lauantai 25. kesäkuuta 2022

Gebhard - seurapiirikomedia Maijusta & Vastatuulessa - tyypillinen tingeltangeli / Teatteri-illat, Kauppilanmäki 22.6.2022

Haa, yksi kesäteatterikesäni kohokohtia on jo useamman vuoden ollut mainio valkeakoskisen Teatteri-illat - porukan tuplanäytelmäilta. Käsikirjoittaja Marko Itkosen nerokkaasta kynänjäljestä on ilo nauttia joka kerta, ja hienoa vielä kun saa aina kaksi esitystä ikäänkuin yhden hinnalla. Tuntuu näitä aika moni muukin arvostavan, sillä esitykset myydään likipitäen loppuun jo ennen ensi-iltaa. Nytkin on enää yhteen esitykseen ihan pari hassua lippua jäljellä.

Ja aina on jotain uutta! Viime kesänä satyyrinäytelmä ja murhamysteeri, ja tänä kesänä taas jotain ihan muuta. Tykkään porukan ennakkoluulottomasta tavasta tarttua kaikenlaisiin teatterin muotoihin.


Kahden koronakesän jälkeen näyttämö oli palannut Kauppilanmäen museon piha-alueelta pirtin viileyteen. Turhaan kannoimme siis istuinalustat, sadevaatteet ja huovat mukaan. Vaan sinnehän ne sai penkin alle työnnettyä. 

Ensimmäinen esitys oli Gebhard - seurapiirikomedia Maijusta. Käsi ylös kuinka moni muistaa Maiju Gebhardin? Tai jos muistaakin yhdestä asiasta (kuivauskaapin keksijänä) niin tietääkö hänestä muuta? Tämän esityksen jälkeen sitä on toki paljon viisaampi, vaikka tämä yksi Suomen historian aikaansaavimmista naisista pitikin yksityiselämänsä yksityisenä. Marko Itkonen on käyttänyt monipuolisesti kirjeenvaihtoa, Maijun lukuisia julkaisuita sekä haastatteluita lähteinään. Tuloksena on tiivis tietopaketti Maijun aikaansaannoksista, joihin kuuluu todella aktiivinen yhdistyselämä, tuottelias kirjallinen työ ja ylipäätään naisen asemaan vaikuttaminen. Maiju halusi tulla muistetuksi omista ansioistaan, eikä tunnettujen vanhempien tyttärenä tai jonkun puolisona.

Esitys on napakka ja hauskakin, välillä Maijun elämänvaiheita hengästyttävällä tavalla läpikäyvä. Ja Pia Vaittinen on todella loistava Maiju Gebhard, yhtäaikaa innostuva ja työteliäs, ja samaan aikaan yksityisyyttään tiukasti vartioiva. Maijun elämäntyönä tuntui olevan emännän työn tehostaminen, eikä siihen tarvittu patenttien hakua. 

Miten sujuvasti hypähdelläänkään Maijun lapsuuteen ja perhekuvioihin, yhdistyskuvioihin ja paheelliseen elämään Helsingissä. Alati läsnä on myös perheen suorasanainen taloudenhoitaja Fanni, joka on selkeästi toiminut (ainakin Itkosen mukaan) niin Maijun inspiraation lähteenä kuin ehkä muutenkin muusana. Loistava näyttelijäsuoritus Ulla Huopiala-Kääpä! Pauliina Syrjälä ja Katja Sillanpää solahtavat taitavasti esittämään milloin Maijun vanhempia ja milloin minkäkin toimikunnan jäseniä. Niitähän nimittäin piisaa, Pellervo-seurasta Marttayhdistykseen , Pienviljelijäin keskusliitosta Työtehoseuraan...

Yksi mainio yksityiskohta on erilaisten museoesineiden käyttö näytelmän henkilöinä. Maijun veljiä Orasta ja Tapiota mallintavat puuhevonen sekä nalle, ja isä Hanneksen rooliin pääsee työtä nähnyt lapio. Hienosti nämä heräävät näyttelijöiden käsissä eloon. Ja siinä samalla pyöritellään näppärästi pullat!

Perinteisen kahvitauon (ihanan tuoretta pullaa ja pikkuleipiä!) jälkeen ilta jatkuu ihan toisenlaisissa merkeissä. Kirjoittajana toimii edelleen Itkonen mutta nyt ohjauksesta vastaa Mira Flinkman! Kun ensin saatiin kokonaan naisten tähdittämä esitys niin nyt on sitten äijäkomedian vuoro. Vastatuulessa alkaa sukukokouksesta; me pirttiin kokoontuneet katsojat olemme osa juhlia ja pääsemme hieman mukaan esitykseenkin. Sukukokouksesta alkavat tapahtumat keriytyä auki. Päähenkilömme, veljeskaksikko Jallu (Marko Itkonen) ja Raimo (Janne Kulosaari) on kyllä varsinainen parivaljakko. Hieman reppana Raimo asustaa kanaverkkokopissa (älkää kysykö!) ja Jallulla on topakka vaimo Marja ja tämän varakkaat vanhemmat. 

