Rikkomaton / Tampereen työväen teatteri 20.3.2024

No nyt on kiinnostavaa! Näyttelijä ja muusikko Jussi Lukács on ammentanut omasta elämästään ja kokemuksistaan todella hienon ja tunteikkaan musiikkiteatteriesityksen, Rikkomaton. Sen black box -versio koettiin Tampereen Työväen teatterin TTT-klubilla neljänä iltana maaliskuussa. Eli esitys mikä on vielä aika riisuttu ja vähän keskeneräinenkin. Ideana on kerätä esitysten perusteella kokemuksia ja palautetta ja siitä jatkaa kehitystyötä. Toivon mukaan saamme nähdä valmiin esityksen jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Niin hyvä se oli jo tässä vaiheessa.

Ensinnäkin tarina on vahva ja tärkeä, ajankohtaisuutta unohtamatta. Tiiviin ja ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön keskellä kasvaminen ei liene kellekään helppoa, mutta ei varsinkaan heille jotka kokevat olevansa normista poikkeavia. Rikkomattoman keskiössä on kaksi 16-vuotiasta poikaa, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Ja vähän enemmänkin. Lapsuudenystävät ovat olleet toisen perheen lähetystyön takia vuosia erossa, mutta tarina käynnistyy kun Joosuan perhe palaa. Pian pojat löytävät toisensa, tyttöystävistä ja kaikesta huolimatta. Eihän tämmöiset asiat salassa kauaa pysy, ja valitettavasti yhteisön reaktiot ovat aika ennalta arvattavia. 

Juoni oli kiinnostava ja aavistuksen ennalta-arvattavanakin pysyi hienosti kasassa. Musiikki kuljetti tarinaa myös hyvin eteenpäin. Heti ekasta biisistä Peloton alkaen oli hyvä fiilis, se asetti riman korkealle ja siellä se pysyikin hamaan loppuun asti. Esityksessä oli tuplamiehitys; kaikki loistavia musiikkiteatteriopiskelijoita TAMK:ista. Täytyy sanoa että se TAMK:in henki on hyvin vahvasti tekijätiimissä muutenkin läsnä. Onhan se nyt helpompaa ja kivempaa työskennellä tuttujen ihmisten kanssa.

Monivivahteisesta ja samalla hyvin perinteisen musikaalimaisista lauluista vastaa tietenkin Jussi Lukács ja ne on sovittanut Aleksi Laukkonen, joka myös kapellimestarina ja kosketinsoittajana lavalla häärii. Tykkäsin biiseistä kovasti, niissä oli suuria tunteita ja mainiota stemmalaulua. Jalka naputti tahdissa iloisesti. Oli gospel-henkeä, power-balladia, rokkivetoa, lemmenluritustakin. Kyllä huomaa että musikaalit on kuunneltu, mutta omaperäisyyttä oli ihan riittämiin. Kolmihenkinen bändi (Laukkosen lisäksi Camilla Azzola viulussa ja Elias Manninen sellossa) soitti osittain nurkassa verhojen takana, koska eihän TTT-Klubin lavalle kauheasti mahdu. Ensemblessäkin oli meinaan 16 henkeä! Hyvät äänet heistä kuitenkin kaikui. Soittajista siis, mutta myös laulajista.

Minua ilahdutti kovasti myös Anna-Mari Ihanderin käsikirjoitus. Siinä oli monenlaista näkökulmaa, uskontojuttuja ei liikaa vaan sopivasti, vahvoja tunteita, hyvä draaman kaari. Tykästyin aikoinaan Ihanderin mainioon Ebola The Musicaliin Turun FinFringessä, ja sitten oli toki huippumahtava Baritonien kosto! Tällä tyypillä pysyy kynä hyppysissä ja jälki on kiehtovaa. Lisää lisää!

Monessa marinoitu ja ainakin Pirkanmaan musiikkiteatteriskeneä seuraaville Inna Tähkänen on hyvin tuttu. Nyt hän toimii ohjaajana, ja hyvin ohjaakin. Iso porukka ja pieni tila, ei mikään helppo nakki. Lisäksi Riikka Lifländerin koreografioille pitää nostaa hattua koska tila tosiaan on pieni. Hienosti on kyllä hyödynnetty klubin muitakin tiloja kuin vaan piskuista lavaa. 

Christian Blombergillä oli valo- ja äänisuunnittelu, ja hyvältä näytti ja kuulosti, vaikkei tämä mikään ideaali musikaaliympäristö olekaan. Puvustuksena yksinkertaiset valkoiset paidat ja farkut ja muutamia yksittäisiä asusteita. Hyvin toimii tämmöinen simppeliyskin tässä vaiheessa. Mutta on tähän puvustuslinjaan yksi sitäkin komeampi poikkeus, toisen näytöksen alussa. Herranjee!

Esiintyjät olivat kuten sanottua todella taitavia. Jään seuraamaan heidän tulevia uriaan mielenkiinnolla. Minun näkemässäni versiossa olivat päärooleissa Kristian Teiss (Sebastian) ja Joona Saturi (Joosua). Kumpikin erinomaisia, jos kohta Saturin freddiemercurymäinen karisma olisi ollut omiaan jossain toisenlaisessa roolissa. Nyt en ihan ostanut hänen rokkikukko-olemustaan uskovaisena poikana. Mutta mikä ilmestyminen lavalle, yleisö sekosi täysin! Yleisö oli muutenkin täysillä mukana alusta loppuun, siitä aplodit meille. 

Tähän väliin pakko mainita toisen näytöksen aloittava Saatanan (Luukas Sihvonen) laulama Tervetuloa helvettiin, joka oli aivan mieletön veto. Siitä tuli vähän mieleen Jesus Christ Superstarin King Herod's Song, eli sellainen riemuisa biisi, joka ei kyllä jättänyt ketään katsomossa kylmäksi.

Teissillä on tässä vaiheessa oikomisraudat suussa, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa ja lauluääntään. Hän oli erittäin uskottava roolissaan. Pienemmissä rooleissa loisti niin Sebastianin muhevaääninen isä (Jaakko Wuolijoki) ja Joosuan tyttöystäväksi hinnalla millä hyvällä pyrkivä Anne (Sanna Riski). Tämän Naimisiin-biisi oli hulvaton. Tykkäsin kovasti kun hahmoilla oli oikeasti kehityskaari, esim. Sebastianin tyttöystävällä Melindalla (Stella Lappalainen), jonka lopun Wicked-tyylinen Lennän-biisi lopuksi on mahtava! Vaikka aluksi hän oli hieman kiiltokuvamainen ja siloiteltu uskis-tyttö, niin hänestä lopulta löytyi särmää, vaikka usko pysyikin. 

Myös Sebastianin äidin (Nora Mutanen) laulu poikansa menettämisestä kirpaisee, hän kun on keskenmenojen jälkeen saanut pitää tämän yhden lapsen. Ja nyt menettää tämänkin (koska uskonto). Tykkään siitäkin että isoja biisejä on annettu niin monille hyville laulajille, eikä vain pääparille.

Jumala ja usko on myös paljon lyriikoissa mukana, mutta niistä löytyy muitakin teemoja, kuten oman tien löytäminen ja rakkaus, monissa muodoissaan. Eheytyshoidot ovat hurja asia, ja myös yhteisöstä ja perheestä eristäminen, mutta niitä asioita käsitellään fiksusti. Yleisössä oli runsaasti miespareja ja uskon jokaiseen näkemääni palautteeseen että Rikkomattoman aihe on todella tärkeä todella monille. 

