Everstinna / Teatteri Vanha Juko 16.10.2026

Eläköön teatterien yhteistyö! Tällä kertaa asialla ovat helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet, lahtelainen Vanha Juko sekä Lappeenrannan kaupunginteatteri. Rosa Liksomin menestyskirjaan Everstinna perustuva esitys sai ensi-iltansa Avoimissa Ovissa viime keväänä ja nyt lokakuussa oli Vanhan Jukon vuoro. Lappeenrantaan Everstinna matkaa tammikuussa ensi vuonna.

Siihen nähden miten paljon kirjoja luen vuosittain (pitkälti toista sataa), niin tässä on taas yksi kirja mitä en ole lukenut! Esa-Matti Smolanderin sovittama ja ohjaama Everstinna on vahva tarina, jossa pohjoisen murre on lavallakin vahvasti läsnä. Meänkieli sujuu näyttelijäkaartilta mallikkaasti. En tiennytkään että kirjan nimihahmolla oli esikuvansa eli Annikki Kariniemi, jonka elämäntarina kulkee samoja latuja kuin Everstinnallakin. 

Lavalla nähdään neljä lahjakasta ja karismaattista näyttelijää. On mainio ratkaisu jakaa Annikin rooli kolmelle. Minja Koski esittää naista lapsena ja nuorena,  Netta Salonsaari keski-ikäisenä ja Maria Nissi vanhana. Toimii hyvin, ja siirtymäkohdissa kaikki laulavat pienen laulunpätkän: "Menheen elämän ilo on siinä, ettei se koskaan pallaa. Mikhään ei silti katoa koskaan pois". Minja Kosken näytelmään säveltämä musiikki on muutenkin kaikin puolin loistavaa! 

Nelikon neljäntenä Matti Pajunlahti, joka sitten saa kunnian astua Everstin nahkoihin, ja vetäisee muutaman muunkin loistavan roolin. Parhaana esimerkkinä hieman erilainen Vihtori Kosolan tulkinta. Suoraan hanurista, sanoisinko. Kaikilla on hienoja ja oivaltavasti tehtyjä roolitöitä. Keppihevosella ratsastava Mannerheim (Nissi), jylhä Hitler (Koski), tyttöjen saksaa hokevat opettajat (Nissi) ja moni muu hahmo herää eloon näyttelijöiden tulkitsemina. Puheenparsi kuulostaa niin hahmojen suuhun sopivalta. Murrekonsulttina on käytetty Tomi Enbuskaa. Oli kivaa kun siellä oli käytetty esimerkiksi sanaa pörrö, jonka me etelän ihmiset ymmärrämme toisin. Kieli on muutenkin liksommaiseen tapaan ronskia ja räväkkää.

Everstinna on tarina tornionjokilaaksolaisesta Annikista. Annikki on yllytyshullu, jota Repekka-sisko lietsoo kaikenlaisiin tempauksiin. Kotona uskotaan piiskalla kasvattamiseen ja koti, uskonto sekä isänmaa ovat jääkäri-isänkin mieleen. Reippaasti oikealle kallellaan oleva koti laittaa tytöt lottien kesäleirille Kittilään ja pienestä asti uskotaan siihen että kaikki hyvä tulee Saksasta. Isäkin kuolee, mutta teini-ikäinen Annikki karkaa heimojuhlille Ouluun ja vakuuttuu entisestään oikeiston paremmuudesta, vaikka tuleekin raiskatuksi. 

     

Ei siis ole ihme että teini-ikäinen Annikki ihastuu naapurissa asuvaan Everstiin, vaikka ikäeroa on kymmeniä vuosia. Myöhemmin Annikki ja Repekka pääsevät opettajaseminaariin ja julistavat että "natsismi on meidän uusi koti". Everstin vaimo katoaa jonnekin, ja paheksuttu suhde kukoistaa. Annikki on täysin ihanan Everstin lumoissa, ja sitä myötä myös natsiuden. Vuosia kuluu, Annikki pääsee moniin paikkoihin Everstin käsipuolessa, mutta kokeilee siipiään myös kirjailijana. Puolan reissulla Annikki näkee kaikenlaista ikävää, vaan suhtautuu niihin varsin toteavasti. 

Pohjoisen luonto, erityisesti suo, on tärkeä elementti esityksessä. Sinne mennään lapsena, everstin kanssa panemaan ja myöhemmin myös teini-Tuomaksen.

Sodan myötä saksalaiset tuovat Lappiin lihaa soppaan ja kirsikkamehua, on marsseja ja Marskin synttäritkin. Ja vaikka saksa on pariskunnan rakkauden kieli, niin sodan jälkeen he pohtivat myös kaksoisitsemurhaa, se olisi se suurin rakkaudenosoitus. Lopulta Annikki pääsee everstinsä kanssa naimisiinkin, mutta ei ehkä olisi kannattanut. Äkkipikainen eversti on ottanut Saksan kukistumisen raskaasti, ja viinakin maistuu. Siinä sivussa voi vähän pieksää vaimoakin. 

