sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Narttu-Live (työnimi) / Täsmäteatteri 8.1.2022

Tampereelle piti tulla Uros-Live. No, taloussotkujen takia ei sitten tullutkaan, vaan uudesta urheilupyhätöstä tuli Nokia-Areena. Mutta vastaiskuna asialle saatiin sentään Narttu-Live (työnimi), joka pesee kyllä moiset maskuliinisuuden linnakkeet mennen tullen ja palatessa. 


Täsmäteatteri on aina ollut aihevalinnoillaan ja esityspaikoillaan kiinni ajan hermossa. Niin nytkin. Kun koronarajoitukset sulkivat taas kerran pirkanmaalaiset teatterit, niin Narttu-Liven esitykset onnistuvat. Se muuttuikin lennossa pop-up taideperformanssiksi, taiteen monitoimiareenaksi. Vierailu on immersiivinen ja osallistava, kuulen ja näen erilaisia tarinoita, hieman ehkä eri vinkkelistä. Jääkiekkoaiheet ovat vahvasti läsnä, mutta sillain ironisesti. Alkaen jo sisääntulosta: kävijät saavat kaulaansa pelaajakortin ja olemme osa joukkuetta. Me pelataan kaikki samalla puolella, nimittäin tasa-arvon puolella. Jes.

Sokkeloisen näyttelytilan (Tampereen linja-autoaseman pääty) kattoon on nostettu monenkirjavia paitoja. Jäädytetty, kuten lätkäkielellä sanoittaisiin. Eikä mitä tahansa pelipaitoja, vaan "feminististen legendojen paitoja". Nämä sitten huutokaupataan kaiken päätteeksi, ja rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Mahtava idea, tämäkin.

Koko sokkeloinen tila on jaettu samanlaisiin osiin kuin tamperelaisten uudessa urheiluhallissa; löytyy niin pukuhuonetta kuin ravintolaa, kaukaloa ja jäähyaitiota. Ja (feministinen) kasino! Kaikki paikat tuntuvat tursuavan värejä, hörsöä, pinkkiä ja kukkia. Kaikenlaista tilpehööriä on annosteltu runsain mitoin. Mukaan katsojille on suositeltu otettavaksi sisäkengät tai villasukat, koska ulkokengät jätetään naulakolle ulkovaatteiden kera. Hyvä idea tämä. Sattumalta mulla on hyvin tänne sopivat pinkit tohvelit.

Paikasta löytyy monenlaista esitystä ja esiintyjää, aika moni lätkätwistillä. Muotokuvamaalaaja tekee työtään, NHL-tähden viimeisillään oleva missivaimo tutkailee hieman erilaisen äitiyspakkauksen sisältöä ja kaihoaa miestään kotiin. Lasikattoja voi rikkoa monella tavalla, ja näyttelytilassa näemme siitä monia esimerkkejä.

Pukkarissa pisuaariin kukkia asetteleva lätkäikoni riimittelee kolmen hengen yleisölleen "anna mun olla se mies jokska mä halusin tulla, anna mun rikkoo se rooli mitä halusit multa" (tää menee muuten suoraan sydämeen), saunassa pääsen vihtomaan alastonta selkää (Rauhaniemen kansankylpylän vanhoilla lauteilla) ja kokemaan saunan rauhoittavan vaikutuksen. Istun siellä ainoana katsojana kahden saunovan esiintyjän kanssa, ja tunnen todellakin olevani mukana ja läsnä. 

Joka kulman takana odottaa uusi elämys. Kaikkialla on taidetta, värikkäitä installaatioita, huolella rakenneltuja nukkekoti-interiöörejä, ja kas, tuolta kuuluu musiikkia. Varsin kantaaottavine sanoituksineen tietysti. Näyttely julistaa monenlaista sanomaa, mutta ei ryppyotsaisesti, saarnaten tai osoitellen. Nännirauhaa, vauvatalkoita ja arjen sankaruutta. Ihmisyyttä ja toisten hyväksymistä. Rintsikoita ei tarvitse tuupata saunan pesään ollakseen hyvä feministi.