Sujuvasti Itkonen ja Kulosaari vetävät kaikki roolit, eikä se oo just eikä melkeen. Mikä osuus on improa ja mikä käsikirjoitettua, mene ja tiedä. Eikä mitään väliäkään. Saamme nauttia hulvattomista vitseistä ja roisista huumorista, oivaltavasta fyysisestä komediasta ja monenlaisesta säätämisestä. Hillitöntä menoa ja siinä missä Janne on varsinainen pokerinaama, on Markolla välillä aika vaikeaa. 

Kun toiselle etsitään kotia ja toiselle naista, ja kaikki menee iloisesti sekaisin, vinksin vonksin ja säätämiseksi. On paljon kohtauksia mitä meille ei voida esittää, oli syynä sitten liiallinen väkivalta tai seksi tai jopa liikunta. Kohellusta oli, mutta äärimmäisen hauskaa sellaista. Loppu on melko onnellinen ja kun vuoden kuluttua tapaamme taas sukukokouksessa, on moni asia muuttunut.

Rekvisiittaa ei paljoa tartte, sellainen kanaverkkoseinämä riittää aika pitkälle. Itkonen ja Kulosaari pelaavat mainiosti yhteen ja kumpikin osoittaa suuria lavakoomikon kykyä.

Kerrassaan mainio ilta taas Kauppilanmäellä, tänne on aina ilo palata, kun esitysten taso on nöin mieletön. Jään malttamattomana odottamaan mitä kivaa Itkonen ja porukkansa ensi kesäksi kehittävät!


Kuvien copyright Janne Kulosaari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Hiljaiset perivät maan / Ilmajoen musiikkijuhlat 10.6.2022

Vihdoin ja viimein kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla sai Jukka Linkolan säveltämä ja Tuomas Parkkisen libretoima ja ohjaama uutuusooppera Hiljaiset perivät maan. Kuten niin moni muukin teos, silläkin oli kohtalona jäädä koronan jalkoihin, ja alunperin kesälle 2020 kaavailtu ensi-ilta siirtyi lopulta kahdella vuodella. Mutta kuten vanha kansa sanoo: hyvää todellakin kannatti odottaa! Lapuanliikkeestä kertova esitys oli vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.

Linkolan musiikki oli ihailtavan monipuolista; mukaan mahtui niin lattarirytmejä, tangoa kuin humppaakin, virren poljentoa unohtamatta. Pääpaino toki kuitenkin oopperassa. Aina en päässyt moderniin muotokieleen mukaan, mutta laulajien esittämänä musiikki soljui kauniisti. Ja miten hienosti koko ooppera oli roolitettu! Ville Rusanen oli mies paikallaan punavankileiriltä kotikyläänsä palanneena leppoisana miehenä, joka kaikesta huolimatta haluaisi uskoa ihmisten rauhanomaiseen yhdessäoloon. Miehellä on lavakarismaa ja ääntä vaikka muille jakaa. Salamarakkaus paikallisen änkyränimismiehen (Jaakko Kortekangas) tyttären Reginan (Sanna Iljin) kanssa vivahtaa hieman Romeoon ja Juliaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Epäsäätyisää liittoa ei näillä lakeuksilla kuitenkaan hyväksytä, mutta rakkaudella on tapana voittaa esteeet. Regina on suffragetti, opettaja, kulkee housuissa - ja opettaa pienille koululaisille miten asiat voidaan nähdä kahdella eri tavalla, vuoden 1918 tapahtumatkin. Isänsä tyttö monellakin tapaa, mutta myös avarakatseisempi kuin moni muu naapurinsa.

 

Kotikylässä asuu myös "kylän ainut kommunisti" Iivari (Ilkka Hämäläinen), lupsakka mies jonka kohtaloksi koituu lapualaisliikkeeseen lipunut poikansa Penjaami (Akseli Ferrand). Näiden kahden suhteen kautta peilataan paljolti työväenliikkeen ja lapuanliikkeen hankauksia. Mietin miltä katsomossa istuneiden paikkakuntalaisten (tai ylipäätään pohjanmaalaisten) vanhempien katsojien sisimmissä tuntui, katsella jättimäistä Vihtori Kosolan julistetta ja sinimustia lippuja saloissa liehumassa? Historian siivet todellakin havisivat. Siinä missä itselleni tämä oli mielenkiintoinen pala Suomen historiaa, niin monelle katsojalle mieleen voi tulla kipeitä, omakohtaisia (tai vähintäänkin oman suvun kokemia) muistoja. Oli sitten puoluepoliittisesti oikealla tai vasemmalla. Mannerheimin pilkkaa ei oikein suvaita Suomessa vieläkään, ja varovaisen nätisti Parkkinen tekstissään tökkii näitä kipukohtia.