 

Annikin kolmas elämä alkaa sairaalassa, keskenmenon jälkeen ja vihdoin everstistä päässeenä. Tosin arvonimeään hän ei millään haluaisi jättää, ja everstistä luopuminen ei ole helppoa. Annikki muuttaa opettajaksi pohjoiseen, rakastuu itseään reippaasti nuorempaan poikaan, ja taas ihmiset paheksuvat. Annikki kirjoittaa vihdoin everstin itsestään ulos ja tekee sovun itsensä ja ehkäpä myös maailman kanssa.

On aivan mielettömän hienoa miten pienistä elementeistä saadaan toimiva lavastus (Ia Ensterä). Tässä tapauksessa väliseinä / sermi, jonka takana telineeltä "kurkkien" tapahtuu paljon asioita. Paljon muuta ei sitten tarvitakaan, kuin taitava äänisuunnittelu (Janna Hyrynkangas), sopiva valosuunnittelu (Antti Helminen) ja aikakausiin passeli puvustus (Ia Ensterä). Minja Kosken musiikki ja laulut ovat koskettavia ja muukin musiikki sopii Everstinnan maisemaan kuin nenä päähän. Lisäksi on hyödynnetty äänitehosteita Ylen Elävästä arkistosta. Olen kirjoittanut muistikirjaani "tosi vaikuttava äänisuunnittelu" ja tämmöisessä esityksessä äänet ja valot ovat normaalia isommassa roolissa kun lavastusta ei juuri ole. Kun käytettävissä ei ole paljoa rekvisiittaa niin lentomatkat ja autoreissut tehdään "perinteisesti" eli tuulettimella, savukoneella ja suihkepullolla! Riemastuttavaa!

Tarina on vahva, elämänmakuinen - ja samalla aivan kamala.

 

Miksi Everstinnan tositapahtumiin perustuva kertomus on tärkeä tänä päivänä? Miksi tämä tuntuu resonoivan niin hyvin vuoden 2026 Suomessa? Aina syntyy uudet natsit ja uudet sodat, ja oikeistopopulistit jyräävät monessa Euroopan maassa, myös Suomessa. Aina löytyy helposti vietävissä olevia tyttöjä, jotka lankeavat upseerin uniformun lumoihin, kaunopuheisen ja sivistyneen vaikutelman antavan supliikkimiehen pauloihin. Historia toistaa itseään ja on osittain kulttuurin tehtävä näyttää meille peiliä millaisia olemme, millaisiksi voimme tulla, mihin emme ainakaan halua mennä. Miten paljon meillä on oikeistolaisia annikkeja ja everstejä joille koti, uskonto ja isänmaa on se pyhä kolminaisuus. 

Everstinna on nyt suosiossa, kun Helsingin kaupunginteatterissakin sai Heidi Heralan monologi ensi-iltansa kolme vuotta sitten ja se pyöri vielä viime keväänäkin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä sekin tulkinta.

Everstinna on äärimmäisen hieno teksti joka toimii näyttämölläkin loistavasti. Soisin jokaisen suomalaisen tämän näkevän, ja miettivän sen jälkeen omaa äänestystoimintaansa. Jukossa esityksiä 3.12.26 asti, eli menehän lippukaupoille mars mars!

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suliko / Q-teatteri 14.10.2026

Pirkko Saision kirjaan perustuvan Suliko-esityksen liput tulivat myyntiin maaliskuun lopulla viime keväänä. Saman tien olin kärppänä lippukaupoilla, koska tekijäkaarti oli melkomoinen jackpot. Ja samaa mieltä olivat tuhannet muut lipunostajat, koska esitys odotetusti möi loppuun pikavauhtia. Onnekkaita siis kaikki me joilla lippu on! 

Hetkohta syyskuun lopun ensi-illan jälkeen tapahtui teatterin pahimpia painajaisia: pääosanesittäjä loukkaantui ja esitys piti perua! Onneksi Elina Knihtilä on sitkeä sissi ja on jatkanut esityksiä käsi kantositeessä. En tiedä minkä verran asioita näytelmässä piti muuttaa tämän takia, mutta aika vakuuttavaa työtä hän silti tekee. 

Q-teatteri mainostaa Sulikoa lauseella "psykedeelinen sukellus kuolevan diktaattorin tajuntaan" ja sitähän se on. Suliko on joku kelle vanha Stalin puhuu, onko hän vanha heila, sielu (georgiassa suliko tarkoittaa sielua) vai kenties omatunto, sitä voi jokainen miettiä tykönään. Kirjaa lukematta en tiedä avataanko siellä asiaa tarkemmin.

Suliko on Juho Mantereen sovittama ja ohjaama, rohkenisinko väittää, mestariteos. Tätä teatteri parhaimmillaan on. Koko ensemble on ihan liekeissä, tarina tempaisee mukaansa ja edes runsas videokuvaus ei häiritse, vaan tukee hienosti näyttämökuvaa.

