sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Something Rotten / Åbo Svenska Teater 30.12.2023

Teatterivuoteni viimeinen esitys osui sattumien summana Turkuun. Muutamia kertoja tänä syksynä olen koittanut päästä katsomaan Something Rottenia, mutta nyt vasta onnistui. Vaan hyvää kannattaa odottaa, se on mottoni. Yksi niistä. Something Rotten on kyllä mainio musikaali. Tämä oli nyt neljäs eri tuotanto minkä pääsin kokemaan, ja jopa toinen ruotsinkielinen! Ensin Ruotsissa Wermland Operan versio 2018, sitten Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella 2021 ja vielä Lahden kaupunginteatterissakin 2022. Kaikissa oli omat hyvät puolensa ja silti riittävän erilaisia jotta pysyy katsomisinto yllä.

Something Rotten on mainio musikaali musikaaleista, niiden tekemisestä ja lainalaisuuksista. Kaikki tämä Shakespearen aikaan sijoitettuna. Kieli poskella tehty, svengaava ja hillittömän hauska. Kaikkein eniten saa irti mikäli musikaaliskene ja/tai Shakespearen näytelmät ovat tuttuja, mutta varmana toimii muillekin. Onhan tässä mukana kaikki mahdolliset ja mahdottomat musikaalikliseet! Markku Nenosen ohjaama ja koreografioima musikaali tarjoaa kieli-iloittelua, tanssia, laulua ja monenmoisia juonenkäänteitä. Oli myös erittäin kiinnostavaa nähdä paljon itselleni uusia (ruotsalaisia) musiikkiteatteriammattilaisia lavalla!

Tarinassa köyhät veljekset koittavat luoda elantoaan Lontoon teatterimaailmassa, ja jatkuvasti Shakespeare ja muut osaavammat vievät parhaat ideat ja katsojat. Kunnes pienillä vippaskonsteilla ja perheen säästöillä osutaankin kultasuoneen - ja löydetään uusi tapa viihdyttää katsojia, musikaali! Mitä siitä seuraa, no kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuin Shakespearen näytelmissä konsanaan.

Lavastaja Jani Uljas on jo tämän kerran lavastanut, Törnävän kesäteatteriin. Nyt nähdään siitä hieman jalostuneempi muoto, mutta Globe-teatterin pyöreä muoto on se pääjuttu tässäkin. Lava ei ole suurensuuri, mutta hienosti elementit kääntyvät ja muuntuvat toisiksi tiloiksi. Jylhää ja komeaa. Elina Vättö on loihtinut upeat steampunk-henkiset asusteet, joissa silmä lepää. On toki 1500-luvun lopun muotivirtauksia, sametteineen ja röyhelöineen, mutta hienolla spefi-twistillä. Shakespeare pukeutuu kuin glamrocktähti. Ja sitten on kultaa ja kimallusta kun päästään musikaalijuttuihin. Shylock juutalaisena liituraidassa, mutta takki pinkillä glittervuorella, koska hän on teatteri-ihminen. Nigel Bottom voisi olla ilma-aluksen kapteeni tai tutkimusmatkailija! Ihanaa silmäkarkkia, ja Sarianna Sormusen maskeeraus täydentää visuaalisen ilmeen.

Harmikseni musiikki tuli nauhalta, ja vaikka Martin Segerstråle vastaa musiikkipuolesta, en oikein tiedä mikä hänen tehtävänsä on? Kuitenkin jonkunlainen kapellimestari, tai musiikillinen esimies. Onhan se toki iso säästö jos ei tarvitse isolle bändille maksaa joka esityksestä, mutta jotenkin elävä musiikki kuuluisi musikaaliin. Jaakko Savelan äänisuunnittelu ja Antti Niitemaan valot toimivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. 

Musikaaliperinteiden mukaisesti tässäkin on paljon steppausta, ja niiden koreografioista voi kiittää Säde Kajovaaraa. Muutenkin tanssinumerot ovat kivaa katsottavaa, ja vauhdilla mennään. Toisen näytöksen aloittava pyyhekoreografialeikki on hauska.

Bottomin veljeksinä nähdään ruotsalaiset Elias Wallin (Nigel) ja Eric Hallengren (Nick), jotka molemmat olivat onnistuneita rooleissaan, varsinkin Wallin ujona reppanana. Nickin vaimo Bea on ÅST:n oma Daniela Franzell, joka on ihana topakka ja räyhäkkä-ääninen. Sekopäisenä Nostradamus-ennustajana säkenöi hurmaava Victor Molino Sanchez, Ruotsista hänkin. Aika hauskat ennustuskoreografiat, Mainio Samuel Karlsson on monesta ÅST:n jutusta tuttu, ja sopii vallan mainiosti Shylockin rooliin heinäsirkkamaisine olemuksineen ja innostuvine käsienliikkeineen, joissa popkornitötterö heiluu. 

Kiihkouskovaisena puritaanina mylvii Ingemar Raukola, ja tämän Jeremiah onnistuu naurattamaan joka kerta kun avaa suunsa ja varsinkin kun puhaltelee poskiaan. Herkullisia (ja hekumallisia) repliikkejä. Muutenkin koko puritaaniporukka on hulvaton, ja mitkä gospelhenkiset kuviot. Veli Jeremiahin hieman maallisempana tyttärenä Portiana ihana raikas uusi tuttavuus Ruotsista, Josefina Hebbe. Tykkäsin! Ja mikä ääni! Ivan Persson oli oivallinen trubaduuri, ja taas uusi ruotsalaistuttavuus mitä pidettävä silmällä jatkossa.

Sitten meillä on vielä hulvaton Lordi Clapham (Jerry Wahlforss) pinkeissä höyhenissään, campin ruumiillistumana, haa! Wahlforss on aina oivallinen, ja niin nytkin (parhaat lavaltapoistumiset!) Sokerina pohjalla vielä master Shakespeare eli David Lindell, jonka näin viimeksi Svenskanin Next to Normalin Gabe-poikana, *hieman* erilaisessa lookissa. Tässä Shakespeare on glamrocktähti, turhamainen ja itsekeskeinen - ja valmis pöllimään kaikki ideansa muilta. Hersyvä ja herkullinen rooli, ja Lindell vetää viileän rauhallisesti homman kotiin.

Kyllä hieman pienemmälläkin porukalla saadaan aikaan näyttävä ja toimiva esitys, vaikkei sitä livebändiä olekaan. Something Rotten nauraa koko musikaaligenrelle ja pönötyksestä ei ole tietoakaan. Ilta on mitä viihdyttävin, ja nautin kyllä täysin siemauksin ÅST:n versiostakin. Moni lauluista jää päähän soimaan ja omelettiaiheiset asiat jaksavat naurattaa. Ja kyllä mä sitä ruttoaiheista musikaalia fanittaisin. Lopun yltiöamerikkalainen musikaalikliseesumppu on jo aika överi! Oivallinen päätös teatterivuodelleni.


Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 26. joulukuuta 2023

Talvisirkus: SUPER / Tanssiteatteri Hurjaruuth 22.12.2023

Tänä vuonna pääsi taas kokemaan Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkuksen; edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Kaksi viimeisintä on siis jäänyt näkemättä, harmikseni. Sanna Silvennoisen ohjaama Super suuntaa erilaisten supersankareiden ja -voimien ihmeelliseen maailmaan, Superversumiin. Minähän olen normaalisti kovastikin supersankariasioiden pauloissa.

