maanantai 9. marraskuuta 2026

Prologi X / Tanssiteatteri MD 7.11.2026

Tanssiteatteri MD viettää ensi vuonna kolmikymppisiään, mutta jo tänä vuonna tanssija Ville Oinonen juhlistaa kaksikymmenvuotistaiteilijajuhlaansa. Juhlateoksena on hänen soolonsa Prologi X. On hienoa että Oinonen on palannut juhlistamaan taivaltaan juuri MD:lle, missä hän aloitti tanssijan ammattiuransa.

 
Mari Rosendahlin koreografioima Prologi X alkaa ilmapallokimpusta ja karusellimusiikista, ja ajatukseni lentävät Linnanmäelle ja sirkustelttoihin. Ja sitä kautta esiintyjiin.

Niin tanssija kuin sirkustaiteilija joutuu joka kerta astumaan katsojien eteen uudelleen. Ja aina niiden uusien katsojien tutkittavaksi ja tulkittavaksi. Jokainen teos on aina uusi matka, vaikka tietynlainen syklisyys esiintyjän elämässä toistuukin. Mutta et voi astua kahta kertaa samaan, vaan aina mennään eteenpäin. Ja joka kerta on annettava kaikkensa ja tehtävä parhaansa.


Prologi X:n yksi iso inspiraation lähde on Arto Lapin runo Takkuturkkinen.

Kun ei voi
astua kahta kertaa samaan,
on tehtävä kaikkensa
hetken pisarassa,
herättävä kirkkauteen,
oltava takkuturkkinen untuvikko,
täysi ja ikuinen
sekunnin murto-osassa
tai vähemmässä.

(Korallimieli, Enostone, 2022)

Runoa kuullaan myös teoksessa. Erityisesti tuo alku, kun ei voi astua kahta kertaa samaan, jää kaikumaan päähäni. Kaunis teksti.


 

Katsomo sijaitsee lavalla, ja pääsemme todella lähelle esitystä. Olen nähnyt Oinosta vuosien varrella monessa teoksessa ja hän on todella läsnäoleva tanssija. Nytkin hän ottaa tiivistä katsekontaktia yleisöön ja tulee aika liki. Ihmeellisen hulmuavassa valkoisen kiiltävässä asussaan (Mari Rosendahl vastaa myös pukusuunnittelusta) hän liikkuu, välillä höyhenenkevyesti ja välillä kantapäitä tömistäen. Välillä olen näkevinäni hoviniiauksia, välillä itämaisia kamppailulajeja, välillä klovnimaista sirkusmenoa. 

Hetkittäin Oinonen konttaa ja kierii avaruushenkisen kosketinmusiikin säestyksellä. Potkujen kanssa mennään karaten ja kamppailulajien maailmaan. Pidin myös siitä että kauniin puvun kanssa oli paljaat jalat.

Henri Puolitaival on suunnitellut äänet ja musiikin, joka onkin varsin monipuolista. Liike nivoutuu yhteen musiikin ja äänten kanssa. Tanssija luo itse myös ääniä, sekä sanoja että hönkimistä (tosin mikrofoni taisi hajota kesken kaiken meidän esityksessä?), ehkä ranskaakin. Hetkittäin musiikki ja tanssi ovat epäsynkassa mutta sekin toimii.

Sari Mayerin valosuunnittelu on kaunista, ja varsinkin pimeyden hyödyntäminen toimii mainiosti. Valonheittimet luovat mielenkiintoisia varjoja. Heikki Järvisen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvan. Pyörivä ratas on hypnoottinen. Esityksessä on mukana myös valkoinen torso, jota sekä puetaan päälle että käytetään. Hiljainen ja mukautuva partneri.

Kaiken kaikkiaan ihana 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan intensiteetillään. Seuraan Oinosen uraa myös seuraavat 20 vuotta. Esitykset jatkuvat tammikuussa neljä kertaa eli silloin kannattaa mennä Tanssiteatteri MD:lle.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.

perjantai 6. marraskuuta 2026

Ikuinen uni / Tampereen teatteri 5.11.2026

Kuten kaikki blogini lukijat tietävät, Tampereen teatterin näyttelijä Arttu Ratinen on yksi mun lemppareitani teatterin saralla. Joten kun tuli tieto että hän tekee oman lauluillan Lämpiönäyttämöllä (ent. teatteriravintola Kivi) niin ilman muutahan se piti mennä kokemaan. Ja miten ihana, lämminhenkinen ja kaunis ilta tuo olikaan!

Taustavoimiksi Arttu oli saanut pianisti Arto Piispasen ja kitaraan Juha Juntun. Miehet säestivät taidolla ja tunteella, ja Juha nähtiin lopussa laulamassakin Chydeniuksen Sikojen rakkaus -biisissä. Kaj Chydenius niin, oli muutenkin pääosassa illan aikana. Arttu luki hänen kirjeitään, sillä Chydenius oli luvannut säveltää espanjalaisen runoilija Lorcan tekstejä Artulle tämän lopputyötä varten. 

Lorcan laajaan runoteokseen Valituslaulu Ignacio Sánchez Mejíasin kuoleman johdosta perustuvissa lauluissa oli kaihomielinen sävy. Nuorena kuolleen härkätaistelijan muistolle tehdyt runot olivat pitkiä ja polveilevia, ja jostain syystä näitä lauluja ei ole levytetty. Ehkäpä Arttu voisi tämän paikata?

Chydeniukselta kuultiin paljon muutakin, esimerkiksi hieno sovitus kauniista Jos rakastat -kappaleesta. Laulu rakastamisen vaikeudesta sisälsi Arton hienon pianosoolon. Laulujen välissä Arttu jutusteli ja tarinoi, puhui rakkaudesta ja elämästä. Myös Turritopsis dohrnii -meduusasta joka on käytännössä kuolematon. Lisäksi saimme kuulla listauksen mitä hän haluaa vielä tässä elämässä tehdä. Kohtaus karhun kanssa Mutalan mökkireissulla johdatti meidät Tyttö ja tanssiva karhu -lauluun. Saimme myös Natalian, mikä on minusta yksi hienoimpia Chydenius-biisejä.

