maanantai 25. marraskuuta 2019

Kolmen kimppa / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2019

Kuten monesti on tullut todettua, farssi ei ole ihan mun juttuni. Mutta kun kalenterissa oli just sopivasti kolonen, ja kun tässä oli aika kiinnostava tekijäporukka, niin sain ylipuhuttua itseni katsomaan HKT:n Pasilan näyttämölle. Ja oikeasti olen iloinen että menin! Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa oli varsin vauhdikas esitys, ja bonuksena meillä oli Pasin ja Tallen kanssa oma teatteribloggaajien kolmen kimppakin.


Liisa Mustonen vastasi ohjauksesta ja hyvin hän oli saanut elinvoimaisen kolmikon ruotuun. Nuoripari Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat onnellisia, vai ovatko. Suhteen uutuudeenviehätys alkaa ilmiselvästi laantua, koska Pauli haluaakin erota. Hänessä ei vaan ole miestä ilmoittaa asiasta, vaan on fiksumpaa (?) alkaa ketkuilemaan. Ja mikä olisikaan parempi kikka siihen kuin kutsua kaveri Martin (Olli Rahkonen) majailemaan heidän asuntoon kunnes Sofia lähtee. No, vaikuttaapa suunnitelma hyvältä. Valitettavasti, tai onneksi, asiat eivät aina suju niinkuin Strömsössä, vaan ihan toisin. Mutta monen hauskan mutkan kautta. Pari tuntia tässä soudetaan ja huovataan ja loppu on aikamoisen yllättävä!


Koko näyttelijäkolmikko venyi aika hienoihin suorituksiin. Varsinkin Jarkko Niemen ihan maanisen kamala marttyyri-Pauli oli helmirooli! Mikä drama queen! Sen sijaan Martin on kunnollinen ja kiltti, vähän väritön hahmo. Aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten lähtee lapasesta senkin edestä. Ei mennyt Paulin valmennus hukkaan! Kyllä tässä menossa alkaa olemaan koetuksella niin miesten ystävyys kuin kaikki muutkin suhteet. Sofiakin on aika pitkämielinen ja ymmärtäväinen ihminen, ainakin jossain määrin.

Mikään ei pistänyt pahasti silmään Tellervo Syrjäkarin lavastuksessa tai puvustuksessa, eli sellaista sopivan miellyttävää katseltavaa. Hyvää taustaa reheville henkilöhahmoille.


Kyllä tämän esityksen kanssa aika kului ihan rattoisasti, vaikkei ihan mun juttuni ollutkaan. Sai nauraa ja sai miettiä mitä ihmettä äijät (tai lähinnä siis Pauli) keksii seuraavaksi. Kirjahyllyjen totaalituho oli aika kamalaa katsottavaa bibliofiilille! Kolmen kimppa oli sellainen peruskiva esitys, vähän kevyttä höttöä vailla sen syvällisempiä pohdintoja.

Esitys hieman venyi alkuperäisestä kahdesta tunnista hieman ennen väliaikaa sattuneen sairaskohtauksen vuoksi, mutta aika hyvin katsojat sen ottivat. Muutama näytti kadonneen väliajan aikana kokonaan. Näitä ikäviä juttuja aina välillä sattuu, ja hyvin henkilökunta asian hoiti.


Kiitos Talle ja Pasi hyvästä nepalilaisesta ruuasta (kera huonon palvelun) ja seurasta, ja anteeksi omat kauppakeskusahdistukseni! Oli tosi kiva ilta, mutta valitettavasti tämä oli Kolmen kimpan viimeisimpiä esityksiä, joten te ette pääse sitä enää kokemaan. Eikä teillä olisi näin hyvää omaa kimppaa ollutkaan!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, kolmen kimppakuvan otti joku kanssakatsoja, kiitos!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Naive Man Company: Luulosairaat / Espoon kaupunginteatteri 23.11.2019

No nyt oli jotain erilaista! Nimittäin Naive Man Companyn suomalais-norjalainen yhteistyö Luulosairaat Espoon kaupunginteatterissa. Se yhdisti Molièren klassikkonäytelmän Luulosairas akrobatiaan, tanssiin, fyysiseen teatteriin, barokkimusiikkiin ja aika metkaan lavastukseen. Monipuolista, välillä aika päätöntäkin kohellusta. Mutta hirveän viihdyttävää! Esitys ei todellakaan edellytä Luulosairas-näytelmän tuntemista, koska se on läsnä vain viitteellisenä, jotenkin niinkuin häälymässä siellä taustalla.

Pari vuotta sitten näin Naive Man Companyn loistavan Prosperon Helsingin kaupunginteatterilla, ja se oli tosi hienoa. Samalla tavalla eri taiteenaloja luovasti yhdistävä kuin Luulosairaatkin.


