vähän surku koko tyyppiä, eksynyt ja kiivas teini jota maailma murjoo. Kaikki potkivat tätä päähän tai ainakin nimittelevät. Vähemmästäkin sisuuntuu. Eihän nimittely oikeuta hirmutekoihin, mutta Kullervon kohtelu auttaa ymmärtämään miksi tarina on loppujen lopuksi tragedia. Ei ainoastaan Kullervon tragedia, vaan koko yhteisön. 

Väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitähän Kullervo elää ja hengittää. Kullervo ei suostu asettumaan mihinkään perheen, suvun tai yhteiskunnan tarjoamiin muotteihin (telkkarin katselu kutovan äidin ja lonkeroa kittaavan isän kanssa ei iske pidemmän päälle) vaan valitsee omat polkunsa. Ja ne polut johtavat vain tuhoon. Vaikka Wallgrenin Kullervo tarjoaa toisenlaisen lopun - onko Kullervon mahdollista ottaa oma elämänsä hallintaan ja kirjaimellisesti tuikata raamit tuleen ja kävellä pois. Kenties, kenties.

Kullervo on kertakaikkisen nautittava esitys. Haluaisin nähdä tämän uudelleen, vaikka jo pelkästään hienojen näyttelijäsuoritusten vuoksi. Voisiko Wallgren ja tiimi tarttua seuraavaksi vaikka Seitsemään veljekseen, tai Nummisuutareihin, Kiven äijäilyklassikkoja nekin. Voisiko tämä olla Kivi-trilogian alku? Pliis!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Nainen katoaa / Grus Grus Teatteri & Turun kaupunginteatteri 1.10.2021

Aina kun kuulee sanan Grus Grus Teatteri (tai kolme sanaahan siinä on) niin pitää rientää varaamaan lippuja. Minulle nimi on tae laadusta, mutta myös uniikista ja usein melko eriskummallisesta esityksestä. Niin tälläkin kertaa. Nainen katoaa viivästyi sekin tiedätte-kyllä-minkä takia, mutta vihdoin päästiin Turun kaupunginteatterin Sopukkaan sitä ihmettelemään. 

Ja ihmettelyä totisesti piisasi! Tätä Sophia Lannefranquen kirjoittamaa (Sofia Molinin ja Ville Kurjen avustaessa) teosta mainostettiin sanaparilla "psykedeelinen trilleri", ja ehkä se olikin juuri sitä. Taatusti psykedeelinen, ja jossain määrin trillerikin, hieman film noir -henkinen sellainen. Ainakin siinä oli mysteeri (kadonnut nainen) ja etsivä (joka tutkii tämän katoamista). Mutta sen lisäksi paljon muutakin. 

Naisen (Sofia Molin) hämmentynyt tiedemiespuoliso (Thomas Dellinger) tuntuu olevan kaikesta koko ajan pihalla. Katsoja voi hyvin samaistua, koska yhtä pihalla sitä ollaan. Hykerryttävintä esityksessä oli se kun tapahtumille saattoi keksiä monenlaisia selityksiä ja tulkita oman mielikuvituksensa rajoissa. Katsojakumppanin kanssa keksimme näitä iltamyöhiin, ja molemmilla oli muutama sellainenkin skenaario mielessä mitä toinen ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta en halua spoilata, vaan tämä pitää kokea itse.

On pariskunta, heillä on kaikenlaista yhteistä ajanvietettä, bonsaipuuta ja pandakostyymiä. Välillä tanssitaan, mutta nainen tykkää myös kävellä yksin sateessa ja kotonakin hänellä on oma piilopaikkansa. Mies tuntuu olevan ihan yhtä hämmentynyt vaimonsa elämästä kuin etsiväkin. Ja useinhan katoamistapauksissa epäillään puolisoa. Kliseisesti etsivältä näyttävä etsivä (Pauli Poranen) ja mies keskustelevat, tai kuulusteluhan se on. Kaksikon dynamiikkaa on hauska seurata, heidän välillään on jotain mistä ei saa otetta. Vaikka nainen ja hänen katoamisensa tässä on se mistä ei saa otetta. Pariskunnan suhde vaikuttaa kyllä melkoisen oudolta. Jos kohta en tiedä kumpi heistä on se oudompi. Mietin onko kaikki vain miehen mielikuvitusta tai peräti vinksahtaneen mielen tuotosta. Siis koko vaimo ja hänen katoamisensa. 

