perjantai 16. helmikuuta 2024

Frida / Tampereen työväen teatteri 15.2.2923

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.

Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat. 

Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.

Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen. 

Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka. 

Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös. 

Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.

Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.

Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.

Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.

Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

2:22 A Ghost Story / Helsingin kaupunginteatteri 10.2.2024

Kauhua teatterissa, no kyllä kiitos. Vaikkei tämä sitten ihan kauhua ollutkaan, vaan ennemminkin psykologinen trilleri, pienillä yliluonnollisilla elementeillä. Vaan miten kirjoitat esityksestä jonka tapahtumista ei oikein voi sanoa mitään ettei esityksen clue vaan paljastu? Paavo Westerberg on ohjaajana (miksei näytelmäkirjailijanakin) minulle laaduntae, joten ilman muuta katsomaan hänen uutuuttaan 2:22 A Ghost Story. Brittiläisen Danny Robinsin kirjoittama näytelmä on ollut Lontoossa pieni hitti, ja samaa sopii odottaa myös Helsingin kaupunginteatterin versiolle.

Nuori pariskunta on rempannut ostamaansa vanhaa asuntoa ja nyt pidetään pienimuotoisia tupareita. Illan mittaan juttu kääntyy yliluonnollisiinkin asioihin ja vaimo Jenny (Pia Andersson) kertoo heidän yöllisestä kummituksestaan. Se ilmestyi aina öisin kello 2:22 aikaan - ja juuri tietenkin silloin kun mies Sam (Lauri Tilkanen) oli työreissulla. Vieraista Lauren (Sanna-June Hyde) epäilee mutta Ben (Sauli Suonpää) ottaa asian tosissaan. Käykin ilmi että hänellä on hengistä ja kummitteluista vankkaa kokemusta. Niinpä nelikko päättää järjestää spiritismi-istunnon - kunhan on ensin syöty ja ennenkaikkea juotu. Kaiken taustana on yltyvä sade ja ukkonen, sekä lisääntymishaluiset ketut infernaalisine kiljuntoineen. Tunnelma tihenee ja jännittäviä elementtejä tarjoaa myös pihan automaattivalot. Kauheasti enempää ei voikaan juonesta kertoa.

Niin joo, itkuhälyttimellä on myös oma roolinsa tässä! Ja nallekarhulla :-)

Dialogi on sujuvaa ja soljuvaa, ja nelikon keskinäinen dynamiikka yksi näytelmän vahvuuksia. Lauren ja Sam ovat vanhoja opiskelukavereita ja olisiko heidän välillään ollut vähän muutakin. Samin mielestä Ben on juntti ja hän ei ymmärrä miksi fiksu Lauren on valinnut tämmöisen tollon poikaystäväkseen. Jenny ja Ben sen sijaan löytävät yhteisen sävelen nopeasti, molemmat kun ovat enemmän tunneihmisiä, siinä missä Sam ja Lauren järkeen ja tieteeseen nojaavia. 

Kaikki näyttelijät tekevät vahvat roolityöt ja ovat varsin uskottavia rooleissaan. 

Eli jännitteitä piisaa moneen suuntaan, ja samaan aikaan Jenny on Samille käärmeissään, koska tämä pistää koko kummitushomman lekkeriksi. Kuka päätyy tanssimaan kenenkin kanssa, miksei virtuaaliavustaja Siri reagoi enää puheeseen, vastaavatko henget Ouija-laudan kutsuun? Ilta on täynnä mysteerejä. Pikkuhiljaa käy ilmi etteivät Jenny ja Ben (tai lähinnä Ben) ole pitäneet lupauksiaan asunnon heille myyneille vanhalle leskirouvalle...

Takaseinällä oleva digitaalinen kello on tärkeä osa Antti Mattilan lavastusta. Ja on muuten päheä Psycho-elokuvan juliste samalla seinällä myös, antaen sen pienen viittauksen kauhuun. Muutenkin lavastus on hieno: viktoriaaninen asunto mitä on modernisoitu aika rankasti, myös Jennyn inhoamat lasiovet puutarhaan. Ben on kotoisin nurkilta, eikä arvosta mitä vanhoille asunnoille on tehty kun hipsterit ja jupit ovat muuttaneet alueelle. Siinäpä yksi konfliktiaihe lisää seurueelle. 