Minusta oli Artulta osuvasti sanottu, että siinä missä näyttelijä lavalla on aina jossain roolissa repliikkien ja roolivaatteiden takana piilossa, niin tämmöisessä illanvietossa sitä on omana itsenään. Arttu toivoi että se riittää, ja kyllä vaan riitti. Toki olisin suonut illan kestävän pidempäänkin. Vaikka vietimme yhdessä aikaa vain reilun tunnin, niin se oli juuri sitä mitä ihminen kaipaa marraskuun ankeuteen.

       

Trio lavalla oli koordinoinut pukeutumisensa (kaikilla punaisten kenkien lisäksi jotain muutakin punaista) ja jalkalamppujen hämyssä mattojen päällä oltiin kaikki kuin heidän vierainaan heillä olkkarissa. Siltä se ilta tuntuikin, ja kun Arttu lopuksi muistutti meitä rakastamaan tänään, niin helkkari soikoon, niin pitää tehdä.

Joulukuussa on vielä kaksi esitystä eli menkää ja ostakaa lippunne intiimiin musiikki- ja runoiltaan.

 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Maria Atosuo (kuvat 1 ja 3) ja minä (kuvat 2 ja 4).

tiistai 3. marraskuuta 2026

Kiviä taskussa / Tampereen teatteri 2.11.2026

Tämä menestysteos alkaa pikkuhiljaa tulemaan matkansa päähän. Irlantilaisen Marie Jonesin kirjoittama ja Pentti Kotkaniemen ohjaama klassikko Kiviä taskussa on pyörinyt ympäri Suomen näyttämöjä jo lokakuusta 2002 ja se on ilahduttanyt kymmeniä tuhansia katsojia. Minä kävin katsomassa sen lokakuussa 2008, silloinkin Tampereen teatterissa.

Nyt poikkeuksellisen pitkän esityskauden jälkeen on vihdoin Martti Suosalon ja Mika Nuojuan aika pistää pillit pussiin ja laskea toistakymmentä roolihahmoaan lepoon. Vielä esityksiä kyllä taitaa jossain päin Suomea olla jäljellä.

En ollut välttämättä ajatellut mennä tätä uudelleen katsomaan. Mutta teatterikaverilla oli yksi ylimääräinen lippu myynnissä ja itsellä tilaa allakassa, niin se tuntui kohtalon sanelemalta. Ja olipas mahtavaa palata vielä fiilistelemään tunnelmaa ja nauttimaan hyvästä esityksestä! Monta asiaa ja roolihahmoa oli unohtunut, joten selvästi uusinnalle oli tarvetta. 

Kyseessä on siis ihan kunnon näytelmä jossa on liuta roolihenkilöitä – mutta vain kaksi näyttelijää. Sekä Martti Suosalo että Mika Nuojua taipuvat vaikka minkälaisiin rooleihin, salamannopeilla vaihdoilla ja lähinnä pelaten omalla virtuuosimaisella muuntautumiskyvyllään. Vaatevaihtoja on mutta niukasti, mutta hyvin kaikki hahmot saadaan silti tehtyä. Paremmin kuin hyvin sanoisin.

Loppuunmyyty katsomo kiemurtelee ja tyrskii naurusta, koska esitys on hulvaton. Mika ja Martti esittävät kahta irlantilaista luuseria, jotka ovat mukana elokuvan kuvauksissa pienissä sivurooleissa. Siispä lavalla nähdään elokuvan apulaistuottajaa, amerikkalaista filmitähteä, ohjaajaa ja muita, ystäviä ja kylänmiehiä unohtamatta. Pääsevät miehet esittämään lehmiäkin.

Mietin miten satojen esitystenkin jälkeen nämä kaksi näyttelijää eivät kykene pitämään pokkaansa, vaan repeilevät nauruun kesken kaiken. Useasti. Se naurattaa katsojiakin tottakai, mutta luulisi että toisen naamanvääntelyt ja rooliin heittäytymiset olisi jo niin nähty.

Aluksi kaikesta puheesta ei saa kauhean hyvin selvää, mutta tämä paranee kyllä kun päästään vauhtiin.

Eihän Kiviä taskussa pelkkää huutonaurua ole, vaan pikkuhiljaa myös tragedia paljastuu. Kuvausryhmässä sattuu kuolemantapaus ja syyt ja seuraukset kerrotaan meille. Sillä voisiko olla irlantilaista komediaa ilman rippusella tragediaa.

Esityksen taika on ilman muuta hyvin kirjoitetun tekstin lisäksi huikean lahjakkaat näyttelijät. Kehonkieli, äänenkäyttö, puhetyyli, eleet ja ilmeet – niistä on nämä roolityöt mestarillisesti tehty. Kun Martti Suosalo vetää kauluksensa ylös, kävelee naismaisesti ja heilauttaa tukkaansa ja koittaa lausua sanaa ”pittää”, hän luo meille ilmetyn filmitähti-Carolinen suoraan Hollywoodista. Ja Mika Nuojuan kimittäväääninen kuvaussihteeri joka teputtaa ja säätää, ihan briljanttia. Henri Kapulaisen suomennos on oivallinen.

 

Ruskea tweed on päivän puvustuksen sana, Jyrki Seppä vastaa siitä sekä varsin pelkistetystä lavastuksesta. Ari-Pekka Saarikko on tehnyt alkuperäisen äänisuunnittelun ja se on edelleen vallan mainio, musiikkeineen ja erikoisefekteineen.

Monelle esityksen kohokohta on herrojen vetämä irlantilainen (rivi)tanssikohtaus. Enää ei jalka ehkä nouse yhtä rivakkaan kuin 20 vuotta sitten, mutta hyvin tämä Tuovi Rantasen laatima koreografia toimii silti.

Elokuvan kuvaus, monine sivujuonteineen, alkaa tulla päätökseensä. Kuten esityskin. En muista kuka hahmoista sanoo, joku Martin esittämä kuitenkin: Ei ihminen mene elokuviin masentuakseen, sitä varten on teatterit. Mainiosti sanottu - mutta kyllä teatterissakin saa nauraa. Siitä Kiviä taskussa on erinomainen osoitus. Kiitos kaikista näistä vuosista ja esityskerroista!

