Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset / Tehdas Teatteri 25.10.2026

Huh nyt oli komeaa! Enpä vähempää odottanutkaan siitä asti kun tästä esityksestä ekan kerran kuulin. Jos yhdistetään huiput nukketeatteritekijät, Ada Lovelace ja scifielementit niin lopputuloksena ei voi olla muuta kuin timanttia. Sveitsiläisen Martina Clavadetscherin käsikirjoittama ja Maria Peuran suomentama Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset (Frau Ada denkt Unerhörtes) sai ensi-iltansa 2019 Saksassa, ja nyt siis Suomen Tehdas Teatterissa. On metkaa miten upeasti tämä näytelmä taipuu nukketeatterillisin keinoin esitettäväksi, vaikka onkin ihan perus puhenäytelmä alunperin. Olisipa ollut vinkeää nähdä miten monet näistä asioista on kantaesityksessä toteutettu. Kun nyt tämän nähtyäni on vaikea kuvitella esitystä ilman nukketeatterielementtejä.

Nukketeatterinero Alma Rajalan ohjauksessa pääsemme tutustumaan kahteen näennäisesti hyvin erilaiseen maailmaan. Ensimmäisessä näytöksessä näemme 1800-luvun alun säätyläiskodin Englannissa. On tyylikästä sohvaa, koukeroisen koristeellista tapettia, kaunista lintuhäkkiä ja puista keinuhevosta. Ajan muodinmukaisesti pukeutuneet äiti (Laura Sillanpää) ja tytär Ada (Sirpa Järvenpää) kauniine kampauksineen viettävät aikaansa. Tytär leikkien ja äiti Adaa arvostellen liiasta ajattelusta. Ja suoraan kertoen mitä mieltä on Adan isästä, tuosta pahamaineisesta hulttiosta Lordi Byronista. Ada tuntuu viihtyvän yksin leikkimässä, saahan siinä paeta mielikuvitusmaailmoihin. 

Seuranaan hänellä on kaksi marionettinukkea, joita luonnikkaasti esittävät Ilja Mäkelä ja Antti Tuominen. En tiedä miksi, mutta jotenkin heistä tulee mieleen Abban Benny ja Björn! Nuket kertovat Adalle asioita, ja auttavat Adaa ajattelemaan, pallottelemalla kaikenlaisia ideoita Adan kanssa. Adalla on mielikuvitusta ja älyä enemmän kuin tuohon aikaan oli tytöille soveliasta. Ehkäpä siksi Ada on äitinsä mielestä raskas, jos kohta älykäs. Äiti ei myöskään sulata fantasioita ja unelmointia. Ada rakastaa matematiikkaa jo pienestä pitäen. Tosin nuket palauttavat tytön maan pinnalle: naiset eivät pääse kirjastoihin tai yliopistoihin. Onneksi Ada myöhemmin tapaa matematiikan yleismiesneron Charles Babbagen (jota esittävä nukke muistuttaa viktoriaanisen herrasmiehen lisäksi näyttelijä Christoph Waltzia) ja heidän kohtaamisensa ja yhteistyönsä jatkui pitkään. 

Lavalla, tai lähinnä sen takana varjoissa, nähdään myös tärkeänä osana esitystä näyttämöteknikkona Joanna Hammarberg. 

       

Ada Lovelace ymmärsi Babbagen differenssikoneen mahdollisuudet ja mm. siksi häntä pidetään tietokoneohjelmoinnin pioneerina. Ada toivookin olevansa mies, olisihan julkaisutoimintakin helpompaa. Jotenkin yhtäkkiä hän on kolmen pienen lapsen äiti, mutta edelleen tiede vetää puoleensa. Äiti paheksuu ettei matematiikka voi nyt olla se tärkein juttu, mitä ihmisetkin sanovat, ihan typeriä kuvitelmia. Adalle tuntuvat Babbagen luomukset, algoritmit ja yhtälöt olevan kuitenkin se tärkein asia. Vielä kuolemansairaana ja heikkonakin matematiikka vetää puoleensa eikä Adalla ole aikaa leikkiä nukeilla. Oikea Ada Lovelace kuoli vain 36-vuotiaana.

Toisessa näytöksessä ollaan laboratoriossa, missä kolme tutkijaa värkkää humanoidirobotin parissa. Onnistumisen tunne on suuri kun tapahtuu läpimurto. Kaikki lähtee kuitenkin lapasesta, niinkuin nyt niin monesti fiktiivisissä tieteellisissä kokeissa käy. Itsensä Adaksi nimennyt androidi taitaakin olla varsin nopsaan oppivaa sorttia...

 

Tämä on varmaan ollut sekä kiitollinen että haasteellinen työ taiteelliselle työryhmälle. Toisaalta viktoriaaninen osio ja sitten taas ultramoderni steriilin valkoinen laboratorio. Hienosti kaikki ovat onnistuneet niinkin erilaisten maailmojen luomisessa. Johanna Latvalan lavastus toimii molemmissa ympäristöissä. Mainiot epookkipuvut sekä valkoiset suoja-asut ovat pukusuunnittelija Noora Salmen luomuksia. Ja ihanat marionettinukkepuvut! Oli muuten hauska yksityiskohta että samat miehet pysyivät valkoisissaan eli marioneteista tutkijoiksi. Jaakko Forsmanin valot ja videot toimivat myös hyvin yhteen lavastuksen kanssa. Äänisuunnittelu ja musiikki on myös olennainen osa tätä esitystä, niistä kiitos Valtteri Alaselle.

Nukketeatterillisin keinoin moni asia herää eloon. Varsinkin laboratorion irralliset kehonosat ovat suorastaan karmivan pelottavia. Heini Maarasen nuket ovat taas kerran kauniit ja kiehtovat. Mini-Ada ja Babbage, ja ne kaikki androidi-Adan osaset ja ylijäämät. Puhumattakaan lonkeroista!!

 

Koko sakki on erinomainen mutta erityistä suitsutusta ansaitsee Sirpa Järvenpää. Hän on oikein hyvä Adana, mutta erityisesti todella creepy robotti/androidi/neutrina. Käsittämättömän epäluonnollinen, robottimainen ja todella pelottava. Nykivät liikkeet ja puhetapa, mitkä tulevat sulavammiksi mitä enemmän tyyppi oppii. Karmaisevan pelottava katse ja pirullisen älykäs pilke siinä. Huh, katsoja puristaa penkkiä kun jännittää mihin suuntaan tämän toisen Adan persoona lähtee kehittymään. Sillä oppiva hän on. 

Toinen joka jäi kovasti mieleen, mutta ihan eri syystä, oli tutkijamiehistä se niljakas eli Holzhauser (Ilja Mäkelä). Seksistinen hyypiö, joka on mielestään lahja naisille ja jotenkin pikkutuhmilla jutuillaan luulee olevansa hauskakin vielä. Vaikka tämä ei taida saada naista muuten kuin ohjelmoimalla sellaisen. Eihän seksiroboteissa ole mitään pahaa, kukin tyylillään, mutta Holzhauserin käytös on vastenmielistä tutkimuskontekstissa.

 

Työryhmä on paineen alla, hommat levällään ja pitäisi olla jo valmista. Ehkäpä pienet bileet auttavat... Kaikki sujuu - kunnes ei enää sujukaan.  