Miksei rukouksen voima voisi eheyttää, jos Jumala tahtoisikin heidän olevan onnellisia. Ensemblen eheytystarinat toivat tipan linssiin, samoin teki homouden hengen ajaminen Sebastianista. Olisi naurattanut koko kohtaus (ja vähän naurattikin) ellei olisi ollut niin karmaiseva. On tuskaista seurata miten Sebastian kärsii, vaikka hän on koittanut rukoilla Jumalaa jotta tämä ymmärtäisi. Mutta ei taivaan herra vastaa. On myös kiinnostavaa että vaikka Sebastianin isä on ollut uudistamassa seurakuntaa, tuomalla sinne rock-musiikin, niin homous on liian radikaalia. Miten rakkaus voi olla vastoin ihmisluontoa?

Juoni pääsi yllättämään sen verran että se mun mielestä todennäköisempi lähtijä halusikin jäädä yhteisöön ja eheytyä homoudestaan, ja se kenen kuvittelin jäävän ottikin reppunsa ja suuntasi maailmalle. Mainiota että tulin yllätetyksi. Sebastianissa ja Joosuassa oli paljon kerroksia. Haluaisin nähdä tämän uudelleen muutaman kerran, koska muissakin hahmoissa oli asioita mitä en ekalla kerralla taatusti huomannut.

Rikkomaton on todella hieno musikaali, jo nyt. Millainen siitä lopulta valmiina tuleekaan, jää nähtäväksi. Veikkaan että tajunnanräjäyttävä kokemus. Pientä viilausta sinne tänne, isompi livebändi, valot, lavasteet, puvut. Toivon todellakin että joku talo tähän tarttuu, aluksi ehkä Tampereella, ja sitten... maailma on avoinna! Iso kiitos koko taitavalle työryhmälle jo tässä vaiheessa.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Murha kahdelle / Musiikkiteatteri Kapsäkki 24.11.2023

Murha kahdelle (Murder For Two) on nimensä mukaisesti musikaalinen murhamysteeri kahdelle esiintyjälle. Amerikkalainen pieni herkkupala on kahden miehen luomus: Kellen Blair käsikirjoitus ja laulujen sanat sekä Joe Kinosian käsikirjoitus ja musiikin sävellys. Tuloksena riemuisa 1,5-tuntinen täyttä tykitystä. 

Koreografi Chris Whittaker suorittaa samalla Suomen ohjaajadebyyttinsä, ja tämän nähtyäni voin kyllä toivoa menestyksestä jatkoa tälläkin saralla.

Kapsäkki on mainio ja sopivan intiimi paikka esittää tämmöistä pienimuotoista juttua. Lavalla on flyygeli ja sillä sipuli. Lähes kaikki muu on kahden äärimmäisen lahjakkaan ja taitavan esiintyjän harteilla. Joel Mäkinen esittää poliisia, joka sattumalta päätyy murhan tutkijaksi, sitä "oikeaa" ja ylempiarvoista poliisia odotettaessa. Ja sitten Juha Pulli esittää kaikki muut roolit, eli murhatun kartanon isännän (kuuluisa dekkarikirjailija) sukulaiset, tuttavat, naapurit ja ketä paikalle on nyt onkaan kertynyt. 

Vuorotellen molemmat hyppäävät lennossa pianon taakse soittamaan ja laulamaan. Aivan mielettömän hienoa ajoitusta ja taiturimaista heittäytymistä rooleihin. Pulli on aivan käsittämätön salamannopeissa vaihdoissaan. En ainakaan huomaa että rekvisiitta, eleet, ilmeet tai maneerit menisivät sekaisin eri hahmoissa. Jopa 12-henkisen poikakuoron erilaiset persoonat loihditaan lippiksen ja puheen avulla. Ei voi kun suu auki katsella moista virtuositeettia. Erityisesti Pulli Daalia-rouvana punaisissa silmälaseissaan on upea ilmestys, varsinkin diskobiittiä tanssiessaan.

   

Kumpikin herroista osaa soittaa pianoa vaikka unissaan, ja lauluhommatkin hoituu. Lisäksi nyt on roolitus muutenkin kohdillaan, koska keskinäinen kemia pelaa sataprosenttisesti. Ei tämmöinen voisi muuten onnistuakaan, koska toisen iholla ollaan intensiivisesti. Vaikka miehet ovat näyttelijöinä aika erilaisia, niin yhteispeli on saumatonta.

Vähän luuserimaisella poliisilla on vain reilu tunti aikaa selvittää kuka murhaaja on, ja siten ehkä edetä omalla urallaan. Välillä hän raportoi, tai ainakin koittaa raportoida, pomolleen asioiden mainiosta edistymisestä, vaan menevätkö nämä tiedonmuruset perille. Lopun aikaa hän päättelee Agatha Christien perinteiden mukaisesti syyllistä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus - vaan kuka on se oikea? Ja kaikki vihasivat kirjailijaa, kuka mistäkin syystä. Tätä me yhdessä pähkimme. Tai lähinnä katsoja istuu penkin reunalla äimistelemässä mitä hienouksia lavalla tapahtuu. Yllättäviä juonenkäänteitä nimittäin riittää! 

Hanna Kailan nokkela ja naseva suomennos toimii sekä puheessa että lauluissa. Max Marshallin äänisuunnittelu ja varsinkin Esa Näykin valot tukevat murhamysteerin selvittelyä hienosti. Monenlaisia ääniefektejä ja valolla leikkimistä jotka tuovat esitykseen hienoja tasoja.

Murha kahdelle on vähän sellainen esitys että juonesta ei voi kamalasti kertoakaan. Sitäpaitsi tämä on vähän kuin Christien Hiirenloukku, loppuratkaisua ei toivota paljastettavan. Siis esitystä näkemättömille. Tämä pitää kyllä itse kokea, sen verran mieletön herkkupala on kyseessä. Sitäpaitsi välillä tuntuu että lavalla heiluisi kymmenkunta näyttelijää, eikä vain kaksi. Hyvä osoitus miesten lahjakkuudesta sekin.

Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Kapsäkkiin (esitykset helmikuulle 2024 asti) ja sen jälkeen Turun Linnateatteriin (esitykset helmikuulta huhtikuulle). Tätä ei todellakaan kannata jättää katsomatta. Olit sitten dekkarien ja murhamysteerien ystävä, laadukkaaseen musiikkiteatteriin hurahtanut, virtuoosimaisten esiintyjien fani tai jotain ihan muuta. Murha kahdelle tarjoaa kaikille jotain.

Esityskuvien copyright Tero Vihavainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Merimonsterit / Tampereen työväen teatteri 19.10.2023

Haa, taas uusi lapsille, lapsenmielisille ja ylipäätään koko perheelle suunnattu musiikkipitoinen näytelmä sai kantaesityksensä. Merimonsterit yhdistää Markus Fageruddin monipolviset sävellykset ja Laura Ruohosen mainiot tekstit kutkuttavan hauskalla tavalla. Tarjolla on monenmoista ja mikä parasta, Merimonsterit sopii sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti huippuluokan esitys on ennenkaikkea viihdyttävä, mutta myös pienenpienen opetuksen sisältävä. Vaan opetuksista viis, sitä voi vaan heittäytyä erilaisten hirviöiden ja proffien matkaan ja nauttia menosta!

Laura Ruohosen ohjaama Merimonsterit esittelee meille kaksi hupsua professoria. Professori Pii (Anna Kuusamo) on eläinrakas ja enemmän jalat maassa -tyyppi kun taas professori Emeritus (Marc Gassot) on perinteisen hullun tiedemiehen prototyyppi. Hienosti tämä kaksikko täydentää toisiaan, niin ammatillisesti kuin pölhöilyssäkin. Ja sitä onkin luvassa, pölhöilyä nimittäin! 