 

Esityskuvien copyright Tapio Vanhatalo.


lauantai 31. lokakuuta 2026

Käräjät / Tampereen työväen teatteri 29.10.2026

Tampereen työväen teatteri täytti tänä vuonna 125 vuotta, varsin kunnioitettava ikä siis. Ensimmäisenä ensi-iltana silloin vuonna 1901 nähtiin Minna Canthin Anna Liisa, joten on vain sopivaa että samoja teemoja käsittelevä Käräjät saa kunnian toimia juhlanäytelmänä. Markus Nummen kirja Käräjät on ollut suuri menestys ilmestymisestään 2024 saakka, ja on tosi hienoa että se näin tuoreeltaan saadaan näyttämölle.

 

Sirkku Peltolan sovittama ja ohjaama Käräjät on oikeasti suurteos. Vaikuttava, jännittävä, liikuttava - kaikinpuolin erittäin sopiva Työviksen suurelle näyttämölle. Ensi-illan yleisö oli kyllä vakuuttunut ja silmiä pyyhittiin muuallakin kuin omalla penkilläni. Kuten teatterinjohtaja Auvinen alkupuheessaan totesi, on pelottavaa miten ajankohtainen Käräjät on tänäkin päivänä. Peltola on poiminut Nummen paksusta kirjasta oleellisen ja laatinut siitä dramaturgisesti ehjän ja hyvin rullaavan teoksen. Taas ollaan pienen ihmisen puolella, vaikka aina ei siltä tunnukaan.

Käräjät käsittelee, kuten nimestä voi päätellä, käräjiä. Ollaan Pohjanmaalla, kuvitteellisessa Tarvajoen kylässä vuonna 1899, nuoret ovat juuri päässeet ripille ja elämä on auki. Vilja (Anne-Mari Alaspää) ja Hugo (Saska Pulkkinen) ovat onnellisia - onni oli askelen päässä. Nopea leikkaus vuoteen 1938, jossa käräjät laittomasta sikiönlähdetyksestä ovat alkamassa virkaintoisen etsivä Juho Iivosen (Verneri Lilja) tutkimusten tiimoilta. Höperö ja homssuinen Vilja (Sari Mällinen) sopottaa raamatunlauseita ja etsivä tulee jututtamaan mitä Vilja on nähnyt ikkunasta. Kaikkeen tähän liittyy myös nuori Inkeri (Alaspää) joka on laitettu mielisairaalaan, mutta miksi. Tästä vyyhti alkaa purkautumaan. 

 

Näemme kaksi rinnakkaista tarinaa: 1899 tapahtumat ja 1938 käräjille johtaneet tapahtumat limittyvät. Kyläyhteisö on tiivis ja kuten asiaan kuuluu, tutustumme monenlaisiin eksentrisiin ihmisiin. Kun etsivä pureutuu asioihin, alkaa tarina kuoriutua kuin sipuli. Pikkuhiljaa selviää mitä vuonna 1899 tapahtui rippikoululaisten keskuudessa ja miten ne tapahtumat heijastuvat vuoteen 1938. Miksi Viljan mieli järkkyi ja hän jäi veljensä nurkkiin toistaitoisena asumaan. Hienointa, ja ahdistavinta, on se että nämä tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin. Aikatasosta siirrytään toiseen useita kertoja ja ainakin mulle oli hetkittäin hankala hahmottaa kummassa vuodessa nyt ollaan.

Juonesta en halua avata sen enempää. Kirjan lukeneet tietävät mitä odottaa ja muille tulkoot tapahtumat eteen sitä mukaa kun ne eteenpäin rullaavat. Mutta toki kun kyseessä on oikeudenkäynti laittomista sikiönlähdettämisistä, niin jostainhan ne lapset ovat alulle saatettu. Eli kyläyhteisössä tiedetään asioita, tiedetään mistä saa apua jos vahinko tapahtuu, tiedetään löyhämoraalisemmat naiset, ja tiedetään ne miehet ketkä naimattomia naisia paksuksi saattavat. Tiedetään, mutta ei puhuta. Ennen kuin lääninetsivä saapuu paikalle ja alkaa kyselemään ja tutkimaan. 

Kuten jokaisessa kylässä 1930-luvun Suomessa, Tarvajoellakin asuu varakkaampia ja köyhempiä, on niitä jotka pärjäävät elämässä ja heitä joille on jaettu huonommat kortit. Oikeudenmukaisuus ja reiluus eivät aina, jos koskaan, toteudu. 

 

Joukkokohtaukset ovat vaikuttavia ja Petri Kauppisen koreografian mukaan mennään. On paljon tanssillisen oloista liikkumista, olematta kuitenkaan tanssia. Paljon käsien liikkeitä ja verkkaista kulkua. On kyllä sitä tanssiakin ja iloista tekemistä, vaikka kaiken alla on jatkuvasti se synkkä pohjavire. Tai sellainen hiljainen uhka. Kyläyhteisössä tiedetään kaikenlaista ja se paha alkaa nousta pintaan kun etsivä hämmentää. 

Näemme taustalla seesteisen jokimaiseman ja latomeren, vasemmassa reunassa muusikko Petra Poutasen soittopisteen polkuharmooneineen. Musiikki myötäilee esitystä hienovaraisesti ja mikä instrumentti voisi sopia pohjalaiseen mielenmaisemaan paremmin kuin polkuharmooni? Huippua! On myös hienoa että upeaääninen Anne-Mari Alaspää saa nuorena Viljana laulaa, Ystävä sä lapsien ja Tuuli se taivutti koivun larvan.

Pirjo Liiri-Majavan lavastus on pelkistettyä ja siten varsin vaikuttava. Irtonaiset arkut/laatikot muuntautuvat moneksi ja liikkuvat hirsiseinät kirkoksi ja käräjäsaliksi. Liiri-Majavan käsialaa on myös pukusuunnittelu. Nättejä mekkoja, essuja, tummia pukuja, pieniä (ja isompiakin) silmäniskuja pohjalaisuudelle - ja tärkeä punainen villatakki! Ei mitään silmäänpistävää vaan tasaista ja taidokasta.

 

Eero Auvisen valot ja Kyösti Kallion äänet luovat sen lopullisen hienon näyttämökuvan. Valot sirottuvat jostain lavan alta ja näyttävät käsittämättön tyylikkäiltä. Joki on keskipisteenä ja esimerkiksi joen sumu äänineen on hieno kohtaus. Kallion yhteispeli Poutasen livesoitannan kanssa on saumatonta.