"On vaarallista solmia emotionaalisia suhteita koneisiin", toteaaa esityksessä insinööritutkijoista Baumgartner; siinäpä tärkeä viesti meille kaikille ketkä olemme liki liimattuja älypuhelimiimme. 

Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset on kerrassaan kiehtova esitys, joka pohtii monenlaista tärkeää ihmisenä olemisesta ja suhteestamme ympäristöön. Tämä on toki myös varsin ajankohtainen näin tekoälyn nopean kehittymisen aikana. Missä menee ihmisen ja koneen raja, onko se hyväksikäyttöä jos raiskaa androidin, mitä ylipäätään on ihmisyys? Mitä on tietoisuus? Jos humanoidirobotti sanoo muuttavansa itsensä paremmaksi, pitääkö olla huolissaan? Loiko Ada Lovelace hirviön miettiessään algoritmejä ja tietokoneita? Mistä sen tunnistaa puhuuko nyt kone vai ihminen? Onko tämä tekoäly-Ada paha? Onko hän kostonhaluinen, ja jos on niin onko se opittua, ohjelmoitua vai sisäsyntyistä? Tietoisuus on kiinnostava konsepti.

 

Eihän kai kukaan synny pahana? "Olen puhdas potentiaali", sanoo androidi-Ada. Niinhän se oppiva tekoäly on, silkkaa puhdasta potentiaalia. Algoritmit ovat aluksi alkuperäisen Adan ongelma, ja sitten taas uudelleen tulevaisuudessa, jos kohta eri tavalla. Esityksessä käsitellään paljon myös valtaa ja kuka sitä käyttää tai saa käyttää. Pitääkö ihmisellä aina olla joku "alempi" mitä alistaa? 

Alma Rajala puhuu käsiohjelmassa aiheesta oivaltavasti rinnastaen nukketeatterin ja robotin: kuka liikuttaa ketä, eli kenellä on kontrolli, nukella vai sen liikuttajalla, androidilla vai sen luoneella ihmisellä. Kas siinäpä pohdittavaa iltapuhteiksi. 

      

Huikean mahtava esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Samalla pieni esittely historialliseen henkilöön nimeltä Ada Lovelace, ja tietoisuutta ja tekoälyä pohtiva tieteisnäytelmä. Kannattaa muuten ehdottomasti tutustua oikean Rouva Adan elämään, esimerkiksi Sydney Paduan mainion sarjakuvan muodossa (The Thrilling Adventures of Lovelace and Babbage: The (Mostly) True Story of the First Computer). Sen sijaan Agnes Imhofin kirjoittama romaani Nerokas kapinallinen oli melko ankeaa luettavaa.

Visuaalisesti hieno, ajatuksiltaan ja juonenkuljetukseltaan kiinnostava ja paljon ajatuksia ja miettimisen aiheita herätellen, taitavasti nuketettu ja näytelty. Rouva Adan ennenkuulumattomat ajatukset on kerrassaan pieni helmi! Esityksiä enää 8.11. asti, jos kohta ne taitavat olla kaikki jo myyty loppuun. Onneksi maaliskuulle tuli pari lisänäytöstä, joten kiiruhda lippukaupoille ja mene Turkuun!

 

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poika ullakolla, poika kellarissa / Tamperen työväen teatteri 22.10.2026

Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotantouutuus Poika ullakolla, poika kellarissa on ihana vanhan ajan satunäytelmä. Tälläisiä maailma tarvitsee. Luin näytelmän pohjana olevan Salla Simukan kirjoittaman ja JP Ahosen kuvittaman kirjan tuoreeltaan kevätkesällä 2024, ja se oli juurikin sopiva maagisia elementtejä sisältävä kertomus, joka sopii hyvin myös aikuiselle. Parhaissa lasten- ja nuortenkirjoissa on taso sekä nuoremmille lukijoille että aikuisille, ja molempia tulee luettua aika lailla.

Ohjaus, dramatisointi ja videosuunnittelu on Miko Jaakkolan käsialaa. Intiimi kellarinäyttämö sopii hyvin tämmöiselle pienimuotoiselle näytelmälle. Kaikki on lähellä. Jaakkola ohjaa pientä porukkaa lempeän määrätietoisesti - kaikesta huokuu sadun taikapöly, ja uskollisuus alkuteokseen.  

Tarinassa isossa roolissa on vanha talo, jossa asustaa kaksi poikaa. Koulukiusattu 10-vuotias Alexis (Tuukka Huttunen) muuttaa perheineen taloon ja saa ullakolta oman huoneen. Salaperäisten ja yhä oudommiksi muuttuvien unien siivittämänä hän eräänä yönä keksii reitin toiseen maailmaan. Siellä, samassa talossa, asuu 10-vuotias Max (Tuukka Huttunen), jolla on kellarissa oma huone. Pojat ovat kumpikin yksinäisiä ja kiusattuja, joten on aivan mahtavaa että he löytävät toisensa. Katsoja toki voi pohtia onko Max vain mielikuvitusystävä tai unissa esiintyvä hahmo.  

Pojat alkavat tutkimaan outoa tilannetta, ja talon sekä koko maailman salat alkavat selviämään. Kaikki juontaa juurensa kuninkaallisiin ja tähtiin ja ... enpäs kerrokaan enempää. Poikien maailmat alkavat pikkuhiljaa tihkua toisiinsa. Mahtaako tulla maailmanloppu? Mutta kuten kaikissa hyvissä saduissa, tälläkin on onnellinen loppu. 

 

Kummallakin pojalla on äiti; isiä ei lavalla nähdä. Äidit toimivat osittain myös kertojina. Alexin energinen äiti (Marika Heiskanen) haaveilee leipomon perustamisesta ja rakastaa poikaansa mutta vähättelee tämän unia. Isä toimii kiireisenä unienkeruutehtävissä ja työt vievät häntä reissuille. 

Maxin maailmassa moni asia on toisin. Maxin kasvitieteilijä-äiti (Eriikka Väliahde) pursuaa vauhtia, mutta on kyllä aika helposti sumutettavissa. Kun Alexis jää jumiin Maxin maailmaan niin eipä äiti huomaa mitään outoa "pojassaan", kun tämä viettää päivän kipeänä sängyssä.

Salaperäisen kertomuksen sisällä on muikea arvoitus, joka pitää ratkaista. Kun kaksi äksää risteää ja viisari äksään kiipeää... Onneksi pojilla on harrastuksia, jotka auttavat arvoituksen ratkaisussa. Siinä missä Alexis soittaa tuuliviulua ja jongleeraa, niin Max kerää kiviä ja katselee tähtiä kaukoputkellaan.

Viides oleellinen hahmo on Kristiina Hakovirran esittämä Lux, joka kertoo tarinaa, laulaa ja antaa vihjeitä arvoituksiin. Ja sitten on vielä Rex. Aika monta äksää eikös? 

 

TJ Mäkisen valosuunnittelulla on tärkeä ja iso osa siinä miten lavalle rakennetut kaksi maailmaa pidetään erillään. Ja tuodaan yhteen. Marjaana Mutasen lavastus on hienosti toteutettu verhon avulla ja Jaakkolan videoprojisoinnit tekevät osansa lavastuksesta. Ja mikä maaginen tähtitaivas! Maxin koti on rönsyilevämpi sinerkasveineen kuin Alexiksen arkisempi. Mutasen käsialaa on myös pukusuunnittelu. Satumaista on Luxin valaistu haltiatarmainen valkoinen puku. Muuten vaatteet ovat aika arkisia. Magia tulee muualta. Kalle Nytorpin äänimaisema ja musiikki tukee hienoa visuaalisuutta ja näyttämöllä koettua yliluonnollisuutta.