Esityksessä jahdataan erilaisia monstereita, niin maan päällä kuin meren syvyyksissä. Proffat mennä viilettävät tukka putkella, on omituisia kojeita ja laitteita. Unohtamatta aivan mielettömän symppiksiä ja taitavasti toteutettuja merihirviöitä. Erika Kallasmaan luomat hirviöt ovat monimuotoisia ja valmistusmateriaaleina on ties vaikka mitä: lastenvaunuista soputelttoihin ja sateenvarjoihin. Joraava jenkki Hammurapu, huijarihai, muusa meduusa ja todella tamperelainen verimerimakkara, näitä piisaa!

Juoni alkaa näin: Horribulli Petrus on herännyt, haljennut ja häippäissyt ja sitä nyt koitetaan pyydystää. Monin eri tavoin ja metodein. Siinä missä Emerituksella meinaa lähteä homma lapasesta ja ammattimaiseen kunniahimoon yhdistyy jo hieman kuolemattomuustavoitteita, niin pitää Pii jalat maan pinnalla, tai meren pohjassa. Yhteistyö on enemmän ja vähemmän saumatonta, kumpikin kyllä puuhailee omiaan toisen selän takana. Aika hersyviä tyyppejä ja Kuusamo & Gassot kaksikko pistelee parastaan. Mukana on paljon verbaalista komiikkaa ja iloittelua, mutta myös fyysisen näyttelemisen parhaita paloja. Monsterit oikeasti heräävät eloon näiden (ja muiden) taitavissa käsissä, näyttämömiehille myös kiitos!

Sanaleikit ovat hykerryttäviä ("Pii tunnetaan kaikissa ympyröissä") ja niistä saa kyllä tosi paljon iloa, ehkä varsinkin aikuinen. Monipäinen hydra Pluteus lastenvaunuissa on sellainen jonka veisin kotiini heti, vaikkakin kasvaessaan ei ole ehkä enää niin symppis. Yleisöä osallistetaan sopivasti, ja yksi beigeen pukeutunut (onnekas?) lapsi pääsee syötiksi mukaan lavallekin. Seikkailua ja suvantokohtia on sopivassa suhteessa.

Musiikki on monipuolista, funkista lattarirytmeihin ja mahtipontisiin balladeihin. Rytmikästä menoa ja musikaalinen yksisoluinen Aino Rättyä tarjoilee sitä meille omista sfääreistään. Samalla hän myös kivalla tavalla on mukana esityksessä, eikä linnoittaudu soitintensa taakse. Ah, tykkäsin! Lisäksi vielä miten mainioita ääniä tuo ihminen osaa tuottaakaan, käsittämätöntä! Osa musiikista oli ennakkoon nauhoitettu laivaston soittokunnan kanssa.

Ksenia Peretrukhinan lavastus moninaisine yksityiskohtineen (upea laboratorio!) ja Matias Ojasen projisoinnit yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi missä proffien ja hirmuisten hirviöiden on kiva loikkia (vyöyryä, rullata, liukua...). Jaakko Siraisen monisävyiset valot ja Niklas Vainion äänet muodostavat merellisiä maisemia. Upeita lokkeja ja rauskuja, katosta roikkuvia rysiä, sukeltavia proffia, katosta riippuuva eläingalleria. Tuulettimet ja harsokankaat viimeistelevät hienon näyttämökuvan. Kyllä kelpaa katsella.

Pikanttina yksityiskohtana pakko mainita Eino Salmelaisen näyttämön seinille ripustetut upeat vanhat merimonstereita kuvaavat taulut! 

Parhaissa koko perheen teoksissa on huomioitu kaikki katsojat. Merimonsterien ikäsuositus on 5-100, ja se on oikein passeli suositus. Tämä on hullutteleva ja hillittömän hauska, ja kutkutteli ainakin minun nauruhermojani juuri sopivasti. Vajaalla kahdella tunnilla on myös sopivan mittainen esitys niille nuoremmillekin katsojille. Suositus koko perheelle.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Baritonien kosto / Teatteriravintola Kivi, Tampereen teatteri 6.10.2021

Huraa, huippubaritonit ovat täällä! Vihdoinkin, koska tämäkin esitys jäi viime keväänä pahan k:n jalkoihin. Mutta nyt he ovat täällä ja heillä on agenda: KOSTO! Miksi ihmeessä, kysyy siellä nyt joku. Koska tenorit vievät aina kaikki sankariroolit, ja naisetkin vissiin. Onhan siinä nyt aihetta revanssille. Tenorit ruotuun, ja samalla koko musiikkiteatteriskene. Kieli poskellahan Baritonien kosto on tehty ja vedetään, mutta onhan siellä pieni totuuden siemen mukana. 

Baritonit (kappas vaan!) Panu Kangas ja Osku Ärilä ovat tuttuja monen musikaalin rooleista. Usein siellä taustajoukoissa, mutta on heitä saanut suuremmissa ympyröissäkin ihastella. Kumpaakin on tullut vuosien varrella nähtyä vaikka ties missä. Mukaan esitykseen oli napattu "kiintiötenori" Jukka Nylund, mutta varmuuden varalta hänet on istutettu pianon taakse puoliksi piiloon. Ei vara venettä kaada. Kyllä se sieltä koittaa välillä jotain huudella, mutta tämä esitys on oikeasti baritonien bravuuri. 

Ja totta tosiaan, nämä karismaattiset, lahjakkaat, upeaääniset ja hetkittäin komeatkin könsikkäät ottavat Tampereen teatterin Kulttuuriravintola Kiven pikkiriikkisen lavan haltuun sataprosenttisesti. Esitys on ratkiriemukas, kiitos vaan myös yhdelle käsikirjoittajista ja ohjaajista eli Anna-Maija Ihanderille. Vaikka tämä on hauska esitys, niin pieni totuuden siemenhän siellä kaiken taustalla on: miksi baritonit eivät saa päärooleja, tai mikseivät Osku ja Panu niitä saa? Tätä lähdetään yhdessä tutkailemaan, ja siinä samalla selviää yhtä ja toista muutakin.

         

Miehet lavalla tekevät melkomoisen matkan, niin sisimpäänsä kuin ihan konkreettisesti. Liki 2,5 tunnin aikana käydään Italiassa Pavarottin haudalla asti, mutta ei sieltäkään saada vastausta pulmaan. Vai saadaanko?

Haluan sanoa näille baritoineille, ja kaikille muillekin baritoneille, että mun korvaan se on kaunein miesääni. En ole koskaan oikein lämmennyt korkealta kiekuville tenoreille, enkä käsitä miksi he muka ovat aina sankareita, ja baritonit saavat laulettavakseen vain pervojen ja hirviöiden rooleja. Kun oikeesti ne on ne syvä-ääniset baritonit jotka on parhaita. 

         

Kostoa janoavat baritonimme Osku ja Panu osaavat nauraa myös itselleen, eivätkä kaikesta huolimatta ota itseään liian vakavasti. Ehdimme oppia äänihuulten anatomiasta ja aukkarien ankeudesta kun koitetaan laulaa liian korkealta. Saamme nauttia niin Barry ja Tony Whiten todella matalaäänisestä laulusta (kaikki todellakin kuulostaa seksikkäältä jos sen vaan laulaa tarpeeksi matalalta), kuin hienosta bofferimiekoin käytävästä kaksintaistelusta äänihuulia vastaan. Esityksen hauskimpia juttuja on Tarja Halosen voimakas läsnäolo esityksessä.

Ja todellakin katsoisin rap/hiphop-henkisen Mannerheim-musikaalin, Hamiltonin hengessä tehdyn. Loistava! Tärkeintä on matka, todellakin, ja näiden baritonien kanssa matkaisin ihan mihin vaan. 