Vaikka kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, niin Käräjät on ennenkaikkea vahvojen naisnäyttelijöiden juhlaa. Sari Mällinen on kerrassaan loistava, ja on hienoa seurata miten hänen Viljansa pää selviää ja hänestä kuoriutuu lopussa rationaalinen ihminen. Anne-Mari Alaspää nuorena Viljana on elämäniloinen ja rempseä, aina siihen asti kun ikävät asiat tapahtuvat. Toisessa roolissaan Inkerinä taas nujerrettu, itkuinen ja heittopussimainen, ymmärrettävästi. 

Petra Karjalainen Karoliinan vaativassa roolissa on taas kerran vahva ja loppuun asti sitkeä. Häneltä saa apua jos on tarve, ja maksaminen onnistuu vaikka kenkäparilla tai huivilla, jos ei muuta ole. Hän on vaatimaton mutta napakka. Emmi Kaislakari on Hanna, Inkerin äiti, ja "huonomaineinen" nainen. Ja tulta ja tappuraa! Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on vaan vaikeaa.

Heidi Kiviharjulla, Maija Langilla ja Miia Selinillä on myös useita roolitöitä ja suvereenisti ne kaikki vedetään. Erityisesti Kiviharjun napakka kätilö on mainio hahmo.

 

Verneri Lilja on muualta tullut etsivä Juho Iivonen, periaatteessa uskollinen aviopuoliso ja kipeästi vaimonsa kanssa lasta haluava. Minusta oli kiinnostavaa että hänelle ei ole lasta suotu ja kylässä hän joutuu tutkimaan aborttiasioita. Iivonen on hermostumaton ja alussa hänestä jää vähän nuiva kuva. Mutta sitten huomaankin hänen olevan näiden naisten puolella ja hyvinkin empaattinen. Jäyhyys lievenee. Mika Honkanen on Viljan veli Frans, siskostaan ja oppilaistaan huolehtiva. Honkasen toinen rooli on tuomarina. Kiva nähdä häntä vakavissa rooleissakin.

Janne Kallioniemellä on monta roolia ja parhaiten jää mieleen sinnikäs polkupyörän kauppaaminen ja kännisekoilu käräjillä. Niin ja mahakkaan kunnanlääkärin lausunto että kunnassa on kaksi vitsausta: keuhkotauti ja kommunismin pasilli. Samuli Mujeella sen sijaan on vain yksi rooli (kylän miehen lisäksi), ja sekin niin vastenmielinen tyyppi että teki mieli hyökätä katsomosta vetämään tätä turpaan. Ison talon isäntä Herman "repalekorva" Vuori on juuri semmoinen kun voitte kuvitella pohjalaisen isännän pahimmillaan olevan. Kyykyttää kaikkia ja ei ole koskaan tehnyt mitään väärää... Voi pojat! "Täs ollaan kunnon ihmisiä". Niin sanoo tämä kunnon ihminen, joka haluaa vaan pitää vähän lystiä heille huostaanotettujen tyttöjen kanssa. Ja vaimo komppaa... 

 

Jyrki Mänttäri on kylän poliisi Peltola, periaatteessa oikeuden puolella, mutta. On jännää miten tiiviissä kyläyhteisössä halutaan asioita salata ja jatkaa sitä narratiiviä että rikkaat ja vaikutusvaltaiset miehet määräävät asioista. Oli ne sitten tehneet väärin tai ei. Saska Pulkkinen on ihanan elämäniloinen nuori Hugo (ja symppis vanhana Hugona), ja urheilijalupaus Jalmari, mutta sitten myös todella niljakas evp kapteeni Lahtinen, joka oikeudessa puolustaa Vuorta.

Vielä meillä on Vili Saarela, joka kanssa repeää useaan rooliin. Muina kyläläisinä nähdään Joni Kolehmainen, Tuomas Oittinen, Janne Saarelainen, Pinja Sipronius ja Igor Smirnov. On muuten hankala kun samalla näyttelijällä on usea rooli, niin minulla ainakin tuppasi välillä menemään henkilöt sekaisin, kun kirjakin odottaa vielä lukemistaan. 

Yksi näytelmän vahvuuksista on suuri ja taitava ensemble. Paljon henkilöhahmoja on kirjasta jouduttu karsimaan, mutta monta silti on mahdutettukin. 19 ihmistä lavalla on aika lailla.

 

On oleellista muistaa mitä maailmanaikaa käräjien aikaan eletään, eli IKL jylläsi ja saksalaisia asioita ihannoidaan. Tämän kyllä huomaa muutamien asenteista... Murteet ovat kohdillaan, ja puhetta on miellyttävä kuunnella. Koti, uskonto ja isänmaa, siinä on ne pohojalaasten pyhä kolminaisuus.

Ylipäätään se asenne että kaikki on aina naisten vikaa on sietämätöntä, vaikka siihen aikaan (ja toki usein nykyäänkin) se on niin. Samalla viikolla kun Käräjät oli ensi-illassa, käytiin oikeudenkäyntiä Mira Luodin ja jonkun niljakkaan vapaaottelijan välillä aiheena seksuaalinen pakottaminen. Mikään ei siis ole muuttunut. Häpeä on aina naisen. Eikö tätä jo pikkuhiljaa voisi alkaa kääntää toiseen eli oikeaan suuntaan?

Näytelmässä ei paha varsinaisesti saa palkkaansa, vaan junalastillinen kyläläisiä lähetetään kuritushuoneelle tai vankeuteen. Kuka minkäkin pituiseksi jaksoksi. Olihan niin moni syyllinen sikiönlähdetyksiin ja raiskauksiin ei kenkään. Junakohtaus on kyllä vaikuttava!

 

Loppu on niin liikuttava että katsomosta kuuluu niiskutusta vähän joka taholta. Bravo! Kyllä tämä oli todella vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Tästä ei enää draama parane. Harvoin kokee tämänkaltaista kokonaisvaltaista elämystä. Seisaallaan taputtava katsomo oli varmasti kanssani samaa mieltä. Liki kolmetuntinen esitys ei todellakaan tuntunut pitkältä, vaan jokainen minuutti oli tärkeä ja oleellinen. Onni oli askelen päässä. Katsoisin koska vaan uudelleen. Onneksi siihen on vielä paljon mahdollisuuksia, koska esityksiä on huhtikuuhun 2027 asti. Kiitos Käräjät-porukka tästä, mikä juhlavuoden esitys!