Mutta voih, jotenkin esitys jäi hieman laimeaksi, moni tempuistakaan ei pahemmin säväyttänyt, enkä siten kokenut aikaisempien vuosien esitysten lumoa. Ei Superissa toki mitään vikaa vikaa ollut, mutta tällä kertaa ei vain lähtenyt. Kolmen aikuisen ja yhden teini-ikäisen testiseurueemme oli aika samoilla linjoilla.

Menoa ja meininkiä oli, ja sitä säesti vallan mainio livebändi Ninja Beat (Niko Votkin, Einari Stylman, Tapani Varis) moninaisine rytmeineen. Instrumenttejä oli laidasta laitaan, munniharpusta läskibassoon ja harppuun. Samoin musiikkityylit vaihtelivat lattareista itämaisiin sävyihin ja leffahenkisestä musiikista diskopoppiin. Mikä aina kuhunkin esitysnumeroon parhaiten passasi. Kyllä elävä musiikki sirkuksessa on parasta! Ja visuaalisesti näyttävää orkesteria oli kyllä ilo myös katsella. 

Tanssin talon estradilla nähtiin monenlaista temppua, osa näyttäviä, ja osa jäi hieman laimeiksi. Kertojaääni selosti tapahtumia, en tiedä miten tarpeellinen se oli. Kai ajatuksena oli irrallisista numeroista sitoa yhteen joku tapahtumaketju, mutta tässä ei ihan onnistuttu. Kaiken taustalla oli näkymättömän Häive-Aaveen metsästys. Häive-Aave kun oli sinne tänne poukkoileva valokeila, hauskoilla ääniefekteillä varustettuna. Supervoimistaan huolimatta ei sekalainen sirkusretkue saanut tätä kiinni koko illan aikana!

Toisena sivujuonteena oli omia supervoimiaan etsivän klovnin (mainio Gaby Muñoz) seikkailut isojen pulujen kanssa. Nämä saivat kyllä hymyn huulille, sekä klovni että linnut. Esityksen parasta antia kyllä, vaikkei Kipinä-Gaby varsinainen supersankari ollutkaan (tai ehkä juuri siksi). Myös yleisöstä napattu avustaja hekotteluineen oli mainio, hänet voisi palkata vaikka ensi vuoden Talvisirkukseen avustajaksi?

Eetu Rannan diabolo-numero ja myöhemmin ruoskanäytös oli näyttävää, silloin kuin temput onnistuivat. Harmillisesti molemmissa oli jonkun verran tiputtelua. Nathan Jonesin ja kumppaneiden renkaidenläpihyppelyt olivat upeita; notkeita ihmisiä ja näyttäviä loikkia. Kyllä on pehmeän ja helpon näköistä silloin kun sen osaa. Sen sijaan itämainen kungfu/karate isä-tytär esitykset eivät ehkä sopineet kokonaisuuteen kovin hyvin. Muutenkin osa numeroista oli hieman venytettyjä, ja tyhjäkäyntisiä keskellä esitystä.

Äänisuunnittelusta (Atte Olsonen) pitää kyllä kiittää! Sateen ropinat kuuluivat ympäri salia ja muutenkin ääniefektit toimivat hyvin. Pidin kovasti myös esityksen visuaalisesta puolesta (Mirkka Nyrhinen ja Juho Rahijärvi), niin hienoista taustaprojisoinneista kuin kauniista puvuistakin (Nyrhinen). Lava oli iso ja elementtejä siellä aika vähän eli esiintyjille oli hyvin tilaa temmeltää. Välillä trampoliini ilmaantui toiseen laitaan, ja sveitsiläiskaksikon Florian Grobétyn ja Raphaël Perrenoudin tramppatemput olivatkin huikean hienot!

Esiintyjäkaarti oli kovin kansainvälinen, kuten sirkuksissa on ollut tapana. Omaa eksotiikkaansa esitykseen toi Yuridia Ortega Fragoson hiuksistariipunta, joka sai omankin päänahan syyhyämään. Guzalnur Uqkun kynttelikköakrobatianumeroineen oli vaikuttava. Ylipäätään tulinumerot ovat aina hienoa katsottavaa. 

Tontut ja possut ovat Talvisirkuksen esityksissä mennen talven lumia ja tilalla ovat kömpelön hellyyttävät jättipulut, jotka jättävät (varsinkin lapsiyleisön iloksi) lörtsyjään ääniefektien säestäminä sinne tänne. Kyllä niiden teputtelut ja jengiytymiset viihdyttävät aikuiskatsojia (vaikka possuja ikävöinkin).

Parin tunnin esitys sisälsi väliajan eli varmaan ainakin lapsikatsojille sopivan mittainen. Itse jäin kaipaamaan tiiviimpää juonta ja paremmin kuljetettua tarinaa, sekä toimivia temppuja ilman tyhjäkäyntiä. Monta ilahduttavaa valopilkkua esityksessä kyllä oli, mutta kokonaisuus ei kantanut, ainakaan edellisvuosien tapaan. Vaan monen perheen jokavuotisena joulunajan perinteenä Talvisirkus pitää paikkansa. Esityksiä on vielä tammikuun loppuun.


Esityskuvien copyright Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 27. marraskuuta 2023

Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 26. marraskuuta 2023

Murha kahdelle / Musiikkiteatteri Kapsäkki 24.11.2023

Murha kahdelle (Murder For Two) on nimensä mukaisesti musikaalinen murhamysteeri kahdelle esiintyjälle. Amerikkalainen pieni herkkupala on kahden miehen luomus: Kellen Blair käsikirjoitus ja laulujen sanat sekä Joe Kinosian käsikirjoitus ja musiikin sävellys. Tuloksena riemuisa 1,5-tuntinen täyttä tykitystä. 

Koreografi Chris Whittaker suorittaa samalla Suomen ohjaajadebyyttinsä, ja tämän nähtyäni voin kyllä toivoa menestyksestä jatkoa tälläkin saralla.

Kapsäkki on mainio ja sopivan intiimi paikka esittää tämmöistä pienimuotoista juttua. Lavalla on flyygeli ja sillä sipuli. Lähes kaikki muu on kahden äärimmäisen lahjakkaan ja taitavan esiintyjän harteilla. Joel Mäkinen esittää poliisia, joka sattumalta päätyy murhan tutkijaksi, sitä "oikeaa" ja ylempiarvoista poliisia odotettaessa. Ja sitten Juha Pulli esittää kaikki muut roolit, eli murhatun kartanon isännän (kuuluisa dekkarikirjailija) sukulaiset, tuttavat, naapurit ja ketä paikalle on nyt onkaan kertynyt. 

Vuorotellen molemmat hyppäävät lennossa pianon taakse soittamaan ja laulamaan. Aivan mielettömän hienoa ajoitusta ja taiturimaista heittäytymistä rooleihin. Pulli on aivan käsittämätön salamannopeissa vaihdoissaan. En ainakaan huomaa että rekvisiitta, eleet, ilmeet tai maneerit menisivät sekaisin eri hahmoissa. Jopa 12-henkisen poikakuoron erilaiset persoonat loihditaan lippiksen ja puheen avulla. Ei voi kun suu auki katsella moista virtuositeettia. Erityisesti Pulli Daalia-rouvana punaisissa silmälaseissaan on upea ilmestys, varsinkin diskobiittiä tanssiessaan.

