sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Saiturin joulu (striimi) / Tampereen teatteri 12.12.2020

On tästä riivatun koronasta jotain iloakin. Nimittäin tosi moni kotimainen teatterikin aktivoitui erilaisten striimauspalveluiden kanssa. Tampereen teatteri on esittänyt klassikkonäytelmää Saiturin joulu ennen joulua jo kahdeksan vuotta, ja sitten tuli korona. Onneksi esitys nähdään nytkin, nimittäin striimattuna kotisohville. Ei se ihan sama juttu tietenkään ole kuin teatteriesitys paikan päällä, mutta huikean hyvin usealla kameralla toteutettuna melkein yhtä hyvä. Ja mahdollistaa esityksen katsomisen vaikka Utsjoella tai vaikkapa ulkomailla. Paikoista, mistä olisi normaalisti aika mahdoton rasti päästä Tampereelle.


    
Katsomisolosuhteet Sallatunturilla, etkot läppäriltä, esitys tv:n kautta.


Olen nähnyt tämän
Saiturin joulun 2015, joten olipas kiva palata hyvän esityksen pariin. Tästä voit käydä lukaisemassa mietteeni viiden vuoden takaa. Tällä kertaa katsomispaikkana oli mökki Sallatunturilla, mihin saapuminen oli juuri sopivasti ajoitettu teatteriesityksen etkojen kanssa! Nyt keskityinkin katsomaan, ja myös kirjoittamaan, enemmän striimauksen näkökulmasta. Itse esityshän on taianomainen joulunäytelmä. Charles Dickensin alkuperäisteoksen hengessä mukana on ankeutta ja köyhyyttä, mutta myös onnellinen loppu. Ja kukapa ei haluaisi nähdä onnellisia loppuja näinä aikoina?

Tampereen teatterin omat ihanat näyttelijät Elisa Piispanen ja Mari Turunen toimivat esityksen etkoilla oppaina ja vievät katsojat kurkistamaan myös kulissien taakse lavastuksia, pukuja ja vaikka mitä. Striimi tarjoilee siis 14,90 euron hintaan ensinnäkin liput esitykseen koko perheelle ja toiseekseen myös hienon mahdollisuuden kurkistaa kulisseihin! Voit ostaa myös 32 euron kannatuslipun tai 124 euron yhteisölipun (suosittelisin näitä jos katsojia on useita). Väliajalla ehtii hyvin katsomaan mainospaloista teatterin muuta tarjontaa sekä täydentämään jääkaapilta herkkuja. Ja vessojen ruuhkat ovat taianomaisesti poissa! 

Tommi Auvisen dramatisoima ja ohjaama esitys tarjoaa jotain kaikille katsojille lapsesta isovanhempiin. Siinäkin mielessä täyden kympin perheteatteria. Marjatta Kuivaston silmäkarkkia tarjoileva lavastus (siis oikeasti, Scroogen aukeava talo on huikaisevan hieno) ja Raimo Salmen kauniin sinisävyiset valot ovat tunnelmalliset yhdessä. Ja sitten vielä Mari Pajulan puvut ovat piste iin päällä. Kuin olisi astunut suoraan joulukorttiin! Koko ensemble laulaa ja esiintyy harmonisesti, nämä vanhat brittiläiset joululaulut ovat omia suosikkejani. Upean esiintyjäkatraan kruunaa Ilkka Heiskasen esittämä Scrooge, joka on mainio kärttyinen ja nariseva ukko. Taidokkaasti maskeerattu (Kirsi Rintalalle kiitos) mutta kyllä se näyttelijäntyö siellä peruukin ja muiden alla tuo hahmon henkiin. Riippuu toki omasta tietokoneesta, tai televisiosta mikäli siirrät esityksen piuhaa pitkin sinne, minkäkokoiselta ruudulta pääset teatteria seuraamaan. Mutta kyllä lavastuksen yms yksityiskohdat näkyvät hyvin vaikkei nyt olisi niin isokaan ruutu. 