Maksim Komaron ohjaamassa esityksessä nähdään barokkiperuukissa ja valkeassa kerrastossa keekoileva heppu, se luulosairas/Molière (norjalainen tanssija Terje Tjøme Mossige) jota väsyttää... Sitten on breakdance-spesialisti ja sirkusmaestro Kalle Lehto sekä saksalainen ilma-akrobaatti Bellina Sörensson. Yhdessä tämä kolmikko sekoilee, kömpelöi ja hurvittelee, mitä moninaisimmilla tavoilla. En tiedä oliko alussa joku juonensorttinen, mutta se kyllä katoaa kuin tuhka tuuleen kun kierroksia tulee lisää.

Heti aluksi mielleyhtymä legendaariseen Näytelmä joka menee pieleen-farssiin ovat ilmeiset lavasteiden kaatuillessa ja tavaroiden putoillessa. Mutta yhtäläisyydet loppuvat kyllä nopsaan. Kroonisesti uupunut Molière-hahmo joutuu keppostelevien assistenttiensa uhriksi, nämä kun liikuttelevat hänen raajojaan tai heiluvat savukoneen kanssa.

Esitys koostuu kyllä todella monista elementeistä: peilikuvakikkailua, yleisön edustajan hyödyntämistä (se tuntuu olevan vakkari nykyään lähes joka esityksessä missä on nykysirkusta), pieniä kannibalismihetkiä, rullaluistelua ja lopulta naisavustajakin ripustetaan naruilla manipuloitavaksi katonrajaan. Auts, omiinkin raajoihin sattuu. Kaikki saattavat kadota myös aallokon syövereihin ellei ole tarkkana. Ja lopuksi on lavalla pelkkää hävityksen kauhistusta.


Kovasti kaikkea puuhastelua, mitä pitää oikeasti seurata tarkasti, eli ei kyllä sellainen esitys mitä lapset jaksaisivat keskittyä katsomaan. Ja kannibalismin ja pienen alastoman vilahtelunkaan vuoksi ei ehkä ihan perheen pienimmille passaa.

Jan Balcarin äänisuunnittelu on vähintäänkin luovaa ja tempaisee hienosti mukaansa. Myös musiikki kutkuttaa minua, koska ei se pelkästään barokissa pysy. Ja Pavla Kamanován lavastus on runsaan yltäkylläinen, alkaen "normaalista" teatterista ja päätyen, jaa-a. Kaaokseen?

Luulosairaat on kertakaikkisen monitasoinen esitys, joka viihdyttää hyvin sen tunnin mitan mitä kestää. Kukapa sitä nyt juonta niin kaipaisikaan kun on tälläistä!


Kuvien copyright Kalle Nio.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Jussi & Jussi / Teatteri Telakka 21.11.2019

Niin herkullisen kuuloinen kattaus tämä Teatteri Telakan loppusyksyn uutuus että ilman muuta katsomislistalla. Odotukset olivat korkealla, ja täytyy sanoa että niiden yli mentiin reippaasti. Tanjalotta Räikkä on käsikirjoittanut ja ohjannut huikean hauskan ja karnevalistisen runsaudensarven, vaikka aihehan on mitä vakavin. Ja on tässä ihan synkempikin puoli. Mutta välillä se asia meinaa peittyä kaiken koheltamisen alle. Silti nappisuoritus Jussi & Jussi on, menkää katsomaan!

Historiankirjoja ja erilaisia lähteitä on käytetty paljon, ja se näkyy kyllä. Toki osa on sitten vedetty myös ns. hatusta, mutta mitä se haittaa, kun lopputulemana on hyvä esitys. Tekstitulvan määrä on välillä aika hengästyttävä ja ehkä jostain olisi voinut vähän tiivistääkin, varsinkin toisessa näytöksessä. Henkilöt historian hämäristä on tuotu lavalle tosi eläviksi. Taustatarina menee niin, että vuonna 1665 tuomittiin Taivassalossa kaksi renkiä, Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika. Heidän rikoksensa oli "sodomiittinen synti" ja tuomiona mestaus kirveellä ja roviolla poltto, sekä vielä tuhkien heittäminen tuuleen. Tästä lähdetään rakentamaan ensi-illassa liki kolmetuntiseksi venyvää esitystä.


Telakan piskuisella ullakolla on ensinnäkin huikean upea kolmihenkinen bändi K:H:H:L, jota Pekko Käppi luotsaa jouhikon soiton ohella. Tai ei tässä kukaan ketään luotsaa vaan Tommi Laine ja Nuutti Vapaavuori ryöstäytyvät käsistä ihan samallatavalla kuin Käppikin. Muusikot eivät todellakaan tyydy vain soittamaan lavan nurkassa vaan he ovat iso osa esitystä sujahtaen Kohtalottariksi. Musiikki on kansanmusiikkihenkistä, mutta välillä meno äityy silkaksi punkiksi, välillä taas bluesia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Jos on musiikki värikästä niin sitä on myös Perttu Sinervon yltäkylläinen lavastus ja Tanjalotta Räikän puvustus. Valtava määrä vaatteita, koska onhan henkilökavalkadikin runsas. Bändin mekot ja kaikki mahdollinen tilpehööri, herranjestas. Valot ovat Nadja Räikän käsialaa.

