tiistai 15. lokakuuta 2019

Valehtelijan peruukki / KOM-teatteri 15.10.2019

Kun kaksi kokenutta konkaria pistää hynttyyt yhteen ja alkaa tarinoimaan täpötäyden KOM-teatterikatsomon edessä, niin siinä saa katsoja kyytiä. Naurua, liikutusta, haikeutta, hilpeyttä ja elämäniloa. Sitä tämä kaksikko Pirkko Saisio ja Marja Packalén saa meissä katsojissa aikaan. Elämänkokemusta heillä on yhteensä 140 vuotta ja monissa liemissä on marinoiduttu. Valehtelijan peruukki on hienosti dramatisoitu tuntikausien haastattelunauhoista, mutta silti tulee tunne että olisimme seuraamassa kaksikon keskinäistä muistelu- ja tarinoimisiltaa. Tunnelma on välitön ja intiimi.


Kymmenen vuotta sitten likipitäen sama työryhmä kokoontui yhteen ja esitti Odotus-nimistä juttua. Nyt oli aika kokoontua uudelleen ja katsastaa mitä on tapahtunut sittemmin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala jututti Saisiota ja Packalénia tuntikausia, ja niistä keskusteluista hän sitten koosti tämän esityksen. Elina Snicker on toiminut dramaturgina. Ja kyllä tämä teksti toimii! Lavalla nähdään kaksi rautaista ammattilaista, mutta myös kaksi äitiä, isoäitiä, puolisoa, ystävää... Lavalla nähdään myös lukuisa joukko heidän elämänsä ihmisiä. Entisiä puolisoita ja kumppaneita, rakastettuja, satunnaishoitoja, kollegoita, lapsia, vanhempia - ja kaikkia näitä Saikki ja Marja esittävät suvereenisti. Aikahaarukka on pitkä, eli paljon muutakin käydään läpi kuin viimeisen vuosikymmenen kuulumisia.

K Rasila on suunnitellut pelkistetyn lavastuksen ja eri aikakausien puvut. Lava on pyöreä, ja sen päällä on parikymmentä vaatetelinettä. Ja pukuja. Miehiä, naisia, lapsia. Juhlamekkoa, valkoisia paitoja. Farkkupaitaa ja poolopaitaa. Musta popliinitakki. Kukin vaatteista esittää tiettyä ihmistä. Kohtaamme menneisyydestä mm. Poolon, Farkun, Huivin, Narun, Silkin, Slipoverin, Kauluksen jne. Jos yhtään näiden naisten historiaa tuntee niin ei ole vaikea päätellä henkilöiden identiteettiä. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Saikki ja Marja solahtavat eri hahmoiksi sulavasti, lennosta vaihtaen. Kumpikin kertoo omaa tarinaansa ja historiaansa, mutta välillä näkökulma ja esitettävä hahmo vaihtuu toisen kertomukseen nopeasti. Henkilökohtaisia asioita ja suhteita omiin vanhempiin käydään läpi paljon. Ja kuolemaa, kuolemista ja menetystä, sairastumisia. Kun elämästä on eletty jo valtaosa niin kuoleman todellisuus on jatkuvasti lähempänä. Kun Packalén jäi muutamia vuosia sitten eläkkeelle hän opiskeli suntioksi. Ammattiin, jossa kuolema on läsnä, konkreettisestikin, ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Kuolema näyttäytyy lavalla mustassa poplarissaan kuin vanha ystävä.

      

Välillä voidaan vetäistä päähän se valehtelijan peruukki, ja silloin vastuu sanoman tulkinnasta on kuulijalla. Kukaan ei varmaan ota tosissaan Saikin väitettä omasta vaikenemattomuudestaan. Enimmäkseen peruukki saa silti levätä omalla telineellään. Katsojan tulee silti muistaa ettei tämäm ole dokumentti Saision ja Packalénin elämästä, vaan dramatisoituja välähdyksiä heidän kokemuksistaan. Näemme sen mitä meille halutaan näyttää, ja loppu on mielikuvituksen varassa.

Valehtelijan peruukki on esitys mikä nappaa tiukasti otteeseensa ilman suurempia ulkoisia krumeluureja. Ei sitä loppujen lopuksi tarvita kuin kaksi karismaattista esiintyjää ja hyvä teksti. Se riittää. Silti Antti Puumalaiselle iso kiitos taitavasta äänisuunnittelusta. Myös musiikkivalinnat ovat nappivalintoja. Saikin hillitön Mariza-fanitus toimii hyvin ja fadolaulajattaren sävelet kaikuvat kauniisti.