Muhevaääninen rovasti (Nicholas Söderlund) tuo kirkon näkemyksen asiaan, ja kuten libretossa lukee, hän on rovasti päivisin, muiluttaja öisin. Vaikka näyttelijä Taneli Mäkelä on periaatteessa puheroolissa Vihtori Kosolana, niin yllättävän paljon hänkin laulamaan pääsee. Ja mikä jottei, sujuuhan se laulu mieheltä mallikkaasti, kun ei ihan oopperaa vedetä. "Jumalan valitsema kansanjohtaja" eli Kosola on eleetön mutta karismaattinen - helppo uskoa miten hän sai kansaa puolelleen puhumalla. Viidennessä kohtauksessa V. Kosola ja Muiluttajat laulavat Lapuan seurahuoneella. Kuusihenkinen big band säestää taustalla muilutuskohtauksia, taas samaan aikaan hauskaa ja kauheaa. Samankaltaista vastakkainasettelua on koko teoksessa paljon. 

Yhden mielenkiintoisen lisätwistin tarinaan tuo epämääräinen "saksalainen" seikkailijatar/kreivitär Minna Craucher (Mari Palo) joka onnistuu kietomaan niin nimismies Holbergin kuin Kosolankin pauloihinsa. Huikentelevainen naikkonen ajaa omia etujaan, ja opportunistina kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Vaan lopussa joudumme sanomaan hällekin "Auf Wienerschnitzel"! Oivallisen hauska hahmo ja miten upeasti Palo tätä tulkitsee. 

Paljon dramaattisia käänteitä, surullisia ihmiskohtaloita ja vaikuttavia tapahtumia myöhemmin pääsemme tarinan loppuun. Kaikki loppuu kuolemaan, tietenkin. Vaikka on sitä muutenkin matkan varrella nähty. Kolmisen tuntia on ihan sopiva mitta oopperalle, semminkin kun väliaika kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia. No, ehtivät kaikki ainakin nauttia virvokkeita. 

Tuttuun tapaansa Parkkinen on kirjoittanut hauskan libreton. Tai jos nyt voi lapuanliikkeestä voi sanoa noin. Mutta mukana on paljon huumoria, sanaleikkejä ja suoranaisia vitsejäkin. Vaikka aihe on vakava, välillä surullinenkin, niin ei siitä tarvitse kovin ryppyotsaisesti kertoa. Parkkisen edellinen oopperatyö, erinomainen Veljeni vartija (Tampereen ooppera 2018) käsitteli paljolti samoja teemoja ja asioita, tai oli jollain tasolla esiosa tälle. Osalla henkilöhahmoista on oikea esikuva, kuten vaikkapa Hilja Riipinen (Essi Luttinen), joka toimi rehtorina ja myöhemmin kansanedustajakin. 

Vaikka Olavin ja Reginan säätyrajoja rikkova rakkaustarina on yksi juonenkäänne, käsitellään monia muitakin suhteita. Iivari-isän ja Penjaami-pojan myrskyisät välit, Minnan ja miestensä... ja kaikki nämä päättyvät huonosti. Lisäksi kaiken taustalla häälyy Suomen poliittinen tilanne vuoden 1930 nurkilla, lapuanliikkeen ja Kosolan nousu ja (t)uho, työväenliikkeen olojen kurjistaminen ja kommunismin kitkentä.

Parkkisen ohjaus oli myös napakkaa ja kohtaukset limittyivät ja lomittuivat jouhevasti. Ensimmäinen näytös loppuu upeasti kohtaukseen missä tapahtuu paljon yhtäaikaa, vuorotellen. Olavin ja Reginan häät ja talonpoikien marssi Helsingin Senaatintorille. Komeaa! Minnan salongin kohtaus Kosolan ja nimismies Holbergin kanssa on myös dramaturgisesti kiinnostava, kuten myös Iivarin ja Penjaamin viimeinen tapaaminen, mikä nähdään useamman kerran. Heidän molempien kohtalonsa koskettaa kyllä syvältä, molemmat ehdottomia aatteessaan ja vilpittömiä uskossaan. Penjaamin äiti Naima (Jenni Lättilä) laulaa ehdottomasti koskettavimman surulaulun 12. kohtauksen lopussa. Tämä topakka maan hiljainen herkistyy ja hiljenee, tuudittelemaan syyllisyytensä taakan alle musertunutta poikaansa.

Kaunis kesäilta ja upea joenrannan miljöö ja siihen päälle Marjatta Kuivaston pelkistetyn kaunis, sinisävyinen liukuvärjätty (valkoisesta IKL:n siniseen) puulavastus. Siinä silmä lepäsi. Lavastus oli toimiva ja tarjoili muutamia pieniä yllätyksiäkin. Tärkeimpiä rakennuksia esittivät pienoismallit, mutta sekin toimi tässä hyvin. Lapuan tuomiokirkko kaiken yllä, kuin muistutuksena jumalan alati valvovasta läsnäolosta. 

Leena Rintalan suunnittelemat yksinkertaisen tyylikkäät asut olivat myös harmaan, valkoisen ja mustan sävyissä, ripauksella sinistä. Ja toki myös kommunismin punaista! Varsinkin näyttävissä kuorokohtauksissa harmoniset puvut pääsivät oikeuksiinsa. Osku Heiskasen koreografioissa helmat lensivät ja jalka nousi. Varsinkin V. Kosola & Muiluttajien keikalla oli melkoiset tanssimuuvit. Jussi Matikaisen ja Oliver Siitarin äänisuunnitteluakin on kehuttava; ääni kuului selkeästi ja hyvin, ja monelta eri suunnalta.