Ville Kurki ohjaa näyttelijäkolmikkoa hienosti, ja kyllä kaikki tekevät taitavaa työtä. Sofia Molin on aina yhtä häikäisevä ja lakonisen jäyhät miehet koittavat pitää tunteensa kurissa (vaan pinnan alla kuohuu). Kalle Terästön äänimaisema ja musiikkivalinnat hurmaavat, sopivan vinksahtanutta. Sateen ja ukonilman äänet luovat sopivan tunnelman. Katon lakanaan heijastettava videomateriaali aallokosta ja naisesta sen syleilyssä tarjoilee myös aivoille työstettävää - liittyvätkö ne naisen taustaan, alkuperään vai kohtaloon. Vaiko eivät?

Timo Tammisen ja Ville Kurjen retrohenkinen puvustus ja lavastus vie myös ajatukset 1960-luvulle. Vakosamettiset pikkutakit, trenssit, naisen asut - ja se hurja panda/merenneitodiskokohtaus, huh! Jääkaappi lavalla näyttelee tärkeää roolia myös! Irene Lehtosen käsialaa on valosuunnittelu; hyvin tärkeässä osassa sekin. Kaikki mitä näemme ja koemme tukee hyvin toisiaan.

Mitä miehelle tapahtui lennolla Kanadaan? Mistä hän vaimonsa löysi? Mikä on bonsain merkitys tässä kaikessa... Nainen katoaa herättää paljon kysymyksiä, mutta ei tarjoile vastauksia. Sen sijaan se tarjoaa kiehtovan reilun puolitoistatuntisen esityksen, josta jäin kaipaamaan ainoastaan käsiohjelmaa.  

Haluaisin nähdä tämän uudelleen, koska mielessä pyörii monia kysymyksiä ja mietteitä. Nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen ja käydä äimistelemässä Nainen katoaa. Esitykset Turussa 30.10. asti, Mikä on sinun tulkintasi - katosiko nainen, ja jos katosi niin miksi, minne ja miten? Kiitos Grus Grus syksyn aivopähkinästä!


Kuvien copyright Ville Kurki, alin kuva Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 28. syyskuuta 2021

Dosentit / Kansallisteatteri 25.9.2021

Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.

Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin. 

Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!

Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan. 

Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä. 

Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.

Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.

Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.

Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.

Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan. 

Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!


Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.


En tempautunut mukaan Bezuhovin
(Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Levätkää rauhassa, komisario Palmu / Tampereen komediateatteri 15.9.2021

Kun Mika Waltari kuoli vuonna 1979, ei mitenkään yllättäen siihen loppui samalla myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Mukaanlukien rakastetut komisario Palmu -romaanit. Vaan joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keskeneräinen elokuvakäsikirjoitus muokkaantui tyttärenpojan Joel Elstelän käsissä näytelmäksi kymmeniä vuosia myöhemmin. Ja lopulta syyskuussa 2021 pääsimme nauttimaan työn hedelmistä Tampereen komediateatterissa. Panu Raipian ohjaama Levätkää rauhassa, komisario Palmu on täysipainoinen Palmu-tulkinta. Kaikki ne tutut elementit ovat mukana: nasevaa sanailua, huumoria, nopeita tilanteita, kirjava henkilögalleria ja toimiva juoni. Kerrassaan riemullista katsoa tuttujen tyyppien menoa ihkauudessa näytelmässä. 

Esitys alkaa dramaattisesti. Palmua on ammuttu; Kokki (Risto Korhonen) ja Virta (Mikko Vaismaa) ovat järkyttyneitä. Palaamme takaisin tapahtumaketjun alkuun, Palmun eläkkeellelähtöjuhliin Kämpiin. Maljoja nostetaan, Kokki lauraa luikauttaa Silmät tummat kuin yö (näytelmässä on muutenkin paljon pieniä silmäniskuja vanhoihin Palmu-juttuihin ja elokuvien näyttelijöihin) ja tunnelma on haikean riehakas. Naapuripöydän taiteilijaseuruetta häiritsee eläkejuhlat. Näin pääsemme näppärästi tutustumaan pröystäilevään taiteilija Lautanterään (Jere Riihinen) ja hänen tulevaan Macbeth-tuotantoonsa. Suureksi ilokseni näemme myöhemmin myös otteita tästä Macbethistä (ja voi himpura kun haluaisin nähdä sen ihan kokonaan) ja se liittyykin aika olennaisesti juoneen. 

