Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.

Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.

Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Quo Vadis, Tehdas Teatteri, Bredenberg & Taussi: Kasvien elämästä / Tehdas Teatteri 24.1.2025

Kasvien elämästä kuulosti niin kiinnostavalta aiheelta ja tekijäkombolta ettei voinut jättää näkemättä. Ja kieltämättä, katsomiskokemus oli vähintäänkin vinkeä. En oikein tiedä mitä näin ja koin Tehdas Teatterin pienessä Jokistudiossa, mutta aika hienoa se oli! Mikko Bredenberg on aina kiinnostava teatterintekijä, ja tässä hän yhdistää voimansa Mira Taussin ja muun hienon työryhmän kanssa. Tekijät ovat paneutuneet kasvien sielunelämään, eivätkä pelkästään paneutuneet, vaan pyytäneet kasveja itse kertomaan elämästään. Lopputulema on erilainen ja viihdyttävä.

Jokistudion pienessä ja karussa tilassa esiintyy Bredenbergin ja Taussin lisäksi Minerva Kautto. Kasvien elämää havainnollistettiin tanssin ja monimuotoisen liikekielen lisäksi omintakeisella musiikilla. Siinä Antti Puumalaisen musiikki yhdistyi Bachiin ja Wagneriin, luoden kiehtovia äänimaisemia. Puumalaisen käsialaa oli koko teoksen äänisuunnittelu sekä yhdessä Bredenberg & Taussin kanssa myös valo- ja tilasuunnittelu. 

Mutta alussa on hiljaista, pitkään. Vain kontillaan olevat esiintyjät. Pikkuhiljaa kehot keriytyvät auki ja liikkeet alkavat synkronisoitua. Hypnoottista, ilman ääntäkin. Joskus hiljaisuuskin on tehokasta, kaiken hälyn keskellä. Liikkeet muistuttavat joogaa, voimistelua, tanssia. Tiina Helinin suunnittelemat pastellinväriset asut ovat mukavan ja rennon näköisiä. Pikkuhiljaa kuulemme ääniäkin, ensin tanssijoiden huulten päristelyä ja sitten myös humisevaa ääntä nauhalta. Musiikki vaihtuu marssiin, ja isot päivänvarjot pääsevät mukaan. 

         

Varjot aukeavat ja sulkeutuvat kuin kukat konsanaan, välillä pyörivätkin. Kiehtovaa katsottavaa, ja välillä muistuu mieleen ala-asteen jumppatunnit kun tamburiinin tahdissa vedettiin laukka-perussarjaa. Tosin ilman päivänvarjoja. Varjojen värisyttämistä katsellessa olen hieman huolestunut kestävätkö ne koko esityskauden?

Suppuun menevistä ja kurtistuvista päivänvarjoista tulee mieleen kukkien lyhyt elämä, kuinka ne kuolevat viimeistään pakkasten tultua. Mutta sitä ennen ne elävät ja väriloistollaan ilahduttavat ihmisiä ja tarjoavat mettä pörriäisille ja linnuille.

Bredenbergin ja Taussin ideoima ja ohjaama esitys on leikkisä ja koko kolmikko pistää itsensä likoon, heittäytyen leikkimään ja kokeilemaan. Vähän taistelukoreografiaa, tai chi'tä, ja sitä ala-asteen jumppatuntia. Lintumaisiakin liikkeitä nähdään. Ilo nähdä aikuiset vähän hupsuina. Lopullisesti olen myyty kun päästään ihmissusitematiikkaan, nam! Vai onko kyseessä sittenkin kasveja maistelevat eläimet?

Pikkuhiljaa valo hiipuu, liike hidastuu, ääni himmenee - vain ilmeet vaihtuvat. Miten hieno lopetus!

Kasvien elämästä ei jätä ketään kylmäksi, niin omintakeinen se on. Iloinen ja yllättävä esitys, joka sai hymyn katsojan huulille monta kertaa ja nauratti ihan ääneenkin. Esiintyjät heittäytyivät mukaan sataprosenttisesti ja tunnissa ehditään kokea paljon. En tiedä miten tämän luokittelisi, olisiko nykytanssi hyvä määritelmä? Vai performanssi, koska tässä on niin paljon muutakin kuin tanssia. Onneksi ei tarvitse määritellä mitään, sen kun vain nauttii.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!

Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen. 

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!

Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Extra-neitsyt evankeliumi / Tehdas Teatteri 23.10.2022

Jotenkin koko ajatus kuulostaa absurdilta: yhden miehen poliittinen esineteatteriesitys Palestiinan ja Israelin konfliktista, toteutettuna dildoilla ja muilla seksileluilla. Samaa mahtoivat miettiä rahoitusta antaneet säätiöt hakemusta lukiessaan. Mutta onneksi rahoitus onnistui, esitys valmistui, ja siitä tuli juuri tämänlainen! Ishmael Falke on ehkä paras ihminen toteuttamaan tämmöisen hieman erikoisemman esityksen, juuri tästä aiheesta. Tel Avivissa syntynyt nukketeatteriosaaja on asunut pitkään Suomessa, ja on yksi meikäläisen nukketeatteriskenen arvostetuimpia ja taitavimpia taiteilijoita. 