Välillä esityksessä on ihan absurdejakin kohtia, mutta elämä on. "Ui Ulla niin paljon kuin haluat" saa aikaan hillittömät naurunpyrskähdykset katsomosta. Puhumattakaan Saikin äidin uurnanlaskutilaisuus-anekdootista. On kiinnostavaa kuulla että vielä seitsemänkymppisenäkään Saikki ei tiedä kummalle puolta Pitkääsiltaa hän kuuluu. Hauska yksityiskohta on myös Marjan käyttämä äppäs päppäs, ja siitä virinnyt keskustelu!


Kyllä yleisö on valmis syömään esiintyjien kädestä, heti ensimmäisestä KOM-teatterin Lapin kiertueanekdootista alkaen. Valehtelijan peruukki kestää liki 2,5 tuntia, mutta aika kuluu todella nopeaan. Tylsää hetkeä ei tule, ja vaikka tunnelmat vaihtuvat useita kertoja, niin jännite ja intensiteetti säilyy. Enpä ihmettele lainkaan että kaikki esitykset ovat olleet täpösen täynnä. Vinkkinä muuten maakuntiin: tämä on mahdollista nähdä myös Turussa, Tampereella, Porissa ja Kuopiossa.

Toivotaan että sama porukka on tekemässä jatko-osaa kymmenen vuoden kuluttua. Pitäähän trilogialla olla päätös. Lämmin kiitos Saikki, Marja ja Heini.


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Neljäntienristeys / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2019

Tommi Kinnusen romaani Neljäntienristeys on niin loistava, että sitä ei pysty pilaamaan minkäänlaisella näyttämösovituksella. Olen kokenut sen teatterin lavalla jo Turun ja Kotkan kaupunginteattereissa; harmillisesti jäi Oulun (ooppera)versio näkemättä. Ja nyt oli sitten Lahden kaupunginteatterin vuoro. Hienoa että kirja kiinnostaa niin monia teatterintekijöitä, ja yleisöäkin.

Tällä kertaa sovituksesta ja ohjauksesta vastasi Aino Kivi, Paula Salmisen dramatisoinnista. Alku on vahvan kaunis: vanha nainen keskellä näyttämöä, spottivalon hiljalleen kasvaessa.


Varsinkin ensimmäinen näytös on hieman sekava, ja tarinaa tuntemattomalle katsojalle varmaan haasteellinen. Aikatasoja on monta ja vaikka joihinkin kohtauksiin on avuksi projisoitu tapahtumavuosi ja -paikka, niin kaikissa niitä ei ole. Välillä kahden eri aikatason kohtaukset tapahtuvat yhtäaikaa, ja tämä toimiikin ratkaisuna hyvin. Henkilöhahmojen kohtaloissa on paljon paralleeleja. Lisäksi tahti on aika rivakka; puolessa tunnissa on päästy jo tanssimaan Onnin ja Lahjan häitä. Toinen näytös on rauhallisempi ja selkeämpi muutenkin. Napakampi ja parempi - salaisuudet alkavat saada muotojaan. Hienosti pieniä vihjeitä kyllä pudotellaan matkan varrella.


Tarinan keskiössä on Lahja (nuorempana Anna Pitkämäki, vanhuksena Eeva-Kirsti Komulainen). Nuoruuden into ja positiivisuus vaihtuu jossain keski-iässä katkeruudeksi. Suurin syy tähän on aviopuoliso Onni (Timo Välisaari), jolta ei lempeä ja lämpöä heru, ei vaikka Lahja sitä anelee kaikin tavoin. Onni on mitä parhain isä lapsille, niin Lahjan aviottomalle esikoiselle Annalle (Anni Kajos) kuin yhteisille Helenalle (Mari Naumala) ja Johannekselle (Tomi Enbuska). Onni on ahkera työmies ja kaikin puolin hyvä ihminen - mutta hän ei ole mies sillä tavalla kuin vaimo, yhteiskunta tai ihmiset odottavat. Onnilla on salaisuus, joka jäytää ja ahdistaa, mutta hän ei vaan mahda asialle mitään. Lahja ei ymmärrä, saatikka hyväksy. Kodin ilmapiiri käy yhä tulehtuneemmaksi, ja sekin puristaa Onnia yhä ahtaammalle. Kaikki kulminoituu Lahjan ilmiantoon -  näin ollen Onnin salaisuudesta tulee julkista riistaa. Onni antoi kaiken perheelleen, mutta ei keynnyt olemaan Lahjalle tämän toivoma "oikea mies". Lahjasta tulee niin katkera ja kamala ihminen, että en tiedä itkisikö vai nauraisiko katsomossa. Suurimman osan saa kärsiä miniä Kaarina (Liisa Vuori), joka muuttaa Johanneksen kanssa saman katon alle. Miniän ja anopin dialogia on hykerryttävä seurata, sitä teitittelyä, kiusaamista ja nokittelua. Silti tulee surku molempia. Miten ahtaat roolit ihmisillä onkaan, kun he itsensä niihin poteroivat. Puhumattomuus on silti yksi tämän perheen ongelmia.


Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä, mutta erityisesti Pitkämäki ja Komulainen saavat Lahjan heräämään henkiin. He eläytyvät tämän ristiriitaisen naisen nahkoihin erityisen tarkasti.

Lahjan kipupisteitä on myös avioton lapsi, keskimmäisen lapsen sokeus, evakkous ja uskonto. Vaikka esityksessä ei nyt juurikaan kirkkoa tai uskontoa mainitakaan, niin jotenkin se häälyy siellä kaiken taustalla. Mitä naapuritkin sanovat, ja mitä jumala! Lahja toimii tarinan kertojana katsojille, ja Lahjan kautta me peilaamme omia arvojamme ja historiaamme. Vanha Lahja on monessa kohtauksessa sivussa, tarkkailemassa ja vähän ehkä kommentoimassakin. Läsnä. Lahja selkeästi kokee ulkopuolisuutta omassa perheessään; katsoo Onnin ja lasten leikkejä sivusta.

Kaikki alkaa kuitenkin Lahjan äidistä. Maria (Laura Huhtamaa) on omanarvontuntoinen, vahva nainen. Kätilö, joka ei kyläläisiä kumarra. Maria on avarakatseinen ja ymmärtää Onniakin. Ymmärtää hän tytärtäänkin, tiettyyn pisteeseen asti. Lahja on itse päävastuullinen omasta huonosta olostaan, mutta äitinä Maria koittaa silti siloitella tämän elämää. Siinä missä hän pystyi kasvattamaan pää pystyssä aviottoman tyttärensä, niin Lahja ei pysty tekemään samaa Annan kanssa. Avioton tytär on häpeä, mutta avioliitto Onnin kanssa tekee Lahjasta samanlaisen kuin kaikki muut. Silti sekään ei riitä. Kun Lahja käy Onnin kimppuun ja huutaa: "Ole edes mies ja lyö takaisin. Ole edes sillä lailla mies". Mutta Onni ei ole sellainen mies.


Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämö on valtava, mutta taas kerran Pekka Korpiniitty täyttää sen vaivatta. Ei täyteen sulloen, vaan oivaltaen ja hienovaraisesti. Korpiniityn upeita lavastuksia on viime vuosina nähty Lahden kaupunginteatterissa mm. Ikitiessä, Puhalluksessa ja Vertigossa. Nyt vasemmassa reunassa oleva pyörö on aktiivisessa käytössä ensimmäisessä näytöksessä, toimien hyvin niin polkupyöräilyn kuin häävalssinkin alustana. Toisella puolella lavaa Marian pytinki, ja toisessa näytöksessä Lahjan talon rakennustyömaa on myös komeaa katsottavaa. Valtava verhokangas pyörön päällä muuttuu hyvin dramaattiseksi toisen näytöksen alussa. Varsinkin evakkoaika on synkkää ja ahdistavaa. Myös Harri Peltosen valot tukevat tätä dramatiikkaa hyvin. Onnin kuulustelukohtaus on toteutettu hienosti valojen ja varjojen avulla.

Neljäntienristeys kattaa ajallisesti kymmeniä vuosia, ja myös Laura Dammertin puvut heijastavat hyvin tätä aikajanaa. Ei mitään turhan prameilevaa, mutta sopivaa. Musiikkivalinnat ja Sami Järvisen äänisuunnittelu ylipäätään ovat nappivalintoja. Kun Onni leikkii lasten kanssa purjehtimista kuullaan Merilinja-sarjan tunnari (Spartacus-baletista), lisäksi saamme mm. kuorolaulua, suomi-iskelmää, Maa on niin kaunis hautajaismusiikkina, ja rakennusmiesten upean lyömäsoitinkonserton laudoilla, vasaroilla ja hiekkaämpärillä!


