Käveltiin sitten vanhan kirkon ohi, joka oli ihan siinä vieressä ja se oli se meidän “salainen” esityspaikka. Eihän se enää tietenkään mikään salainen ollut, koska ensi-ilta oli ollut jo 5.7. mutta sitä ei paljastettu julkisuuteen aiemmin.
Kirkon ymparillä oli isot tilapäisaidat ja takana työmaaparakkeja ja asuntovaunuja ja ikkunat oli peitetty ja joka ikkunan takana oli valoheittimiä jne. Ja toisella puolella oli iso nostokurki missä oli myös valonheittimiä. Otettiin paljon kuvia ja katsottiin kuinka jotkut tyypit kanteli sinne tavaroita ja toisella reunalla oli isoja vanerilevyjä missä oli multaa.
Oli tarkoitus syodä jotain mutta ei ollut oikein mitään paikkaa likellä, tai oli yksi kahvila mutta se oli kiinni. Pieni ruokakauppakin oli mutta valmiiden ruokien valikoima oli tosi surkea. Joten ei otettu mitään. Tämä oli siis ihan kirkon vieressä ja siinä oli myös sellainen pieni aukea jolla pieni ryhmä pelasi jalkapalloa. Tai ei siis pelannut, vaan pallotteli keskenään. Kuuma päivä joten osa oli ilman paitaa. Asetuttiin siihen suht likelle sellaiselle jakkaralle katsomaan, ja tässä vaiheessa arvattiin että siinä on osa meidän näyttelijöistä. Nuoria salskeita miehiä joilla kaikilla paitsi yhdellä oli kokoparta! Kuka helvetti muuten pitäisi kokopartaa kesäaikaan?
Otettiin kuvia, hurrattiin, otettiin pari videopätkääkin. Mä pääsin osallistumaan peliin muutaman kerran kun pallo osui kohdalle. Oli tosi hauskaa ja siinä se odotusaika sitten kuluikin.
Jossain vaiheessa herrat lopettivat ja käveltiin yhtä matkaa pois. Mä
sit kysyin yhdeltä kun menivät sellasesta isosta portista sinne “backstagelle”
että onko tämä sitten se paikka mistä teiltä saa nimmareita esityksen jälkeen.
Juu on sanoi tämä herra.
Mentiin sitten takaisin sinne lipunlunastuspaikkaan, ja päästiinkin kaikki sisään n. vartin ennen kuin saatiin lippuja.
Paikka on ilmeisesti vanha puuvillatehdas, siis iso vanha tiilinen upea kompleksi mikä on kokonaan tyhjillään paitsi nyt Manchester International Festival on sen kaapannut itselleen. Pikkasen pelottavakin paikka, koska kaikkien ikkunoiden edessä on levyt. Siellä isossa salissa oli väliaikaisbaari ja sitten oli siroteltu tuoleja pitkin poikin. Ostin siiderin (Kingstone Press) ja kukkakaali-sipuli-juustopiiraan, jota ei sitten lämmitettykään. Kylmänä sellainen rasvainen pikkupiiras ei maistunut kovin kaksiselta. Ei olisi edes kannattanutkaan yrittää syödä mitään, sen verran jännitti illan esitys.
Tovi siellä oltuamme joku tuli huutelemaan ovelle että nyt saa lunastaa liput. Oli laitettu 3 jonoa, aakkosten mukaan ja sain omani nopeaan. Piti olla henkkarikin mukana, ja onneksi ajokortti kelpasi. Nimellä olevasta kuoresta löytyi 2 lippua. Paikan seinillä oli kovasti ohjeita että esityksestä ei pääse kesken pois ja ei ole väliaikaa ja mukaan katsomoon saa ottaa vain vesipulloja (siis ei muuta juotavaa) ja että katsojat saattavat kastua/kurastua.