 

En voi kun hattua nostaa porukan heittäytymistaidolle heti esityksen alussa. Lavalla on käynnissä hillittömät bileet missä Stalinin luottomiehet joraavat bunkkerin sisällä. Prodigyn Firestarter raikaa ja Stalin hilluu ylimpänä "Täysillä nyt saatana!". Ja kuten aina kunnon bileissä, jossain vaiheessa on karaoken vuoro. Dingon Lähetyssaarnaaja ei nyt tunnu oikein lähtevän, ja Stalin "kannustaa" vieressä. Koko sakki vetää vodkaa kaksin käsin ja herran pelko on käsinkosketeltavaa. Scorpionsin Winds of Change innostaa Stalinia entisestään: "viheltäkää kunnolla, se on Scorpions". Kohtaus on samaan aikaan hillittömän hauska, ja hyytävän pelottava. Stalinin uskolliset, Malenkovista Berijaan, hyppivät, juovat, tanssivat, laulavat, viheltävät ja tanssivat hitaita - koska johtaja käskee. Nagant vai banaani - kas siinä kysymys!

Ja sitten Stalin tulee katsomoon, kättelee eturivin naisia, flirttailee ja saa kaikki syömään kädestään. Se charmi, se intensiivinen katse ja käheä ääni. "Meille tulee ihana ilta!". Neljättä seinää rikotaan esityksessä vielä monta kertaa, ja yleisö on hyvin mukana. Välillä Stalin puhuu myös salaperäiselle Sulikolle ja silloin muu toiminta lavalla pysähtyy ja valot muuttuvat. Näissä yksinpuheluissaan hän on auki, herkkä, surumielinen, kaihoisa, rikkinäinen ja eksyneen oloinen. 

 

Sulikossa nähdään kaksi Stalinia, nuori (Miro Lopperi) ja vanha (Elina Knihtilä). Miten kirkasotsaisesta georgialaisesta pappissemiaarilaisesta tuli kommunisti ja julma diktaattori? Näytelmä ei tarjoa meille vastauksia, vain välähdyksiä miehen elämästä, tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Tärkeä hetki on selvästi lohikäärmeikoni ja Korpelan esittämän munkin kertoma tarina neitsyiden uhraamisesta ja Pyhän Georgioksen tarusta. Tämä tekee vaikutuksen nuoreen Staliniin ja hän uskoo munkin sanaan että hänelle on valmistettu tie kuljettavaksi. 

Kaiken taustalla kummittelee salaperäinen Suliko, jolle aina välillä kerrotaan niitä syntyjä syviä.

 

Elina Knihtilää on tästä roolityöstä kehuttu ja kiitelty joka tuutissa ja minä liityn tähän ylistävään kuoroon. Mikä läsnäolo, intensiteetti, voima ja herkkyys! Käsi kantositeessäkin Knihtilä kannattelee esitystä liki kolmen tunnin verran. Ihan älyttömän huikea suoritus - myös maskeerausosastolta. Riikka Virtasen maskeeraus on taitavaa; Knihtilän muodonmuutos on häkellyttävä. 

Tommi Korpela, Elena Leeve, Lotta Kaihua, Samuli Niittymäki ja Pirjo Lonka ovat kukin monessa tärkeässä roolissaan huikea porukka. Varsinkin Kaihuan Lenin-tulkinta oli verraton. 

Samuli Niittymäki esittää myös Jakovia, Stalinin poikaa, joka sodassa joutuu saksalaisten vangiksi ja keskitysleirille. Olisi mahdollisuus vaihtaa hänet saksalaiseen upseeriin mutta kukaan ei liene yllättynyt että Stalin ei vaihtokauppaan suostu, ja Jakov menehtyy Sachsenhausenissa. Niittymäen tanssillinen pieni kohtaus on yllättävä, mutta hieno!  

 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu ja musiikkivalinnat ovat monessa kohtaa todella uhkaavia ja tummanpuhuvia. Vaikken ole mikään suuri livekuvauksen ystävä niin tässä jos missä se toimii. Ensimmäisessä näytöksessä lavalle on rakennettu bunkkerimainen tila, jonka sisällä iso osa kohtauksista tapahtuu. Mutta pääsemme seuraamaan tapahtumia hyvin ja kameroitakin on monessa kohtauksessa kaksi. Stalin puhuu monessa kohtaa suoraan kameralle eli yleisölle. Toimii hyvin. Jonatan Sundström ja Ville Seppänen ovat suunnitelleet videoasiat. Toisessa näytöksessä bunkkeri on pois ja tilalla koivumetsää. Lavastus ja valot ovat Ville Seppäsen käsialaa. Q-teatterin pienehkö lava tuntuu ihan avartuvan! Suliko-kohtauksissa ollaan usein punaisen hämyn alla, ja nostalgisissa lapsuudenkotikohdissa armeliaan kellertävän ja pehmeän valon. 

Riina Leea Niemisen puvustus on pieteetillä toteutettua. Harmaata, ankeaa ja paljon uniformuja.  

Välillä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat, eivätkä ainoastaan sekavan Stalinin mielessä. Stalinitkin sekoittuvat, ja suuteloivat keskenään. Onhan tässä paljon kaikkea outoa ja epäloogista, ehkä se on se psykedeelinen osuus. Mutta yhtäkaikki, kiehtovaa ja hienoa. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä selittää auki. Ei näyttämölle harhautuvaa sammakkoa, ei Stalinin harhailua Töölön kaduilla ruokalähettiä ja bussia ihmetellen tai mitenpä se Stalinilla kännykkä ois. No toki vuonna 2026 sellainen Stalinilla on.