Sam on todella ärsyttävä besserwisser joka pröystäilee ja leveilee kaikella, myös rationaalisella ajattelullaan. Hänellä on selitys ja ratkaisu kaikkeen, kummitteluunkin. Jenny on sympaattisin ja maanläheisin hahmo koko näytelmässä, sillä Lauren on vähän bimbo, vaikka olisi kuinka koulutettu ja menestynyt psykologi. Ben on aika symppis remppamies, josta löytyy särmääkin. Kyllä sekin selviää mikä on Laurenin ja Benin suhteen totuus.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu sekä Petteri Heiskasen valot luovat ison osan tunnelmasta. Katsojia pelotellaan molemmilla, ja viritetään nousujohteisesti jännitettä. Jännitettä henkilöiden välillä, mutta myös katsojien ja esiintyjien välillä. Kyllä sitä melkein pomppaa nahoistaan ulos muutamissa kohtaa. Ei tätä ihan heikkohermoisille voi suositella, ja syystä ikäsuositukseksi on laitettu 12 v.

Laura Dammert on suunnitellut nykyaikaisen ja rennon näköisen puvustuksen; hyvin uskottavat vaatteet kantajilleen. Samilla hieman maanläheisempää, Laurenilla viettelevää ,ja Jennyllä ja Benillä muodikasta mutta mukavaa. Mikään ei pistä silmään.

Oikein toimiva kokonaisuus, ja vaikka HKT:n Arena-näyttämö epämukavine penkkeineen ja sumppuisine yleisine tiloineen onkin ankea, niin ei haittaa. Jos kaipaat pientä jännitystä ja mysteerinäytelmää arkeesi niin tämä on ehdottomasti sinun juttusi. Todella näppärä ja toimiva kokonaisuus! Vähän tekisi mieli mennä katsomaan uudelleen niin voisi poimia niitä pieniä vihjeitä mitä katsojille kyllä tarjoiltiin mysteerin selvittämiseksi...


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 10. helmikuuta 2024

Vieras eli Julmurin suviyö / Tampereen teatteri 6.2.2024

Varmaan olen joskus jostain kuullutkin, mutta en muistanut sitä seikkaa että Hitlerin oikea käsi, SS-pomo Heinrich Himmler, vieraili Suomessa sodan aikana. Virallisesti lomalla, mutta elokuisella reissulla 1942 lienee ollut poliittisiakin tarkoitusperiä. Tätä viikon mittaista matkaa kuvaa Juha Siltasen uusi näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö. Todella kiinnostava aihe näytelmälle, ja vaikka aluksi olinkin hieman hämmentynyt esityksestä, niin se porautui syvemmälle sisääni pikkuhiljaa. Heti loppukumarrusten jälkeen en hyppinyt ilosta mutta pidempään makusteltuani tämä olikin vallan mainiota teatteria! Ei helppoa tai aina niin hauskaakaan, mutta oikein kiinnostavaa.

Jotkut esitykset kolahtavat heti ja toiset vasta pienellä viiveellä. Hyvä niin, ehtii makustelemaan ja miettimään omia fiiliksiään. Siltasen näytelmä on tosi kiinnostava monellakin tapaa. Viime vuonna kuuntelin Yle Areenalta huippujännän 12-osaisen kuunnelmasarjan Himmlerin henkilääkäri Felix Kerstenistä, joka on myös yksi tämän näytelmän henkilöhahmoista. Ehdoton kuuntelusuositus! Ja sitten on tämmöinen sukuyhteys; näytelmä tapahtuu lääkintäkenraalimajuri Suolahden huvila Petäyksessä Tyrvännössä. Suolahden tytär Elli meni sittemmin naimisiin isoisäni veljen Erkin kanssa! Melkein sukua julkkikselle siis.

