maanantai 6. syyskuuta 2021

Bolla / Helsingin kaupunginteatteri 4.9.2021

Kauan odotettu Bolla, vihdoin. Pajtim Statovci on suomalaiseksi nykykirjailijaksi päässyt kiitettävästi myös teatterin lavoille. Esikoisteos Kissani Jugoslavia sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa joulukuussa 2018 - ja teki valtavan vaikutuksen. Näin sen vuosi myöhemmin uudelleen, ja hieno oli edelleen. Jostain syystä Statovcin toinen romaani Tiranan sydän jäi ikäänkuin välistä, mutta toivon että sekin joskus johonkin teatteriin ilmaantuu. Kolmas kirja, myös vuoden 2019 Finlandia-voittaja, Bolla, pääsi lavalle nopeasti. Ei yllättävää toki. Ja kerrassaan hienosti Tuomas Timosen dramatisoimana.

Bolla on hieno tarina, tietenkin. Aika raskas ja ahdistavakin, mutta tarina joka elää ja hengittää päähenkilöiden tahdissa. Milja Sarkolan ohjaama draama seuraa kahden miehen kompleksista suhdetta, romanssiksikin sitä kai voisi kutsua. Arsim (Samuli Niittymäki) on naimisissa, haaveilee kirjailijan urasta, opiskelee - ja on albaani. Arsim tapaa kauniin nuoren miehen kahvilassa, ja se on menoa. Ei haittaa että Miloš (Mikko Kauppila) on serbi, ainakaan suhteen alussa. Tapahtumat venyvät pitkälle aikajänteelle, ja 1990-luvun lopun kriisit Kosovossa luovat synkeän taustan kaikelle. 

Arsimin kipuilu omissa nahoissaan on välillä haasteellista katsottavaa ja kaikkien sympatiat ovat hänen vaimonsa Ajshen (Jessica Grabowsky) puolella. Äkkiväärä Arsim on kovin ailahteleva ja antaa nyrkin puhua puolestaan. Ajshe on kulttuurinsa, sukupuolensa ja kasvatuksensa vanki. Mitä hän mahtaa kun mies käy kotona kirjaimellisesti vain vaihtamassa paitaa? Perheen lapset kärsivät taustastaan, erityisesti heidän muutettuaan pois Kosovosta. Kuinka monta polvea joutuu kärsimään sodan vaikutuksista?

Niittymäki ja Kauppila ovat järjettömän hienot valinnat näihin haastaviin rooleihin. Niittymäen oma erikoinen lavaläsnäolo ja kulmikkuus saavat Arsimin särmikkään persoonan heräämään henkiin. Kauppila on taas ilmaisultaan herkkä ja fyysinen, tanssillinen jopa. Alun estyneisyys, ujon pälyilevät katseet, ja varsinkin esityksen loppupuolen mykkä ilmaisu on dramaattista ja surullistakin. Miesten ensimmäinen seksikerta on kömpelöä, hellyyttävää, samaistuttavaa. Se tunne kun et ehdi ottamaan edes sukkia jaloistasi etkä saa paidan hihaa ranteen läpi. Näyttelijät ovat sinut puolialastomien kehojensa kanssa, ja pikkuhiljaa Arsim ja Miloškin ovat.

On myös hienoa että intiimikohtauksiin on otettu mukaan oma koordinaattori (Sara-Maria Heinonen), toivottavasti tämmöistä käytetään teattereissa jatkossakin. Muutenkin kuin miesten välisten suhteiden esittämiseen siis.

Ahkerasti rooleista toiseen vaihtavat Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä tuovat omat tärkeät lisänsä henkilögalleriaan. Varsinkin Arsimin uusi lähimmäisenrakas vuokraisäntä on aivan pistämätön hahmo Klemettilän tulkitsemana. Ja tämän inhimillinen vanginvartija. Kovin pienillä eleillä roolit rakentuvat. Myös Salon kyyninen sairaalajohtaja on kovin todentuntuinen henkilö. Rokka tulkitsi hienosti Arsimin kompleksista treffiseuralaista.