Musiikin sävellyksestä vastaa lähinnä Jukka Nylund, mutta on siellä vähän muutakin, joku Lloyd-Webberkin. Biisit ovat mukaansatempaavia ja jalan teputusta aiheuttavia. Nokkelista ja helkkarin viihdyttävistä lyriikoista vastaavat Anna-Maija Ihander sekä Panu Kangas ja myös Nylund. 

Hienot kotikutoiset lavasteet on laatinut Ihander. Erikoismaininta upeista (joskin aika hämmentävän näköisistä) äänihuulista Elviira Pullille.

Esityksiä nähdään vielä Kivessä, ja vähän muuallakin. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, kuulemaan ja vaikuttumaan, mikäli yhtään musikaalit ja musiikkiteatteri kiinnostaa. Ja vaikkei niin kiinnostaisikaan. Tämä todellakin piristää ja nostaa arjen yläpuolelle. 

Baritonit maailman kartalle ja Oskulle ja Panulle päärooleja, mieluiten vielä HKT:n lavalla!

Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idiootit ympärilläni / Tampereen työväen teatteri 20.11.2020

Kyllä sitä aiheesta kuin aiheesta näemmä saa aikaan viihdyttävän musiikkiteatteriesityksen. Kuten vaikkapa nyt tästä ruotsalaisen Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni. Ruotsissa kirja on ollut iso hitti, ja myös Suomessakin aika suosittu. Monenlaisia mielipiteitä aiheesta löytyy ja kirja on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Itse en ole sitä lukenut, mutta keskustelua seurannut somessa sivusilmällä.

Kirjassa ja esityksessä jaetaan ihmiset neljään persoonallisuustyyppiin ja niitä kuvataan eri väreillä. Punaiset ovat aggressiivisia, impulsiivisia, dominoivia, kunnianhimoisia, sellaisia johtajatyyppejä. Hiski Grönstrand on oivallinen punaisen edustaja, ärjyvä ja päällekäyvä. Keltaiset (huippupirteä Maiju Saarinen) ulospäinsuuntautuneita, pirskahtelevan iloisia ja lyhytjännitteisiä - innovatiivisia ja yltiöpositiivisia. Jostain syystä samaistun itse eniten juuri keltaisiin, vaikka Eriksonin teorian mukaan suurimmassa osassa ihmisiä löytyy usean eri tyypin piirteitä. Vihreät (nappisuorituksen tekevä Laura Hänninen) ovat sovittelevia, vaatimattomia, niitä jotka mieluummin sulautuvat tapettiin kuin pitävät melua itsestään, uhriutuvat mielellään. Työpaikoilla vihreät leipovat pullaa palavereihin ja tiskaavat kaikkien tiskit. Ja sitten on vielä siniset, joita Juha-Matti Koskela ansiokkaasti esittää. Analyyttisiä pilkunviilaajia, todellakaan ei spontaaneja ja niitä työpaikan tilastonikkareita ja numeroniiloja. Vähän tylsiä tyyppejä. Yhtä kaikki, nämä kaikki värityypit ovat äärikorostuneine ominaisuuksineen hieman rasittavia.

No, nämä neljä sankaria päättävät perustaa konsulttiyhtiön Four Colours Customer Experience Innovation Company Group ja parin tunnin ajan pääsemme aitiopaikalta seuraamaan miten homma toimii. Välillä apua saadaan (tai ei saada) itse jeesusmaiselta Eriksonilta (Koskela) - joka lipuu paikalle hienolla pahvisella ruotsinlaivalla - mutta enimmäkseen ideoidaan ja säädetään asioita itse. Idiootit ympärilläni on todella hauska ja oivaltava esitys. Jokainen joka on koskaan ollut missään töissä tunnistaa näitä tyyppejä ja piirteitä kyllä omasta työyhteisöstään. Välillä saa nauraa kyyneleet silmissä. Esiintyjänelikko tarttuu milloin mihinkin soittimeen, biisit ovat hauskoja rallatuksia, lastenmusiikkivivahteilla ja kansanmusiikkipoljennolla. Kukin väri saa oman nimikkolaulunsakin; vihreän pianoballadi on ihan hulvaton. Omia sävellyksiä valtaosin, ja pieni ripaus muutakin musiikkia.

Juho Gröndahl vastaa yhdessä näyttelijäporukan kanssa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin, Ainoastaan Kyösti Kallio on tuotu porukan ulkopuolelta mukaan tekemään valosuunnittelu ja videoiden kuvaus (niiden editointikin on Koskelan käsialaa) ja myös äänisuunnittelua yhdessä muiden kanssa. Monilahjakasta sakkia siis kaikki. 

Ratkiriemukkaasti näytetään miten kukin värityyppi suuttuu (vihreän mielensäpahoittaja on huippu!). Esitys on aika nopeatempoinen, ja siksikin katsojan nauruhermot ovat koetuksella. Punainen on esimiehenä kuin suoraan helvetistä. Ja miksi ihmeessä firmojen virkistyspäivät ovat aina urheilullisia? On tässä mukana myös nukketeatteria. Etäpalaverikohtaus pahvilaatikkopäineen on niin tätä päivää, ja muutenkin korona-asiat on otettu mukaan hyvin. Näemme myös kohtauksen missä tulkitaan eri värityyypin lähettämiä sähköposteja - yleisö repeää. Sinisen tanssi Griegin Aamutunnelmaan on aika päräyttävä kokemus. Kertakaikkisen värikäs esitys monin eri tavoin. 

Olkoon kukin Eriksonin teorioista ja ajatuksista mitä mieltä hyvänsä niin ainakin kelpo musiikkiteatteriesityksen niistä saa aikaan! Idiootit ympärilläni ei ota sen kummemmin kantaa onko koko Eriksonin teos humpuukia vai mitä, korkeintaan hieman hihittelee näille ajatuksille. Katsoja saa muodostaa omat käsityksensä. Väriluokitukset, ja Eriksonin kirja, on vankila. Sopeutuminen ja muiden huomioon ottaminen toimii jokatapauksessa, oli kuvitteellinen värisi mikä hyvänsä.

Idiootit ympärilläni on raikas ja riemukas, esiintyjät taitavia inhimillisten hahmoluomustensa kanssa. Vähän niinkuin sketsishow tai stand-up ilta, mutta musiikkiteatterin keinoin. Arkisia oivalluksia kanssaihmisistä, ehkä jopa myös itsestä. Hyvin täysiä TTT-Klubin esitykset ovat olleet, mutta kevään 2021 esitykset ovat nyt myynnissä! 

"Minä olen ainoa järkevä, kaikki muut on idiootteja" -rallatus jää kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Mikäs tästä on tykätessä, pienisuuri hitti, kuten koko esityskin.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet 7.2.2020

No nyt oli ihan kerrassaan valloittava, omaperäinen ja koskettava esitys tämä Sontiainen - balladi koti-ikävästä. Hanna Kirjavainen kirjoittajana ja ohjaajana on iskenyt kultasuoneen. Tosipohjainen tarina suomalaissiirtolaisista Amerikassa onnistuu kyllä naurattamaan ja itkettämään. Tämä on musiikkiteatteria parhaimmillaan.

Sontiainen perustuu siis Tom Sukasen (1878-1943) tarinaan, ja siihen mahtuu monenlaisia juonenkäänteitä. Pohjanmaalta kotoisin oleva Sukanen lähtee monen muun tavoin etsimään parempaa elämää Amerikasta, mutta ei sielläkään välttämättä elämä sen auvoisempaa ole. Ahkerille suomalaisille on kysyntää mainareina, lokareina tai taivaanraapijoina, mutta toisaalta heitä aletaan joissan piireissä pitää myös sosialismia tuputtavina rettelöitsijöinä. Moni heistä alkaa haikalla Neuvostoliittoon utopiaa rakentamaan. Vaan ei Sukanen. Hän on laivanrakentaja ja monitaituri, ahkera mies joka loihti monenlaisia koneita ja laitteita, ja pärjää. Matkaan tarttuu mahlaa myyvä Kerttu ja mies muuttaa tämän ja hitaasti kuolevan appiukkonsa kanssa surkeaan mökkiin Minnesotaan. Pojan syntymä saa Sukasen kuitenkin lähtemään omaa homesteadia rakentamaan, ja kävellen (!) tämä taittaa 600 mailin matkan Kanadan Saskatchewaniin.

