Pinnan alla / Ahaa Teatteri 6.2.2024

Viime vuonna luin erinomaiset Leena Paasion nuortenkirjat Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Niinpä iloni oli suuri, kun huomasin että tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa Teatteri tuo ne lavalle, yhdistettynä yhdeksi Pinnan alla -näytelmäksi. Onnistuin sovittamaan kahdesta Tampereella nähdystä esityksestä jälkimmäisen kalenteriini, ja sitten esitys lähti kiertämään Suomea koululaisvierailuille. Sen verran kiva esitys olikin, että taatusti kannatti nähdä.

Elina Izarra on sekä dramatisoinut kirjat että ohjannut esityksen. Lopputuloksena on tosi tiivis ja toimiva esitys. Hieman on asioita lyhennelty ja oikaistu sekä muuteltukin, mutta lopputulos on kuitenkin erinomainen. Toki kun kaksi kirjaa, vaikkakaan ei kauhean paksuja olekaan, typistetään noin 75 minuuttiin, on karsintaa suoritettava. Kaikki oleellinen on silti mukana: päähenkilöiden keskinäiset kemiat ja kahinat, Itämeren saastuminen ja luonnonsuojelu, kilpapurjehdus, suhteet vanhempiin, kadonneen äidin mysteeri... Aika paljon asioita, mutta kaikki kyllä toimii hyvin yhteen. 

    

Yksi nautinnollisimpia asioita kirjoissa oli aidontuntuiset päähenkilöt. Tässä asiassa näytelmäkin onnistuu erinomaisesti. Meillä on Eetu (Teemu Mäkinen) lupaava kilpapurjehdusta harrastava lukiolainen, jonka biologiäiti on kadonnut uintireissulla. Tämä stressaa koko perhettä, johon kuuluu poissaoleva isä (Oskar Hartman) ja aivan hurmaava pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen). Eetun paras kaveri Salla (Roosa Lehtinen) purjehtii myös, kuten tekee pahin kilpakumppani Rasmus (Oskar Hartman). Tämä taas on varakkaasta perheestä, johon kuuluu ärsyttävä ja vaativa äiti (Reetta Hyreen) sekä kuolemaa tekevä mummi (Roosa Lehtinen). Perhe omistaa venemaaleja valmistavan yrityksen ja jotain hämäräbisneksiä siihen liittyy. 

Nuoret saavat kouluprojektiksi tehdä jotain Itämereen liittyvää ja ympäristöystävälliset venemaalit ajautuvat varsin luontevasti aiheeksi. Vyyhdin purkamiseen tarvitaankin sitten aivosoluja, veneilytaitoja ja vähän muutakin. Yksi herkullinen hahmo on myös hyvä kaveri Hene (Reetta Hyreen).

Näytelmä on hauska, kantaaottava, koskettava ja mielestäni mainiosti näiden nuorten elämää kuvaava. Puhekieli on luontevaa. Näytelmässä on luonnonsuojeluteeman lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi taloudellinen tilanne; Rasmus tulee varakkaasta perheestä ja vähävaraisempi Eetu joutuu lopettamaan kilpapurjehduksenkin kun perhe joutuu tulemaan toimeen ainoastaan isän palkalla. Aika paljon käsitellään myös menestymisen kriteereitä, Rasmuksen äiti toitottaa kokoajan voiton tärkeyttä. Tämäkin luo kitkaa hahmojen välille. Kuolema, itsemurha, ystävyys... paljon kaikenlaista. 

Näyttelijänelikko on erinomainen ja vaihtaa kyllä sujuvasti roolista toiseen salamannopeastikin. Asusteet ja vaatteet tekevät roolin, ja ennenkaikkea se taitava näytteleminen. Dramatisointi on onnistunut sikälikin hyvin, että neljällä näyttelijällä onnistutaan mainiosti. Eetun unenomaiset kohtaamiset äitinsä kanssa on toteutettu kivasti. Isla on ihan mainion pirtsakka hahmo!