Tällä kertaa näemme Palmun isoissa saappaissa tamperelaisen mestarin eli Aimo Räsäsen. Palmu on mörisevä mörökölli ja Amin tapa tyypitellä tätä on suvereeni ja taitava. Palmu on jonkunlainen karikatyyri ja ehkä hänessä on paljon mihin näyttelijänä tarttua. Ensimmäistä kertaa mieleeni putkahti myös yhtäläisyydet (lähinnä ulkoiset) Charlie Chaplinin ja Palmun välillä.

Juoni puksuttaa eteenpäin kuin juna ja katsoja istuu kyydissä, ja ainakin minun tapauksessani hykertelee, hymyilee, nyökkäilee ja nauttii. Ihanat mykkäelokuvajaksot! Mikä hahmokavalkadi! Murhaa selvitellään - ja tottakai Palmu sekaantuu tutkimuksiin, pitäähän vanhuksilla olla virikkeitä kuten Kokki toteaa. Äksyilevä maisteri Lautander (Kake Aunesneva), hurmaava neiti Lumme (Saara Pohjoismäki), asioita salaileva emännöitsijä Johansson (Anna Haaranen), ketku rakennusurakoitsija Sipponen (Aku Sajakorpi), epävarma tohtori Saksinen (Ari Myllyselkä) ja vielä tuomari Luste (Jarmo Perälä). 

Kuka heistä on syyllinen, koska kaikilla vaikuttaisi olevan motiivi ja ehkäpä mahdollisuuskin. Agatha Christiemäiseen tapaan Palmu kokoaa lopuksi kaikki yhteen ja selvittää tapauksen. Hetkinen, vai selvittääkö? Ja vietetäänkö lopussa myös Palmun hautajaisia? Juonenkäänteitä siis piisaa. Yksityiskohtiin en mene koska Palmu itse kielsi. Kyllä tämä pitää kokea ihan itse. 

Oskari Löytösen lavastus on näppärä ja muuntaumiskykyinen ja Kaisa Savolaisen puvut oikein passeleita. Varsinkin ne Macbeth-asut, herramunremppeet! Monenlaisista ääniefekteistä ja äänisuunnittelusta iso kiitos Janne Pärnäselle.

Monia hienoja roolitöitä lavalla nähdään, mutta kyllä Jere Riihisen yliampuva teatraalinen Lautanterä varasti show'n aina ilmestyessään estradille. Huikeaa näyttelijäntyötä! Ja lisäksi oli kerrassaan mahtavaa nähdä taas Risto Korhosta lavalla; tälle sopi Kokin rooli kuin nenä päähän. Myös Saara Pohjoismäki oli raikas ja taitava, minulle uusi tuttavuus.

En oikein tiedä mitä odotin "uudelta" Palmulta, mutta iloisesti sain yllättyä. Tämä on oikeasti todella toimiva esitys eikä mikään jämäpaloista kasaan kursittu raajarikko. Mikä on Waltarin kynästä ja mikä Elstelän, onko sillä lopulta mitään väliäkään. Hienoa että tämä on vihdoin saatettu valmiiksi ja lavalle. Nautinnollinen teatteri-ilta!

      

Levätkää rauhassa, komisario Palmu on samalla myös Tampereen komediateatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä. Esityksen lopuksi näimme onnittelutervehdyksiä ja muistamisia. Moni teatterialan ihminen, jolla on ollut siteitä Komediateatteriin, palkittiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton ansiomerkeillä. Onnea vetreä kolmekymppinen, ja malja seuraaville vuosikymmenille.


Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Bolla / Helsingin kaupunginteatteri 4.9.2021

Kauan odotettu Bolla, vihdoin. Pajtim Statovci on suomalaiseksi nykykirjailijaksi päässyt kiitettävästi myös teatterin lavoille. Esikoisteos Kissani Jugoslavia sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa joulukuussa 2018 - ja teki valtavan vaikutuksen. Näin sen vuosi myöhemmin uudelleen, ja hieno oli edelleen. Jostain syystä Statovcin toinen romaani Tiranan sydän jäi ikäänkuin välistä, mutta toivon että sekin joskus johonkin teatteriin ilmaantuu. Kolmas kirja, myös vuoden 2019 Finlandia-voittaja, Bolla, pääsi lavalle nopeasti. Ei yllättävää toki. Ja kerrassaan hienosti Tuomas Timosen dramatisoimana.