Olen todennut tämän useasti ennenkin, mutta Tuukka Huttunen on varmasti maailman paras ihminen esittämään lapsia ja nuoria. En ymmärrä miten hän sen tekee. No taitavalla näyttelemisellä toki, koska mies vaan muuntautuu tässäkin taikurillisesti ei vain yhden, vaan kahden kymmenvuotiaan nahkoihin. Ja varsin pienillä jutuilla hän siirtyy lennossa Maxista Alexikseksi, käytännössä oranssi pipo on ainoa rekvisiitta. Bravo Tuukka! Toki muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta kyllähän Tuukan kaksoisrooli on se juttu.

 

Puolitoista tuntia on passeli pituus näytelmälle ja kuuden vuoden ikäsuosituskin varmaan aika sopiva. On tässä kuitenkin aika jänniäkin juttuja. On myös kivaa ettei kaikkea selitetä auki ja väännetä rautalangasta, vaan nuoremmat (ja jotkut meistä vanhemmistakin) katsojat saavat myös itse hoksata asioita ja yhdistellä äksiä...

Poika ullakolla, poika kellarissa on tarina rajat rikkovasta ystävyydestä ja rohkeudesta kohdata uutta ja ihmeellistäkin. Kun unet siivilöityvät osaksi toista maailmaa, joskus kannattaa vain heittäyttyä mukaan seikkailuun. 

 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Monte-Criston kreivi / Tampereen teatteri 21.10.2026

No nyt on Seikkailua (ihan isolla ässällä) teatterin lavalla! Nimittäin Tampereen teatterilla sai ensi-iltansa varmaan syksyn synkin ja vauhdikkain esitys: Monte-Criston kreivi. Supersankaritarina 1840-luvulta, suuria tunteita ja tapahtumia, kostoa ja miekkailua, merirosvoja ja myrskyjä, rakkautta ja petoksia, poliittista juonittelua ja jopa myrkkyä. Alexandre Dumas vanhemman seikkailuromaani ilmestyi 1844 ja kaikki vuodet sen jälkeen se on ollut suosittu sekä kirjana että lukuisina elokuva- ja tv-sarjasovituksina. Ja nyt myös Tampereen teatterissa, Antti Mikkolan sovittamana ja ohjaamana. Jalmari Finnen suomentama kirja ilmestyi 1912, ja se on kuulunut suomalaistenkin suosikkeihin siitä lähtien.

Perämies Edmond Dantes (Lasse Viitamäki) on palannut meriltä Marseilleen. On vuosi 1815 ja luvassa on häät ihanan Mercedeksen (aina yhtä säkenöivä Pia Piltz) ja piakkoin myös ylennys laivan kapteeniksi, sillä edellinen on juuri kuollut. Isäkin (Jukka Leisti) antaa myötäjäisikiksi rahalippaan. Kaikki on yhtä onnea ja auvoa. Taustalla häälyy tummanpuhuva "ystävä" Fernand (Konsta Laakso), joka mulkoilee siihen malliin Edmondia että katsoja näkee heti että tämä tulee aiheuttamaan vielä ongelmia.

Ja ongelmia tosiaan seuraa. Edmond pidätetään nimettömän ilmiannon perusteella ja passitetaan pahamaineiseen Ifin vankilaan, ilman virallisia kuulusteluja. Toki asiaan liittyy salaperäinen kirje Napoleonilta bonapartisteille mitä Edmondin väitetään kuljettaneen. Myrskyisän meren keskellä saaressa sijaitsevassa ankeassa vankilassa Edmond viettää lopulta 14 vuotta. Välinpitämätön kuvernööri (Jukka Leisti) piipahtelee paikalla aniharvoin eikä paljon vankien murheita kuuntele ja vanginvartija Antoine (Toni Harjajärvi) rankaisee tarvittaessa.

 

Onnekseen Edmond tutustuu vankilassa salaperäiseen apotti Fariaan (Risto Korhonen), joka suorastaan McGyvermäiseen tapaan on loihtinut kaikenlaisia arkea helpottavia keksintöjä. Sivistynyt apotti opettaa nuorelle ja katkeralle Edmondille kieliä, luonnontieteitä, filosofiaa ja logiikkaa, itsepuolustusta ja taistelua. Ja hän myös käy todistusaineistoa läpi ja päättelee ketkä olivat ilmiannon takana. Edmond haluaa kostaa kostaa kostaa, ja vaikka apotti koittaa toppuutella, niin valitettavasti mieli on jo katkeroitunut. Ovelan juonen avulla Edmond pääsee pakenemaan saarelta ja apotin aarteen ansiosta rikastuukin. 

 

Pariisissa majailee joukko ketkuja, anteeksi, varsin menestyneitä miehiä. Entinen laivakaveri Danglars (Ville Majamaa), joka kadehti Edmundilta kapteenin paikkaa ja oli myös väärentänyt laivan tilikirjoja. Pikkurikollinen Caderousse (Arttu Soilumo) oli naapuri joka otti Edmondin vanhan isän hoitaakseen ja näännytti tämän nälkään. Prokuraattori Villefort (Arttu Ratinen), joka passitti Edmondin vankilaan edistääkseen omaa uraansa. Lisäksi on vaimoja, rakastajattaria, poikia ja tyttäriä sekä palvelijoita.

 

Ja sitten saapuu mystinen ja satumaisen vauras Monte-Criston kreivi eli naamioitunut Edmond mukanaan vanginvartijasta apukädeksi noussut Antoine. Seuraa kaaosta, kuolemaa, suuria menetyksiä ja kostoa. Kaksintaistelua unohtamatta! Kosto tekee vihasta ikuista! 

Sen lisäksi että Edmond on virunut syyttömänä miehenä vuosikaudet vankilassa, on hänen morsiamensa karannut toisen matkaan (varmaan arvannette kenen!), isä kuollut ja maine tahrattu. Vähemmästäkin sapettaa. 

Juonta on toki laajasta kirjasta tiivistetty ja henkilökaartia typistetty. Kirjaa lukemattoman on silti hieman hankalaa pysyä perässä henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Kaipaisin käsiohjelmaan henkilögallerian esittelyä kaavion avulla tai jotain.  

 

Näyttelijät tekevät ensiluokkaista työtä, kuten tämä porukka aina. On hienoa nähdä Lasse Viitamäki Edmondina ensimmäisessä pääroolissaan. Ja miten hienosti hän homman klaaraa! Rooli on haastava ja fyysinen, mutta eipä huolta, Viitamäki näyttää närhen munat. Aluksi niin elämäniloinen ja rakastunut mies muuttuu perin synkäksi ja kostonhaluiseksi hahmoksi. Apotin opit ovat menneet perille; mies on kielitaitoinen ja sulavakäytöksinen, sivistynytkin. Mutta se kostonhalu syö ja myrkyttää kaiken. Apotin sanat anteeksiannosta ja armosta näyttävät unohtuneen.