Alisha Davidowin lavastus on kauhean kätevä eli purjeita ja puulaatikoita. Niistä saa hienosti tehtyä kaiken tarpeellisen ja projisoinnit hoitavat loput. Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu tuo Itämeren konkreettisesti lähelle. Ja kala-aiheiset biisit ovat ihan helmiä! Jenni Räsäsen puvustus on mietitty hienosti roolihahmojen mukaan. Antti Kaupin valot viimeistelevät yksinkertaisen ja tehokkaan näyttämökuvan.

Pinnan alla toimii oikein mainiosti kirjoja lukemattomillekin, veikkaisin. Esityksestä jää lämmin olo, vaikka aiheet ovatkin aika vakavia. Ilokseen tätä katselee vähän aikuisempikin. Ja kuin huomaamatta saa annoksen Itämeritietoutta. Vahva esitys siis.

Valokuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amiraali / Ahaa Teatteri 20.4.2022

Pienen tauon jälkeen oli kivaa palata Ahaa Teatterille. Tällä kertaa katsottavana Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen kirjaan. Ja kerrankin on alkuperäisteos tuttu, luin sen nimittäin lokakuussa 2020, ja tykkäsin kovasti. Ja mikäs oli esityksestäkin tykätessä! Ahaa tekee ajankohtaisista aiheista hyviä näytelmiä lapsille ja nuorille, ja semmoisia ei voi koskaan olla liikaa.

Antti Viitamäen dramatisoiman ja ohjaaman Amiraalin päähenkilö on nuori Niilo, joka asuu tuppukylässä ja kamppailee monenlaisten asioiden kanssa. Mukaan mahtuu niin kesätyökokemukset sairaalassa, ensi-ihastuminen/rakkaus sairaalan kanttiinissa tutustumaansa Virnaan, ystävyyssuhteiden kanssa taiteilu, ympäristönsuojeluteemat, mutta ennenkaikkea oman identiteetin löytyminen. 

Niilo asuu isovanhempiensa kanssa ja suhteet omiin vanhempiin ovat etäiset. Ukin kanssa liikutaan luonnossa ja käydään pyydystämässä perhosia, mumma taas huolehtii ja hääräilee. Paras kaveri Mara on aikaansaava ja luova, suunnittelee niin vaatteita kuin miekkareita luonnon puolesta. Hermanni taas on itseensäkäpertyvä pelimies ja hänen kanssaan Niilolla on myös läheiset välit. Suhde Virnaan etenee mutta sitten lopahtaa - vaikeita paikkoja nuorille. Onneksi elämässä on niin paljon muutakin.

Vaikea uskoa että lavalla on vain neljä näyttelijää! Niin erinäköisiä rooleja he tekevät ja niin nopeita ovat vaihdot. Ja niin hienoa sekä Pia Kähkösen maskeeraukset että Aino Kosken puvustus! Oskar Hartman on hieno herkkänä Niilona, joka kokee muodonmuutoksen amiraaliperhosen lailla. On vaativaa olla erilainen, varsinkin pienellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asiaa hyväksy, mutta onneksi Niilolla on hyviä kavereita ja itsetuntokin vahvistuu kun se oma juttu löytyy. Teemu Mäkinen on mainio mustanpuhuvana Oskarina ja muissakin rooleissaan, erityisesti Ukkina (jonka menneisyydestä löytyy yllättäen aika yllättävä juttu). 

Reetta Hyreen ja Roosa Lehtinen (joka jäi mieleeni raikkaana Lieslinä Lahden kaupunginteatterin Sound of Musicista!) vaihtavat lennokkaasti roolista toiseen, upeista perhosista eri-ikäisiin aikuisiin. Roosan raikas Virna on ihastuttavan herkkä ja tämän Mumma taas napakka ja topakka. Reetan Mara räväkkä ja värikäs ja sairaalassa työskentelevä Sinikka empaattinen ja Niiloa ymmärtävä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä taitavia! On mainiota miten Ahaa Teatteri palkkaa nuoria, uransa alussa olevia lahjakkaita nuoria hommiin. Bonuksena tästä katsojat saavat kokea "uuden näyttelijän löytämisen ilon". Tai en tiedä kokeeko kovin moni muu tämmöistä...