 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 26. lokakuuta 2026

Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset / Tehdas Teatteri 25.10.2026

Huh nyt oli komeaa! Enpä vähempää odottanutkaan siitä asti kun tästä esityksestä ekan kerran kuulin. Jos yhdistetään huiput nukketeatteritekijät, Ada Lovelace ja scifielementit niin lopputuloksena ei voi olla muuta kuin timanttia. Sveitsiläisen Martina Clavadetscherin käsikirjoittama ja Maria Peuran suomentama Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset (Frau Ada denkt Unerhörtes) sai ensi-iltansa 2019 Saksassa, ja nyt siis Suomen Tehdas Teatterissa. On metkaa miten upeasti tämä näytelmä taipuu nukketeatterillisin keinoin esitettäväksi, vaikka onkin ihan perus puhenäytelmä alunperin. Olisipa ollut vinkeää nähdä miten monet näistä asioista on kantaesityksessä toteutettu. Kun nyt tämän nähtyäni on vaikea kuvitella esitystä ilman nukketeatterielementtejä.

Nukketeatterinero Alma Rajalan ohjauksessa pääsemme tutustumaan kahteen näennäisesti hyvin erilaiseen maailmaan. Ensimmäisessä näytöksessä näemme 1800-luvun alun säätyläiskodin Englannissa. On tyylikästä sohvaa, koukeroisen koristeellista tapettia, kaunista lintuhäkkiä ja puista keinuhevosta. Ajan muodinmukaisesti pukeutuneet äiti (Laura Sillanpää) ja tytär Ada (Sirpa Järvenpää) kauniine kampauksineen viettävät aikaansa. Tytär leikkien ja äiti Adaa arvostellen liiasta ajattelusta. Ja suoraan kertoen mitä mieltä on Adan isästä, tuosta pahamaineisesta hulttiosta Lordi Byronista. Ada tuntuu viihtyvän yksin leikkimässä, saahan siinä paeta mielikuvitusmaailmoihin. 

Seuranaan hänellä on kaksi marionettinukkea, joita luonnikkaasti esittävät Ilja Mäkelä ja Antti Tuominen. En tiedä miksi, mutta jotenkin heistä tulee mieleen Abban Benny ja Björn! Nuket kertovat Adalle asioita, ja auttavat Adaa ajattelemaan, pallottelemalla kaikenlaisia ideoita Adan kanssa. Adalla on mielikuvitusta ja älyä enemmän kuin tuohon aikaan oli tytöille soveliasta. Ehkäpä siksi Ada on äitinsä mielestä raskas, jos kohta älykäs. Äiti ei myöskään sulata fantasioita ja unelmointia. Ada rakastaa matematiikkaa jo pienestä pitäen. Tosin nuket palauttavat tytön maan pinnalle: naiset eivät pääse kirjastoihin tai yliopistoihin. Onneksi Ada myöhemmin tapaa matematiikan yleismiesneron Charles Babbagen (jota esittävä nukke muistuttaa viktoriaanisen herrasmiehen lisäksi näyttelijä Christoph Waltzia) ja heidän kohtaamisensa ja yhteistyönsä jatkui pitkään. 

Lavalla, tai lähinnä sen takana varjoissa, nähdään myös tärkeänä osana esitystä näyttämöteknikkona Joanna Hammarberg. 

       

Ada Lovelace ymmärsi Babbagen differenssikoneen mahdollisuudet ja mm. siksi häntä pidetään tietokoneohjelmoinnin pioneerina. Ada toivookin olevansa mies, olisihan julkaisutoimintakin helpompaa. Jotenkin yhtäkkiä hän on kolmen pienen lapsen äiti, mutta edelleen tiede vetää puoleensa. Äiti paheksuu ettei matematiikka voi nyt olla se tärkein juttu, mitä ihmisetkin sanovat, ihan typeriä kuvitelmia. Adalle tuntuvat Babbagen luomukset, algoritmit ja yhtälöt olevan kuitenkin se tärkein asia. Vielä kuolemansairaana ja heikkonakin matematiikka vetää puoleensa eikä Adalla ole aikaa leikkiä nukeilla. Oikea Ada Lovelace kuoli vain 36-vuotiaana.

Toisessa näytöksessä ollaan laboratoriossa, missä kolme tutkijaa värkkää humanoidirobotin parissa. Onnistumisen tunne on suuri kun tapahtuu läpimurto. Kaikki lähtee kuitenkin lapasesta, niinkuin nyt niin monesti fiktiivisissä tieteellisissä kokeissa käy. Itsensä Adaksi nimennyt androidi taitaakin olla varsin nopsaan oppivaa sorttia...

 

Tämä on varmaan ollut sekä kiitollinen että haasteellinen työ taiteelliselle työryhmälle. Toisaalta viktoriaaninen osio ja sitten taas ultramoderni steriilin valkoinen laboratorio. Hienosti kaikki ovat onnistuneet niinkin erilaisten maailmojen luomisessa. Johanna Latvalan lavastus toimii molemmissa ympäristöissä. Mainiot epookkipuvut sekä valkoiset suoja-asut ovat pukusuunnittelija Noora Salmen luomuksia. Ja ihanat marionettinukkepuvut! Oli muuten hauska yksityiskohta että samat miehet pysyivät valkoisissaan eli marioneteista tutkijoiksi. Jarkko Forsmanin valot ja videot toimivat myös hyvin yhteen lavastuksen kanssa. Äänisuunnittelu ja musiikki on myös olennainen osa tätä esitystä, niistä kiitos Valtteri Alaselle.

Nukketeatterillisin keinoin moni asia herää eloon. Varsinkin laboratorion irralliset kehonosat ovat suorastaan karmivan pelottavia. Heini Maarasen nuket ovat taas kerran kauniit ja kiehtovat. Mini-Ada ja Babbage, ja ne kaikki androidi-Adan osaset ja ylijäämät. Puhumattakaan lonkeroista!!

 

Koko sakki on erinomainen mutta erityistä suitsutusta ansaitsee Sirpa Järvenpää. Hän on oikein hyvä Adana, mutta erityisesti todella creepy robotti/androidi/neutrina. Käsittämättömän epäluonnollinen, robottimainen ja todella pelottava. Nykivät liikkeet ja puhetapa, mitkä tulevat sulavammiksi mitä enemmän tyyppi oppii. Karmaisevan pelottava katse ja pirullisen älykäs pilke siinä. Huh, katsoja puristaa penkkiä kun jännittää mihin suuntaan tämän toisen Adan persoona lähtee kehittymään. Sillä oppiva hän on. 