      

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu ovat tärkeä osa esitystä. Pelkistettyä ja karua äänimaisemaa, veden solinaa, teollista tunnelmaa. Uhkaavaa ja painostavaa. Oli myös hienoa kun välillä ääni tuli katsojien takaa; se vei lähemmäksi tapahtumia, niiden keskelle ja sisään.

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä (ei todellakaan siis Studio Pasilassa minne ensin suuntasin) oli pyörö ahkerassa käytössä. Kaisa Rasilan ankean realistinen lavastus kuvastaa Bollan mielenmaisemaa hyvin. Kosovon rapistuminen näkyy seinillä. Myös Elina Kolehmaisen eri aikakausien puvustus vei ajatukset itäiseen Eurooppaan. Kaikki nämä visuaaliset elementit sulautuvat kuitenkin taustaksi johon ihmiset peilaavat omia inhimillisiä heikkouksiaan. 

Miksi on niin väärin rakastaa? Kumpi on pahempaa, se kuin albaani rakastaa serbiä vai kun mies rakastaa miestä?

Pidin myös siitä ettei sotakuvastolla revitelty. Se vain häälyi kaiken yllä ja taustalla ja näkyi erityisesti tietenkin Milošin kohtalossa. Pitkä esitys, mutta en tiedä mitä olisi voinut tiivistääkään.

Vaikka niin tarina kuin toteutuskin on kolkkoa ja alakuloista, niin hienosti näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Ajshe on pitkät ajat alistuva ja uhriutuvakin, mutta lopuksi hän nousee henkisesti voittajana. Kipuiluvuosien jälkeen Arsim tekee mielestään oikean teon ja palaa oikean rakkautensa luo. Liian myöhäänkö - sen saa katsoja päättää. Kun sielu on tarpeeksi rikki, ja kun on kävellyt läpi helvetin, voiko sitä enää palata siihen rakkauteen mikä joskus oli. Kun roolit kääntyvät päälaelleen ja huolehtivasta tuleekin huollettava.

Ymmärrettävästi kaikki Bollan esitykset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kannattaa seurata lipputilannetta HKT:n sivuilla. Monellakin tapaa vaativa esitys, joka jättää hieman sekavan ja raskaan olotilan. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Gladys / Teatteri Vertigo ja Turun kaupunginteatteri 3.9.2021

Aaah, ihanaa, uutta tuotantoa Vertigolta! Nämä ovat aina teatterikalenterini valopilkkuja. Heillä on aina jotain uutta näkökulmaa, yhdistäen hienosti erilaisia taiteenlajeja, vinkeitä esityspaikkoja... Taaskaan ei tarvinnut pettyä, jos kohta tällä kertaa olimme ihan vain "tylsästi" teatterissa. Tylsyys oli kuitenkin kaukana Turun kaupunginteatterin Sopukan pikkiriikkiselle lavalle loihditusta esityksestä. Eeva Salonius on taikonut mukaansatempaavan tarinan ja Ishwar Maharaj sen ajattoman kauniisti ohjannut. 

Gladys kertoo legendaarisesta mykkäelokuvan tähdestä Mary Pickfordista. Naisesta, joka oli paljon muutakin kuin vain elokuvatähti. Kerrassaan kiehtova esitys, joka pureutuu niin Pickfordin (alkujaan Gladys Louise Smith) elämään ja uraan, niin ylipäätään elokuvateollisuuteen ja Hollywoodin alkuvuosiin. Vaikka esiintyjiä on vain viisi, niin lavalla nähdään mittava kavalkadi erilaisia hahmoja Charlie Chaplinista (Samppa Heikkinen) David Belascoon (Kati Urho) ja D.W. Griffithiin (Riikka Voutilainen). Monenlaista elokuva-alan vaikuttajaa siis, mutta pääsemme esityksessä kurkistamaan myös Pickfordin lapsuuteen, perheeseen ja perhesuhteisiin, vähintäänkin yhtä paljon kuin julkisuuspuoleenkin.

Ankara äiti (Seija Uitto) edustaa pysähtyneisyyttä ja päättäväisyyttä. Kuka äiti pistää pikkutyttönsä tienaamaan perheen elatuksen toisilla paikkakunnilla, sinne tavarajunilla yksin matkaten? Siis alle kymmenenvuotiaan! No selvä, siihen aikaan maailma oli erilainen (Pickford oli syntynyt 1892) mutta silti. Mutta oppipa Mary (Jenni Helenius) vaativaksi ja tiukaksi bisnesneuvottelijaksi itsekin. 