Lavalla käy välillä sellainen hulina että heikompaa hirvittää. Katsomo nauraa niin kovaa että pelkään Telakan katon tempautuvan irti sen voimasta. Toisessa näytöksessä sitten siirrytään tunnelmasta toiseen ja moni näkyy pyyhkivän silmiään. Parhaita tämmöiset jutut mitkä pistävät katsojan kokemaan tunteita laidasta laitaan.

        

Lavalla nähdään kolmen monipuolisen muusikon lisäksi Antti Mankonen ja kaksi NÄTY:n opiskelijaa Arttu Soilumo sekä Santeri Niskanen, keille tämä esitys toimii myös ammattiharjoitteluna. Ja jumalaare mikä meno koko kolmikolla on! Sen lisäksi että he esittävät renkipoika-Jusseja, niin taipuu pyövelin, kirkkoherran, kuningatar Kristiinan, äidin ja monet muut roolit. Meno ei ole aina niin kovin loogista, mutta yhtäkaikki kovin viihdyttävää. Jo pelkkä alku, missä Jussit ovat jalkapuissa, ja kuolema soittaa heillä... huh! Soilumolta nähdään myös hieno soolotanssiosuus.

Jussi & Jussi pohtii kuolemaa ja syntiä, maailman ja yhteiskunnan muutosta ja ihmisten asenteita. Suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus, rakkaus ja anteeksianto, sivullisuus ja yksinäisyys. Miten vaikkapa luonteenpiirteet ja erilaiset henkiset taakat periytyvät sukupolvelta toiselle - esimerkkinä pyövelin äiti ja hänen äkkipikaisuutensa. Kyllä 1600-luvulla oli vauhdikasta menoa ja se railakkuus tulee katsojille hyvin selväksi. Esitys on karnevalistinen, sirkusmainen, performanssi parhaasta päästä. Herkkää ja kaunista, kun Jussit lukevat Platonin Pidot-teoksesta Aristofaneen osuutta: miten Zeus halkaisi ison ja pyöreän androgyynin kahtia ja sen jälkeen ihmisen puolikkaat etsivät toisiaan... "jos taas mies yhtyisi mieheen, molemmat saisivat yhdynnästä tyydytystä ja he ryhtyisivät sen päätyttyä töihin ja huolehtisivat muusta elämään kuuluvasta". 


Terapiakaan ei auta, vai auttaako? Siellä piipahtaa niin Andy Warhol kuin Eino Salmelainenkin. Ja taas kerran nähdään kirkonmies joka saarnaa mm. sodomian turmiollisuudesta ja synnistä, mutta on itse langennut samaan. Mikään ei siis maailmassa muutu. "Homodemonit häipykää". Näemme myös mainioita esimerkkejä tosi miehen mallista. Ja kuka muistaa pitää itsetyydytyspäiväkirjaa...

Skandinaavista mytologiaa esityksessä on paljon. Muusikoiden esittämät Kohtalottaret Urd, Verdandi ja Skuld asustavat Asgårdissa ja koittavat pitää metallihäkkyräistä Yggdrasil-puuta hengissä. Tämä kolmikko säätää kohtalot (niin jumalten kuin ihmistenkin). Ollaan terapiassa, ollaan kiirastulen välitilassa.

Jussi & Jussi on ryöpsähtelevän monimuotoinen, ja ehdottomasti yksi syksyn sykähdyttävimmistä teatterikokemuksista. Esityksiä vielä alkuvuoteen 2020 asti.


Kuvien copyright Petteri Aartolahti
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. marraskuuta 2019

Amélie / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Heti kärkeen tunnustus: inhosin syvästi Amélie-elokuvaa, mihin tämä musikaali perustuu. Niin paljon että en pystynyt katsomaan sitä edes loppuun. Siitä syystä olin aika skeptinen musikaalin suhteen, mennäkkö vaiko ei? Mutta sen verran hyvä tekijätiimi - ja milloinkas Turun kaupunginteatteri on minut vielä pettänyt? Ja kun sai sopivasti kokonaisen Turku-päivän Babe-possun kanssa yhdessä.