Grus Grus Teatterin ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Extra-neitsyt evankeliumi käy tunnissa läpi konfliktin syyt, seuraukset, todellisuuden ja historian. Hauskasti ja opettavaisesti, eikä todellakaan ryppyotsaisesti. Kyllä kymmenien dildojen puvustaminen ristiretkeläisiksi, assyrialaisiksi, mamelukeiksi, ottomaaneiksi ja mm. Napoleoniksi on vaatinut kyllä aikaa ja vaivaa, kiitos Helena Markku tästä. 

Yhdessä Falken kanssa me katsojat Tehdas Teatterin vintillä, seksikaupan lavasteissa, kuvittelemme olevamme vuoden 2000 Beetlehemissä. Sovimme yhdessä myös että hän on sinne avattavan seksikaupan myyjä. Yleisö pääsee myös osallistumaan, sillain sopivasti ja hauskasti. Serpentiinit, vappupillit, kimallehatut juhlistavat meidän nimeämän kaupan (Vihreä 69) avajaisia.  Ja sitten alkaa, se loputon asiakkaiden ramppaaminen. Vaikka haluaako kukaan heistä ostaa seksileluja? Vai onko tulijoilla poliittisia pyrkimyksiä, kenties jopa pahat mielessä? Kas kun ensimmäinen intifada sattuukin seksikaupan avajaisiin ja kaduilla kuohuu muistakin syistä kuin että seksilelut ovat saapuneet kaupunkiin.

Jarkko Forsmanin valot tukevat tapahtumia ja toimintaa, ja lopussa hieman äänitehosteiden ja muiden kanssa jännittävätkin. Valtteri Alasen äänisuunnittelu toimii myös.

Vierailevia ohjaajia on peräti kaksi: palestiinalainen nukketeatteritaiteilija Husam Abed ja israelilainen ohjaaja Idit Herman. En tiedä millainen prosessi tämä kolmen asiantuntijan kimppaohjaushomma on ollut - olisinpa ollut kärpäsenä katossa. Kannattaa muuten katsoa tämä Ylen juttu esityksestä! Siitä selviää myös miksi esitys on toteutettu nimenomaan dildoilla.

Vuosia olen koittanut ymmärtää mistä koko konfliktissa on kyse mutta vasta Extra-neitsyt evankeliumin myötä oivallan asian (tai saan ainakin jonkunlaisen aavistuksen siitä). Se on samalla hulvattoman hauska ja nokkela esitys, mutta toki myös traaginen ja surumielinenkin. Politiikkaa käsitellään eri kanteilta. Lähi-itään ei vaan ole saatu rauhaa, ei kaikkien näiden vuosienkaan aikana. Falke on mestarillinen, niin tarinankertojana kuin tunnelmanluojana, nukettamisesta puhumattakaan. Rauhankyyhky on erinomaisen hyvä vastanäyttelijä. Näemme myös jongleerausta, pääsemme laulamaan yhdessä "Tämä maa on luvattu maa" ja koemme taivaasta laskeutuvan enkelin. Viiksien avulla Falke muuntautuu seksivälinekauppiaaksi, ja taas asiaa kommentoivaksi Ishmaeliksi.

Omat tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, esityksen tunnelman mukaan. Välillä itku ei ole kaukana, välillä saa nauraa maha kippurassa ja sitten taas on karnevalistinen meininki. Tai pistää vihaksi. Harvinaislaatuista, että tunnin aikana pääsee moiselle tunteiden vuoristoradalle. 

Extra-neitsyt evankeliumi on ainutlaatuinen show, jonka loput esitykset ovat ansaitusti loppuunmyytyjä. Ei helppo aihe, ei Falkelle eikä katsojillekaan, mutta erittäin tärkeä, kiinnostava ja viihdyttävä. Ikäsuositus 18, ihan aiheesta.

Esityksen kuvat Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yksin ihminen / Tehdas Teatteri 23.3.2022

Mistäköhän päin tätä Tehdas Teatterin aikuisnukketeatterin esitystä Yksin ihminen alkaisi oikein purkamaan? No sanotaan nyt vaikka alkajaisiksi ja tiivistelmänä että kyseessä on kerrassaan erinomaisen viihdyttävä, ihana, hauska, kaihoisa ja ihan huippulaatuinen esitys. 

Maiju Tainio on sekä käsikirjoittanut että ohjannut tämän monitahoisen esityksen. Ensinnäkin meillä on berliiniläinen taiteilijakollektiivi Der Puppenspiegel, joka tekee nukketeatterielokuvaa tulevaisuuden Turusta stop motion -tekniikalla. Esityksen reaaliajassa eletään vuotta 1989 ja se tulee hyvin esille kolmikon puheista ja muustakin. Saksalainen Kalevala-fani Jochen (Timo Väntsi), Suomi-DDR -seuran puheenjohtaja Riitta (Alma Rajala) sekä nuori idealisti Kirsi (Tella Vahala) ovat innoissaan ideoimastaan esityksestä. Ja mikä esitys se onkaan! Vesi on vallannut Turun, ja tämän Lintukodon raunioissa sinnittelee monenlaisia hahmoja ja ihmisiä. Toinen toistaan kiehtovampia kohtaloita ja tapahtumia ja keskusteluja. Ja aina välillä palaamme esityksen tekijöihin, itäsaksalaiseen studioon, heidän todellisuuteensa ja arkeensa.