Parasta esityksessä on (kaiken muun ihanuuden lisäksi) toteutus. Koko porukka on lavalla, välillä piipahtaen näyttämön sivuilla vaatteita vaihtamaan. Kuten aiheeseen sopii, niin filmikamera rullaa ja taltioi meille yksityiskohtia taustakankaalta katsottavaksi. Jaakko Aution äänisuunnittelu ja hykerryttävän ihanat musiikkivalinnat täydentävät kokonaisuutta. U2:n Love is all we have left oli ihmeen tunnelmallinen päättämään ensimmäisen näytöksen. Ja se esiintyjien upea yhteismusisointi!! Gladys on todellakin kokonaisvaltainen nautinto. 

Marie Antikainen on loihtinut silmiä hivelevän puvustuksen ja monenlaista tilpehööriä pursuavan lavastuksen, jotka huokuvat ajan henkeä. Ihanaa katsottavaa! Vaatesuunnittelussa on huomioitu hienosti myös nopeat roolinvaihdot ja se että esiintyjät pukevat itse itsensä lavan sivustoilla, koko ajan yleisön näköpiirissä. Rekviisiittapaljous näyttää siltä kuin olisi ryövätty pari vanhojen tavaroiden kauppaa.

Eeva Salonius toteaa käsiohjelmassa, että osa tapahtumista on totta, osa kuviteltuja. Mikä on mitäkin menettää merkityksensä, koska näin se olisi voinut mennä. En voi sanoa kauheasti pitäväni Pickfordin persoonasta, vanhoilla päivillään hän on lapsilleen tylyn alistava ja haastattelua tekevälle toimittajalle vähättelevä. Mutta säkenöivä, muuntautumiskykyinen ja taitava hän on, ja ilmeisen rautainen bisnesnainen. Hän raivasi oman polkunsa miehiseen elokuvateollisuuteen ja oli muutenkin aikansa julkkis. Hänestä tuli myös ensimmäinen miljonääri Hollywoodissa ja yhdessä Chaplinin, toisen aviomiehensä Douglas Fairbanksin ja ohjaaja D.W. Griffithin kanssa perustettu United Artists ei ollut mikään vähäpätöinen saavutus sekään. 

        

Näyttelijät hoitavat hommansa mestarillisesti. Helenius tuo Pickfordiinsa paljon erilaisia nyanssejä ja ristiriitaisuuttakin. Aikajana hyppelee lapsuudesta vanhuuteen ja kultakauteen, mutta hyvin sitä pysyy kärryillä missä mennään. Lapsi-Maryllä on pitsiröyhelömekko. Monessa esityksessä minut hurmannut Kati Urho on kerrassaan valloittava Fairbanksina; pilkettä on silmäkulmassa vaikka muille jakaa. Mikä miekkaileva ja viettelevä Zorro-setä!

Sellainen vanha Hollywood-fiilis ja glamour välittyy kyllä katsomoon kauniisti, mutta silti se kova työ ja elokuva-alan raadollisuuskin näkyy.

Mietin paljon tuota jännittävää murrosta mykkäelokuvan ja äänielokuvan välissä. Pickford ei halunnut ääntään kuuluviin, ja tähän hänen uransa näyttelijänä nuupahtaakin. Miten erikoista se on yleisön mielestä mahtanut alussa olla! Että näyttelijät myös puhuvat! Mary Pickford oli kyllä monellakin tapaa poikkeuksellinen ihminen - kuka siis oikeasti 13-vuotiaana ilmoittaa että jos hän ei pääse Broadwaylle niin näytteleminen loppuu siihen. Tämä oli kuitenkin jo 1900-luvun alussa. Naisasianainen oli myös tosikko ja työnarkomaani, mutta hänen esimerkkinsä ja perintönsä elokuva-alalle, erityisesti naistekijöille, on melkoinen.