Himmler (Konsta Laakso) ehtii lomailla, rupatella Petäyksessä työskentelevien naisten kanssa, vähän hioa romanssintynkääkin Suolahden värväämän "vakoojan" Ainon (Annuska Hannula) kanssa, käyskennellä Tyrvännön metsissä ja maisemissa sekä värvätä sotilaspalvelijansa (Arttu Soilumo) viettelemään oppaaksi osoitetun Suolahden pojan Nennon (Antti Tiensuu). Tietojen urkintaa varten toki mutta hieno saunakohtaus tästä saadaan. Mukana menossa notkuu Valtiollisen poliisin etsivä, Himmlerin turvamieheksi komennettu Kauhanen (Topi Kohonen), vähän nahjuksen oloinen tyyppi. Himmlerin adjutantti (Matti Hakulinen) koittaa myös vikitellä henkilökuntaa, aika huonolla menestyksellä. 

Elina Rintalan ja Anna Pukkilan esittämillä keittiön naisilla on kyllä hyvin tiedossa millaisia miehiä nämä saksalaiset ovat. Suorastaan julmureita. Tämä ei minusta ollut kyllä kauhean uskottavaa - eihän natsien hirmuteot tai keskitysleirit olleet mitään yleistä tietoutta maailmalla vielä tuolloin. Ainakaan suomalaisten keittiöhenkilökunnan tietoisuudessa.

Koko tätä porukkaa ohjailee Felix Kersten (Jarkko Tiainen), kuin silmänkääntäjä tai sirkustirehtööri. Sormia napsauttamalla kohtaukset alkavat ja tapahtumat etenevät. Velmu mies mistä ei oikein ota selvää kukaan. Välillä hän hoitelee Himmlerin vatsavaivoja hieromalla, välillä taas lymyilee varjoissa, alati virnuillen. Kersten tuo huumoria mukaan esitykseen, estäen liiallista raskautta (sama tehtävä tuntuu olevan Valpon etsivällä). Ja mikä on totuus Kerstenin ja Himmlerin suhteesta, siihenkään emme saa vastausta Siltalan kynästä (vaikka ehkä aavistuksenomaisesti siihen vihjataan intiimissä hierontakohtauksessa).

Laakso esittää Himmleriä hyytävällä tavalla. Hymyssä on julma pohjavire ja mies on terävä kuin partaveitsi, mutta selvästi jollain tavalla psykopaattinen. Odotan penkin reunalla jännittäen, tekeekö se jotain arvaamatonta, väkivaltaista, uhkaavaa. Kokoajan sellainen olo että kohta se vaan ottaa aseen esiin ja ampuu jonkun, ihan tosta noin vaan. Pelottava mies, vaikka onkin kovin innostunut luonnosta, historiasta, mytologiasta. Pedantti ja pakkomielteinen. Hieman nauratti miehen mielipiteet eläinten tappamisesta ja metsästyksen eettisyydestä. Huumori oli paikoitellen aika synkkää. 

Kaikki muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka minulle jää Ainon hahmo etäiseksi. Se ei toki ole Annuska Hannulan vika, hän on aina ihanan raikas ja kukkea. Kuka tämä Aino oikeasti oli, paitsi Nennon eksä ja sivistynyt kielitaitoinen ja rohkea nainen? Ainakaan hän, kuten ei myöskään keittiöapulainen Anni, lankea natsien pauloihin. Aino pistää kyllä täyslaidallisen takaisin, aika reipasta!

Seuraintalojen piirrettyjä kulisseja muistuttavan naivistisen lavastuksen on laatinut Jyrki Pylväs. Aika vinkeää ja nostalgista. Tosin runsas ovien määrä ja niistä edes takaisin kulkeminen muistutti farsseja. Komeita univormuja ja kesäisen keveitä asuja, niistä on Mari Pajulan pukusuunnittelu tehty. Kukkamekot toimivat keveänä kontrastina natsien asuille. Vaikka toki sitä vaihdetaan kevyempiin polvihousuihin lomasella.