Striimausta toteuttamassa oli Ankkatuotanto ja kolme kameramiestä hoiti esityksen ammattitaidolla. Paljon teatteristriimauksia olen katsonut, ennen koronaakin toki, ja ei kyllä tämän Saiturin joulun tarvinnut yhtään hävetä esimerkiksi National Theatren livelähetysten kanssa. Kokonaisuus toimi ja lämminhenkinen tunnelma välittyi kotikatsomoon hienosti. Äänestä sai hyvin selvää. Tuli mieleeni että ehkä jatkokehittelyä varten tekstitys toisi myös huonokuuloiset palvelun ääreen. Muutamia hieman pelottavampiakin kohtauksia tässä oli, jonka takia 6-vuoden ikä on teatterin suositus. Ja onhan tuo Scrooge kyllä myös aika karmaiseva ilmestys... Tekniikka pelasi koko esityksen ajan hyvin, ja oli kuitenkin häivytetty niin taidokkaasti että sen sai unohtaa hyvin kotikatsomossa,

Saiturin jouluja on vielä tarjolla kolme eli 18., 21. ja 22.12. Ja kaikki ovat todellakin live-esityksiä, eivät tallenteita. Tähän oli ihan kustannussyy eli striimi tekijänoikeuksineen olisi tullut teatterille kalliimmaksi kuin live-esitys. Eihän tämä silti Tampereen teatterille mikään kultakaivos ole (näillä lippujen hinnoilla) mutta odotukset ovat silti ylittyneet striimilippujenmyynnissä. 


Kerrankin koirat pääsi teatteriin!


Jos siis olet miettinyt jotain kivaa joulunajan ohjelmaa, niin älä yhtään epäröi, vaan hanki liput Saiturin jouluun. Mukava parituntinen koko perheelle, ei tarvitse lähteä ruuhkiin ja voi nauttia sellaisia teatterieväitä kun haluaa. Vieruskaverit eivät puhu eivätkä pärski ja jalat voi nostaa sohvapöydälle huoletta. Kaiken kruunaa toki lämminhenkinen teatteriesitys. Kiitos Tampereen teatteri ja lisää tätä!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Pelkkänä korvana / Seinäjoen kaupunginteatteri 28.11.2020

Tämä Larry Shuen kynäilemä mainio komedia valloitti sydämeni Tampereen teatterin tulkintana muutama vuosi sitten; kävin sen katsomassa kai kolme vai neljä kertaa. Samaan aikaan hillittömän hauska, mutta hyvän näytelmän tavoin myös syvällisempiä tasoja sisältävä. Muukalaisviha ja rasismi tarjoavat miettimistä monelle kanssaihmiselle, erityisesti tänä päivänä. Pekka Laasosen ohjaama Pelkkänä korvana jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa onneksi myös keväällä 2021.


Vaikka näytelmä on jo 1980-luvun alusta, niin kummallisen ajankohtainen se on edelleenkin. Brittiupseeri Froggy (Jukka Puronlahti) tulee vuosittaiselle reissulleen Amerikan syvään etelään, kouluttamaan amerikkalaisia kollegoitaan. Mukana matkaa kaverinsa Charlie (Jani Johansson), vähän tylsä ja arkinen tyyppi, joka kaipaa pientä irtiottoa arjesta ja avioliittonsa tilan pohdintaa. Miestä ahdistaa puhuminen, ja Froggy keksii oivallisen ratkaisun miten Charlie saa olla vierailun ajan rauhassa - hän olisi pesunkestävä ulkomaalainen joka ei puhu samaa kieltä! Perillä odottava majatalon pitäjä Betty (Mia Vuorela) janoaa kokemuksia ulkomaailmasta. Betty ei ole koskaan käynyt missään, ja kaikki uusi, eksoottinen ja ulkomaalainen kiehtoo mieltä. Hänestä Charlie on ihmeellisen kiehtova tyyppi - ja kerrankin Charlie saa kokea olevansa kiinnostava ihminen!



Majatalossa asustaa myös nuori perijätär Catherine (Maiju-Riina Huttunen) ja tämän vähä-älyinen pikkuveli Ellard (Jussi Jätinvuori). Myös Catherinen kihlattu, pyhääkin pyhempi pastori David (Ville Orttenvuori) piipahtelee alvariinsa, monesti vanavedessään junteista juntein Owen (Heikki Vainionpää). Miehillä ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. 

Monenlaisine juonenkäänteineen tästä kaikesta punoutuu hillitön juoni, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suuria inhimillisiä tunteita ja myös ripaus tragediaa. Pieniä vihjeitä tulevasta ripotellaan pitkin ensimmäistä näytöstä. Miksi pastori David ja Owen ovat niin kiinnostuneita Bettyn majatalosta, ja mitkä ovat sporttisen ja itseriittoisen pastorin aikeet Catherinea kohtaan? Onko Ellard todellakin niin pöljä kuin annetaan ymmärtää? Ja mistä maasta se Charlie onkaan kotoisin, kun kaikki tavat ovat siellä ihan... ulkomaalaisia? Näistä erilaisista ulkomaan tavoista revitään huumoria, mutta tarkoituksena ei ole pilkata erilaisuutta, vaan hyväksyä asia.