Ihmisestä ei paljoa jää jäljelle hänen kuoltuaan, paitsi nimi. Nimenvaihdos Gladys Smithistä selkeästi kannatti. Pickfordilla oli myös ristiriita: toisaalta taiteilija kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta taas pelkää että ihmiset unohtavat. Tämän esityksen nähtyään kukaan ei voi unohtaa Mary Pickfordia.

Kerrassaan upeaa työtä taas Vertigolta! Kaunista ja syvällistä, tunteisiin käyvää ja sivistävää. Kiitos kiitos kiitos!


Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 2. syyskuuta 2021

Salaisuuksien ilta / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia 1.9.2021

Ei sitä ohjaajaa välttämättä aina tarvita luotsaamaan näyttelijöitä. Teatteri Siperia on kokeillut metodia useasti, ja nyt myös Tampereen teatterin kanssa yhteistuotannossa. Salaisuuksien ilta syntyi porukalla, työryhmälähtöisesti niin kuin hienosti sanotaan. Ja ainakin tässä tapauksessa resepti toimii mitä parhaiten. Lopputuloksena on hersyvän hauska sekametelisoppa. 

Näytelmä perustuu Paolo Genevesen italialaiseen elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen) ja sovituksesta vastaa Juha Siltanen. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, yhden illan aikana. Kysessä on vanhojen kaverusten illanvietto, mukana myös puolisot. Pikkuhiljaa opimme lisää näistä ihmisistä, heidän työkuvioistaan ja elämistään, ja ennenkaikkea ihmissuhteistaan. Onko kellään puhtaita jauhoja pusseissaan, onko kukaan sitä miltä näyttää ja mitä roolia esittää? 

Salat alkavat paljastua, kun seurue pistää puhelimet pöydälle riviin ja päättää jakaa julkisesti kaikki illan aikana saapuvat viestit, puhelut ja muut. Seuraleikki se on tämäkin, mutta varsin riskialtis. Kuten arvata saattaa, alkaa arkaluontoisia ja selityksiä vaativia viestejä tulvia. Samaan aikaan porukka syö ja juo, humaltuu ja keskustelee elämän tärkeistä asioista. Ja kaiken taustalla häämöttää yhdessä ihailtava kuunpimennys.

Vastapainoa näiden keski-ikäisten ihmisten suhdesoppaan tarjoilee isäntäperheen tytär Sofia (Annuska Hannula), joka elää ensirakkauden huumaa ja pohtii jäädäkö poikaystävälle yöksi vai ei. Hän on ihanan raikas hahmo, joka palauttaa uskon rakkauteen ja parisuhteeseenkin. Nimittäin tämä usko on välillä koetuksella, kun yhä monimutkaisemmiksi osoittautuvia suhteita ja sekoiluita näyttämöllä seuraa.

Esityksen suola (hyvän käsikirjoituksen ohella) on muhevassa näyttelijätyössä. Hieno ensemble tekee hyvin töitä yhdessä. Rempseä isäntä Rocco (Esa Latva-Äijö) ja vaimonsa Eva (Elisa Piispanen) ovat menestyviä ja koulutettuja. Äiti ei oikein tule toimeen tyttärensä kanssa, joka taas on isänsä silmäterä. Pelimies Cosimo (Ville Mikkonen) ei tunnu pysyvän yhdessä työssä kauaa, mutta onneksi onni kukoistaa yksityiselämän puolella uuden vaimon Biancan (Eeva Hakulinen) kanssa. Vaan kelle ne uudet korvikset onkaan ostettu? 

Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) vihjaavat kumpikin jo kotona lähtöä tehdessään, että molemmilla on salattavaa. Siinä kun vaimo poistaa pikkuhousujaan niin mies viestittelee jonkun kanssa. Vaan salaisuudet olivatkin ihan muunlaisia kun kuvittelimme. Yksi valhe johtaa toiseen ja perääntyminen muuttuu mahdottomaksi. Lisäksi illanviettoseurueeseen kuuluu kömpelönoloinen Peppe (Jarkko Tiainen), jonka uusi hehkeä ystävätär onkin sairastunut viime tipassa. 