Amélie on suht tuore musikaali (ensi-ilta oli 4 vuotta sitten) ja nyt sitten pohjoismaiden kantaesityksenä Turussa Reija Wäreen ohjaamana (ja koreografiomana myös). Pariisissa ollaan, ja kaupunki on nyvin läsnä Jani Uljaan lavasteissa ja jotenkin myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa (hyvin chic). Iso Eiffel-torni on lavalla läsnä vahvasti, ja pastellisävyiset talot ja pieteetillä suunnitellut kaupat, kahvilat ja metroasemat luovat tunnelmaa. Lisäksi Jussi Vahvaselän sovittama musiikki vie haitareineen fiilikset sinne Seinen rannoille. Kuulemma alkuperäismusiikki ei sisältänyt haitaria lainkaan, joten kiitos Jussi tästä lisäyksestä. Musiikkia kuuntelee ihan ilokseen, vaikkei siitä mikään päähän jää (meikäläisen tyypillinen ongelma musikaalien kohdalla). Kahdeksanhenkinen bändi veivaa hienosti ja kapellimestari Markus Länne johtaa.


Amélie on nuori nainen, jonka lapsuudenkoti on vähintäänkin originelli. Elohiiren vaivaama äiti (Kirsi Tarvainen) ja kosketusta karttava lääkäri-isä (Mika Kujala) antavat kuitenkin lahjaksi ihanan akvaariokalan Pörrin (ääni Aaro Wichmann, liike Jere Jääskeläinen) jonka kanssa maailma on parempi paikka. Äidin opetus tuntuu olevan että kaikki olemme yksin emmekä koskaan kohtaa toista ihmistä. No, hän ainakin kohtaa loppunsa kirkontornista. Notre Dame-kohtaus on kyllä hieno! Lapsi-Amélieta esitti minun näytöksessä Tilda Mäkimattila, lahjakas nuori esiintyjä (kaikkiaan heitä on kolme).

Aikuis-Amélie (Marketta Tikkanen) työskentelee kahvilassa, kohtaa Pariisissa eksentrisiä tyyppejä ja on vakuuttunut että maailma muuttuu paremmaksi kun tekee hyviä tekoja. Niitä hän sitten tekeekin, ihan melkein rasittavuuteen asti. Erakkomainen outolintu, mutta Tikkanen tekee kerrassaan ihastuttavan roolityön. Tämän Amélie on satakertaa nautinnollisempi kun elokuvan stalker-mainen hyypiö.


Kahvilan väki ja vakkariasiakkaat tulevat ja menevät, välillä lauraa lurittavat ja pistävät tanssiksi (tanssikuviot ovat kyllä hienoja!). Amélie matkustaa metrolla ja taas lauletaan. Voisi olla aika ärsyttävääkin, mutta ei sittenkään ole. Juonessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mimmi kiikaroi naapuriaan ja puuttuu muiden elämiin, toimien amorinakin. Omalle kohdalle vaan lempeä ei ole suotu, kunnes eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää nuoreen Ninoon (Mikael Saari) ja loppuesitys sitten meneekin sitä kuviota vatkattaessa. Onhan tässä siirappimaisen onnellinen loppu toki, kuinkas muuten.

Yksi sympaattinen hahmo on naapurin luustosairautta poteva taiteilija Dufayel (Jouni Innilä), perin juurin lupsakka mies. Renoirin Soutajien aamiainen on hänelle varsin tärkeä maalaus.

Kaikki on hupsuilevaa ja värikästä, kovin ranskalaisen oloista. Kalle Ropposen vertaansa vailla oleva valosuunnittelutaito pääsee taas kerran oikeuksiinsa kauniissa lavasteissa. Voisikohan Ropponen suunnitella kaikkiin Suomen esityksiin valot? Erityisen hauskaa olivat hehkulamput, jotka loivat sellaisen vanhanajan sirkustelttameiningin lavan reunoillekin. Esityksessä on muutenkin vähän sellainen vanhan sirkusmaailman henki. Unenomaista fantasiaa. Ja Amélien ja Ninon varjot lopussa heidän tanssiessaan, hienoa! Myös Sanna Malkavaaran kekseliäät projisoinnit hurmaavat.


Elton John (Mikael Saari) on varsinainen ilmestys, ja mikä ÄÄNI! Ja sitten on isän ja puutarhatontun kieltämättä aika erikoinen suhde. Seksikauppakohtauskin on kieltämättä hupaisa.
Lavalla tuntuu välillä olevan tosi paljon kaikkea yhtäaikaa, mutta tähän esitykseen se kyllä sopii.

Amélie on kuin vaahtokarkki, värikäs, höttöinen ja makea, mutta varmaankin hieman mielipiteitä jakava. Kuulin väliajalla ja esityksen jälkeen monenlaisia kommentteja. Itse jäi ihan hyvä mieli, kyllä tätä nyt ennemmin katsoi kun elokuvaa. Hyvää eskapismia pariksi tunniksi. Ja samalla Turun reissulla kannattaa katsastaa teemasiltakin teatterin edessä, a'la Uljas & Ropponen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Jos joku elokuva saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen niin se on Babe-possu. Se on jotenkin niin kamalan liikuttava, ja nostaa kyyneleet silmiin ilosta ja surusta. Nyt leffa on tuotu teatterin lavalle, ja oli siis ihan pakko mennä katsomaan miten ihmeessä se onnistuu. Elokuva kun on animaatio.