Näyttelijät tekevät ihan huipputyötä, joka iikka! Charlie on aika arkinen ja yksitotinen, mutta miehellä on selvästi sydän paikallaan. Kieltä ymmärtämättömälle on helppoa uskoa salaisuuksia, eipähän pääse niitä kellekään lavertelemaan. Charlie on aika vakuuttava valaistuine lukulaseineen pelotellessaan Owenia. Niin, Owen sitten. Tämä on taikauskoinen, rasistinen öykkäri joka uskoo omaan ylivoimaisuuteensa. Aivan hillitön hahmo, jonka letkeä kävely, purkanjauhanta ja kaikenlainen överiys saa kyllä hykertelemään naurusta. Pahinta on että tämmöisiä tyyppejä oikeasti on maailma pullollaan. "Mitä se mamu molottaa?" kuvastaa hyvin tyypin lennokasta puhetapaa. Betty on lämminsydäminen ihminen joka ottaa Charlien siipiensä suojaan  - ja vaikka hän vertaakin Charlieta lemmikkihaisunäätään, niin sekin on sanottu rakkaudella. Tottakai.

Sympaattista esityksessä on myös käytetty rento murre. Teemu Kaskisen tuore suomennos nappaa mukaansa myös aivan ajankohtaisia aiheitakin, ja tuoreistaa hyvin tekstin. Pelkkänä korvana onnistuu yhdistämään hyytävää pelkoa hillittömään komediaan. Tosin KKK:n tyypeistä on tehty pikkuisen liian viihdyttäviä ja kömpelöitä luusereita, ja se heidän pelottava puolensa jää vähemmälle. Sitä pelon ja huumorin kontrastia olisi voitu mielestäni korostaa vielä enemmän.

Oskari Löytösen lavastuksessa ollaan syvän etelän ytimessä. Hirsinen mökki on aika kodikas ja täytetyt eläimet luovat sopivan tunnelman. Hannu Raja-ahon valot ja Tomi Rintamäenpään äänet tuovat niin myrskysateet kuin räjähdyksetkin ihan katsojan iholle. Tiina Valkaman puvut ovat sopivan arkisia ja ympäristöönsä mukautuvia. Varsinkin Owen buutseineen ja stetsoneineen on vaatetettu naulan kantaan.

On jotenkin lämminhenkistä miten hienosti "ulkomaalainen" Charlie sopeutuu majatalon yhteisöön. Siinä missä Ellard opettaa kieltä miehelle, niin tämä vuorostaan näyttää suvaitsevaisuuttaa ja oman maansa tapoja innokkaalle fanijoukolleen. Charlie pitää Owenia pilkkanaan monella eri hienovaraisella tavalla, ja niin pöljä kuin Owen onkin, niin jonkunlainen aavistus asiasta tälle tulee. Kun pastori David lopuksi toteaa: "Me olisimme voineet tehdä Amerikasta jälleen suuren" - niin ehkä eräskin alkuvuodesta väistyvä presidentti tulee miehen itseriittoisesta olemuksesta ja kuohkeasta kampauksesta mieleen... 

Pelkkänä korvana on sellainen pienisuuri esitys. Vähän kuin kamarinäytelmä, sellainen intiimi ja läheinen, mutta suuria teemoja syleilevä. Paljon räjähtävän hauskoja kohtauksia, mutta myös vakavuuttaa ja draamaa. Katsojat saavat nauraa rohkeasti ylivedetyille pahoille miehille ja kannustaa hyviä tyyppejä lämpimästi. Aina ei tarvita edes pelastavaa ratsuväkeä apuun, jos nokkeluutta löytyy omasta takaa. Menkää katsomaan tämä heti kun koronarajoitukset sen mahdollistavat!


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. marraskuuta 2020

Sidotut / Porin teatteri 27.11.2020

Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.

  

Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.

Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 

Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.

Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.

Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.

Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!

Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi. 

Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti. "Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.

Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Soilu / Sorin sirkus 26.11.2020

Tämä Sorin sirkus -perinne ei onneksi katkennut tänäkään vuonna, vaikka joukkomme kutistui kolmeen. Nimittäin Sorin sirkuksen jouluesitystä ei kertakaikkisesti VOI jättää väliin. Taas kerran oli sirkustiimi, sirkustirehtööri Taina Kopran johdolla, loihtinut visuaalisesti näyttävän ja huimia temppuja sisältävän spektaakkelin. Sirkuksen 35-vuotisjuhlaesitys Soilu oli talvinen tuulahdus satumaailmasta.

Koronan takia moni asia oli totutusta toisin, mutta kaikki oli toteutettu turva-asiat huomioden. Katsomo oli kaksiosainen ja molempiin oli oma sisäänkäynti. Ei väliaikaa, ei tarjoiluja, eikä esiintyjien kunniakujaa lopuksi. Ei ruuhkia mutta runsaasti opastusta ja käsidesiä. Toki esitys oli sitten myös hieman normaalia lyhyempi (noin 70 minuuttia) mutta todella toimiva kokonaisuus toki silti. Erityisesti Eero Auvisen häikäisevän hieno valosuunnittelu ja projisoinnit olivat tyrmäävän upeat. Revontulet ja lumisateet, kylmien ja lämpimien sävyjen vuorottelu. Kaunista ja vaikuttavaa.

Totuttuun tapaan myös Kitte Klemettilän pukusuunnittelu hiveli silmiä. Kymmeniä ja kymmeniä eksoottisia luomuksia niillä hahmoilla joita viiden nuoren rotkoon pudonnut retkikunta kohtaa matkallaan. Ja mitä värikkäitä tyyppejä siellä onkaan! Valkoisia ja kimaltavia jääihmisiä koreine kuninkaineen, polttavan kuumia punaisia tulenhaltioita, kasvityyppejä, peikkoja, haltioita, maahisia. Kaikki toinen toistaan näyttävämpiä ja toki myös näyttäviä temppuja tekeviä. Jonna Kivimäen maskeeraus sekä Malla Tallgrenin peruukit viimeistelevät satumaiset hahmot. Oskari Löytösen lavastus on sopivan yksinkertainen jäälohkareineen, tarjoten hyvät puitteet esiintyjille.

Taina Kopran tarina ja ohjaus sekä Jouni Kivimäen sirkustekninen osaaminen yhdistyvät taas kyllä niin hienosti. Monipuoliset nuoret sirkustelijat pääsevät näyttämään taitojaan ja katsomossa saa niin pidätellä henkeään kuin aploderaata spontaanisti. Varsinkin kaikki ilma-akrobatia ovat todella näyttäviä. Ja tulinumerot! Ja miten mahtavaa etteivät tulitemput olekaan enää pelkkien poikien valtakuntaa, muutenkin Soilussa sukupuoliroolit ovat entistä joustavampia. Sirkus jos mikä voi olla tasa-arvoinen paikka; maskin takana ei ole väliä oletko tyttö, poika tai joku muu. Poika voi hypätä hyppynarua ja kävellä löysällä vaijerilla, ja tyttö pyörittää tulikeppiä. Ryhmänumerot toimivat ja sooloteokset siellä väleissä tuovat kivaa vaihtelua. Temponvaihtelut rytmittävät kokonaisuutta tasapainoisesti.

Sorin sirkuksen esityksissä on juoni ja tarina oleellinen juttu. Esitys ei ole vain kokoelma erilaisia temppuja, vaan kaikki rytmittyvät hyvin kokonaiskertomukseen. Kaikkea tahdittaa oivallinen livebändi Joona Kukkolan johdolla. Hänen säveltämänsä musiikki tuo mieleen Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta, sellaista hieman etnovaikutteista kosketinsoittimen dominivaa soljuvaa ja dramaattista menoa. Sävellettyä Kalevalaa ja kansanperinnettä. Varsinkin Henna Leppäsen harmonikka sopii ihanasti myös sirkusesitykseen. Valkoista velhoa muistuttava Juho Fabrin jyräyttelee lyömäsoittimistaan tahtia. Ja vielä nauhalta ujeltava Käpin jouhikko. Hienoa!