Neljäntienristeys ei ole komedia, mutta onhan tässä pieniä hauskoja hetkiäkin, esimerkiksi Kaarinan jääkaapin hankinta! Esitys on sukudraama, perhetarina ja yhden naisen elämäntarina. Samalla se myös heijastaa hyvin Suomenkin historiaa ja ihmisten asenteita eri aikoina. Lopussa kyllä saa silmiään pyyhkiä; se viimeinen anteeksipyyntö on piste iin päällä. Vahvaa ja komeaa teatteria kaikin puolin! Suosittelen erittäin lämpimästi hyvän kotimaisen draaman ystäville.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

HC Macbeth / Tukkateatteri 6.10.2019

Kyllähän se Macbeth pitää aina mennä katsomaan. Nyt asialla oli tänä vuonna kaksikymppisiään viettävä tamperelainen Tukkateatteri. Muutamaan vuoteen en ole heidän esityksiään käynyt katsomassa, koska 2016 ryhmä muutti Tammelasta Laukontorin laitaan, ja tämä oli eka vierailuni sinne. Korkea aika siis jo käydäkin!


Tällä kertaa Macbethin on sovittanut ja ohjannut Terhi Tuominen, sama nainen teki myös sen viimeisimmän Tukkateatteri-esitykseni Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia! Tämä HC Macbeth tapahtuu junnujääkiekkoilun maailmassa. Näyttelijöitä on vain kuusi ja lavakin aika kompakti, joten rooleja on vähennetty rankasti. Ja Lady Macbeth onkin nyt kunnianhimoinen äiti, joka ajaa jälkikasvuaan eteenpäin junnukiekkoilun saralla. Toimii se näinkin. Suomennoksena käytetään Matti Rossin versioita, ja vanhahtavasta tekstistä tulee kiinnostava kontrasti modernin jääkiekkomaailman kanssa. Saatoin aluksi suhtautua hieman skeptisesti ajatukseen, mutta kyllä vahva klassikkoteksti toimii monenlaisissa konteksteissä. Tosin hetkittäin kyllä hukkui se jääkiekkoteema. Toki alati läsnäolevat lätkämailat koittivat viedä ajatuksia siihen suuntaan, ja hieman muunneltu tekstikin (puhutaan pelaajista eikä sotilaista), mutta silti ainakin itse sukeltauduin ennemmin siihen sotakuvastoon kun jääkiekkoon. Toisaalta, aikamoisia yhtymäkohtia asioilla on. Haarniskat on korvattu jääkiekossa peliasuilla, ja miekat mailoilla, mutta kypärät, taistelu voitosta ja testosteronia uhkuva maskuliinisuus on läsnä molemmissa. Vaan haluaako tämä Macbeth kuninkaaksi, vai parhaaksi junnukiekkoilijaksi, se jää hieman epäselväksi. Silti tämä rinnastus toimii, vaikka ei kanna ehkä ihan loppuun asti. Mutta klassikot on tarkoitettu sovitettavaksi mitä erilaisimpiin ympäristöihin!


Päivi Rötsä on erinomainen teini-Macbeth. Välillä epävarma ja välillä itsevarmuutta tihkuen. Hyvän frendin Banquon kanssa kujeillaan ja tuupitaan toisia, ihan ehtaa teinimenoa. Loppua kohti Macbeth on omansa, ja äitinsä, vallanhimon sokaisema. Sopivan androgyyni hahmo, sopii tähän päivään. Leila Ahonen on myös hyvä Lady Macbeth, painostava ja lastaan paapova, lätkämailakeppiinsä nojautuva vanhempi rouva. Muulla porukalla Paula Folqués, Tuulia Korpela, Jenna Lahti ja Markku Soikkeli on monia rooleja. Erityisesti Folquesin espanjaa sopottava siivooja jäi mieleeni - nykyaikaanhan tämä sijoittuu. Ja myös Korpela on erinomainen Macduff juniorina! Sukupuolirooleilla leikittely on onnistunutta.

Peppi Sjöholmin puvustus on kiinnostava yhdistelmä lätkänuorisomuotia ripauksella vanhahtavia jalosukuisten takkeja. Harsokankaita käytetään oivaltavasti noidilla. Ja pillinvihellykset vievät ajatukset hyvin jääkiekkokaukaloon. Rekvisiittaa tai lavasteita ei ole paljoa, mutta erikokoisia pääkalloja  hyödynnetään mainiosti! Ja kun Duncan vierailee Macbethien luona, hän tuo tuliaisina paketin kahvia! Noitien ravistamat muovipleksilevyt ovat samaan aikaan moderneja että muistuttavat vanhasta teatteriperinteestä miten tehtiin ukkosen ääntä. No jos nyt ei ihan muovilevyillä, niin ajatus toimii. Ja minua nauratti se pöytälätkän pelaaminen, sopi kuin nenä päähän.


Vaikka lätkäteema unohtuukin aika ajoin, on se silti jossain taustalla punaisena lankana silti. Mailojen rummutus tekee hieno kehyksen Macbethin Tomorrow-monologille, siksi ajaksi tauoten ja antaen tilaa tämän tärkeän puheen upota katsojien sieluihin.