Ja täytyy sanoa että vallan erinomaisesti on Turun kaupunginteatteri taas kerran hommansa hoitanut. Siinä missä näyttelijöiden rajat saattaisivat tulla vastaan, otetaan nukketeatteri apuun. Osa eläinhahmoista on siis tehty perinteisellä ihminen pukeutuu eläinpukuun -tekniikalla, mutta osa on nukkeja. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja miten upeasti sekä ns. tavalliset näyttelijät näitä nukettavat, että varsinkin parin viikon varoitusajalla Baben puikkoihin hypännyt nukketeatteriammattilainen eli Merja Pöyhönen. Jonka toki pitikin olla toisena Baben nukettajana osassa esityksiä, mutta nyt Sirpa Järvenpään sairastumisen myötä hoitaa homman, ainakin toistaiseksi. Mitä ammattitaitoa! Ei ole meinaan pieni rooli tämä.



Australialaisen Dick King-Smithin alkuperäistarina ja David Woodin näyttämöteksti on vähän sellainen ryysyistä rikkauksiin-muunnelma. Hyväntahtoisen leppoisa maanviljelijä Hogget (Stefan Karlsson) voittaa possun markkinoilta, ja joulupaistiahan siitä aiotaan, varsinkin rouva Hogget (Riitta Salminen). Mutta possupa sopeutuu farmin elämään hienosti, ja varaemonsa paimenkoira Flyn (Minna Hämäläinen) opissa siitä kehkeytyy myös oiva lammaspaimen. Tosin Flyn kovakouraiset paimennusmetodit ovat Baben mielestä ihan surkeat ja hän luottaa kohteliaaseen käytökseen. Lisäksi ystävystyminen lampaiden matriarkka Mään (Pia Kalenius) kanssa takaa lampaiden suopeuden myös paimennettavina. Vaan mitäpä siitä seuraa kun isäntä ilmoittaa Baben paimenkoirien taitolajien grand prix-kisaan?? Ja muuttaako rouva Hogget mielensä joulukinkkuasiasta?

Tämä on kyllä riemastuttava näytelmä ja sopii hyvin koko perheelle (ei ehkä ihan herkimmille katsojille, minä olen vissiin ihan siinä rajoilla). Olin iltapäiväesityksessä, joten katsomossa ei montaa aikuista lisäkseni ollut. Lapsille oli paljon hauskoja juttuja lavalla, mutta niin oli kyllä aikusillekin. Vähän kyllä hävetti, kun about 10-vuotiaat tytöt kääntyivät penkeiltään katsomaan mitä se täti tyrskii... Eli muistakaa ottaa myös nenäliinat mukaan!


Vaikka pukusuunnittelija Tuomas Lampinen tekee aina upeaa työtä, niin nyt on kyllä eläinpuvut kerrassaan huikaisevan hienot! Ihmiset jäävät tässä tweedeineen ja hienoine lätsineen kakkoseksi, vaikka nekin toki ihanan maalaisbrittiläisiä ovatkin. Vaan katsokaapa heti alussa upeasti leijuvaa afgaaninvinttikoiraa (Markus Ilkka Uolevin esittämänä). Miten hienosti liukuvärjätyt puvun sadat, ehkä tuhannet, hapsut heiluvat! Ja miten hauskat on lampaiden nukettajien pulleat pumpulihattara-asut, itseään sukivan kukon (Aaro Wichmann) tai pöyhkeän kalkkunan (Ulla Koivuranta) värikkäät höyhenpeitteet tai Mustat ratsastajat mieleen tuovat mustansynkeät kaatopaikkakoirat! Kerrassaan hienoa! Rouva Hoggetin lammastossut ovat ihana yksityiskohta. Jani Uljas on lavastanut todella autenttisen - mutta sopivan rennolla otteella - maatilamiljöön maissipeltoineen, paaleineen ja ennenkaikea monikäyttöisine taustakulisseineen. Tätä käytetään hykerryttävästi sekä paimennuskilpailuissa että auton kulkupaikkana. Tiedättekö kun joku tulee lähemmäs, se suurenee? No, tämä on niin ihana että en osaa kuvailla sitä edes tarkemmin. Pakko nähdä.

Isot kiitokset kaikille lavalla esiintyville, nukke-eläinten kanssa tai ilman. Huikeaa työtä.


Musiikkia on kivasti taustalla ja myös muutaman laulun verran, hauskasti Jussu Pöyhösen kääntämät sanat ja ihan toimivia (lastenlaulu)rallatuksia. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan sen enempää; ei tämä kuitenkaan mikään maalaismusikaali ole. Jussi Vahvaselkää saa kiittää kivoista musasovituksista. Viulistikaksikko Ulriikka Heikinheimo ja Helena Puukka soittelee ihania folk/kantrirytmejään milloin missäkin nurkassa, oivallisesti miljööseen sopien. Just passelia!