   

Kumpikin herroista osaa soittaa pianoa vaikka unissaan, ja lauluhommatkin hoituu. Lisäksi nyt on roolitus muutenkin kohdillaan, koska keskinäinen kemia pelaa sataprosenttisesti. Ei tämmöinen voisi muuten onnistuakaan, koska toisen iholla ollaan intensiivisesti. Vaikka miehet ovat näyttelijöinä aika erilaisia, niin yhteispeli on saumatonta.

Vähän luuserimaisella poliisilla on vain reilu tunti aikaa selvittää kuka murhaaja on, ja siten ehkä edetä omalla urallaan. Välillä hän raportoi, tai ainakin koittaa raportoida, pomolleen asioiden mainiosta edistymisestä, vaan menevätkö nämä tiedonmuruset perille. Lopun aikaa hän päättelee Agatha Christien perinteiden mukaisesti syyllistä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus - vaan kuka on se oikea? Ja kaikki vihasivat kirjailijaa, kuka mistäkin syystä. Tätä me yhdessä pähkimme. Tai lähinnä katsoja istuu penkin reunalla äimistelemässä mitä hienouksia lavalla tapahtuu. Yllättäviä juonenkäänteitä nimittäin riittää! 

Hanna Kailan nokkela ja naseva suomennos toimii sekä puheessa että lauluissa. Max Marshallin äänisuunnittelu ja varsinkin Esa Näykin valot tukevat murhamysteerin selvittelyä hienosti. Monenlaisia ääniefektejä ja valolla leikkimistä jotka tuovat esitykseen hienoja tasoja.

Murha kahdelle on vähän sellainen esitys että juonesta ei voi kamalasti kertoakaan. Sitäpaitsi tämä on vähän kuin Christien Hiirenloukku, loppuratkaisua ei toivota paljastettavan. Siis esitystä näkemättömille. Tämä pitää kyllä itse kokea, sen verran mieletön herkkupala on kyseessä. Sitäpaitsi välillä tuntuu että lavalla heiluisi kymmenkunta näyttelijää, eikä vain kaksi. Hyvä osoitus miesten lahjakkuudesta sekin.

Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Kapsäkkiin (esitykset helmikuulle 2024 asti) ja sen jälkeen Turun Linnateatteriin (esitykset helmikuulta huhtikuulle). Tätä ei todellakaan kannata jättää katsomatta. Olit sitten dekkarien ja murhamysteerien ystävä, laadukkaaseen musiikkiteatteriin hurahtanut, virtuoosimaisten esiintyjien fani tai jotain ihan muuta. Murha kahdelle tarjoaa kaikille jotain.


Esityskuvien copyright Tero Vihavainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 25. marraskuuta 2023

Last Christmas - Viimeinen joulu K18

Aikuisten jouluaiheinen sketsishow, Ville Majamaan ohjaama ja mukana hieno tiimi Tampereen teatterin ammattilaisia. Mikä voisi mennä pieleen? No ei kyllä oikeastaan mikään. Last Christmas tarjoilee tunnin ja vartin tykitystä (ilman väliaikaa), osa sketseistä naurattaa hillittömästi, osa hymähdyttää, osa aiheuttaa hieman myötähäpeää ja loput jotain näiden väliltä. Muutama joululaulu sinne väliin Niina Alatalon soittamana ja laulamana, niin saa naurulihakset hetken lepoa. Kerrassaan viihdyttävä ilta, ja halukkaat saavat ottaa juomatkin mukaan katsomoon tunnelmaa nostamaan.

Välillä tuli hieman "Näytelmä joka menee pieleen" fiilikset, joka tällä samaisella näyttämöllä tuli nähtyä muutama vuosi sitten. Eli asiat tuntuvat lipsuvan ns. vituralleen tämän tästä. Sitten tässä on ripaus Monty Pythonia ja varmaan jotain kotimaisia sketsiohjelmia mihin en ole niinkään perehtynyt. Näyttelijät vaihtavat rooleja liki lennossa ja hauskaa tuntuu olevan lavallakin. Hahmot ovat hauskoja, mutta tuttuja kaikuja siellä näkee aika monestakin paikasta. Pikkutuhma huumori lentää, välillä ei ihan kaikki vitsit osu kohdalleen, mutta viis siitä. Mutta kiva nähdä että maestro Majamaalla pysyy kynäkin kädessä. Noin lähtökohtaisesti en ole mikään maailman suurin sketsihuumorin ystävä, mutta kun se toimii niin se on hyvää. Ja kun se on hyvää, se toimii.

Taitavat Elisa Piispanen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen ja Linda Wiklund saavat kyllä pitää aikamoista haipakkaa lavalla, Sakari Hokkasen ohjauksessa. Hyvä tiimi! Välillä tuntuu että porukkaa olisi enemmänkin, koska niin sutjakasti nämä liikkuvat. Pia Piltzin mummo oli symppis!

Itämaan tietäjät tietää -visailu on mainio, ja krapuloissaan sananmuunnoksia viljelevä naiskaksikko (joiden ammatti on se juttu). Kauneimmat joululaulut esineteatterin apukeinoin nerokas, pitäisi nähdä uudelleen että saisi kaikki biisit sieltä poimittua. Antero Rokan, tuon mainion Tikkakosken myyntitykin, aika aggressiivinen myyntityyli saa kyllä vastentahtoisemmankin asiakkaan heltymään. Ei ole paljoa vaihtoehtoja. Jehova's Fitness ja Crossfit huvittaa kyllä suuresti, ainakin ajatuksena. 

Uskonto-aiheiset jutut ovat kyllä muutenkin aika isossa osassa, ja kai Tuntematon sotilas taidetaan laskea samaan sarjaan... Ja tokí joulu muutenkin on läsnä isosti. Perheen joulunvietto saa uusia kierteitä kun paikalle saapuukin Syntipukki - tuo nokikolaria muistuttava uuden ajan jouluhahmo. Pienet kuittailut television monenkirjaville ohjelmaformaateille toimii, varsinkin jos on nähnyt näitä ohjelmia. Unohtamatta suomalaisen pikkujouluperinteen helmeä: strippausta. Odotettiin Antti Reiniä, mutta saatiin... enpäs kerrokaan, menkää itse katsomaan.

Jaana Aro (puvut) ja Riina Vänttinen (peruukit, maskeeraus) ovat loihtineet kymmeniä ja kymmeniä henkilöhahmoja lavalle, ja esiintyjien tehtävä on herättää tyypit eloon. Värikästä ja karvaista, siinä illan teema. Ja kyllä loppulaulun karmaisevat jouluneuleet saivat hymyn huulille.

Olihan tämä hauska, mietin jossain vaiheessa että toimisiko paremmin ravintolamiljöössä tai jossain muualla kun teatterin isolla näyttämöllä. Toisaalta Mikko Saastamoisen lavastus ei ihan pikkiriikkisiin tiloihin mahdu. Silti kaipasin intiimiyttä. Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu tukivat rivakkaa sketsishow-meininkiä.