Välillä koko esiintyjäjoukkio puhkeaa kannustuslauluun "Slaidaa ineen", joka on täynnä pursuavaa energiaa. Hymyilen maskin takana niin että suupieliin koskee. Ratinan kauppakeskuksen puoleisilla rullaportailla on käynnissä hieno musiikki/tanssiesitys pölynimurilla sekä kanteleella säestettynä, ja portaiden alapäästä löytyykin se varsinainen narttunäyttely! Ja ihanat höntsyt myös.

Kasinossa vihainen feministi heittelee veitsiä ja hymyilee flirttailevasti nuuskarasioiden reunustamien ikkunoiden takaa kurkkiville katsojille. Pinkin hörsön peittämä parivuode/lätkämaali tarjoaa hienon näyttämön burleski/striptease/kabaree esitykselle. Huomaatte varmaan tämän toistuvan teeman? Moni asia on sekä/että, eli yhdistelee sujuvasti monenlaista ja kieltäytyy asettumasta mihinkään lokeroon. 

      

Kuka tahansa voi kulkea korkokengissä siinä missä parrakas taiteilija voi pukeutua pitsiröyhelöihin. Kehopositiivisuus ei ole mitenkään so last season, vaan tässä ja nyt. Kaikenlainen muukin positiivisuus. Jotenkin päällimmäisenä tästä kaikesta jää sellainen hyvämielen hyrräys; maailmassa on kaiken öyhötyksen, vihapuheen, syrjinnän ja änkyröinnin lisäksi tämmöisiä turvapaikkoja missä kukin saa olla mitä haluaa. Olisipa niitä turvapaikkoja muuallakin kuin pop-up taidepaikoissa!

Vierailijat saavat myös valita mielestään paremman nimen koko tälle spektaakkelille jos Narttu-Live (työnimi) ei sykähdytä. Minä kyllä tykkään siitä, se on sopivan räyhäkäs ja provokatiivinen. Provokatiivisyys tuntuu olevan muutenkin Se Juttu. Ylipäätään tätä teosta ei ole suunnattu ensisijassa cis-heteromiehille, vaikka hekin ovat toki paikalle tervetulleita. Toki kaikkien kävijöiden odotetaan noudattavan turvallisemman tilan periaatteita. 

Varmaan ihan kaikkea tarjolla ollutta en nähnyt tai kokenut, vaikka reilut puolitoista tuntia paikalla pyörinkin. Silti sain mielestäni paljon enemmän kuin odotinkin, hyvin toisenlaisia elämyksiä mitä ex-Uros-Live pystyisi koskaan tarjoamaankaan. Henkilökohtaisia ja sieluun meneviä kokemuksia. 

Museon intendenttinä / kuraattorina / ideanikkarina vaikuttaa monessa liemessä keitetty Meri-Maija Näykki ja esiintyjinä on mahtavia ja heittäytyviä taiteilijoita laidasta laitaan. Siis sirkuksesta tanssiin ja kuvataiteista burleskiin, näyttelijöitä unohtamatta. Upeaa monipuolisuutta! 

      

Tykkään kovasti kun viime aikoina on Suomessakin tehty paljon immersiivisiä esityksiä, joista saa jokainen katsoja uniikin kokemuksen. Tälläkin kertaa saa osallistua jos siltä tuntuu, mutta ei ole pakko. Millään tavalla ei ahdista, vaan täällä jokainen (niin katsoja kuin esiintyjäkin) saa olla sellainen kun haluaa tai tahtoo. Tila tuntuu turvalliselta.