Näytelmä tutkailee juuri tätä: miten epäreilu kohtelu ajaa ihmisen pimeälle puolelle. Ainoa epäuskottava asia oli se että siinä missä apotti Faria on nuhruinen ja parrakas, siis juuri niin epäsiisti kuin ankeassa sellissä voisi kuvitellakin miehen olevan, on sitävastoin Edmond sileäleukainen ja muutenkin aika siistinnäköinen. Huono ravinto ei ole kuihduttantut lihaksiakaan, toki Edmond on kuntoillut vankivuosinaan. Muodonmuutos muodinmukaiseksi salonkileijonaksi olisi ollut suurempi jos olisi ollut parta mitä ajaa pois. Mutta kaiken kaikkiaan hieno roolityö, ja kultakasvoinen Edmond on varsin tyylikäs.

 

Pia Piltzin Mercedeksen lisäksi muitakin naisrooleja on, vaikka ne jäävätkin tässä näytelmässä hieman sivummalle: Elina Rintala sekä Caderoussen että Villefortin vaimona ja Karoliina Vaine Danglarsin puolisona. Mutta kuten vanhoissa seikkailuissa on ollut tapana, ei naisille kovin suurta roolia anneta. Mercedes saa sentään hieman tilaa.

Tuomas Pirilä tekee myös tärkeän roolityön kirkasotsaisena Albertina, jonka ystävyyden avulla Edmond onnistuu soluttautumaan perheeseen.

 

Teppo Järvisen lavastus on myös ensiluokkaista, hienosti liikkuvat elementit muuntautuvat eri tiloiksi. Ja miten upeasti Tiiti Hynnisen valot ja videot pelaavat lavastuksen kanssa yhteen! Sitä oikeasti on keskellä myrskyävää merta tai ankeassa sellissä (varsinkin kun istuu eturivissä). Takaumat on toteutettu hyvin projisoinneilla. Kuten kuvistakin näkyy, on valosuunnittelu on ihan älyttömän hienoa ja monimuotoista.  

Hannu Hauta-ahon äänet vielä tähän mukaan niin avot. Kuten jo sanoin, suurta seikkailua kaikille aisteille. Enää ei puutu kuin vuosia siivoamattomina olleiden kosteiden tyrmien haju.

 

Mari Pajulan epookkihenkiset puvut täydentävät täydellisen visuaalisen elämyksen. Pitää vielä kehua Jonna Lindströmin naamiointia: erityisesti kreivin kultaiset kasvot sävähdyttävät, ja apotin rouhea metsänpeikkolook.

Lisäksi esitys missä on miekkailukohtaus ei voi olla koskaan huono. Oula Kitti on mies paikallaan taistelukoreografioiden tekijänä. 

 

Monte-Criston kreivi on kerrassaan oivallinen seikkailunäytelmä, ja se onkin tavoittanut kiinnostuneita katsojia ainakin hienosta lippuvaraustilanteesta päätellen. Liki kolmetuntinen spektaakkeli ei sovi ihan perheen pienimmille (syystäkin ikäsuositus on 12+), mutta teini-ikäisille varsin sovelias elämys. Ja meille seikkailuista pitäville aikuisille! Esitykset jatkuvat toukokuulle 2027, joten hyviä mahdollisuuksia tämän kokemiselle on vielä runsaasti. Voin kyllä vilpittömästi suositella.

Muistakaahan näytelmän motto: Dum Spiro Spero (Niin kauan kun elän, toivon).

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Everstinna / Teatteri Vanha Juko 16.10.2026

Eläköön teatterien yhteistyö! Tällä kertaa asialla ovat helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet, lahtelainen Vanha Juko sekä Lappeenrannan kaupunginteatteri. Rosa Liksomin menestyskirjaan Everstinna perustuva esitys sai ensi-iltansa Avoimissa Ovissa viime keväänä ja nyt lokakuussa oli Vanhan Jukon vuoro. Lappeenrantaan Everstinna matkaa tammikuussa ensi vuonna.

Siihen nähden miten paljon kirjoja luen vuosittain (pitkälti toista sataa), niin tässä on taas yksi kirja mitä en ole lukenut! Esa-Matti Smolanderin sovittama ja ohjaama Everstinna on vahva tarina, jossa pohjoisen murre on lavallakin vahvasti läsnä. Meänkieli sujuu näyttelijäkaartilta mallikkaasti. En tiennytkään että kirjan nimihahmolla oli esikuvansa eli Annikki Kariniemi, jonka elämäntarina kulkee samoja latuja kuin Everstinnallakin. 

Lavalla nähdään neljä lahjakasta ja karismaattista näyttelijää. On mainio ratkaisu jakaa Annikin rooli kolmelle. Minja Koski esittää naista lapsena ja nuorena,  Netta Salonsaari keski-ikäisenä ja Maria Nissi vanhana. Toimii hyvin, ja siirtymäkohdissa kaikki laulavat pienen laulunpätkän: "Menheen elämän ilo on siinä, ettei se koskaan pallaa. Mikhään ei silti katoa koskaan pois". Minja Kosken näytelmään säveltämä musiikki on muutenkin kaikin puolin loistavaa! 

Nelikon neljäntenä Matti Pajunlahti, joka sitten saa kunnian astua Everstin nahkoihin, ja vetäisee muutaman muunkin loistavan roolin. Parhaana esimerkkinä hieman erilainen Vihtori Kosolan tulkinta. Suoraan hanurista, sanoisinko. Kaikilla on hienoja ja oivaltavasti tehtyjä roolitöitä. Keppihevosella ratsastava Mannerheim (Nissi), jylhä Hitler (Koski), tyttöjen saksaa hokevat opettajat (Nissi) ja moni muu hahmo herää eloon näyttelijöiden tulkitsemina. Puheenparsi kuulostaa niin hahmojen suuhun sopivalta. Murrekonsulttina on käytetty Tomi Enbuskaa. Oli kivaa kun siellä oli käytetty esimerkiksi sanaa pörrö, jonka me etelän ihmiset ymmärrämme toisin. Kieli on muutenkin liksommaiseen tapaan ronskia ja räväkkää.

Everstinna on tarina tornionjokilaaksolaisesta Annikista. Annikki on yllytyshullu, jota Repekka-sisko lietsoo kaikenlaisiin tempauksiin. Kotona uskotaan piiskalla kasvattamiseen ja koti, uskonto sekä isänmaa ovat jääkäri-isänkin mieleen. Reippaasti oikealle kallellaan oleva koti laittaa tytöt lottien kesäleirille Kittilään ja pienestä asti uskotaan siihen että kaikki hyvä tulee Saksasta. Isäkin kuolee, mutta teini-ikäinen Annikki karkaa heimojuhlille Ouluun ja vakuuttuu entisestään oikeiston paremmuudesta, vaikka tuleekin raiskatuksi. 

     

Ei siis ole ihme että teini-ikäinen Annikki ihastuu naapurissa asuvaan Everstiin, vaikka ikäeroa on kymmeniä vuosia. Myöhemmin Annikki ja Repekka pääsevät opettajaseminaariin ja julistavat että "natsismi on meidän uusi koti". Everstin vaimo katoaa jonnekin, ja paheksuttu suhde kukoistaa. Annikki on täysin ihanan Everstin lumoissa, ja sitä myötä myös natsiuden. Vuosia kuluu, Annikki pääsee moniin paikkoihin Everstin käsipuolessa, mutta kokeilee siipiään myös kirjailijana. Puolan reissulla Annikki näkee kaikenlaista ikävää, vaan suhtautuu niihin varsin toteavasti. 