Macbethin oma loppu on hieman normaalista poikkeava, mutta jotenkin osuva kyllä.

Kyllä tämä toimii näinkin. Reiluun pariin tuntiin tiivistettynä mukana on silti kaikki oleellinen näytelmästä ja esitys sopii sinällään nuoremmillekin katsojille. Jos nyt ei ihan lapsille, mutta teini-ikäisille ilman muuta. Ehkä tämänkaltaisilla tuotannoilla saadaan tuotua Shakespeare nykynuorten elämään lähemmin?


Kuvien copyright Annu Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Don Juan / Turun kaupunginteatteri 5.10.2019

Koska osuimme Turun teatteriteemaisten kirjamessujen kanssa bloggarikollega Pasin (Pessin ja Illusian luona) samaan teatteriesitykseen, keksimme tehdä hieman erilaisen bloggauksen. Eli kävimme muutaman päivän ajan dialogia esityksestä, ja tässä on tulos. Kuten esityksen alaostikko kuuluu: rakkaus on tehty jaettavaksi - niin myös kirjoituksemme siitä. Olipas hauska ja kiinnostava kokeilu! Lukemisen helpottamiseksi omat kommenttini ovat kursiivilla. Turun kaupunginteatterin Don Juan, olkaa hyvät!

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekkyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen
Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.
Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.

Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Molière tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä joku vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta! 
Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?


P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja koston janoisena, petettynä naisena. 
En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin. 
Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen jaisäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen. 
Yksi esityksen onnistuneista puolista oli myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenivät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?


K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.
Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.
Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!
Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?


P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niinkuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta. 
Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä. 
K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon, niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!
Kiitos Pasi seurasta ja tästä dialogibloggausideasta. Olipa meillä kiva päivä ja vielä iltakin Turussa - otetaan uusiksi! Tässä vielä linkki Pasin kirjoitukseen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Compagnia Finzi Pasca: Bianco su Bianco / Espoon kaupunginteatteri 28.9.2019

Odotin sirkusta, mutta sainkin jotain muuta. Sveitsiläisen Finzi Pasca-ryhmän Bianco su Bianco jätti hieman hämmentyneen olon. Mitä minä oikein näin? Olihan tässä sirkuselementtejäkin, mutta enemmän paljon muuta. Tämä oli performanssi ennemminkin, ja fyysistä teatteria, tarinankerrontaa.

Brasilialainen Helena Bittencourt ja hollantilainen Goos Meeuwsen esiintyvät hehkulamppuja täynnä olevalla lavalla. Tai tulikärpäsmetsähän tämä on. Valot ja niiden monipuolinen käyttö muodostaa esitykselle rungon, kuten myös innovatiivinen äänisuunnittelu. Huppupäinen hahmo kuljeskelee valojen joukossa hiipien ja äännellen. Kuin joku outo munkki tai hidas kuolema. Outoja ääniään miksataan sitten yhteen ja pääsemme kuulemaan niitä erilaisissa kerrostumissa. Sämplättyyn äänimattoon lisätään naisen sanoja, ja sanat kaikuvat ja jäävät soimaan. Nainen kertoo Ruggerosta monipolvista tarinaa, ja tipahdan kärryiltä pian. Milloin se esitys alkaa?


Nainen puhuu portugalia ja katsojille on kyllä tekstitys. Se ei silti auta minua pysymään tarinassa mukana. Tarinankerronnan lomassa on pieniä temppuja, hieman jongleerausta hatuilla, temppuilua lamppujen kanssa, sellaista klovneilua. Kaiken aikaa  nainen jatkaa rönsyilevää tarinankerrontaansa.

Nykysirkukselta ei odotakaan samanlaista touhua kuin perinteiseltä, eli oikeastaan lavalla voi tapahtua mitä tahansa. Silti tämä Daniele Finzi Pascan ideoima ja ohjaama esitys oli enemmänkin kuin tarinatuokio, ja sitä sirkusosuutta oli minimaalisen vähän. Kuulemme Ruggeron elämäntarinaa, joka jättää minut haaleaksi. Välillä on tuulikone mukana, välillä kitara tai valaistu valkoinen mekko. Hieman lattia-akrobatiaa ja vitsailua mm. naisen alleista eli käsivarsien löllymisestä. Ei oikeastaan naurattanut. Ruggeron tarina sai kuvitusta, laulua, sahansoittoa. Ruggeron ja Elenan tarina muuttuu osaksi esitystä. Keitä nämä ihmiset oikein ovat ja mikä on se yhteys esitykseen? Virtahepo ja possukin lavalla nähdään.