Jouni Rissanen johti Vaasan kaupunginorkesteria ja lisäksi kuulimme Ilmajoen oopperakuoroa ja myös lapsi- ja nuorisokuoroa.

En tiedä meneekö Olavin ajama pasifistinen viesti perille, se että puheella ja rauhanomaisin keinoin pitäisi koittaa asiat selvittää, eikä ainakaan sotimalla. Kun kantaesitys viivästyi kaksi vuotta ja olemme nähneet taas uuden sodan syttymisen lähialueillamme, on aihe yllättävänkin lähellä taas meitäkin. Vaikka näistä tapahtuma-ajoista on jo 90 vuotta, eivät teemat ja aiheet ole kadonneet minnekään. Regina laulaa lopussa: "Jos laki lakkaa olemasta meillä ei ole vapautta, ei omaisuuta, turvallisuutta, ei henkeäkään. Niin, meillä ei ole mitään.". Näinhän se on, mutta ymmärtävätkö sitä kaikki?

Ensi kesänä Ilmajoella nähdään taas mielenkiintoista, nimittäin Armi Ratiasta kertova uutuus, jonka säveltää Eeva Kontu. Odotan sitä mielenkiinnolla, vaikka toki Hiljaiset perivät maan olisi voinut jatkaa vielä toisen vuoden. Sen verran kovatasoinen esitys kyllä oli. Lisää oopperoita Tuomas Parkkiselta!


Kuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 28. huhtikuuta 2022

Metsän pelko / Teatteri Telakka 27.4.2022

Haa, ihan huikean hienoa! Nimittäin se että tämä sama poppoo on taas loihtinut uuden kauhunukkemystikaalin katsojien iloksi. Räähkän luku tuli nähdyksi keväällä 2017 Oh My Puppets -festivaaleilla ja tämä Metsän pelko on hyvin samoissa liemissä keitelty teos. Sopivassa suhteessa sanatonta esiintymistä, musiikkia, nukketeatteria, mystiikkaa, teatterin taikaa ja katsojan mielikuvituksen aktivointia. Toivon lisää paljon tätä samaa!

Muusikko/esiintyjä/jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatterispesialisti Alma Rajala ja valomestari Nadja Räikkä vastaavat visuaalisuudesta ja dramaturgiasta, esiintyvät ja tekevät liki kaiken muunkin (Käppi musiikit ja äänisuunnittelun, Rajala ohjauksen ja Räikkä valosuunnittelun). Heini Maaranen on osallistunut nukkien tekijänä ja tarpeiston hankkijana. Metsän pelko on kuin luotu Teatteri Telakan narisevaan ja intiimiin ullakkotilaan. Se luottaa enemmän kauhuelementtien vaivihkaiseen esilletuontiin ja kutkuttavaan äänimaisemaan kuin varsinaisesti vereen ja suolenpätkiin. Yliluonnollisia otuksia, muinaista shamanistista mystiikkaa, metsän henkiä ja mielikuvitusta. Kalevalaista loitsuperinnettä, rituaaleja, outoja olentoja. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Vain katsojan mielikuvitus on rajana. 

Kaikki alkaa vanhoista ikkunanpokista ja niiden takaa kurkistelevista olennoista. Heti tulee ajatus autiotalosta missä kummittelee. Pokat liukuvat pois ja pääsemme sahoja kanniskelevien ja soittavien tyyppien matkaan. Onko tässä joku retkikunta, metsurit vai tavalliset leireilijät? Mukana on ainakin mittava arsenaali termospulloja, reppujakkaroita ja jopa Mölkky-peli. Niiden kanssa, ja toki myös sahojen ja aurauskeppien, on hyvä lähteä pienelle metsäretkelle - jolta kenties ei ole paluuta. Aurauskepeistä ja vanhoista Airam-termareista tehdään linja, kenties metsän raja mitä ei sovi ylittää. 

Metsän kruunupäät ilmestyvät sorkat kopisten, ja nauhalta kuuluu loitsuja Tapiolle, metsän kuninkaalle. Kun teltta on pystytetty alkaakin hulabaloo. Äänimaisema on mielenkiintoinen, erilaista mölinää ja murinaa, takaperoisilta kuulostavaa puhetta, epävireistä kanteletta (?), jouhikkoa ja sahoja. Kakofonista ja vähän pelottavaakin. Kuulemme nauhalta myös tarinan Ilkka-nimisestä metsästäjästä. Mielikuvitus tekee tepposet, vai tapahtuuko tämä kaikki todella. 

     

Valot, ja erityisesti varjot ja pimeys, on tärkeä tunnelman luojana. Mitä kaikkea pelottavaa pimeys kätkeekään uumeniinsa. Metsän pelko tarjoilee valoilla erityisen koskettavia tunnelmia.

Suomalaisilla on ollut aina läheinen suhde metsään, mutta metsää on myös suruttomasti hyödynnetty, jopa raiskattu. Metsä on ollut turvapaikka, toki myös ruoka-aitta ja raaka-ainevarasto. Mutta metsä kostaa, tavalla tai toisella, nämä ihmisen väärinkäytökset. Mitä jää jäljelle kulkijoista, jotka sinne pahoin aatoksin käyvät? Mitä tapahtuu kun metsä tuleekin liian liki, jopa sisimpään? Metsän pelko on siinäkin mielessä mahtava että se jättää katsojan mielikuvitukselle paljon pelivaraa. Juu, vihjeitä annetaan kosolti, ja näytetään kohtauksia, mutta katsoja saa pohtia mitä tässä tapahtuu. Jostain syystä mä pitkään muistin että tämän esityksen nimi on Metsän peitto. Sekin olisi voinut sopia.

Tunnissa ehtii kokemaan kaikenlaista, ja yllättäen Metsän pelko ei olekaan niin synkeä mitä voisi kuvitella. Mukana on myös hauskuutta ja ilon pilkahduksia, vaikka enimmäkseen tämä toki on aika mollivoittoinen esitys. Itsekseen liukuvat mölkkypalikat, tappelut teltassa (joka muuttuu suorastaan eläväksi olennoksi), heiluvat sahat - koko metsä herää eloon kaikkine olentoineen. Jäljelle jää vain ihmisrauniot, nippa nappa pelastuneet. Vai ovatko sittenkään? Lopun ikkunanpokat ja niissä näkyvät valaistut purnukat kertovat toista kieltä. 

Esityksen jälkeen on kuin olisi läpikäynyt jonkun riitin itsekin, käynyt syvällä matkalla. Shamanistinen trippi mielen kauhuihin, ja metsän syövereihin. Aivan loistava esitys! 


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.


Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Amiraali / Ahaa Teatteri 20.4.2022

Pienen tauon jälkeen oli kivaa palata Ahaa Teatterille. Tällä kertaa katsottavana Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen kirjaan. Ja kerrankin on alkuperäisteos tuttu, luin sen nimittäin lokakuussa 2020, ja tykkäsin kovasti. Ja mikäs oli esityksestäkin tykätessä! Ahaa tekee ajankohtaisista aiheista hyviä näytelmiä lapsille ja nuorille, ja semmoisia ei voi koskaan olla liikaa.

Antti Viitamäen dramatisoiman ja ohjaaman Amiraalin päähenkilö on nuori Niilo, joka asuu tuppukylässä ja kamppailee monenlaisten asioiden kanssa. Mukaan mahtuu niin kesätyökokemukset sairaalassa, ensi-ihastuminen/rakkaus sairaalan kanttiinissa tutustumaansa Virnaan, ystävyyssuhteiden kanssa taiteilu, ympäristönsuojeluteemat, mutta ennenkaikkea oman identiteetin löytyminen. 

Niilo asuu isovanhempiensa kanssa ja suhteet omiin vanhempiin ovat etäiset. Ukin kanssa liikutaan luonnossa ja käydään pyydystämässä perhosia, mumma taas huolehtii ja hääräilee. Paras kaveri Mara on aikaansaava ja luova, suunnittelee niin vaatteita kuin miekkareita luonnon puolesta. Hermanni taas on itseensäkäpertyvä pelimies ja hänen kanssaan Niilolla on myös läheiset välit. Suhde Virnaan etenee mutta sitten lopahtaa - vaikeita paikkoja nuorille. Onneksi elämässä on niin paljon muutakin.

Vaikea uskoa että lavalla on vain neljä näyttelijää! Niin erinäköisiä rooleja he tekevät ja niin nopeita ovat vaihdot. Ja niin hienoa sekä Pia Kähkösen maskeeraukset että Aino Kosken puvustus! Oskar Hartman on hieno herkkänä Niilona, joka kokee muodonmuutoksen amiraaliperhosen lailla. On vaativaa olla erilainen, varsinkin pienellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asiaa hyväksy, mutta onneksi Niilolla on hyviä kavereita ja itsetuntokin vahvistuu kun se oma juttu löytyy. Teemu Mäkinen on mainio mustanpuhuvana Oskarina ja muissakin rooleissaan, erityisesti Ukkina (jonka menneisyydestä löytyy yllättäen aika yllättävä juttu). 

Reetta Hyreen ja Roosa Lehtinen (joka jäi mieleeni raikkaana Lieslinä Lahden kaupunginteatterin Sound of Musicista!) vaihtavat lennokkaasti roolista toiseen, upeista perhosista eri-ikäisiin aikuisiin. Roosan raikas Virna on ihastuttavan herkkä ja tämän Mumma taas napakka ja topakka. Reetan Mara räväkkä ja värikäs ja sairaalassa työskentelevä Sinikka empaattinen ja Niiloa ymmärtävä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä taitavia! On mainiota miten Ahaa Teatteri palkkaa nuoria, uransa alussa olevia lahjakkaita nuoria hommiin. Bonuksena tästä katsojat saavat kokea "uuden näyttelijän löytämisen ilon". Tai en tiedä kokeeko kovin moni muu tämmöistä...

On muuten mielenkiintoista että tämän hetken näyttelijäensemblestä peräti kolme on saanut koulutuksensa ulkomailla, vieläpä samassa opinahjossa (University of Essex, East 15 Acting School). Suomi kansainvälistyy, tai jotain. 

Aino Koski on tehnyt puvustuksen lisäksi myös lavastuksen ja siinä pääelementtinä on verhot. Niitä risteilee pitkin poikin ja niiden avaaminen, sulkeminen ja raottaminen siirtää kohtauksia tilasta toiseen ja luo raamit. Lopuksi kaikki verhot aukenevat upean muotinäytöksen tieltä. Kiva idea, ja näppärästi siirreltävä myös (iso osa Ahaan esityksiä on pitkin poikin Suomea minne reissataan pakulla). 

Antti Viitamäki vastaa kaiken muun lisäksi myös äänisuunnittelusta. Valoja hyödynnetään hienosti myös lavastusverhojen kanssa eli varjojen luomiseen. Antti Kauppi vastaa valoista.

Amiraali sanoittaa nuoruuden ja siihen liittyviä moninaisia juttuja tosi hyvin. Itkettää ja naurattaa, tunnen suurta sympatiaa Niiloa ja hänen ristiriitaisia tunteitaan kohtaan. Hän on herkkä poika joka raapustelee muistikirjaansa ajatuksia ja runonpätkiä, avaa sisimpänsä kirjaimin, kun ei voi asioita pukea sanoiksi. On helpottavaa kun hän löytää vahvuuden sisältään, tulla siksi ihmiseksi kun haluaa. Lämmin kiitos Ahaa Teatteri taas yhdestä hienosta esityksestä!


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Wusheng Companyn Macbeth / Kanneltalo 13.4.2022

Vuosikausia olen halunnut käydä katsomassa Wusheng Companyn esityksiä, mutta tarvittiin yksi suosikkiteoksiani että vihdoin ja viimein sain aikaiseksi! Tosin jo muutama vuosi sitten näin välähdyksiä heidän ilmaisustaan, yhdessä ison työryhmän kanssa toteutetussa Aniara-teoksessa. 

Mutta miten ällistyttävää olikin nähdä Shakespearen klassikko Macbeth lavalla toteutettuna Pekingoopperan tyylillä! Tosin, kuten nimestäkin voi päätellä, ei tarkoitus olekaan esittää näytelmää ihan sellaisenaan, vaan ohjaaja Antti Silvennoisen tulkinta alkuperäisestä (tässä tapauksessa vielä suodattuen Verdin oopperan kautta!). Toimii.

Kertomus taustalla on sama, mutta paljon henkilöitä, kohtauksia ja tekstiä on karsittu pois. Esiintyjiä lavalla nähdään viisi, mutta ihan niin vähillä henkilöillä ei sentään mennä, vaan jokainen urakoi eri määrän erilaisia rooleja. Lisäksi tuiki tärkeässä roolissa on muusikko Pekka Saarikorpi, joka lavan reunassa paukuttelee menemään monenlaisia lyömäsoittimiaan. Musiikin rooli on vähintään yhtä tärkeä kuin lavalla esiintyjienkin. Se rytmittää kohtaukset, luo jännitteet ja tarjoaa hienot kehykset lavalla liihottaville ihmisille. Välillä volyymi oli ehkä aavistuksen liian kovalla.

Toinen tärkeä elementti on henkeäsalpaavan hienot puvut! Suurin osa puvuista on vanhoja, saatu lahjoituksina tai hankittu Kiinasta ja ne ovatkin toinen toistaan näyttävämpiä. Mustanpuhuvat noidat pitkine sormineen ja punaisilla kalaverkkomaisilla verhoiltuina ovat saaneet uniikit puvut juuri tähän esitykseen. Ja ovatkin karmaisevan upeat. Iso kiitos Antti Silvennoinen ja Annika Saloranta silmiä hivelevistä visuaalisisista vaatteista. Vastineena koreille puvuille on kaikilla esiintyjillä mustat tossut. Tekopartoja, peruukkeja ja viiksiä on toki paljon käytössä.

Pekingoopperan tradition mukaisesti varsinaista lavastusta ei nähdä, muutamia irtohuonekaluja lukuunottamatta. Vain musiikki, liikekieli ja puhe luo näyttämökuvan. Hyvin esteettinen kokemus on tämä kyllä. Valosuunnittelu (Mirkka Saari) on hienoa ja sopivan väljää. Myös taustaprojisoinnit yksinkertaisuudessaan viehättävät. Teatterisavua käytetään jonkin verran, erityisesti noitakohtauksissa. Birnamin metsä luodaan vihreitä lippuja huiskuttamalla!

Matti Rossin suomennos on napakkaa, enimmäkseen aika suoraviivaista, mutta tarpeeksi runollista että alkuteoksen tunnistaa. Rossin käännös sopii hyvin tähän esitykseen. Kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanoo, hän halusi tehdä tiiviin ja vauhdikkaan esityksen, missä on mukana kaikki olennaiset. Huumoria unohtamatta. Tässä on kyllä onnistuttu oikein hyvin. Olen nähnyt Macbethistä kymmeniä eri versioita, mutta silti aina sykähdyttää jokainen uusi tulkinta. Varsinkin näin omintakeinen ja omalla äänellään puhuva. 

Tosin se Macbethin monologi vaimonsa kuoleman jälkeen (Sammu, sammu lepattava liekki!) ei saanut minua tällä kertaa kyynelehtimään, että sikäli ei nyt onnistuttu tavoittamaan sitä tunnemyrskyä minkä tämä näytelmä minussa saa yleensä aikaan. Miehenä olemista ja miehisyyttä korostetaan monessa kohtaa, ohjaajan valintoja tämäkin.

Pieni ja tärkeä yksityiskohta on se miten verta esitetään, toki punaisilla silkkiliinoilla. 

Jo mainitut kolme noitaa (Soile Mäkelä, Talvikki Eerola ja Valter Sui) ovat todella hyytävän hyviä ja karmivia. Lady Macbeth (Soile Mäkelä) on alusta asti jotenkin uhkaava ja juonitteleva, yhdestä asustaan tulee mieleen pappi (stoolamainen huivi). Ville Seivo on varsin oivallinen Macbeth, aluksi ehkä hieman jäykkä esiintyjä, mutta hienosti Macbethin kasvavan vallanjanon esilletuova. Hyvin kuninkaallinen ryhti! Salamurhaajat tuovat etäisesti mieleeni joulutontut; hieman pöhköjä hahmoja. Muutenkin tässä on huumoria ehkä enemmän kuin normi-Macbethissä. Niinkin traaginen kohtaus kun salamurha vedetään niin överiksi että väkisinkin naurattaa. Laura Humppila tekee mm. erinomaisen Banquon roolin. Valter Suin Malcolm on mainio testatessaan Macduffia (sillä soveltuuko hän kuninkaaksi). Eniten minua kuitenkin sykähdyttää miten voimakas Macduffin rooli on Talvikki Eerolan tulkitsemana, bravo!

Kaikkien esiintyjien liikekieli on hieman jopa liioitellun ryhdikästä ja tyyliteltyä. Kuuluu kuvaan. Pienet töpöttävät ja jopa liukuvat askeleet tuovat oman rytminsä. Varsinkin taistelukoreografiat ovat pitkiä ja näyttäviä. Välillä nähdään noitien ennustuksista upea varjokuvakohtaus, joka on kyllä tyrmistyttävän hieno. 

Jäin miettimään Lady Macbethin roolia, hän kokee voimakkainta syyllisyyttä, kulkee pesten näkymätöntä verta käsistään, vaikka hänen suurin syntinsä on miehensä yllyttäminen veritekoihin. Hän ikäänkuin kylvää vallanhalun siemenet ja vaatii puolisoaan olemaan mies, edes tämän kerran. Ilmeisesti parin lapsettomuus vaivaa, Macbeth ei ole silloinkaan ollut oikea mies. Tässä versiossa Macbeth ei näyttäydy hulluna tai sekopäisenä, vaan loppuun asti laskelmoivana. Toki hän huomaa miten kaikki murenee ympäriltä, läheisinä pidetyt jättävät.

Lopun taistelukohtaus on se mihin kaikki huipentuu, siihen on rakennettu jännitettä koko liki kahden tunnin esityksen ajan. Rummutus kiihtyy ja lopulta tyranni tulee tiensä päälle. Onhan tämä kyllä varsin ajankohtainen kuvaus vallasta ja sen himosta. Todella näyttävä ja niin näkö- kuin kuuloaistiakin stimuloiva. Näinkin voi Macbethin esittää!


Valokuvien copyright Teemu Ullgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Kansalliskirjailija / Tampereen teatteri 30.3.2022

Vihdoin ja viimein pääsin näkemään tämän, jo lokakuussa ensi-iltaan tulleen näytelmän. Moneen kertaan jo piti, mutta aina juuri se näytös peruuntui tai jotain. Vaan vanha sanonta piti taaskin paikkansa: hyvää kannattaa odottaa. Vaikka kaikki ei nytkään sujunut ihan vailla ongelmia: yksi näyttelijöistä oli pois, vaan varsin mallikkaasti paikkaaja hommastaan suoriutui!

Ensin oli Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija, ja siitä Sami Keski-Vähälä sovitti teatteriversion ja Mikko Kanninen sitten ohjasi Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle. Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnasta; miehestä, elämästä, tuotannostaan ja hänen asemastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. 

Esitys on raikas ja virkistävällä tavalla toteutettu. Näyttelijäryhmä valmistautuu tekemään esitystä Linnasta, mutta ohjaaja onkin estynyt tulemasta paikalle. Joten he päättävät sooloilla, improvisoida ja toteuttaa itseään varsin vapaasti. Tuloksena on 2,5 tuntia tykitystä, varmaan jokaiselle jotain, niin Linna-konkareille kuin pitkin hampain Tuntematonta sotilasta pänttäävälle koululaisellekin. Kuten Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa: ei Väinö Linnasta ole totuutta  - vain näkökulmia. Ja niitä kyllä lavalla nähdään. Linnasta henkilönä ja persoonana jokaisella on oma mielipiteensä ja visionsa, mutta kirjailijasta jäljelle lopulta jäävät kirjat. Kohtauksia, leikkauksia ja vaihtoja on esityksessä paljon, ja ne limittyvät hyvin toisiinsa.

Jotenkin miellän tämän tavallaan sisarteokseksi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -näytelmään, siinäkin puhallellaan pölyjä ikonisesta äijäkirjailijasta hauskalla tavalla.

Tykkään kovasti tämmöisistä esityksistä missä näyttelijät esittävät näyttelijöitä tekemässä esitystä. Lavalla on lahjakas porukka, ja roolit vaihtuvat lennossa. Ryhmässä on erilaisia persoonia, ja jokaisella on oma tapansa tehdä teatteria ja katsoa asioita. Kohtauksia harjoitellaan, monenlaista säädetään ja kokeillaan, ja pikkuhiljaa meille katsomoon välittyy monipuolinen kuvaus Väinö Linnasta. Ohjaaja Kanninen paikkaa Jukka Leistiä, ja vaikka mukana on plari niin ei haittaa lainkaan. Suvereeni suoritus. Muissa rooleissa Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo ja Ville Mikkonen luovat lavalle esitystä. Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja pyörähtää aina välillä katsomassa mitä kuuluu ja missä mennään, kertoen että ohjaaja ei edelleenkään pääse paikalle. Toisen näytöksen alussa hänen viestintä on että lavalle tarvitaan paljon Pohjantähteä, koska sitä kansa haluaa nähdä. 

Porukan dynamiikka on kiinnostavaa seurattavaa, joukossa on nuoria ja uudistusmielisiä näyttelijöitä joille Linna ei edusta samanlaisia arvoja kuin konservatiivisimmille. Kansalliskirjailija tarjoilee monia ääniä, monia tapoja esittää asiaa. Kun tyypit lavalla pähkäilevät esitystään, innostunut energia välittyy hyvin katsomoon. Jokainen heittäytyy rooliinsa täysillä, varsinkin Arttu Soilumon eläytyminen Linnan hahmoon on käsinkosketeltavaa (ja tässä vaiheessa haluan kiittää Tampereen teatteria tästä hyvästä rekrytoinnista! ). 

Oivaltavat karikatyyrit sivuhenkilöistä (esim. Mäkelän piirin porukoista) ovat loistavia. Kannisen luoma kustantaja Jäntti on mainio ja Mikkosen duracellpupumainen Jaakko Syrjä naurattaa. Siinä ja siinä hetkittäin on että meneekö tämä kesäteatterimaiseksi sekoiluksi, mutta sitten porukka saa taas itsensä ruotuun ja jatkaa esityksensä koostamista. Kohtaus missä neuvotellaan Tuntemattoman elokuvaoikeuksista (saunassa) on hulvaton.

Mikko Saastamoisen suunnitteleman lavastuksen tärkeänä elementtinä on taustalle projisoidut valokuvat ja videot, joissa näemme sekä Linnaa itseään että hänelle tärkeitä paikkoja. Työryhmä tekee videolla reissun myös Urjalaan. Muuten lavalla on teatterin harjoitustilaan kuuluvia pöytiä, tuoleja ja muita, niistä sitten muokataan eri kohtauksiin sopivia lavastuksia. Lopun Simbergin Kuoleman puutarha on huippu! Saku Väänänen vastaa videosuunnittelusta. Näemme myös "livekuvaa" Linnojen kirjoituskammiosta. Tuomas Vartolan valot ovat myös tärkeät. Esityksen äänimaisema on kiinnostava. Jan-Mikael Träskelin on äänisuunnittelijana ja näyttelijät loihtivat itse omiin kohtauksiinsa sopivaa ääntä eri instrumentein ja muineen. Kuulemme myös paljon Linnan itse kirjoittamiaan sanoja, ja myös autenttisia kritiikkejä hänen töistään. Toini Havun kritiikki on kyllä legendaarinen.

Näyttämöllä nähdään monenlaista vaatetta, asustetta, peruukkia, tarpeistoa ja rekvisiittaa; sotilaspuvuista iltapukuihin ja arkiasuihin. Siis asuja usealta eri vuosikymmeneltä. Mikko Saastamoisella (puvut) ja Kirsi Rintalalla (kampaukset, peruukit ja maskit) on ollut iso urakka suunnitella kaikki nuo yhteensopiviksi, kiitos!

Kannattaa muuten lukaista teatterialan sekatyöläisen Aksu Piipon blogista näytelmän syntyprosessista kirjoituksia - kiinnostavia näkökulmia!

Kansalliskirjailija on hersyvä, hauska ja oivaltava. Linna naputtelee kellarissaan maanisesti ja kahvia ja tupakkaa kuluu. Paikoitellen piirtyy kuva aika raskaasta ja raskasmielisestäkin kirjailijasta, mutta onneksi esitys tarjoaa monenlaisia sävyjä Linnan persoonaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä niin Linna-fanien kuin hyvän teatteritaiteen ystävienkin. Esityksiä toukokuulle on vielä kolme. Vahvaa tekemistä! 


Kuvien copyright Mikko Karsisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.