Narttu-Live (työnimi) on avoinna tammikuun loppuun asti, ja suositan vahvasti hankkimaan liput ennemmin tänne kuin sinne naapuriareenalle. Lippuja on jäljellä rajoitettu määrä, koska tilaan ei oteta määräänsä enempää vierailijoita kerrallaan. Takaan taatusti erilaisen kokemuksen, joka saattaa avata silmiäsi johonkin uuteen. Muistakaa pitää silmät, korvat ja sydän auki!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat otin itse.

maanantai 13. joulukuuta 2021

Tarjoilija, keitossani on homo! / Teatteri Kantanäky, ravintola Viides näyttämö 11.12.2021

Edellisestä Teatteri Kantanäyn esityksestä on jo aivan liian kauan aikaa. Vuonna 2018 nähtiin Paluu heteroiden planeetalle, joka viihdytti ainakin meikäläistä upeasti. Nyt porukka on siirtynyt ruokaravintolaan, ja uusin esitys tarjoillaan kolmen ruokalajin illallisen ohessa. Ei lainkaan pöllömpi ratkaisu, jos kohta aika kallis, koska lipun hinta kipuaa siten aika korkealle. Toki sitten saa samalla nauttia erittäin hyvästä ruuasta.

Tarjoilija, keitossani on homo! tapahtuu tietenkin ravintolamaailmassa. Kerrassaan hienosti henkilöiden tarinat nivoutuvat ruokailun lomaan ja meidän asiakkaiden palvelemiseen. Ohjaaja Heini Vahtera on koostanut sketsimäisistä jutuista kerrassaan maistuvan keitoksen. Kuten parhaissakin ravintolakabareissakin ajoitus ja rytmitys, ja tilannetaju, osuu nappiinsa. Yleisö on hienosti mukana juonessa ja minusta kaikki toimii hyvin. Vähän muutama meistä pääsee osallistumaankin, mutta onneksi kivalla ja rennolla tavalla. Esityksen taukojen aikana ruuat vaan ilmestyvät pöytiimme ja nautimme ne herkutellen ja kiireettä. Ja sitten onkin taas aika sujahtaa katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu fiktiivisessä ravintolassamme. Viidennen Näyttämän tiloja hyödynnetään taitavasti. 

Kaikkea säestää mestarillisen muusikon Kari Mäkirannan musisointi. Kuin paraskin ravintolamuusikko hän vaikuttaa aluksi huomaamattomalta baarin nurkassa, mutta koskettimillaan pitää huolen että kaikki viihtyvät. Ah mikä talentti!

Tuttuun tapaan Kantanäyn esitys on sateenkaarevia hahmoja täynnä, hulvattoman hauska ja välillä  aika räävitönkin. Osuvia ja ajankohtaisia vitsejä, musiikkia, naurua ja viihtymistä. Ei tämä ole tiukkapipoisten show, mutta eipä semmoisia tänne kai eksyisikään.

      
Käsiohjelma ja muu info oli kätevästi pöydissä pulloon liimattuna.

Teatteriporukan itsensä kirjoittama show liikkuu sujuvasti ensitreffit alttarilla -tyylisestä formaatista muunkinlaisiin deittihakuohjelmiin. Toinen toistaan kamalampia tyyppejä on tyrkyllä. Timo Väntsi, Kiisu Tuomi, Johanna Jernberg, Nuppu Ervasti ja Oskari Ellilä ovat kaikki laulutaitoisia ja moni heistä on kunnostautunut myös aiemmissa Kantanäyn esityksissä. Tyypit ovat pistämättömän hauskoja ja heittäytyvät mukaan menoon sataprosenttisesti. Osaavat ryökäleet nauraa myös itselleen. Välillä hypätään nykyajan ravintolamiljööstä Lesboksen saarelle ja paleoliittiselle kaudelle, mutta meno ei hyydy koskaan. Jeesuskin piipahtaa näyttämöllä, Mikki Hiirestä puhumattakaan. Tutut biisit taipuvat moneen. Vaihdot ovat salamannopeita ja pukuhuoneeksi muuntunut ravintolan narikka lienee täynnä lentäviä kenkiä ja peruukkeja.

Alkuruuaksi saimme punajuurigazpachoa ja tryffeliöljyä, pääruuaksi ihanaa metsäsienirisottoa ja grillattua broileria (jota ilmankin olisi pärjätty) ja jälkiruuaksi mehevän herkkukipon (omenapiirakkaa, omena-calvadoshilloa ja pähkinää). Herkulliset sapuskat ja "oikeakin" henkilökunta oli viimeisen päälle ammattitaitoista. Ja paras baarimikko!

