tiistai 27. helmikuuta 2024

Matias ja Anni / Etunäyttämö 25.2.2024

Ensimmäinen ajatus jo väliajalla on: miten en ole koskaan kuullutkaan nokialaisista Matias ja Anni Starkista? Olen asunut Nokialla jo parikymmentä vuotta enkä edes tämän vertaa ole paikallishistoriaan perehtynyt. Sitten saan hieman lohtua käsiohjelmasta: jos niinkin fiksu ja sivistynyt (ja vieläpä nokialainen) mies kuin Matti Kuusela (toimittaja ja esityksen käsikirjoittaja) ei ollut heistä kuullut kuin vasta muutamia vuosia sitten, niin ehkei tietämättömyyteni niin kamala synti sitten olekaan. Isoin kiitokseni hänelle ja koko Etunäyttämön porukalle ensinnäkin tämän aukon paikkaamisesta sivistyksessäni, ja toisekseen tavattoman hienon näytelmän tekemisestä!

Sillä sitä tämä Matias ja Anni kyllä oli, kelpo teatteria joka mittapuulla! Jo pelkkä tarina on kiinnostava: miten monitaitoinen pariskunta oli ja mitä kaikkea he saivat aikaan! Kuusela kirjoittaa heistä suurella lämmöllä ja rakastavasti, samalla tuoden näitä saavutuksia esille. Tämä ei ole ainoastaan pariskunnan tarina mutta myös ajankuvaa ja Nokian historiaa. On hämmentävää päästä hieman kurkistamaan, vaikkakin näytelmäkirjailijan mielikuvituksen siivittämänä, mitä kaikkea erityisesti Matiaksen päähän mahtui. Tähtitiedettä, teosofiaa, eri kojeiden rakentelua, aktiivista kirjoittamista mitä moninaisimmista aiheista. Mieshän on ollut ihan renessanssiajan yleisnero joka tuntui osaavan vähän kaikkea - ja sen lisäksi oli edistyksellinen muutoinkin. 

Vaimonsa Anni ei jää paljoakaan jälkeen, jos kohta hänen ajatuksensa ja toimensa ovat maanläheisempiä: sananlaskujen keruuta, koulun ja kirjaston perustamista, vähempiosaisten avustusta. Kaiken filantrooppisen toiminnan lisäksi heillä on aikaa myös toisilleen ja perheelle. Yhdessä he saavat aikaan valtavasti asioita, eivät vain Nokian hyväksi vaan myös valtakunnallisesti.

Kaiken tämän Kuusela sekä dramaturgit Saija Viljanen ja Maarit Pakarinen ovat paketoinut hienosti, sujuvaksi kertomukseksi, joka tempaisee mukaansa kyllä katsomosta joka iikaan. En ole ainoa joka pyyhkii silmiään useita kertoja, sillä Starkien elämään mahtuu paljon myös surullisia hetkiä. Ohjaaja Saija Viljanen on työryhmineen tehnyt taitavaa työtä herättäen kertomuksen eloon näyttämöllä. On mainio ratkaisu käyttää kahta näyttelijää Matiaksen roolissa ja sekä Markus Pärssinen että Harri Heiskanen tekevät huipputyötä. Varsinkin Pärssinen heittäytyy rooliinsa kokonaisvaltaisesti ja hänen silmänsä suorastaan loistavat. Myös kemia  Anni Starkin esittäjän Liisi Hämäläisen kanssa on käsinkosketeltavaa - tässä ihan oikeasti ovat Anni ja Matias! Hämäläinen on vahvatahtoinen, raikas ja sopivan napakka. Sylvian joululaulun kääntäminen yhdessä on ihana kohtaus, vaikkei siitä sitten mitään tullutkaan. 

Mutta kyllä he osaavat lemmestäkin luritella; aivan hellyyttäviä kirjeitäkin kuulemme. Starkit tuntuivat monessa asiassa ja ajattelutavassa olevan aikaansa reilusti edellä, kuten vaikkapa (surku)hupaisassa kohtauksessa lasten itsesaastutuksesta. 

Myös kuoron käyttö lavalla on todella upeasti toteutettu. Milloin kyläläisiä, milloin koululaisia, milloin ketäkin. Mikseivät teatterintekijät käytä kuoroa enempää lavoilla? Toki kreikkalaisissa tragedioissa näkee mutta ei niissäkään aina. Tuokaa kuorot takaisin, mikä olisi helpompaa kuin kommentoida tapahtumia sen avulla. 

Sen lisäksi että silmät kostuvat esityksessä monta kertaa, niin sai kyllä nauraakin. Minua viihdytti myös esimerkiksi Kummitehtaan näyttelijäkerho, ja se että esittävät Ibsenin Nukkekotia. Arvatkaapa mikä on Etunäyttämön ensi syksyn näytelmä?

Historian henkilöitä on ujutettu mukaan joko puheissa vilahtaviksi sivuhenkilöiksi tai ihan lavalle. Hupaisaa nähdä teosofi Pekka Ervast (Petri Salmi) lavalla seuraajineen. Myös meedio Aniran (Päivi Honkanen) koekaniiniksi joutunut Mimmi (Maarit Pakarinen) on kiva hahmo, ja Matias auttaa tämän poikia myöhemmin. Matias saa paljon ideoita meedion näytöksestä omaan ajatteluunsa ja teksteihinsä. 

Annin surullisen kohtalon jälkeen Matias löytää onnekseen vielä uuden onnen, ja vieläpä läheltä. Vanha lastenhoitaja Ida (Noora Koski-Kivinen) on loppuelämän tukena ja turvana, ja saavat he viisi lastakin. Paljon he kokevat asioita yhdessä, myös sisällissodan. Pasifisti-Matias tekee siinäkin paljon töitä, ja varmasti oman pojan rooli jääkäriupseerina on ollut hänelle vaikeaa. Itse hän on puolueeton, ja kaiken elämän pyhyyden puolestapuhuja. Idan monologi näytelmän lopussa on todella upea!

On aivan mahtavaa että katsojat ovat tämän löytäneet ja esitykset ovat myyneet loppuun. Toki sitä toivoisi lisänäytöksiä koska tulijoita selkeästi olisi. Ja samalla voisi toivoa että nyt kun Starkit on "löydetty" heistä tulisi vaikka luento tms vaikkapa työväenopistoon tai kirjastoon, jossa myös Matiaksen laajaan valokuva-arkistoon voisi tutustua.