Pohjoisen luonto, erityisesti suo, on tärkeä elementti esityksessä. Sinne mennään lapsena, everstin kanssa panemaan ja myöhemmin myös teini-Tuomaksen.

Sodan myötä saksalaiset tuovat Lappiin lihaa soppaan ja kirsikkamehua, on marsseja ja Marskin synttäritkin. Ja vaikka saksa on pariskunnan rakkauden kieli, niin sodan jälkeen he pohtivat myös kaksoisitsemurhaa, se olisi se suurin rakkaudenosoitus. Lopulta Annikki pääsee everstinsä kanssa naimisiinkin, mutta ei ehkä olisi kannattanut. Äkkipikainen eversti on ottanut Saksan kukistumisen raskaasti, ja viinakin maistuu. Siinä sivussa voi vähän pieksää vaimoakin. 

 

Annikin kolmas elämä alkaa sairaalassa, keskenmenon jälkeen ja vihdoin everstistä päässeenä. Tosin arvonimeään hän ei millään haluaisi jättää, ja everstistä luopuminen ei ole helppoa. Annikki muuttaa opettajaksi pohjoiseen, rakastuu itseään reippaasti nuorempaan poikaan, ja taas ihmiset paheksuvat. Annikki kirjoittaa vihdoin everstin itsestään ulos ja tekee sovun itsensä ja ehkäpä myös maailman kanssa.

On aivan mielettömän hienoa miten pienistä elementeistä saadaan toimiva lavastus (Ia Ensterä). Tässä tapauksessa väliseinä / sermi, jonka takana telineeltä "kurkkien" tapahtuu paljon asioita. Paljon muuta ei sitten tarvitakaan, kuin taitava äänisuunnittelu (Janna Hyrynkangas), sopiva valosuunnittelu (Antti Helminen) ja aikakausiin passeli puvustus (Ia Ensterä). Minja Kosken musiikki ja laulut ovat koskettavia ja muukin musiikki sopii Everstinnan maisemaan kuin nenä päähän. Lisäksi on hyödynnetty äänitehosteita Ylen Elävästä arkistosta. Olen kirjoittanut muistikirjaani "tosi vaikuttava äänisuunnittelu" ja tämmöisessä esityksessä äänet ja valot ovat normaalia isommassa roolissa kun lavastusta ei juuri ole. Kun käytettävissä ei ole paljoa rekvisiittaa niin lentomatkat ja autoreissut tehdään "perinteisesti" eli tuulettimella, savukoneella ja suihkepullolla! Riemastuttavaa!

Tarina on vahva, elämänmakuinen - ja samalla aivan kamala.

 

Miksi Everstinnan tositapahtumiin perustuva kertomus on tärkeä tänä päivänä? Miksi tämä tuntuu resonoivan niin hyvin vuoden 2026 Suomessa? Aina syntyy uudet natsit ja uudet sodat, ja oikeistopopulistit jyräävät monessa Euroopan maassa, myös Suomessa. Aina löytyy helposti vietävissä olevia tyttöjä, jotka lankeavat upseerin uniformun lumoihin, kaunopuheisen ja sivistyneen vaikutelman antavan supliikkimiehen pauloihin. Historia toistaa itseään ja on osittain kulttuurin tehtävä näyttää meille peiliä millaisia olemme, millaisiksi voimme tulla, mihin emme ainakaan halua mennä. Miten paljon meillä on oikeistolaisia annikkeja ja everstejä joille koti, uskonto ja isänmaa on se pyhä kolminaisuus. 

Everstinna on nyt suosiossa, kun Helsingin kaupunginteatterissakin sai Heidi Heralan monologi ensi-iltansa kolme vuotta sitten ja se pyöri vielä viime keväänäkin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä sekin tulkinta.

Everstinna on äärimmäisen hieno teksti joka toimii näyttämölläkin loistavasti. Soisin jokaisen suomalaisen tämän näkevän, ja miettivän sen jälkeen omaa äänestystoimintaansa. Jukossa esityksiä 3.12.26 asti, eli menehän lippukaupoille mars mars!

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suliko / Q-teatteri 14.10.2026

Pirkko Saision kirjaan perustuvan Suliko-esityksen liput tulivat myyntiin maaliskuun lopulla viime keväänä. Saman tien olin kärppänä lippukaupoilla, koska tekijäkaarti oli melkomoinen jackpot. Ja samaa mieltä olivat tuhannet muut lipunostajat, koska esitys odotetusti möi loppuun pikavauhtia. Onnekkaita siis kaikki me joilla lippu on! 

Hetkohta syyskuun lopun ensi-illan jälkeen tapahtui teatterin pahimpia painajaisia: pääosanesittäjä loukkaantui ja esitys piti perua! Onneksi Elina Knihtilä on sitkeä sissi ja on jatkanut esityksiä käsi kantositeessä. En tiedä minkä verran asioita näytelmässä piti muuttaa tämän takia, mutta aika vakuuttavaa työtä hän silti tekee. 

Q-teatteri mainostaa Sulikoa lauseella "psykedeelinen sukellus kuolevan diktaattorin tajuntaan" ja sitähän se on. Suliko on joku kelle vanha Stalin puhuu, onko hän vanha heila, sielu (georgiassa suliko tarkoittaa sielua) vai kenties omatunto, sitä voi jokainen miettiä tykönään. Kirjaa lukematta en tiedä avataanko siellä asiaa tarkemmin.

Suliko on Juho Mantereen sovittama ja ohjaama, rohkenisinko väittää, mestariteos. Tätä teatteri parhaimmillaan on. Koko ensemble on ihan liekeissä, tarina tempaisee mukaansa ja edes runsas videokuvaus ei häiritse, vaan tukee hienosti näyttämökuvaa.

 

En voi kun hattua nostaa porukan heittäytymistaidolle heti esityksen alussa. Lavalla on käynnissä hillittömät bileet missä Stalinin luottomiehet joraavat bunkkerin sisällä. Prodigyn Firestarter raikaa ja Stalin hilluu ylimpänä "Täysillä nyt saatana!". Ja kuten aina kunnon bileissä, jossain vaiheessa on karaoken vuoro. Dingon Lähetyssaarnaaja ei nyt tunnu oikein lähtevän, ja Stalin "kannustaa" vieressä. Koko sakki vetää vodkaa kaksin käsin ja herran pelko on käsinkosketeltavaa. Scorpionsin Winds of Change innostaa Stalinia entisestään: "viheltäkää kunnolla, se on Scorpions". Kohtaus on samaan aikaan hillittömän hauska, ja hyytävän pelottava. Stalinin uskolliset, Malenkovista Berijaan, hyppivät, juovat, tanssivat, laulavat, viheltävät ja tanssivat hitaita - koska johtaja käskee. Nagant vai banaani - kas siinä kysymys!

Ja sitten Stalin tulee katsomoon, kättelee eturivin naisia, flirttailee ja saa kaikki syömään kädestään. Se charmi, se intensiivinen katse ja käheä ääni. "Meille tulee ihana ilta!". Neljättä seinää rikotaan esityksessä vielä monta kertaa, ja yleisö on hyvin mukana. Välillä Stalin puhuu myös salaperäiselle Sulikolle ja silloin muu toiminta lavalla pysähtyy ja valot muuttuvat. Näissä yksinpuheluissaan hän on auki, herkkä, surumielinen, kaihoisa, rikkinäinen ja eksyneen oloinen. 