 

Pikkuhiljaa nuori Stalin alkaa lähentyä vanhaa Stalinia, arvoissa, ateismissa, tappamisessa, nostalgiassa. Jossain on se piste missä nämä kohtaavat. Siinä missä mies on nuorena kirkasotsainen ja energinen, niin vanhana auktoriteetissään ehdoton. Lopperin nuorempi diktaattori alkaa olemaan maaninen, silmät kiiluvat ja liikkeetkin ovat äkkivääriä. Knihtilän vanhempi on verkkaisempi sanoissaan ja teoissaan, yhä enemmän upoten muistoihinsa ja jotenkin sisään käpertyen.

Toisessa näytöksessä Stalin makaa pöydän alla kippurassa, kuolemaa odottaen ja muistoissa velloen. Kaipaus lapsuuteen ja kotiseudulle, kuoleman ja tuhkan maku suussa, ihmisiin lopen kyllästynyt. Elämään väsynyt.

Seuralaista häiritsi kun videon ääni ei ollut ihan synkassa liven kanssa. 

Olisi tosi hienoa nähdä tämä uudelleen (asetan toiveeni Teatterikesään!) ja siinä välissä lukea Saision kirja. Kaikille Sulikoa toki suosittelen, mutta lippujen saanti taitaa olla varsin mahdotonta.

 

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.

Gutenberg! Musikaali! / Linnateatteri 2.10.2026

Koska tilaisuus tarjoutui, niin hyödynsin sen! Reilut 2 viikkoa Kapsäkin ensi-illan jälkeen mainio Gutenberg! musikaali! sai ensi-iltansa turkulaisessa Linnateatterissa. Ja sieltähän minäkin itseni löysin, eturivistä. Tässä oli niin paljon nokkelaa sanailua että varmana jotain meni ekalla katselukerralla ohi ja halusin nähdä sen uudelleen. Ja oikeassa olin, viihdyin vallan mainiosti uusintakierroksellakin.

Turussa kun ollaan niin nyt musisoinnista vastaa Turun filharmonisen orkesterin pianisti eikä suinkaan Vantaan viihdeorkesterin. Tosiasiassa pianon takana on edelleen loistava Eliza Mäkipelto. Teosta on muutenkin lokalisoitu Turkuun, TuTo-TPS ottelusta alkaen. Hyvä niin.

Tekijöidensä mukaan Gutenberg! on historiallista fiktiota. No joo, fiktion osuus on tällä kertaa suurempi kuin historiallisuuden. Historia ja kaikki Indiana Jones -leffat (paitsi Kristallikallon valtakunta) on myös osoittanut että natsit on pahoja, ja sitäkin esityksessä toki sivutaan. Toisaalta myöhemmin näemme että munkitkin osaavat olla natsien veroisia pahiksia. Ja edelleen hykertelen miten hienosti Juha Pulli voikaan esittää pahista! Pahan munkin missio on pitää kansa tyhmänä, siten oma valta pönkittyy ja korostuu. 

Rakastan edelleen miten hienosti esitys hyödyntää kaikkia musikaalin kliseitä, on tanssikohtaukset, repriisit, efektit, luova pyörivä näyttämö, välibiisit, repliikkien toistoa, tanssivälikkeet ja ties vaikka mitä. 

Btw, minäkin olisin halunnut nähdä Pekka Strangin nuorena munkkina. 

Ihastuin edelleen lukuisiin Shakespeare-viittauksiin!

Iso kiitos taas kerran Joel Mäkinen ja Juha Pulli sekä koko työryhmä ohjaaja Chris Whittaker etunenässä. Erityisesti haluan kiittää suomentaja Hanna Kailaa, huikean hienoa työtä!

 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 
Kuvan otin itse.

Tom of Finland / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2026

Tammikuussa 2017 (siis liki 10 vuotta sitten!) sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa uusi kotimainen musikaali Tom of Finland. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä täyttyivät täysillä. Kävin katsomassa esityksen Turussa esityskaudella joka kuussa kun sitä vedettiin (eli neljästi), ja vielä kerran elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Olisin kyllä voinut katsoa toisen mokoman satsin lisää, sen verran ikoninen veto tämä oli. Blogista voi hakea kirjoituksiani näistä, mikäli kiinnostaa.

Kaikki nämä vuodet olen toivonut Tompan uutta tulemista, ja vihdoin haaveeni toteutui kun Hämeenlinnan teatteri toi Tom of Finlandin Verkatehtaalle. Tällä kertaa ohjaajan puikoissa oli käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen, eli olisiko tämä sitten ollut director's cut.

Mene ja tiedä, mutta hieman erilainen esitys nyt kuitenkin Hämeenlinnassa nähtiin, tottakai. Teokseen on sävelletty lisää musiikkia, dramaturgiaa on muutettu ja toki taiteelliset ratkaisut ovat erilaisia. Työryhmässä on muutamia samoja ihmisiä, kuten mainio puvustussuunnittelija Tuomas Lampinen, mutta eniten tietysti ihan freesiä menoa. Säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet useita uusia biisejä ja ne kuljettavat tarinaa eteenpäin. En olisi niitä osannut kaivata ja eivät nyt menneet omien biisisuosikkieni joukkoon. Tosin esitys vaatii monestakin syystä uusintakatselua, joten ehkäpä nämäkin biisit sieltä vielä nousevat. Sieppaa noi sun saappaat funkahtelee kyllä kivasti.

