tiistai 18. kesäkuuta 2019

Third Practice / Tero Saarinen company, Kuopion kaupunginteatteri 17.6.2019

Ehkäpä eniten odottamani teos Kuopio ja Tanssii Soi -festareilla oli tämä Tero Saarinen Companyn uutuus Third Practice. Se myös päätti oman Kuopio-vierailuni tällä erää. Esitys sai maailmanensi-iltansa Italian Cremonassa toukokuussa, ja nyt sitten Suomen ensi-iltansa loppuunmyydylle yleisölle Kuopion kaupunginteatterissa.

Miksikö tämä minua erityisesti kiinnostaa? Toki tanssin puolesta myös, mutta rakastan barokkimusiikkia ja Helsingin Barokkiorkesterin mukanaolo toimi siis lisäinnokkeena. Millainen on sitten barokkimusiikin ja tanssin liitto? Mikä ihme on tämä Tero Saarisen "kolmas käytäntö"?


Kolme vuotta sitten kesäkuussa olin seuraamassa Tanssiteatteri MD:n avoimia harjoituksia ja marraskuussa sitten itse esitystä. Sen nimi oli Secunda Prattica eli toinen käytäntö. Tämä tuli heti mieleeni pohtiessani Third Practicea - onko niillä joku yhteys. Tero Saarinen Companyn esityksessä musiikkina on Monteverdin madrigaalit eli myöhäisrenessanssiajan maallista laulumusiikkia. Nyt tulkitsijoina oli karismaattinen tenori Topi Lehtipuu sekä virtuaalisesti läsnä oleva sopraano Núria Rial.

Toisella käytännöllä tarkoitettiin musiikillista muutosta aiempaan renessanssiajan polyfoniseen tyyliin; nyt teksti dominoi musiikkia aiemman käytännön sijaan (missä musiikki dominoi tekstiä), ja pikkuhiljaa musiikissa siirryttiin barokkiin. Onhan se varmaan paljon monimuotoisempi asia, mutta näin yksinkertaistettuna. Tero Saarinen halusi luoda kolmannen käytännön: oman näkökulmansa ja jatkumon, modernin muutoksen. Hieman uudenlainen sisäänkäynti ja mahdollisuus kokea Monteverdin musiikki. Runoilija Ovidius sanoi Omnia mutantur, nihil interit (kaikki muuttuu, mikään ei katoa) ja se on tämänkin teoksen motto. Musiikki ja tanssi ovat olleet olemassa aina, ne vai muuttavat muotoaan. Monteverdin musiikki syntyy uudelleen Helsingin Barokkiorkesterin soittamana, ja Saarisen hienon tanssin säestämänä.

Lavalla tanssijoita on kuusi, samoin muusikkoja. Ja sen lisäksi laulajat. Alussa on vain joukko silhuetteja, utua ja sirkkojen siritystä. Torin ääniä ja liikkuvia ihmisiä. Lavan takana heiluu ohuita kangassuikaleita. Pikkuhiljaa soittajien porukka erkaantuu suikaleiden taakse, ja tanssijat kera solistin jäävät lavalle. Musiikki alkaa.


Ja se on ihanaa kuunneltavaa. Suomen barokkimuusikkojen parhaimmisto: Julien Martin (nokkahuilu), Maite Larburu (viulu), Aira Maria Lehtipuu (viulu), Mikko Perkola (viola da gamba), Eero Palviainen (teorbi) ja musiikin johdosta vastannut Aapo Häkkinen (cembalo) soittavat kauniin herkästi. Jossain vaiheessa kankaat putoavat ja soittajatkin näkyvät paremmin. Silti he ovat kokoajan taustalla, hieman varjossa ja syrjässä. Soitinten äänet kyllä kuuluvat sitäkin paremmin.

Esitys on hypnoottinen. Välillä ei tiedä mistä kukin hahmo alkaa ja mikä on kenenkin rooli. Lehtipuu mustissaan erottuu kyllä muista, mutta intiimi yhteys tanssijoiden välillä on käsinkosketeltavaa. Upea tanssikuusikko Jenna Broas, Won Won-Myeong, Annika Hyvärinen, David Scarantino, Eero Vesterinen ja Pekka Louhio ovat eteerisen herkkiä, mutta myös vahvoja ja periksiantamattomia. Pysähtyneet asennot olivat hyvin maalauksellisia. Monikin kohtaus esityksessä toi mieleen jonkin renessanssiajan mestariteoksen.

Eero Auvisen valosuunnittelussa käytetään paljon vastavaloa ja yksityiskohtia häivyttäviä keinoja. Silhuetit tanssivat. Myös teatterisavu lisää hämyisyyttä. Lattialla oleva loisteputkikehikko on osana teosta loppupuolella. Loisteliaan musiikin lisäksi saamme nauttia muutenkin hienosta äänisuunnittelusta. Erilaisia luonnonääniä voi välillä tulla pidemmänkin aikaa. Tämä loi miellyttäviä lepohetkiä. Marco Melchior on myös kerrannut Lehtipuun ääntä niin että madrigaalit kuuluvat kuin kuoron laulamina. Lisäksi virtuaalisesti esiintynyt sopraano Rial ilmestyi milloin mistäkin suunnasta, tai siis hänen äänensä ilmestyi. Vaihtuvan äänilokaation lisäksi hänen kuvansa heijastui milloin tanssijoiden selkiin, taustan kangassuikaleihin tai liehuviin harsolippuihin. Projisoinneista kiitos Thomas Freundlichille. Ehkä tulevaisuudessa virtuaalikonsertit tai monitaiteelliset produktiot lisääntyvät.


Saarisen luottopukusuunnittelija Erika Turunen on taas loihtinut hyvin teoksen näköiset asut. Muusikoilla on mustat, renessanssiajan hörhellykset, jokaisella tietysti erilainen kiehtova asustus. Tanssijoilla liehuvalahkeiset harmaat housut, jonkunlaista verkkokangasta, ja ihonvärinen yläosa. Lehtipuulla musta, hieman paholaismainen asu. Pohdin muutaman kerran hänen ja tanssijoiden suhdetta, onko hän jokin jumalhahmo näille, vai paholainen. Vai riutuva taiteilija. Valitettavasti italiankieltä en osaa, mutta muutamia sanoja erotin: amore, miracle, tormento. Rakkautta ja kidutusta. Ilmeisesti riutuvasta rakkaudesta mies lauloi, kenties juuri kaukana häilyvälle, valkeissa liehuvissa asuissa esiintyvälle kaukorakkaudelleen, jota Rial tulkitsi. Kaipuu oli miehellä kova, mutta etäisenä pysyttelevä nainen vain häilyi katseen reunamailla. Mies etsii ja hakee, koskaan päämääränsä saavuttamatta. Ilman sanojakin ymmärsin tunnetilan ja kaipuun.

Välillä tanssi oli leikittelevää ja iloista, välillä tanssijat istuskelivat ympäriinsä. Levyjä löyhyttämällä saatiin huiviin upea liike, ja tästä saadaan hieno tanssikohtaus, naisen ja huivin välillä. Esitys on kuin sarja erilaisia kuvaelmia, joista lainkaan kaikkiin ei kuulu laulu. Musiikki saattaa soida kuin taustalla, ja välillä muu äänimaisema korvaa soitetun musiikin kokonaan. Välillä esiintyjät keskittyvät poseeraamaan erilaisissa patsasmaisissa asennoissa. Lehtipuu etsii lyhdyn avulla pimeässä tietään, vai eteeristä rakastaan. Turhaan.

Onko tämä säestettyä tanssia vai tanssilla kuvitettu konsertti? Molempia.


On varsin ihmeellinen näky kun virtuaalisopraano heijastuu neljään heilutettuun harsokankaiseen lippuun. Kuin joku absurdi futuristinen mielenosoitus, missä kauneus kohtaa aatteen. Tuulikoneet puhaltavat eloa. Visuaalisesti esitys on tyrmäävä. Lopuksi yksinäinen hahmo jää tavoittelemaan valoa.

Tero Saarinen sanoi, että tämä aika on liian täynnä virikkeitä, kukaan ei ehdi keskittyä yhteen asiaan. Tämän reilun tunnin ajan voi täyttää kaikki aistinsa ja uppoutua muinaiseen, mystiseen maailmaan. Kuultava musiikki ja runsas aistillinen visuaalisuus täyttää kyllä kaikki aistit ja ulkomaailma unohtuu. Katsojalle jätetään tilaa ja aikaa tehdä omia tulkintojaan ja uppoutua teokseen kaikilla tavoilla. Sielu lepäisi, kiitos upea työryhmä!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Postgenoma, Echoes from a Restless Soul, High Breed / Dresden Frankfurt Dance Company, Kuopion musiikkikeskus 17.6.2019

Jacopo Godanin johtama Dresden Frankfurt Dance Company esitti kolme lyhyempää teosta. Hienoja juttuja kyllä, mutta eivät nyt ainakaan minuun iskeneet. Kaikkien kolmen teoksen koreografiat on laatinut Godani, vastaten myös valoista, puvuista ja lavastuksesta.

Postgenomassa pari tanssi, nykien ja oudosti. Kokeellisen kilkattava musiikki (a'la 48nord) oli yhtä kulmikasta kuin tanssikin. Kesken kaiken lavan keskelle tipahtaa musta suorakulmainen kangas - se onkin jännittävintä mitä vartin aikana nähdään. Ehkä tämä on festivaaliväsymystä, mutta ei nyt lähde. Kangasseinän taakse voi piiloutua ja siihen voi heijastaa terävän valokolmion millä hypnotisoida naisen. Kumpikin voi tanssia soolon kankaan edessä, toisen ollessa taustalla. Esityksen loppu oli myös aika äkillinen. Yhtäkkiä verhot vain sulkeutuivat, vähän niinkuin kesken tanssin. Loppuun asti erikoinen teos siis.


Pienen tauon jälkeen seuraava lyhyt teos: Echoes from a restless Soul. Ja tässä on oikea elävä pianisti säestämässä, hienoa! Svjatoslav Korolev loihtii Ravelin Gaspard de la Nuit-säveliä, joka tukee tanssijoita. Teoksen valosuunnittelu on myös todella näyttävää; alkupuoliskolla nhtävät sulkamaiset sinertävät valopatsaat ja ylipäätään sinertävä valo oli seesteistä. Tanssiva pari pronssinvärisissä asuissaan tanssivat soljuvan kauniisti ja elegantisti; klassisen baletin muistumia on tanssissaan paljon. Hetken kuluttua toinen samanlaisesti pukeutunut pari ilmestyy lavalle. Osittain he tanssivat samanlaisia kuvioita, kuin kaikuna toistellen ensimmäistä paria, mutta sitten tiet erkaantuvat. Kaksikot näyttävät kilpailevan, ja luovat toisiinsa uhmakkaita katseita: tehkääpä perässä. Yhtäkkiä musiikissa tapahtuu jonkinlainen muutos ja ensimmäinen pari katoaa verhoihin. Nyt tanssi muuttuu hyvin eri näköiseksi; ei enää balettimaista, vaan hyvin hidasta ja paljon lähikontaktia. Saman mittainen tämä on kuin Postgenoma, eli vartin.


Väliajan jälkeen sukelletaan taas ihan erilaiseen maailmaan. High Breed on hieman pidempi teos (25 min) ja useammalle tanssijalle (18 kpl). Musiikkina taas jotain 48nord-duolta, eli konemusiikkia, outoine taukoineen. Musiikki on hetkittäin todella hätäistä ja kiireistä kuten tanssikin. Pinkkeihin läpikuultaviin kokotrikoisiin verhoutunut tanssijajoukko sihisee ja suhisee, hyppii ja kiemurtelee. Kuin lauma vaaleanpunaisia hyönteisiä tai riivattuja. Sähköisku ja huumeetkin käyvät mielessä syinä moiselle käytökselle. Tavallaan aika kiehtovaakin katsoa näin äkkinäistä liikettä. Välillä porukasta tulee mieleen robotitkin. Ehkä se on outo rytmitys ja tietynlainen nykivä kehonkieli. Valojen kanssa vedetään myös täysillä, äkkinäisiä väläyksiä ja pimeyden hetkiä.


Jotenkin kävi mielessä sekin että tässä on joukko avaruusolentoja vieraalla planeetalla, ja siksi liikkeet ovat niin erikoisia. Ehkeivät he ole vielä oppineet liikkumaan tässä erilaisessa painovoimassa? Teoksessa on erilaisia soolonumeroita, joita tanssitaan yksin, kaksin, tai pienissä ryhmissä. Välillä tanssijat luettelevat numeroita. Aika erikoinen oli tämä, mutta tykkäsin kuitenkin enemmän kuin kahdesta aiemmasta.


Hieman erilainen esitys kokonaisuuteena kuin aiemmat tällä festarilla. Eikä pelkästään sen takia että kyseessä oli kolme lyhyempää teosta. Epäilemättä Jacopo Godini on superlahjakas mies; koreografioiden lisäksi kun vastaa liki kaikesta muustakin näissä teoksissa. Mutta jotenkin tämä kokonaisuus ei puhutellut minua. Oliko se musiikki, liikekieli vai mikä, mutta ei ollut ihan minun juttuni tämä.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Au revoir Jorma -gaala / Kuopion musiikkitalo 16.6.2019

Nyt on Uotisen Jorma saateltu glitterin kera eläkkeelle Kuopio Tanssii ja Soi:n johdosta, ja kultainen saapas luovutettu seuraaja Riku Lehtopolulle. Kolmituntiseksi venynyt Au Revoir Jorma -gaala tarjoili kaikenlaista: Jorman tekemiä koreografioita, Jorman ystävien pieniä vierailuesityksiä, musiikkia a'la maestro, ja illan päättäneen mahtipontisen Jordin.


Kaikesta huomaa miten kuopiolainen yleisö palvoo tuota miestä. Ikävä varmaan tulee, puolin ja toisin. 18 vuotta on pitkä aika johtaa mitä tahansa festivaalia tai asiaa. Se aika konkretisoitui hauskasti katsellessa nuoren ja lahjakkaan Erika Pastelin tanssia. Hän kun oli 2-vuotias silloin kun teos on alunperin tehty. Tämän esittämä Blue Ballerina oli herkkä, ja olisin voinut katsoa tätä kaunista tanssia vaikka kuinka pitkään. Hieno sinisävyinen maskeeraus oli myös ilo silmälle.


Toinen soolo Jorman koreografiaan oli Atte Kilpisen esittämä Ballet Pathétique. Vahvaa ja hienoa, pilke silmäkulmassa sekä koreografilla että tanssijalla. Jorma muisti välispiikeissä mainita että teos on alunperin tehty nuorelle Tero Saariselle, joka nähtiinkin lavalla seuraavaksi, yhdessä Carolyn Carlssonin kanssa. Tanssilegendoja on aina hienoa nähdä, vaikka vanhemmiten teokset ovat verkkaampia ja seesteisempiä kuin joskus. Illan esiintyjät olikin oivasti suunniteltu: nuorta talenttia ja vanhempia taitureita vuorotellen ja sopivassa suhteessa.


Näimme myös Jyrki Karttusen taidokkaan transsimaisen tuolitanssin, missä kauniilla käsien liikkeillä oli se suurin merkitys, sekä Andrea Ladányin soolon The River of Tears missä sinisen silkkikankaan jokeen tämä lopulta hukkui, surumielisen tanssin lopuksi. Fernando Pessoan runot olivat vaikuttaneet kahteenkin illan teokseen. Pori Dance Companyn Hetkien vaellus (Jorman koreografia tässäkin, tietenkin) neljän tanssijan esittämänä integroitui hienosti avausnumerona nähtyyn Jorman runonlausuntaesitykseen Mies, jota ei koskaan ollut. Pessoan säe "En ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään" - miten vähän tämä Jorma Uotisen kohdalla pitää paikkaansa! Ajan vääjäämätön kulku korostui kellojen vilistäessä taustan videonäytöllä. Hetkien vaellus oli alunperin tehty kirkkoon, ja jotain hengellistä siinä olikin. Ehkä se oli se urkumusiikki myös. Tauolle mentiin Jorman tanssiteos La Divan saattelemana. Punainen helma hulmuten hän esitteli omia liikkeitään, jotka ovat kyllä vielä hämmästyttävän notkeita. Aplodit olivat, kuten arvata saattaa, myrskyisät.


Iltaan kuului oleellisesti myös musiikki. Pianisti Jani Hakkarainen ja valkoisiin vaihtanut Jorma aloittivat toisen jakson. Reilut puolisen tuntia mennään chansonien ja Helena Lindgrenin parissa., yksin ja duettona. Nick Caven ja Kylie Minoguen alunperin esittämä duetto Where the Wild Roses Grow on aina kaunis. Musiikki on Jormalle hyvin tärkeää, mutta itse olisin kyllä katsonut lisää tanssia tämän tilalla.


Vaikka olen nähnyt Jordin livenä jo pari kertaa, niin sitä on aina ilo katsoa. Tällä kertaa Kansallisbaletin tanssijajoukko oli vahvistettu Riku Lehtopolulla. Apocalyptican mahtipontinen sellohevi on täydellinen valinta musiikiksi ja Mikki Kuntun valot tykittivät rytmiä tanssiin. Antti Keinänen teki hienon soolon, mutta kyllä koko porukka antoi kaikkensa. Ikiaikaiset soturit tekevät sellaisia loikkakuperkeikkoja että vähän jo hirvittää. Tämä on visuaalisesti ja tanssillisesti mahtava kombo kyllä edelleen.