Salaisuuksien ilta kertoo hyvin meidän ajastamme ja meistä ihmisistä. Ilman vikoja ja puutteita ei ole meistä kukaan ja jotain salattavaa on oikeastaan kaikilla. Joskus voisi olla armollisempaa turvautua pieneen valkoiseen valheeseen ja jättää jotain kertomatta. Vai olisiko? Esityksen loppu tarjoilee vielä yhden yllätyksen!

Mikko Saastamoisen modernin kotoisa lavastus (mutta mikä ihme se punainen reikätuoli on?) saa tukea Mika Hiltusen valosuunnittelulta. Mari Pajulan puvustus on myös sopivaa tähän illanviettoon.

Katsomossa sai kyllä kikattaa ja tirskua, mutta välillä myös jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Myötähäpeäkään ei ole vieras tunne hetkittäin. Muutamassa kohdassa teki mieli nostaa nyrkkiä ilmaan ja huutaa jees! Varsinkin yksi tyypeistä oli niin ärsyttävä että sitä olisi mieli tehnyt vetää nenään. 

Salaisuuksien ilta on taitavasti rytmitetty ja imaisee hienosti mukaansa. Hyvin tehtyä pertsaa (eli perusteatteria) jota voi kyllä suositella riemumielin!


Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. elokuuta 2021

Musta, mustempi, romani / Rakastajat-teatteri, Teatterikesä 4.8.2021

Käsi sydämelle: mikä on oma suhteesi romaneihin? Ketä peloteltiin pienenä, että jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät? Kuka nauraa manne-vitseille ja kuluneille stereotypioille? Näinhän se on, romanit ovat edelleen parjattu vähemmistö, jotka on valtaväestön toimesta suljettu tiukkoihin lokeroihin. Romani kelpaa pitsiliinojen kaupustelijaksi, ennustajaksi, ravihevosten omistajaksi, iskelmälaulajaksi - eipä paljon muuhun. No toki koristamaan rikostilastoja ja lapsia pelottelemaan.

Porilaisen Rakastajat-teatterin vierailuesitys Musta, mustempi, romani Teatterikesässä oli ehdottomasti katselulistallani ykkösenä. Ja sainkin kokea huikean hienon esityksen. Se oli sekä viihdyttävä että silmiä avaava. Elina Izarra Ollikaisen kirjoittama ja ohjaama esitys tarjoili dokumenttiteatteria, dramatisoituja henkilökuvia, historiaa ja nykypäivää. Tiukkaa faktaa ja laveaa kerrontaa. Yleisö otettiin hienosti mukaan esitykseen ja enkä ollut ainoa joka lopussa pyyhki silmiään. 

Ihmisen identiteetti on jännä asia. Jos tunnet itsesi valkoiseksi, mutta ympäristö kokee sinut romaniksi, kumpaa olet? Oletko valmis luopumaan esimerkiksi romaninaisten perinteisestä asusta sopeutuaksesi paremmin yhteiskuntaan? Kysessähän on viime kädessä siitä miten ihminen määrittelee itsensä. Ihanan yhteisöllisyyden kääntöpuolena romaniyhteisö on myös melko sulkeutunut. Jokainen pitää huolta omistaan ja omista asioistaan. Eron sattuessa romanilapset kuuluvat miehen suvulle. 

Kun näyttelijä Kai Tanner kertoo olevansa sukujuuriltaan Ranskasta tai Espanjasta ennemmin kuin romani - kertooko tämä enemmän hänestä vai suvaitsemattomasta yhteiskunnasta? "Mistäs sinä olet kotoisin" on pelottava kysymys, mitä valtaväestön edustajana ei edes ymmärrä. Kaitsun sanoin: "Euroopassa on miljoona tapaa olla romani" ja Musta, mustempi, romani kertoo niistä muutaman. Tannerin lisäksi lavalla nähdään Henrik Hammarberg, Outi Vuoriranta sekä Yasmin Ahsanullah. Jokainen tekee kaunista ja tarkkanäköistä työtä monissa eri rooleissaan.

Romanien historia on täynnä syrjintää, epätoivoa, vaeltamista ja häpeää. Siinä missä Suomessa romanit taistelivat toisessa maailmansodassa muiden rinnalla, niin muualla Euroopassa heitä teurastettiin miljoonittain. Kai Tanner kertoi työryhmän vierailusta Viron Kloogaan, mistä on löytynyt natsien leirejä. Pala nousi kurkkuun.