Bolla on hieno tarina, tietenkin. Aika raskas ja ahdistavakin, mutta tarina joka elää ja hengittää päähenkilöiden tahdissa. Milja Sarkolan ohjaama draama seuraa kahden miehen kompleksista suhdetta, romanssiksikin sitä kai voisi kutsua. Arsim (Samuli Niittymäki) on naimisissa, haaveilee kirjailijan urasta, opiskelee - ja on albaani. Arsim tapaa kauniin nuoren miehen kahvilassa, ja se on menoa. Ei haittaa että Miloš (Mikko Kauppila) on serbi, ainakaan suhteen alussa. Tapahtumat venyvät pitkälle aikajänteelle, ja 1990-luvun lopun kriisit Kosovossa luovat synkeän taustan kaikelle. 

Arsimin kipuilu omissa nahoissaan on välillä haasteellista katsottavaa ja kaikkien sympatiat ovat hänen vaimonsa Ajshen (Jessica Grabowsky) puolella. Äkkiväärä Arsim on kovin ailahteleva ja antaa nyrkin puhua puolestaan. Ajshe on kulttuurinsa, sukupuolensa ja kasvatuksensa vanki. Mitä hän mahtaa kun mies käy kotona kirjaimellisesti vain vaihtamassa paitaa? Perheen lapset kärsivät taustastaan, erityisesti heidän muutettuaan pois Kosovosta. Kuinka monta polvea joutuu kärsimään sodan vaikutuksista?

Niittymäki ja Kauppila ovat järjettömän hienot valinnat näihin haastaviin rooleihin. Niittymäen oma erikoinen lavaläsnäolo ja kulmikkuus saavat Arsimin särmikkään persoonan heräämään henkiin. Kauppila on taas ilmaisultaan herkkä ja fyysinen, tanssillinen jopa. Alun estyneisyys, ujon pälyilevät katseet, ja varsinkin esityksen loppupuolen mykkä ilmaisu on dramaattista ja surullistakin. Miesten ensimmäinen seksikerta on kömpelöä, hellyyttävää, samaistuttavaa. Se tunne kun et ehdi ottamaan edes sukkia jaloistasi etkä saa paidan hihaa ranteen läpi. Näyttelijät ovat sinut puolialastomien kehojensa kanssa, ja pikkuhiljaa Arsim ja Miloškin ovat.

On myös hienoa että intiimikohtauksiin on otettu mukaan oma koordinaattori (Sara-Maria Heinonen), toivottavasti tämmöistä käytetään teattereissa jatkossakin. Muutenkin kuin miesten välisten suhteiden esittämiseen siis.

Ahkerasti rooleista toiseen vaihtavat Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä tuovat omat tärkeät lisänsä henkilögalleriaan. Varsinkin Arsimin uusi lähimmäisenrakas vuokraisäntä on aivan pistämätön hahmo Klemettilän tulkitsemana. Ja tämän inhimillinen vanginvartija. Kovin pienillä eleillä roolit rakentuvat. Myös Salon kyyninen sairaalajohtaja on kovin todentuntuinen henkilö. Rokka tulkitsi hienosti Arsimin kompleksista treffiseuralaista.

      

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu ovat tärkeä osa esitystä. Pelkistettyä ja karua äänimaisemaa, veden solinaa, teollista tunnelmaa. Uhkaavaa ja painostavaa. Oli myös hienoa kun välillä ääni tuli katsojien takaa; se vei lähemmäksi tapahtumia, niiden keskelle ja sisään.

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä (ei todellakaan siis Studio Pasilassa minne ensin suuntasin) oli pyörö ahkerassa käytössä. Kaisa Rasilan ankean realistinen lavastus kuvastaa Bollan mielenmaisemaa hyvin. Kosovon rapistuminen näkyy seinillä. Myös Elina Kolehmaisen eri aikakausien puvustus vei ajatukset itäiseen Eurooppaan. Kaikki nämä visuaaliset elementit sulautuvat kuitenkin taustaksi johon ihmiset peilaavat omia inhimillisiä heikkouksiaan. 