Hyvistä yrityksistään huolimatta mies ei saa kotiin kirjettä aikaiseksi, vaikka Kerttu kyllä kirjoittaa, yhä surkeammaksi ja köyhemmäksi käyvästä elämästään. Sukasen veljen Ilmon vaimo lapsineen asuu myös Kertun huollettavana sillä välin kun Ilmo reissaa pitkin Amerikkaa hommissa. Lopulta Sukanen saa säästettyä rahaa ja rakennettua talon aittoineen päivineen, ja kävelee takaisin kotiinsa hakemaan perhettään. Kuusi vuotta siihen on kulunut. Vaan elämä on tyly, ja kohtalo julma. Sukanen sitten hieman sekoaa ja päättää rakentaa laivan, jolla seilaisi takaisin koti-Suomeen. Laivanrakennuspuuhat keskellä preeriaa ja kaukana vesistöistä herättävät ihmisissä kateutta, ihmetystä ja nimittelyä. Hullu mikä hullu ja jopa sontiainen. Siitäpä paatille nimi!

Esitys on täynnä kekseliäitä näyttämöratkaisuita. Ia Ensterä vastaa skenografiasta ja kankaiden käyttö koko salin mitassa toimii. Puvut ovat sopivasti kansallispuvuista tuunattuja ja käytännönläheisiä. Juuri sen sorttisia kuin reilut sata vuotta sitten pidettiinkin, tai ainakin mitä itse kuvittelen että amerikansuomalaiset pitivät. Jere Kolehmaisen valot pelaavat hienosti yhteen lavastuksen kanssa. Valoroikat sopii tähän esitykseen hienosti, koska sellainen rakentamisen ja uuden aloittamisen meininki on vahvana.

Kaikkea siivittää monipuolinen musiikki, jossa J. Karjalaisella on vahvasti sormensa pelissä. Supertaitava viisikko lavalla tarttuu soittimiinsa ja vetäisee ilmoille Lännen-Jukan biisejä sekä vanhoja kansanlauluja, hienosti Pekka Lehden sovittamina. Musiikki on reipasta, iloista ja välillä vähän haikeaakin. Ja hienosti tarinaa eteenpäin kuljettavia.

Lavalla nähdään Sukasen roolissa Aarni Kivinen, joka tarttuu näpsäkästi myös akustiseen kitaraan. Kerttu-vaimona on Anna-Riikka Rajanen, jolta sujuu hienosti myös haitarin soitto. Johanna Koivu on mm. Ilmon vaimo Maria, joka soittaa viuluakin ja Juha Pulli vetelee monien roolien lisäksi banjosta säveliä. Pekka Lehti keskittyy enemmän musisoimaan (mm. läskibasso). Aivan huikeasti hypätään roolista toiseen ja tämä taitava joukko tempaa katsojat mukaansa jo lämpiöstä. Siinä suomi ja fingelska taittuu yhtä sujuvasti ja tunnelma on välitön ja reipas. Ensimmäinen näytös mennään enemmän duurissa ja asiat sujuvat, vaikkeivat ne aina sujuisikaan. Toisessa näytöksessä uidaan jo syvemmissä vesissä. Lahjakas porukka lavalla!

Välillä Sukaselle näyttäytyy kolme kaakattavaa ja jalkapuihin kiinnitettyä noita-akkaa, jotka Macbethin noitien tapaan runomitassa manailevat ja ennustelevat. Maahantulijoille on tiukat syynit, Sukasenkin eksän Katrin uusi mies käännytetään trakooman takia. Esityksessä on mukana paljon yksittäisiä juttuja jotka kuvastavat realistisesti sitä siirtolaisten elämää ja arkea. Farmareiden värväyksiä Red Fife -vehnällä ja vanhojen mustavalkofilmien käyttöä taustalla. Ja mikä juoksukilpailu kun maata jaetaan! Lisäksi niin tutun kuuloista maahanmuuttaja-retoriikkaa, miten suomalaiset tulevat ja vievät työpaikat ja raiskaavat naiset ja tuovat vielä koko suvunkin mukanaan! Raiskarit! Niin, suomalaisetkin ovat olleet siirtolaisia joskus, vieläpä sankoin joukoin.

Sukanen askartelee tosi näpsäkästi höyrykoneen rototyyppiä, saumuria, puimakoneen... mitä milloinkin. On se sutki mies! Yhtä sutjakkaan mies rakentelee rautateitä ja tarttuu monenlaiseen toimeen. Miehestä tulee iso farmari, joka tekee paljon ja puhuu vähän. Kreisi finni on ollut varmaan luomassa siirtolaismyyttiä ahkerista pohjanmaalaisista. Vaan kateelliset naapurit syyttävät pian Sukasta jo vähän kaikesta, huonosta sadosta alkaen, ja sabotoivat laivanrakennustyömaata.

Esityksen ensi-ilta siirtyi sairastapauksen vuoksi keskiviikosta perjantaille, joka sopi hyvin koska toisen esityksen vuoksi en päässyt keskiviikkona, vaan olin menossa perjantaina jo muutenkin. Niinpä pääsin sittenkin ensi-iltaan!

Menkää ihmiset ihmeessä katsomaan Sontiainen! Hirvittävän hieno esitys mikä on tehty suurella sydämellä ja rakkaudesta musiikkiin. Tarina elää, hengittää ja vaikuttaa, näiden ihmisten elämä ja kohtalo koskettaa. Visuaalisesti kaunis esitys, jolle soisin tuvantäydeltä katsojia, koska tämä tarina on niin hieno ja esitys tekee sen eläväksi.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jussi & Jussi / Teatteri Telakka 21.11.2019

Niin herkullisen kuuloinen kattaus tämä Teatteri Telakan loppusyksyn uutuus että ilman muuta katsomislistalla. Odotukset olivat korkealla, ja täytyy sanoa että niiden yli mentiin reippaasti. Tanjalotta Räikkä on käsikirjoittanut ja ohjannut huikean hauskan ja karnevalistisen runsaudensarven, vaikka aihehan on mitä vakavin. Ja on tässä ihan synkempikin puoli. Mutta välillä se asia meinaa peittyä kaiken koheltamisen alle. Silti nappisuoritus Jussi & Jussi on, menkää katsomaan!

Historiankirjoja ja erilaisia lähteitä on käytetty paljon, ja se näkyy kyllä. Toki osa on sitten vedetty myös ns. hatusta, mutta mitä se haittaa, kun lopputulemana on hyvä esitys. Tekstitulvan määrä on välillä aika hengästyttävä ja ehkä jostain olisi voinut vähän tiivistääkin, varsinkin toisessa näytöksessä. Henkilöt historian hämäristä on tuotu lavalle tosi eläviksi. Taustatarina menee niin, että vuonna 1665 tuomittiin Taivassalossa kaksi renkiä, Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika. Heidän rikoksensa oli "sodomiittinen synti" ja tuomiona mestaus kirveellä ja roviolla poltto, sekä vielä tuhkien heittäminen tuuleen. Tästä lähdetään rakentamaan ensi-illassa liki kolmetuntiseksi venyvää esitystä.