Oivallinen show juurikin pikkujouluaikaan, sopivalla porukalla ja muutaman terästetyn glögin jälkeen. Paljon hauskoja oivalluksia ja kielenkäyttöä. Esityksiä vain joulukuussa, eli ole nopea. Viihdyin! Ja mikä parasta, nimestään huolimatta emme altistuneet Whamin musiikille, siitä iso kiitos.


Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 19. marraskuuta 2023

Luukamari / Sivuhenkilöt, Cirko 17.11.2023

Odotin outoa ja erikoista, ja sitä todellakin sain. Omintakeisen Sivuhenkilöt-ryhmän aiempien tuotantojen perusteella tämä oli ihan oikeutettu oletus. Teatterikesässä 2017 Sivuhenkilöt-esitys sekä vuoden 2019 Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen tarjoilivat vinksahtaneita ja varsin viihdyttäviä juttuja - olin myyty! Alunpitäen näytti huolestuttavalta etten näkisi tätä uusinta Luukamaria laisinkaan, olihan esityksiä Cirkossa vain kourallinen, mutta sattuma puuttui peliin ja pääsin kuin pääsinkin kokemaan ryhmän uusimmat outoudet.

Ja todellakin kannatti! Nyt seikkaillaan kuoleman maailmassa, tai jossain kummassa välitilassa elämän ja kuoleman keskellä. Näyttämö on täynnä kaikkea erikoista tavaraa ja härpäkettä: pitkät metallitikkaat eivät johda minnekään, savuntäyteinen lasilieriö jossa majailee suolistoaan kehon ulkopuolella säilyttävä tyyppi pitkine lonkerokäsineen, monikäyttöinen sohva ja taivasta kohti kurkottava kiitorata. Yhdessä nurkassa lojuu kasa alastomia pehmeitä mallinukkeja. Katosta roikkuu erilaisia kylttejä jotka ilmoittavat seuraavan asiakkaan saapumisesta, ehkä jopa tämän kuolinsyyn paljastaen. Kummallista musiikkia, kilahteluja ja ääniä. 

Esiintyjänelikko on tavattoman taitava, ja monitaitoinen. Milla Jarko, Henna Kaikula, Saku Mäkelä ja Kaisa Niemi, jokaisella hieman erilainen rooli, omien vahvuuksien mukaan. Lisäksi Kaisa Niemen klarinetin soitosta plussaa, sopii tähän esitykseen kuin nyrkki silmään. Kontaktinotto yleisöön on tiivistä. Olemme kaikki yhdessä tässä, elävät ja kuolleet.

Omituisesti höpöttäviä hahmoja lipuu lattian poikki, ihonmyötäisissä kypäröissään. Yksi näemmä laskee katsojia ja toinen tekee kuperkeikkoja sohvalla. Välillä tulee tuntu kuin olisi jossain futuristisessa bingossa metallisävyisen äänen kuuluttaessa "vihreä 67". Se herättää väen toimimaan, outoja rituaaleja pehmeän mallinuken kanssa, jotka pömpelistä tuleva lonkerokäsi "siunaa". Vai ottaa hengen talteen? Yksi kaivaa takataskustaan klarinetin ja lurittaa sillä kuin jäähyväisiksi. Tämä sakki on kuin Hugo Simbergin kiltit ja hyväntahtoiset luurankomiehet Kuoleman puutarhassa. Selvästi välittävät vainajista.

Ja sitten tapahtuu jotain suomalaiskansallista, hiihtäjä saapuu estradille! Se kuvastaa hyvin koko esityksen arvaamattomuutta, kun koskaan ei voi tietää mitä lavalle seuraavaksi saapuu ja mitä kummaa tapahtuu. Huippua! Neljän esiintyjän liikkeet ovat kovin tanssillisia, eikä ihme koska toinen ohjaajista on Jyrki Karttunen, joka toimii myös koreografina. Liikekieli on kovin karttusmaista, välillä nykivää ja robottimaista, välillä soljuvaa ja hetkittäin aika aggressiivistakin. Ja kädet hyvin mukana. 

Toinen ohjaajista on Eira Virekoski, joka vastaa myös tekstistä. Kyllä, nimittäin tässä myös puhutaan! Aika outoja juttuja mutta silti. Surusymboli on toooosi vaikea sana. Hautajaiset, poismeno, läheisten muistaminen - se koskettaa, vaikka vainaja olisi koira. "Luonto on täynnä kuolemaa" - niinhän se on. Ja samaan aikaan katsomosta poistuva mies meinaa kompastua ja kaikki pidättävät henkeään. Tällä kertaa kuolemakokemus jää onneksi estradille.

Luukamari on aika scifimäinen, hypnoottinen. Ainu Palmun valot ja Joonas Outakosken äänet pelaavat sekä yhteen että koko esityksen tunnelmaa luoden. Oscar Dempseyn omintakeinen lavastus on kyllä makaaberin hieno. Riina Leea Niemisen puvustus vie ajatukset taas dystooppisiin tulevaisuuksiin.

Esityksessä on mukana ripaus akrobatiaa, taikuutta, esinenukketeatteria, jongleerausta (tekokukkakimpuilla!), ja toki alati läsnäoleva ajatus kaiken kuolevaisuudesta. Tärkeä muistutus meille eläville. Vajaa 1,5 h esitys on intensiivinen katselukokemus. Ei helppoa, vaan katsojaa haastavaa (sillain hyvällä tavalla kuitenkin). Ikäsuositus on 12+ ja sekin ehkä nippa nappa niin. Aikuisille tämä on enemmän suunnattu.

Cirkon lyhyt esityskausi päättyi jo, mutta ilokseni huhtikuun lopulla on 5 esitystä Itäkeskuksen STOAssa eli menkää sinne siis. Ei todellakaan tarvitse pettyä, mutta varaudu outouksiin!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. marraskuuta 2023

Suhteellisen vapaata / TTT-Klubi 9.11.2023

Piti äkkiä kiiruhtaa katsomaan tämä Suhteellisen vapaata ennenkuin loppuu. Esityksiä on enää nimittäin muutama jäljellä. Miksikö pitäisi tämä nähdä, saattaa siellä joku kysellä. Noooh, koska tämä on raikas, pienimuotoinen esitys, ja upeat näyttelijät loistavat TTT Klubin piskuisella lavalla. Aihe eli naisen halu/ttomuus ei kovin usein teatterilavoille pääse. Ja on toki tärkeä aihe, itse kullekin pitkässä parisuhteessa keikkuvalle ja vanhenevalle naiselle.

Suhteellisen vapaata on Aino Pennasen sovitus Riikka Suomisen kirjan pohjalta. Kirjaa en ole lukenut, mutta hyvin tämä kahteen tuntiin tiivistyy. Aino Kiven ohjauksessa saamme seurata kolkyt ja risat ikäisen Klaaran (Eriikka Väliahde) arkea. Arkeen kuuluu luotettava ja kiltti puoliso Ilmari (Tuukka Huttunen) sekä hyperaktiivinen tytär Alma (Maiju Saarinen). Näyttelijänelikon täydentää Saska Pulkkinen, jonka esittämät monenlaiset hurmurit ovat, nooh, kerrassaan hurmaavia. Kaikilla paitsi Väliahteella on tukku monenlaisia rooleja urakoitavanaan ja vaihdot ovat kyllä hengästyttävän nopeita. 