Saumattomasti kaikki liittyy kaikkeen - ja silti tarina rönsyilee ties mihin ja viittaa scifistisen populaarikulttuurin asioihin enemmän kuin ymmärränkään. Ja miten kolme henkeä lavalla onnistuu loihtimaan niin monen hahmon henkiin. Esitys on immersiivinen ja tulen tehokkaasti imaistuksi tulevaisuuden Turkuun ("Jonain päivänä Turku on uusi Berliini"). Tutustumme välillä aika rasittavaankin hoivaduuni Haueriin, näemme mitä taikoja SenTeen Suolankatsoja klinikallaan tekee sairastuville keuhkoille, opimme lopuksi miksi maailma on tässä jamassa kun on. Kieli yhdistelee sujuvasti englantia, suomea ja vähän muutakin. "Aiotko sä really fix tollasen junk?" Virkistävää, kunhan siihen ensin korva tottuu. Tekstissä on kaikuja Kalevalasta, Brechtistä, Blade Runnerista, ja paljon muustakin. Mitä ihminen haluaa sanoa taiteellaan, mitä tämä esitys haluaa meille sanoa? Ja vapauttaako teknologia meidät työn, sairauden ja kuoleman kiroista? 

Johanna Latvalan upeat lavasteet ovat ruostuneita, ajan hampaan nakertamia, yksityiskohtaisen hienoja ja nerokkaasti suunniteltuja. Kääntyen ja avautuen ne muuntuvat moneen. Neonvalojen välke vie ajatukset dystooppisiin maailmoihin. Jarkko Forsmanin nerokas valosuunnittelu yhdistettynä Hannu Seppälän äänimaisemaan on spot-on, niin sanoakseni. Dystooppista, märkää, ankeaa, mutta tavattoman kaunista yhtä kaikki. Valot ja äänet ovat täydellisessä harmoniassa. Monimuotoiset nuket on rakennellut Jenni Rutanen.

Droidien romanssi on herkkää ja Otavainen etsii uutta ihmistä. Kuka on droidi ja kuka ihminen? Ja mikä sen ihmisyyden määrittää? Ja kuka minä olen? Näitä samoja kysymyksiä on pohdittu (tieteis)kirjallisuudessa jo kauan. Brechtin Setsuanin hyvä ihminen ei ole minulle tuttu teos, mutta Ridley Scottin klassikkoelokuva Blade Runner on sitäkin rakkaampi. Mutta näiden vaikuttajateosten tunteminen ei ole millään muotoa teoksesta nauttimisen edellytys, toki avaa mahdollisuuden syvempään nauttimiseen kenties. Älkää ymmärtäkö väärin, ei Yksin ihminen ole näiden teosten yhdistelmä, vaan enemmänkin se kommentoi sekä niitä, että siinä samalla monia muitakin dystooppisia teoksia. Ja ihmisyyttä, aina ja ennenkaikkea ihmisyyttä. Kun SenTee saa lopultakin olla unique ja vapautua ihmisyyden kuorestaan - eikö se ole sitä suurinta vapautta? Suurinta ihmisyyttä? Nyt on aika elää!

Minusta yksi kiinnostava aspekti esityksessä oli se miten nukketeatteri törmäytyy tulevaisuuden seksinukkejen ja kaikenlaisten hoivarobottien ja avustajadroidien kanssa. Nukke kuin nukke. Kannattaa lukea Maiju Tainion ajatuksia luomuksestaan, hän osaa sanoittaa tämän kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Kaikenkaikkiaa Yksin ihminen tarjoaa aivoille pohdittavaa samalla kun se pitää huolen katsojan maksimaalisesta viihtymisestä. Kymmeniä kertoja tuli mieleen että tämä on kuin minulle räätälöity esitys. Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä tallenne, missä keskustellaan esityksen teemoista todella kiinnostavasti!

En voi kun todeta että tämä oli tajunnan räjäyttävä kokemus ja harmittaa etten päässyt katsomaan sitä toista kertaa. Hyvä että tämän ensimmäisenkin, koska koronahärdellit sotkivat esitykseen pääsyäni monta kertaa. Kiitos Maiju Tainio ja koko upea työryhmä.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeanne de Clisson - meriverellinen kostokuvaelma / Tehdas Teatteri 10.12.2021

Taas kerran se nähtiin: turkulainen Tehdas teatteri oli laadun tae. Tämä Jeanne de Clisson kiinnosti siitä asti kun siitä kuulin, mutta en uskonut että saan sitä soviteltua kalenteriin, tai lähinnä etten saa uutta Turun reissua enää mahtumaan tälle vuodelle. Mutta asioilla on tapana lutviintua, ja pääsin kuin pääsinkin. Hyvä niin, sillä tätä huimaa nukketeatterillista musiikkipitoista seikkailua ei todellakaan kannata jättää väliin.