Telakan piskuisella ullakolla on ensinnäkin huikean upea kolmihenkinen bändi K:H:H:L, jota Pekko Käppi luotsaa jouhikon soiton ohella. Tai ei tässä kukaan ketään luotsaa vaan Tommi Laine ja Nuutti Vapaavuori ryöstäytyvät käsistä ihan samallatavalla kuin Käppikin. Muusikot eivät todellakaan tyydy vain soittamaan lavan nurkassa vaan he ovat iso osa esitystä sujahtaen Kohtalottariksi. Musiikki on kansanmusiikkihenkistä, mutta välillä meno äityy silkaksi punkiksi, välillä taas bluesia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Jos on musiikki värikästä niin sitä on myös Perttu Sinervon yltäkylläinen lavastus ja Tanjalotta Räikän puvustus. Valtava määrä vaatteita, koska onhan henkilökavalkadikin runsas. Bändin mekot ja kaikki mahdollinen tilpehööri, herranjestas. Valot ovat Nadja Räikän käsialaa.

Lavalla käy välillä sellainen hulina että heikompaa hirvittää. Katsomo nauraa niin kovaa että pelkään Telakan katon tempautuvan irti sen voimasta. Toisessa näytöksessä sitten siirrytään tunnelmasta toiseen ja moni näkyy pyyhkivän silmiään. Parhaita tämmöiset jutut mitkä pistävät katsojan kokemaan tunteita laidasta laitaan.

        

Lavalla nähdään kolmen monipuolisen muusikon lisäksi Antti Mankonen ja kaksi NÄTY:n opiskelijaa Arttu Soilumo sekä Santeri Niskanen, keille tämä esitys toimii myös ammattiharjoitteluna. Ja jumalaare mikä meno koko kolmikolla on! Sen lisäksi että he esittävät renkipoika-Jusseja, niin taipuu pyövelin, kirkkoherran, kuningatar Kristiinan, äidin ja monet muut roolit. Meno ei ole aina niin kovin loogista, mutta yhtäkaikki kovin viihdyttävää. Jo pelkkä alku, missä Jussit ovat jalkapuissa, ja kuolema soittaa heillä... huh! Soilumolta nähdään myös hieno soolotanssiosuus.

Jussi & Jussi pohtii kuolemaa ja syntiä, maailman ja yhteiskunnan muutosta ja ihmisten asenteita. Suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus, rakkaus ja anteeksianto, sivullisuus ja yksinäisyys. Miten vaikkapa luonteenpiirteet ja erilaiset henkiset taakat periytyvät sukupolvelta toiselle - esimerkkinä pyövelin äiti ja hänen äkkipikaisuutensa. Kyllä 1600-luvulla oli vauhdikasta menoa ja se railakkuus tulee katsojille hyvin selväksi. Esitys on karnevalistinen, sirkusmainen, performanssi parhaasta päästä. Herkkää ja kaunista, kun Jussit lukevat Platonin Pidot-teoksesta Aristofaneen osuutta: miten Zeus halkaisi ison ja pyöreän androgyynin kahtia ja sen jälkeen ihmisen puolikkaat etsivät toisiaan... "jos taas mies yhtyisi mieheen, molemmat saisivat yhdynnästä tyydytystä ja he ryhtyisivät sen päätyttyä töihin ja huolehtisivat muusta elämään kuuluvasta". 

Terapiakaan ei auta, vai auttaako? Siellä piipahtaa niin Andy Warhol kuin Eino Salmelainenkin. Ja taas kerran nähdään kirkonmies joka saarnaa mm. sodomian turmiollisuudesta ja synnistä, mutta on itse langennut samaan. Mikään ei siis maailmassa muutu. "Homodemonit häipykää". Näemme myös mainioita esimerkkejä tosi miehen mallista. Ja kuka muistaa pitää itsetyydytyspäiväkirjaa...

Skandinaavista mytologiaa esityksessä on paljon. Muusikoiden esittämät Kohtalottaret Urd, Verdandi ja Skuld asustavat Asgårdissa ja koittavat pitää metallihäkkyräistä Yggdrasil-puuta hengissä. Tämä kolmikko säätää kohtalot (niin jumalten kuin ihmistenkin). Ollaan terapiassa, ollaan kiirastulen välitilassa.

Jussi & Jussi on ryöpsähtelevän monimuotoinen, ja ehdottomasti yksi syksyn sykähdyttävimmistä teatterikokemuksista. Esityksiä vielä alkuvuoteen 2020 asti.


Kuvien copyright Petteri Aartolahti
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Opus Deus - kuinka tullaan jumalaksi / Musiikkiteatteri NYT, Lahden kaupunginteatteri 29.10.2019

Suosikkimusiikkiteatterilaisteni eli Musiikkiteatteri NYT:in uutukaista on kypsytelty ja valmisteltu kaikessa rauhassa pari vuotta, muiden töiden ohella. Ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin saatiin normimittainen esitys, eli 2,5 tuntia uutta ja raikasta musiikkiteatteria. Siinä missä ryhmän ensimmäinen oma tuotanto Photo Sapiens oli fragmentaarinen ja saman teeman ympärille rakennettu ja toinen Vain Jouluelämää jouluhenkinen sketsishow, niin Opus Deus kertoo meille jo ihan kunnon tarinan! Biisithän on hienoja olleet aina.

Esityksen alanimi Kuinka tullaan jumalaksi kuvastaa kyllä hyvin sen henkeä. Jos oma elämäsi on ankeaa eikä kovin hohtoisaa, niin tämän päivän maailmassa voi tulla hinkua saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa ja ennenkaikkea somenäkyvyyttä keinolla millä hyvällä. Tai ainakin tuntuu siltä että se on monen (nuoren) ihmisen tavoite elämässä - olla joku! Esityksen päähenkilö Kaija (Anni Kajos) on kirjoihin hurahtanut ja hieman epävarma nuori aikuinen, joka päättää kirjavloggaamisen avulla päästä sinne jonnekin, suosituksi nyt ainakin. Lempeä poikaystävä Jukka (Petteri Hautala) työskentelee kukkakaupassa ja perjantaisin pidetään leffailtoja. Kun Kaija yhtäkkiä törmää Opus Deukseen (Sini Koivuniemi) eli kirjaan joka mahdollistaa menestyksen ja muutoksen, niin onhan siihen tartuttava kaksin käsin. Vaan mitä kaikkea tästä seuraa, sille matkalle pääsemme mukaan. Matkalla törmätään mm. menestyvään e-urheilija Andersiin (Petri Knuuttila), kukkakaupassa työskentelevään biologi-Heimoon (Panu Kangas) ja moneen muuhun hahmoon. Näistä kaikista syntyy sujuva kertomus, henkinen kasvukertomus ja elämän kylmiäkin lainalaisuuksia ruotiva esitys.

Osittain jatketaan Photo Sapiensin teemoilla, eli ruoditaan minäkuvaa, menestymistä, somemaailmaa ja nuoren aikuisen paineita tämän päivän markkinoilla. Mutta tässä sukelletaan kyllä syvemmällekin. Trollitehdas-kohtaus on kerrassaan loistava ja kutkuttava, ja vähän selkäpiitäkin karmiva. Mikä kaikki on mahdollista tuolla internetin ihmemaailmassa, mihin kaikkeen näillä välineillä pystytään ja päästään.

Musiikki on tasapuolisesti koko ryhmän säveltämää ja sanoittamaa ja ihania biisihelmiä joukossa on. Tyylikirjo vaihtelee laidasta laitaan, ja instrumenttivalikoima myös. Luottomies Matti Hussi on koskettimien takana, ja Lari Lius lyömäsoittimissa. NYTtiläiset piipahtavat lavan soittonurkassa aina hetkittäin, ja kyllä niitä soittimia lavallakin nähdään. Petteri kitarassa, Panu sellossa ja Petri bassossa. Lavastukseen ja pukusuunnitteluun on saatu Tiina Hauta-aho ja hienoltahan tämä näyttää. TV-ruudut ja tietokoneen näytöt luovat sitä osittain keinotekoistakin maailmaa ja niiden kautta pääsemme katsomaan Kaijan muuttuvaa olemusta ja kehittyvää vlogia. Tykkäsin kovasti myös varjoteatterin käytöstä sen isoimman valkokankaan avulla.

