Punchdrunk on iso ryhmä eri alojen ammattilaisia, jotka tekevät erilaisia poikkitaiteellisia juttuja. Tämä on heidän suurin ja mittavin juttunsa tähän mennessä. Satoja ihmisiä on mukana; esiintyjiä ehkä nelisenkymmentä. Paddingtonin aseman viereltä löytyy Temple Studios, vanha käytöstä poistettu filmistudio (mukamas; oikeasti se on entinen postin lajittelukeskus). Tavarat piti kaikki jättää narikkaan, vesipulloa sai sentään kantaa mukana. Ovella jaettiin valkoiset naamiot, mitä piti pitää päässä sitten koko illan. Mun aika oli viideltä, ja päästiin n. 15 hengen ryhmissä sisään. Ensin "studiopomo" piti pienen tervetuliaispuheen ja sitten meidät vaan päästettiin irti studioon.
Siellä oli ensinnäkin turkasen kuuma. Varsinkin siellä naamarin alla. Onneksi mulla oli vain hame ja t-paita päällä, mutta lämmin tuli silti. Toisekseen, studiokompleksi oli valtava. Yhteensä 4 kerroksessa, ja 5 eri studiota. Sinne oli lavastettu täydellinen elokuvastudio, siis pukuhuoneet, arkistot, puvustamot, lavastamot, pienoismallit, peruukkihuoneet jne. Plus sitten ne studiot, missä "filmattiin" elokuvaa. Jonkinlainen backstory oli annettu (mutta käsiohjelman sai ostaa vasta esityksen jälkeen), kahdesta pariskunnasta (ja kummankin kolmiodraamasta), jotka on mukana elokuvan tekemisessä.
Kolme tuntia siellä vaelsin ympäriinsä, törmäten erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin kohtauksiin. Ylimpään kerrokseen oli tehty iso autiomaa hiekkoineen kaikkineen. Siellä oli asuntovaunuja ja kaikkea. Toisaalta löytyi 50-luvun amerikkalainen kylä, maitobaareineen ja elokuvateattereineen. Esiintyjät ikäänkuin vaihtoivat kohtauksesta toiseen, saimme seurata niiden "kotielämää" ja filmintekoprosessia. Suurin osa porukasta taisi olla tanssijoita ennemmin kuin näyttelijöitä. Repliikkejä ei ollut mitenkään kauheasti.
Tavallaan niinkuin osallistuvaa teatteria, paitsi ettei yleisö osallistunut muuten kuin kulkemalla paikasta toiseen. Jossain vaiheessa törmäsin kolmosstudiolle (meille oli alun esittelypuheenvuorossa kyllä sanottu että jos haluamme jossain vaiheessa drinksuille tuottajan kanssa niin kolmosstuduilla) missä soitti elävä bändi ja missä oli baari. Se oli ainoa paikka missä sai ottaa naamarin pois. Mutta en jäänyt sinne, koska esitysaika oli 3 tuntia, ja tuntui etten ole joka paikassa vielä käynyt, tai kaikkia kohtauksia nähnyt.
Kaikkea ei varmaan millään ehdi näkemään, ja muutamia kohtauksia näin kaksi kertaakin. Koko miljöö oli sisustettu/lavastettu ikäänkuin 60-luvun studioksi, aivan järjetön määrä kaikkea yksityiskohtaista tavaraa, mitä nyt siihen aikaan filmistudiossa oli. Huoneissa oli myös mustia naamioita pitäviä avustajia (katsojilla oli valkoiset) joilta sai kai jotain neuvoja, mutta eivät ainakaan saaneet kuulemma kertoa mitä siellä tapahtuu.
Ehkä mieleenpainuvin juttu oli aika loppuvaiheissa, kun olin seuraamassa pienen porukan juttua siinä, ja niistä yksi (miestanssija joka esitti kai castingista vastaavaa filmipomoa) lähti pois siitä tilasta, ja minä ja toinen katsoja seurattiin sitä pieneen huoneeseen. Missä sillä oli iso valikoima "näyttelijöiden" kuvia, joista se sitten repi sen miehen kuvan, ja laittoi naisen kuvan tilalle. Yhtäkkiä se alkoi katsomaan mua suoraan silmiin, mulla oli siis se naamio kokoajan... Tuli ihan viereen ja koski sormella mua kaulalle, niinkuin pulssia olisi kokeillut. Seisoi siinä hetken ja meni takaisin kuviensa ääreen.
Sitten se vaan yhtäkkiä tuli takaisin, tarttui mua kädestä ja lähti viemään muualle. No, mä seurasin, ja tää toinen katsoja tuli mukana. Se vei mua rappuja ylös ja alas, ja ohitse muiden vaeltavien katsojalaumojen. Jossain vaiheessa tää meidän katsoja katosi jonnekin. Mentiin aina sinne niiden pukuhuoneisiin asti (mistä meidän kierros studioilla alkoi). Kaivoi peilipöydän alta punaisen ja valkoisen (teko)ruusun ja antoi mulle sen punaisen. Uudelleen lähti johdattamaan mua pitkin poikin. Kokoaikana ei sanonut mitään, piti vaan kädestä kiinni. Se oli ihan absurdia.
Päädyimme sitten isompaan tilaan, missä oli kymmeniä muitakin ihmisiä, katsomassa toisen pääpariskunnan loppua eli murhaa. Tämä mun tuntematon mies seisoi mun takana, ja piti kiinni lujaa, koska todistimme loppuhuipennusta. Sitten joku huusi "It's a wrap" ja alkoi musiikki soimaan ja mies heitti ruusunsa yleisön joukkoon ja sanoi mullekin et pitää heittää. Sit se vaan otti ja katosi. Esitys päättyi siihen, meitä oli siinä varmaan parisataa ihmistä lopulta, ja esiintyjät tulivat "lavalle" ja tanssivat ja kumartelivat jne. Kauheat bileet, kai sinne ois sit saanu jäädä sinne baariinkin vielä tms.