Lee Lahikainen on ohjannut tositapahtumiin perustuvan tarinan ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka ryhtyi kostoretkelle miehensä teloituksen jälkeen. 1300-luvulla ei tainnut liiemmälti naispuolisia merirosvoja olla, joten sikälikin tämä on todella kiinnostava tarina. Olivier de Clisson oli Jeannen kolmas puoliso ja kun hänet mestattiin, pää kuljetettiin Nantesiin ja muu vainaja jäi Pariisiin. Jeanne vei heidän yhteiset lapsensa katsomaan päätä, möi omaisuutensa (ja ilmeisesti vähän itseäänkin) ja osti englantilaisilta kolme purjevenettä. Mustat laivat ja punaiset purjeet, ja kostoretkilaivue oli valmis! Usean vuoden ajan Jeanne seilasi meriä ja listi aatelisia. Tämän jälkeen hän muutti takaisin Ranskaan ja jatkoi aatelisen elämäänsä - vai menikö hän sittenkin raketilla kuuhun? 

Reetta Moilasen kirjoittama tarina noudattaa historian kulkua, johonkin tiettyyn rajaan asti. On muuten mahtavaa että liki aina kun täällä käyn opin jotain uutta. Minulla oli aiemmin Jeanne de Clissonsin kokoinen aukko sivistyksessäni, vaan ei onneksi ole enää. Esityksen tyyli on karnevalistinen ja aika hurmeinenkin, intiimi ja hulvaton. Istumme Tehdas teatterin aulassa, johon on kankailla eristetty pieni soppi esitykselle. Baaritiski on hyvin mukana kaiken tiimellyksessä. Yksihenkinen bändi (Moilanen) loihtii äänimaiseman kanisterikitaralla ja concertinalla (no semmonen pieni haitari mitä merirosvot aina soittaa) ja toimii balladin kertojaäänenä. Välillä äänimaisema toistaa itseään ja kertautuu.  

Helena Markku on tyrmäävän upea, joka solullaan rooliinsa eläytyvä Jeanne de Clisson. Välillä hän heittäytyy suorastaan maaniseksi ja viettelee katsojat mennen tullen. Onhan se ehkä vähän moraalisesti arveluttavaa sympatiseerata moista hurmeista (mutta ah niin hurmaavaa) naista, mutta minkäs teet. Esityksen Jeanne on aseistariisuva hahmo ja Helena Markku on hyvin intensiivinen. Vie eikä vikise, ja kaappaa perinteisesti maskuliinisena pidetyn merirosvon roolin itselleen. Samalla toki teemat ovat ajankohtaisia: miksei nainenkin voisi olla kostaja, väkivaltainen hurjimus joka lahtaa pahiksia?

Sirpa Järvenpään merirosvolliset asut kruunavat visuaalisen ilmeen. Musta ja punainen ovat illan värit. Myös Irene Lehtosen valosuunnittelu tukee meidän matkaamme 1300-luvun pyörteisiin. Monimuotoinen lavastus on työryhmän laatima, ja nukkejen rakennus kolmikon Lahikainen - Moilanen - Markku käsialaa.

Käsiohjelma löytyi eteisaulan seinältä!

Jeanne de Clissons oli hurmaava yhdistelmä musiikkiteatteria, (paperi)nukketeatteria, objektiteatteria ja mitä vielä. Yleisökin pääsi osallistumaan teloituksiin piirtämällä ja katsomosta löytyi rekvisiittaa aina tarpeen vaatiessa. Olivierin kallo oli aktiivisesti mukana menossa ja aika intiimejä hetkiä elossaolevan vaimonsa kanssa meille esittikin, silmät loimuten. Musiikkituokiot ovat mainioita! "En mennyt luostariin, poltin sen" laulaa Jeanne, ja tämä asenne säilyy esityksen loppuun asti.

Aivan loistava 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan pähkähulluun menoon. Rietasta, rouheaa ja raivoisaa, sopivan räväkkää, sensuelliakin hetkittäin. Ja todellakin siis aikuisten esitys (ikäsuositus 15+). Menkää ihmeessä kokemaan. 

Esityskuvien copyright Maija Kurki (paitsi käsiohjelman kuva omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta. 

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.

Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Uusi lapsuus (striimi) / Tehdas teatteri 21.2.2021

Tämä autofiktiivinen esitys kahden nuoren naisen lapsuudesta sai ensi-iltansa viime syksynä KOM-teatterissa. Monen sattuman summana en päässytkään paikalle, mutta onneksi tuli tämä striimausmahdollisuus. Sisarukset Ruusu ja Seidi Haarla ovat teatterintekijöitä, jotka käyttävät omaa elämäänsä esitysten rakennusaineina. Edellinen yhteistyö eli Traumaruumis (2015) jäi näkemättä, mutta muutamia muita heidän juttujaan olen onnistunut kyllä kokemaan. Tämä uusin Uusi lapsuus on jollain tavalla itsenäinen jatko-osa Traumaruumille.

Ehkä tämä olisi toiminut paremmin livenä teatterissa. Nyt huomasin että minulla oli suuria ongelmia keskittyä. Esitys tuntui jatkuvan loputtomiin, tuntikausia. Reilut 2,5 tuntia on kyllä pitkä aika, varsinkin kun siihen väliin katsoin vielä suoran lähetyksen, missä Haarlat keskustelivat teoksen teemoista psykoterapeutti & kirjailija Jussi Sudenlehden kanssa. Se ei kyllä kauheasti avannut minulle tätä, herätti vain lisää kysymyksiä.