Miksi on niin väärin rakastaa? Kumpi on pahempaa, se kuin albaani rakastaa serbiä vai kun mies rakastaa miestä?

Pidin myös siitä ettei sotakuvastolla revitelty. Se vain häälyi kaiken yllä ja taustalla ja näkyi erityisesti tietenkin Milošin kohtalossa. Pitkä esitys, mutta en tiedä mitä olisi voinut tiivistääkään.

Vaikka niin tarina kuin toteutuskin on kolkkoa ja alakuloista, niin hienosti näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Ajshe on pitkät ajat alistuva ja uhriutuvakin, mutta lopuksi hän nousee henkisesti voittajana. Kipuiluvuosien jälkeen Arsim tekee mielestään oikean teon ja palaa oikean rakkautensa luo. Liian myöhäänkö - sen saa katsoja päättää. Kun sielu on tarpeeksi rikki, ja kun on kävellyt läpi helvetin, voiko sitä enää palata siihen rakkauteen mikä joskus oli. Kun roolit kääntyvät päälaelleen ja huolehtivasta tuleekin huollettava.

Ymmärrettävästi kaikki Bollan esitykset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kannattaa seurata lipputilannetta HKT:n sivuilla. Monellakin tapaa vaativa esitys, joka jättää hieman sekavan ja raskaan olotilan. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Gladys / Teatteri Vertigo ja Turun kaupunginteatteri 3.9.2021

Aaah, ihanaa, uutta tuotantoa Vertigolta! Nämä ovat aina teatterikalenterini valopilkkuja. Heillä on aina jotain uutta näkökulmaa, yhdistäen hienosti erilaisia taiteenlajeja, vinkeitä esityspaikkoja... Taaskaan ei tarvinnut pettyä, jos kohta tällä kertaa olimme ihan vain "tylsästi" teatterissa. Tylsyys oli kuitenkin kaukana Turun kaupunginteatterin Sopukan pikkiriikkiselle lavalle loihditusta esityksestä. Eeva Salonius on taikonut mukaansatempaavan tarinan ja Ishwar Maharaj sen ajattoman kauniisti ohjannut. 

Gladys kertoo legendaarisesta mykkäelokuvan tähdestä Mary Pickfordista. Naisesta, joka oli paljon muutakin kuin vain elokuvatähti. Kerrassaan kiehtova esitys, joka pureutuu niin Pickfordin (alkujaan Gladys Louise Smith) elämään ja uraan, niin ylipäätään elokuvateollisuuteen ja Hollywoodin alkuvuosiin. Vaikka esiintyjiä on vain viisi, niin lavalla nähdään mittava kavalkadi erilaisia hahmoja Charlie Chaplinista (Samppa Heikkinen) David Belascoon (Kati Urho) ja D.W. Griffithiin (Riikka Voutilainen). Monenlaista elokuva-alan vaikuttajaa siis, mutta pääsemme esityksessä kurkistamaan myös Pickfordin lapsuuteen, perheeseen ja perhesuhteisiin, vähintäänkin yhtä paljon kuin julkisuuspuoleenkin.

Ankara äiti (Seija Uitto) edustaa pysähtyneisyyttä ja päättäväisyyttä. Kuka äiti pistää pikkutyttönsä tienaamaan perheen elatuksen toisilla paikkakunnilla, sinne tavarajunilla yksin matkaten? Siis alle kymmenenvuotiaan! No selvä, siihen aikaan maailma oli erilainen (Pickford oli syntynyt 1892) mutta silti. Mutta oppipa Mary (Jenni Helenius) vaativaksi ja tiukaksi bisnesneuvottelijaksi itsekin. 

Parasta esityksessä on (kaiken muun ihanuuden lisäksi) toteutus. Koko porukka on lavalla, välillä piipahtaen näyttämön sivuilla vaatteita vaihtamaan. Kuten aiheeseen sopii, niin filmikamera rullaa ja taltioi meille yksityiskohtia taustakankaalta katsottavaksi. Jaakko Aution äänisuunnittelu ja hykerryttävän ihanat musiikkivalinnat täydentävät kokonaisuutta. U2:n Love is all we have left oli ihmeen tunnelmallinen päättämään ensimmäisen näytöksen. Ja se esiintyjien upea yhteismusisointi!! Gladys on todellakin kokonaisvaltainen nautinto. 