Nokian Tehdassaaren katsomossa on aika vilpoisaa, mutta tästä onneksi varoitettiin ennakkoon että tiesi pukea pitkät kalsarit päälle. Ja on katsomoon varattu vilttejäkin. Valot, äänet, lavastus, puvustus - kaikki toimii mallikkaasti, harrastajateatterin resurssit huomioiden. Erityisesti hienot projisoinnit ansaitsevat kumarruksen. Kiitos myös taustoittavasta ja painetusta käsiohjelmasta, ei mikään itsestäänselvyys semmoinenkaan enää tänä päivänä.

Itse loppu on erilainen mitä olisi voinut odottaa, mutta sittenkin ihan järkeenkäypä. Hiiri vai insinööri, kas siinä valinta!

Vajaaseen kolmeen tuntiin oli mahdutettu paljon tavaraa, mutta esitys ei tuntunut pitkältä, saatikka täyteenahdetulta. Mainiota että Ylekin kiinnostui pariskunnasta esityksen myötä, ainakin jutun verran. Maailma on mennyt eteenpäin, mutta hyvät tarinat pitävät edelleen pintansa. Sellaiset kuin Matiaksen ja Annin tarina. Kiitos!


Kuvien copyright Nokian Etunäyttämö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Cock / Teatteri Jurkka 24.2.2024

Haa, aivan mainiota että Mike Bartlettin näytelmiä saadaan vihdoin myös suomalaiselle yleisölle. Teatteri Jurkalta rohkea veto ottaa tämä pienimuotoinen hitti ohjelmistoon. Kulttuuriteko suorastaan. Onneksi riskinotto kannatti ja Cock sai innostuneen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin. Hienoa että moderni brittinäytelmäkirjallisuus on innostanut suomalaisia teattereita viime aikoina.

Tuomas Parkkisen ohjaama Cock on pienimuotoinen kolmiodraama. Pyry Nikkilän esittämä John on vähän reppana, päättämätön tyyppi, joka on jumiutunut parisuhteeseen Anssi Niemen esittämän M:n kanssa. He ovat selkeästi olleet yhdessä pitkään, mutta kun näytelmä etenee, voi vain ihmetellä miksi. M on elohopeamaisen nopea liikkeissään ja teräväkielinen puheissaan. Charmikas kyllä, mutta tavattoman ilkeä ja toista lyttäävä. Miehet ovat perustavanlaatuisesti erilaisia, kuten John toteaa heti alussa. Onko siis ihme että John ihastuu naiseen, jota näkee säännöllisesti työmatkallaan? Tämä aiheuttaa tietenkin ristiriitoja; eikö hän olekaan homo? Hän kuitenkin tunnustaa suhteen M:lle, kuvaillen naista maskuliiniseksi. Miesten suhde on välillä katkolla ja välillä ei, John ei pysty päättämään mitä haluaa. M on tuttu ja turvallinen, mutta luonteeltaan epävakaa ja ailahteleva. Mutta mitä jos tämä kiinnostus naiseen meneekin ohi? Minkälainen yhteiselo heillä voisi olla? Kokeeko John naisen kanssa uutuudenviehätystä, loppuisiko kiinnostus jos alkaisi ihan pidempiaikaiseen suhteeseen. Joka parisuhteessa on riskinsä, kestääkö se vai ei.

Lopulta päätetään järjestää yhteinen illallinen, ja keskustella asiat halki. Ei kuulosta kovin hyvältä suunnitelmalta, mutta... Seuraan tuppaa myös Juhani Laitalan näyttelemä M:n isä, vähän niinkuin erotuomariksi. Vaikka toki hän on poikansa puolella, kuten myöhemmin huomaamme asioiden eskaloituessa. Nainen (Emma Kilpimaa) saapuu tyylikkäänä, eikä tippaakaan maskuliinisena, paikalle. Eihän tämmöisestä voi seurata mitään hyvää, mutta herkullista seurattavaa katsojille se tarjoaa. 

Näyttelijät tekevät työnsä erinomaisesti. Varsinkin Nikkilä onnistuu eleillään ilmentämään hahmonsa päättämättömyyttä upeasti. Ja lopussa hänen kommenttinsa M:lle ansaitsevat pienen bravo-huudon, vihdoin! Myös Anssi Niemi on ihan huikea diivamaisena drama queeninä, varsinainen tyyppi! Ymmärrän miksi John on tuon miehen kanssa, ja sitten en taas ymmärrä. Niemi on hurmasi minut Q-teatterin Järjen hedelmissä ja omassa sooloteoksessaan Straight Acting.

Näytelmässä on monenlaisia jännnitteitä ja parisuhdekiemuroita, tunnelma on tiivis. Mikä määrittelee ihmistä ja hänen kumppaniaan? Vaikka M sanoo Johnin kärsivän "homofobisen yhteiskunnan aiheuttamasta psykoosista" niin näytelmän kynnyskysymyksenä ei ole homo/hetero-asetelma, tai sekään kumman kanssa on kivempaa olla tai seksi sujuu paremmin. Se että rakastaa jotakuta on oleellista, ja saa vastarakkautta, se on se juttu. 

Karri "Paleface" Miettisen suomennos on enimmäkseen soljuvaa, ja aika räävitöntäkin kieltä. Muutamia anglismeja löydän tekstistä, mutta pääsääntöisesti hyvää työtä. Varsinkin päivällisellä koetaan verbaalia ilotulista. Intiimit kohtaukset on toteutettu pimeässä, mielikuvituksen siivittäminä. Ja Saku Kaukiaisen valo- ja äänisuunnittelun! 

Pienessä Jurkassa ei ole lainkaan lavasteita, Bartlettin näyttämöohjeiden mukaisesti. No ei sinne juuri mitään mahtuisikaan. Mutta on sentään valokirjaimet C, O, C ja K. Annukka Pykäläinen vastaa pelkistetystä skenografiasta, myös puvustus on arkinen ja muodikaskin. Jukka Haapalainen on laatinut koreografian ja taidokkaasti muutaman neliömetrin lavalla liikutaankin. 