Festivaalilla toimi tiedostus ja sellanen etukäteisinfo tosi hyvin, eli kotiin tuli lukuisia sähköposteja kuukausien aikana (joka alkoi siitä kun oli varannut lipun), joissa muistutettiin näistä asioista ja miten lippuja saa lunastettua jne. Valtava kysynnän vuoksihan ennen virallista ensi-iltaa piti pitää pari extranäytöstä Manchesterin asukkaille. Samaten jossain välissä, se taisi olla siis lauantaina kanssa, on ulkoilmanäytös siis myös paikallisille, valkokankaan kautta. Samalla kun lähetys laitetaan satoihin elokuvateattereihin ympäri maailmaa. NT Live on siis esittämässä tätä kanssa, mutta siitä ei ole vielä tietoja tuleeko Suomeen kanssa (meitä on muutama ketkä Finnkinoa painostaa tässä asiassa). Jos tulee niin syksyllä sitten vasta joskus.
Harmittaa että on muuta menoa lauantai-iltana koska mielelläni menisin tämän katsomaan uudelleen.
Lopulta joskus seiskan jälkeen
alettiin huutelemaan meitä kasaan. Jokaisessa lipussa oli printattu ensinnäkin
oven nimi mistä mennään sisään ja toisekseen klaanin nimi. Me oltiin Lochaberejä,
ja kun niitä aakkosissa huudeltiin, niin tietty viimeisiä. Oma opas vei meidän
pienen porukan (ehkä 15 henkeä) sitten sinne “salaiseen” esityspaikkaan. Kirkko
oli aika pieni ja katsojia mahtui kerralla hieman yli 200. Että ei mikään ihme
että kaikki naytökset möi loppuun vajaassa 10 minuutissa.
No, kirkossa oli aikas lämmin, meinaan entisen alttarin kohdalla (meistä oikealla) paloi varmaan parisataa isoa kynttilää, ja siellä seisoi nainen (Lady Macbeth), selkä yleisöön päin. Yleisö istui keskikaytävän molemmilla puolilla, neljassä rivissä (plus keskellä oli vielä 2 riviä lisää) eli A-D ja keskiosassa vielä E-F. Meillä oli paikat C-rivillä melkein reunassa eli kolmas rivi edestä. Varsin hyvät paikat, mutta toisaalta tila oli niin intiimi että kaikkialta näkyi hyvin. Se keskikaytavä oli ehkä nelisen metriä leveä ja siinä oli n. 10-15 sentin kerros sitä multaseosta.
Esitys alkoi ajallaan, vasemmasta päästä (alttarin vastapäisestä seinästä siis) aukeni 3 luukkua, ja noidat (nuoria sutjakoita naisia, joilla oli tummaksi maskeeratut naamat ja harmaahkot kaavut) aloittivat messuamisensa. Koko näytelmä oli saatu puristettua kahteen tuntiin, mitä pidän pienenä ihmeenä. Kaikki oleellinen oli mukana kuitenkin. Ja voi hyvää päivää miten mun henki salpautui ja sydän hakkasi kahtasataa kun itse Macbeth ilmaantui toiseen päähän kirkkoa ja tuli pikkuhiljaa siihen meidän eteen. Koska tila oli niin pieni, niin sillon kun näyttelijat olivat meidän kohdalla käytavää (=näyttamöä), ne olivat tosi likellä, ehkä 3 metrin päässä.
Mä näin Henry V:n Sydneyssä kun olin 19 ja se teki valtavan (lue: VALTAVAN) vaikutuksen, vaikka en väitäkään kaikkea tekstiä ymmärtaneeni silloin. Tämä tapahtui Hoytsin elokuvateatterissa keskustassa, ja mukana oli jostain syystä isä. Se oli Branaghin eka debyyttiohjaus ja siitä asti se on kuulunut mun ykkössuosikkeihin. Kaikenlaisia muita on tullut siihen rinnalle suosikkinäyttelijöiksi, mutta Branaghin fanitus on säilynyt kaikki nämä vuodet.