Marie Antikainen on loihtinut silmiä hivelevän puvustuksen ja monenlaista tilpehööriä pursuavan lavastuksen, jotka huokuvat ajan henkeä. Ihanaa katsottavaa! Vaatesuunnittelussa on huomioitu hienosti myös nopeat roolinvaihdot ja se että esiintyjät pukevat itse itsensä lavan sivustoilla, koko ajan yleisön näköpiirissä. Rekviisiittapaljous näyttää siltä kuin olisi ryövätty pari vanhojen tavaroiden kauppaa.

Eeva Salonius toteaa käsiohjelmassa, että osa tapahtumista on totta, osa kuviteltuja. Mikä on mitäkin menettää merkityksensä, koska näin se olisi voinut mennä. En voi sanoa kauheasti pitäväni Pickfordin persoonasta, vanhoilla päivillään hän on lapsilleen tylyn alistava ja haastattelua tekevälle toimittajalle vähättelevä. Mutta säkenöivä, muuntautumiskykyinen ja taitava hän on, ja ilmeisen rautainen bisnesnainen. Hän raivasi oman polkunsa miehiseen elokuvateollisuuteen ja oli muutenkin aikansa julkkis. Hänestä tuli myös ensimmäinen miljonääri Hollywoodissa ja yhdessä Chaplinin, toisen aviomiehensä Douglas Fairbanksin ja ohjaaja D.W. Griffithin kanssa perustettu United Artists ei ollut mikään vähäpätöinen saavutus sekään. 

        

Näyttelijät hoitavat hommansa mestarillisesti. Helenius tuo Pickfordiinsa paljon erilaisia nyanssejä ja ristiriitaisuuttakin. Aikajana hyppelee lapsuudesta vanhuuteen ja kultakauteen, mutta hyvin sitä pysyy kärryillä missä mennään. Lapsi-Maryllä on pitsiröyhelömekko. Monessa esityksessä minut hurmannut Kati Urho on kerrassaan valloittava Fairbanksina; pilkettä on silmäkulmassa vaikka muille jakaa. Mikä miekkaileva ja viettelevä Zorro-setä!

Sellainen vanha Hollywood-fiilis ja glamour välittyy kyllä katsomoon kauniisti, mutta silti se kova työ ja elokuva-alan raadollisuuskin näkyy.

Mietin paljon tuota jännittävää murrosta mykkäelokuvan ja äänielokuvan välissä. Pickford ei halunnut ääntään kuuluviin, ja tähän hänen uransa näyttelijänä nuupahtaakin. Miten erikoista se on yleisön mielestä mahtanut alussa olla! Että näyttelijät myös puhuvat! Mary Pickford oli kyllä monellakin tapaa poikkeuksellinen ihminen - kuka siis oikeasti 13-vuotiaana ilmoittaa että jos hän ei pääse Broadwaylle niin näytteleminen loppuu siihen. Tämä oli kuitenkin jo 1900-luvun alussa. Naisasianainen oli myös tosikko ja työnarkomaani, mutta hänen esimerkkinsä ja perintönsä elokuva-alalle, erityisesti naistekijöille, on melkoinen.

Ihmisestä ei paljoa jää jäljelle hänen kuoltuaan, paitsi nimi. Nimenvaihdos Gladys Smithistä selkeästi kannatti. Pickfordilla oli myös ristiriita: toisaalta taiteilija kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta taas pelkää että ihmiset unohtavat. Tämän esityksen nähtyään kukaan ei voi unohtaa Mary Pickfordia.

Kerrassaan upeaa työtä taas Vertigolta! Kaunista ja syvällistä, tunteisiin käyvää ja sivistävää. Kiitos kiitos kiitos!


Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 2. syyskuuta 2021

Salaisuuksien ilta / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia 1.9.2021

Ei sitä ohjaajaa välttämättä aina tarvita luotsaamaan näyttelijöitä. Teatteri Siperia on kokeillut metodia useasti, ja nyt myös Tampereen teatterin kanssa yhteistuotannossa. Salaisuuksien ilta syntyi porukalla, työryhmälähtöisesti niin kuin hienosti sanotaan. Ja ainakin tässä tapauksessa resepti toimii mitä parhaiten. Lopputuloksena on hersyvän hauska sekametelisoppa. 