Kiinnostava työ freelancer-valokuvaajana vie Klaaraa paikasta ja maastakin toiseen; kuvaahan hän lähinnä häitä. Mutta yksi puuttuu ja se on seksi. Ilmarin kanssa yhteistä taivalta on takana "peräti" kuusi vuotta ja vaikka muuten arki sujuukin, niin sängyssä Klaara tylsistyy. Erotakaan ei haluta, terapeuttikäynti vaan syyllistää, joten mikäpä ratkaisuksi? Avataan avioliitto eli käydään luvan kanssa vieraissa.

Siitäpä alkaakin sitten erilainen arki, vuoron perään kumpikin treffailee muita ja se tuo uutta piristystä myös avioliittoon. Siinä missä Klaara syttyy loistamaan ja saa energiaa sivusuhteista, tuntuu Ilmari nääntyvän. Hänelle kun lankeaa lapsenhoito ja arjen pyörittäminen Klaaran rientäessä työkeikoilla ja treffeillä. Klaaran oman kaveriporukan keskuudessa nämä uudet käänteet herättävät paheksuntaa ja kateutta; kukapa ei nyt Tinderiin haluaisi tutustua. Mutta nähtyäni lavalla hersyvän äijägallerian en ainakaan tunne syvempää tarvetta tutustua siihen sen enempää. 

Eriikka Väliahde heittäytyy rooliinsa kadehdittavalla intensiteetillä! Tämän Klaara on iloinen ja flirttaileva, suorastaan elämän (vai sanoisinko seksin)nälkäinen. Ilmari on ihana, mutta niin tuttu ja turvallinen, arkisen tylsä. Kaikki ei aina ole kultaa mikä kiiltää, sen saa Klaarakin tuta Köpiksen reissulla, varsinkin sillä toisella. 

Ei se ole kovin helppoa, pyörittää arkea ja ylläpitää seuranhakua ja treffeillä käyntiä. Monenlaisia käänteitä ja monenlaisia ihmisiä tässä keretään nähdä. Hulvattomia ja vauhdikkaita tilanteita, mutta myös hieman surumielisiä. Eivät parisuhdemarkkinat ole kauhean helppoja paikkoja; toiset ovat yksinäisiä, toiset kaipaavat vaihtelua arkeensa, ja joskus tuntuu että se oma parasta ennen -päiväys on jo mennyt. Suhteellisen vapaata tarjoaa hyvää pohdintaa parisuhdeasioista yleensäkin.

Esitys ei briljeeraa millään, vaan Laura Sariolan pukusuunnittelu nojaa arkiseen, ja hänen lavastuksessaan sohva ja pari tuolia muodostavat niin perheen kodin kuin barcelonalaisen terassin. Simppeliä ja kotoista. Christian Blombergin valot ja äänet eivät pomppaa silmille eikä korville. Musiikkivalinnat ovat kyllä mainioita, ja sopivat tunnelmaa luomaan hyvin. 

Suhteellisen vapaata kannattaa nähdä olit sitten sinkku, parisuhteessa tai jossain tarkemmin määrittelettömässä tilanteessa. Tässä on myös erittäin luovaa ja hauskaa vihannesten ja hedelmien hyödyntämistä! Ei siis tarvitse katsoa noloja seksikohtauksia, vaan ne ovat todella mainiosti toteutettuja.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.


torstai 9. marraskuuta 2023

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!


Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 3. marraskuuta 2023

Ihmisiksi / Tampereen teatteri 2.11.2023

Kari Hotakaisen näytelmä Ihmisiksi sai ensi-iltansa Tampereen teatterilla, Tuomo Rämön ohjaamana. Se on satiirinen komedia kahdesta "otuksesta" Matista ja Liisasta, jotka pyrkivät jätevuoren huipulta ihmisiksi, osaksi yhteiskuntaa. Se on tarina ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja siitä mikä on ihmisarvoista elämää. Vakavia teemoja, mutta onneksi komedialliseen kaapuun verhottuna. Vaikka tämä oli ihan hauska näytelmä, niin pohjavire oli silti surumielinen, jopa masentava. Ellei naurattaisi niin itkettäisi. Ehkä se on kaikissa hyvissä komedioissa se juttu?

Hotakainen kirjoittaa tietenkin hyvin, terävästi suorastaan. Mikä meistä tekee ihmisiä, missä se raja kulkee. Kelpuutetaanko ihmisiksi liian lihavat tai tyhmät, tai peräti epäsiistit. Jos on toiminut ojankaivajana, pystyykö olemaan lähihoitaja? Matti (Matti Hakulinen) ja Liisa (Elina Rintala) ovat likaisia ja selkeästi yhteiskunnan pohjasakkaa, mutta hinku päästä ihmisiksi on kova. Valitettavasti Virkailija (Eeva Hakulinen) on portinvartijana kysymyksineen ja testeineen - jotka ovat sekä absurdeja että liki mahdottomia toteuttaa. Byrokratia on uskomaton kapistus. 

Mutta ahdistus kuuluu ihmisten elämään, sen saavat Matti ja Liisakin tuta kun vanhusten pyllyjä myöhemmin pesevät. Tätäkö se ihmisen elämä onkin, raakaa työtä, vaeltamista kuoleman laaksossa missä seura tekee kaltaisekseen. Heistä on tullut "jokuja", niitä ketkä hoitavat ikävät hommat. Mikseivät ihmiset mene kuoppaan odottamaan kuolemaa kuten monet laumaeläimet tekevät? Kyllä on hilpeää. Ja kelmeänvihertävät sairaalavalot ovat omiaan nostamaan tunnelmaa entisestään.

Näyttelijäkolmikko on vedossa; välillä tässä on hysteerisen hauskoja kohtia (kuten vaikkapa Virkailijan sairaalakidutuskohtaus) ja välillä pohditaan hyvinkin vakavia kysymyksiä. Siinä missä Liisalla menee sanat sekaisin ja kielikin on aika rujoa, koittaa Matti olla jonkunlainen tolkun ääni joka toppuuttelee. Impulsiivisuus ja kielen karkeus kun ei kuulu ihmisyyteen...

Mika Haarasen lavastus alun roskapussigetosta lopun kalseaan sairaalaan on dystooppisen realistista. Kuten ovat myös Mari Pajulan suunnittelemat vaatteetkin. Nuhruista ja ankeaa. Roskakukkulalla on mainioita elektronisia vimpaimia ja ne päästelevät hauskoja ääniä. Muutenkin Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu on miellyttävää, ja musiikki myös. Tuomas Vartolan valot viimeistelevät visuaalisen näyttämökuvan.

Mietin olenko koskaan lukenut yhtään Kari Hotakaisen kirjaa. Juoksuhaudantie on tuttu Red Nose Companyn klovniversiona, ja olen kai nähnyt siitä tehdyn elokuvankin. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista sidettä Hotakaisen teksteihin, ei vaikka kuinka olisi yksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Mutta kyllä hän kielenkäytön taitaa.