Katsomossa oli aika paljon väkeä ja jonkun verran myös lapsia. Mietin siinä että miten he tämän esityksen kokevat, varsinkin jos odottivat sirkusta. Siis sellaista vähän nopeatempoisempaa ja tempukkaampaa. Jos ei osaa portugalia eikä lukeakaan, niin ohi meni paljon. Ja lisäksi jonkun verran tekstiä oli kääntämättäkin.


Esitys oli surrealistinen ja absurdi, siinä ei ollut päätä eikä häntää, paitsi Ruggeron elämäntarina, taustan kantavabna voimana. Nainen on tarinankertoja, mies klovni. Esitys ei oikeastaan ala lainkaan, tai ainakin minä odotan että koska se alkaisi. Se lipuu hiljalleen ohi, ja sitten se päättyy. Bianco su Bianco on kiertänyt maailmalla paljon ja on ilmeisesti siis kehuttu ja pidetty.

Tunti 20 minuuttia ja esityksen jälkeen en tiedä mitä sanoisin tai ajattelisin. Tämä oli hyvin erilainen  esitys mitä odotin ja jätti minut ainakin hyvin erikoiseen tilaan. En nyt voi sanoa ettenkö tykännyt yhtään, mutta ei nyt ainakaan mennyt sinne wau-osastoon. Hetkittäin kyllä tuntui että nyt pääsin kärryille, mutta sitten tipahdin taas. Visuaalisesti valometsä oli kyllä tosi hieno mutta muuten ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Javier Valenzuela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pieni merenneito / Helsingin kaupunginteatteri 24.9.2019

Nyt on kyllä Helsingin kaupunginteatteri ja ohjaaja Samuel Harjanne tehnyt täydellisen sadun, niin lapsille kuin aikusillekin. Disneyn Pieni merenneito on visuaalinen ilotulitus joka kannattaa nähdä ihan jo upeiden pukujen, lavastuksen, projisointien ja merenelävien takia.

Itse en ole piirroselokuvaa nähnyt, mutta balettiversion Kansallisbaletissa 2016 kyllä. Tosin siinä on tarina hieman erilainen ja surullinen loppu. Mutta Disney-elokuvassa pitää olla onnellinen loppu. Lisäksi musiikki on tietenkin eri, enkä nyt osaa sanoa kumman eduksi. Alan Menkenin musikaalimusiikkia kuuntelee ihan sujuvasti mutta ehkä hieman sama ongelma kuin muutaman viikon takaisessa Notre Damen kellonsoittajassa, syksyn toisessa Disney-tuotannossa. Musiikki ei ole kauhean mielenjäävää. Ei vaikka leffaversio saikin musiikista kaksi Oscaria. No, ehkä tunnistaisin yhden jos sen kuulisin, eli Jää syvyyksiin (Under the Sea). Musiikki on kyllä monipuolista ja antaa tilaa laulajille. On kalypsoa ja lattarirytmejä, välillä aika mahtipontistakin menoa. Voimaballadeja ja lemmenlurituksia. Risto Kupiaisen johtama 13-henkinen bändi pistää lavan alla parastaan.


Tarinahan on sinällään aika höttöinen, jopa siirappinen, mutta menee kyllä tunteisiin. Siskoskatraan nuorimmainen Ariel on merenneito ja rakastaa kaikkea ihmisiin ja maanpäälliseen maailmaan liittyvää. Isä on kuningas Triton, joka kaipaa kuollutta vaimoaan, vihoittelee siskonsa merennoita Ursulan kanssa eikä ymmärrä kapinallista tytärtään. Sitten Ariel pelastaa komean nuoren miehen merihädästä ja rakastuu. Vaan kun toinen asuu meressä ja toinen maalla, niin romanssi on aika mahdoton. Siksipä Ariel turvautuu vallanhimoiseen Ursula-tätiinsä (joka on se tarinan pahis) ja tämän loitsuilla saa pyrstönsä vaihdettua jalkoihin. Maksuksi tarvitsee luopua äänestä, mutta mitäpä sitä rakastunut tyttö ei tekisi. Prinssi Erik jatkaa kaunisäänisen pelastajansa etsintöjä, turhaan. Ja koska Ariel on mykkä niin ei tiet kohtaa. No sitten toki lopuksi asiat selviävät ja saamme näyttävät prinsessahäät. Tarina on ehkä liiankin perinteinen makuuni, mutta tämä on Disneytä, niin ei sitä muuta odotakaan. Reita Lounatvuoren ja Hanna Kailan (laulut) käännöstyö on sujuvaa suomea.