 

Minuun vetoaa eniten toimivat rokkibiisit, joissa on munaa! Kuten vaikkapa Toukon ohella toiseksi päähenkilöksi nousevan Markus Palinin (Lauri Ketonen) vetämä En ole niitä! Palin on ensin upseeri sodassa, sittemmin kiivas huoltopoliisi (Hetero-Hyrrä!). Ja tiukasti kaapissa. Saamme seurata Palinin matkaa ja henkistä kasvua itsensä hyväksymiseen. Siinä sivussa tulee välirikko perheen kanssa, mutta lopuksi Palin joutuu tunnustamaan myös itselleen että todellakin on niitä. Mä symppaan tätä hahmoa kamalasti, ja hienosti Ketonen tulkitsee sekä miestä että upeita biisejä. Ja mikä kultaglitterpuku univormun alta paljastuukaan...

Muita suosikkejani ovat Toukon taiteellisesta prosessista kertova Panen paperilla, ekan näytöksen upeasti päättävä voimabiisi Jumala loi miehen, ja toisen näytöksen avaava taidetta avaava Likaiset kuvat. Parkkisen laululyriikat ovat kyllä musikaalisanoitusten helmiä, joissa riittää edelleen hykerryttäviä oivalluksia. Rakastan niitä suuresti! "Pylly myy, paremmin kuin Pikku Myy" - voiko enää paremmin sanoa! Musikaalin anthem Glad to be Gay ei niinkään säväytä - mutta onhan sekin hyvä. 

 

Antti Paranko luotsaa svengaavaa bändiä taitavasti. Livebändi kyllä vaan kuuluu musikaaliin. Aleksi Laukkonen toimii kapellimestarina esityksissä.

Esityksen tarina on tuttu: suomalaisen Touko Laaksosen matka lapsuudesta homoikoniksi ja yhdeksi tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Mitkä ne seikat oli jotka tekivät Toukosta Tomin eli lapsuuden taidekokemukset, se että intiimiasioista ei puhuta ääneen, Urho-rengin saappaat ja sepän nahkaessu. Myöhemmät kokemukset sodassa sekä rintamalla että Helsingissä, Toukon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Mieltymys univormuihin, nahkaan, miehisiin miehiin ja s/m-juttuihin kumpusi siis kaukaa. Millaista elämä oli sotavuosien jälkeen kun piti mennä tavallaan takaisin kaappiin ja luoda omaa koodikieltään, eikä saanut elää avoimesti. Vanhempana miehenä Touko löysi San Franciscon ja siellä vapauden toteuttaa itseään avoimemmin. Mutta Suomessa oltiin visusti piilossa.

  

Muutos lapsi-Toukosta (Rasmus Koskinen) aikuis-Toukoon (Olli Rahkonen) on nopea ja yhtäkkiä mustavalkoinen piirrosmaailma kodin interiööristä muuttuu värikkään neonväriseksi! Teemu Loikas lavastajana on toiminut tiiviisti videosuunnittelija Alex Hautamäen kanssa, nimittäin likipitäen koko lavastus on (pitkälti) mustavalkoista "piirrosjälkeä". Asia joka varmaan jakaa mielipiteitä, mutta minusta tämä oli aika jännä ja kiinnostava ratkaisu. Piirtäjähän se Tom ensisijaisesti olikin. Taustapiirrokset heräävät hienosti myös eloon videoiden avulla, varsin saumattomasti. Hahmojen animoinnista vastaavat Topias Airas ja Pekka Järvinen, ja upean realistista työtä ovat tehneetkin!

 

Pidän kovasti siitä miten Toukon piirrosjäljen muutokset näkyvät lavastuksessa ja projisoinneissa. Alku-uran pastellisävyt ja suht normaalin näköiset miestyypit kehittyvät hiljalleen hyperrealistisiksi ja liioitelluiksi lihaskimpuiksi.

Erityisen upeita ovat juurikin ne Helsingin vanhat tutut näkymät, Bio Rexin elokuvateatterista rautatieaseman maisemiin. Juha Rouhikosken valosuunnittelu on aika hämyisää ja varjoisaa, pimeääkin. Tunnelmia sillä saadaan loihdittua hienosti. Näyttämökuvaa täydentää vielä Olli Lintuniemen äänisuunnittelu.

 

Tuomas Lampisen puvustuksessa nähdään paljon nahkaa ja niittejä, mutta vasta esityksen loppupuolella kun Tom of Finlandin kuvasto nouseen enemmän esille. Tykkään miten piirroshahmo-Kaken (Severi Saarinen) nahka-asussa näkyy piirrosjäljet luonnosmaisesti. Toki ihmisten perusvaatteet ovat varsin arkisia mitä nyt 30-60 -luvuilla ihmisillä olikin. Pukuja, mekkoja, villaliivejä, sota-aikaan armeijan perusharmaita, saksalaisella sotilaalla toki mustaakin. Saappaat ovat isossa osassa, tietenkin. Ikonisilla tukkijätkillä ruutua ja sortsia. 