Taitava äänisuunnittelu (Jouni Koskinen ja Juha Siltanen tai Olli-Pekka Pyysing - riippuen luottaako käsiohjelmaan vai teatterin kotisivuihin) loihtii ihanasti katsojille suomalaisen elokuun luonnon! On lintujen laulantaa, ukkosen jyrinää, saunakiukaan sihahtelua. Musiikki saksalaisine iskelmineen oli oivallista, ja keventävää.

Esitys herätti myös monenlaista pohdintaa. Ovatko natsiaiheiset esitykset nyt muotia? Kävin hiljan katsomassa palkitun elokuvan The Zone of Interest, joka kertoi Rudolf Hössin perheen elämästä Auschwitzin kupeessa. Hieno elokuva olikin, vaikka toki melko raskas. Viime syksynä TTT:llä esitettiin loistavaa näytelmää Pieni maailma missä natsipomo Heydrichin lesken tarina kietoutuu yhteen suomalaisten teatteri-ihmisten kanssa. Eikä Työviksen & Kansallisteatterin yhteistyöstä Hitler ja Blondikaan kauaa ole. Kansallisteatteriin on tulossa keväämmällä ensi-iltaan näytelmä Eichmannista. 

Onko natsien hirmuteoista kulunut jo sen verran aikaa että niitä halutaan pohtia teatterin lavalla enemmän, vai ovatko viimeiset keskitysleirien uhrit jo niin iäkkäitä että näitä asioita halutaan käsitellä ennenkuin hekin katoavat? Vai kiinnostaako ultimaattinen pahuus ihmisiä aina vaan? Ovathan natsit aika myyttisiä hahmoja ja tarjoavat paljon kiinnostavia henkilöhahmoja teatterinkin lavoille. 

Vieras eli Julmurin suviyö on kyllä todella kiinnostava esitys. Katsojalle myös aika vaativa, koska puhetta on, ja kaikkea ei selitellä auki. Semminkin kun esitys on todella pitkä. Hetkittäin piti pinnistellä pysyäkseen kärryillä vaikkei tässä kauheaa tahtia mennäkään tai isoa henkilökavalkadia esiinny. Salaperäinen salkku mahdollisine juutalaislistoineen jää mysteeriksi. Tulee mieleen se kuuluisa lääkärilaukku Ala-Tikkurilan Shellillä.


Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. helmikuuta 2024

Pinnan alla / Ahaa Teatteri 6.2.2024

Viime vuonna luin erinomaiset Leena Paasion nuortenkirjat Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Niinpä iloni oli suuri, kun huomasin että tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa Teatteri tuo ne lavalle, yhdistettynä yhdeksi Pinnan alla -näytelmäksi. Onnistuin sovittamaan kahdesta Tampereella nähdystä esityksestä jälkimmäisen kalenteriini, ja sitten esitys lähti kiertämään Suomea koululaisvierailuille. Sen verran kiva esitys olikin, että taatusti kannatti nähdä.

Elina Izarra on sekä dramatisoinut kirjat että ohjannut esityksen. Lopputuloksena on tosi tiivis ja toimiva esitys. Hieman on asioita lyhennelty ja oikaistu sekä muuteltukin, mutta lopputulos on kuitenkin erinomainen. Toki kun kaksi kirjaa, vaikkakaan ei kauhean paksuja olekaan, typistetään noin 75 minuuttiin, on karsintaa suoritettava. Kaikki oleellinen on silti mukana: päähenkilöiden keskinäiset kemiat ja kahinat, Itämeren saastuminen ja luonnonsuojelu, kilpapurjehdus, suhteet vanhempiin, kadonneen äidin mysteeri... Aika paljon asioita, mutta kaikki kyllä toimii hyvin yhteen. 