Kyllä on mahtavaa että näinä vaikeina ja tautisina aikoina on silti tämmöisiä seesteisiä perinteitä kuten Sorin joulusirkus. Ei todellakaan tarvinnut pettyä. Hankkikaa liput ja menkää nauttimaan elävästä sirkushurmasta, kunhan esitykset taas jatkuvat vuoden 2021 alusta.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Idiootit ympärilläni / Tampereen työväen teatteri 20.11.2020

Kyllä sitä aiheesta kuin aiheesta näemmä saa aikaan viihdyttävän musiikkiteatteriesityksen. Kuten vaikkapa nyt tästä ruotsalaisen Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni. Ruotsissa kirja on ollut iso hitti, ja myös Suomessakin aika suosittu. Monenlaisia mielipiteitä aiheesta löytyy ja kirja on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Itse en ole sitä lukenut, mutta keskustelua seurannut somessa sivusilmällä.

Kirjassa ja esityksessä jaetaan ihmiset neljään persoonallisuustyyppiin ja niitä kuvataan eri väreillä. Punaiset ovat aggressiivisia, impulsiivisia, dominoivia, kunnianhimoisia, sellaisia johtajatyyppejä. Hiski Grönstrand on oivallinen punaisen edustaja, ärjyvä ja päällekäyvä. Keltaiset (huippupirteä Maiju Saarinen) ulospäinsuuntautuneita, pirskahtelevan iloisia ja lyhytjännitteisiä - innovatiivisia ja yltiöpositiivisia. Jostain syystä samaistun itse eniten juuri keltaisiin, vaikka Eriksonin teorian mukaan suurimmassa osassa ihmisiä löytyy usean eri tyypin piirteitä. Vihreät (nappisuorituksen tekevä Laura Hänninen) ovat sovittelevia, vaatimattomia, niitä jotka mieluummin sulautuvat tapettiin kuin pitävät melua itsestään, uhriutuvat mielellään. Työpaikoilla vihreät leipovat pullaa palavereihin ja tiskaavat kaikkien tiskit. Ja sitten on vielä siniset, joita Juha-Matti Koskela ansiokkaasti esittää. Analyyttisiä pilkunviilaajia, todellakaan ei spontaaneja ja niitä työpaikan tilastonikkareita ja numeroniiloja. Vähän tylsiä tyyppejä. Yhtä kaikki, nämä kaikki värityypit ovat äärikorostuneine ominaisuuksineen hieman rasittavia.

No, nämä neljä sankaria päättävät perustaa konsulttiyhtiön Four Colours Customer Experience Innovation Company Group ja parin tunnin ajan pääsemme aitiopaikalta seuraamaan miten homma toimii. Välillä apua saadaan (tai ei saada) itse jeesusmaiselta Eriksonilta (Koskela) - joka lipuu paikalle hienolla pahvisella ruotsinlaivalla - mutta enimmäkseen ideoidaan ja säädetään asioita itse. Idiootit ympärilläni on todella hauska ja oivaltava esitys. Jokainen joka on koskaan ollut missään töissä tunnistaa näitä tyyppejä ja piirteitä kyllä omasta työyhteisöstään. Välillä saa nauraa kyyneleet silmissä. Esiintyjänelikko tarttuu milloin mihinkin soittimeen, biisit ovat hauskoja rallatuksia, lastenmusiikkivivahteilla ja kansanmusiikkipoljennolla. Kukin väri saa oman nimikkolaulunsakin; vihreän pianoballadi on ihan hulvaton. Omia sävellyksiä valtaosin, ja pieni ripaus muutakin musiikkia.

Juho Gröndahl vastaa yhdessä näyttelijäporukan kanssa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin, Ainoastaan Kyösti Kallio on tuotu porukan ulkopuolelta mukaan tekemään valosuunnittelu ja videoiden kuvaus (niiden editointikin on Koskelan käsialaa) ja myös äänisuunnittelua yhdessä muiden kanssa. Monilahjakasta sakkia siis kaikki. 

Ratkiriemukkaasti näytetään miten kukin värityyppi suuttuu (vihreän mielensäpahoittaja on huippu!). Esitys on aika nopeatempoinen, ja siksikin katsojan nauruhermot ovat koetuksella. Punainen on esimiehenä kuin suoraan helvetistä. Ja miksi ihmeessä firmojen virkistyspäivät ovat aina urheilullisia? On tässä mukana myös nukketeatteria. Etäpalaverikohtaus pahvilaatikkopäineen on niin tätä päivää, ja muutenkin korona-asiat on otettu mukaan hyvin. Näemme myös kohtauksen missä tulkitaan eri värityyypin lähettämiä sähköposteja - yleisö repeää. Sinisen tanssi Griegin Aamutunnelmaan on aika päräyttävä kokemus. Kertakaikkisen värikäs esitys monin eri tavoin. 