Cock oli iso hitti Lontoon Royal Courtissa 2009, ja silloin siinä näyttelivät Ben Whishaw ja Andrew Scott. Whishaw oli jo tehnyt upean Hamletin vuonna 2004 ja tukun tv/leffarooleja, joten hän oli jo yleisölle suht tuttu. Sen sijaan Andrew Scott ei ollut vielä kovin tunnettu näyttelijä, Sherlock-sarjakin alkoi vasta seuraavana vuonna. Suomiversiossa on saatu kestoon 50 minuuttia lisää enkä oikein tiedä miksi. Muutamia kohtauksia on ehkä tarpeettomasti venytetty. 

Parkkisen ohjaustyö on taidokas tulkinta joka kestää aikaa. Vastaavat konfliktit missä tahansa parisuhteissa voivat sattua missä ajassa hyvänsä. Ylekin kiinnostui aiheesta. Liput ovat myyneet niin hyvin että enää vappuaaton esityksessä on tilaa. Hyvä esitykselle, huono innokkaille katsojille keillä ei vielä ole lippua.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 24. helmikuuta 2024

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot / Q-teatteri 24.2.2024

Ja taas uusi loppuunmyyty hitti Q-teatterille. Tämä(kin) oli ennalta-arvattavissa, joten niinpä kerrankin kaukoviisaana hankin lippuni jo marraskuussa. Nämä katsojien nostalgian kaipuuta kutkuttelevat esitykset ovat menestyksiä joka teatterissa, mutta Q-teatterilla ohjauksesta vastaava Juho Mantere tuo oman kierteensä tarinaan. Viime aikoina kaikki hänen ohjauksensa ovat olleet hittejä: Q-teatterin Toksinen kabaree, Vanhan Jukon Tuntematon sotilas, Turun kaupunginteatterin  Rakkaani, Conan Barbaari... Uuden sukupolven kultanäppiohjaaja siis ja Q-teatterin uusi taiteellinen johtaja. Mantereen kanssa käsikirjoittamassa on ollut Anna Brotkin, joka on kunnostautunut enemmän tv-tuotantojen puolella.

Uuteen nousuun -näytelmän alaotsake on laman lasten elämä ja teot. Ja joo, lamasta tämä aika lailla kertookiin, tai 90-luvusta, johon lama oleellisesti liittyy. Alussa neljä hipsteriä on kokoontunut vanhaan kouluunsa, tai oikeastaan yksi heistä on kutsunut heidät sinne etkoille. Koulu on rapistunut, puolilaho ja täynnä rotanpaskaa, mutta jotain ihmettä (eli kanttori Korhosen soitto) tapahtuu ja heidät imaistaan takaisin 90-luvulle, lapsuuteen. Tästä alkaakin varsinainen seikkailu, sillä lapsuus ysärillä ei olekaan mikään helppo nakki, ainakaan tällä nelikolla. 

Satu Tuuli Karhu, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi ovat hirmuisen taitavia sekä lapsina että myös kaikissa aikuisrooleissaan. Viides tärkeä rooli on muusikko Henri Lyysaarella, joka karmaisevassa muovinaamarissaan soittelee nurkassa, ja välillä vähän muuallakin. Hän vastaa esityksen musiikista, mutta on siellä mukana vähän aikakauden musaakin. En ehkä voi koskaan kuunnella Madonnan Frozen-biisiä näkemättä eroottista Prätkähiiriactionia!

Ysärillä lasten kohtalona on mm. aivan kamala natsityylinen jumppamikka Tarmo Puukko pilli kaulassaan; veren maku suussa on sinun kilpaa hiihtämän. Viihdemaailman ärsyketulva tunkeutuu lasten arkeen ja siihen väliin Esko Aho selittää lamasta ja rahojen tuhlauksesta. Kuinka sivari opastaa netin käytössä (oi mikä tuttu valintaääni!), kuinka lapset kokevat vanhempien taloudellisen ahdingon, karvaaseen loppuun asti. Varsinkin pankkimaailmassa työskentelevän Pyryn isän. Lapset näkevät paljon sellaista mitä ei pitäisi, mutta onneksi he eivät ihan kaikkea ymmärrä. Katsoja kyllä ymmärtää. Tosin viisaus "jos sitä on saatavilla, sitä katsotaan" on taivaan tosi, ja senkin saamme katkerasti huomata.

Visuaalisesti esitys on näyttävä ja erilaisten ärsykkeiden tulva on hillitön, kiitos lavastuksesta ja videosuunnittelusta Ville Seppänen. Myös Riina Leea Niemisen puvut ovat ah niin kamalia ja ihania, täydellinen pastissi. Välillä tulee jo melkein ähkykin, mutta sitten sopivasti kevennetään. Huumori on paikoitellen pikimustaa ja sellaista saako tälle edes nauraa -osastoa. Käsikirjoittajat osaavat asiansa ja ysärinsä.

Pitää kiittää myös Riikka Virtasen maskeerausta, varsinkin ne aikuisten käyttämät muoviset osamaskit naamoilla ovat ihan kauhuleffakamaa.

William Ilesin valot ja Pekka Kiiliäisen äänet ovat molemmat tärkeitä elementtejä näin visuaalisessa teoksessa. Myös livekuvausryhmä on isossa osassa sillä sokkelomainen lavastus tarjoaa osan kohtauksista videon kautta. En ehkä ole tämän metodin suurin fani, mutta jotenkin tähän ärsyketulvaan se sopii.

Nämä lapset opettelevat netin käyttöä, kokeilevat spiritismiä (kukapa ei, mutta moniko kohtaa yksisarvisen demoni-Esko Ahon?), katsovat Prätkähiiriä (erityisesti Olli Riipisen Jesse näkee mielenkiintoisia haaveunia aiheesta), tutustuvat naisen malleihin (kun äiti laulaa tyttärensä kanssa "Meillä Hännisillä on päärynävartalo" niin siitä on kuulkaa leikki kaukana, mutta silti naurattaa hillittömästi). On AÝ-peikkoja konkurssisuossa, koulun diskoa ja hitaiden tanssimista ja pahamaineinen viinatamponi. Välillä on vaikea käsittää miten paljon niitä ysärikliseitä (tai aiheita) on saatu mahdutettua yhteen vajaan kolmen tunnin esitykseen. Vaikka olisi tästä ehkä voinut hieman nipistää, 18-vuotisbileistä vaikka?

Uuteen nousuun oli meluisa, hälyisä ja nostalginen. Vaikkei kaikki ysärillä ollut niin hienoa, niin tässä onnistutaan nostamaan pinnalle niitä hyviäkin asioita paljon. Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia ja myöskään teatterintekijöiden mielikuvitusta ei voida väheksyä. Näytelmä oli hieno elämys missä sai nauraa, nostalgisoida ja myös kokea vähän vakavampia tunteita. Ehdottomasti yksi kevään helmiä eli jos onnistut saamaan lipun niin suosittelen.


Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 20. helmikuuta 2024

Ilmasta rahaa / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Lähtökohtaisesti en ole farssien ystävä. Tai en valitse niitä katsottaviksi jos voin välttää. Tätäkään en ollut alunperin menossa katsomaan, mutta sitten toinen pääosan esittäjä vaihtui ja yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan. Lisäksi se osui omaan kalenteriin passelisti, niin päätinpä antaa mahdollisuuden Michael Cooneyn kirjoittamalle Ilmasta rahaa -esitykselle. Helsingin kaupunginteatteri esittää farsseja usein, ja hyvin ne keräävät katsojia. 

Kerrankin saan sanoa olleeni väärässä, nimittäin hetkittäin sain nauraa aivan kippurassa ja pelkäsin jo pissaavani housuihin nauramisesta. Kiitos siis ohjaaja Sari Siikanderille napakasta ohjauksesta ja lankojen käsissäpitelystä. Esitys joka oikeasti viihdyttää on hyvä. Kyllä tämä ankea maailma tarvitsee nauruterapiaa aina välillä. Ja täytyy sanoa että harvemmin kuulee kuinka koko HKT:n suuren näyttämön katsomo ulvoo naurusta.

Ilmasta rahaa kertoo Mikko Laine -nimisestä miehestä, joka on keksinyt oivan keinon tienata, arvasitte varmaan, ilmaista rahaa. Hän huijaa KELAlta erinäisiä tukia keksittyjien ihmisten, sairauksien ja muiden vastaavien avulla. Sotkut alkavat olla jo aika solmussa kunnes eräänä päivänä KELAn tarkastaja Jantunen (Emilia Sinisalo) tulee vierailulle. Tai ei varsinaisesti vierailulle vaan tarkastuskäynnille. Tästä seuraa kunnon farssin tavoin eskaloituva kommelluksien, väärinymmärrysten ja kohellusten tapahtumasarja, johon sotkeutuu vuokralaisen Otto Pellin (Janne Kataja) lisäksi varsin elastinen Erkki-setä (Kai Lähdesmäki). Pääasia on ettei Laineen puoliso Pia (Raili Raitala) saa selville mitään. Aika hyvin tämä salailu onnistuukin, kunnes...  Lisäksi kunnon farssin tapaan lavalla nähdään liuta muitakin ihmisiä. 

Juonesta ei voi oikein enempää sanoa, mutta Laineen huijausrepertuaariin kuuluu KELA-tukien lisäksi Erkki-sedän kanssa pyörittämä peruukkien ja muiden vastaavien välityshomma (välitys tarkoittaa tässä tapauksessa varastamista sairaalan apuvälinevarastosta ja jälleenmyyntiä). Eli toki vielä mies mekossa -tyyppisiä juttuja kaikkien muiden väärinkäsitysten lisäksi nähdään. Osa vitseistä saattoi olla jo hieman kulahtaneita tai semmoisia "saako tälle enää nauraa" -tyyppisiä, mutta enimmäkseen esitys kyllä viihdytti. 

Ovia oli paljon, kuten farssiperinteeseen kuuluu, ja niistä rampattiin kyllä ihan kiitettävällä tahdilla. Identiteetit menivät sujuvasti sekaisin ja välillä sitä mietti miten näyttelijät ensinnäkin muistavat kaikki juonikoukerot ja toisekseen pystyvät pitämään pokkansa. Hyvin sujui molemmat. Katsojille tarjoiltiin hersyvien hahmojen lisäksi fyysistä komediaa ja slapstickiä, vitsejä joista toiset olivat mauttomia ja toiset eivät, ja kaikkea muutakin hauskaa. 

Näyttelijät olivat enimmäkseen oivallisia. Pekka Strang pääosassa oli hyvä ja miehen sotkeentumista omiin valheiden verkkoonsa oli nautinto seurata. Sopivan naseva oli Sinisalon esittämä tarkastaja Jantunen, ja terrierin lailla nimikirjoitusta papereihinsa metsästävänä hän oli sinnikäskin. Vaan kun paikalle purjehtii esimiehensä ylitarkastaja Tervo (Helena Haaranen) niin näyttämön lämpötila laskee ainakin kymmenen astetta, niin hyytävä hahmo tämä on. Ja tottakai hitsin hauska. 

Myös sympaattinen ja hyvää tarkoittava kriisityöntekijä Kati Mynttinen (Heidi Herala) on ihana tyyppi. Hautausurakoitsija Härmälä (Jari Pehkonen) on pragmaattinen ja pariterapeutti Syvänkö (Pekka Huotari) todella outo. Lopuksi paikalle pölähtää Otto-vuokralaisen naisystäväkin (Sanna Saarijärvi). Tällä kertaa Janne Katajan roolityö ei minuun iskenyt kuluneine maneereineen ja ylinäytteleminisieen.

Antti Mattilan lavastuksessa on tavallinen arkinen olohuone, vaaleaa ja trendikästä. Ja tottakai ne lukuisat ovet. Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta ja erityisesti minua puhutteli hieman homssuinen kriisityöntekijän asu.

Sanoin esityksen väliajalla että kaikkien KELAlla etuuksia myöntävien virkailijoiden tulisi tämä nähdä, ehkäpä joku firman tyky-päivä olisi hyvä viettää teatterissa? Mutta kyllä tätä voi suositella ihan kaikille ketkä haluavat kokea aivot narikkaan -tyylistä komediaa ja ottaa pienen irtioton arjesta. 


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 19. helmikuuta 2024

Jerusalem / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.

Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.

Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.

Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.

Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus. 

Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.

Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.

Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö. 

Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.

En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina. 

Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.

Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!

Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.

Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. helmikuuta 2024

Kalasatama / Ryhmäteatteri 16.2.2024

Joskus käy niin että kirjasta tehty teatteriesitys toimii mielestäni paremmin kuin kirja johon se pohjautuu. Luin Tuuve Aron kirjan Kalasatama tammikuussa 2021, ja ihan kelpo lukukokemus se oli, jos kohta hetkittäin hieman haasteellinenkin. Sekoileva päähenkilö lääkäri- ja pillerikierteessä, suhdesotkut ja oma historia, kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin löytyminen. Hyvät ainekset siis. 