Suosittelen sekä ravintolan herkkuja (myös ilman Kantanäkyä) että esitystä. Oivallista pikkujouluviihdettä, mutta toimii myös muutenkin. Näitä tulee lisää maaliskuussa ja peruutuspaikkoja voi tiedustella Turun kaupunginteatterin lipunmyynnistä. Saattahan se juuri sinunkin sopassas se homo uida...


Ryhmäkuvan copyright Maria Peltoniemi, muut omia.

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Illallisvieraita / Aurinkobaletti 11.12.2021

Ah, mainiota. Monestakin eri syystä (joista korona ei liene vähäisin) kuvittelin etten saa tätä tanssiesitystä mitenkään sopimaan kalenteriini. Mutta sitten asiat loksahtivatkin kohdalleen ja pääsin kuin pääsinkin vihonviimeiseen esitykseen. Huippujuttu. Tosin paras uutinen on se, että helmikuulle 2022 on muutamia lisänäytöksiä, joten hoputan kaikkia lippukaupoille hetimmiten. Niin mainio juttu Aurinkobaletin Illallisvieraita nimittäin oli.

Jyrki Karttunen on yksi suosikkikoreografioistani. Ja nytkään ei tarvinnut pettyä. Illallisvieraita oli siinä mielessä tyypillinen Karttusen teos, että siinä oli paljon huumoria, yhdistettynä virtuoottiseen tanssimiseen. About tunnin mittaiseen esitykseen mahtui paljon dramaattisia käänteitä, yliluonnollisia elementtejä, silmiähivelevän kauniita iltapukuja (kiitos puvuista Karoliina Koiso-Kanttila), ja sitä hienoa tanssia. 

Koiso-Kanttilan loihtima näyttämökuva on yksinkertainen mutta vaikuttava: upeasti katettu illallispöytä kynttelikköineen ja ruokavateineen, ja punainen silkkikangasverho taustalla. Juhlallisesti pukeutunut hovimestari teputtelee ympäriinsä katsojien valuessa sisään. Viheltelee ja puuhastelee, sytyttää kynttilät, riisuu kengät ja höpöttelee hieman italialta kuulostavaa kieltään. Kävelytyyli tuo mieleen John Cleesen ministeriön virkamiehen hupsun kävelyn... Yleisölle mies on aika tyly (no suorastaan pelottava), komentaa englanniksi laittamaan puhelimet pois. Me katsojat olemme tulevan illallisen (ja sen tapahtumien) todistajia. Ja meilla ei todellakaan ole mitään pelättävää...

Musiikki pätkii, valot räpsähtelevät - jotain outoa on tekeillä. Puhuri leyhyttää taustakangasta. Naisella on veriset kumihanskat. Henget ovat vahvasti läsnä tilassa, mutta ovatko ne pahoja vai hyviä? Meedio toimii vastaanottajana ja katsoja kokee olevansa itsekin mukana illallisella. Valtava ruokapöytä on upea estradi ja sitä hyödynnetään kyllä monipuolisesti. 

Välillä nähdään "vakavaa" paritanssia, sitten meno äityy niin villiksi että vähintäänkin paikalla on ulkopuolista voimaa. Välillä jopa akrobatiaa lähentelevä liikekieli on aivan älyttömän hienoa katsottavaa. Tanssissa on monenlaisia elementtejä, vanhoista salonkitansseista balettiin. Käsillä tehdään paljon monimutkaisia liikeratoja. Robottimaisen mekaaniset liikkeet... onko meediossa oleva henki irrallaan huoneistossa? Tanssillinen joukkotappelu on hulvaton. 