Olkoon kukin Eriksonin teorioista ja ajatuksista mitä mieltä hyvänsä niin ainakin kelpo musiikkiteatteriesityksen niistä saa aikaan! Idiootit ympärilläni ei ota sen kummemmin kantaa onko koko Eriksonin teos humpuukia vai mitä, korkeintaan hieman hihittelee näille ajatuksille. Katsoja saa muodostaa omat käsityksensä. Väriluokitukset, ja Eriksonin kirja, on vankila. Sopeutuminen ja muiden huomioon ottaminen toimii jokatapauksessa, oli kuvitteellinen värisi mikä hyvänsä.

Idiootit ympärilläni on raikas ja riemukas, esiintyjät taitavia inhimillisten hahmoluomustensa kanssa. Vähän niinkuin sketsishow tai stand-up ilta, mutta musiikkiteatterin keinoin. Arkisia oivalluksia kanssaihmisistä, ehkä jopa myös itsestä. Hyvin täysiä TTT-Klubin esitykset ovat olleet, mutta kevään 2021 esitykset ovat nyt myynnissä! 

"Minä olen ainoa järkevä, kaikki muut on idiootteja" -rallatus jää kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Mikäs tästä on tykätessä, pienisuuri hitti, kuten koko esityskin.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Jäntti & Venna: Keinu / Kulttuurikeskus Caisa 19.11.2020

Moneskohan muusikko Aino Vennan ja ilma-akrobaatti Ilona Jäntin yhteisteos tämä on? Aika mones, ja aika monta niistä olen nähnytkin. Ja kuten aina, esitys oli ihastuttava! Keinu on saumatonta yhteistyötä, eteeristä kauneutta, teknistä osaamista ja harrasta tunnelmaa. 

Kulttuurikeskus Caisaan on tehty verhoilla tiivis ja kotoisa tila jossa katsojat ovat kaiken ytimessä (turvavälejä noudattaen toki). Kontakti esiintyjien ja yleisön välissä on välitön ja intiimi. Katsojat istuvat kolmella puolella esiintymisaluetta. Siinä on aseteltuna kahdeksan keinua, niitä yksinkertaisia ja monen lapsuudesta tuttuja eli missä on vain lankunpätkä solmittu kahdella narulla. Näissä sekä keinutaan että myös kiipeillään. Lisäksi varsinaisen tilan ulkopuolella, siis katsojien selän takana, tapahtuu. Jättimäiset köysitikkaat vievät liki taivaaseen asti, ja monimutkainen köysivyyhti kietoo akrobaatin sisälle, kuin sitoen.

Vajaassa tunnissa ehtii paljon. Vennan kuulas ääni soljuu hillityn äänimaton päälle, välillä tulee tuntu kuin olisin luostarin kappelissa. Harrasta, harmonista, humisevaa. Kirkonkellomaisia ääniä. Ääni hypnotisoi. Rauhoittavaa ja meditatiivista, olisin voinut kuunnella tätä tuntikausia. Kaikki liikkeet ovat yhtä verkkaisia ja harkitsevia. Välillä Jäntti kieppuu kuin hyrrä, mutta enimmäkseen hänenkin liikkeet ovat harkitun hitaita. Kaunista katsottavaa. Keinut toimivat myös sivuittaissuuntaisesti.

Pienet yksityiskohdat kuten nilkan ojennus ja käden liikkeet ovat dramaattisia. Paljaat jalat ja yhdessä varpaassa oleva koru kiinnittävät katseen.

      

Kauri Klemelän valosuunnittelu on eleganttia ja monipuolista. Hämyisä tunnelma ja lämpimät valot. Jossain vaiheessa katsojien päiden päällä olevat pikkuvalot laskeutuvat alaspäin, muuttaen valojen tulokulmaa. Pauli Riikosen äänisuunnittelu miksaa valmista musiikkia Vennan livelauluun. Lopputulema on hieno kombinaatio. Pitää mainita myös kauniit esiintymisasut, joiden fuksianpunainen ja vihreä sointuvat yhteen. Hulmuavat helmat ovat jollain tapaa jo tämän kaksikon tavaramerkki.