Muutamia aika jänniäkin kohtia on, esimerkiksi kun kaatopaikkakoirat hyökkäävät lammaslauman kimppuun. Sen sijaan pelottavaa ei ole kahden karjavarkaan (M. I. Uolevi ja Pauliina Saarinen) vierailu. Se on komediakohellusta parhaimmillaan, ja kirvoittaa katsomosta makeat naurut. Niitä liikuittavia hetkiä on tietysti Mään kuolema, ja jo alussa paimenkoirapentujen myynti. Samaan aikaan mulla oli kotona myös sattumalta neljä paimenkoirapentua lähdössä maailmalle, ja varmaan senkin takia sai aikaan itkukohtauksen :-) Bordercolliepennut oli kyllä tehty hienosti kukin erinäköiseksi ja aivan huippuhienosti nuketettu. Hännät sen kun vispasi!


On muuten aivan mahtavaa kuinka maanviljelijä Hogget ja Babe löytävät jonkun sisäisen yhteyden heti alusta pitäen. Vaikka toinen on nukke! Nukeista muuten, ne ovat Heini Maarasen suunnittelemia ja rakentamia ja ihanan monipuolisia. Oikean lampaan kokoiset lampaat ovat ilmeikkäitä nekin, ja koiranpennut tulikin jo mainittua. Babe on aika veikeä ja veikeät ovat sen pyllistykset ja kiepahduksetkin. Sitten on mainiot ankat, ja rivitanssivat lampaat ja kaikkea muuta sensaatiomaisen hienoa! Siinä missä Milko Lehto on ohjannut upeasti kokonaisuuden, vastaa Timo Väntsi nukkeohjauksesta, ammattimiehenä. Pisteet molemmille; hienoa työtä kaikkinensa. Ulriikka Heikinheimo on suunnitellut hauskat koreografiat.

Eero Auvisen äänisuunnittelu moninaisine efekteineen osuu nappiinsa, kuten myös Mika Randellin valot. Ja Anna Kuljun maskeeraus pääsee tämmöisessä ihan oikeuksiinsa.

Babe - urhea possu on kyllä loistava nappivalinta koko suvun yhteiseksi teatterimatkaksi. Kyllä aikuinenkin viihtyy näin hyvin tehdyn teatterin äärellä. Ja on tässä opetuskin: vaikka joku on vähän erilainen, niin ketään ei saa kiusata. Ja jos uskoo itseensä, voi saavuttaa vaikka mitä! Kaikki on mahdollista! Jokaiselle aikuisellekin hieman mietittävää. Yleisökin saa hieman osallistua auttamalla Babea muistamaan lampaiden tunnussanan (joka on muuten todella piiiiitkä!). 

Ah, kertakaikkiaan ihana teatteri-iltapäivä. Älkää unohtako Babe-leivosta väliajalla. Esityksiä on toukokuulle saakka, eli hyvin kerkeää vielä mukaan lampaiden ja muiden maatilan eläinten matkaan.


Valokuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Kalle Nio: The Green / Cirko 16.11.2019

Sirkusvelho Kalle Nion uutuusteos The Green sai ensi-iltansa jo Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa, mutta silloin piti perua osallistuminen kun olin kipeä. Joten hienoa, että esitykset jatkuivat marraskuussa Cirkolla. Aika nopsaan nekin kyllä myivät loppuun. Hienot kritiikit ja maine saattoivat auttaa asiaa. Mutta toisaalta hyvä esitys on hyvä esitys. Niinkuin tämä nyt on.

Esityksen alussa tulee jonkunlainen suurtalouskeittiöfiilis. Herra taiteilija tulee ja dippailee käsiään johonkin lämpimään nesteeseen; parafiiniin tai steariiniin kai. Tuloksena saadaan erilaisia käsimuotteja, jotka kuoritaan pois kuin kumihanskat. Hienoa että katsojat pääsevät kokemaan myös tämmöisen valmistelupuolen esityksestä! Käsivaloksilla on nimittäin tärkeä rooli tuonnempana.


Jokaiselle käsimallille luodaan oma ääni, ja luodaan äänimaton päälle oma käsisävellys. Erikoista ja kiehtovaa. Äänten ja valojen yhteispelillä kädet heräävät likipitäen eloon. Jonkinlainen kaksoisvalotusefekti. Hieman karmivaa, mutta hienoa. Kädet seikkailevat läpi esityksen, kuin Nion irrallisena osana. Ne tanssivat ja kiipeilevät, trikkihommia.