Sinisiin liehuviin kaapuihin puettu gospelkuoro naurattaa, ja sitten on tietty ne Tomin Miehet. Village People -bändin henkisesti sieltä löytyy raksahemmoa, cowboyta, poliisia yms. Ja kuntoilijoita! Tykkäsin kovasti myös kaikista viittauksista muihin homoikoneihin, kuten vaikkapa Liza Minelliin ja Freddie Mercuryyn (se Queenin I Want To Break Free -videon viittaus Philipsin mainoskuvauksissa oli huikea!). Paljon silmäkarkkia siis. 

 

Tanssimaestro Jukka Haapalainen vastaa koreografioista, ja varsin näyttäviä ne ovatkin. Pimennetyn kaupungin tango on kohtauksena ehkä suosikkejani; pimeässä Helsingissä miesten kohtaamisia ja tangoa. Tanssikapteeni Aleksi Seppänen on omalta osaltaan ollut tuomassa tanssikohtaukset eloon, ja vetäisee muutamia muhevia roolejakin. Seppänen oli mukana jo Turun tuotannossa. Joukkokohtauksissa on imua ja menoa. 

Pidin myös kovasti Petriina Suomelan naamioinneista. Pöyheät peruukit tukkijätkillä, övereitä kuontaloita on kyllä muutenkin paljon (gospelkuoro!!). Ajankuva on moitteetonta.

 

Kohtaukset jäävät jotenkin irtonaisiksi ja sellainen tarinan jatkuvuus jää vähemmälle. Nähdään välähdyksiä Toukon elämästä, ja sitten taas seuraava vaihe. Piirrosmainen lavastus korostaa tätä entisestään. Asioita on myös jätetty pois Turun versiosta, esimerkiksi Hampurin reissu kokonaan, jossa kävi hyvin ilmi miten Tom of Finlandin töitä kopioitiin ja ylipäätään se taiteilijan taloudellinen riisto. Kohtaukset vaan menee, ja sitten yhtäkkiä Touko kuolee. No niinhän se elämä menee, on sarja kohtauksia. Aika toki on kullannut muistot, mutta minusta Turun versio soljui saumattomammin eteenpäin.

Roolisuoritukset ovat mainioita. Olli Rahkonen naulasi Toukon roolityön jo Turun versiossa, ja onnistuu taaskin erinomaisesti. Touko on hieman vaivautunut omasta menestyksestään, vaatimaton taiteilija. Sisäinen voima on vahvasti läsnä. Lauluääni on muhevoitunut entisestään. Huippua! Monessa musikaalissa marinoitu Antti Lang Velin roolissa on hieman vaisu. Tai siis koko rooli on hieman hampaaton, Antti toki hyvä. Veli on sellainen hieman hajuton kotihomo, joka pukeutuu ruskeaan. Ymmärrän miksi hän tuntee vähemmyyttä poikaystävänsä piirrosten rinnalla, mutta Touko kyllä avaa hienosti miten piirrokset ovat fantasiaa ja Veli totta. Lang on naapuripoikamaisen pehmeä ja lämmin. "Tää on niin heteroa!".

 

Toukon Kaija-siskon (Natalil Lintala) neuleasut olivat aika vaatimattomia, kuten koko Kaijakin. Kaijan hahmo on mulle vähän ongelmallinen. Onko hän vain pakollinen kiintiönainen muuten kovin maskuliinisessa näytelmässä? Mitä Kaijan avulla halutaan kertoa? Kaijan, Toukon ja Velin kimppa-asuminen ja tietynlainen kolmiodraama avaa toki sitä kaapissa oloa ja kulissiliiton kuviota. Ja esimerkiksi biisissä Ai jaa kun naiset pitävät Kaijaa kuivana vanhanapiikana ja käykin ilmi että Kaijalla on miehiä joka sormelle (muka) niin onhan se kai muka voimaannuttavaa, vaikkakin hölynpölyä. Koska tässä esityksessä Kaija on yksinäinen vanhapiika, joka joutuu vierestä seuraamaan veljensä ja tämän "kämppiksen" suhdetta, jääden yksin ilman vastakaikua Veliltä. 

 

Minusta Kaija on surullinen hahmo jota tulee surku. Ei siksi että hän on vanhapiika, vaan kun hänestä tehdään vähän reppana. Harmaavarpunen machojen maailmassa. Kaijan rooli herättää monenlaisia ajatuksia, ja vaikka sitä on nyt hieman muutettu edelliseen näytelmäversioon nähden niin silti. Nyt Kaijalle ei tulekaan Toukon roisit piirustukset tai tämän Velin kuoleman sureminen niin yllätyksenä ja Kaija intoutuu myös kosimaan Veliä kaikkien nolostukseksi.