Vaan käsikirjoittaja Salla Viikka onnistuu kirjoittamaan sen pohjalta vieläkin paremman teoksen Ryhmäteatterin näyttämölle ja Sini Pesonen ohjaamaan siitä todella hyvin toimivan esityksen. Kalasatama lavalla on hillittömän hauska, viiltävän nostalginen (vaikka olenkin muutaman vuoden päähenkilö Riksua vanhempi), välillä haikea ja surumielinenkin, mutta ennenkaikkea ihan vaan loistava! Todellakin toimii.

Kalasatama on kertomus Riksusta (Joanna Haartti) joka on hakeutunut Kalasataman terveyskeskukseen unettomuuden ja masennuksen vuoksi. Riksu on menestyvä ja aikuinen kirjailija, jonka eksä lähettelee antikristus-tekstareita. Miten tähän on tultu? Lakoninen lääkäri (Santtu Karvonen) määrää kaikenlaisia pään sekoittavia pillereitä ja kemikaalicocktail vie Riksun erilaisille tripeille, harhoihin, uniin. Takaisin lapsuuteen, nuoruuteen, oman identiteetin löytymiseen, vanhempien kanssa elämiseen. Kaikkia niitä noloja, surullisia, hauskoja, ankeita ja haikeita muistoja. Mitä oikeasti tapahtui, ja mikä on pillereiden tuomaa harhaa, katsoja päättää.

Nämä takaumat/unet ovat enimmäkseen aivan järisyttävän hauskoja, mutta muunkinlaisia tunteita avaavia. Äiti (Minna Suuronen) seuraa telkkarista Jorma Pulkkisen juontamaa Ruutuysiä ja Levyraatia, tilaa ostoskanavalta Aromipesän (ja vähän muitakin tuotteita!). Riksun nuoruuteen kuuluu mm. Suosikin Bees & Honey -palsta, Carolan laulaminen just Riksulle (Främling), Tupla-mainos ja vaikka mitä. Toinen toistaan viihdyttävämpiä muistoja. 

Enkä tiedä kumpi tekee hulvattomampia roolisuorituksia; Minna Suuronen vai Santtu Karvonen? Suurosen esikoiskirjailijatar saa vedet valumaan silmistä ja ihottumasta kärsivä kodinkonemyyjä sopii Karvoselle kuin nenä päähän. Huippuporukan lavalla täydentää Markku Haussila ja Heli Hyttinen (mikä Carola-tulkinta!), kumpikin tulkiten huikean määrän erilaisia rooleja. Lavalla piipahtaa myös Onni Vesikallio useissa pienissä rooleissa.

Olen nähnyt Joanna Haartin lavalla useita kertoja, mutta kyllä tämä roolityö on ihan omissa sfääreissään. Säteilevä, heittäytyvä, maanisen intensiivinen ja taiturimaisesti rakennettu roolityö on kyllä aivan mieletön elämys. Pilke silmäkulmassa näkyy ja tuntuu varmasti katsomon viimeiselle riville asti. Tätä on näyttelijäntyö parhaimmillaan. Riksu on kamppaillut vähemmistöstressin ja ulkopuolisuuden kanssa, mutta nyt aikuisena on sinut lesboutensa kanssa. Vaikka lääkkeistä tulee pakkoliikkeitä ja harhoja, ja ne saavat ohikävelijät luulemaan häntä persuja äänestäväksi heteroksi (kamalaa!). Tavallaan Riksulla on identiteettikriisi, mutta ei lesboudesta johtuva, vaan nykymaailmanmenosta. 

Välillä esitys hipoo karnevalistista sketsishow'ta, välillä luodataan syvissä ja tummissa vesissä. Tylsää ei kyllä ole hetkeäkään. Ainoa asia mistä voisi sanoa negatiivista on hieman liian pitkä kesto. Ehkä siitä olisi voinut pikkiriikkisen nipistää pois? Näin tämän muutama päivä ensi-illan jälkeen, joten ehkäpä se siitä vielä tiivistyy hieman. 

Mutta yleisö viihtyi, me kaikki ulvoimme naurusta ja annoimme väliaplodeja. Kalasatama saa myös pohtimaan sosiaalisia roolejamme, ja millaista oli kasvaa nuorena silloin kasarilla ja ysärillä. Olihan se nyt aika ahdasmielistä ja tunkkaista aikaa, herranjumala sentään. Näytelmän arvuuteltava kuva Ruutuysi-ohjelmasta on malliesimerkki: ei voida nähdä mitään (hetero)normista poikkeavaa.

K Rasilan kalseanvärinen Kalasataman metroasema/terveyskeskus -lavastus on kuulemma varsin aidonnäköinen, ja muuntautuu kätevästi Riksun lapsuudenkodiksi, kustantamon bileiksi, diskoksi ja mihin tarvitaankaan. Läpikuultava seinämä metrolaiturin ja aseman välissä on kekseliäs ja sitä hyödynnetään monin eri tavoin. Kirkkaat loistevalot ja muut Ville Mäkelän suunnittelemat valaistukset tukevat autenttista tunnelmaa metroasemasta. Puhumattakaan Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelusta, ohisuhahtavine metroineen ja muineen. Myös musiikkivalinnat ovat myös just eikä melkein. 

Iso kiitos kuuluu myös taitavalle visualisointitiimille: Henna-Riikka Taskisen puvut, Ia Luhtasen maskeeraus sekä Ninja Pasasen tarpeisto luovat sekä ajankuvaa että miellyttävää katsottavaa. Tai ei aina ehkä niin miellyttävää, mutta ainakin mieleenpainuvaa (se Suurosen esittämän esikoiskirjailijan asuste on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi).

Kiitos työryhmälle ja teatterille että teillä vielä on käsiohjelma, vieläpä sellainen missä on muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja paljon valokuvia. Aikajana sukupuoli/seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja isoista tapahtumista on varsin tarpeellinen muistutus siitä, että tasa-arvon eteen on vielä tehtävä työtä (vaikka toki paljon edistymistä onkin saavutettu).

Kalasatamaa voi suositella kaikille 1970-luvulla syntyneille, hersyvää irtiottoa arjestaan kaipaaville, oikeastaan ihan kaikille teatterin ystäville. Tarkkanäköinen esitys, joka myös viihdyttää koko rahalla. Jo pelkästään Haartin roolityön erinomaisuuden takia kevään, ja koko vuoden, must-see!


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 16. helmikuuta 2024

Frida / Tampereen työväen teatteri 15.2.2923

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.

Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat. 

Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.

Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen. 

Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka. 

Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös. 

Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.

Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.

Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.

Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.

Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

2:22 A Ghost Story / Helsingin kaupunginteatteri 10.2.2024

Kauhua teatterissa, no kyllä kiitos. Vaikkei tämä sitten ihan kauhua ollutkaan, vaan ennemminkin psykologinen trilleri, pienillä yliluonnollisilla elementeillä. Vaan miten kirjoitat esityksestä jonka tapahtumista ei oikein voi sanoa mitään ettei esityksen clue vaan paljastu? Paavo Westerberg on ohjaajana (miksei näytelmäkirjailijanakin) minulle laaduntae, joten ilman muuta katsomaan hänen uutuuttaan 2:22 A Ghost Story. Brittiläisen Danny Robinsin kirjoittama näytelmä on ollut Lontoossa pieni hitti, ja samaa sopii odottaa myös Helsingin kaupunginteatterin versiolle.

Nuori pariskunta on rempannut ostamaansa vanhaa asuntoa ja nyt pidetään pienimuotoisia tupareita. Illan mittaan juttu kääntyy yliluonnollisiinkin asioihin ja vaimo Jenny (Pia Andersson) kertoo heidän yöllisestä kummituksestaan. Se ilmestyi aina öisin kello 2:22 aikaan - ja juuri tietenkin silloin kun mies Sam (Lauri Tilkanen) oli työreissulla. Vieraista Lauren (Sanna-June Hyde) epäilee mutta Ben (Sauli Suonpää) ottaa asian tosissaan. Käykin ilmi että hänellä on hengistä ja kummitteluista vankkaa kokemusta. Niinpä nelikko päättää järjestää spiritismi-istunnon - kunhan on ensin syöty ja ennenkaikkea juotu. Kaiken taustana on yltyvä sade ja ukkonen, sekä lisääntymishaluiset ketut infernaalisine kiljuntoineen. Tunnelma tihenee ja jännittäviä elementtejä tarjoaa myös pihan automaattivalot. Kauheasti enempää ei voikaan juonesta kertoa.

Niin joo, itkuhälyttimellä on myös oma roolinsa tässä! Ja nallekarhulla :-)

Dialogi on sujuvaa ja soljuvaa, ja nelikon keskinäinen dynamiikka yksi näytelmän vahvuuksia. Lauren ja Sam ovat vanhoja opiskelukavereita ja olisiko heidän välillään ollut vähän muutakin. Samin mielestä Ben on juntti ja hän ei ymmärrä miksi fiksu Lauren on valinnut tämmöisen tollon poikaystäväkseen. Jenny ja Ben sen sijaan löytävät yhteisen sävelen nopeasti, molemmat kun ovat enemmän tunneihmisiä, siinä missä Sam ja Lauren järkeen ja tieteeseen nojaavia. 

Kaikki näyttelijät tekevät vahvat roolityöt ja ovat varsin uskottavia rooleissaan. 

Eli jännitteitä piisaa moneen suuntaan, ja samaan aikaan Jenny on Samille käärmeissään, koska tämä pistää koko kummitushomman lekkeriksi. Kuka päätyy tanssimaan kenenkin kanssa, miksei virtuaaliavustaja Siri reagoi enää puheeseen, vastaavatko henget Ouija-laudan kutsuun? Ilta on täynnä mysteerejä. Pikkuhiljaa käy ilmi etteivät Jenny ja Ben (tai lähinnä Ben) ole pitäneet lupauksiaan asunnon heille myyneille vanhalle leskirouvalle...

Takaseinällä oleva digitaalinen kello on tärkeä osa Antti Mattilan lavastusta. Ja on muuten päheä Psycho-elokuvan juliste samalla seinällä myös, antaen sen pienen viittauksen kauhuun. Muutenkin lavastus on hieno: viktoriaaninen asunto mitä on modernisoitu aika rankasti, myös Jennyn inhoamat lasiovet puutarhaan. Ben on kotoisin nurkilta, eikä arvosta mitä vanhoille asunnoille on tehty kun hipsterit ja jupit ovat muuttaneet alueelle. Siinäpä yksi konfliktiaihe lisää seurueelle. 

Sam on todella ärsyttävä besserwisser joka pröystäilee ja leveilee kaikella, myös rationaalisella ajattelullaan. Hänellä on selitys ja ratkaisu kaikkeen, kummitteluunkin. Jenny on sympaattisin ja maanläheisin hahmo koko näytelmässä, sillä Lauren on vähän bimbo, vaikka olisi kuinka koulutettu ja menestynyt psykologi. Ben on aika symppis remppamies, josta löytyy särmääkin. Kyllä sekin selviää mikä on Laurenin ja Benin suhteen totuus.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu sekä Petteri Heiskasen valot luovat ison osan tunnelmasta. Katsojia pelotellaan molemmilla, ja viritetään nousujohteisesti jännitettä. Jännitettä henkilöiden välillä, mutta myös katsojien ja esiintyjien välillä. Kyllä sitä melkein pomppaa nahoistaan ulos muutamissa kohtaa. Ei tätä ihan heikkohermoisille voi suositella, ja syystä ikäsuositukseksi on laitettu 12 v.

Laura Dammert on suunnitellut nykyaikaisen ja rennon näköisen puvustuksen; hyvin uskottavat vaatteet kantajilleen. Samilla hieman maanläheisempää, Laurenilla viettelevää ,ja Jennyllä ja Benillä muodikasta mutta mukavaa. Mikään ei pistä silmään.

Oikein toimiva kokonaisuus, ja vaikka HKT:n Arena-näyttämö epämukavine penkkeineen ja sumppuisine yleisine tiloineen onkin ankea, niin ei haittaa. Jos kaipaat pientä jännitystä ja mysteerinäytelmää arkeesi niin tämä on ehdottomasti sinun juttusi. Todella näppärä ja toimiva kokonaisuus! Vähän tekisi mieli mennä katsomaan uudelleen niin voisi poimia niitä pieniä vihjeitä mitä katsojille kyllä tarjoiltiin mysteerin selvittämiseksi...


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 10. helmikuuta 2024

Vieras eli Julmurin suviyö / Tampereen teatteri 6.2.2024

Varmaan olen joskus jostain kuullutkin, mutta en muistanut sitä seikkaa että Hitlerin oikea käsi, SS-pomo Heinrich Himmler, vieraili Suomessa sodan aikana. Virallisesti lomalla, mutta elokuisella reissulla 1942 lienee ollut poliittisiakin tarkoitusperiä. Tätä viikon mittaista matkaa kuvaa Juha Siltasen uusi näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö. Todella kiinnostava aihe näytelmälle, ja vaikka aluksi olinkin hieman hämmentynyt esityksestä, niin se porautui syvemmälle sisääni pikkuhiljaa. Heti loppukumarrusten jälkeen en hyppinyt ilosta mutta pidempään makusteltuani tämä olikin vallan mainiota teatteria! Ei helppoa tai aina niin hauskaakaan, mutta oikein kiinnostavaa.

Jotkut esitykset kolahtavat heti ja toiset vasta pienellä viiveellä. Hyvä niin, ehtii makustelemaan ja miettimään omia fiiliksiään. Siltasen näytelmä on tosi kiinnostava monellakin tapaa. Viime vuonna kuuntelin Yle Areenalta huippujännän 12-osaisen kuunnelmasarjan Himmlerin henkilääkäri Felix Kerstenistä, joka on myös yksi tämän näytelmän henkilöhahmoista. Ehdoton kuuntelusuositus! Ja sitten on tämmöinen sukuyhteys; näytelmä tapahtuu lääkintäkenraalimajuri Suolahden huvila Petäyksessä Tyrvännössä. Suolahden tytär Elli meni sittemmin naimisiin isoisäni veljen Erkin kanssa! Melkein sukua julkkikselle siis.

Himmler (Konsta Laakso) ehtii lomailla, rupatella Petäyksessä työskentelevien naisten kanssa, vähän hioa romanssintynkääkin Suolahden värväämän "vakoojan" Ainon (Annuska Hannula) kanssa, käyskennellä Tyrvännön metsissä ja maisemissa sekä värvätä sotilaspalvelijansa (Arttu Soilumo) viettelemään oppaaksi osoitetun Suolahden pojan Nennon (Antti Tiensuu). Tietojen urkintaa varten toki mutta hieno saunakohtaus tästä saadaan. Mukana menossa notkuu Valtiollisen poliisin etsivä, Himmlerin turvamieheksi komennettu Kauhanen (Topi Kohonen), vähän nahjuksen oloinen tyyppi. Himmlerin adjutantti (Matti Hakulinen) koittaa myös vikitellä henkilökuntaa, aika huonolla menestyksellä. 

Elina Rintalan ja Anna Pukkilan esittämillä keittiön naisilla on kyllä hyvin tiedossa millaisia miehiä nämä saksalaiset ovat. Suorastaan julmureita. Tämä ei minusta ollut kyllä kauhean uskottavaa - eihän natsien hirmuteot tai keskitysleirit olleet mitään yleistä tietoutta maailmalla vielä tuolloin. Ainakaan suomalaisten keittiöhenkilökunnan tietoisuudessa.

Koko tätä porukkaa ohjailee Felix Kersten (Jarkko Tiainen), kuin silmänkääntäjä tai sirkustirehtööri. Sormia napsauttamalla kohtaukset alkavat ja tapahtumat etenevät. Velmu mies mistä ei oikein ota selvää kukaan. Välillä hän hoitelee Himmlerin vatsavaivoja hieromalla, välillä taas lymyilee varjoissa, alati virnuillen. Kersten tuo huumoria mukaan esitykseen, estäen liiallista raskautta (sama tehtävä tuntuu olevan Valpon etsivällä). Ja mikä on totuus Kerstenin ja Himmlerin suhteesta, siihenkään emme saa vastausta Siltalan kynästä (vaikka ehkä aavistuksenomaisesti siihen vihjataan intiimissä hierontakohtauksessa).

Laakso esittää Himmleriä hyytävällä tavalla. Hymyssä on julma pohjavire ja mies on terävä kuin partaveitsi, mutta selvästi jollain tavalla psykopaattinen. Odotan penkin reunalla jännittäen, tekeekö se jotain arvaamatonta, väkivaltaista, uhkaavaa. Kokoajan sellainen olo että kohta se vaan ottaa aseen esiin ja ampuu jonkun, ihan tosta noin vaan. Pelottava mies, vaikka onkin kovin innostunut luonnosta, historiasta, mytologiasta. Pedantti ja pakkomielteinen. Hieman nauratti miehen mielipiteet eläinten tappamisesta ja metsästyksen eettisyydestä. Huumori oli paikoitellen aika synkkää. 

Kaikki muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka minulle jää Ainon hahmo etäiseksi. Se ei toki ole Annuska Hannulan vika, hän on aina ihanan raikas ja kukkea. Kuka tämä Aino oikeasti oli, paitsi Nennon eksä ja sivistynyt kielitaitoinen ja rohkea nainen? Ainakaan hän, kuten ei myöskään keittiöapulainen Anni, lankea natsien pauloihin. Aino pistää kyllä täyslaidallisen takaisin, aika reipasta!

Seuraintalojen piirrettyjä kulisseja muistuttavan naivistisen lavastuksen on laatinut Jyrki Pylväs. Aika vinkeää ja nostalgista. Tosin runsas ovien määrä ja niistä edes takaisin kulkeminen muistutti farsseja. Komeita univormuja ja kesäisen keveitä asuja, niistä on Mari Pajulan pukusuunnittelu tehty. Kukkamekot toimivat keveänä kontrastina natsien asuille. Vaikka toki sitä vaihdetaan kevyempiin polvihousuihin lomasella.

Taitava äänisuunnittelu (Jouni Koskinen ja Juha Siltanen tai Olli-Pekka Pyysing - riippuen luottaako käsiohjelmaan vai teatterin kotisivuihin) loihtii ihanasti katsojille suomalaisen elokuun luonnon! On lintujen laulantaa, ukkosen jyrinää, saunakiukaan sihahtelua. Musiikki saksalaisine iskelmineen oli oivallista, ja keventävää.

Esitys herätti myös monenlaista pohdintaa. Ovatko natsiaiheiset esitykset nyt muotia? Kävin hiljan katsomassa palkitun elokuvan The Zone of Interest, joka kertoi Rudolf Hössin perheen elämästä Auschwitzin kupeessa. Hieno elokuva olikin, vaikka toki melko raskas. Viime syksynä TTT:llä esitettiin loistavaa näytelmää Pieni maailma missä natsipomo Heydrichin lesken tarina kietoutuu yhteen suomalaisten teatteri-ihmisten kanssa. Eikä Työviksen & Kansallisteatterin yhteistyöstä Hitler ja Blondikaan kauaa ole. Kansallisteatteriin on tulossa keväämmällä ensi-iltaan näytelmä Eichmannista. 

Onko natsien hirmuteoista kulunut jo sen verran aikaa että niitä halutaan pohtia teatterin lavalla enemmän, vai ovatko viimeiset keskitysleirien uhrit jo niin iäkkäitä että näitä asioita halutaan käsitellä ennenkuin hekin katoavat? Vai kiinnostaako ultimaattinen pahuus ihmisiä aina vaan? Ovathan natsit aika myyttisiä hahmoja ja tarjoavat paljon kiinnostavia henkilöhahmoja teatterinkin lavoille. 

Vieras eli Julmurin suviyö on kyllä todella kiinnostava esitys. Katsojalle myös aika vaativa, koska puhetta on, ja kaikkea ei selitellä auki. Semminkin kun esitys on todella pitkä. Hetkittäin piti pinnistellä pysyäkseen kärryillä vaikkei tässä kauheaa tahtia mennäkään tai isoa henkilökavalkadia esiinny. Salaperäinen salkku mahdollisine juutalaislistoineen jää mysteeriksi. Tulee mieleen se kuuluisa lääkärilaukku Ala-Tikkurilan Shellillä.


Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. helmikuuta 2024

Pinnan alla / Ahaa Teatteri 6.2.2024

Viime vuonna luin erinomaiset Leena Paasion nuortenkirjat Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Niinpä iloni oli suuri, kun huomasin että tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa Teatteri tuo ne lavalle, yhdistettynä yhdeksi Pinnan alla -näytelmäksi. Onnistuin sovittamaan kahdesta Tampereella nähdystä esityksestä jälkimmäisen kalenteriini, ja sitten esitys lähti kiertämään Suomea koululaisvierailuille. Sen verran kiva esitys olikin, että taatusti kannatti nähdä.

Elina Izarra on sekä dramatisoinut kirjat että ohjannut esityksen. Lopputuloksena on tosi tiivis ja toimiva esitys. Hieman on asioita lyhennelty ja oikaistu sekä muuteltukin, mutta lopputulos on kuitenkin erinomainen. Toki kun kaksi kirjaa, vaikkakaan ei kauhean paksuja olekaan, typistetään noin 75 minuuttiin, on karsintaa suoritettava. Kaikki oleellinen on silti mukana: päähenkilöiden keskinäiset kemiat ja kahinat, Itämeren saastuminen ja luonnonsuojelu, kilpapurjehdus, suhteet vanhempiin, kadonneen äidin mysteeri... Aika paljon asioita, mutta kaikki kyllä toimii hyvin yhteen. 

    

Yksi nautinnollisimpia asioita kirjoissa oli aidontuntuiset päähenkilöt. Tässä asiassa näytelmäkin onnistuu erinomaisesti. Meillä on Eetu (Teemu Mäkinen) lupaava kilpapurjehdusta harrastava lukiolainen, jonka biologiäiti on kadonnut uintireissulla. Tämä stressaa koko perhettä, johon kuuluu poissaoleva isä (Oskar Hartman) ja aivan hurmaava pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen). Eetun paras kaveri Salla (Roosa Lehtinen) purjehtii myös, kuten tekee pahin kilpakumppani Rasmus (Oskar Hartman). Tämä taas on varakkaasta perheestä, johon kuuluu ärsyttävä ja vaativa äiti (Reetta Hyreen) sekä kuolemaa tekevä mummi (Roosa Lehtinen). Perhe omistaa venemaaleja valmistavan yrityksen ja jotain hämäräbisneksiä siihen liittyy. 

Nuoret saavat kouluprojektiksi tehdä jotain Itämereen liittyvää ja ympäristöystävälliset venemaalit ajautuvat varsin luontevasti aiheeksi. Vyyhdin purkamiseen tarvitaankin sitten aivosoluja, veneilytaitoja ja vähän muutakin. Yksi herkullinen hahmo on myös hyvä kaveri Hene (Reetta Hyreen).

Näytelmä on hauska, kantaaottava, koskettava ja mielestäni mainiosti näiden nuorten elämää kuvaava. Puhekieli on luontevaa. Näytelmässä on luonnonsuojeluteeman lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi taloudellinen tilanne; Rasmus tulee varakkaasta perheestä ja vähävaraisempi Eetu joutuu lopettamaan kilpapurjehduksenkin kun perhe joutuu tulemaan toimeen ainoastaan isän palkalla. Aika paljon käsitellään myös menestymisen kriteereitä, Rasmuksen äiti toitottaa kokoajan voiton tärkeyttä. Tämäkin luo kitkaa hahmojen välille. Kuolema, itsemurha, ystävyys... paljon kaikenlaista. 

Näyttelijänelikko on erinomainen ja vaihtaa kyllä sujuvasti roolista toiseen salamannopeastikin. Asusteet ja vaatteet tekevät roolin, ja ennenkaikkea se taitava näytteleminen. Dramatisointi on onnistunut sikälikin hyvin, että neljällä näyttelijällä onnistutaan mainiosti. Eetun unenomaiset kohtaamiset äitinsä kanssa on toteutettu kivasti. Isla on ihan mainion pirtsakka hahmo!

Alisha Davidowin lavastus on kauhean kätevä eli purjeita ja puulaatikoita. Niistä saa hienosti tehtyä kaiken tarpeellisen ja projisoinnit hoitavat loput. Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu tuo Itämeren konkreettisesti lähelle. Ja kala-aiheiset biisit ovat ihan helmiä! Jenni Räsäsen puvustus on mietitty hienosti roolihahmojen mukaan. Antti Kaupin valot viimeistelevät yksinkertaisen ja tehokkaan näyttämökuvan.

Pinnan alla toimii oikein mainiosti kirjoja lukemattomillekin, veikkaisin. Esityksestä jää lämmin olo, vaikka aiheet ovatkin aika vakavia. Ilokseen tätä katselee vähän aikuisempikin. Ja kuin huomaamatta saa annoksen Itämeritietoutta. Vahva esitys siis.


Valokuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 5. helmikuuta 2024

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.


Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.