 

Sulikossa nähdään kaksi Stalinia, nuori (Miro Lopperi) ja vanha (Elina Knihtilä). Miten kirkasotsaisesta georgialaisesta pappissemiaarilaisesta tuli kommunisti ja julma diktaattori? Näytelmä ei tarjoa meille vastauksia, vain välähdyksiä miehen elämästä, tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Tärkeä hetki on selvästi lohikäärmeikoni ja Korpelan esittämän munkin kertoma tarina neitsyiden uhraamisesta ja Pyhän Georgioksen tarusta. Tämä tekee vaikutuksen nuoreen Staliniin ja hän uskoo munkin sanaan että hänelle on valmistettu tie kuljettavaksi. 

Kaiken taustalla kummittelee salaperäinen Suliko, jolle aina välillä kerrotaan niitä syntyjä syviä.

 

Elina Knihtilää on tästä roolityöstä kehuttu ja kiitelty joka tuutissa ja minä liityn tähän ylistävään kuoroon. Mikä läsnäolo, intensiteetti, voima ja herkkyys! Käsi kantositeessäkin Knihtilä kannattelee esitystä liki kolmen tunnin verran. Ihan älyttömän huikea suoritus - myös maskeerausosastolta. Riikka Virtasen maskeeraus on taitavaa; Knihtilän muodonmuutos on häkellyttävä. 

Tommi Korpela, Elena Leeve, Lotta Kaihua, Samuli Niittymäki ja Pirjo Lonka ovat kukin monessa tärkeässä roolissaan huikea porukka. Varsinkin Kaihuan Lenin-tulkinta oli verraton. 

Samuli Niittymäki esittää myös Jakovia, Stalinin poikaa, joka sodassa joutuu saksalaisten vangiksi ja keskitysleirille. Olisi mahdollisuus vaihtaa hänet saksalaiseen upseeriin mutta kukaan ei liene yllättynyt että Stalin ei vaihtokauppaan suostu, ja Jakov menehtyy Sachsenhausenissa. Niittymäen tanssillinen pieni kohtaus on yllättävä, mutta hieno!  

 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu ja musiikkivalinnat ovat monessa kohtaa todella uhkaavia ja tummanpuhuvia. Vaikken ole mikään suuri livekuvauksen ystävä niin tässä jos missä se toimii. Ensimmäisessä näytöksessä lavalle on rakennettu bunkkerimainen tila, jonka sisällä iso osa kohtauksista tapahtuu. Mutta pääsemme seuraamaan tapahtumia hyvin ja kameroitakin on monessa kohtauksessa kaksi. Stalin puhuu monessa kohtaa suoraan kameralle eli yleisölle. Toimii hyvin. Jonatan Sundström ja Ville Seppänen ovat suunnitelleet videoasiat. Toisessa näytöksessä bunkkeri on pois ja tilalla koivumetsää. Lavastus ja valot ovat Ville Seppäsen käsialaa. Q-teatterin pienehkö lava tuntuu ihan avartuvan! Suliko-kohtauksissa ollaan usein punaisen hämyn alla, ja nostalgisissa lapsuudenkotikohdissa armeliaan kellertävän ja pehmeän valon. 

Riina Leea Niemisen puvustus on pieteetillä toteutettua. Harmaata, ankeaa ja paljon uniformuja.  

Välillä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat, eivätkä ainoastaan sekavan Stalinin mielessä. Stalinitkin sekoittuvat, ja suuteloivat keskenään. Onhan tässä paljon kaikkea outoa ja epäloogista, ehkä se on se psykedeelinen osuus. Mutta yhtäkaikki, kiehtovaa ja hienoa. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä selittää auki. Ei näyttämölle harhautuvaa sammakkoa, ei Stalinin harhailua Töölön kaduilla ruokalähettiä ja bussia ihmetellen tai mitenpä se Stalinilla kännykkä ois. No toki vuonna 2026 sellainen Stalinilla on.

 

Pikkuhiljaa nuori Stalin alkaa lähentyä vanhaa Stalinia, arvoissa, ateismissa, tappamisessa, nostalgiassa. Jossain on se piste missä nämä kohtaavat. Siinä missä mies on nuorena kirkasotsainen ja energinen, niin vanhana auktoriteetissään ehdoton. Lopperin nuorempi diktaattori alkaa olemaan maaninen, silmät kiiluvat ja liikkeetkin ovat äkkivääriä. Knihtilän vanhempi on verkkaisempi sanoissaan ja teoissaan, yhä enemmän upoten muistoihinsa ja jotenkin sisään käpertyen.

Toisessa näytöksessä Stalin makaa pöydän alla kippurassa, kuolemaa odottaen ja muistoissa velloen. Kaipaus lapsuuteen ja kotiseudulle, kuoleman ja tuhkan maku suussa, ihmisiin lopen kyllästynyt. Elämään väsynyt.

Seuralaista häiritsi kun videon ääni ei ollut ihan synkassa liven kanssa. 

Olisi tosi hienoa nähdä tämä uudelleen (asetan toiveeni Teatterikesään!) ja siinä välissä lukea Saision kirja. Kaikille Sulikoa toki suosittelen, mutta lippujen saanti taitaa olla varsin mahdotonta.

 

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.

Gutenberg! Musikaali! / Linnateatteri 2.10.2026

Koska tilaisuus tarjoutui, niin hyödynsin sen! Reilut 2 viikkoa Kapsäkin ensi-illan jälkeen mainio Gutenberg! musikaali! sai ensi-iltansa turkulaisessa Linnateatterissa. Ja sieltähän minäkin itseni löysin, eturivistä. Tässä oli niin paljon nokkelaa sanailua että varmana jotain meni ekalla katselukerralla ohi ja halusin nähdä sen uudelleen. Ja oikeassa olin, viihdyin vallan mainiosti uusintakierroksellakin.

Turussa kun ollaan niin nyt musisoinnista vastaa Turun filharmonisen orkesterin pianisti eikä suinkaan Vantaan viihdeorkesterin. Tosiasiassa pianon takana on edelleen loistava Eliza Mäkipelto. Teosta on muutenkin lokalisoitu Turkuun, TuTo-TPS ottelusta alkaen. Hyvä niin.

Tekijöidensä mukaan Gutenberg! on historiallista fiktiota. No joo, fiktion osuus on tällä kertaa suurempi kuin historiallisuuden. Historia ja kaikki Indiana Jones -leffat (paitsi Kristallikallon valtakunta) on myös osoittanut että natsit on pahoja, ja sitäkin esityksessä toki sivutaan. Toisaalta myöhemmin näemme että munkitkin osaavat olla natsien veroisia pahiksia. Ja edelleen hykertelen miten hienosti Juha Pulli voikaan esittää pahista! Pahan munkin missio on pitää kansa tyhmänä, siten oma valta pönkittyy ja korostuu. 

Rakastan edelleen miten hienosti esitys hyödyntää kaikkia musikaalin kliseitä, on tanssikohtaukset, repriisit, efektit, luova pyörivä näyttämö, välibiisit, repliikkien toistoa, tanssivälikkeet ja ties vaikka mitä. 

Btw, minäkin olisin halunnut nähdä Pekka Strangin nuorena munkkina. 

Ihastuin edelleen lukuisiin Shakespeare-viittauksiin!

Iso kiitos taas kerran Joel Mäkinen ja Juha Pulli sekä koko työryhmä ohjaaja Chris Whittaker etunenässä. Erityisesti haluan kiittää suomentaja Hanna Kailaa, huikean hienoa työtä!