Monissa rooleissa taituroi Jonas Saari, tuttu mies jo Turku-versiosta, ja varsinkin hänen Urho-renkinsä ja tukkijätkänsä ovat ihania. Myös Marko Maunukselan Pastori oli mainio, ja Jaakko Wuolijoen moni hahmo. Talon omat näyttelijät ovat pienemmissä rooleissa, Lintalaa lukuunottamatta.

 

Tänä päivänä käsiohjelmat alkavat olla enemmän harvinaisuuksia Suomen teattereissa, mikä on valtava sääli. Senkin puolesta että itse ne kaikki kerään ja säästän, mutta niiden mukana häviää kokonainen aikakausi. Vaikkakin ne valitettavan usein ovat vain pakollisten tekijätietojen luettelo höystettynä runsaalla kuvituksella, niin parhaimmillaan niissä voisi olla tekstiä niin taiteelliselta työryhmältä kuin esityksen aihetta sivuavia esseitä ja kirjoituksia alan asiantuntijoilta. Tämmöisistä voi enää vaan haaveilla, kun suurin osa teattereista on siirtänyt käsiohjelmansa verkkoon. Saisipa edes rahalla! No, Tom of Finland -musikaalista saa. Toki siitä pitää pulittaa 15 euroa!! Aika suolainen hinta minusta, kun sillä ei todellakaan saa mitään erikoista. Ja ymmärrän että suurin osa jättää ostamatta, jolloin painatuskustannukset kohoavat pilviin...  

 

Mobiilitekstityksestä teatterille bonukset! Ekstrakiitos myös upeista loppukiitoksista, missä KAIKKI olivat sonnustautuneet nahka-asuihin, ja vetivät vielä Glad to be Gayn uusiksi. Super!

Kyllä Hämeenlinnan Tom of Finland oli hieno veto, vaikka vain yksi voi olla ensimmäinen. Tiedostan että kun samat tekijät tarttuvat vanhaan esitykseensä, niin se kokee muutoksia, parannuksia ja korjauksia, haluttiin me katsojat tai ei. Käynhän minä mielelläni katsomassa muistakin näytelmistä uusia versioita, ja nautin niistä. Ja kyse ei nytkään ollut ettenkö olisi nauttinut, kyllä ja suuresti, mutta silti Turku-versio oli minusta SE oikea. Tämä on nyt se käsikirjoittaja-ohjaaja Parkkisen oma visio, ja siihen tyydymme. Ja jäämme odottamaan seuraavaa, sitten joskus!

Loppukiitokset rokkaa!

Suosittelen tätä silti kaikille hienon kotimaisen musikaalin ystäville. Kyllä rokkasi, ja kyllä herkisti. Jokainen voi sitten pohtia onko tämä taidetta vai pornoa, vai pornotaidetta. Ja onko sen nyt niin väliä. Tom of Finland -musikaali julistaa rakkauden ilosanomaa, sitä että saa rakastaa ketä hyvänsä millä tavoin hyvänsä. Suvaitsevaisuutta, nautintoa, iloa - ja nahkaa! Menkää nauttimaan!

 

Esityskuvien copyright Tapio Aulu ja Tomi Pietilä.
Kiitos lippuhankinta-avusta Jussi Vahvaselkä - näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gutenberg!-musikaali / Musiikkiteatteri Kapsäkki 17.9.2026

Mikä esitys voisikaan sopia paremmin entiselle graafisen alan ihmiselle JA musikaalifanille, kuin tämä upouusi Gutenbergistä ja painokoneen keksimisestä kertova musikaali osuvalta nimeltään Gutenberg!-musikaali? No ei ihan heti tule mieleen moista. 

Jos ihan tarkkoja ollaan niin Anthony Kingin ja Scott Brownin kirjoittama ja säveltämä musikaali on enemmän ehkä musiikkiteatteria kuin täysiverinen musikaali. Pienisuuri esitys. Eikä se niinkään kerro Gutenbergistä, paitsi että vähän kertoo, vaan siitä miten kaksi kaverusta Bud (Juha Pulli) ja Doug (Joel Mäkinen) väsäävät musikaalia Broadwayn valot silmissään kiiltäen. Musikaalia jonka aiheena on, arvasitte varmaan, se painokoneen keksiminen. Se että menikö tarina nyt ihan niin justiinsa ei suinkaan ole oleellinen seikka. Pääasia on että esittäessään musikaalinsa meille (ja yleisössä istuville Broadway-tuottajille) miehet ovat askeleen lähempänä sopimusta. Ja yleisö askeleen päässä naurukuolemaa.

 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suuria tunteita ja tarttuvia biisejä, hengästyttäviä roolihahmoja ja vieläkin hengästyttävämpiä vaihtoja niihin. Sillä lavalla ei tosiaan ole kuin kaksi päähenkilöämme sekä taitava pianisti Eliza Mäkipelto. Kymmenet roolihahmot heräävät eroon taitavan näyttelijätyön sekä nimikoitujen kolmenkymmenen lippalakkien avulla. Riitta Röpelisen arkisesti pukemat Pulli ja Mäkinen muuntautuvat milloin teurastajaksi, juopoksi, natsitytöksi tai nuoreksi munkiksi. Ja nopeasti muuntautuvatkin. Päähenkilöinä heidän luomuksessaan on toki Johann Gutenberg, ja muina tärkeinä tämän viininpolkija, myöhemmin lemmenkohteensa Helvetica (!) ja myös paha munkki, joka koittaa estää painokoneen keksimisen. 