Mutta onhan tämä oikeasti niin hienosti tehty että oksat pois. Harjanne jatkaa voittokulkuaan suomalaisten menestysmusikaalien ohjaajana. Peter Ahlqvist on luonut tiimeineen kerrassaan henkeäsalpaavan hienon merenalaisen maailman. Yhdellä katsomiskerralla ei oikein ehdi sisäistämään kaikkia yksityiskohtia, koska niitä riittää. Vihertävänsininen Tritonin valtakunta on kerrassaan ilo silmälle. Ja William Ilesin valosuunnittelu täydentää vedenalaisen illuusiota. Myös Toni Haarasen monet projisoinnit ja videot ovat ilo silmille.


Ja sitten on Pirjo Liiri-Majavan ällistyttävät puvut. Kuinkakohan monta kymmentä pukua tähän on tehty, kun kerran päähineitäkin on valmistettu 110? Toinen toistaan näyttävämpiä luomuksia. Ja oma lukunsa on sitten tietenkin merenelävien pyrstöt. Varsinkin ilma-akrobatianumeroissa kauniit pyrstöt pääsevät oikeuksiinsa. Uimisen illuusio on täydellinen. Myös Milja Mensosen suunnittelemat naamioinnit ja kampaukset saavat suun loksahtamaan auki.


Oman kehunsa ansaitsevat kyllä nukkien suunnittelijat Paul Vincent ja Becky Johnson - heidän käsialaansa ovat kaikki kalat, merenelävät, hait ja ankeriaat ja ties mitkä. Upeita luomuksia!! Ja hienosti nuketettu myös. Tykkäsin siitäkin että nukettajat eivät ole mustiin puettuja ja koittavat sulautua taustoihin vaan ihan upeasti nukettamansa hahmon oloisia.

Kaiken visuaalisen tykityksen lisäksi musikaalin pääpariksi on kiinnitetty paras mahdollinen kaksikko. Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen Erikinä ovan upeaäänisiä ja karismaattisia. Kumpaakin on tullut nähtyä vuosien varrella monenlaisissa rooleissa ja sydämeni meinasi haljeta ilosta kun alunperin kuulin heidän esittävän pääosia. Erityisesti iloitsen Sonjan Arielista. Ihan kuin tämä rooli olisi vuosia sitten tehty häntä varten. Sopivaa herkkyyttä, sopivaa kapinallisuutta ja niin kaunis ääni. Martin karisma kantaa kyllä hyvin prinssinä joka hänkin kapinoi valmiita suunnitelmia vastaan. Kyllä tuli tämmöiselle kyyniselle vanhalle harpulle tippa silmäkulmaan kun sai katsoa heidän yhteisiä kohtauksiaan.


Tähän esitykseen sattui Ursulana olemaan understudy Annamaria Karhulahti! Mikä tuuri. Olen kuullut paljon kehuja Sanna Saarijärven Ursulasta, mutta olen vuosia fanittanut myös Karhulahtea ja tämän ääntä. Ja Ursula on pahis, varsinainen lonkeroakka. Suuri diiva Divine on ollut Ursulan esikuvana ja sen kyllä näkee. Siinä missä Ariel ja Erik on niin hyviä että vähän jo ällöttää niin Ursula on aivan kutkuttavan ihana pahis. Oli kyllä ehkä suosikkihahmoni koko esityksessä. Ursulan ihanat kätyrisähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Mikko Kauppila) olivat myös kerrassaan hurmaavat, kaikessa kierolieroiluissaankin.


Muina isompina hahmoina nähtiin Arielin kaverit vähän hömelö rapu Sebastian (Tero Koponen) ja hupsuja puhuva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja toki Arielin isä Triton (Mikko Vihma), joka oli ulkoisesti kyllä hyvin vakuuttava merten kuningas. Pieni Pärsky (Lenni Kallela) oli symppis hahmo myös. Prinssin holhooja Yrjö (Matti Olavi Ranin) oli puiseva tyyppi. Eikä sovi unohtaa Muppettien hullua ruotsalaista kokkia hetkittäin muistuttavaa Tuomas Uusitaloa - tämän kokkishow oli vertaansa vailla! Tämän ydinjoukon lisäksi lavalla pyörii kymmeniä muita henkilöitä, kaikki hyviä laulajia, tanssijoita ja esiintyjiä. Varsinkin joukkokohtaukset vievät värikkyydessään ihan mennessään. Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt hienot joukkokoreografiat.