Ihmisiksi on pienimuotoinen näytelmä, ei kovin pitkäkään. Silti sen esittämät kysymykset jäävät resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa. Väestö ikääntyy, yhteiskunnassamme on paljon osattomia ja osaamattomia ihmisiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu ja toteutuuko tasa-arvo? On tärkeä pohtia näitä yhteiskunnallisia asioita, myös teatterin lavalla. Niin, ja vaikka katsomossa oli keski-ikä varmaankin yli 70, niin sopii tämä nuoremmillekin. Mun vieressä istui alle parikymppinen nainen ja yhdessä hirnuttiin kyllä monessa kohtaa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 2. marraskuuta 2023

Idän pikajunan arvoitus / Tampereen teatteri 1.11.2023

Hetkinen piti miettiä että muistankos juonen (tai siis, murhaajan) mutta kyllä mä sitten muistin. Onneksi se ei haitannut menoa lainkaan, sillä Laura Raatikaisen suomentama ja Antti Mikkolan ohjaama Idän pikajunan arvoitus piti otteessaan hienosti. Agatha Christien suljetun tilan mysteeri ilmestyi 1934 ja Ken Ludwigin näytelmäsovitus Christien perikunnan pyynnöstä 2017, aika tuoretta tavaraa siis. Kirjan henkilöitä on poistettu ja yhdistelty näytelmäsovitukseen, joka jättää muutamia hieman hassuja ratkaisuita (miksi ruotsalainen lähetystyöntekijä matkustaa prinsessan kanssa, tai miten kreivitär onkin samalla myös lääkäri). Mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä, vaan heittäydytään junamatkan, ja murhamysteerin, riemuihin!

Tarinahan menee näin: juna lähtee puksuttamaan Istanbulista kohti Pariisia, kyydissään mestarietsivä Hercule Poirot (Ville Majamaa) ja kansainvälinen joukko kaikenlaisia 1-luokan matkustajia. Aluksi katsojille esitellään hahmoja, osa jo istanbulilaisen hotellin aulassa. Lumisateen tihentyessä (kas miten sopivasti ensi-ilta oli ajoitettukaan, Pirkanmaata piinaavan lumimyräkän keskelle, täydet pisteet Tampereen teatterille ajoituksesta) juna juuttuu kinokseen, ja samaan syssyyn tapahtuu murha. Poirot joutuu hieman vastentahtoisesti sitä selvittämään, ja vuorotellen katsojan epäilyt kohdistuvat eksentrisiin matkustajiin. Joiden välillä on toki monenlaisia jännitteitä.

Oliko murhaaja junayhtiön pomo ja Poirotin kamu monsieur Bouc (Kai Vanne)? Vai kenties salaperäinen kotiopettajatar Mary Debenham (Pia Piltz)? Vai vaitonainen ja nukkavieru yksityissihteeri Hector MacQueen (Jukka Leisti)? Junassa matkustaa myös teräväkielinen maanpaossa elävä prinsessa Dragomirov (Tanjalotta Räikkä) ja huikentelevainen ja viinaanmenevä Helen Hubbard (Elisa Piispanen) sekä syvästi uskonnollinen lähetystyöntekijä Greta Olsson (Anna Ackerman) - voisiko jollakulla heistä olla syynsä murhata väärällä henkilöllisyydellä matkaava niljake. Vai oliko se sittenkin kiivasluontoinen eversti Arbuthnot (Ville Mikkonen) tai kreivitär Andrenyi (Aino Karlstedt)? Eikä junahenkilökuntaakaan voi sulkea epäilyiden ulkopuolelle - konduktööri Michel (Arttu Ratinen) voi myös olla murhaaja.

Katsojalle syötetään vihjeitä samaan tahtiin kuin Poirotille, mutta toki meillä ei ole ihan samanlaisia pieni harmaita aivosoluja kuin tällä, joten ratkaisua saamme odotella aina loppuhuipentumaan asti. Mutta sitä ennen on monta kuulustelua, ahaa-elämystä, väärää johtolankaa jos kohta oikeitakin ja vielä toinenkin murhayritys. Ja kaiken aikaa lumisade sakenee, yhteyttä Zagrebiin ei saada ja kaikki matkustajat ovat vaarassa! 

Näytelmän tempo on välillä aika verkkainen, pitäähän toki Poirotin saada työskennellä rauhassa.

Näyttelijäntyö oli vallan laadukasta, tottakai. Eniten minuun kolahti Tanjalotta Räikän ja Elisa Piispasen räväkät naiset, joilla oli sana hallussaan. Ville Majamaa on toki aina todella taitava, mutta nyt hänen Poirotinsa oli sellainen tasainen perussuoritus. Ehkä istuin liian kaukana (parven viidennellä rivillä) enkä nähnyt kaikkia pieniä eleitä ja ilmeitä. Se että fyysisesti iso Majamaa ei ihan istunut pienikokoiset Poirotin saappaisiin ei minua häirinnyt, teatterissahan ei tämmöisillä seikoilla ole väliä. Vielä huomio että jestas kun Ackerman osaa kiljua!

Teppo Järvinen on toteuttanut työryhmänsä kanssa upean lavastuksen. Hieno 30-lukulainen art deco-koristeornamentti toistuu niin alun hotellin aulassa kuin junassakin, jatkuen näyttämön ulkopuolellekin. Itse juna sitten, monta erilaista elementtiä, niistä saadaan ravintolavaunu, hyttikäytävä ja pienellä laajennuksella myös murhahytti. Aivan käsittämättömän nerokasta ja taitavaa työtä! Paljon pieniä kauniita yksityiskohtia, kuten pienet lampetit ja naisten hattulaukut. Bravo! 

Autenttisuutta junamatkustukseen tulee hienosta valosuunnittelusta (Tiiti Hynninen) ja äänistä (Hannu Hauta-aho). Projisoinneilla (Hynnisen luomuksia nekin) tehdään lumisateet ja muut, mutta matkustajien = epäiltyjen kasvojen ylenmääräinen projisointi alkoi vähän loppua kohti jo ärsyttää. Mutta visuaalisesti tämä oli kokonaisuutena todella komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Äänisuunnittelussa oli jo heti alusta asti synkkä tatsi, jousia ja pianomusiikkia hillityn harkitusti, kokoajan siellä taustalla luomassa pahaenteistä tunnelmaa. Poirotin ladellessa loppuratkaisuaan, Beethovenin 7. sinfonian hidas osio pianosovituksena tahdittaa tätä. Aivan nappivalinta.

Oma lukunsa ovat Mari Pajulan suunnittelema puvustus. Ihanaa pukudraamaa jossa sukelletaan suoraan sinne 30-luvulle. On iltapukua ja timantteja, napakkaa uniformua ja kauniisti leikattuja miestenpukuja. Kun tehdään periodidraamaa niin tehdään sitten kunnolla. Myös Erja Mikkolan loihtimat peruukit, kampaukset ja maskeeraus olivat näyttäviä.

Kyllä tämä pikajuna tempaisee hienosti mukaansa, jo hyvin elokuvallisesta alustaan alkaen. Varsin toimiva murhamysteeri, jossa on kaikki elementit kunnossa. Lopuksi voi jäädä pohtimaan tapahtuiko ja toteutuiko oikeus, sitä se Poirotkin pohti. 


Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 30. lokakuuta 2023

Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 


Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 23. lokakuuta 2023

Merimonsterit / Tampereen työväen teatteri 19.10.2023

Haa, taas uusi lapsille, lapsenmielisille ja ylipäätään koko perheelle suunnattu musiikkipitoinen näytelmä sai kantaesityksensä. Merimonsterit yhdistää Markus Fageruddin monipolviset sävellykset ja Laura Ruohosen mainiot tekstit kutkuttavan hauskalla tavalla. Tarjolla on monenmoista ja mikä parasta, Merimonsterit sopii sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti huippuluokan esitys on ennenkaikkea viihdyttävä, mutta myös pienenpienen opetuksen sisältävä. Vaan opetuksista viis, sitä voi vaan heittäytyä erilaisten hirviöiden ja proffien matkaan ja nauttia menosta!