Esitys on taitavasti rytmitetty. Katsojan on oltava valppaana kun hyppäämme tutustumaan Karjalan evakko-Kyöstin elämäntarinaan, Romaniassa asuvan tytön taipaleesta Helsinkiin kerjäämään tai nuorten orastavaan romanssiin. Monia kohtaloita, iloa ja surua, syrjintää ja hyväksyntää. Ehkä maailma muuttuu, ehkä asenteet muuttuvat. Ainakin voi toivoa niin.

Johannes Vartolan kaunis valosuunnittelu limittyy saumattomasti Mirkka Nyrhisen lavastukseen. Eleetöntä ja minimalistista, varjokuvia ja häiveitä. Ja musiikki! Tanssia, monessa muodossa, Heli Keskikallion koreografiat (ja Maria Kausen flamencot). Tanssivat EU-teltat ovat jotenkin surumielisiä, mutta samalla hilpeitä. Nyrhisen puvut yhdistävät perinteitä moderniin.

Monia asioita raapaistaan vain pinnalta. Ei kellään ole vastauksia mitä tehdä kerjäläisille tai miten syrjintä suomalaisessa (saatikka eurooppalaisessa) nyky-yhteiskunnassa saadaan loppumaan. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla Diakonissalaitoksen toimialajohtajan tai europarlamentaakon mietteitä asiasta. Oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Tänä päivänä suomalaiset tietävät hyvin mustien kohtaamasta väkivallanteoista Amerikassa (I can't breathe!) - mutta kuinka moni tietää miten romaneja kohdellaan Euroopassa? Viranomaisten väkivaltatekojen seurauksena kuolee kymmeniä ihmisiä, siis tänäkin päivänä.

Musta, mustempi, romani on monella eri tavalla tärkeä esitys. EU:n perusoikeuksien raportti on ristiriidassa Romaniassa asuvien ihmisten arjen kanssa. On ironista että tämän kohtauksen taustalla kuullaan Beethovenin Oodi ilolle, tuo EU:n virallinen yhteislaulu. Romanilipun väreillä koristellut takit yllään joukko ihmisiä vetää EU-telttoja hitaasti eteenpäin. Ehkä muutos tulee yhtä hitaasti ja vääjäämättä.

Teatterikesän kaksi esitystä menivät jo, mutta Musta, mustempi, romani vierailee pääkaupunkiseudulla lokakuussa, eli kuusi näytöstä Teater Viiruksessa! Näin tärkeä esitys kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Laatuteatteria.


Kuvien copyright Christian Vaarapuro.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!


Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Öbaut seitsemän veljestä / Siuron Koski-Teatteri 25.7.2021

Korona aiheuttaa edelleen monenlaista harmia kulttuurintoimijoihin tänäkin kesänä. Nokialaisen Siuron Koski-Teatterin viime kesälle kaavailtu Vanja-eno siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja tälle vuodelle otettiin ohjelmistoon Mikko Koivusalon kynäilemä Öbaut seitsemän veljestä. Pohjateoksena tässä tietenkin Aleksis Kiven klassikko, mutta varsin erilaisena tulkintana. Tauti lykkäsi siurolaisten esityksiä parilla viikolla heti ensi-illan jälkeen, mutta onneksi saivat lisänäytöksiäkin. Meidän kuusihenkinen iskuryhmä pääsi testaamaan koskenpartaan penkkejä heti karanteenitauon jälkeisenä sunnuntaina.

Ja avot, kyllä kannatti! Koivusalon ja ohjaaja Kyösti Kallion sovittama teksti toimii kuin junan vessa. Kiven alkuperäisteoksesta on mukana toki kaikki oleelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat, mutta lyhennettynä, mukailtuna, karrikoituna ja entisestäänkin humoristettuna. Esityksen välillä henkeäsalpaava tahti tarjoilee niin nauruntyrskähdyksiä, hihitystä kuin hekotustakin. Kiven teksti on kokoajan taustalla punaisena lankana, mutta päälle on kuorrutettu kaikkea muuta mahdollista paksu kerros.