Kaikki leffat eivät ole olleet kovin kaksisia (ja ihan jokaista roolia en ole edes nähnyt) ja mikään ei tietenkään ole vetänyt vertoja Henry V:lle. Osittain sen elokuvan takia juurikin Henry V on mun suosikkikuninkaani koko Britannian historiassa ja eittämatta suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannossa. Soundtrack oli ensimmäinen mitä muistan ostaneeni CD:nä itselleni (aiemmin oli kasetille joku nauhoittanut joitain), ja tätä Patrick Doylen musiikkia on tullut kuunneltua ihan hirveästi. Siinä elokuvassa toimi ihan kaikki: huippunäyttelijät, musiikki, taistelukohtaukset – lista on loputon.
Palatakseni takaisin
Macbethin maailmaan (mä naputtelen tätä muuten nyt perjantaiaamuna hyvin
aikaisin, Helenin koneella, koska mulla itsellä ei piisaa akku ja sängyn
vieressä ei ole pistorasiaa. Helen on tosi kipeanä ressu ja koittaa ehkä vielä
torkkua. Mä olen siis nukkunut kai 4 tuntia, mutta ei nukuta enää, on vaan
kuuma).
Branaghin ja Rob Ashfordin kimppaohjauksessa näyttelijaporukasta on saatu hiottua tosi hyvin yhteen pelaava sakki. Taistelukoreografiat (Terry Kingin ohjaamina ja Chris Bailey koreografioimina) oli yhdet huikemmista missään teatterissa ikinä. Siis sananmukaisesti siinä kipinät sinkoutuvat, ja en yhtään ihmettele että viime viikolla joku esiintyjä joutui käymään sairaalassa tsekattavana kun Macbethin miekka oli johonkin hieman nirhaissut. Tämmoiselle perinteisiä miekkataistelukohtauksia rakastavalle tämä oli siis yhtä juhlaa.
Puvustus oli myöskin tosi hienoa, ja harmitti hirveästi niiden puhdistuksesta vastaavien puolesta koska sitä mutaa/multaa oli sitten joka paikassa, erityisesti vaatteissa. Niin, koko “näyttamön” leveydeltä meni katossa myös vesiputki, ja alussa oleva taistelu käytiin kokonaan vesisateessa. Joka sai sen mullan kastumaan ja litisemään ja olemaan hyvin kostean turvesuon oloista. Varsinkin kenkähuoltajia ei käy kateeksi.
Kaikki efektit oli hienoja, leijuvista tikareista alkaen (no, erityinen “illusion consultant” Paul Kieve toimi produktiossa myös, eli ihmekös tuo). Valaistus oli satumaista, koska niitä rakennuksen ulkopuolella olevia valonheittimiä käytettiin hienosti, ja tietenkin kirkon sisällä oli omat valot. Neil Austin vastasi valosuunnittelusta. Alttarin kynttilämeren lisäksi hetkittäin oli myäs elävää tulta. Mutaa käytettiin hyvin tehosteenakin, eli sitä heiteltiin seinille ja sitä puristeltiin käsissä. Kyllä oli tosi kuraista hommaa kaikkiaan, ja kaikki kuolevat soturit maata rötköttivat mudassa, osa pitkiäkin aikoja, ja osaa myös laahattiin naama siinä mullassa. Heh heh.
Ja Patrick Doyle, tuo
mies joka on tehnyt paljon yhteistyötä Branaghin kanssa aina Henry V:n ajoista,
oli tehnyt musiikin tähänkin!
Mitäs sitä sitten sanoisi itse näyttelijöistä. Kaikki olivat erittäin hyviä ja sopivia rooleihinsa. Lady Macbethinä nähtiin Alex Kingston. Mulle tunnetuin roolinsa on River Song Doctor Who-sarjasta, mutta nyt kun käsiohjelmasta katsoin, niin onhan se ollut mm. BBC:n minisarjassa Moll Flanders ja ITV:n huvittavassa Lost In Austen sarjassa (Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon rva Bennettinä), jotka molemmat mulla on DVD:lla. Olen ne vaan nähnyt aikoja sitten enkä millään osannut yhdistää. Melko hyvä Lady Macbeth kyllä, ei valittamista, ainoa kohta missä ehkä sortuu hieman yliampuvaan ilmaisuun oli se unessakävelykohtaus missä Lady pesee käsiään ja kieriskelee synnintuskassa.
Mukana oli paljon nuoria miehiä ja muutama vanhempikin, kaikki erinomaisen loistavia. Mieleen jäi erityisesti David Annen (Siward), joka oli Criminal Justice -sarjan pääpoliisi, vaikka rooli olikin tässä pieni. Juttelin miehen kanssa pitkään stage doorilla, ja sillä oli vielä siinäkin päänahka ihan mutainen, koska oli kaatuessaan tiputtanut päätä suojaavan nahkakypärän…
Noidat oli kaikki hyviä. Rosalie Craig (Lady Macduff) oli kaunis punatukkainen nainen. Ray Fearon (Macduff) oli vihainen ja ilmeikäs. Mun suosikki (Branaghin ohella) oli kuiteskin Harry Lister Smith (nuori Siward, kuvassa alla) joka oli niistä jalkapallonpelaajista se ainoa parraton. Just sellainen klassisen kaunis brittimies jolla oli valloittava hymy ja ihana punertavaan vivahtava tukka. Helen totesi että sehän on ihan kuin nuorempi versio Maurice-aikaisesta James Wilbystä, ja ihan oikeassa onkin :-)
Mutta millainen itse herra Macbeth oli Kenneth Branagin tulkitsemana? Loistava tietenkin. Siis se karisma valui katsomoon asti. Miellyttävä ääni, ilmeikkäät kasvot ja uskomaton fysiikka (ne taistelukohtaukset ei olleet kevyitä!). Mä olin ihan myyty. Siis ihan totaalisen vangitseva suoritus. En nyt odottanutkaan mitään vähempää, mutta olin silti hieman yllättynyt miten voimakas kokemus se oli.
Varmaan yksi mieleenpainuvimmista asioista koko näytelmassä oli valtava hiostava kuumuus. Hiki valui koko esityksen ajan, vaikka oli kevyt hame ja t-paita. Vettä kului ja onneksi käsiohjelma oli hyvä viuhka. Voin vaan kuvitella miten kuuma mudassa tarpovilla ja raskaasti puetuilla näyttelijöillä oli.
Esityksen jälkeen ulkoilma oli ihanan viileää ja raikasta. Jäätiin odottelemaan stage doorille (tai siihen portille) ja siinä oli ehkä pari-kolmekymmentä meitä sitten lopuksi. Sain napattua suurimmalta osalta nimmarit, mutta päätahdet pääsivät toista kautta livahtamaan. Sellainen vanhempi pappa tuli siihen kun oltiin aika kauan oltu ja kaikki muut näyttelijät olivat tainneet jo mennäkin. Oli ollut yksin parin tytön kanssa siellä toisella puolella kirkkoa ja olivat saaneet nimmarit joo. Kerpele. No annoin sitten hyvin mukavalle turvamiehelle (-pojalle) mun tuliaiset (mustaherukkalikööria ja suklaata) ja vannotin sitä toimittamaan sen perille.
Hieman harmittaa etten päässyt antamaan sitä henkilökohtaisesti mutta vuodatin korttiin kiitokseni aika ylitsevuotavasti. Ja se ihana blondikin paasi livahtamaan just kun mä puhuin sen David Annenin kanssa. Toinen kerpele. No, ei mahda mitään. Käveltiin sieltä hotellille, hyvin hitaasti koska Helen oli kipeän oloinen. Ja sitten kestikin monta tuntia laskeutua alas, oli niin kauhean hieno fiilis esityksen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti