Mankeli / Tampereen työväen teatteri 5.3.2023

Joskus on kiva lähteä teatteriin ihan vaan ex tempore. Niin tein tämän Mankelin kanssa. Jotenkin houkutteli nähdä miten esitys yhdelle ihmiselle ja viidelle mankelille toimii, koska sellaista en ole nähnyt ennen. Eikä taatusti ole kukaan muukaan. Ja kun vielä luin työryhmästä ja tekijöistä niin päätös oli just oikea. Eikä todellakaan tarvinnut katua! 

Tämä oli hyvin yhteisöllinen ja vähän osallistavakin esitys. Työviksen Kellariteatteri oli juurikin sopivan intiimi paikka, ja lämminhenkinen esitys sujahti ihon alle ja toi sinne seesteisen olon.

Alussa saimme kukin ottaa muovailuvahamöykyn mukaamme katsomoon, sitä oli terapeuttista pyöritellä käsissään ja aika hienoja luomuksia kanssakatsojat saivat aikaan! Muutaman tuotos pääsi mukaan esitykseenkin! 

Meri-Maija Näykki vastasi esityksen konseptista ja ohjauksesta ja lavalla nähtiin Miradonna Sirkka. Ja ne viisi erikokoista mankelia. Yksi itse asiassa oli jo lämpiössä, ja aktiivisesti mukana koko esityksen ajan, katon rajassa risteilevää narua kelaamassa. Mankeleilla on ehkä vähän huono maine nykyään, tai ehkä aika on vain ajanut niistä ohi. Monella on lapsuudenmuistoja missä peloteltiin laittamasta sormiaan mankelin sisään, ja salaperäisesti pyykki niissä silisi äitien ja mummojen käsissä. Nyt mankelit oli valjastettu hommiin, milloin vetivät kankaita sisäänsä ja milloin mitäkin. Dynaamisesti kuitenkin mukana. 

Miradonna oli eteerinen ja hieman ehkä salaperäinenkin hahmo, ja hän onnistui hienosti luomaan intiimin ilmapiirin Kellariteatterin tilaan. Pääsimme kaikki katsomaan miten hän taituroi mankelien kanssa nykysirkusta, tanssia ja akrobatiaa yhdistellen. Jo alussa meille kerrottiin että saamme katsomossa olla sellaisia kun halutaan, nukkua tai nauraa tai vaikka poistua kesken kaiken. Kukaan ei kyllä lähtenyt, mutta moni selkeästi nautti. Tämä oli niin erilainen esitys.

Yleisö pääsi osallistumaan myös lakananvetoon, perinteisellä tavalla, ja sitten ne mankeloitiin (lakanat, ei yleisö). Mietin missä ihmiset oppivat perinteisen lakananvetotaidon, koska kaikki osaavat sen suunnilleen samalla tavalla. Kai se on niitä sukupolvelta toiselle periytyviä taitoja sitten. Koko esityksessä oli verkkainen new age -henkinen tunnelma. Jota tietenkin Markus Tapion musiikki ja äänisuunnittelu korosti. Äänimaisema oli rauhoittavaa ja meditoivaa ja Miradonnan liikkeet rauhallisia ja verkkaisia. Kun vaate jää kiinni mankeliin, äänikin vouvvaa sopivasti. Välillä musiikki on kilkuttavaa ja minimalistista, välillä tanssibiitillistä. Ja välillä siitä on vain aavistus, häive ilmassa.

Mynthon Wallin pukusuunnittelu oli ilmavaa ja vaaleaa, liehuvaa ja rentoa. Alina Pajulan valo- ja tilasuunnittelu toi kontrasteja lavalle ja liikkuvien mankelien avulla tila muuntui myös sopivasti. 

Taiteellisen elämyksen lisäksi katsojat saivat aimoannoksen tietoa mankeloinnista. Infolappuja löytyi mitä eriskummallisimmista paikoista pitkin ja poikin Miradonnaa. Tiesitkö sinä että mankelointi sulkee kuidut niin että kehosta öisin erittyvä hiki ja rasva ei imeydy lakanoihin niin hyvin?

Mankelin voimakin tulee nähtyä ja monta uutta puolta näistä koneista muutenkin. Kaiken ytimessä on esiintyjän ja koneen vuorovaikutus, jopa symbioosi. Välillä mankeli saattaa imaista vaikka paidan mennessään, mutta ei se menoa haittaa. Horisontaalista akrobatiaa ja kehotaidetta, Mirabella todellakin heittäytyy kokonaan tähän mukaan. Pikkuruiseen pöytämankeliin on hyvä laittaa kaikenlaista litistymään ja pääsemme katsomaan tätä lakanoihin heijastuvan videoinnin kautta.

     

Kertakaikkisen lumoava esitys kaikessa eksentrisyydessään! Olen iloinen että keksin mennä tänne, ihan vaan sunnuntai-iltapäivän keskellä. Pieni esitys, mutta todella mieleenpainuva ja omaääninen. Tämänkaltaista residenssi-toimintaa lisää, kiitos!

Kuvat otin itse.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gravity & Other Myths: Out of Chaos... / Tanssin talo 25.2.2023

Tunti ja vartti puhdasta tykitystä! Australialainen Gravity & Other Myths on aivan mainio poppoo. Heidän esityksensä ovat paitsi teknisesti ja taiteellisesti maailman huippuluokkaa, myös todella hauskoja! Edellisen kerran näin ryhmän Kansallisteatterin lavalla 2019, silloinkin Cirkon vierailuesityksenä. Backbone oli huippuhieno esitys, joten odotukset olivat korkealla. Nyt paikka oli vaihtunut upouuteen Tanssin Taloon, jossa tämä oli samalla ensimmäinen vierailukertani. Hauskaa oli nähdä miten vanhat tilat integroituivat uusiin.

Darcy Grantin ohjaama Out of Chaos... kesti tunnin ja 20 minuuttia ja verkkaisen, jopa seesteisen alun jälkeen päästiin hurjaan vauhtiin. Aluksi olemme pimeydessä, kuuntelemme rahisevaa pianomusiikkia. Esiintyjät saapuvat katsomon reunoja alas, taskulamppuja kantaen. Jokainen alkaa pölisemään jotain. Muusikko (monipuolinen Sonja Schebeck) pysäyttää kaiken mölinän napinpainalluksella. Näin se planeetankin elämä alkoi, joko luomiskertomuksen tai evoluution mukaan. Alun kaaoksesta alkaa muodostua jotain tolkkuakin. Pikkuhiljaa näemme valonvälähdyksissä ihmispyramideja ja eri asennoissa olevia ihmispatsaita. Liikkeet ovat hitaita, kaikki on äänetöntä. Pyramidien jälkeen rytmistä kävelyä, tarkasti eri muodostelmissa. Hetkittäin tämä muistuttaa nykytanssiesitystä, mikä tietysti esityspaikkaan sopiikin, Muusikko toimii maestrona joka ohjailee kurittomia artisteja kuin joku... niin, luoja.

Seuraavaksi siirrymme musiikilla ryyditettyihin taitaviin pariakrobatiakuvioihin. Huh miten hienoa! Schebeck soittaa ja sämplää ja toistaa samoja kuvioita tablettikoneellaan. Esiintyjien ajoitukset ovat partaveitsenteräviä. Trikkausta, breakdancea, jokainen saa loistaa omalla vahvuusalueellaan. Esiintyjiä on muusikon lisäksi kahdeksan, vahvoja (pyramidien alaosia) ja sitten pikkiriikkisen jänteviä, jotka lentävät yläilmoissa kuin kolibrit, painovoimaa ja muitakin fysiikan lakeja uhmaten. Hidastetut liikkeet ja heitot ovat kyllä vaikuttavia katsoa.

Huomionarvoista on että tämä ryhmä ei käytä turvaköysiä, vaikka pyramidit ovat neljänkin hengen korkuisia. Toki muu ryhmä on alhaalla valmiudessa. On jotenkin inhimillistä että myös tällä tasolla muutamia lipsahduksia sattuu, ei onneksi mitään korkealta putoamisia tms. Vaan on se ihmeellistä miten nämä osaavat, ovat notkeita, ketteriä ja käsittämättömän vahvoja. Uskomatonta että yksi ja sama henkilö (Lisa Goldsworthy) pystyy olemaan kolmen hengen pyramidissa sekä ylimpänä, keskellä että alimpana. 

Isot aplodit koko muullekin esiintyjäryhmälle: Martin Schreiber, Simon McClure, Lewie West, Lewis Rankin, Mieke Lizotte, Dylan Phillips ja Amanda Lee. Kyllä on talenttia!

Esityksessä on myös aika paljon puhetta, sen sekopäisen mölinäpölinän lisäksi. Välillä kaikki seisovat rivissä höpisemässä miten jännittää ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja muusikko käy työntämässä mikkiä kunkin suun eteen vuorotellen. Välillä myös liikkeitä selostetaan kuin urheilukilpailuissa ikään. Varsin viihdyttävää!

Apuvälineitäkin, niiden taskulamppujen lisäksi, nähdään eli metallisia (?) hulahulavanteita. Näemme oikein kilpailun! Ja sen jälkeen mielettömän taitavaa parityöskentelyä vanteilla. Mukana on myös pyöreitä pieniä pöytiä, joita käytetään vähän kaikenlaiseen. On mainiota että lahjakas muusikko on hienosti mukana esityksessä, jopa ihan akrobatianumeroissakin. Ei taida kiivetä pyramidin päälle ensimmäistä kertaa... On myös opettavaista huomata miten laulu muuttuu kun joku seisoo mahan tai pään päällä!

Esiintyjät aloittavat iltapuvuissa ja pikkuhiljaa niitä kuoritaan pois päältä. Ollaan tavallisissa kamppeissa ja lopulta enemmän alusasuissa. Emma Brockliss vastaa pukusuunnittelusta, Näin se evoluutio etenee, syntymästä kuolemaan ja kaaoksesta seesteisyyteen. Pidin myös kovasti hienosta valosuunnittelusta (Geoff Cobham ja Max Mackenzie). Miten oivaltavasti spottivaloja käytettiin, sekä yksittäisinä valontuojina pimeyteen että kollektiivisesti. Ja keinumassa katosta naruissa! Lisäksi pimeys on myös oleellinen osa tätä esitystä. Ja liikuteltavat valonheittimet, niillä saa hienosti kohdennettua huomion oikeaan kohtaan.

Jos nyt jotain valittamista keksisin niin se että lavalla välillä tapahtuu niin paljon yhtäaikaa että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. En kyllä tiedä onko se välttämättä huono, tai yleinen ongelma.

Monta ooh ja aah hetkeä koin, ja kyllä muutkin tuntuivat viihtyvän liki täydessä salissa. Katsomossa oli tosi paljon nuoria ihmisiä, hienoa! Out of Chaos... on sekä hauska että koskettava, mutta tärkeintä on kuitenkin virtuoosimaisen taitava akrobatia. Kun tämä porukka saapuu Suomeen seuraavan kerran, minut löytää taatusti katsomosta. Tämmöistä näkee liian harvoin.

Esityskuvien copyright Carnival Cinema ja John Fisher.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta viides näytös / Tampereen työväen teatteri 22.2.2023

Tiedättekö sen tunteen kun odottaa jotain ihan kamalasti, vaikka nyt lapsena joulupukkia, ja sitten joutuu pettymään. Joulupukin paketista paljastuukin uudet sukat tai kalsarit, eikä toivottua legosettiä tai taikurin vermeitä. Vähän tämmönen fiilis mullekin nyt tuli. Olen kova Tšehov-fani, ja tykkään paljon myös scifistä. Alien-elokuvat ovat ehkä jääneet vieraammiksi, mutta osuuteni niistä olen nähnyt. Kun sitten viime syksynä kerrottiin että ohjaaja-käsikirjoittaja Jakob Öhrman yhdistää nämä kaksi eli Tšehovin Kolme sisarta ja koko Alien-tetralogian, olin hyppiä ilmaan ilosta (ja vähän hypinkin). Mikä yhdistelmä! Hetkeäkään en epäillyt etteikö tämä kombo toimisi, tai miettinyt että miten tämä toteutetaan. Olin ekstaasissa! Kolme sisarta ja viides näytös, jee!

Vaan kuinkas sitten kävikään? Valitettavasti jouduin pettymään. Vajaan kolmen tunnin näytelmän aikana todella monta kertaa. Esityksessä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Joo, tunnistin sieltä kolmen sisaren Mashan (Inke Koskinen), Irinan (Fanni Noroila) ja Olgan (Sonja Kuittinen) kaipuun Moskovaan, ja pieniä pätkiä alkuperäistekstistä. Tunnistin myös Alien-leffoista tutut avaruushirviöt. Kaikki muu olikin sitten enemmän tai vähemmän päätöntä älämölöä, rasittavaa kiroilua, löysää valumista pitkin näyttämöä, kummallista muka-taiteellista kohkausta, räppärikaksikko Sofan (Kuittinen & Noroila) laulua ja kaikenlaista muuta ihme-tauhkaa. Ei ole koko teatterinkatsomisurallani ollut montaa kertaa kun olen halunnut lähteä väliajalla pois, mutta nyt tämä oli hyvin lähellä. Tarkemmin ajateltuani se edellinen kerta oli Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa kymmenen vuotta sitten, Tšehovia sekin! Ja siitä huolimatta hän on yksi lempinäytelmäkirjailijoistani.

Onneksi en lähtenyt, esitys seestyi ja parani toisessa näytöksessä.

Mikä ihme tässä sitten riepoi? Oliko se vaan se kumma meuhkaus vai mikä? Yritin ymmärtää, koitin nähdä mitä Öhrman työryhminen halusi molemmista teoksista kertoa. En vaan löytänyt sitä punaista lankaa. Väliajalla mietittiin muutaman aktiivisen teatterikävijän ja siitä kirjoittavan kaverin (kiitos vaan Talle ja Eija väliaikapohdinnoista!) kanssa mikä meissä on vikana kun emme ymmärtäneet. Onko se ikä eli olemme auttamattoman vanhoja katsomaan tämmöistä? Katsomossa oli kyllä paljon nuoria eli parikymppisiä, ehkä tämä todellakin oli ikä/sukupolvikysymys?

Sen mölinän ja hälinän lisäksi minua ainakin häiritsi livekuvaaminen. Ääni ja kuva eivät muutenkaan ole aina synkassa, mutta nyt vielä äänet ajettiin jonkun ihme muuntimen läpi että kaikki tuli muutenkin oudon epäsynkassa ja metallisesti. Välillä saimme katsoa vain tapahtumia jostain muualta, kuvattuna. Haluan uskoa tämän olleen livekuvaa mutta saattoihan se olla vaikka tallenne. Tekstitys oli kyllä välillä ihan tarpeen koska puheesta ei aina saanut selvää. Liikekielikin oli sellaista nykivää.

Lars Idmanin lavastuksessa oli venäläisromanttista tyyliä yhdistettynä kalseaan avaruusalusestetiikkaan, kuten sopiikin. Samaa oli Brenda Gomezin pukusuunnittelussa, sotilasuniformuja, iltapukuja, korsetteja. Sopivasti slaavilaista ja scifiä. Niklas Vainion äänisuunnittelu ujeltaa ja koskee hetkittäin korviinkin. Oula Kitin taistelukoreografioista tykkäsin! Valosuunnittelu oli myös hienoa, varsinkin katsomoon tulevat punaiset sivuvalot! Kiitos Jaakko Sirainen niistä.

Välillä meno äityy uskonnolliseksikin, Alien-jahti saa gargantuamaiset mittasuhteet (noitavainot!) ja kaiken kattaa ihmisten ryömintä ja sekoilu. Jostain mieleeni putkahtaa Jouko Turkka. Tuskaisat kohtaamiset alieneiden kanssa ja kiemurtelut maassa, ääh, tämä on niin nähty. Kuolemisetkin kestävät ikuisuuden. Kohtaukset (kuten koko esityskin) oli pitkitetty ja venytetty.

Mitä muuta jäi mieleeni? Ei oikein mitään. Päällimmäinen fiilis oli kaiken häly ja outous, sekä fiilis siitä että olen tyhmä kun en tajua. Mä tiedän että nämä näyttelijät ovat lahjakkaita mutta nyt sekään ei oikein välittynyt katsomoon.

Nostan kyllä hattua että Työvis antaa tilaa vähän kokeellisemmillekin esityksille, ja ei-suuren-yleisön jutuille. Jos vanha kalkkis ei kaikkea ymmärrä niin se ei tarkoita etteikö semmoiselle teatterille ole a) katsojia b) tarvetta. Menkää siis kaikki kokeilunhaluiset ihmiset katsomaan ja kokemaan!

Esityskuvien copyright Ernest Protasiewicz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bonding / Pori Dance Company & MimoArt Company, STOA 12.2.2023

Ohjaaja Mimosa Lindahl on luonut visuaalisesti todella näyttävän ja monisyisen (ja myös monimerkityksellisen) uuden teoksen Bonding. Pori Dance Companyn kolme loistavaa ja ilmaisuvoimaista tanssijaa Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka hivelevät esityksessä katsojan mielikuvitusta. Mitä kaikkea sitomiseen voikaan kuulua ja miten pienin keinoin kaiken voi ilmaista!

Aluksi katsomon päällä on valkoinen pressu, kuten myös näyttämöllä. Pikkuhiljaa ne kuoritaan pois, kuin sipulin kerrokset tai esiintyjien vaatteet. On hiljaista, myös katsomossa. Kaikki tuntuvat pidättävän henkeä. Verkkainen (ja jotenkin hauska) strippaus on oleellinen osa tunnelman luomisesta. Keneltä lähtee seuraavaksi sukka? Mihin asti riisumisessa mennään? Esiintyjien pienet katseet ja eleet kiinnittävät huomion. Kukaan ei sano mitään mutta äänettömät mietteet leijuvat ilmassa, "aina tota yhtä saa odottaa". Tämä "esivaihe" kestää kauan, mutta saa liki täyden katsomon laskeutumaan sopivaan mielentilaan. Kun äänet, musiikki ja muu toiminta alkaa, olemme valmiita!

Esityksessä hyödynnetään klovneriaa ja mimiikkaa, mutta isoin osa on toki tanssimisella sekä sitomisella ja köysileikeillä. Japanilainen sidontatekniikka shibari on esteettistä ja eroottistakin, mutta minusta Bonding menee tämän tason ylitse. Sidonnasta tulee kaunista itsestään; katsojan ajatusten ei tarvitse vaeltaa makuuhuoneen puolelle. Vaikka toki ne sinnekin saavat mennä. Esityksessä ei ole mitään pornografista, vaikka tanssijat hyvin niukasti pukeutuneita ovatkin.

Mikko Lampisen taitava ja visuaalisesti näyttävä videosuunnittelu on tärkeä osa kokonaisuutta. Sidotut hahmot vaeltavat seinillä, roikkuvat päät alaspäin kuin lepakot, liikkuvat kuin tuulessa leijaillen. Toni Randellin ja George Gaudyn äänisuunnittelu on elektronista huminaa ja toisteisia ääniä, hypnoottista ja soljuvaa. Välillä mukana on jousten purskahduksia ja outoa naukunaa välillä jotain muuta. Äänet ja musiikki ovat todella tärkeässä osassa.

Visuaalisesti luovaan esitykseen ei tarvita paljoa: valkoiset pressut tarkan valosuunnittelun (Karel Šimek) ja videoiden kanssa riittää. Ja toki köydet!

Tanssijoiden liike on myös hypnoottista, aistillista. Välillä kerätään pressukasoja pois ja kuljetellaan niitä kömpelösti, sitten siirrytään takaisin sulavaan liikkeeseen. Valot ja varjot vuorottelevat, outo musta neliö kasvaa ja pienenee, pianomusiikki soi. Valosiltaa pitkin voi kävellä. Uppodun mukaan tähän maailmaan ja tunnelmaan. Tanssijoilla on suuri luotto toisiinsa, että toinen pitää kiinni tiukasti. Tätäkin se bonding voi tarkoittaa. Turvallisuutta. Munkkikuoron hymistessä taustalla vajoan transsiin. 

Tunnelmasta toiseen voidaan vaihtaa lennossa - yhtäkkiä lavalla juostaan ympyrää, vähän päättömän oloisesti. Mutta on siinäkin ajatusta. Esityksessä on paljon hauskuutta ja huumoria, mutta hyvin hienovaraisella tavalla.

Bonding on visuaalisesti todella tyrmäävä esitys. Tanssijakolmikko on todella lahjakas ja notkea. Mitään perinteistä tanssia on turha odottaa, vaan yllätyksiä on tarjolla monta kertaa. Erinomaisen hieno esitys, niin liikkeellisesti kuin muutenkin. Yllätyksellisyys on lahjakkuutta.

Esityskuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hylkäämisen päivät / Tampereen teatteri 7.2.2023

Heti kärkeen tunnustus: en ole ikinä lukenut yhtään Elena Ferranten kirjaa. Olkoonkin suosittu ja ties mitä, mutta jostain syystä en vaan ole lukenut. Ja jotenkin tuntuu ettei ole mitään kiirettä tutustua hänen teksteihinsä. Tämä Tampereen teatterin uutuus Hylkäämisen päivät pohjautuu varhaistuotantoon, ajalle ennen menestynyttä Napoli-sarjaa.

Liisa Mustosen ohjaama näytelmä kertoo keski-ikäisestä Olgasta (Mari Turunen) jonka elämässä on kaikki hyvin. On kiva mies Mario (Henry Hanikka), kaksi teini-ikäistä lasta Gianni (Ville Mikkonen) ja Ilaria (Elina Hietanen), on Otto-koira ja kiva koti. Eräänä kauniina päivänä mies vaan ottaa ja lähtee, ilman mitään ennakkovaroituksia. Tästä alkaa Olgan kiirastuli, missä nainen käy läpi sen seitsemän tunnetta, joista katsojalle päällimmäisenä välittyy raivo ja sekopäisyys. Kun aikaa kuluu hän löytää taas itsensä ja elämänsä, mutta helppoa se ei ole. Katsojallekaan. 

Mari Turunen on kyllä ihan loistava, mutta Olgan mieletön kohkaaminen, huuto, hysteerinen käytös ja meuhkaaminen on tosi raskasta katsottavaa. Hän muuttuu hahmona niin ärsyttäväksi että huomaan ajattelevani ettei ihme että ukko lähti. Hän on kamala lapsilleen, koiralle, naapurin muusikolle Carranolle (Tomi Alatalo) ja koko naapurustolle. Ystävä kuuntelee kyllä kärsivällisesti mutta minä en jaksaisi sympatiseerata. Näytelmä on sekä kasvutarina, perhedraama että avioerokuvaus.

Vaikka koiralle käy huonosti, lapset sairastavat ja lisää vettä myllyynsä Olga saa kun hän huomaa kenen naisen tähden hänet on jätetty (sillä aina kuvioissa on se toinen nainen, eikös) niin en tunne lainkaan sympatiaa tätä pimahtanutta naista kohtaan. Ymmärrän hänen vahvat tunteensa ja reaktionsa, mutta minusta hän on vaan tosi rasittava.