Ja sitten on pitkiä hiljaisia hetkiä, kun näennäisesti ei tapahdu mitään. Silti pinnan alla kuplii. Tunteet kuohuvat ja astiat lentelevät. Henget tekevät tepposiaan, mutta ei nämä ihmisetkään ihan toimettomia ole. Huikea musiikki ja äänisuunnittelu (Jaakko Salonen) täydentää esityksen. Monenlaiset, yllättävätkin, elementit tuovat kauhun estetiikkaa myös äänisuunnitteluun. Barokkimusiikki tuo sopivaa mahtipontisuutta ja Britney Spears ilkikurisen huumorin pilkahduksen. Oudolla kielellä leikittely ja riimittely naurattaa. Vaikka kieltä ei ymmärräkään niin yllättävän hyvin sitä pysyy kärryillä. Valoista vastaa Magnús Sigurðarson

Paljain jaloin tanssiva nelikko on todella taitava, ja vähempää en odottaisikaan. Linda Björkqvistin ilmeikäs meedio taipuu moneen ja on todella dramaattinen. Côme Calmelet-Pyykkö kanavoi hovimestariinsa niin paljon mykkäelokuvien slapstick-mestareita ettei paremmasta väliä. Muuvit viinikarahvin kanssa on kyllä huippua! Hän kyllä murtautuu hieman ulos rooliminänsä rajoista, eikä olekaan aina se nöyrä palvelija. Ja kontakti yleisöön on mainio! Patrick Di Quiricon isäntä on kovin ahdistuneen oloinen, mutta pääsee irroittelemaan jäykästä roolistaan ulos hienosti. Elina Raiskinmäki illallisten emäntänä päästää temperamenttinsa kuohumaan mitellessään isännän kanssa. Kaikki tanssijat ovat todella läsnä. Hienosti yläluokan pariskunta ylläpitää hillittyä ja jäykkää rooliaan, kunnes eivät enää pidä. Äänillä puhuminen on toteutettu mainiosti!

Illallisvieraita leikittelee mestarillisesti kauhukomedian kliseillä ja törmäyttää hienosti surrealismin ja tanssin yhdeksi kieppuvaksi kaleidoskoopiksi. Se on nauruhermoja kutkuttava, juuri sopivasti selkäpiitä karmiva ja kaikkia aisteja mukavasti stimuloiva esitys. Niin hienoa nähdä taas Karttusen työtä lavalla. Aplodien paikka koko monikansalliselle työryhmälle. Ja ehkä se elämän tarkoituskin selviää... Yksi vuoden tanssillisista kohokohdista.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. joulukuuta 2021

Jeanne de Clisson - meriverellinen kostokuvaelma / Tehdas Teatteri 10.12.2021

Taas kerran se nähtiin: turkulainen Tehdas teatteri oli laadun tae. Tämä Jeanne de Clisson kiinnosti siitä asti kun siitä kuulin, mutta en uskonut että saan sitä soviteltua kalenteriin, tai lähinnä etten saa uutta Turun reissua enää mahtumaan tälle vuodelle. Mutta asioilla on tapana lutviintua, ja pääsin kuin pääsinkin. Hyvä niin, sillä tätä huimaa nukketeatterillista musiikkipitoista seikkailua ei todellakaan kannata jättää väliin.

Lee Lahikainen on ohjannut tositapahtumiin perustuvan tarinan ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka ryhtyi kostoretkelle miehensä teloituksen jälkeen. 1300-luvulla ei tainnut liiemmälti naispuolisia merirosvoja olla, joten sikälikin tämä on todella kiinnostava tarina. Olivier de Clisson oli Jeannen kolmas puoliso ja kun hänet mestattiin, pää kuljetettiin Nantesiin ja muu vainaja jäi Pariisiin. Jeanne vei heidän yhteiset lapsensa katsomaan päätä, möi omaisuutensa (ja ilmeisesti vähän itseäänkin) ja osti englantilaisilta kolme purjevenettä. Mustat laivat ja punaiset purjeet, ja kostoretkilaivue oli valmis! Usean vuoden ajan Jeanne seilasi meriä ja listi aatelisia. Tämän jälkeen hän muutti takaisin Ranskaan ja jatkoi aatelisen elämäänsä - vai menikö hän sittenkin raketilla kuuhun? 