Laura Ruohosen ohjaama Merimonsterit esittelee meille kaksi hupsua professoria. Professori Pii (Anna Kuusamo) on eläinrakas ja enemmän jalat maassa -tyyppi kun taas professori Emeritus (Marc Gassot) on perinteisen hullun tiedemiehen prototyyppi. Hienosti tämä kaksikko täydentää toisiaan, niin ammatillisesti kuin pölhöilyssäkin. Ja sitä onkin luvassa, pölhöilyä nimittäin! 

Esityksessä jahdataan erilaisia monstereita, niin maan päällä kuin meren syvyyksissä. Proffat mennä viilettävät tukka putkella, on omituisia kojeita ja laitteita. Unohtamatta aivan mielettömän symppiksiä ja taitavasti toteutettuja merihirviöitä. Erika Kallasmaan luomat hirviöt ovat monimuotoisia ja valmistusmateriaaleina on ties vaikka mitä: lastenvaunuista soputelttoihin ja sateenvarjoihin. Joraava jenkki Hammurapu, huijarihai, muusa meduusa ja todella tamperelainen verimerimakkara, näitä piisaa!

Juoni alkaa näin: Horribulli Petrus on herännyt, haljennut ja häippäissyt ja sitä nyt koitetaan pyydystää. Monin eri tavoin ja metodein. Siinä missä Emerituksella meinaa lähteä homma lapasesta ja ammattimaiseen kunniahimoon yhdistyy jo hieman kuolemattomuustavoitteita, niin pitää Pii jalat maan pinnalla, tai meren pohjassa. Yhteistyö on enemmän ja vähemmän saumatonta, kumpikin kyllä puuhailee omiaan toisen selän takana. Aika hersyviä tyyppejä ja Kuusamo & Gassot kaksikko pistelee parastaan. Mukana on paljon verbaalista komiikkaa ja iloittelua, mutta myös fyysisen näyttelemisen parhaita paloja. Monsterit oikeasti heräävät eloon näiden (ja muiden) taitavissa käsissä, näyttämömiehille myös kiitos!

Sanaleikit ovat hykerryttäviä ("Pii tunnetaan kaikissa ympyröissä") ja niistä saa kyllä tosi paljon iloa, ehkä varsinkin aikuinen. Monipäinen hydra Pluteus lastenvaunuissa on sellainen jonka veisin kotiini heti, vaikkakin kasvaessaan ei ole ehkä enää niin symppis. Yleisöä osallistetaan sopivasti, ja yksi beigeen pukeutunut (onnekas?) lapsi pääsee syötiksi mukaan lavallekin. Seikkailua ja suvantokohtia on sopivassa suhteessa.

Musiikki on monipuolista, funkista lattarirytmeihin ja mahtipontisiin balladeihin. Rytmikästä menoa ja musikaalinen yksisoluinen Aino Rättyä tarjoilee sitä meille omista sfääreistään. Samalla hän myös kivalla tavalla on mukana esityksessä, eikä linnoittaudu soitintensa taakse. Ah, tykkäsin! Lisäksi vielä miten mainioita ääniä tuo ihminen osaa tuottaakaan, käsittämätöntä! Osa musiikista oli ennakkoon nauhoitettu laivaston soittokunnan kanssa.

Ksenia Peretrukhinan lavastus moninaisine yksityiskohtineen (upea laboratorio!) ja Matias Ojasen projisoinnit yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi missä proffien ja hirmuisten hirviöiden on kiva loikkia (vyöyryä, rullata, liukua...). Jaakko Siraisen monisävyiset valot ja Niklas Vainion äänet muodostavat merellisiä maisemia. Upeita lokkeja ja rauskuja, katosta roikkuvia rysiä, sukeltavia proffia, katosta riippuuva eläingalleria. Tuulettimet ja harsokankaat viimeistelevät hienon näyttämökuvan. Kyllä kelpaa katsella.

Pikanttina yksityiskohtana pakko mainita Eino Salmelaisen näyttämön seinille ripustetut upeat vanhat merimonstereita kuvaavat taulut! 

Parhaissa koko perheen teoksissa on huomioitu kaikki katsojat. Merimonsterien ikäsuositus on 5-100, ja se on oikein passeli suositus. Tämä on hullutteleva ja hillittömän hauska, ja kutkutteli ainakin minun nauruhermojani juuri sopivasti. Vajaalla kahdella tunnilla on myös sopivan mittainen esitys niille nuoremmillekin katsojille. Suositus koko perheelle.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 21. lokakuuta 2023

Saituri - ihana raha / Tampereen työväen teatteri 18.10.2023

No nyt oli raikas ja hauska tulkinta Molièren klassikkokomediasta Saituri! Otso Kautto ja HS:n taloustoimittaja Juha-Pekka Raeste ovat yhdessä tuoreistaneet ja modernisoineet esityksen ja nimenkin perään on tullut lisuke: Saituri - ihana raha. Kautto on suomentanut tekstin - nokkeluuden, riimittelyn ja hauskuuden säilyttäen - ja Raesteen käsialaa on kaikki se extra: asiantuntijanelikon puheet rahasta, taloudesta ja siihen liittyvistä asioista. Näin ainakin oletan työnjaon pääsääntöisesti olleen. Kauton käsialaa on myös näppärä ohjaus.

Tarina itsessään on vanha tuttu: rikas kitupiikki Harpagon haluaa naida nuoren ja vähään tyytyvän vaimon ja naittaa omat aikuiset lapsensa mahdollisimman rikkaisiin naimisiin. Tästä seuraa monenlaista suhdekiemuraa, vehkeilyä, väärinkäsitystä ja kommellusta. Näyttelijät tekevät mainiot roolityöt joka iikka, toki mestarillinen Auvo Vihro nimiroolissa etunenässä. Samaan aikaan sairaan saita, mutta myös epäluuloinen ja helposti johdateltavissa. Sellainen hieman hölmö, vai onko sittenkään? Hetkittäin kävi mielessä Klonkku, tuo sormuksen pauloihin langennut houkkio, niin intensiivisesti Harpagon rahoilleen juttelee.

Kaikki on aika överiä, niin henkilöt kuin näyttelijöiden tulkinta heistä. Juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Siekailematon voisi olla hyvä termi kuvastamaan tätä sakkia. Erityisesti Suvi-Sini Peltolan Frosine oli mainio. Inke Koskinen tyttärenä ja Juha-Matti Koskela tämän rakastettuna, Hiski Vihertörmä poikana ja Pihla Pohjolainen tämän valittuna. Lisäksi luihuisen palvelijan roolin vetää Jari Ahola.