Toinen joka jäi kovasti mieleen, mutta ihan eri syystä, oli tutkijamiehistä se niljakas eli Holzhauser (Ilja Mäkelä). Seksistinen hyypiö, joka on mielestään lahja naisille ja jotenkin pikkutuhmilla jutuillaan luulee olevansa hauskakin vielä. Vaikka tämä ei taida saada naista muuten kuin ohjelmoimalla sellaisen. Eihän seksiroboteissa ole mitään pahaa, kukin tyylillään, mutta Holzhauserin käytös on vastenmielistä tutkimuskontekstissa.

 

Työryhmä on paineen alla, hommat levällään ja pitäisi olla jo valmista. Ehkäpä pienet bileet auttavat... Kaikki sujuu - kunnes ei enää sujukaan.  

"On vaarallista solmia emotionaalisia suhteita koneisiin", toteaaa esityksessä insinööritutkijoista Baumgartner; siinäpä tärkeä viesti meille kaikille ketkä olemme liki liimattuja älypuhelimiimme. 

Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset on kerrassaan kiehtova esitys, joka pohtii monenlaista tärkeää ihmisenä olemisesta ja suhteestamme ympäristöön. Tämä on toki myös varsin ajankohtainen näin tekoälyn nopean kehittymisen aikana. Missä menee ihmisen ja koneen raja, onko se hyväksikäyttöä jos raiskaa androidin, mitä ylipäätään on ihmisyys? Mitä on tietoisuus? Jos humanoidirobotti sanoo muuttavansa itsensä paremmaksi, pitääkö olla huolissaan? Loiko Ada Lovelace hirviön miettiessään algoritmejä ja tietokoneita? Mistä sen tunnistaa puhuuko nyt kone vai ihminen? Onko tämä tekoäly-Ada paha? Onko hän kostonhaluinen, ja jos on niin onko se opittua, ohjelmoitua vai sisäsyntyistä? Tietoisuus on kiinnostava konsepti.

 

Eihän kai kukaan synny pahana? "Olen puhdas potentiaali", sanoo androidi-Ada. Niinhän se oppiva tekoäly on, silkkaa puhdasta potentiaalia. Algoritmit ovat aluksi alkuperäisen Adan ongelma, ja sitten taas uudelleen tulevaisuudessa, jos kohta eri tavalla. Esityksessä käsitellään paljon myös valtaa ja kuka sitä käyttää tai saa käyttää. Pitääkö ihmisellä aina olla joku "alempi" mitä alistaa? 

Alma Rajala puhuu käsiohjelmassa aiheesta oivaltavasti rinnastaen nukketeatterin ja robotin: kuka liikuttaa ketä, eli kenellä on kontrolli, nukella vai sen liikuttajalla, androidilla vai sen luoneella ihmisellä. Kas siinäpä pohdittavaa iltapuhteiksi. 

      

Huikean mahtava esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Samalla pieni esittely historialliseen henkilöön nimeltä Ada Lovelace, ja tietoisuutta ja tekoälyä pohtiva tieteisnäytelmä. Kannattaa muuten ehdottomasti tutustua oikean Rouva Adan elämään, esimerkiksi Sydney Paduan mainion sarjakuvan muodossa (The Thrilling Adventures of Lovelace and Babbage: The (Mostly) True Story of the First Computer). Sen sijaan Agnes Imhofin kirjoittama romaani Nerokas kapinallinen oli melko ankeaa luettavaa.

Visuaalisesti hieno, ajatuksiltaan ja juonenkuljetukseltaan kiinnostava ja paljon ajatuksia ja miettimisen aiheita herätellen, taitavasti nuketettu ja näytelty. Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset on kerrassaan pieni helmi! Esityksiä enää 8.11. asti, jos kohta ne taitavat olla kaikki jo myyty loppuun. Onneksi maaliskuulle tuli pari lisänäytöstä, joten kiiruhda lippukaupoille ja mene Turkuun!

 

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 24. lokakuuta 2026

Poika ullakolla, poika kellarissa / Tamperen työväen teatteri 22.10.2026

Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotantouutuus Poika ullakolla, poika kellarissa on ihana vanhan ajan satunäytelmä. Tälläisiä maailma tarvitsee. Luin näytelmän pohjana olevan Salla Simukan kirjoittaman ja JP Ahosen kuvittaman kirjan tuoreeltaan kevätkesällä 2024, ja se oli juurikin sopiva maagisia elementtejä sisältävä kertomus, joka sopii hyvin myös aikuiselle. Parhaissa lasten- ja nuortenkirjoissa on taso sekä nuoremmille lukijoille että aikuisille, ja molempia tulee luettua aika lailla.

Ohjaus, dramatisointi ja videosuunnittelu on Miko Jaakkolan käsialaa. Intiimi kellarinäyttämö sopii hyvin tämmöiselle pienimuotoiselle näytelmälle. Kaikki on lähellä. Jaakkola ohjaa pientä porukkaa lempeän määrätietoisesti - kaikesta huokuu sadun taikapöly, ja uskollisuus alkuteokseen.  

Tarinassa isossa roolissa on vanha talo, jossa asustaa kaksi poikaa. Koulukiusattu 10-vuotias Alexis (Tuukka Huttunen) muuttaa perheineen taloon ja saa ullakolta oman huoneen. Salaperäisten ja yhä oudommiksi muuttuvien unien siivittämänä hän eräänä yönä keksii reitin toiseen maailmaan. Siellä, samassa talossa, asuu 10-vuotias Max (Tuukka Huttunen), jolla on kellarissa oma huone. Pojat ovat kumpikin yksinäisiä ja kiusattuja, joten on aivan mahtavaa että he löytävät toisensa. Katsoja toki voi pohtia onko Max vain mielikuvitusystävä tai unissa esiintyvä hahmo.  

Pojat alkavat tutkimaan outoa tilannetta, ja talon sekä koko maailman salat alkavat selviämään. Kaikki juontaa juurensa kuninkaallisiin ja tähtiin ja ... enpäs kerrokaan enempää. Poikien maailmat alkavat pikkuhiljaa tihkua toisiinsa. Mahtaako tulla maailmanloppu? Mutta kuten kaikissa hyvissä saduissa, tälläkin on onnellinen loppu. 