Kaijan muutosta, ainakin sitä pinnallista, nähdään hyvin myös hänen pitämistään vaatteista, ja lookista muutenkin. Varsinkin itse Opus Deuksen kirjallinen asustus on upea! Valosuunnittelu on Hauta-ahon ja Jouni Nykoppin käsialaa ja äänistä vastaa Sami Järvinen. Kaikkea ei tarvitse lahjakkaidenkaan esiintyjien tehdä siis itse. Tosin Hautalan Petteri vastaa monenlaisista videoista, kuten niistä vloggauksista. Ja sittenhän on lavalla on kävelykone, vai mikä traineralusta lieneekin nimeltään nykyään. Kävelymatto? Sitä käytetään paljon ja monenlaiseen. Elämä menee eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, koita pysyä mukana!

Mutta takaisin vielä musiikkiin. Panun esittämä markkinamyyntimieslaulu Supertarjous sisältää nokkelia riimejä "astu tavallisuudesta taivaallisuuteen", sitä kivaa riimittelyä on kyllä havaittavissa muissakin biiseissä. Yleisesti ottaen musiikki on sellaista hyvin rullaavaa mitä haluaa kuulla uudelleen, koska kerta ei vaan riitä, eikä ehkä toinenkaan. Toivotaan että myös Opus Deuksen musiikkia saataisiin kuulla, jos ei nyt CD:llä niinkuin Photo Sapiensin, niin ainakin jossain netissä? On hiphoppia, Eliminaatio-valssi, akustista balladia ja kaikkea. Toisen näytöksen avaava Suuri kirjan laulu hauskoine silmäkirjoineen ja vauhdikkaine koreografioineen (a'la Sami Ulmanen) on pistämätön. Kyllä self help/elämäntaito/kehitysoppaillakin on sanottavaa...  Voimaballadi Me ollaan jumalankuvii vetää maton alta kaikilta yksinäisiltä ihmisiltä, keitä tässäkin esityksessä on, yksi jos toinenkin. Ja trollitehdasbiisi Mikä on totta? on kerrassaan mainio rypistys! Myös tanssikohtaus Punatossuisten baletti-biisissä on hilpeää katsottavaa. Mulle tuli mieleen Nina Simonen Sinnerman-biisistä joku osio, kun lattaribiisi Kuninkaan laulu soi, ehkä se oli se kertosäkeen riffi? Hieno vaikute kumminkin, jos se siitä on.

Se Kaijan muutos kirjanörtistä kamalaksi pimuksi on huvittava, ja jotenkin niin todentuntuinen. Tätäkö somejulkisuus tekee ihmiselle? Onko seuraajien lisäys se tärkein juttu, eikä itse elämä? Kun e-urheilija Anders haluaa elää ja jättää kaiken somehörhöilyn taakseen niin se kuulostaa normaalilta. Ei se Kaijan reaktio... Mutta mikä määrä seuraajia on tarpeeksi, riittääkö mikään? Jos omatunto alkaa naputtaa, se pitää tappaa, onhan toki ilman omaatuntoa helpompi elää.

Koko nyt lavalla nähtävä Musiikkiteatteri NYT-viisikko (kuudes jäsen Linda Hämäläinen ei tällä kertaa kerennyt mukaan muiden kiireiden takia) on kyllä monipuolisesti lahjakasta sakkia. Sen lisäksi että he ovat pistäneet koko homman kasaan, siis säveltäneet, sanoittaneet, käsikirjoittaneet ja ohjanneet, niin lavakarismaa ja ääntä piisaa kaikilla. Panun esittämä lipevä managerihahmo on juurikin niin ärsyttävä markkinamies kun pahimmillaan voi olla, ja Petrin Kuningas myös ääreishieno karikatyyrityyppi. Päähenkilöinä laulavat Anni ja Sini ovat kerrassaan hurjaan lentoon yltäviä tässä. Tosin Sinin Opus Deus on kyllä piilareineen aika karmiva.

Kerrassaan hauska ilta, ja parasta nähdä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten yksi unelma taas toteutuneena lavalla. Toivotaan että näitä nähdään paljon vielä lisääkin. Ja vaikka isot musikaalituotannot tätä kuusikkoa vievätkin eteenpäin omilla urillaan, niin haluan/toivon että Musiikkiteatteri NYT:ille riittää aina hieman aikaa, että pääsemme nauttimaan myös näistä omista helmituotannoista.

Esityksiä on Lahden kaupunginteatterissa vielä kolme tänä syksynä, ja jatkoa nähdään toivon mukaan ensi vuonna, ja muuallakin päin Suomea. Menkää katsomaan, ja tukemaan omintakeista, ja omaäänistä musiikkiteatteria!


Kuvien copyrigh Harri Knuuttila, kiitoskiuva oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lapualaisooppera / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2019

Huimaa että Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koko Pohjanmaalla ammattiteatterin esittämänä. Ja millaisena modernina tulkintana! Siinä sai Vanhan teatteritalon puuseinät jytistä, kun tämä joukkio pisti menemään ohjaajansa Juha Luukkosen johdolla. Oivallinen yhdistelmä sitä vanhaa perinteistä tarinaa ja tämän päivän pirstoutunutta yhteiskuntaa.

Vanha teatteritalo on aika matala, ja pieni muutenkin, mutta intiimi tila tuo teoksen todella likelle ja iholle asti. Lisäksi Juho Lindströmin lavastus ulottuu hienosti katsomoonkin, tuoden esiintyjät vielä lähemmäs katsojaa. Ramppi lähtee salin reunasta ja halkaisee puolivälistä koko porukan, tietynlaista symboliikkaa siinäkin. Kahtiahan tämä porukka on jakaantunut, sekä 1930-luvulla Lapuan liikkeen oikeistoradikalismissa että tämän päivän öyhötyksessä. Se voittajat vs häviäjät, yhteiskunnan vähäosaiset, "kommunismit" ja isänmaalliset loisten siivoajat tunkee läpi koko 2,5 tunnin esityksen.

Seinäjokelaisten Lapualaisooppera on aika synkkä ja aggressiivinen esitys, lohdutonkin, ainakin välillä. Hyvin fyysinen. Pesäpallomailat heiluvat ja nyrkki puhuu. Ei ihan herkille katsojille siis. Miten tilanne pääsi eskaloitumaan 30-luvulla Vihtori Kosolan (muheaääninen Esa Ahonen) ja hänen kätyreidensä johdolla muilutuksiin, veritekoihin ja yleiseen sekasortoon? Miten tilanne on vuonna 2019 hyvin saman oloinen, toteutustavat vain ovat hieman muuttuneet? Niinpä, historia toistaa itseään. Vihervassari on käsite mitä ei vielä 30-luvulla tunnettu, mutta nyt kyllä senkin edestä. Kulttuuri-ihmiset ovat ilmeisesti yhteiskunnan syöpä vuosikymmenestä toiseen, ainakin tietyn väestönosan mielestä. Ja oikeat miehet ovat miehiä eivätkä saatanan savikukkohottentotteja :-)

Kolmehenkinen oivallinen livebändi runttaa monia klassikoita hyvin uudenlaisina tulkintoina (Sami Silén on sovittanut musiikit ja vastaa muhevasta äänisuunnitelusta). Heviä ja punkkia kuullaan, mutta myös hieman tutumpiakin tulkintoja. Tuomas Luukkonen eri kitaroiden varressa, Timo Ristilä koskettimissa ja Muilun roolissa välillä poikkeava Pekka Hänninen rummuissa. Kolmesta soittajasta lähtee kyllä ääntä! Arvostan asennetta.