Ilta oli monipuolinen ja monimuotoinen, varmaan hyvin Jorman näköinen ja oloinen. Haikea ja hieno. Ainoa puute oli Musiikkitalon vesipisteiden puute väliajalla, ja kun omaankaan laukkuun ei vesipulloa mahtunut mukaan ja ulkona oli illallakin vielä varsin lämmin, niin jano oli melkoinen.

Kiitos Jorma Uotinen! Näkemiin, vaan ei hyvästi.


Esityskuvien copyright Petri Laitinen, viimeinen kimallekuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

#Orpheus#Eurydice / Zoltán Grecsó & Beatrix Simkó, Kulttuuriareena 44, 16.6.2019

No nytpä oli mielenkiintoinen lähestysmistapa vanhaan klassikkotarinaan eli rakastavaisten Orfeuksen ja Eurydiken kertomukseen. Unkarilainen duo Zoltán Grecsó ja Beatrix Simkó tanssivat teoksen nykyaikaan.

Aloitamme katsomalla videomateriaalia pariskunnan elämästä. Siinä rakastetaan, pussaillaan, ollaan niin purjehtimassa, kirjakaupassa kuin sängyssäkin. Paljon tuokiokuvia onnellisesta parisuhteesta. Jos kohta loppuvaiheessa mies vaikuttaa olevan se aktiivisempi osapuoli ja nainen ei enää niin innostunut. Yhtäkkiä pariskunta onkin edessämme, ilmielävinä, ja alkaa hidas, siis todella hidas, tanssi. Ehkä vain aavistus tanssista. Mutta heidän välillään kipinöi, ja se side on todella intensiivinen. Paljaat jalat hiipivät lähemmäksi toisiaan. Ambient-musiikki on yhtä hidasta kuin liike. Mielenkiintoista että musiikin on säveltänyt Ábris Gryllus eli sama mies kun vastasi Compagnie Pál Frenákin Lutte:n musiikista.


Tälläkin kertaa mies, siis Orfeus, on se aktiivisempi osapuoli ja vähitellen meno kiihtyy ja muuttuu kamppailuksi. Läpsimistä, taistelua, potkintaa, riuhtomista. Nykytanssia vai painia ilman sääntöjä? Silti se voimakas lataus ja jännite näiden kahden välillä kantaa. Vaikea tietää kumpi on voitolla, viha vai rakkaus. Taistelun tiimellyksessä molemmilta katoaa paidat ja paljas iho painautuu toista vasten. Mykkää huutoa. Katsojalle tulee hieman tirkistelijämäinen olo. Eurydiken pitkät hiukset ryöppyävät tämän paljaiden rintojen päälle; mieleeni tulee joku maalaus. Kamppailu jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Eurydike ei enää liiku. Silti Orfeus jatkaa hänen riepotteluaan. Alkaa jo tuntumaan pahalta. Miten vaivattoman näköistä ja ilmavaa liikettä. Näinkö Eurydike joutuu manalaan nykyversiossa?

Katuva Orfeus on yksin ja lohduton, kunnes mustaan niukkaan toppiasuun pukeutunut nainen palaa. Mutta tällä kertaa kontakti on yleisöön. Julkeat katseet ja eleet, flirttailu ja tanssiminen tapahtuu meille. Orfeus on lakannut olemasta. Hän on hukassa, lamaantunut, haluaa jotain reaktiota rakkaaltaan, mutta turhaan. Orfeus takertuu, kyhnää naisen jaloissa, kaappaa syliinsä, vaan ei auta. Eurydike pysyy kylmänä. Hän ei ole Orfeuksen maailmassa enää läsnä. Vähän tulee Orfeusta jo surku, vaikka itsepä tilansa aiheutti. Sitten kamppailu alkaa alusta. Nyt huomio on taas sataprosenttisesti toisissaan ja yleisö unohtuu.


Musiikin biitti kovenee, valo vaihtuu punaiseksi ja taas olemme tirkistelijöitä. Suutelusta ei tule loppua. Se on ahnasta ja kiivasta, äänekästäkin. Siitä siirrytään lattialle kiemurtamaan, enimmäkseen erikseen. Tämä valtava värinätanssi jatkuu - kunnes kaikki toiminta katkeaa kuin seinään. Esitys loppuu jotenkin täysin yllättäen ja kesken.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan että Eurydike karkoitetaan nykymaailmaan (helvetti) ja Orfeus ei voi tätä nykyisyyttä ymmärtää. Sympatiani ovat Eurydiken puolella - itselläkin nykyinen aika on aikamoinen manala toisinaan.

Hieman hämmentävä tämä oli, ja niin intiimi että olisiko ollut jo hieman liikaa sillä saralla. Luottamus partneriin on oltava valtavaa, että voivat esittää tämänkaltaisen työn. Siinä missä Simkó oli eleettömämpi niin Grecsón kasvoilta paistoivat kaikki tunteet hyvinkin selvästi. Kulttuuriareena 44 oli myös pieni tila ja katsojat olivat hyvin lähellä tanssijoita. Teoksen intiimiys siis vielä korostui. Pienimuotoisen kaunista.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Lutte / Compagnie Pál Frenák, Kuopion kaupunginteatteri 15.6.2019

No nyt oli hienoimmat unkarilaiset tanssit ikinä! En tiennyt tästä mitään etukäteen (niinkuin en muistakaan festarin esityksistä) mutta ennen esitystä kuulin vieruskaverien kuiskuttavan jotain strobovaloista. Olin siis totaalisen valmistautumaton tähän elämykseen mitä unkarilainen Compagnie Pál Frenák vyörytti eteeni Lutte-teoksessaan. Minuun tämä iski kuin metrinen halko, mutta ymmärrän hyvin miksi kutsuvieraat ja toimittajat vieressäni eivät taputtaneet. Tämä jos mikä jakanee mielipiteitä. Pientä esimakua voi katsella trailerista.


Esitys alkoi rauhallisella klassisella musiikilla, strobovaloilla ja nyrkkeilijähahmolla. Hitaasti liikkuen ja varjoilmanyrkkeillen mies lähestyy lavan etuosaa. Häilyvä valo tulee sivusta. Samaa tahtia hän poistuu takaisin. Okei.

Seuraavaksi näemme kahlehditun miehen, mustissa valjaissa ja kuonokopassa hyppien, tempoen ja riuhtoen  tykyttävän biitin tahdissa. Toinen mies, jonkunlainen vangitsija, saapuu korkokengissä, pikkutakissa ja niukoissa mustissa nahkaboksereissa. Haulikkoa kantaen. S/M teema on vahvana heti alusta asti, josta kiitos pukusuunnittelija Richárd Mártonille.

Vajaan tunnin aikana kuulemme monenlaista musiikkia siirappi-iskelmästä klasariin, outoon radionkohinaan ja industrialmeteliin. Ábris Gryllus vastaa musiikista, upea kokonaisuus kyllä. Tanssijoita on kuusi; kaksi yläosatonta naista ja kolme miestä sekä korkokenkä/haulikkotyyppi. Kaikilla päällä samantapaiset mustat niukat S/M-asusteet. Välillä he ovat kiinni, kahledittuina naruihin. Eläimelliset käytöstavat muistuttavat susia, ahmoja, jotain koiraeläimiä. Ihminen on ihmiselle susi kävi mielessä. Liikekieli on matalaa, hyppivää ja ryömivää. Alistetun ja vangitun eläimen käytöstä. Yhdessä kohtaa eräs miehistä makaa maassa ja yksi naisista koittaa kaikin (koiramaisin) tavoin herätellä tätä. Tökkimällä, puskemalla - turhaan. Sen sijaan korkokenkämiehen jalkaa vasten tyyppi herää heti kiehnäämään. Valta on voimaa.


Alistaminen, valta, seksuaaliset eleet, hierarkiat ja selviytyminen ovat esityksen keskiössä. Korkokenkämies on selvästi täällä pomo. Nyt kun luen käsiohjelmasta esittelyä niin koreografi Pál Frenák kertoo näin: Lutte on kertomus ihmisen jokapäiväisestä taistelusta, kamppailusta ja selviytymisestä. Joskus kamppailemme omien rajoitteidemme ja haurautemme kanssa, joskus ulkomaailman aggressiivisuuden kanssa. Pál Frenákin työtä on inspiroinut skandinaavinen mytologia, islantilainen tarusto ja erilaiset kamppailulajit.

Tämä avasi kyllä teostakin lisää. Korkokenkämies lienee se ulkomaailmaa edustava taho; hän herjasi yleisöä, sylki, huusi ja osoitteli haulikollaan. Tepsutti kengillään, huulisynkkasi siirappista I cry for you - iskelmää, veti rivoja elkeitä aseensa kanssa ja ilman. Aivan sekoboltsihahmo, joka vaihtoi lopuksi ylleen valkean vinyyliasun. Mies tihkui aistillisuutta, sellaisella päästään seonneella tavalla. Rakkikoiria sitovat köydet lienevät se "oma rajoite ja hauraus"; ne estivät ottamasta kontaktia toiseen, ne estivät pakenemisen. Mitä sitten tapahtui kun niistä kahleista pääsi irti?


Oli kiinnostavaa lukea jälkikäteen koreografi Frenákin vanhemmista jotka ovat kuulo- ja puhevammaisia. Ehkäpä sen takia tässäkin työssä eleet ja mimiikka ovat tärkeitä.

Tanssijat (Fanni Esterhazy, Patrik Adam Keresztes, Eoin Mac Donncha (haulikko/korkokenkämies Irlannista), Milan Maurer, Erika Vasas ja Kristof Varnagy) olivat hyvin elastisia ja näimme monenlaisia hyppyjä, kuperkeikkoja, kierimisiä ja hieman breakdancemaisia kuvioita. Köysien kanssa saa aikaan ihan erilaista ulottuvuutta kuin normaalisti. Yksi tanssijoista laskeutui katosta alas, ja siitä sai taas uutta pökköä pesään. Pyörintää, kiepuntaa ja keinuntaa ja välillä sitä saattoi napata kaverinkin kyytiin. Ei kai tanssissa tarvitse aina jalkojen koskettaa lattiaa lainkaan?


Lutte oli värimaailmaltaan hyvin musta-valkoinen. Ainoat väripilkut olivat punainen nyrkkeilysäkki alussa ja korkokenkämiehen valkoinen vinyyliasu loppuvaiheilla. János Martonin upeat valot olivat myös mustavalkoisia. Paljon teatterisavussa värjyviä yksittäisiä spotteja. Strobotykitys palasi lopussa, koko sakin tanssiessa vimmatusti - upeaa katsottavaa (mutta varmaan joillain päänsäryn laukaisevaa). Yksi toisensa jälkeen korkokenkämies pamautti kaikilta ilmat pihalle haulikollaan, myös itseltään.

Ja sitten kimaltava hirvieläin (Andrea Ladányi) ilmestyi ihmettelemään näkymää, joka oli yhtä lohduton kuin Hamletissa konsanaan. Nyt ei vain ollut Horatiota kertomassa tarinaa eteenpäin. Eteerinen musiikki ja hiljalleen hiipuvat valot jättävät verkkokalvoille kuvan surevasta peurasta - maailma on mennyt sijoiltaan.

Esitys oli energinen, raivokas, täynnä pidäteltyä aggressiota joka hetkittäin ryöpsähti esille. Maanisen kiehtova visuaalinen tykitys, joka tarjoili silmäkarkkia joka aistille. Liike on soljuvaa ja intensiivistä. Ihan älyttömän hienoa. Lutte ei todellakaan jätä ketään kylmäksi tai edes haaleaksi. Kun korkokenkämies nuolee haulikkoaan ja huutaa meille sylki roiskuen että I'm gonna kill you all, niin sitä jotenkin tuntee elävänsä. Tarkoitus lienee shokeerata mummoja, mutta ainakin minä rakastin tätä. Näin intensiivistä ja upeaa esitystä näkee harvoin.

Huikeaa että Kuopio Tanssii ja Soi otti tämän ohjelmistoonsa!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kuopio Tanssii ja Soi 50-v gaala / Kuopion Musiikkikeskus, 14.6.2019

Viisikymppisgaala tarjosi hienon kattauksen erilaisia tanssityylejä ja läpileikkauksen siitä mistä festivaalissa on kyse. Korkealuokkaista, monipuolista ja hienoa katsottavaa. Vähän jokaiselle jotain.

Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.


Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.


Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.


Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja  tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.


Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.

Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.


Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.

Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.


Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.

Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 13. kesäkuuta 2019

ab [Intra] / Sydney Dance Company, Kuopion kaupunginteatteri 13.6.2019

Monta vuotta olen halunnut tulla Kuopioon katsomaan maailmanluokan tanssia. Vihdoin ja viimein se onnistuikin, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska nyt on viimeinen vuosi kun Jorma Uotinen on festivaalin taiteellinen johtaja. Kuopio Tanssii ja Soi täyttää tänä vuonna viisikymmentä, ja 2020 tapahtumaa luotsaa Riku Lehtopolku.