 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 
Kuvan otin itse.

Tom of Finland / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2026

Tammikuussa 2017 (siis liki 10 vuotta sitten!) sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa uusi kotimainen musikaali Tom of Finland. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä täyttyivät täysillä. Kävin katsomassa esityksen Turussa esityskaudella joka kuussa kun sitä vedettiin (eli neljästi), ja vielä kerran elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Olisin kyllä voinut katsoa toisen mokoman satsin lisää, sen verran ikoninen veto tämä oli. Blogista voi hakea kirjoituksiani näistä, mikäli kiinnostaa.

Kaikki nämä vuodet olen toivonut Tompan uutta tulemista, ja vihdoin haaveeni toteutui kun Hämeenlinnan teatteri toi Tom of Finlandin Verkatehtaalle. Tällä kertaa ohjaajan puikoissa oli käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen, eli olisiko tämä sitten ollut director's cut.

Mene ja tiedä, mutta hieman erilainen esitys nyt kuitenkin Hämeenlinnassa nähtiin, tottakai. Teokseen on sävelletty lisää musiikkia, dramaturgiaa on muutettu ja toki taiteelliset ratkaisut ovat erilaisia. Työryhmässä on muutamia samoja ihmisiä, kuten mainio puvustussuunnittelija Tuomas Lampinen, mutta eniten tietysti ihan freesiä menoa. Säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet useita uusia biisejä ja ne kuljettavat tarinaa eteenpäin. En olisi niitä osannut kaivata ja eivät nyt menneet omien biisisuosikkieni joukkoon. Tosin esitys vaatii monestakin syystä uusintakatselua, joten ehkäpä nämäkin biisit sieltä vielä nousevat. Sieppaa noi sun saappaat funkahtelee kyllä kivasti.

 

Minuun vetoaa eniten toimivat rokkibiisit, joissa on munaa! Kuten vaikkapa Toukon ohella toiseksi päähenkilöksi nousevan Markus Palinin (Lauri Ketonen) vetämä En ole niitä! Palin on ensin upseeri sodassa, sittemmin kiivas huoltopoliisi (Hetero-Hyrrä!). Ja tiukasti kaapissa. Saamme seurata Palinin matkaa ja henkistä kasvua itsensä hyväksymiseen. Siinä sivussa tulee välirikko perheen kanssa, mutta lopuksi Palin joutuu tunnustamaan myös itselleen että todellakin on niitä. Mä symppaan tätä hahmoa kamalasti, ja hienosti Ketonen tulkitsee sekä miestä että upeita biisejä. Ja mikä kultaglitterpuku univormun alta paljastuukaan...

Muita suosikkejani ovat Toukon taiteellisesta prosessista kertova Panen paperilla, ekan näytöksen upeasti päättävä voimabiisi Jumala loi miehen, ja toisen näytöksen avaava taidetta avaava Likaiset kuvat. Parkkisen laululyriikat ovat kyllä musikaalisanoitusten helmiä, joissa riittää edelleen hykerryttäviä oivalluksia. Rakastan niitä suuresti! "Pylly myy, paremmin kuin Pikku Myy" - voiko enää paremmin sanoa! Musikaalin anthem Glad to be Gay ei niinkään säväytä - mutta onhan sekin hyvä. 

 

Antti Paranko luotsaa svengaavaa bändiä taitavasti. Livebändi kyllä vaan kuuluu musikaaliin. Aleksi Laukkonen toimii kapellimestarina esityksissä.

Esityksen tarina on tuttu: suomalaisen Touko Laaksosen matka lapsuudesta homoikoniksi ja yhdeksi tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Mitkä ne seikat oli jotka tekivät Toukosta Tomin eli lapsuuden taidekokemukset, se että intiimiasioista ei puhuta ääneen, Urho-rengin saappaat ja sepän nahkaessu. Myöhemmät kokemukset sodassa sekä rintamalla että Helsingissä, Toukon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Mieltymys univormuihin, nahkaan, miehisiin miehiin ja s/m-juttuihin kumpusi siis kaukaa. Millaista elämä oli sotavuosien jälkeen kun piti mennä tavallaan takaisin kaappiin ja luoda omaa koodikieltään, eikä saanut elää avoimesti. Vanhempana miehenä Touko löysi San Franciscon ja siellä vapauden toteuttaa itseään avoimemmin. Mutta Suomessa oltiin visusti piilossa.

  

Muutos lapsi-Toukosta (Rasmus Koskinen) aikuis-Toukoon (Olli Rahkonen) on nopea ja yhtäkkiä mustavalkoinen piirrosmaailma kodin interiööristä muuttuu värikkään neonväriseksi! Teemu Loikas lavastajana on toiminut tiiviisti videosuunnittelija Alex Hautamäen kanssa, nimittäin likipitäen koko lavastus on (pitkälti) mustavalkoista "piirrosjälkeä". Asia joka varmaan jakaa mielipiteitä, mutta minusta tämä oli aika jännä ja kiinnostava ratkaisu. Piirtäjähän se Tom ensisijaisesti olikin. Taustapiirrokset heräävät hienosti myös eloon videoiden avulla, varsin saumattomasti. Hahmojen animoinnista vastaavat Topias Airas ja Pekka Järvinen, ja upean realistista työtä ovat tehneetkin!

 

Pidän kovasti siitä miten Toukon piirrosjäljen muutokset näkyvät lavastuksessa ja projisoinneissa. Alku-uran pastellisävyt ja suht normaalin näköiset miestyypit kehittyvät hiljalleen hyperrealistisiksi ja liioitelluiksi lihaskimpuiksi.

Erityisen upeita ovat juurikin ne Helsingin vanhat tutut näkymät, Bio Rexin elokuvateatterista rautatieaseman maisemiin. Juha Rouhikosken valosuunnittelu on aika hämyisää ja varjoisaa, pimeääkin. Tunnelmia sillä saadaan loihdittua hienosti. Näyttämökuvaa täydentää vielä Olli Lintuniemen äänisuunnittelu.

 

Tuomas Lampisen puvustuksessa nähdään paljon nahkaa ja niittejä, mutta vasta esityksen loppupuolella kun Tom of Finlandin kuvasto nouseen enemmän esille. Tykkään miten piirroshahmo-Kaken (Severi Saarinen) nahka-asussa näkyy piirrosjäljet luonnosmaisesti. Toki ihmisten perusvaatteet ovat varsin arkisia mitä nyt 30-60 -luvuilla ihmisillä olikin. Pukuja, mekkoja, villaliivejä, sota-aikaan armeijan perusharmaita, saksalaisella sotilaalla toki mustaakin. Saappaat ovat isossa osassa, tietenkin. Ikonisilla tukkijätkillä ruutua ja sortsia. 

Sinisiin liehuviin kaapuihin puettu gospelkuoro naurattaa, ja sitten on tietty ne Tomin Miehet. Village People -bändin henkisesti sieltä löytyy raksahemmoa, cowboyta, poliisia yms. Ja kuntoilijoita! Tykkäsin kovasti myös kaikista viittauksista muihin homoikoneihin, kuten vaikkapa Liza Minelliin ja Freddie Mercuryyn (se Queenin I Want To Break Free -videon viittaus Philipsin mainoskuvauksissa oli huikea!). Paljon silmäkarkkia siis. 