Historiallisestihan Gutenbergistä ei ihan kauheasti tiedetä, mutta sekin vähä ei taida mennä ihan yksi yhteen esityksen juonen kanssa. Mutta sillähän ei ole mitään väliä, koska tärkeintähän on hyvä tarina. Ja sellainen meillä on. Ja miten natsityttö liittyy kaikkeen? 

Pulli & Mäkinen osoittivat saumattoman yhteispelinsä jo huippuhienossa Murha Kahdelle -esityksessä, minkä ohjasi Chris Whittaker ja minkä käännöksistä vastasi Hanna Kaila. Koska pyörää on turha keksiä uudelleen, niin samat voimat oli hyvä valjastaa mukaan tähänkin. Kailan suomennos on hauska ja sanaleikkejä, riimittelyjä ja mainiota "munkkausta" piisaa. Haluaisin ehdottomasti kuunnella tämän uudelleen, koska osa tekstistä ja riimeistä meni varmaan yleisessä sekoilussa ohi. Siinä missä sanoitukset, niin myös musiikki leikittelee musikaalikliseillä olan takaa. Väittäisin että mitä tutumpi musikaali genrenä on, sen enemmän tästäkin esityksestä saa irti. 

Tahti lavalla on hetkittäin huikean vauhdikas. Lavasteiksi ei tarvita kuin muutama pahvilaatikko ja runsaasti mielikuvitusta, ja toki niitä lippiksiä. Silti estradilla nähdään valtava ensemble! Aina hetkittäin Bud ja Doug keskeyttävät esityksensä pitsaamisen Broadway-tuottajille (eli meille) ja kertovat kaikenlaista. Kaikki henkilöt ovat överiksi vedettyjä ja siinä on myös yksi hauskuuden aihe. Kun Pullin esittämä paha munkki sivelee Saatana-nimistä kissaansa, tulee mieleen Blofeld-konna James Bond -leffoista. Vastaavia populaarikulttuuriviittauksia on viljalti, niistä musikaalikliseistä puhumattakaan. Koreografiatkin on pöllitty sieltä täältä ja tuolta.

 

Liki jokainen kohtaus alkaa kuvauksella miten talon katto on tehty likaisista oljista. Lukutaito, tai oikeammin sen puute, on yksi esityksen teemoista. Miten kaikilla menee surkeasti, koska he eivät osaa lukea ja tätä ongelmaa Gutenberg lähtee paikkaamaan. Pieni kommentti nykymenoon ja heikentyneeseen medianlukutaitoon siinä. Hatturumba on aivan oma lukunsa ja nostan kuvitteellista hattuani Joelille ja Juhalle että he siinä niin suvereenisti onnistuvat. Toki en sitä hetkeäkään epäillyt. Mutta ei niitä rooleja pelkillä hatuilla luoda, vaan siihen tarvitaan luovaa heittäytymiskykyä, rautaista ammattitaitoa ja kellontarkkaa ajoitusta. Helpolta ja kevyeltä se näyttää, vaan on varmasti kaikkea muuta.

Max Marshallin äänitehosteet ja valot ovat napakat ja oikea-aikaiset, luoden osaltaan keskiaikaista, ja myös musikaaliesityksen, tunnelmaa.

Lopuksi lavalle saapuvat ne Broadway-tuottajat, jotka ovat joka esityksessä yllätysvieraita. Ensi-illassa saimme heitä peräti kaksi eli Fathi Ahmed ja Anna-Maija Tuokko. 

 

Ei siis ole ihme että Gutenberg!-musikaali on ollut maailmalla palkittu ja kehuttu esitys. Ja Suomessakin on hyvät saumat pitkään uraan, kulkeehan koko teos henkilöautossa (no ehkä farmarissa) mihin vaan. Reilu kaksi tuntia meni kuin siivillä, uusia käänteitä odotellessa. Samalla yleisölle "opetettiin" musikaalien lainalaisuuksia ja termistöä.

Laulavat rotat saattoivat olla suosikkini. Jos kohta Juhan esittämä pahis-munkki on aivan mahtavan PAHA. Ja siten ihan parhautta.

Kuten ohjaaja käsiohjelmassa mainitsee, esitys on pohjimmiltaan kahden kaveruksen show, jonka tarkoitus on viihdyttää katsojia eli tehdä sitä mitä he rakastavat. Kaverukset ovat yhtälailla Bud ja Doug sekä Juha ja Joel. Opetuksena (medianlukutaidon lisäksi) lie se että tärkeintä ei ole menestyminen vaan unelmointi. Ja toki ystävyydestä ja sen voimasta.

Gutenberg!-musikaali pyörii Kapsäkissäkin, mutta saa ensi-iltansa myös Turun Linnateatterissa 2.10. ja Riihimäen teatterissa 24.9. Joulu- ja helmikuussa voi katsoja myös suunnata Tampereen teatteriin. Yhteistuotannot ovat ihan huippuja!

 

Esityskuvien copyright: Tero Vihavainen, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.