Reetta Moilasen kirjoittama tarina noudattaa historian kulkua, johonkin tiettyyn rajaan asti. On muuten mahtavaa että liki aina kun täällä käyn opin jotain uutta. Minulla oli aiemmin Jeanne de Clissonsin kokoinen aukko sivistyksessäni, vaan ei onneksi ole enää. Esityksen tyyli on karnevalistinen ja aika hurmeinenkin, intiimi ja hulvaton. Istumme Tehdas teatterin aulassa, johon on kankailla eristetty pieni soppi esitykselle. Baaritiski on hyvin mukana kaiken tiimellyksessä. Yksihenkinen bändi (Moilanen) loihtii äänimaiseman kanisterikitaralla ja concertinalla (no semmonen pieni haitari mitä merirosvot aina soittaa) ja toimii balladin kertojaäänenä. Välillä äänimaisema toistaa itseään ja kertautuu.  

Helena Markku on tyrmäävän upea, joka solullaan rooliinsa eläytyvä Jeanne de Clisson. Välillä hän heittäytyy suorastaan maaniseksi ja viettelee katsojat mennen tullen. Onhan se ehkä vähän moraalisesti arveluttavaa sympatiseerata moista hurmeista (mutta ah niin hurmaavaa) naista, mutta minkäs teet. Esityksen Jeanne on aseistariisuva hahmo ja Helena Markku on hyvin intensiivinen. Vie eikä vikise, ja kaappaa perinteisesti maskuliinisena pidetyn merirosvon roolin itselleen. Samalla toki teemat ovat ajankohtaisia: miksei nainenkin voisi olla kostaja, väkivaltainen hurjimus joka lahtaa pahiksia?

Sirpa Järvenpään merirosvolliset asut kruunavat visuaalisen ilmeen. Musta ja punainen ovat illan värit. Myös Irene Lehtosen valosuunnittelu tukee meidän matkaamme 1300-luvun pyörteisiin. Monimuotoinen lavastus on työryhmän laatima, ja nukkejen rakennus kolmikon Lahikainen - Moilanen - Markku käsialaa.


Käsiohjelma löytyi eteisaulan seinältä!

Jeanne de Clissons oli hurmaava yhdistelmä musiikkiteatteria, (paperi)nukketeatteria, objektiteatteria ja mitä vielä. Yleisökin pääsi osallistumaan teloituksiin piirtämällä ja katsomosta löytyi rekvisiittaa aina tarpeen vaatiessa. Olivierin kallo oli aktiivisesti mukana menossa ja aika intiimejä hetkiä elossaolevan vaimonsa kanssa meille esittikin, silmät loimuten. Musiikkituokiot ovat mainioita! "En mennyt luostariin, poltin sen" laulaa Jeanne, ja tämä asenne säilyy esityksen loppuun asti.

Aivan loistava 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan pähkähulluun menoon. Rietasta, rouheaa ja raivoisaa, sopivan räväkkää, sensuelliakin hetkittäin. Ja todellakin siis aikuisten esitys (ikäsuositus 15+). Menkää ihmeessä kokemaan. 


Esityskuvien copyright Maija Kurki (paitsi käsiohjelman kuva omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 23. marraskuuta 2021

Next to Normal / Svenska Teatern 22.11.2021

Alkuvuodesta 2013 sain ensikosketuksen Next to Normal  -musikaaliin, Tampereen työväen teatterin versioimana. Se jätti hienot fiilikset ja kanssayleisö oli myös hyvin hullaantunut. Joten kun kuulin sen tulevan Svenska Teaterniin, ja ohjaajaksi tulevan vielä Markus Virta, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluanko nähdä teoksen uudelleen. 


Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla! 

Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.


Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.


Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.

Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan. 


On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.

Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.


Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on. 

Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!


Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 5. marraskuuta 2021

Valintoja - Choices / Tanssiteatteri MD 4.11.2021

Anniina Kumpuniemi on taitava ja monipuolinen koreografi. Tästä saatiin taas hieno esimerkki kun Tanssiteatteri MD:n uusin ensi-ilta Valintoja - Choices näki marraskuussa päivänvalon. Tunnin mittainen teos jätti mieleeni monta asiaa. Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina sykähdyttäviä, erilaisia, kauniita ja taiteellisesti korkeatasoisia. Niin nytkin. Lähdin teatterilta ulos virkistyneenä ja inspiroituneena.

Viiden taitavan tanssijan yhteistyö on kaunista katsottavaa. Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen ovat niin teknisesti kuin taiteellisesti ihania tanssijoita. Teos on syntynyt improvisaatioiden pohjalta, viiden esitysdemon kautta, tanssijoiden omien muistojen kautta. Esityksen aluksi kukin teki ja puuhasi omiaan, eikä ottanut juuri kontaktia muihin. Kädet kurkottivat taivaalle, tavoitellen jotain. Välillä ollaan lattialla, lisää raajojen venyttämitä ja ojentelua, ravisteluakin. Alun individualismista siirrytään liikkeiden synkronisointiin, ja yhdessä tanssimiseen. Tanssijat osallistuivat teokseen myös äänin, suhahduksin ja erilaisin ääntein, lopulta sanoinkin, jopa lausein. 

Tämä on yksi teoksen hienouksia: tanssijat eivät ole vain mykkiä tanssijoita, vaan aktiivisia toimijoita myös äänimaisemassa. Välillä rapistellaan takaseinän foliopintaa. Liike kiihtyy, tanssijat kieppuvat kuin syksyn lehdet, välillä varovaisen uteliaina kuin arat linnut soitimella. Välillä ollaan tulevaisuuden tunnelmissa lasermiekkataisteluineen. Mukana on myös huumoria. Jokainen saa vuorollaan tanssia hienon, omaleimaisen soolon. Mutta normaalista poiketen ei erillisenä ja yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Äänisuunnittelu ja tanssin liikekieli on tässä teoksessa kyllä hienosti yhteensulautunutta. Kokonaisuus on runsas ja täyteläinen, ja uskon että se kestäisi useamman katselukerran. Aina voisi keskittyä johonkin toiseen kohtaan. Tehdä uuden valinnan. Sitähän elämä on, valintoja.

Jonne Nieminen on mies hienon äänisuunnittelun taustalla. Valtavan monimuotoista ja monipuolista. Rätinä alussa tuo mieleeni vinyylilevyjen rahinan ja napsunnan, sen äänen mikä kuuluu ennenkuin musiikki alkaa. Musiikki tulee ja menee, voimistuu ja hiipuu melkein kuulumattomiin. Vesi liplattaa, tuuli ulvoo, meri pauhuaa, luonto on läsnä. Musiikki on välillä rytmistä ja hypnoottisen toisteista, välillä futuristista, scifimaista syntikkaujellusta. 

Keskenään erilaiset, sopivan ilmavat mustat puvut on suunnitellut Lauri Järvinen Studio. Kauniisti laskeutuvat asusteet myötäilivät tanssijoiden liikkeitä kuin sulava lumi ja jää. Visuaalisen ilmeen täydensi Elina Nopasen valosuunnittelu, valot himmenivät ja kirkastuivat, mutta aika paljon tanssittiin puolivalossa, hämärässä, vain yksittäisten lamppujen alla.

          

Anniina Kumpumäki sanoo teoksestaan: "Valintoja-Choices käsittelee elämänvalintoja, elämän erilaisia identiteettejä ja ajan haurastamia muistoja. Kaiken kokemamme suhdetta nykyiseen identiteettiimme sekä tapaamme olla olemassa." Minulle tämä oli myös hyvin meditatiivinen ja seesteinen kokemus, jonka olisin suonut jatkuvan vielä kauemmin.

On hienoa katsella tunnin ajan miten visuaalinen puoli nivoutuu täydellisesti yhteen valojen ja äänen kanssa. On myös erinomaisen hienoa että soolot pystyy katsomaan kotona, 2 euroa per soolo. Näin voi keskittyä juuri sen yhden tanssijan esitykseen tarkemmin.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.