Varsinaisten roolien lisäksi mukaan oli otettu neljä asiantuntijaa. Nuo letkeästi sulkapalloa läiskivät jupahtavat ihmiset (Samuli Muje, Riikka Papunen, Pihla Pohjolainen ja Eriikka Väliahde) tykittävät niitä talousfaktoja, ei liikaa eikä liian vähän. Eikä ainakaan liian kuivakkaasti. Sopivasti kapitalismille kuittailevaa puhetta. Ilkikurinen ja vähän näsäviisasteleva nelikko, ja jotenkin tulee Tintti-sarjakuvan kapteeni Haddockin oivalliset solvaukset myös mieleen... Papunen hersyttelee myös taajaan teputtelavana lakimiehenä, ja Väliahde on hupsu kokki/hovimestari/ajuri Jaakko.

Estetiikka on vahvasti barokkimaisen runsasta ja rönsyilevää, Pirjo Liiri-Majavan puvut ihanan krumeluurisia ja värikkäitä. Ja toki vastakohtana näytelmän varsinaisten hahmojen värikkyyddelle modernit raha-asiantuntijat ovat mustavalkoisissa. Liiri-Majavan mahtipontinen lavastus on myös näyttävää. Ja mitkä upeat kattokruunut. Sitten on ne upeat ja massiiviset peruukit, kiitos Sari Rautio niistä. Silmä ihan lepää! Mutta erityisesti silmä lepää taidokkaasti käsin maalatuissa fondeissa ja seinissä, on upeaa että teatterilla on Heli Leinon kaltainen taituri tämmöisiä tekemässä. Todella kauniita! Varsinkin puutarhapiknikin runsaskukkaiset fondit ovat syötävän upeita.

Näyttämöllisen kokonaisuuden täydentää Eero Auvisen valot ja videot sekä Kalle Nytorpin äänisuunnittelu. Musiikkivalinnat istuvat kokonaisuuteen myös saumattomasti (teatterin sivuilla on linkki Spotifyn soittolistaan). Ei siis mitään barokkimusiikkia, sehän olisi ollut liian itsestäänselvää. Vanha ja moderni törmäytetään tässä versiossa moneen kertaan.

Mirva Mäkinen vastaa käsiohjelman mukaan liikeidentiteetistä. Se olikin varsin mielenkiintoista, siis sekä esiintyjien keskinäiset liikkeet että kokonaisuus. Hitaat kuviot toivat etäisiä kaikuja barokkiajan tansseista, mutta hyvin modernein vivahtein. Minusta on kivaa että nykyään tosi monessa näytelmässä on mukana koreografi tai henkilö jonka tehtävänä on miettiä liikettä ja esiintyjien "tanssillisuutta". Työviksessä on näitä ollut jotenkin erityisen paljon. 

Työviksen suuri näyttämö on todella suuri, ja hetken mietin olisiko tämä Saituri toiminut pienemmällä estradilla paremmin. Mutta sitten taas ei tämmöinen massiivinen barokkiestetiikka olisi päässyt näin oikeuksiinsa. 

Raha ja rakkaus pyörittivät maailmaa Molièren aikana ja sitä ne tekevät myös vuonna 2023. Mikään ei ole siis muuttunut, ja onkin jotenkin luotettavaa miten hienosti yli 400 vuotta vanha näytelmäteksti toimii edelleenkin. Hieman tuoreistusta ja taas mennään. Kiitos siis Työviksen väki tästä herkkupalasta, kylläpä maistui makoisalta.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. lokakuuta 2023

Hand in Hand / Grus Grus Teatteri, Finlaysonin alue, Tampere 17.10.2023

Tunnustan kättelysssä: rakastan Grus Grus Teatterin esityksiä. Ne ovat aina jotain tavanomaisesta poikkeavaa ja erilaista, aina yllättäviä ja ajatuksia herättäviä. Siispä oli ihanaa heittäytyä henkisen lentoyhtiön uusimpaan konseptiin mukaan: äkkilähtöjä lähelle! Onneksi tulivat niin lähelle kuin Tampereelle, koska aikataulusyistä en oikein Turkuunkaan ole päässyt. Kiitos Täsmäteatterille tästä yhteistyömahdollisuudesta.

Hand in Hand on kuvitteellinen lentomatka ulkoilmassa, tällä kertaa Finlaysonin tehdasalueella Tampereen ydinkeskustassa. Me matkalaiset kokoonnumme Työväenmuseo Werstaan aulaan, jossa matkaoppaamme Sandrina Lindgren ottaa vastaan ja opastaa. Meitä on 8 matkalaista, kaikki avoimin mielin valmiina reissulle. On kylmä lokakuinen myöhäisiltapäivä, mutta pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa olen hyvin varustautunut. 

Aluksi Sandrina kertoo meille matkan speksit: kuljemme pitkin käsi kädessä ja noudatamme ohjeita. Siinä se. Lähdemme taapertamaan parijonossa pitkin Finlaysonin aluetta, kuin päiväkotilapset ikään. 

Välillä saamme historiallisia tarinoita kädestäpitämisestä, välillä suoritamme pieniä tehtäviä (kuten vaikkapa montako askelta jostain on johonkin, kuinka moni vastaantulijoista räpeltää kännykkäänsä). Jakaudumme pareihin, käymme parini kanssa mm. Lidlissä, ja koko ajan visusti kädestä kiinni pitäen. Sitten kuljettiin yhdessä letkassa, ja voi vastaantulijoiden ilmeitä! Jo pelkästään sen takia kannatti osallistua lennolle. Hauskinta oli ehkä ravintola Plevnan lasitetun ulkoterassin asiakkaiden ilmeet, kun aikuiset ihmiset kulkevat letkassa (käsi kädessä) aivan akkunan ohi. 

Esitys on pääsääntöisesti englanninkielinen, mutta kielellä ei ole varsinaisesti merkitystä. Paljon viestinnästä on myös sanatonta. Miten erilaista onkaan kulkea kaupungilla kädestä pitäen, miten tietoinen muiden ihmisten erilaisista katseista. Luulevatkohan ne että olen tämän parini kanssa pari? Siis romanttisessa suhteessa. Ja mitä siitä sitten jos luulevatkin. Suomessa onneksi saa ja voi kävellä käsikädessä kenen kanssa vaan, saamatta enää pitkiä katseita osakseen. Näin ainakin luulisin. Silti ajattelen omia ennakkoluulojani. Ja sitä miksi emme kävele enempää ihmisten kanssa käsikkäin.

Kuulemme paljon kaikenlaista hauskaa, kokeilemme hovitansseja ja erilaisia koreografioita. Ja sitten välillä tiellemme putkahtaa haitaristi Toni Perttula ja marssimme eteenpäin hänen sävelten siivittämänä. Matkustamme ajan ja avaruuden halki menneeseen, ja näemme myös hienon Lindgrenin koreografian lavalla. Kädet toki pääasiassa tässäkin, kuten konseptiin sopii.

Hand in Hand on performanssi, kävelyesitys, osallistava kulttuuriluento, ja aivan älyttömän mukava konsepti. Se vaatii osallistujilta pientä heittäytymistä ja rentoa asennetta, mutta antaa paljon. Lopuksi kokoonnumme Werstaan saliin katsomaan pienen videoesityksen kättelystä ja se on täydellinen lopetus meidän pienelle seuramatkallemme. Aivan mainio irtiotto arjesta! Dear passengers - arvoisat matkustajat kiittävät, ja jäämme odottamaan kazoo-pillin vihellystä uudelleen. Osallistukaa tälle matkalle kun ne keväämmällä taas starttaavat Turussa.


Kuvat Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.