Esitys tutkailee elokuvamaailman lisäksi hauntologiaa, eli oppia poissaolosta läsnäolossa ja läsnäolosta poissaolossa. Taustakankaana toimiva verho herää eloon, silmän kestää hetken tottua näkyyn. Kuin kummitukset oikeasti olisivat liikkeellä. Projisointi on viimeisen päälle pikkutarkkaa. Green viittaa tässä tapauksessa myös elokuvanteon green screen-tekniikkaan, jonka avulla saadaan jälkituotannossa vaihdettua vihreän taustakankaan päälle jotain ihan muuta. Green on myös vanhaa slangia keskiajalta, tarkoittaen teatterin näyttämöä. Sopiva siis monin puolin.


Nion ja Janne Masalinin innovatiivinen äänisuunnittelu & musiikki ja Nion ja Johannes Hallikkaan upeat valot (ja koko visuaalinen suunnittelu) luovat kauniin taustan minkä päälle sirkustaiteilija Nio voi magiaansa luoda. Tyhjä estradi ja taustaverho houkuttelee mielikuvituksen vauhtiin ja loihtimaan esille ehkä jotain ylimääräistäkin.

Verho on kuin elävä olento ja sitä vahvistetaan erilaisin narutempuin. Välillä se tottelee käskyjä, ja sitten taas ei. Duetto verhon kanssa on huikea näky! Verho kamppailee, ja lopulta nielaisee koko Nion elävältä. Ja miten yksi käsimalleista on päätynyt pakettiin ja lähetetään Niolle takaisin, kuin joku mafiaelokuvan varoitus – maksakaa lunnaat tai muuten…! Elokuvamaailma on jotenkin kokoajan läsnä, ja todellisuus ja taikuus sekoittuvat ihmeellisesti. Se ajatus miten trikkejä luotiin elokuviin ennen tietokoneaikaa. Kuten vaikkapa Ray Harryhausenin trikit ja nuket… (näin kerran Lontoossa elokuvamuseossa näyttelyn hänen töistään - kiehtovaa ja käsittämätöntä).


Nio on mestari jonka visioita toteuttamaan hän itse on paras mies. Ohjauksen lisäksi myös videosuunnittelu on miehen käsialaa. Ja jo mainitut krediitit valoista, visuaalisesta suunnittelusta, musiikista ja äänistä. Nio on kuin velho, noita, loitsija. Kuin Prospero, joka komentaa luonnonvoimia Shakespearen Myrskyssä, samalla lailla hän nyt komentaa taustaverhoa!

Loppu oli hauska yllätys, kukapa olisi odottanut. Pisteenä iin päälle.

Kiehtova esitys. Kyllä tämä oli jotain todella erilaista, ihan nykysirkuksenkin mittapuulla. Avarsi maailmaani kyllä kummasti.


Kuvien copyright Tom Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 14. marraskuuta 2019

Riistapolku / Helsingin kaupunginteatteri 14.11.2019

Hienoa että muiden suunnitelmien muutosten johdosta pääsin kuin pääsinkin katsomaan ja kokemaan saksalaisen Franz Xaver Kroetzin näytelmän Riistapolku Helsingin kaupunginteatterissa. Kuului kyllä alunperinkin syksyn suunnitelmiini, mutta sitten se vaan jäi roikkumaan.

Riistapolku oli kyllä hieno näytelmä, mutta aika raskas katsottava. Tiivistunnelmallinen ja jotenkin elokuvamainen. Yllätyksellisiä käänteitä, mutta silti juna puksutti ennalta määrättyyn suuntaan, nopeuden vain kiihtyessä. Määränpää on tiedossa ja kukaan ei voi estää, pysäyttää tai edes hiljentää väistämätöntä törmäystä. Mitä tapahtuu kun perheen 13-vuotias teinityttö tapaa vanhempien mielestä epäsopivan ja aikuisen miehen, ja jatkaa suhdetta. Jatkaa vaikka mies istuu välillä vankilassa tytön tapaamisesta. Varsinkin perheen isässä asia synnyttää järjettömiin mittasuhteisiin paisuvia tunteita, raivoa ja vihaa joka purkautuu myös väkivaltaisena käytöksenä. Äiti koittaa jossain määrin ymmärtää, mutta on hieman puun ja kuoren välissä.


Voiko toista omistaa, voiko joku muu määrätä ketä sinä rakastat?

Ohjaaja Lauri Maijala sanoo käsiohjelmassa: Riistapolku on laulu rakastamisen vaikeudesta. Niin on. Ja historia toistaa itseään, loputtomasti.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu saksalaiseen kaupunkiin, 1970-luvulle. Ajankohdan huomaa kyllä Antti Mattilan lavastuksesta (jossa Pienen näyttämön pyöröä käytetään hienosti) että Elina Kolehmaisen pukusuunnittelusta. Ruskean ja kellertävän eri sävyt  ja sellainen hieman nuhruinen ja tunkkainen kokonaiskuva hallitsee näyttämöä. Lavan takaosan muovisuikaleseinämä toimii hienosti, ja varsinkin Kari Leppälän valosuunnittelun ansiosta. Perheen kodin kellertäväsävyinen valo on kelmeä ja kalvas, ja luo osansa tunnelmasta. Pakko kehua vielä Aleksi Sauraa äänisuunnittelusta, nimittäin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) äänet vessän vetämisestä ja kraanan lorinasta oven aukaisuun ja liikenteen ääniin tulee tarkkaan ajoitettuna nauhalta. Myös kokoajan ahdistavampi ja tiukempiotteisempi musiikki on Sauran käsialaa.