Valtavan kiinnostava ja erilainen kokemus. Harmittaa ettei kaikkea nähnyt, ja koska Woyzeck ei ole tarinana tuttu ennestään, niin ehkä osa meni sen takia "juonesta" ohi. Mutta esitystä ei voikaan ajatella perinteisenä teatterina, koska niin paljon juonesta tai tapahtumista jää näkemättä. Otin sen enemmänkin elämyksenä, ja visuaalisena ilotulituksena, missä ei ole tarkoitustakaan seurata juonta. Hetkittäin seurasin jotain esiintyjää, hetkittäin jotain kohtausta. Välillä piti istua alas ja vaan ihmetellä.
Temple Studios
Esityksiä on Lontoossa vuoden loppuun, ja voin ihan vilpittömästi suositella kaikille. Kannattaa ehkä vielä irtaantua omasta porukastaan/kaveristaan, ja kokea ihan uniikki elämys itse. Lippuja saa NT:ltä.
Muutama kommentti show'sta: The Guardian,
There are worlds within worlds in The Drowned Man, and one way to treat the piece is as a massive, intricate installation. There are entire back stories and emotional histories to be discovered in letters and documents in rooms that appear to be empty, but which are in fact haunted. Some have complained that the human element is too sketchy, and I agree that despite Maxine Doyle's wild, often thrilling choreography, it's hard to have any emotional connection with the characters. But maybe the real difficulty for the show it is too detailed: it demands that its audience don't just chase the characters and sensation, but teases out the meanings from these clues.
Ja The Economist kirjoittaa myös:
“The Drowned Man", produced in collaboration with the National Theatre, takes over a disused sorting office in Paddington, west London. Mr Barrett and his co-director, Maxine Doyle (who also choreographs), have converted the space into "Temple Studios", a Hollywood factory of artifice, fantasy and excess. The story is based upon Georg Buchner's 19th-century tragedy "Woyzeck", though one would benefit little from knowing the play beforehand.
All that remains of “Woyzeck” are the basics: adultery, insanity and revenge. The original set-up—a German soldier, his wife and her paramour—is replaced with two separate love triangles, which are played out in different parts of the building against a backdrop of Los Angeles and the film industry. (By creating a second love triangle, this production enables a bit more drama to be spread throughout the building, ensuring audience members need not worry about missing out because they have wandered into the wrong room.)
The directors have also added yet another layer: the film-making itself. Audiences wander through rooms designed to look like studio lots, where they may come across a scene from one of Temple’s pictures in production. It's a clever touch that allows Mr Barrett and Ms Doyle, a pair of cultural magpies, to pluck shiny bits from 1950s pop-culture, the melodramas of Douglas Sirk and the creepy nostalgia of David Lynch. The effect is entertaining, but also somewhat confusing. Wordless lovers’ tiffs are everywhere, it seems, and in the final third they border on the repetitious.
Ja The Independent kirjoittaa mm. näin:
The designers Livi Vaughan, Beatrice Minns and Felix Barrett have created an impressively eerie, intricately detailed art-installation of a set over four floors, comprising everything from sleazy audition suites to a forlorn trailer park in a forest clearing, from a cinema showing Eyes Without A Face to a sound effects studio where we watch a woman calmly record a man's desperate gurgles as she holds his head under a tank of water.
Part of the fun of a Punchdrunk production lies in what you might discover if you have a root round, and I was amused to find that on the mad doctor's wall display of questionnaire clipboards, the answer to “the artist's state of mind at the start of filming?” was, in the majority of cases, “stable”: hmm, a likely story. But the other great Punchdrunk pleasure – chasing round to find the action which erupts non-sequentially and attempting to fit the various pieces together – feels more like a chore here because, in contrast to their superlative Masque of the Red Death, the strategic deployment of the material fails to exert a comparably tantalising fascination.
Telegraphin kriitikko antoi 5 tähteä:
Should you choose to see this amazing new production yourself – and provided
you are sound of limb and don’t scare too easily, I cannot recommend it too
highly – your own visit will doubtless be completely different from mine.
The audience wanders freely around four – or was it five? – floors of this
huge former GPO sorting office hard by Paddington station, in a piece that
resembles both a vivid dream and a startling LSD trip.
You enter one room and find it full of wigs, go into another and discover that
a full-blown high-school musical is underway. The period is the early
sixties and there is a wonderful score of doo-wop music, and the bruised
voice of the jazz trumpeter and singer Chet Baker, among much else. The show
has a cast of 40, but as you explore this murky, maze-like venue, you often
find yourself completely alone, nervously opening doors to discover fresh
wonders and new horrors.
TimeOut sanoo
The hyper-detailed, spectacularly eerie environments that directors Felix Barrett and Maxine Doyle and team have created over four enormous floors of an old building next to Paddington station are mindblowing. The so-called ‘Temple Studios’ is a creepy ’60s Hollywood film studio of almost unimaginable scale that audiences are free to wander around at leisure.
In its shadowed recesses, there’s a spooky old town, half Wild West, half ’50s America. There’s a monochrome, malevolent Lynchian dancehall. There’s any number of candlelit shrines of ambiguous religious provenance. There is a bar, complete with its own band, in which you can slip off the mask you’re required to wear at all other times. There is a whole desert on the top floor. Menacing electronic music and Spector-esque strings howl from hidden speakers constantly.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti