Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Klassikot lavalla endgame - Final Cut / Tampereen teatteri 7.3.2026

Klassikot lavalla -esityksen jo kolmas tuleminen, hurraa! Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko? Sama hyväksi todettu konsepti kuin edellistenkin osien ajan eli Klassikot lavalla - elokuvan lyhyt oppimäärä ja Klassikot lavalla Redux. Alkuperäisversion näin 2012 ja 2014, ja Reduxin myöhemmin. Tuttu kolmikko vastaa Endgame - Final Cutista eli käsikirjoittajat Ville Majamaa, Risto Korhonen sekä Mika Eirtovaara joka myös ohjaa esityksen. Yhdessä on ideoitu ja lavastettu, puvustettu ja naamioitu. Hyvin toimii, tottakai kun kyseessä on kolmen huumorin ammattilaisen yhteistyö.

Hienolla Star Wars -aloitusgrafiikalla aloitetaan ja sen jälkeen meno onkin yhtä tykitystä. Hienoja oivalluksia, mainioita henkilöhahmoja, hauskoja hahmoja ja pukuja. Näemme miten elokuva syntyi, miten Matti ja Teppo liittyvät mihinkään, Casablancaa ja Humphrey Bogart Companyä. Risto tiivistää Ben Hurin hienosti kahteen minuuttiin ja Ville hurmaa eturivin Mirjan (vaikka tämän vieressä istuu Sean Connery). Kasarilla tehtiin tukku tanssielokuvia, joista en muista nähneeni ainuttakaan. Verkkokalvoiltani ei kuunaan tule pyyhkiytymään Ville Patrick Swayzenä (trikoissa!) ja Risto John Travoltana, huh. Tanssin taikaa todellakin. Myös Uuno Turhapuro eri ohjaajien tulkintana iskee kuin... no miljoona volttia.

Sherlock Holmes -sketsiä on hieman venytetty ehkä liikaa ja siihen nivoutuva anonyymien pahisten kokoontuminen on jo niin nähty. En ehkä ollut pornoelokuvakohtauksestakaan ihan into piukassa. Sen sijaan Klonkku-kohtaus oli hillitön, sillähän ainahan se naurattaa kun voi viitata aiempiin roolitöihin joita on vetänyt paremmin. 

Kaikkiaan taas kerran, nyt kenties viimeisen kerran, olihan tämä himpskatin viihdyttävää. Mitä elokuvanörtimpi, sen herkumpi. Kyllä mä hattua nostan tälle triolle että ovat kaikki nämä jutut hoksanneet ja jalostaneet meille katsottavaan muotoon. Suositus kaikille teatterista ja/tai elokuvista pitäville. Tai vaan Ville & Risto fanklubin jäsenille, johon itsekin toki kuulun. On aivan parasta kun herra Korhonen on palannut Tampereelle ja nimenomaan herra Majamaan aisapariksi. Hyvässä ja pahassa. Kiitos kiitos!

 

Esityskuva Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Sarjahurmaajat / Tampereen teatteri 6.3.2026

Näin tämän Ladykillers-elokuvaan (1955) perustuvan näytelmän ensi kertaa Cardiffin New Theatressa vuonna 2013 ja se jätti lämpimiä muistoja. Alkuperäistä leffaa, tai sen uusintaversiota en ole nähnyt. Joten mielenkiinnolla odotin mitä Tampereen teatteri ja ohjaaja Heta Haanperä saavat tästä aikaan. Sarjahurmaajat on muikea ja vauhdikas musta komedia. Ajankuva on tiukasti 1950-lukulainen, mutta nostalgisesti eikä ummehtuneesti. Kyllä tätä mielellään katsoi.

Jo heti alussa tehdään selväksi että rouva Wilberforce (Tanjalotta Räikkä) on hyväsydäminen, joskin hieman hönö, eikä mikään teräväpäinen neiti Marple. Hän on hanakka keksimään juttuja joita paikallinen konstaapeli MacDonald (Matti Hakulinen) ei enää ota tosissaan. Meille kerrotaan myös rouvan rakkaan papukaijan potevan kallista hoitoa vaativaa sairautta...

Kun sitten rouvan ihanan kodikkaaseen ja hieman vinksinvonksin olevaan kotiin ilmaantuu lipevähkö professori Marcus (Lari Halme) kyselemään vuokrahuonetta, ei rouva toki epäile mitään. Ja miksipä epäilisi, professori haluaa vaan musisoida amatöörimuusikkoystäviensä kanssa. Todellisuudessa joukkio tarvitsee tukikohdan suuren ryöstönsä suunnittelulle. Ja miten sopivasti junaradan vieressä sijaitseva talo täyttää vaatimuksen.

 

Näin ollen jousikvartetti harjoittelee hyväuskoisen vuokraemännän yläkerrassa. Penaalin tylsin kynä herra Lawson (Ville Majamaa) on iso ja vahva, gangsterimainen herra Harvey (Risto Korhonen) inhoaa vanhoja mummoja, majuri Cortney (Jukka Leisti) tykkää mekoista ja impulsiivinen Harry (Toni Harjajärvi) on lääkekoukussa. Porukka on todella sekalainen seurakunta, mutta operaation suunnittelija (ja kapellimestari) prof. Marcus on kaavaillut jokaiselle tärkeän vastuuhomman ryöstössä. Kykyjensä mukaan...

 

Jokainen voi jo arvata ettei tämä voi päättyä hyvin. Niin, rouva Wilberforcen naistenkerhohan (Eeva Hakulisen johdolla) haluaa konsertin ja sen se myös saa. Todellista nykymusiikkia! Kun ryöstö on tehty ja "muusikot" jäävät vahingossa nalkkiin vuokraemännälleen alkaakin se esityksen makaaberein osuus. Kuka jää jäljelle jakamaan rahat? 

Näyttelijät ovat oikein hyvässä vedossa. Tanjalotta Räikkä on ilmiömäinen vanhana leskirouvana! Roistojoukon koomikot irrottelevat mainiosti ja amatöörinäyttelijärouvat ovat hurmaavia.

 

Kimmo Sirénin lavastus on peribrittiläinen, hieman jo parhaat päivänsä nähnyt asunto. Viihtyisä ja kotoisa, ainoana miinuksenaan likeltä jyrisevä junarata. Mari Pajulan puvut ovat aikakaudelle sopivat, rouvan ja hänen ystävättäriensä kukkamekot ja muiden parhaat päivänsä nähneet puvut ilo silmälle. 

Jouni Koskisen äänisuunnittelussa oli vauhtia ja efektejä. Tuomas Vartolan valot ja Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskit täydentävät vanhakantaisen brittilookin.

 

Sarjahurmaajat on melkeinpä parempi nimi näytelmälle kuin alkuperäinen. Meno on vauhdikasta ja vaikkei juoni sen syvällisempi olekaan, tarjosi esitys kosolti viihdykettä. Ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Ja loppu on onnellinen. No, ainakin joillekin. Esityksiä on huhtikuun loppuun asti, eli vielä ehtii mukaan katsomaan ehtaa brittikomediaa.

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Let's Play Business / Helsingin kaupunginteatteri 4.3.2026

Juha Jokelan uusin näytelmä Let's Play Business on nimeään myöten leikkisä. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön lavalla nähdään teatteriseurue, joka esittää kuvitteellisen HX-infra-alan konsulttifirman arkea ja valtasuhteita. Eli näytelmä näytelmässä, mistä olen aina tykännyt. Eli lavalla leikitään teatteria, eikä mitä tahansa teatteria, vaan dynaamisen liikeyrityksen arkea. Kutkuttavan herkullinen tilanne ja Jokelan ohjauksessa tekstistä otetaan kaikki irti. Siksi onkin outoa että jäin kaipaamaan vielä jotain, tai en ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Oletusarvoisesti rakastan Jokelan nokkelia ja ajankohtaisia näytelmiä.

Ehkä yksi ongelmista on liika neljännen seinän rikkominen. Yleisölle puhutaan ja selitetään, ja laitatetaan valot katsomoon päälle ja otetaan kontaktia. Hieman jo liikaa. Myös pituudesta olisi ehkä pikkaisen voinut tiivistää, varsinkin lopusta. Muutoin Jokelan teksti on taas napakkaa ja täynnä bisnesjargonia. Aina kun katson Jokelan teoksia tulee mieleen että hän on taustatyönsä tehnyt enemmän kuin huolella. Liekö tässäkin ollut kärpäsenä katossa eräänkin infra-alan konsulttifirman katossa...

Mutta siis, lähtökohta on tämä: firman toimitusjohtaja on jäänyt eläkkeelle ja uusi dynaaminen, moderni vetäjä on astunut ruoriin. Heti alusta asti katsojille selviää että palvottu Raimo Hemming onkin ollut naispuolisia alaisiaan ahdisteleva ja muutenkin aika niljakas öykkäripomo. Erityisesti viestintä- ja mediasuhteista vastaava Ressu (Sanna June Hyde) haluaa asian käsittelyyn, mutta kohtaa vastustusta, erityisesti toimialajohtaja Hannun (Santeri Kinnunen) taholta. Tämä kun kuuluu selkeästi Hemmingin sisäpiiriin ja haluaa perustaa muistopalkinnonkin. Hemmingin muistoa pyhänä pitää myös Wanda Dubielin esittämä Tuulikki, hallituksen vt puheenjohtaja. 

 

Aluksi Ressu saa tukea totuuden paljastuskampanjalleen johdon assistentti Jompulta (Ursula Salo) ja varsinkin asiakaskoordinaattori Miralta (Raili Raitala), mutta kun pitäisi oikeasti alkaa toimimaan hän jääkin aika yksin. Katsojalle alkaa aika pian selvitä mikä tulee olemaan Ressun kohtalo. Hysteerisen energinen ja uudistusmielinen uusi pomo Artturi (Martti Manninen) on alussa selkeästi Ressun puolella, mutta pikkuhiljaa hän taipuu konservatiivisen firman ja Hemmingin normeihin. Artturilla on paljon kaikkea (katsojia viihdyttäviä) uudistuksia HX:n varalle, papukaijamerkeistä jumalaiseen jortsuvarttiin. Hän uskoo fyysisiin harjotteisiin ja muutokseeen. Ainakin johonkin pisteeseen asti.

 

Ja aina välillä pääsemme kurkkaamaan mitä tapahtuu näitä firman tyyppejä näyttelevien ihmisten maailmassa. Näyttelijäseuruetta johtaa rautaisella otteella taiteellinen johtaja Wanda (Dubiel), joka onkin aikamoinen tyranni. Varsinkin hampaisiinsa joutunut Martti (Manninen) on helisemässä. Kaikki muut enimmäkseen hymistelevät ja luikkivat nurkkiin. Näemme otoksia henkilökunnan lämpiöstä ja muualta. Aina välillä teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) saapuu kyseenalaistamaan menoja ja hänkin saa täyslaidallisen Wandalta. Lavalla nähdään myös Sari Haapamäki/Tiina Peltonen, Unto Nuora, Kai Lähdesmäki ja Aksinja Lommi.

Vaan mitä tapahtuu kun jo valmiiksi jalustalle nostettu entinen toimitusjohtaja Hemming kuolee äkillisesti! Voitte vaan kuvitella miten vähän mahdollisia häirintäasioita halutaan käsitellä sen jälkeen.  

 

Väkisinkin tulee vertailleeksi taiteellisen johtajan ja HX:n edesmenneen toimitusjohtajan persoonia ja autoritäärisiä johtamistyylejä. Naurattaa teatteriseurueen arvo: avoimuus. Ei ehkä heillä ihan toteudu. 

Työpaikkakiusaaminen onkin yksi näytelmän isoimpia teemoja. Ja toki se vahvan pomon kaipuu, niin yritysmaailmassa kuin monessa muussakin asiassa. Mistäköhän se kumpuaa? Taiteen ja rahan ikuista konfliktiä kommentoidaan eniten Wandan ja talouspäällikön keskusteluissa. Ylipäätään työyhteisöjen dynamiikka on käsittelyssä, kuten Jokelan töissä niin usein on.

Näyttelijät ovat oikein oivallisia. Erityisesti Wanda Dubielin kylmänviileä diiva on hersyvä hahmo. Martti Manninen on aina mainio, ja nytkin hänen energinen Artturinsa on tosi symppis, kunnes ei enää olekaan. Pidin kovasti myös Sanna June Hyden Ressusta, miten tämä uskoo oikeuteen ja jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka sitten ryhmysauvalla. Myös Ursula Salo firmaan kulttuuriin sopeutuneena assarina on todella hyvä. Santeri Kinnusen toimialajohtaja on mitä osuvin tulkinta kaikista keskijohdon niljakkaista ällömiehistä ketkä ajavat omaa etuaan ja nipistelevät pikkujouluissa sihteereitä.

 

Let's Play Business on aikamoinen sekametelisoppa joka on asettanut omat haasteensa myös valo- ja äänisuunnittelulle. Miten luoda illuusio lavalla koheltavista näyttelijöistä jotka esittävät meille kylmänviileää businessmaailmaan sijoittuvaa näytelmää. Toni Haarasen herkulliset valot ja Maura Korhosen äänisuunnittelu toimivat hyvin. Antti Mattilan tiukasti yritysmaailmahenkinen lavastus käyttää paljon pyöröä, ja sälekaihtimia. Geneeriset konttorikalusteet ovat näppärästi liikuteltavia ja värimaailma on tylsän byrokraattinen. 

 

Isossa roolissa on Timo Teräväisen videosuunnittelu. Livekuvausta ja katsojille striimattavaa kuvaa hyödynnetään mittavasti. Kaikenlaisia graafeja ja Teams-kokouksia on paljon. Videomateriaali sulautuu tosi saumattomasti esitykseen, mikä ilahduttaa.

Mainioita kohtauksia ja tapahtumia on paljon. Valtteri Raekallion koreografiat puhkeavat kukkaan taukojumpassa tai yhtäkkiä esitykseen änkeytyvässä musikaalinumerossa. Musiikkivalinnat ovat mainioita.

Sari Suomisen harmaavoittoinen bisnespukeutuminen on konservatiivisen sliipattua ja arkisen tylsää, mutta toki juuri nappivalintoja tähän esitykseen.

 

Bisnesmaailman kuvaus toimiii hienosti, mutta näyttelijäseurueen toimintaa ja sähellystä on vähän liikaa. Kun alkaa säätäminen kuka saa esittää Hemmingiä, niin alan jo toivoa että loppuis jo. Teatterin illuusiota rikotaan hieman liikaa minun makuuni. 

Mutta silti nautin, runsaudestaan ja pienistä puutteistaan huolimatta tämä oli erittäin hyvä näytelmä. Ei Juha Jokelan paras, mutta varsin mainio.

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen 
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Martille!

Virne / Tanssiteatteri MD 19.2.2026

Koreografi/ohjaaja Samuli Roininen on yhdessä työryhmänsä kanssa loihtinut uuden tanssiteoksen Virne - Smirk. Sattumoisin osuin vasta viimeiseen esitykseen, jossa oli alkuperäisen kolmen tanssijan sijaan neljä. Ja miten kiehtova Virne oli! Upea tanssin, musiikin ja kuvataiteen liitto, kuten Tanssiteatteri MD:n teoksissa usein. 

Teatterin taitavat omat tanssijat Suvi Eloranta, Mari Rosendahl, Anniina Kumpuniemi ja Samuli Roininen pistävät parastaan. Monen mielikuva tanssijasta on nuori, atleettinen ja notkea, joten siksikin on hienoa miten MD:n tanssijat eivät ole enää ihan parikymppisiä. Tanssiin tulee erilaisia sävyjä kun nuoruus ja notkeus eivät enää määrittele tanssijaa. Teknisesti kaikki ovat toki taitavia, mutta ehkä tulkinta korostuu iän karttuessa. 

Alussa pienet ja hitaammat liikkeet, jähmeästi tanssijat hakeutuvat kohti valoa kuin jotkut muinaiset eläimet tai liskot. Pikkuhiljaa tulee enemmän vauhtia ja menoa, mutta alku on hyvin hitaasti käynnistyvä. Upeita duettoja ja kaikinpuolin häikäisevää nähdä miten saumattomasti tanssi limittyy projisointeihin. Kommunikointia mitä on kiehtova seurata. Tanssi on vaivatonta ja pakotonta, leijumista avaruudessa tai muinaisuudessa. Sellaista ajatonta. 

 

Minna Leinosen musiikki on hypnoottisen kiehtovaa, sellaista eteeristä. Välillä kuvittelen kauhuelokuvamaisuutta, välillä hyönteisiä. Haitari soi, ja lapsikuoro laulaa Hello from the children of planet earth, piiritanssia, ja Nälkämaan laulu! Miten hieno musiikki ja koko äänisuunnittelu, mistä vastaa Henri Puolitaival. Monimuotoinen kudelma josta yhdessä tulee lennokas kokonaisuus.

Petri Sepän liveprojisoinnit toimivat saumattomasti yhteen musiikin ja tanssin kanssa. Erityisesti mainiota on katsella miten tanssijat hyödyntävät projisointeja esityksessään.

Sem Sandisonin suunnittelemat valkoiset laatikot lavalla ja Ella Kauppisen valkoiset hieman riekaleiset asut sopivat hienosti yhteen. Asut ovat taas keskenään erilaisia, mutta samoja elementtejä (esimerkiksi outoja kiekuroita) sisältäviä. Raimo Salmen ja Sari Mayerin valot kruunaavat kaiken. Varjot ja hämärätkin ovat valoa, tai sen puutetta. 

 

Moneen muuntuvat laatikot muistuttavat välillä solariumista, välillä jopa kelkkailua vai avaruusrakettia.  Lopussa se on paasimaisesti pystyssä, ja sitä palvotaan. Muinaisriittejä vai visio tulevaisuudesta? Katsoja saa itse miettiä mitä tässä tapahtuu, mitä nämä ihmiset meille kertovat.

Virne on visuaalisesti todella kunnianhimoinen työ, kuin kuvitettu tanssinäytös tai musiikillinen ja tanssillinen matka kuvataiteeseen. Lisää tämmöistä!

 

Tanssiteatteri MD järjesti Virne-esityksen viimeiselle näytöskerralle jotain spesiaalia. Itse esityksen lisäksi oli tarjolla monenlaista muuta teokseen liittyvää. Huilisti Malla Vivolinin pieni taustaluento eri huiluista ja niiden moninaisesta äänimaailmasta oli todella kiehtovaa kuultavaa. Malla teki erilaisia ääniä sekä bassohuilulla, alttohuilulla ja tavallisella perushuilulla. Kummallisia suhinoita, vinkunoita ja kolinoita, joita en olisi arvannut tulevan huilusta vaan jostain tietokoneen uumenista. Toki tietokoneella saa sämplättyä ja tehtyä efektejä. Uutta minulle oli myös se että huiluun voi myös laulaa! Malla kertoi Minna Leinosen säveltämästä tilausteoksesta Maa jonka jätämme, jota kuullaan Virne-tanssiteoksessa, ja kuulimme siitä muutaman minuutin pätkän. Ääniä on prosessoitu ja muokattu. Olipas todella kiehtovaa ja silmiä (tai ehkä pikemminkin korvia) avaavaa. Ja esitystä katsoessa oivalsi mistä erilaiset äänet tulivat, esimerkkinä lapion ääni!

 

Kuvataiteilija Petri Seppä ja muusikko Petri Lahtinen ovat Dark Reindeer taidekollektiivin osanen ja demosivat hienosti miten musiikin ja livetaiteen liitto toimii. Petri L. teki viululla ja kitaralla ja pedaaleilla monimuotoista musiikkia ja erilaisia ääniä ja samalla Petri S. myttäsi paperia ja muuta piirtoheittimelle/videotykille ja alati muuttuvat muodot ja kuviot limittyivät hienosti musiikkiin ja taustan videoon. Hypnotisoivaa. Välillä tuli mieleen kalliopiirrokset ja välillä taas television takavuosien Kylli-täti - mutta psykedeelisiä sieniä nauttineena.

Esityksen jälkeen oli vielä mahdollisuus jutella tekijöiden kanssa, joka sekin oli tosi hienoa, koska kysyttävää ja kommentoivaa jäi. 

Tämmöinen teosesittely on kyllä tosi hieno ja oispa upeaa jos saisi joka esityksestä vastaavan. Erityisesti teoksiin missä ei puhuta tai missä on poikkitaiteellista sisältöä, eli mitkä jättävät enemmän tulkinnanvaraa katsojalle. Teosesittely auttaisi poimimaan sieltä esityksestä uutta ja syvemmältä. Ymmärrän toki ettei se ole mahdollista, mutta sitäkin tärkeämpi tämä ilta oli.

 

Kuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.

Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.