Kaikesta päätellen Seidin ja Ruusun lapsuuteen kuului monenlaisia ongelmia, ja niitä he sitten käsittelevät töissään. Mikä on totta ja mikä ei, se ongelma on aina autofiktiivisen teoksen äärellä. Onko sillä oikeastaan väliäkään. Katsoja voi ajatella katsovansa 100% fiktiota, tai sitten yhtä totuutta. Haarlan sisarusten vanhemmilla, sukulaisilla ja omaisilla on kullakin oma näkemyksensä asioista ja siten oma totuutensa. Uusi lapsuus alkaa katkelmilla Traumaruumiista, ja myös omaisten yhteydenottojen lukemisella. Lähtökohtaisestihan taiteilija saa käyttää omaa elämäänsä kipupisteineen taiteensa lähtökohtana, eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista. 

Esitystä katsoessa tulee välillä mieleen että missä menee sosiaalipornon raja? Onko oman navan kaivelu kiinnostavaa katsojien mielestä, vai vain esiintyjälle tapa käsitellä asioita? Kuinka monta esitystä omasta lapsuudestaan tai elämästään voi taiteilija tehdä (tai maalata tai...). Minkälaista tarinaa kerrotaan, ja kenen näkökulmasta? Tarjoaako tämänkaltainen esitys riittävästi samaistumispintaa katsojalle, tai tarvitseeko sen tarjota? Avautuuko esitys paremmin heille ketkä ovat itse kokeneet vastaavaa omassa elämässään? Onko tämä enemmän terapiaa tekijöilleen kuin esitys katsojille? Onko tapahtunut hyväksikäyttöä jos asiaa ei itse muista, vai onko kyse nimenomaan siitä?

Niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia pulpahtelee mieleeni. Hyvä esitys siis siinä mielessä, että se herättää näitä pohdintoja.

Heini Maarasen suunnittelemat nuket jäävät statistin osaan, ehkä tarkoituksella. Kasvottomat ja hahmottomat nuket taipuvat moneen; niitä retuutetaan ja käännellään eri asentoihin. Esiintyjät vaihtavat asuja useasti, kuin luoden uuden identiteetin/minuuden/henkilön.

Katson tätä kuin jonkunlaisena sisarteoksena juuri näkemälleni Sukupuuttoparatiisille. Asiaa äitiydestä, mutta hyvin eri vinkkelistä. Olisiko joskus parempi että äiti ei ole äiti, eli jättäisi lapset kokonaan hankkimatta.

En tiedä mitä tästä ajattelisin. En tiedä onko tämä teatteria, performanssia, terapiaa vai mitä. Onko mahdollista palata mielikuvissaan omaan lapsuuteen ja koittaa terapoida itseään saamaan parempi lapsuus, luomalla sen näyttämölle. Ei tietenkään ole, mutta yritystä on. Enimmäkseen minua tämän katsominen ahdistaa eikä se tarjoa mitään ratkaisua tai totuutta asiaan. Mihinkään asiaan. 

Kuvien copyright Noora Geagea:
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sukupuuttoparatiisi (striimi) / Mekaaninen joutsen & Tehdas Teatteri 17.2.2021

Tätä esitystä odotin ensi-iltaan kovasti, about vuosi sitten. Mutta koska korona, niin sen tekeminen (ja siis myös näkeminen) venyi aina näihin aikoihin asti. Sen sijaan Pauliina Grymin toimittaman viisiosaisen kuunnelmasarjan kuuntelin jo vuosi sitten, mutta muistin virkistämiseksi sekin täytyy nyt ottaa uusintakierrokselle. Kiinnostavat vieraat ja kiinnostava aihe. 

Niin, mikä se on tämä Sukupuuttoparatiisi? Shamanistinen, kalevalapoljentoinen syvänmerensukellus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, työorientoituneen ihmisen biologisen kellon tikitykseen, upeisiin mereneläviin, hengästyttävään nukketeatterimiljööseen ja kauniiseen visuaaliseen maailmaan. Elävänä paikan päällä olisi ollut varmaan vieläkin enemmän kaikkia aisteja hivelevä kokemus, mutta kyllä se tunnelma välittyi kotisohvallekin. Esitys tarjosi komean katsottavan ja kuunneltavan lisäksi myös tiukkaa asiaa. 

Alma Rajalan dramatisoima ja ohjaama esitys luotaa nelikymppisen meribiologi Eevan sielunelämää ja johdattaa meidätkin kilkkien, kalojen, velojen, simpukkasisarten ja mahottarien maailmaan. Välillä Valkoinen Kani (tuttu Lewis Carrollin luomana hahmona) pompsahtaa jostain esiin tikittävine kelloineen - tikittääkö se biologinen kello vai aikapommi - ja maaninen pupu pistää lisää kierroksia koko esitykseen. Lavalle putkahtelee myös sympaattinen luurankoheppu labratakissaan. 