Tässä on kauheasti hauskoja ja vauhdikkaita kohtauksia, jo aiemmin mainitun kokkikohtauksen lisäksi. On lauma lokkeja, on (huonosti) laulavat Arielin siskokset, on upeat purjehduskohtaukset isolla laivalla, Ursulan lonkerot ja kaikki vedenalaiset paikat!


Jos nyt ei tiettyä laskelmoitua siirappisuutta ja ennalta-arvattavuutta lasketa niin Pieni merenneito on kyllä todella huikea elämys. Lavalta näkyy että tähän on satsattu. Toki lippujen hinnat ovat myös suolaiset, mutta ehkä pieni investointi kannattaa. Esitykset ovat täyttyneet hyvin, mutta varmaan kevätkaudelle niitä vielä saa. Ja esityksen jälkeen aulassa on mahdollista päästä vaikka Erikin ja Arielin kainaloon :-)


Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Full Measures / Grus Grus teatteri & Tehdas teatteri, 22.9.2019

Kun Grus Grus Teatteri ja/tai Tehdas teatteri tekee jotain uutta, niin siihen on jo valmiiksi lyöty laatuleima. Sama koskee oikeastaan kaikkea mitä Ishmael Falke ja Sandrina Lindgren puuhaavat, varsinkin yhdessä. Onneksi ennätin katsomaan uusimman teoksensa Full Measures, koska tätä ei todellakaan kannata missata.

Esityksessä lavalla on nainen, mies ja lukuisa määrä timpurinmittoja. Tiedättehän, sellaisia keltaisia kasaantaittuvia kapistuksia. Tunnin aikana ehditään kaikenlaista; pureutua mittaamiseen usealta eri kantilta ja tarkastella länsimäisen taiteen historiaakin. Mitä kaikkea sitä voikaan mitata, vähän itsestäänselvyyksiä, mutta hieman uudesta näkökulmasta.


Idit Hermanin yhdessä Falken ja Lindgrenin kanssa ohjaama Full Measures on kiinnostava sekoitus objektiteatteria, fyysistä komediaa ja jonkunlaista minimalistista performanssiesitystä. Puhetta on, englanniksi, ja se tukee hyvin esitystä, sukeltaen mittaamiseen jonkunlaisena tarkentavana esittelynä. Miten kaiken voi ilmaista vieläkin pienemmässä mittakaavassa ja aina tarkemmin. Sanaleikkejä sisältävä esitys on aina jo lähtökohtaisesti hyvä. Runollisen puheen voisin lukea vaikka painettunakin teoksena. Kehonkieli on minimaalista, hyvin tarkkaa ja liioittelematonta. Kuin hidasta tanssia.

Esitys sujuu siis kuin paritanssi: mitta taipuu moneen, lentokoneesta kellotauluun ja asunnon pohjapiirrokseen. Olemmeko me kaikki mittaamisen orjia? Voiko parisuhteen perustana olla toisesta saadut sopivat mittaustulokset ja -arvot?

Niklas Bertel Nybom on taas kerran suunnitellut upeat äänitehosteet mittojen kuvioita taustoittamaan, ja nauhaltakin kuullaan erilaisia high-alkuisia sanontoja. Tämähän on myös opettavainen esitys. Tyyli on jotenkin lakoninen, kaikki on verkkaista ja eleetöntä ja ilmeetöntä. Huomiota ei viedä pois itse asiasta eli mittauksen ihmemaailmasta. Ainoana lavastuksena on muutama tuoli ja metallikehikko, joka toimii mittojen telineenä alussa ja lopussa. Tuttuun tapaan Jarkko Forsman vastaa hienosta valosuunnittelusta.


Lopulta mittojen loputon muotoilu päätyy viidakoksi ja kauniisti valaistu Garden of Even on yllättävä, mutta sitten kuitenkin jotenkin looginen lopputulema. Ja viidakossa voi luopua lopuistakin sivilisaation rippeistä ja palata alkujuurilleen. Linnunlaulun ja teknon tahtiin. Kaiken mittaamisen tavoite ei aina ole se suurin, pisin, isoin, vaan myös keskiarvo, keskiverto kelpaa. Ehkä jopa paremminkin.

Tunnin mittainen Full Measures on ajankohtainen ja ajaton, tekninen ja luonnonläheinen. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, vain juuri sopivasti. Pienimuotoinen ja kansainvälinen esitys, joka toivon mukaan kaksikon edellisen yhteistyön (Näkymättömät maat) tavoin lähtee valloittamaan Suomea ja maailmaa. Tässä, kuten siinäkin, esiintyjien kehot pannaan likoon ja otetaan mukaan esitysalustaksi. Kaunista ja oivaltavaa, hypnotisoivaakin.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.