On muuten mielenkiintoista että tämän hetken näyttelijäensemblestä peräti kolme on saanut koulutuksensa ulkomailla, vieläpä samassa opinahjossa (University of Essex, East 15 Acting School). Suomi kansainvälistyy, tai jotain. 

Aino Koski on tehnyt puvustuksen lisäksi myös lavastuksen ja siinä pääelementtinä on verhot. Niitä risteilee pitkin poikin ja niiden avaaminen, sulkeminen ja raottaminen siirtää kohtauksia tilasta toiseen ja luo raamit. Lopuksi kaikki verhot aukenevat upean muotinäytöksen tieltä. Kiva idea, ja näppärästi siirreltävä myös (iso osa Ahaan esityksiä on pitkin poikin Suomea minne reissataan pakulla). 

Antti Viitamäki vastaa kaiken muun lisäksi myös äänisuunnittelusta. Valoja hyödynnetään hienosti myös lavastusverhojen kanssa eli varjojen luomiseen. Antti Kauppi vastaa valoista.

Amiraali sanoittaa nuoruuden ja siihen liittyviä moninaisia juttuja tosi hyvin. Itkettää ja naurattaa, tunnen suurta sympatiaa Niiloa ja hänen ristiriitaisia tunteitaan kohtaan. Hän on herkkä poika joka raapustelee muistikirjaansa ajatuksia ja runonpätkiä, avaa sisimpänsä kirjaimin, kun ei voi asioita pukea sanoiksi. On helpottavaa kun hän löytää vahvuuden sisältään, tulla siksi ihmiseksi kun haluaa. Lämmin kiitos Ahaa Teatteri taas yhdestä hienosta esityksestä!

Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Onks Noloo? / Ahaa Teatteri 3.2.2020

Kukapa meistä ei olisi joskus (tai aika useinkin) joutunut enemmän tai vähemmän noloihin tilanteisiin. Tai joutunut häpeämään jotakuta muuta, vaikka vanhempiaan, sisaruksiaan tai kavereitaan. Tai ainakin itseään. Moni juttu on niin pieni että se unohtuu pian. Jotkus isommat saattavat jäädä vaivamaan loppuelämäksi.

Ronja Salmen kirjoihin perustuva Onks noloo? sai ensi-iltansa (kantaesitys muuten!) Ahaa Teatterissa tällä viikolla ja pääsin maanantaina ennakkoon katsomaan mitä kivaa ahaalaiset tällä kertaa ovat keittäneet kokoon. Ohjauksesta ja dramatisoinnista vastasi tällä kertaa Samu Loijas. Kirjat on lukematta, mutta varsin kiva ja kompakti esitys niistä on saatu aikaan. Tunnissa keretään lavalla nolostua moneen kertaan, mutta myös hienosti selviytyä tilanteista. Kunhan on rinnalla hyvä kaveri niin pikkujutut tulee voitettua helposti. Ja kaikki mokailee, niin ei kannata jäädä vellomaan niihin juttuihin.

Luokan tyypit ehtivät tunnissa monenlaista. Kalapuikkojen syöntikisasta pikkuleipien myyntiin ja vierailevan opettajan kiusoittelusta leirikouluun. Siellä metsän siimeksessä pääsee suunnistamaan, ja kukapa mitään paperikartoilla tekee kun on älylaitteekin. Suunnitelma toimii hyvin niin kauan kun akku kestää. Sen jälkeen saattaapi vaikka karhu tulla popsimaan. Tai peikko. Ja onhan leirikoulussa diskokin, ja karaoke!