    

Yksi nautinnollisimpia asioita kirjoissa oli aidontuntuiset päähenkilöt. Tässä asiassa näytelmäkin onnistuu erinomaisesti. Meillä on Eetu (Teemu Mäkinen) lupaava kilpapurjehdusta harrastava lukiolainen, jonka biologiäiti on kadonnut uintireissulla. Tämä stressaa koko perhettä, johon kuuluu poissaoleva isä (Oskar Hartman) ja aivan hurmaava pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen). Eetun paras kaveri Salla (Roosa Lehtinen) purjehtii myös, kuten tekee pahin kilpakumppani Rasmus (Oskar Hartman). Tämä taas on varakkaasta perheestä, johon kuuluu ärsyttävä ja vaativa äiti (Reetta Hyreen) sekä kuolemaa tekevä mummi (Roosa Lehtinen). Perhe omistaa venemaaleja valmistavan yrityksen ja jotain hämäräbisneksiä siihen liittyy. 

Nuoret saavat kouluprojektiksi tehdä jotain Itämereen liittyvää ja ympäristöystävälliset venemaalit ajautuvat varsin luontevasti aiheeksi. Vyyhdin purkamiseen tarvitaankin sitten aivosoluja, veneilytaitoja ja vähän muutakin. Yksi herkullinen hahmo on myös hyvä kaveri Hene (Reetta Hyreen).

Näytelmä on hauska, kantaaottava, koskettava ja mielestäni mainiosti näiden nuorten elämää kuvaava. Puhekieli on luontevaa. Näytelmässä on luonnonsuojeluteeman lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi taloudellinen tilanne; Rasmus tulee varakkaasta perheestä ja vähävaraisempi Eetu joutuu lopettamaan kilpapurjehduksenkin kun perhe joutuu tulemaan toimeen ainoastaan isän palkalla. Aika paljon käsitellään myös menestymisen kriteereitä, Rasmuksen äiti toitottaa kokoajan voiton tärkeyttä. Tämäkin luo kitkaa hahmojen välille. Kuolema, itsemurha, ystävyys... paljon kaikenlaista. 

Näyttelijänelikko on erinomainen ja vaihtaa kyllä sujuvasti roolista toiseen salamannopeastikin. Asusteet ja vaatteet tekevät roolin, ja ennenkaikkea se taitava näytteleminen. Dramatisointi on onnistunut sikälikin hyvin, että neljällä näyttelijällä onnistutaan mainiosti. Eetun unenomaiset kohtaamiset äitinsä kanssa on toteutettu kivasti. Isla on ihan mainion pirtsakka hahmo!

Alisha Davidowin lavastus on kauhean kätevä eli purjeita ja puulaatikoita. Niistä saa hienosti tehtyä kaiken tarpeellisen ja projisoinnit hoitavat loput. Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu tuo Itämeren konkreettisesti lähelle. Ja kala-aiheiset biisit ovat ihan helmiä! Jenni Räsäsen puvustus on mietitty hienosti roolihahmojen mukaan. Antti Kaupin valot viimeistelevät yksinkertaisen ja tehokkaan näyttämökuvan.

Pinnan alla toimii oikein mainiosti kirjoja lukemattomillekin, veikkaisin. Esityksestä jää lämmin olo, vaikka aiheet ovatkin aika vakavia. Ilokseen tätä katselee vähän aikuisempikin. Ja kuin huomaamatta saa annoksen Itämeritietoutta. Vahva esitys siis.


Valokuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 5. helmikuuta 2024

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.


Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Full Moon Effect / Tanssiteatteri MD 28.1.2024

Koskaan ei ole vielä tarvinnut lähteä Tanssiteatteri MD:stä pettyneenä pois, eikä tarvinnut nytkään! Joel Alalantelan kuusta ammentava henkeäsalpaavan kaunis Full Moon Effect on todella vaikuttava teos. Täysikuu vaikuttaa moniin luonnonilmiöihin ja myös ihmisiin, ja sitäkin Alalantela tutkiskelee teoksessaan. Itse ainakin lumouduin täysin.