Nelihenkinen näyttelijäsakki taitaa kyllä kaikki roolit. Pienillä tehokeinoilla Harri Heiskanen muuntautuu jäyhästä Juhanista "jumppikselle" puhuvaksi Simeoniksi. Noora Koski on loistava niin kaksoisveljesroolissaan ja myös muina hahmoina (ja mikä härkä!). Mika Eerola taitaa oikeasti tykätä munasillaan juoksemisesta, mutta osaa kyllä paljon muutakin. Tämän Toukolan jengiläinen "Nyt tulee nekkuun, vittu" -hokemineen on ihan huippu. Varsinainen koomikko. Ja hänen mäyristä taukoamatta puhuva Timonsa! 

Esityksen todellinen multitaskaaja on kuitenkin Paavo Poikonen, joka väläytteli sääriään ja helmojaan jo toissavuoden Kalenteritytöissä. Teinipoika Eero, räpylämäinen lukkari, Kuppari-Kaisa, Männistön Venla ja mitä vielä, kaikki roolit sujuvat (ja varsinkin naisroolit). Loistavia suorituksia. Ja mitkä tanssimuuvit!

Mukaan tekstiin mahtuu monenlaisia matteja ja Nykäsen lentäviä lauseita, huikea käsinukke-Valko,  saunan tsiljoonaan kertaan palaminen, eeppinen kursailukohtaus, Impivaaran muodonmuutajapeikko, pakkasyön kirmailut jäätävässä hangessa, ja tottakai kunnon kesäteatteriperinteitä kunnioittavia kännäilykohtauksia! Ja sitten me ryypättiin! Late-Lammaskin keretään toivottaa hirteen.

Kyllä yhteiskunta vaatii nykyään mieheltä mahdottomia, toteaa Juhani. Nämä seitsemän veljestä ovat samaan aikaan toinen jalka Kiven menneessä maailmassa ja toinen modernissa post-agraarisessa yhteiskunnassa. Kaikki kilpistyy lukutaitoon, tai tässä tapauksessa sen puutteeseen. Ilman sitä ei saa naista, ei perhettä, ei asemaa, ja veljesten loppumaton to do -lista ei tule tehdyksi. 

Ihan perheen pienimmille tämä esitys ei kyllä sovi, kaksimielisyyksiä, kiroilua ja muuta paheksuttavaa (!!) on sen verran. Mutta aikuiskatsojiin, ainakin jos ei ota kaikkea niin vakavasti, uppoaa.

Kallion lavastus ihanan vinoine mökkeineen toimii. Eihän sitä paljoa muuta tarvitakaan, maisemasta huolehtii upea luontonäkymä. Maestro Kallio on laatinut alan ammattilaisena myös humoristisen äänisuunnittelun: efektit toimivat just eikä melkeen. Ja biisivalinnatkin toimivat yllättävän hienosti: Girls just wanna have fun, Queenia, Abbaa... - vaikkei ne nyt ehkä ihan Kiven henkeä edustakaan. Mutta tämän esityksen henkeä kyllä. Hendrixin Purple Haze sopii hienosti Simeonin ja Eeron kaupunkisekoilujen taustamusiikiksi. 

Katri Innanmaan pukusuunnittelu on kaunista katsottavaa. Valkoisesta pitkästä paidasta on moneksi.

Jos nyt jotain moitittavaa on ihan pakko keksiä, niin muutama kohtaus oli aavistuksen pitkitetty ja pysähtynyt. Muutenhan esitys rullasi höyryjunan tavoin eteenpäin. Erinomaisen hyvin Kallio porukkaa on ohjannut. Lopuksi onneksi löytyy oivallinen rintsikkametodi jolla Juhanikin oppii aa bee ceensä ja pystyy lausumaan Shakespearen sonettia Venlalleen!

Hulvaton esitys ja ihan kesäteatterien aatelia, taas kerran. Menkää, katsokaa ja tykästykää! Esityksiä on  14.8. asti. Ensi vuonna taas uudet kujeet. Samalla vierailulla muuten kantsuu poiketa virran toisella puolella Siuron Koski-Baarissa pizzalla. Niin Nokian Nipotkin teki tänä vuonna.


Esityskuvien copyright Riina Katajisto, kiitoskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.