Reetta Niemelän teksti koskettaa ja tulee iholle - niin paljon tuttuja tunteita itsellenikin, vaikka en niin uraorientoinut ihminen olekaan kuin esityksen Eeva. "Jokainen sukellus on matka alkuun" toteaa Eeva työstään. Katsoja saa bonuksena aimoannoksen tietoutta merentutkimuksesta. Sinilevät, planktonit ja kilkit vilahtelevat puheissa ja kyllä niitä nähdään lavallakin! Itämerta voi todellakin kuvata monilla erilaisilla sanoilla. On kiinnostavaa nähdä miten Eevan kertoessa elämänmittaisen haaveen toteuttamisesta työkaverit luulevat heti kyseessä olevan lapsenodotuksen. Onko se niin monen naisen oletusarvo, että siitä kaikki haaveilevat ja haluavat äidiksi? Naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin lastentekoa - ja esitys tarjoilee runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Ihminen voi olla hyvinkin onnellinen ilman lasta, myös nainen. "Eikö edes kuolleena saa olla lapseton?" kysytään. No niinpä. Mistä tämmöinen yhteiskunnallinen paine kumpuaa? Eihän lapsettomuus ole puute, sairaus tai edes oire mistään. Vapaaehtoisesti lapseton, kuten minä, on ihan itse osansa valinnut, ja on luultavimmin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Toki on surku heitä ketkä joka kuukausi joutuvat pettymään, kun ei taaskaan tärpännyt ja kello tikittää ja ympärillä kaikki lisääntyvät. Mutta se ei voi olla ainoa oikea tie. Aina on vaihtoehtona olla ilmankin.

Sukupuuttoparatiisi on paljon muutakin kuin perinteistä nukketeatteria. Kaikenlaiset laboratoriokapistukset heräävät henkiin taitavissa käsissä ja sitten on myös pariakrobatiaa ja muuta tanssillistakin liikettä (apulaisohjaaja Lee Lahikainen vastasi koreografioista). Superlahjakas esiintyjäkolmikko Petriikka Pohjanheimo Eevana sekä Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen kaikissa muissa rooleissa sekä nukettajina, todellakin osaavat asiansa - mikä on tullut todettua lukuisia kertoja aiemminkin. Ilmeikkäät taiteilijat loihtivat kymmeniä erilaisia hahmoja ja kohtauksia, saumatta ja sujuvasti, lennossa vaihtaen. Yhtä hyvin sujuu nuketus kuin näytteleminenkin.

Laulua ja musiikkia (Tuuli Kyttälän musiikki ja äänisuunnittelu ylipäätään oli isossa osassa) oli paljon, ja se sopi esitykseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin biisi Nainen elää elämäänsä iski sydämeeni. Salaperäiset meren äänet huminoineen ja ujelluksineen, kellojen tikitykset ja nakutukset ja muut ääniefektit loivat mystisen tunnelman, jota Nadja Räikän valosuunnittelu taitavasti tehosti. Sinisävyinen merimaailma muuttui kuin taikaiskusta kliiniseksi labraksi ja taas takaisin mystisiin sfääreihin. Myös otsalamppujen kekseliäs käyttö oli kivaa katsottavaa. Jussi Virkkumaan taidokkaat projisoinnit toivat vesielementin ja kaikki meriöttiäiset ihan iholle, ja isot vesialtaat ja akvaariot täydensivät näyttämökuvan. 

Heini Maaranen toteutti monimuotoisen lavastuksen joka vaihtui nopeasti autenttisen näköisestä tutkimuslaboratoriosta merenpohjaan. Maarasen rakentamia olivat myös kaikki nähdyt nuket. Iso kiitos myös Noora Salmelle mielikuvitusrikkaasta garderoobista. Kilkkipuvut säväyttivät, sukelluspuku oli hyvin aidonoloinen, päähineet ja peruukit vetivät suun wau-ilmeeseen. 

Munasarjalätkä oli hauskaa, ja ylipäätään se jumppapallomainen munasarja oli symppis. Kilkkidiskoilu sulatti sydämeni ja sensuellit velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ovat suorastaan innokkaita nappaamaan uuden sielunsisaren tiimiinsä. Navankatselujoogakin nauratti. Ja tiesitkö että muurahaiskarhutkin ovat monogaamisia? Mukana oli paljon huumoria ettei vaan touhu mene liian vakavaksi.

Kaiken kaikkiaan Sukupuuttoparatiisi on todella sympaattinen ja tärkeä esitys joka käsittelee intiimiä ja henkilökohtaista aihetta lämmöllä ja ymmärryksellä. Se ei saarnaa eikä tuomitse, vaan esittää erilaisia näkökulmia aiheeseen. Lempeä huumori ja napakka lähestymistapa kietoo katsojan siniseen meduusamaiseen syleilyyn. Esityksen Eeva keskittyy Itämeren hyvinvointiin ja pohjasedimenttien tonkimiseen ja kokee ristiriitaisia tuntemuksia lisääntymisasioista. Katsojaa muistutellaan elämän monimuotoisuudesta ja lopultakin ihmiselämä rinnastuu kiehtoviin kilkkeihin. Oleellista lienee muistaa, että me kaikki elämme yhtä rikasta (tai köyhää) elämää, kuului siihen lapsia tai ei.