 

Kummallakin pojalla on äiti; isiä ei lavalla nähdä. Äidit toimivat osittain myös kertojina. Alexin energinen äiti (Marika Heiskanen) haaveilee leipomon perustamisesta ja rakastaa poikaansa mutta vähättelee tämän unia. Isä toimii kiireisenä unienkeruutehtävissä ja työt vievät häntä reissuille. 

Maxin maailmassa moni asia on toisin. Maxin kasvitieteilijä-äiti (Eriikka Väliahde) pursuaa vauhtia, mutta on kyllä aika helposti sumutettavissa. Kun Alexis jää jumiin Maxin maailmaan niin eipä äiti huomaa mitään outoa "pojassaan", kun tämä viettää päivän kipeänä sängyssä.

Salaperäisen kertomuksen sisällä on muikea arvoitus, joka pitää ratkaista. Kun kaksi äksää risteää ja viisari äksään kiipeää... Onneksi pojilla on harrastuksia, jotka auttavat arvoituksen ratkaisussa. Siinä missä Alexis soittaa tuuliviulua ja jongleeraa, niin Max kerää kiviä ja katselee tähtiä kaukoputkellaan.

Viides oleellinen hahmo on Kristiina Hakovirran esittämä Lux, joka kertoo tarinaa, laulaa ja antaa vihjeitä arvoituksiin. Ja sitten on vielä Rex. Aika monta äksää eikös? 

 

TJ Mäkisen valosuunnittelulla on tärkeä ja iso osa siinä miten lavalle rakennetut kaksi maailmaa pidetään erillään. Ja tuodaan yhteen. Marjaana Mutasen lavastus on hienosti toteutettu verhon avulla ja Jaakkolan videoprojisoinnit tekevät osansa lavastuksesta. Ja mikä maaginen tähtitaivas! Maxin koti on rönsyilevämpi sinerkasveineen kuin Alexiksen arkisempi. Mutasen käsialaa on myös pukusuunnittelu. Satumaista on Luxin valaistu haltiatarmainen valkoinen puku. Muuten vaatteet ovat aika arkisia. Magia tulee muualta. Kalle Nytorpin äänimaisema ja musiikki tukee hienoa visuaalisuutta ja näyttämöllä koettua yliluonnollisuutta.

Olen todennut tämän useasti ennenkin, mutta Tuukka Huttunen on varmasti maailman paras ihminen esittämään lapsia ja nuoria. En ymmärrä miten hän sen tekee. No taitavalla näyttelemisellä toki, koska mies vaan muuntautuu tässäkin taikurillisesti ei vain yhden, vaan kahden kymmenvuotiaan nahkoihin. Ja varsin pienillä jutuilla hän siirtyy lennossa Maxista Alexikseksi, käytännössä oranssi pipo on ainoa rekvisiitta. Bravo Tuukka! Toki muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta kyllähän Tuukan kaksoisrooli on se juttu.

 

Puolitoista tuntia on passeli pituus näytelmälle ja kuuden vuoden ikäsuosituskin varmaan aika sopiva. On tässä kuitenkin aika jänniäkin juttuja. On myös kivaa ettei kaikkea selitetä auki ja väännetä rautalangasta, vaan nuoremmat (ja jotkut meistä vanhemmistakin) katsojat saavat myös itse hoksata asioita ja yhdistellä äksiä...

Poika ullakolla, poika kellarissa on tarina rajat rikkovasta ystävyydestä ja rohkeudesta kohdata uutta ja ihmeellistäkin. Kun unet siivilöityvät osaksi toista maailmaa, joskus kannattaa vain heittäyttyä mukaan seikkailuun. 

 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

torstai 22. lokakuuta 2026

Monte-Criston kreivi / Tampereen teatteri 21.10.2026

No nyt on Seikkailua (ihan isolla ässällä) teatterin lavalla! Nimittäin Tampereen teatterilla sai ensi-iltansa varmaan syksyn synkin ja vauhdikkain esitys: Monte-Criston kreivi. Supersankaritarina 1840-luvulta, suuria tunteita ja tapahtumia, kostoa ja miekkailua, merirosvoja ja myrskyjä, rakkautta ja petoksia, poliittista juonittelua ja jopa myrkkyä. Alexandre Dumas vanhemman seikkailuromaani ilmestyi 1844 ja kaikki vuodet sen jälkeen se on ollut suosittu sekä kirjana että lukuisina elokuva- ja tv-sarjasovituksina. Ja nyt myös Tampereen teatterissa, Antti Mikkolan sovittamana ja ohjaamana. Jalmari Finnen suomentama kirja ilmestyi 1912, ja se on kuulunut suomalaistenkin suosikkeihin siitä lähtien.

Perämies Edmond Dantes (Lasse Viitamäki) on palannut meriltä Marseilleen. On vuosi 1815 ja luvassa on häät ihanan Mercedeksen (aina yhtä säkenöivä Pia Piltz) ja piakkoin myös ylennys laivan kapteeniksi, sillä edellinen on juuri kuollut. Isäkin (Jukka Leisti) antaa myötäjäisikiksi rahalippaan. Kaikki on yhtä onnea ja auvoa. Taustalla häälyy tummanpuhuva "ystävä" Fernand (Konsta Laakso), joka mulkoilee siihen malliin Edmondia että katsoja näkee heti että tämä tulee aiheuttamaan vielä ongelmia.

Ja ongelmia tosiaan seuraa. Edmond pidätetään nimettömän ilmiannon perusteella ja passitetaan pahamaineiseen Ifin vankilaan, ilman virallisia kuulusteluja. Toki asiaan liittyy salaperäinen kirje Napoleonilta bonapartisteille mitä Edmondin väitetään kuljettaneen. Myrskyisän meren keskellä saaressa sijaitsevassa ankeassa vankilassa Edmond viettää lopulta 14 vuotta. Välinpitämätön kuvernööri (Jukka Leisti) piipahtelee paikalla aniharvoin eikä paljon vankien murheita kuuntele ja vanginvartija Antoine (Toni Harjajärvi) rankaisee tarvittaessa.