Sellainenkin pieni yksityiskohta on äidin papiljotit hykerryttää! Ja samalla moni näistä visuaalisista jutuista on tuttua omasta lapsuudesta, sieltä 70-luvulta.


Ella Mettänen on hyvin uskottava nuorena tyttönä. Kaikki se herkkyys, uhma ja ensirakkauden huuma näkyy kasvoilta ja koko olemuksesta. Alun ujous vaihtuu rakkauden, ja varsinkin raskauden, myötä yhä hurjempaan ja kapinallisempaan olemukseen. Herkän ilmeikkäät, liki meikittömän näköiset kasvot ja Hannin hahmoon sulautuminen ovat upeaa katsottavaa. Mahtavaa! Likipitäen yhtä hienon roolin tekee Paavo Kinnunen Franz-rakkaana. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus saa otteensa sekatyömiehestä ja Hannista tulee liki miehelle liki pakkomielle. Muutenkin tyyppi vaikuttaa aika hyypiöltä, tyttöjen kyylääjältä, joka utelee Hanniltakin kaikkea jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Välillä roolit tuntuvat vaihtuvan ja Hanni onkin se dominoiva osapuoli suhteessa. Hypnoottista piirileikkiä, mitä on kiinnostavaa ja kiehtovaa katsella. Jotenkin tulee mieleen Lady Macbethin suhde mieheensä, miten nahjusmaisesta ukosta saa kyllä lietsottua tappajan. Ja kumpi olikaan se isompi pahis? Kuka yllyttää ketäkin hirmutekoihin? Nuorten tulevaisuuden kuvittelu ja haaveilu lentomatkasta ja etelän lämmöstä taitaa olla vailla tulevaisuusopohjaa. Kaikella rakkaudella ei ole tulevaisuutta, vaikka kuinka haluaisi.

Perheen äiti Ursula Salo ja isä Risto Kaskilahti ovat voimattomia, avuttomia ja täysin kykenemättömiä hyväksymään tyttärensä suhdetta. Alussa näemme suht onnellisen perheen, ja lopussa kaikki ovat rikkinäisiä ja keskinäiset välit raastetut hajalle. Varsinkin Kaskilahti tekee ehkä yhden parhaista roolitöistään, heitellen tunnetilasta toiseen. Väkiin tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, välillä kamalaa raivoa. Kukapa isä haluaa tyttärensä tärvääntyvän. Äiti haluaa ymmärtää lapsensa valintoja - mutta ei silti ymmärrä. Syyttelyä (keneltä se on tämän perinyt) ja raivoa. Tapaus kiristää, tottakai, myös vanhempien välejä. Esille vedetään jo natsikorttikin! Kumpi on pahempaa, että tytär tuhoaa itsensä, vai perheensä?


Koska väliaikaa ei ole, mennään koko reilu puolitoistatuntinen yhä rankemmaksi kulkevaa polkua. Franzin ääliökaveri Dieter (Pekka Huotari) tuo pienen kevennyksen kahvilakohtauksessa, ja on tässä ihan sellaista kevyempääkin juttua välissä, ja huumoriakin. Mutta yleistunnelma on silti raskas.

Esityksessä on hidastuksia ja pysähdyksiä välillä, liike vaan hiipuu. Kaiken taustalla häilyvät riistaeläimet  - tulee mieleen peura ajovaloissa-ilmiö. Saksanhirvi-gobeliini ja metsästystapahtumat. Ääninauhalta kuuluu välillä Hannin poliisikuulustelua, vihjeenä tulevasta. Se siis tiedetään että hyvin tämä ei pääty, mutta sitä joutuu näytelmää entuudestaan tuntematta miettimään kenelle tässä käy pahasti.

Loppukohtaukseen mennessä kaikki lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä. On vain paljas luonto, ja ihmiset. Ja väistämätön loppu. Jäljelle jää vain langanpätkien solminta.

Nämä asiat, tyttären kunniamurhat ja muut, ovat hyvin tätä päivää. Turha kuvitella että ne kuuluvat vain tiettyyn uskontoon tai kansanryhmään. Riistapolku onnistuu ronkkimaan syviä tunteita, niin katsomossa kuin yhteiskunnassakin. Ansiokas esitys, vaikkei mitään helppoa katsottavaa.


Kuvien copyright Laura Malmivaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.