Vietin joskus viikonlopun Turun saaristossa Seilin saaressa, ja pääsin päiväksi merelle ottamaan sedimenttinäytteitä ja labraan analysoimaan niitä. Toki labrat ovat muutenkin tulleet tutuiksi paikoiksi opiskelujen ja töidenkin merkeissä, joten sikälikin Sukupuuttoparatiisi oli "tuttua" katsottavaa. Luonnontieteen tutkimus yhdistettynä siihen haluaako sitä kaikki lisääntyä iski kyllä johonkin sisimpääni.

Sukupuuttoparatiisi-striimin voi katsoa 21.2.21 klo 23.59 asti - ja suosittelen lämpimästi. Tunnin ja 40 minuuttia voisit käyttää paljon huonomminkin. Minä haluaisin nähdä tämän vielä uudelleen, mieluiten elävänä teatterissa.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Cabinet / Mellanmjölk Productions & Tehdas Teatteri 23.10.2020

Taas kerran Tehdas Teatteri onnistui yllättämään. Ei mitään uutta siinä siis. Etukäteistietoni skandinaavisen esityskollektiivi Mellanmjölk Productionsin ja Tehdas Teatterin yhteistuotannosta The Cabinet olivat aika niukat. Mitä nyt teatterin kotisivuilla sanottiin eli  minäkuvaa ja instaa ja somen valtaa meihin. Hyvä, kyllä tämä riitti.

Esitys kestää 45 minuuttia ja suurimman osan siitä olen monttu auki (kuvaannollisesti) - mitä ihmettä! Teknodiscon soidessa kolme esiintyjää silmät peittävissä neonkeltaisissa pipoissa, tiukkaakin tiukemmissa valkoisissa trikoissa ja väljissä Nike-pusakoissa ketkuttavat, poseeraavat ja valaisevat toisiaan videotykeillä. Puhelimiin kytketyt koneet tykittävät kuvia Instagramista, siis tekijäkolmikon omia, vuoden alusta otettuja. Lemmikkejä, kahvimukeja, maisemia, omakuvia, mitä nyt nuoret naiset Instaansa päivittävät. Välillä kuvavirta kiihtyy, välillä soljuu verkkaisemmin eteenpäin. Musiikki rytmittää hetkittäin niiden esitystahtia. On aika vinkeä seurata miten paikallaan oleva kuva liikkuu ja elää kun se heijastetaan napakasti liikkuviin reisiin tai pakaroihin. Oivaltavaa ja kiinnostavaa, tämä tuo ihan uuden ulottuvuuden staattisuuden ja liikkuvan kuvan risteymään. 

Aika äkkiä ne pusakat putoavat päältä, mutta paljassa pinnassa (no ihonväriset sporttirintsikat on toki) eivät kuvat näy yhtä hyvin kuin valkoisissa trikoissa. Myös seinälle heijastuvat varjot puhuvat omaa kieltään, anonyymeinä. Toisaalta pipo sekä paperipussi peittävät esiintyjien kasvot niin että hekin jäävät meille tuntemattomiksi. Katsoja näkee kaksoivalotuksen: esiintyjän tuottama varjo ja esiintyjään heijastettu kuva. Miten ne kommunikoivat keskenään. Näkeekö satunnaisen ihmisen sometiliä selaava tyyppi ne kuvat - vai ihmisen kuvien takana? Ja provosoiko vähissä vaatteissa tapahtuva poseeraus jos et näe edes kasvoja?

Lopun amok-juoksu loputtomia sukkahousukerroksia riisuen on holtiton lisä kaikkeen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Intiimi ja julkinen kohtaavat kiinnostavalla tavalla The Cabinetin maailmassa. Silja Kauppinen, Riikka Niemistö ja Tanja Turpeinen avaavat omaa elämäänsä ja pohtivat minkä vallassa olen? -kysymystä myös esitystilan alussa olevassa post it -lappuviidakossa. Missä määrin some ja siinä poseeraus määrittää meitä, minuuttamme ja sisintämme. Vinkeää ja kantaaottavaa.

  

Kaikki päättyy piknikkiin, mutteripannuilla laitettuun ja muumimukeista nautittavaan kahvituokioon, kauramaidolla silattuna tottakai. Instagram-kuvien vakkariaiheita.

Kiinnostavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta itsekullekin somea (ja tätä aikaa) seuraaville. Sanaton esitys sopii myös suomea osaamattomille. Ja on aina hyvä mennä hieman ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Esityskuvien copyright Antton Kainulainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

H.C. - Poeettinen kohtaaminen Englannissa / Tehdas Teatteri 2.2.2020

Joskus esitys on jo itsessään kuin runo. Sellainen pieni ja kaunis, herkkä ja no, poeettinen. Juurikin sellainen namupala on Tehdas Teatterin uusi H.C. - Poeettinen kohtaaminen Englannissa, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Marja Susi.