Jossain vaiheessa Jäntti laskee alas kasviruukkuja katon rajasta ja Venna kantaa toisia purkeissa, puhaltaen niihin lämpimästi. Kuin herättäen henkiin. Kaikki on harmonista ja sulavaa. Kuin kesäinen tuulahdus. Keinut ja niiden hidas liike elävät omaa elämäänsä. Dominomaisesti kaatuvat puupalikat vievät nekin ajatukset lapsuuden leikkeihin. Keinu on omistettu parasympaattiselle hermostolle. Eli sille joka kontrolloi tahdosta riippumattomia asioita (esimerkiksi verenkierto). Mielenkiintoista, mutta ei ensimmäinen assosiaatio mikä mieleen tulee.

Venna laulaa englanniksi Ikaroksen lentomatkasta ja jotain ranskaksi. Enimmäkseen laulu on kuitenkin sanatonta, hyräilyä ja hyminää. Monikerroksista.

Koko esitys on lyyrisen kaunis, kuin pieni intiimi runo. Minulle jää lämmin olo, kuin olisin kääriytynyt henkiseen untuvatäkkiin ja villahuopaan. Toivon että duo Jäntti & Venna jatkavat esiintymistään yhdessä vielä kauan aikaa. Caisan esitykset ovat kaikki loppuunmyytyjä ja tuoreet AVI:n koronarajoitukset tuovat omia muutoksiaan, mutta ehkäpä näitä saadaan vielä lisää...


Esityskuvien copyright Ulla Kokki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 19. marraskuuta 2020

Dreams For Sale / Studio Total & Kansallismuseo 17.11.2020

Tervetuloa unelmien markkinoille! Olemme saapuneet maan alle, Kansallismuseon alaisiin kerroksiin, syvälle Helsingin ytimeen. Seuramaan esitystä josta en tiennyt etukäteen juuri mitään. Mutta koska olin kovasti vaikuttunut Studio Totalin edellisten inkarnaatioiden eli Jalostamo-kollektiivin ja Jalostamo2:n aiemmista töistä (mm. Bestiario, Die Hard Tampere, Rechnitz), niin lähdin mukaan innostuneella ja uteliaalla asenteella. Mitä sitä sitten tuli nähtyä ja koettua? Ennenkaikkea koettua, sillä Dreams for Sale ei ole mikään staattinen teatteriesitys, vaan kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille.

Anna Lipponen ja Laur Kaunissaare ovat taikoneet monipuolisen taidenautinnon, joka yhdistelee tanssillisuutta, videotaidetta, tarinankerrontaa, museaalista suunnittelua ja huutokauppaa. Kolmikymmenpäinen katsojajoukko saa kulkea tilassa vapaasti jakkaroineen, mutta enimmäkseen ihmiset ovat aika staattisia. 

Petri Tuhkasen lavastus, valot ja videot ovat oleellinen osa tätä unelmamatkaa. Valkoiset miniatyyrimaailmat vitriineissään kutkuttavat mielikuvitusta. Unelma rakkaudesta, unelma mielikuvituksesta, unelma turvallisuudesta. Mitä ne kullekin edustavat. Välillä isolta valkokankaalta katsotut lyhytelokuvat vievät tätä ajatusmallia pidemmälle. Vitriineistä tutut valkoiset ihmishahmot seikkailevat hississä, näköalapaikalla omenoita haukkaamassa, tyhjällä jalkapallostadionilla ja avarassa mäntymetsässä. Odottamassa toista, odottamassa kohtaamista, odottamassa unelmaansa. Varovaisia kosketuksia, puusta saatavaa halausenergiaa ja turvallisuutta. You'll never walk alone, massiivisen jalkapallofanien kuoromylvintänä sekoittuu flyygelin ääressä soittavan ääneen.

Oppaanamme toimii salaperäinen hahmo (Tuomas Juntunen), joka loihtii flyygelistään säveliä, tanssahtelee kevein askelin, nauraa maanisesti, huutokauppaa unelmia ja välillä pistää kahvinkeittimen porisemaan. Notkeaa liikettä ja ilmavaa puhetta. Ja kasveja, kaikkialla kasveja! Niitä kuljetetaan kärryillä, niitä istutetaan vitriiniin museokappaleeksi ja niitä hellitään. Tulee mieleen Hugo Simbergin Kuoleman puutarha ja mystisiä kasveja hellästi paijaavat luurankomiehet. Simbergin toinen paljon käyttämä hahmo on surullisen oloinen piruparka - ja kas, oppaalle ilmestyy pitkä häntä. Häntä on ilmaisuvoimanen kapistus. Se laahaa perässä ja toimii huutokaupassa nuijana. 