Päähenkilö Petja (Kalle Kurikkala) häpeilee lauluharrastusta ja hössöttävää isäänsä, mahan murinaa ja pieruja, huonoa hiuspäivää luokkakuvassa, leirikoulupikkuleipien myyntiä ja uintitaidottomuuttaan En muistanutkaan miten nuorten elämässä on näin paljon noloja juttuja! Mutta eiköhän Petjakin lopussa huomaa että turhaan häpesi ja nolosteli! Kurikkala osaa kyllä ujuttautua oivallisesti murrosikäisen pojan nahkoihin - superhienoa työtä! Eikä muukaan porukka jälkeen jää. Jussi Jätinvuori on mainio energisenä ja hieman häilyväisenä kaverina Tonina ja myös ylitouhukkaana Petjan isänä.

Ehkä mun suosikkityyppi on kuitenkin Helena Puskan huippuope, joka on pirtsakka ja ymmärtäväinen. Helena vetää myös toisenkin roolin; Malik on rempseä peliriippuvainen säätäjä, aika symppis loppuviimein, vaikka alussa vähän ärsyttikin. Juulianna Mäkelältä sujuu niin ranskalainen vieraileva opettaja, roolipelaava luokkakaveri Aleksi, pikkuleivät ostava kyylä-mummo (mikä tyyppi!), Petjan ihastuksen kohde Elsa ja vielä äitikin. Tätä kutsuisin moniosaamiseksi!

Ahaalla tehdään hommat pienimuotoisesti, kiertävä teatteri kun on. Silti lavastus on yksinkertaisuudessaankin usein hieno, kuten nytkin, Perttu Sinervon tekemänä. Liikuteltavia sermejä ja niihin projisoituja Tuomas Liuksen piirroskuvia.

Vaikken iällisesti ehkä ihan kohderyhmää olekaan (piti googlettaa että minkä ikäisiä nämä tyypit on, niin 6-luokkalaisia eli n. 12-vuotiaita) niin silti taas kerran viihdyin katsomossa mainiosti. Tämä on oikeasti tosi hauska ja kiva näytelmä jossa sai nauraa. Ja muistella toki omia noloja lapsuusmuistoja, niitä kuulkaa piisaa. Eikä ne nolot kommellukset lapsuuteen tai nuoruuteen jääneet, ehei. Mutta ehkä niille nykyään osaa paremmin jo nauraa, ainakin jonkun ajan päästä.

Ahaa Teatteri tekee oikeasti tosi hienoa ja tärkeää työtä lasten ja nuorten parissa. Siksipä onkin todella ikävä kuulla siitä miten joissakin lähialueen kouluissa on tehty päätös ettei kulttuuririentoihin osallistuta. Joissain kouluissa ei sallita edes vanhempien keräävän rahaa että oppilaat pääsisivät teatteriin. Kai sitä tasa-arvolla perustellaan mutta minä en ymmärrä. Ei tämä mikään opetusministeriön päätös ole, vaan aluerehtorien ja päättävien tahojen.

Päiväkoditkaan eivät enää juuri teattereissa käy, koska ilmeisesti vanhempien tahoilta valitetaan ainaisesta rahankeruutarpeesta. Voisiko tässä kaupunki tukea jotenkin asiaa? Käsittämätöntä lyhytnäköisyyttä ettei lapsille ja nuorille anneta edes mahdollisuutta kulttuurielämysten kokemiseen. Tämä näkyy tietenkin suoraan teatterien varauksissa ja sitä kautta toimeentulossa. Ei Ahaa ole ainoa lapsille ja nuorille esityksiä tekevä taho, joten tämmöiset kiellot, rajoitukset ja estot näkyy kaikissa teatteritaloissa. Ei kuulosta kovin tasa-arvoiselta touhulta että teatteriin pääsee vaan niiden perheiden lapset joissa kulttuuria harrastetaan muutenkin. Ja toki yksityisten päiväkotien ja perhepäivähoitajien lapset.

Mutta viekää te ihmiset lapsianne ja sukulaisten lapsia, ja naapurien lapsia teatteriin. Takaan että paremmat eväät elämäänsä saavat. Voipi aloittaa vaikka Onks noloo? -esityksestä (vaikkei tämä ihan pienimmille olekaan).


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.