Myös tänä vuonna viisikymppisiään viettävä Sydney Dance Companyn 17-päinen tanssijajoukko avasi teoksellaan ab [Intra] ensimmäisen festarinipäiväni kaupunginteatterilla. Ja miten upeasti avasikaan!


Mieletön sekoitus teknistä osaamista ja suuria tunteita tällä ryhmällä. Esityksessä vuorottelivat hienot, kellontarkat joukkokohtaukset ja mykistävän taitavat soolot tai duetot. Pienet intiimimmät hetket toivat hengähdystaukoja. Tanssijat venyivät sellaisiin suoritukseen että huh. Baletin kuvioista nähtiin pieniä muistumia, kuin heijastuksia. Mutta pääpaino oli teknisesti erittäin korkeatasoisessa nykytanssissa. Koreografi (ja koko SDC:n taiteellinen johtaja) Rafael Bonachela on tehnyt valtavan työn ja jokainen tanssija antoi kaikkensa.


Damien Cooperin taitava valosuunnittelu loi varjojen ja valojen kontrastia, ja antoi soolo-osuuksille omia sävyjään. Katosta noussut ja laskenut iso valorekki ja pari isoa ristikkoa loi varjoja lavalle. Kunnes ne häivytetään. Alussa on myös savua, mutta sekin hälvenee. Tyylikästä ja aika vähäeleistä tämä valosuunnittelu.

Teos käyttää hienosti tanssijoiden lukumäärää. Välillä he kävelevät tanssialueen reunoilla, välillä seisovat takarivissä, ja välillä osallistuvat. Harvoin koko seurue on yhtäaikaa lavalla, ja soolojen aikaan osa katoaa kulisseihin. Kaikki pääsevät kyllä esille.


Nick Walesin musiikki on huikeaa! Hieno yhdistelmä latvialaisen Pēteris Vasksin sellokonserttoa ja modernia syntikkamattoa. Selloa ja pianoa, välillä teknosävyjä Walesin kynästä (tai siis tietokoneesta), ja hetkittäin tuli mieleen dystooppiset scifielokuvatkin. Sellaista Blade Runnerin äänimattoa. Hitaampaa ja nopeampaa, ja välillä volyymit nousivat niin korkeiksi, että teki mieli virustoverin lailla tunkea sormet korviin. Ja miten upeasti musiikki ja tanssi pelasti yhteen! Sopivan kiihkeää, välillä seesteistä, ja sitten räjähtävän nopeaa. Tanssijat olivat täydellisessä sopusoinnussa musiikin nyanssien kanssa.

Osa duetoista kesti kauan, mutta koskaan niitä ei kyllästynyt katsomaan. Mestarillista. Tanssijat kokoontuvat, erkanevat, ovat erillään ja ryhmissä. Välillä synkronoidusti, sitten joku sekoittaa pakan ja rivit erkanevat. Osa puuhaa jotain lattialla, osa tarkkailee reunoilta. Muutama duetto oli enimmäkseen lattian rajassa, siellä nostoja ja taivutuksia ja outoja asentoja. Hypnoottista ja kiehtovaa.


Aluksi kaikilla on erilaisia komboja mustista, valkeista ja ihonvärisistä asuista, alusvaatteista pitkiin väljiin housuihin. Jossain vaiheessa kaikki vaihtavat samaan tyyliin: väljät mustat housut ja nuden-väriset topit, paitsi miehillä paljas ylävartalo. David Fleischer on mies pukujen (ja lavastuksen) takana. Taitavalla valosuunnittelulla kaikki näyttävät rivissä samalta.

Tämä on komeaa katsottavaa, mutta ei sillä tavalla elegantin kaunista. Robotinjäykät liikkeet vaihtuvat lennosta sulavuuteen, mutta semmoinen sievyys puuttuu. Eikä sitä jää kaipaamaankaan. Liike ei lopu, vaikka se hidastuu. Teknosävyistä siirrytään taas hitaasti sellon tai pianon maisemaan. Siilitukkaisen miehen soolo on henkeäsalpaavaa katsottavaa.


Kiva nähdä katsomossa paljon nuoria ja lapsiperheitäkin. Festivaalin taiteellinen johtaja istuu takanani ja huutaa lopussa seisaaltaan bravota. Eikä tarvitse Jorman yksin taputtaa ja hurrata, kyllä tämä uppoaa moneen muuhunkin. Liki täysi kaupunginteatterin katsomo on tunnin ja vartin jälkeen myyty, minä muiden mukana. Vanhasta kotikaupungistani Sydneystä tulee paljon hienoja asioita.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.