Huudan itselleni unelman rakkaudesta, ja saan pienen pahvilaatikon jossa lukee Dreams (ihanine sisältöineen). Toinen huutaa unelman pitkistä kalsareista ja kolmas jotain muuta. Maailmanrauhakin on kaupan. Kuten kaikki muukin, unelmat eritoten. Kuka tarjoaa eniten, kuka voittaa kilpailun?

Käsiohjelmassa siteerataan Pentti Linkolaa ja tämän dystooppiset visiot maailmasta, kaupungeista ja kaupungin asukkaista lihallistuvat esityksessä. Ihminen haikailee pois kaupungin sykkeestä, metsään rakentamaan majoja - jossa voi sitten nauttia urbaaneimmasta ruuasta ikinä. Onko enää paluuta menneeseen, metsästäjä-keräilijäaikoihin, vai haluammeko me ahmia hampurilaista havumajassamme?

Videolla pariskunta leikkii lastenhuoneessa pikkueläimillä - vain mielikuvitus on rajana. Esityspaikkana kallioluola on sekä kolkko että haastava. Kaiku hankaloittaa puheen ymmärtämistä hetkittäin, mutta se myös luo tunnelmaa. Hieman pelottavaa ja jännittävää, vähintäänkin salaperäistä ja kiehtovaa. Valojen ja varjojen leikittely nurkissa. Stabiili paikka, täydellinen unelmoimiseen. Kirjoituskoneiden naputus ja puhelinten pirinä lakkaavat kuulumasta - ja on vain hiljaisuus.

Vitriineissä voimme nähdä haaveita, ehkä ne toteutuvat, ehkä eivät. Oppaamme, meklarimme, sielunkumppanimme tanssii strobojen valossa, pirunpolskaa, Ihmiset eivät ehkä unelmoi enää, mutta ostaa he osaavat. Loisteputket häikäisevät, säätiedotus merenkulkijoille on tuttua ja turvallista. Mietin mistä nämä kaikki innovatiiviset elementit ovat uineet sisään esitykseen. Maailmanlopun meininkiä, mutta sitten meidät ankkuroidaan nykyaikaan ja todellisuuteen pienillä asioilla. Miksi tämä heppu asuu kellarissa ja luo omia pieniä unelmiaan vitriineihin? Onko maailma jo loppunut yläpuolisesta maailmasta, ja me olemme todistamassa viimeisen elossaolijan arkea ja elämää? Olemmeko laskeutuneet helvettiin ja isäntämme leikittelee kanssamme? Luonto on ottanut vallan maailmasta ja talouskasvun muistomerkki romahtanut. Ihmisen unelmat olivat pieniä ja arkisia, aiemmin. Ennenkuin hengissäpysyminen vei kaikki nämä pienet unelmat.

Äänisuunnittelu (Antti Puumalainen) on kiehtovaa. Liveääni sekoittuu nauhoitteeseen, videoääni sekoittuu todellisuuteen. Langaton mikki, käsimikki, äänite. Kuiskivat äänet, monenlaiset äänet. Kaiku. Laulujoutsenen äänet yhdistettynä Lennonin kauniiseen Imagineen, silmät kostuvat ja koitan pyyhkiä kyyneleitä maskin alla vaivihkaa.

Lavastusta on ollut loihtimassa myös Simona Bieksaite, jonka käsialaa on myös pukusuunnittelu. Siinä missä videon ihmisillä (Rea Lest, Ragnar Uustal ja Anna Lipponen) on kaikki valkoista, on taas luolan henkioppaamme tummissa, hieman resuisissa ja hyvin rennoissa vaatteissa. Sen näköiset että hän on kerännyt ne mistä sattuu, frakki tarttui mukaan kiertävästä tivolista.

Dreams for sale jättää ihmeen seesteinen olo. En halua enää palata ulkomaailmaan. Kuin olisi ollut pitkään jossain retriitissä tai meditoimassa tai unimaailmassa. Mikä oli totta ja mikä unta, koimmeko me tämän kollektiivisesti. Kerrassaan monitahoinen ja mehevä esitys. Suosittelen ehdottomasti kokemaan ja kokeilemaan. Kansallismuseossa on toki kaikkea kivaa katsottavaa ennen esitystä. Dreams for sale on mahdollista kokea joulukuun puoliväliin asti. 


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.