On aina ihanaa oppia uusia asioita, vaikkeivat ne nyt niitä maailman tärkeimpiä elämän ja selviytymisen kannalta olisikaan. Ja mikäs sen parempi paikka oppimiseen kuin teatteri! Minä en tosiaankaan tiennyt, koska en tullut edes ikinä ajatelleeksi, että tanskalainen satusetä H.C. Andersen ja brittikirjailija Charles Dickens kävivät laajaa kirjeenvaihtoa. Ja eikä vain kirjeenvaihtoa, vaan he myös tapasivat! Siitä tapaamisesta tämä näytelmä kertoo. Herrat olivat tavanneet alunperin vuonna 1847, ja kävivät sen jälkeen kirjeenvaihtoa. Näiden sävy on kunnioittava ja kohtelias, ja kovasti Andersenin vierailua Englantiin suunnitellaan. Kun se sitten lopulta toteutuu 1857, niin ainakin Dickens hieman yllättyy. Tanskalainen tuntuu pölähtävän hieman yllättäen Dickensin maaseutuasunnolle Kentiin. Ja eihän siihen aikaan vierailtu vain viikonloppua. Huonosti englantia mongertava vieras ylittää kuitenkin jonkun näkymättömän rajan ja viipyy peräti 5 viikkoa. Loppuvaiheilla miesten välit ovat kiristyneet eikä rouva Dickenskään taida oikein jaksaa. Perheen lasten kanssa, erityisesti pikku-Henryn, Andersen tuntuu tulevan hyvin juttuun, vaikkeivat nämä taida hänen mongerrustaan ymmärtääkään.

Kirjeitä läheteltiin tuohon aikaan muutenkin paljon. Esityksessä HC saa ja lukee fanipostia, mutta koska hän haluaisi olla tunnettu enemmän runoilijana eikä lasten satukirjailijana, ei hän niitä tunnu arvostavan. Mutta pointti on se että mies oli todella tunnettu ja arvostettu, kuten myös Dickens. Esityksessä käsitellään myös Andersenin uutta kirjaa To be, or not to be? - ja sen murskakritiikkiä - joka tuntuu ajavan kirjailijan romahduksen partaalle. Muutenkin loistava Timo Väntsi tuo Andersenin pirskahtelevan luonteen ja tunteiden heilahdukset hienosti esille. Aika eksentrisen oloinen tyyppi, ja enää en ihmettele lainkaan että Dickens herpaantui. Tämä valitti Andersenista kirjeitse myös muille. Lisäpisteitä Väntsille hyvin autenttisen kuuloisesta tanskanmongerruksesta!

Jos on Väntsi aivan oivallinen koikkelehtiessaan pitkin lavaa ja leikellessään paperikuvioita ja leikittäessään Dickensin lapsia, niin sitä on myös muheaääninen Raimo Karppinen Dickensin roolissa. Näppärästi hameessa ja hatussa hän esittää myös rouva Dickensiä, lapsilauma kirjaimellisesti helmoissaan. Välillä hän lukee Pikku Dorritia, välillä haaveilee rakastajatterestaan. Varmaan vähän ärsytti se Andersenin hehkutus Dickensien avio-onnesta ja perheidyllistä kun mies oli miettimässä avioeroa. Arvokas ja herrasmiesmäinen Dickens on aikamoinen kontrasti ilmeikkääseen, sosiaalisesti kömpelöön ja hörheltävään Anderseniin. Väntsi ja Karppinen saavat kumpikin hyvin tilaa ja aikaa myös omalle monologilleen. Myöhemmin siirrymme Kentistä Lontooseen, jossa bimbo turisti-Andersen hankkiutuu monenlaisiin hankaluuksiin.

Kaikkea miesten dialogia, kirjeiden lukua, Andersenin matkalaukkuhommia ja muuta säestää aivan oivallisesti kosketinvelho Kari Mäkiranta. Ihanasti saamme pätkiä mm. Händelin musiikista, kun esityksessä ollaan Lontoon Crystal Palacessa Händeliä kuulemassa. Kyllä tämmöisissä teatteriesityksissä missä saa livemusiikin samalla on jotain ihan erityistä hohtoa.

Mervi Kuittinen on loihtinut mieskolmikolle ihanat ajan hengen mukaiset asusteet, hattuja myöten. Pikanttina yksityiskohtana Andersenin säädylliset alusvaatteet ja molempien ihanat hatut! Lavastuksen &rekvisiitan (Kuittinen & Susi kaksikon käsialaa) muodostaa taustakangas ja muutama siirreltävä tuoli sekä vanhat matkalaukut (todella kiinnostavine sisältöineen). Ja kyllä me vähän nukketeatteriakin saamme nähdä, eihän Väntsi niistä mihinkään pääse.

Tunti kymmenen minuuttia menee nopeasti, mutta samalla tuntuu kyllä siltä kuin aika hieman pysähtyisi ja olisimme jääneet vuoteen 1857. "Kaikki on hyvää ja kaunista Englannissa" toteaa Andersen, ja yhdyn tähän mielipiteeseen. Tämä esitys on paitsi kiinnostava historiallinen anekdootti niin myös ihana rauhallinen keidas kaiken nopeatempoisen ja pintaliitävän nykyteatterin keskellä.

Esityksiä on maaliskuun puoliväliin, ja suosittelen lämpimästi tämän katsomista. Tehdas Teatteri ei petä koskaan!


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.