 

Onnekseen Edmond tutustuu vankilassa salaperäiseen apotti Fariaan (Risto Korhonen), joka suorastaan McGyvermäiseen tapaan on loihtinut kaikenlaisia arkea helpottavia keksintöjä. Sivistynyt apotti opettaa nuorelle ja katkeralle Edmondille kieliä, luonnontieteitä, filosofiaa ja logiikkaa, itsepuolustusta ja taistelua. Ja hän myös käy todistusaineistoa läpi ja päättelee ketkä olivat ilmiannon takana. Edmond haluaa kostaa kostaa kostaa, ja vaikka apotti koittaa toppuutella, niin valitettavasti mieli on jo katkeroitunut. Ovelan juonen avulla Edmond pääsee pakenemaan saarelta ja apotin aarteen ansiosta rikastuukin. 

 

Pariisissa majailee joukko ketkuja, anteeksi, varsin menestyneitä miehiä. Entinen laivakaveri Danglars (Ville Majamaa), joka kadehti Edmundilta kapteenin paikkaa ja oli myös väärentänyt laivan tilikirjoja. Pikkurikollinen Caderousse (Arttu Soilumo) oli naapuri joka otti Edmondin vanhan isän hoitaakseen ja näännytti tämän nälkään. Prokuraattori Villefort (Arttu Ratinen), joka passitti Edmondin vankilaan edistääkseen omaa uraansa. Lisäksi on vaimoja, rakastajattaria, poikia ja tyttäriä sekä palvelijoita.

 

Ja sitten saapuu mystinen ja satumaisen vauras Monte-Criston kreivi eli naamioitunut Edmond mukanaan vanginvartijasta apukädeksi noussut Antoine. Seuraa kaaosta, kuolemaa, suuria menetyksiä ja kostoa. Kaksintaistelua unohtamatta! Kosto tekee vihasta ikuista! 

Sen lisäksi että Edmond on virunut syyttömänä miehenä vuosikaudet vankilassa, on hänen morsiamensa karannut toisen matkaan (varmaan arvannette kenen!), isä kuollut ja maine tahrattu. Vähemmästäkin sapettaa. 

Juonta on toki laajasta kirjasta tiivistetty ja henkilökaartia typistetty. Kirjaa lukemattoman on silti hieman hankalaa pysyä perässä henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Kaipaisin käsiohjelmaan henkilögallerian esittelyä kaavion avulla tai jotain.  

 

Näyttelijät tekevät ensiluokkaista työtä, kuten tämä porukka aina. On hienoa nähdä Lasse Viitamäki Edmondina ensimmäisessä pääroolissaan. Ja miten hienosti hän homman klaaraa! Rooli on haastava ja fyysinen, mutta eipä huolta, Viitamäki näyttää närhen munat. Aluksi niin elämäniloinen ja rakastunut mies muuttuu perin synkäksi ja kostonhaluiseksi hahmoksi. Apotin opit ovat menneet perille; mies on kielitaitoinen ja sulavakäytöksinen, sivistynytkin. Mutta se kostonhalu syö ja myrkyttää kaiken. Apotin sanat anteeksiannosta ja armosta näyttävät unohtuneen.

Näytelmä tutkailee juuri tätä: miten epäreilu kohtelu ajaa ihmisen pimeälle puolelle. Ainoa epäuskottava asia oli se että siinä missä apotti Faria on nuhruinen ja parrakas, siis juuri niin epäsiisti kuin ankeassa sellissä voisi kuvitellakin miehen olevan, on sitävastoin Edmond sileäleukainen ja muutenkin aika siistinnäköinen. Huono ravinto ei ole kuihduttantut lihaksiakaan, toki Edmond on kuntoillut vankivuosinaan. Muodonmuutos muodinmukaiseksi salonkileijonaksi olisi ollut suurempi jos olisi ollut parta mitä ajaa pois. Mutta kaiken kaikkiaan hieno roolityö, ja kultakasvoinen Edmond on varsin tyylikäs.

 

Pia Piltzin Mercedeksen lisäksi muitakin naisrooleja on, vaikka ne jäävätkin tässä näytelmässä hieman sivummalle: Elina Rintala sekä Caderoussen että Villefortin vaimona ja Karoliina Vaine Danglarsin puolisona. Mutta kuten vanhoissa seikkailuissa on ollut tapana, ei naisille kovin suurta roolia anneta. Mercedes saa sentään hieman tilaa.

Tuomas Pirilä tekee myös tärkeän roolityön kirkasotsaisena Albertina, jonka ystävyyden avulla Edmond onnistuu soluttautumaan perheeseen.

 

Teppo Järvisen lavastus on myös ensiluokkaista, hienosti liikkuvat elementit muuntautuvat eri tiloiksi. Ja miten upeasti Tiiti Hynnisen valot ja videot pelaavat lavastuksen kanssa yhteen! Sitä oikeasti on keskellä myrskyävää merta tai ankeassa sellissä (varsinkin kun istuu eturivissä). Takaumat on toteutettu hyvin projisoinneilla. Kuten kuvistakin näkyy, on valosuunnittelu on ihan älyttömän hienoa ja monimuotoista.  

Hannu Hauta-ahon äänet vielä tähän mukaan niin avot. Kuten jo sanoin, suurta seikkailua kaikille aisteille. Enää ei puutu kuin vuosia siivoamattomina olleiden kosteiden tyrmien haju.

 

Mari Pajulan epookkihenkiset puvut täydentävät täydellisen visuaalisen elämyksen. Pitää vielä kehua Jonna Lindströmin naamiointia: erityisesti kreivin kultaiset kasvot sävähdyttävät, ja apotin rouhea metsänpeikkolook.

Lisäksi esitys missä on miekkailukohtaus ei voi olla koskaan huono. Oula Kitti on mies paikallaan taistelukoreografioiden tekijänä. 

 

Monte-Criston kreivi on kerrassaan oivallinen seikkailunäytelmä, ja se onkin tavoittanut kiinnostuneita katsojia ainakin hienosta lippuvaraustilanteesta päätellen. Liki kolmetuntinen spektaakkeli ei sovi ihan perheen pienimmille (syystäkin ikäsuositus on 12+), mutta teini-ikäisille varsin sovelias elämys. Ja meille seikkailuista pitäville aikuisille! Esitykset jatkuvat toukokuulle 2027, joten hyviä mahdollisuuksia tämän kokemiselle on vielä runsaasti. Voin kyllä vilpittömästi suositella.

Muistakaahan näytelmän motto: Dum Spiro Spero (Niin kauan kun elän, toivon).

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.