Mario piipahtelee välillä kotona lapsia katsomassa ja tämä ei tunnu auttavan Olgan mielenterveyttä lainkaan. Se vuorottelu normaaliuden kulissien pitämisessä ja todellisuudessa on ristiriitaista. Vaikka Olga koittaa koota itsensä ja noudattaa tiukkaa itsekuria, ei se onnistu lainkaan. Lapset ovat myös todella rasittavia ja hälyisiä. Mutta se täytyy sanoa että upeasti Mikkonen ja Hietala teini-ikäisiä näyttelevät. 

Tiiti Hynnisen kaunis valosuunnittelu jäi kauniina mieleen. Paljon varjoja ja hämäryyttä.

Minun tämä ei nyt vedonnut. Liikaa huutoa ja kohellusta. Onneksi mukana oli hieman huumoriakin, ja hiljaisempiakin hetkiä. Loppu konserttikohtauksineen oli seesteinen ja kaunis. Kaikki saavat rauhan, niin Olga kuin katsojatkin. Ja kuten jo todettu, Mari Turunen on se luonnonvoima joka tässä loistaa. Tai ehkä loistaminen on väärä sana. Vyöryy, mylvii, raivoaa ja temmeltää kuvaa ehkä paremmin. Hieno roolityö!

Mahdoinko olla väärää kohderyhmää, oliko oma mielentila ihan vinksallaan, vai mikä tässä nyt mätti. Uskoisin että moni tästä pitää, ja samaistuukin Olgaan. Minä en löytänyt mitään mihin tarttua, mitään kiinnekohtaa. 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeanne D'Arcin housut / Tampereen työväen teatteri 24.1.2023

Työviksessä on ollut tänä talvena menossa kauhean hyvä buumi. Loistavia ja räväköitä ensi-iltoja toinen toisensa perään! Linda Wallgrenin kirjoittama ja ohjaama Jeanne D'Arcin housut yhdistää oivallisesti historiallista draamaa, modernia musiikkiteatteria, muutaman vuoden takaista päivänpolitiikkaa ja mystistä murhaoikeudenkäyntiä. Keskiössä on kolme vaikuttavaa naista Jeanne D'Arc (Inke Koskinen), Anneli Jäätteenmäki (Sofia Smeds) sekä Anneli Auer (Miia Selin). Kaikki nuoremmat katsojat eivät heitä ehkä muista, mutta katsokaa pohjatiedot netistä. Kun ei valitettavasti käsiohjelmaakaan ole mihin olisi taustatarinat kätevästi saanut. Käsiohjelman puute onkin ainoa miinus illassa.

Reilut 2,5 tuntia kaikki aistit täyttävää tykitystä. Janne Vasaman videosuunnittelu yhdessä Juha Haapasalon valojen (ne loisteputket!!) ja Niklas Vainion äänien kanssa luo kiinnostavan ja välillä aika hektisenkin visuaalisen maailman. Vanhat Auer- ja Jäätteenmäkiaiheiset uutisklipit avaavat taustoja, ehkä. Ainakin muistuttelevat niitä mieleen. Monenlaiset ääniefektit ovat mainioita.

Vauhtia piisaa myös Juho Gröndahlin dramaturgiassa. Näyttämöllä on suvantokohtia aika vähän, mutta sitten kun maltetaan rauhoittua kuten päähenkilöiden saunakohtauksessa, se tuo uuden ulottuvuuden tekstiinkin. Älykästä tykitystä, tuoden oivaltavasti dokumenttiteatteria mukaan näyttämölle. Wallgren on kyllä yksi kiinnostavimpia teatterintekijöitä nyky-Suomessa. Poliittinen ulottuvuus näytelmäteksteissä ei ole aina niin helppoa ilman että siitä tulee kuivaa ja saarnaavaa. Jeanne d'Arcin housut on siinäkin mielessä onnistunut. Kaipaan jatkuvasti kiinnostavia uusia näytelmiä joissa on fiksu teksti. No tässä juuri sellainen. 

Monipuolinen muusikko Petra Poutanen on integroitu taitavasti esitykseen ja hieno musiikki on jatkuvasti läsnä. Milloin eteerisen kaikuvana ja milloin piinaavan ahdistavana. Lisäksi hän ehtii mm. pyövelöimään ja esittämään pyökkiä.

Aluksi esityksen "ohjaaja-käsikirjoittaja" tulee kertomaan katsojille tämän kaiken olevan vain teatteria ja tulkintaa näistä kolmesta hahmosta. Kas, emmepä olisi sitä oivaltaneetkaan. Hieno näyttelijäkaarti vaihtaa lennossa rooleja ja näemme päähenkilöiden lisäksi tukun hersyviä rooleja. Pääkolmikko tekee lavalla isoimmat roolityöt ja kaikki ovat erinomaisen onnistuneita. Taitavan maskeerauksen ja peruukkien (a'la Pepina Granholm) avulla ovat vielä näköisiäkin, erityisesti Annelit. Myös Sanna Levon pukusuunnittelu oli näyttävää, Jeanne d'Arcin liehuvat ja läpikuultavat asusteet ihan tyrmäävät. Samalla naisellisia ja sotilaallisia. Jäätteenmäen saunahepuli jäi kyllä verkkokalvoille!

Samuli Muje on hauska mm. peitepoliisi "Seppona" ja kranaatinheitinjärjestelmänä, ja Jyrki Mänttäri oivallinen politiikantoimittaja Tarmo Ropposena (ja loistava Sanna Marinina). Pyry Äikään Tarjo Halonen saa hykertelemään ja Jessica Rabbit saa leuan loksahtamaan auki. Näemmä piirroshahmosta saa aika näköisen näinkin! Tytti Yli-Viikari (Äikää) juontamassa kokkisotaa, voi hurlumhei.

Esitys pohtii median, yleisön ja julkisuuden rooleja ihmisten elämässä ja tuomitsemisessa. Voidaanko ihminen tuomita julkisesti jo ennen oikeuden päätöstä, ja voiko tätä (mahdollisesti erheellistä) mielipidettä enää kääntää? Some ja media on nykyään kaikessa mukana vähän liikaakin, mutta osattiin sitä revitellä ennenkin. Jos huomio kiinnitetään siihen voiko nainen käyttää housuja tai miten lyhyeen hameeseen hän pukeutuu, niin ollaan hieman hakoteillä. Ihmisten mielikuvitus lähtee helposti laukalle, kuten näissäkin kolmessa tapauksessa. Ja miten se saatananpalvontakortti on sieltä niin helppo kaivaa esiin? Naisten syyllistäminen faktojentarkistuksen sijaan on paljon helpompaa. Noidat roviolle vaan, olivat syyllisiä tai eivät. Valta on kumma asia, ja nainen vallan kahvassa todellinen uhka. Polittinen peli on kyllä käsittämätöntä, oli 1400-luvulla ja on sitä nyt. Yhtä suhmurointia ja lehmänkauppoja. 

Jeanne d'Arcin housut tarjoaa vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja - näinkin se olisi voinut mennä. Vai mahtoiko oikeasti mennäkin? Esitys tarjoaa silmäkarkin ja viihdyttämisen lisäksi paljon pohdintaa. Jokainen voisi ehkä katsoa peiliinkin; miten itse reagoi kaikenlaisiin somekohuihin, roskalehtien klikkiotsikoihin ja muuhun joutavanpäiväiseen. Totuus on tuolla jossain, mutta missä?

Ja jos et Tampereelle asti pääse tai saa lippuja, niin tämä vierailee myös Espoon kaupunginteatterissa maalis-huhtikuun taitteessa kolmen esityksen verran. Vahva suositus!

Kuvien copyright: Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.