 

Tanssimaestro Jukka Haapalainen vastaa koreografioista, ja varsin näyttäviä ne ovatkin. Pimennetyn kaupungin tango on kohtauksena ehkä suosikkejani; pimeässä Helsingissä miesten kohtaamisia ja tangoa. Tanssikapteeni Aleksi Seppänen on omalta osaltaan ollut tuomassa tanssikohtaukset eloon, ja vetäisee muutamia muhevia roolejakin. Seppänen oli mukana jo Turun tuotannossa. Joukkokohtauksissa on imua ja menoa. 

Pidin myös kovasti Petriina Suomelan naamioinneista. Pöyheät peruukit tukkijätkillä, övereitä kuontaloita on kyllä muutenkin paljon (gospelkuoro!!). Ajankuva on moitteetonta.

 

Kohtaukset jäävät jotenkin irtonaisiksi ja sellainen tarinan jatkuvuus jää vähemmälle. Nähdään välähdyksiä Toukon elämästä, ja sitten taas seuraava vaihe. Piirrosmainen lavastus korostaa tätä entisestään. Asioita on myös jätetty pois Turun versiosta, esimerkiksi Hampurin reissu kokonaan, jossa kävi hyvin ilmi miten Tom of Finlandin töitä kopioitiin ja ylipäätään se taiteilijan taloudellinen riisto. Kohtaukset vaan menee, ja sitten yhtäkkiä Touko kuolee. No niinhän se elämä menee, on sarja kohtauksia. Aika toki on kullannut muistot, mutta minusta Turun versio soljui saumattomammin eteenpäin.

Roolisuoritukset ovat mainioita. Olli Rahkonen naulasi Toukon roolityön jo Turun versiossa, ja onnistuu taaskin erinomaisesti. Touko on hieman vaivautunut omasta menestyksestään, vaatimaton taiteilija. Sisäinen voima on vahvasti läsnä. Lauluääni on muhevoitunut entisestään. Huippua! Monessa musikaalissa marinoitu Antti Lang Velin roolissa on hieman vaisu. Tai siis koko rooli on hieman hampaaton, Antti toki hyvä. Veli on sellainen hieman hajuton kotihomo, joka pukeutuu ruskeaan. Ymmärrän miksi hän tuntee vähemmyyttä poikaystävänsä piirrosten rinnalla, mutta Touko kyllä avaa hienosti miten piirrokset ovat fantasiaa ja Veli totta. Lang on naapuripoikamaisen pehmeä ja lämmin. "Tää on niin heteroa!".

 

Toukon Kaija-siskon (Natalil Lintala) neuleasut olivat aika vaatimattomia, kuten koko Kaijakin. Kaijan hahmo on mulle vähän ongelmallinen. Onko hän vain pakollinen kiintiönainen muuten kovin maskuliinisessa näytelmässä? Mitä Kaijan avulla halutaan kertoa? Kaijan, Toukon ja Velin kimppa-asuminen ja tietynlainen kolmiodraama avaa toki sitä kaapissa oloa ja kulissiliiton kuviota. Ja esimerkiksi biisissä Ai jaa kun naiset pitävät Kaijaa kuivana vanhanapiikana ja käykin ilmi että Kaijalla on miehiä joka sormelle (muka) niin onhan se kai muka voimaannuttavaa, vaikkakin hölynpölyä. Koska tässä esityksessä Kaija on yksinäinen vanhapiika, joka joutuu vierestä seuraamaan veljensä ja tämän "kämppiksen" suhdetta, jääden yksin ilman vastakaikua Veliltä. 

 

Minusta Kaija on surullinen hahmo jota tulee surku. Ei siksi että hän on vanhapiika, vaan kun hänestä tehdään vähän reppana. Harmaavarpunen machojen maailmassa. Kaijan rooli herättää monenlaisia ajatuksia, ja vaikka sitä on nyt hieman muutettu edelliseen näytelmäversioon nähden niin silti. Nyt Kaijalle ei tulekaan Toukon roisit piirustukset tai tämän Velin kuoleman sureminen niin yllätyksenä ja Kaija intoutuu myös kosimaan Veliä kaikkien nolostukseksi.

Monissa rooleissa taituroi Jonas Saari, tuttu mies jo Turku-versiosta, ja varsinkin hänen Urho-renkinsä ja tukkijätkänsä ovat ihania. Myös Marko Maunukselan Pastori oli mainio, ja Jaakko Wuolijoen moni hahmo. Talon omat näyttelijät ovat pienemmissä rooleissa, Lintalaa lukuunottamatta.

 

Tänä päivänä käsiohjelmat alkavat olla enemmän harvinaisuuksia Suomen teattereissa, mikä on valtava sääli. Senkin puolesta että itse ne kaikki kerään ja säästän, mutta niiden mukana häviää kokonainen aikakausi. Vaikkakin ne valitettavan usein ovat vain pakollisten tekijätietojen luettelo höystettynä runsaalla kuvituksella, niin parhaimmillaan niissä voisi olla tekstiä niin taiteelliselta työryhmältä kuin esityksen aihetta sivuavia esseitä ja kirjoituksia alan asiantuntijoilta. Tämmöisistä voi enää vaan haaveilla, kun suurin osa teattereista on siirtänyt käsiohjelmansa verkkoon. Saisipa edes rahalla! No, Tom of Finland -musikaalista saa. Toki siitä pitää pulittaa 15 euroa!! Aika suolainen hinta minusta, kun sillä ei todellakaan saa mitään erikoista. Ja ymmärrän että suurin osa jättää ostamatta, jolloin painatuskustannukset kohoavat pilviin...  

 

Mobiilitekstityksestä teatterille bonukset! Ekstrakiitos myös upeista loppukiitoksista, missä KAIKKI olivat sonnustautuneet nahka-asuihin, ja vetivät vielä Glad to be Gayn uusiksi. Super!

Kyllä Hämeenlinnan Tom of Finland oli hieno veto, vaikka vain yksi voi olla ensimmäinen. Tiedostan että kun samat tekijät tarttuvat vanhaan esitykseensä, niin se kokee muutoksia, parannuksia ja korjauksia, haluttiin me katsojat tai ei. Käynhän minä mielelläni katsomassa muistakin näytelmistä uusia versioita, ja nautin niistä. Ja kyse ei nytkään ollut ettenkö olisi nauttinut, kyllä ja suuresti, mutta silti Turku-versio oli minusta SE oikea. Tämä on nyt se käsikirjoittaja-ohjaaja Parkkisen oma visio, ja siihen tyydymme. Ja jäämme odottamaan seuraavaa, sitten joskus!

Loppukiitokset rokkaa!

Suosittelen tätä silti kaikille hienon kotimaisen musikaalin ystäville. Kyllä rokkasi, ja kyllä herkisti. Jokainen voi sitten pohtia onko tämä taidetta vai pornoa, vai pornotaidetta. Ja onko sen nyt niin väliä. Tom of Finland -musikaali julistaa rakkauden ilosanomaa, sitä että saa rakastaa ketä hyvänsä millä tavoin hyvänsä. Suvaitsevaisuutta, nautintoa, iloa - ja nahkaa! Menkää nauttimaan!

 

Esityskuvien copyright Tapio Aulu ja Tomi Pietilä.
Kiitos lippuhankinta-avusta Jussi Vahvaselkä - näin esityksen ilmaisella pressilipulla.