Kaikki alkaa elektronisten ääniefektien säestyksellä. Kuulemme äänen joka kertoo kuun vaiheista ja merkityksistä. Tunnelma on scifimäinen. Vampyyrimäiset tanssijat lähestyvät katsojia lavan takaosasta ja tunnelma vaihtuu scifistä kauhuun. Uni Karinko on suunnitellut aivan mielettömän hienot äänet tähän teokseen! Musiikki alkaa oudoilla äänillä, siirtyen siitä industrialiseen meteliin ja siitä taas lipuen seesteiseen ja meditatiiviseen tunnelmaan, jousien siivittämänä. Välillä äänimaisema on aika massiivisen runsas, ehkä jo vähän liikaakin?

Ei nykytanssi ole aina helppoa katsojalle, enkä voi sanoa siitä juuri mitään ymmärtävänikään. Mutta kyllä tunnistan kauniin teoksen kun semmoinen kohdalle osuu.

Tanssijat liikkuvat yhdessä ja erikseen, räjähtävällä voimalla ja hiljaisella liikkeellä, mitä musiikki milloinkin ohjaa. Alalantelan liikekieli on varovaisen uteliasta ja todella oivaltavasti myös Lauri Järvisen suunnittelemat puvut otetaan mukaan tanssiin. Mustien asujen päällä olevat läpikuultavat kaavut ja myöhemmin organzamaiset ponchot heijastavat hienosti Sari Mayerin valoja. Valot ovat muutenkin isossa osassa, erityisesti näyttämön takaa ja sivuilta suunnatut toimivat tehokkaasti. Vaatteiden läpikuultavuus toteutuu hienosti. 

Yleensä valosuunnittelijana toimivan Elina Nopasen jättimäiset kuunkuvat liikkuvat lavalla hiljaa lipuen, ja tarjoavat kiinnostavia varjoja ja paikkoja tanssijoille. Isot sirpit ja kuunpuolikkaat yhdistyvät lopulta isoksi täysikuuksi. Visuaalisesti Full Moon Effect on siis todella tyrmäävä. 

Oman lisänsä tuovat taitavasti liikkuvat tanssijat, jotka välillä tuovat mieleen hitaasti huojuvat merikasvit, tai meressä leijuvat ameebat. Kuuta on vuosituhansien varrella palvottu ja siihen on liitetty maagisia voimia. Jotenkin tulee sellainen muinainen olo, kuin olisin katsomassa ikivanhaa riittiä. Tanssijat kietoutuvat kuunsirppeihin ja -puolikkaisiin, ottaen ne tiivisti mukaan esitykseen. Hetkittäin tanssi on kuin itämaista taistelulajinäytöstä. Veden kohina tuudittaa transsiin. Kaikki soljuu tasaisesti: tanssi, hengitys, musiikki, kuin yhtä alkumerellistä ainetta, jota kuu vetää puoleensa.

Suvi Eloranta, Klaara Haapanen, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl ovat tuttuja monista MD:n esityksistä. Hauskasti kolmella naistanssijalla on pitkä vaalea letti, joka pompahtelee painovoimaa uhmaten. Joustavasti ja tarkasti kaikki työskentelevät. En tiedä muuttiko yhden tanssijan poissaolo koreografiasta jotain, mutta tämä toimi minulle ainakin hyvin.


Alalantela sanoo käsiohjelmassa teoksen käsittelevän myös hänen guatemalalaisia ja suomalaisia juuriaan ja identiteettiään sekä Maya-kulttuuria. Ehkä tiettyä muinaistunnelmaa ja riittejä oli havattavissa. Mutta itsellä selkein mielikuva oli meri, ja sen eri vaiheet. Kuun vaikutus esimerkiksi vuoroveteen oli mielessä monessakin kohtaa. Tulkintoja on monia, mutta pääasia oli se monisyinen tunnelma minkä Full Moon Effect herätti. Minut Alalantela työryhmineen ainakin vakuutti!

Sattuneista syistä pääsin katsomaan tämän vasta nyt, ihan esityskauden loppuvaiheilla. Mutta vielä 
ennättää, esitykset Hällä-näyttämöllä 7.2. asti. Ei kannata jättää väliin.


Esityskuvien copyright Heikki Järvinen ja Emil Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.