Näytelmä perustuu Paolo Genevesen italialaiseen elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen) ja sovituksesta vastaa Juha Siltanen. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, yhden illan aikana. Kysessä on vanhojen kaverusten illanvietto, mukana myös puolisot. Pikkuhiljaa opimme lisää näistä ihmisistä, heidän työkuvioistaan ja elämistään, ja ennenkaikkea ihmissuhteistaan. Onko kellään puhtaita jauhoja pusseissaan, onko kukaan sitä miltä näyttää ja mitä roolia esittää? 

Salat alkavat paljastua, kun seurue pistää puhelimet pöydälle riviin ja päättää jakaa julkisesti kaikki illan aikana saapuvat viestit, puhelut ja muut. Seuraleikki se on tämäkin, mutta varsin riskialtis. Kuten arvata saattaa, alkaa arkaluontoisia ja selityksiä vaativia viestejä tulvia. Samaan aikaan porukka syö ja juo, humaltuu ja keskustelee elämän tärkeistä asioista. Ja kaiken taustalla häämöttää yhdessä ihailtava kuunpimennys.

Vastapainoa näiden keski-ikäisten ihmisten suhdesoppaan tarjoilee isäntäperheen tytär Sofia (Annuska Hannula), joka elää ensirakkauden huumaa ja pohtii jäädäkö poikaystävälle yöksi vai ei. Hän on ihanan raikas hahmo, joka palauttaa uskon rakkauteen ja parisuhteeseenkin. Nimittäin tämä usko on välillä koetuksella, kun yhä monimutkaisemmiksi osoittautuvia suhteita ja sekoiluita näyttämöllä seuraa.

Esityksen suola (hyvän käsikirjoituksen ohella) on muhevassa näyttelijätyössä. Hieno ensemble tekee hyvin töitä yhdessä. Rempseä isäntä Rocco (Esa Latva-Äijö) ja vaimonsa Eva (Elisa Piispanen) ovat menestyviä ja koulutettuja. Äiti ei oikein tule toimeen tyttärensä kanssa, joka taas on isänsä silmäterä. Pelimies Cosimo (Ville Mikkonen) ei tunnu pysyvän yhdessä työssä kauaa, mutta onneksi onni kukoistaa yksityiselämän puolella uuden vaimon Biancan (Eeva Hakulinen) kanssa. Vaan kelle ne uudet korvikset onkaan ostettu? 

Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) vihjaavat kumpikin jo kotona lähtöä tehdessään, että molemmilla on salattavaa. Siinä kun vaimo poistaa pikkuhousujaan niin mies viestittelee jonkun kanssa. Vaan salaisuudet olivatkin ihan muunlaisia kun kuvittelimme. Yksi valhe johtaa toiseen ja perääntyminen muuttuu mahdottomaksi. Lisäksi illanviettoseurueeseen kuuluu kömpelönoloinen Peppe (Jarkko Tiainen), jonka uusi hehkeä ystävätär onkin sairastunut viime tipassa. 

Salaisuuksien ilta kertoo hyvin meidän ajastamme ja meistä ihmisistä. Ilman vikoja ja puutteita ei ole meistä kukaan ja jotain salattavaa on oikeastaan kaikilla. Joskus voisi olla armollisempaa turvautua pieneen valkoiseen valheeseen ja jättää jotain kertomatta. Vai olisiko? Esityksen loppu tarjoilee vielä yhden yllätyksen!

Mikko Saastamoisen modernin kotoisa lavastus (mutta mikä ihme se punainen reikätuoli on?) saa tukea Mika Hiltusen valosuunnittelulta. Mari Pajulan puvustus on myös sopivaa tähän illanviettoon.

Katsomossa sai kyllä kikattaa ja tirskua, mutta välillä myös jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Myötähäpeäkään ei ole vieras tunne hetkittäin. Muutamassa kohdassa teki mieli nostaa nyrkkiä ilmaan ja huutaa jees! Varsinkin yksi tyypeistä oli niin ärsyttävä että sitä olisi mieli tehnyt vetää nenään. 

Salaisuuksien ilta on taitavasti rytmitetty ja imaisee hienosti mukaansa. Hyvin tehtyä pertsaa (eli perusteatteria) jota voi kyllä suositella riemumielin!


Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.