Erinomaiset primus motorit riehuvat lavalla kuin hyrrät. Jani Johanssonin hyytävän pelottava Artturi Vuorimaa ja maaninen kiilto silmissään loistava Ilona Pukkila Hurja Hiljana saavat kyllä hyvin pidettyä katsojat hyppysissään. Natalil Lintala hippityttönä kitaransa kanssa lauloi sydäntäriipaisevasti ja kyllä Heikki Vainionpään kirjakauppiaskin kosketti. Suutarin kohtalo meni tunteisiini ja Jukka Puronlahti esitti tämän suurella sydämellä. Koko joukko venyy moneen rooliin ja aikatasoja vaihdellaan sujuvasti. Kylläpä laulu raikaa komiasti!

Kun Vihtori Kosola päräyttää "jumalauta näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata jumalaa" ja ilmaantuu esille ensimmäistä kertaa katsomon keskelle, niin siinä meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin varmaan muillakin kuin minulla. Vaan tuleepa se väsymys Vihtorillekin. Vankilareissun jälkeen tämä on lyöty mies ja viina alkaa maistua entistä enemmän. Jonkunlainen jumalkompleksi tätä kyllä vaivaa.

Esityksessä hyödynnetään paljon livekuvausta, jota sitten näemme heijastettuina lavan molempiin reunoihin sijaitsevilta monitoreilta. Näin lavan takana ja sivussakin tapahtuvia juttuja saadaan meille, ja sellainen autenttinen, tapahtuu-tässä-ja-nyt -fiilis on aika konkreettinen. Hetkittäin tekniikka hieman pätkii, mutta ei anneta sen häiritä. Osa materiaalista on kuvattu etukäteenkin, Seinäjoen maisemissa. Hannu Raja-ahon valosuunnittelu provosoivine punaisine valoineen on näyttävä. Leena Rintalan puvustus jakaa hyvin kansan kahtia: tummanpuhuvat Lapuan liikkeen tyypit militaristiasuineen ja sitten on vihreisiin ja ruskeisiin puetut "vihervassarit".

Tämä Lapualaisooppera on rujo ja raju ja vahva - ja niin ajankohtainen! Kulttuurin ja kirjakauppojen alasajo, mitä kirjakauppias Asser Salo tässä pohtii. Sivistystä ja historian tuntemista pidetään itseisarvona, mutta Suomi ei tunnu tähän porukkaan enää kuuluvan. Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta sen hyväksyminen tuntuu olevan joillekin todella vaikeaa. Esitys kuvaa hyvin sitäkin miten katkeruus ja viha nousee pienessä ihmisessä, tavallisissa kansalaisissa. Ennen ja tänään. Teksti on välillä aika ronskin suorasukaista ryssäpuheineen, mutta ehkä se ravistelee ja herättelee katsojia. Kun pohjanmaalainen portsari ei päästä tummaihoisia ravintolaan - taustalla onnettomia ihmiskohtaloita. Juntti kun ei saa naistakaan. Siinäpä toimittajalle draamankaarta!

Vuoden 1918 tapahtumat tuntuvat kummittelevan kaiken taustalla. Kyllä tämä oli niin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ja ajatuksia herättävä esitys. Ymmärrän taas piirun verran paremmin miksi Suomi vuonna 2019 on niin jakautunut, miksi ihmiset äänestävät oikeistopopulisteja ja perussuomalaisia. Ankeus, työttömyys, ihmisarvon menetys ja syrjäytyminen ovat arkipäivää, vaan missä ovat usko, toivo ja rakkaus tänä päivänä? Kun revitään Jeesuksen, Che Guevaran, Kullervon kirouksen ja Sisuaskin kuvat, niin mitä se kertoo katsojalle? Oulun pedofiiliskandaalit ja Turun terroripuukotuskin on saatu muilutettua mukaan, ja ajankohtaisia kommentteja aikamme "viisailta".

Loppu on seesteisen kaunis, onneksi. Muuten voisi jäädä paha mieli. Mutta kyllä on vahva ja komea tulkinta. Täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Jättää pään täyteen ajatuksia ja mieleen oudon myllerryksen. Suosittelen kyllä ehdottomasti! Ja muistakaa mennä oikeaan esityspaikkaan ettei käy niinkuin minulle, joka käveli totutusti uudelle teatteritalolle, ja meinasi tulla hieman kiire... Onneksi ihana henkilökunta jelppasi joka mutkassa.


Kuvien copyright Juha Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäntti & Venna: Ballantine Scale / Cirko 24.10.2019

Tätä parivaljakkoa jaksaa kyllä katsella ja kuunnella vaikka kuinka paljon ja usein. Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ja muusikko Aino Venna ovat hioneet yhteistyönsä jo sellaiselle tasolle että voivat minun puolestani jatkaa tätä taivalta hamaan maailman loppuun asti. Kauniin musiikin ja silmiähivelevän akrobatian liitto on täydellinen.

Uusin yhteistyön hedelmä Ballantine Scale sai ensi-iltansa Bristolissa ja Lontoossa aiemmin lokakuussa, ja nyt sitten myös Helsingin Cirkossa. Tunnin mittainen esitys tutkailee rajapaikkoja, siirtymiä, erilaisia liminaalitiloja. Paikkoja ja tiloja vaikkapa yön ja päivän välissä tai vuoroveden vaikutusalueella. Niissä kohdin missä ollaan hieman ei-kenenkään-maalla, kahden asian tai paikan rajalla.

        

Taiteilijat istuvat lattialla yleisän kävellessä sisään. Aino kiinnittää sarvia Ilonan jalkoihin. Okei. Tulijoita tervehditään hymyin ja sanoin - olemme kohta lähdössä yhdessä matkalle ja olemme kaikki tervetulleita. Lämpimästi. Olemme ison valkoisen teltan alla, ja kuulemme meren ja luonnon ääniä. Osa katsojista saa makoilla säkkituoleissa, osa tavallisessa katsomossa.

Pikkuhiljaa esitys alkaa. Ilona kapuaa renkaalle yläilmoihin, ja myös Aino alkaa laulamaan, ensin ranskaksi. Sulan syvemmälle säkkituoliini ja nautin kaikilla aisteillani. Olo on autuaallinen. Ainon ääni on sopivan intiimi ja sielukas, ja hymy kuuluu laulun läpi. Välillä mukana on kitara, välillä taustamusiikki. Verhojen takana soittaa tuttu basisti Erik Michelsen, joka välillä meille katsojillekin paljastetaan. Ilona tulee ja menee taas takaisin yläilmoihin, välillä näemme rengasakrobatiaa, välillä köysiä, välillä kalaverkon näköisessä kapistuksessa. Laulun kieli vaihtuu englannin ja ranskan välillä, mutta tunnelma on utuisen kotoinen.

On hämärää, ja aallot kohisevat, hämärässä tuntee todellakin olevansa unen ja valveen jossain rajamaastossa. Pauli Riikosen upean luonnonläheinen äänisuunnittelu upottaa minut syvemmälle säkkituoliin ja Kauri Klemelän himmeät valot saavat minut vajoamaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Valosuunnitteluun kuuluu myös myrskylyhty ja sen mukana vienti ulos teltasta, sen taakse. Pavla Kamanovan suunnittelema valkoinen telttarakennelma muuttuu valojen avulla myös läpinäkyväksi, kunnes on aika paljastaa meille enemmän. Mitä on seinämän takana, mihin tämä välitila johtaa?

Ennen esitystä kannattaa katsoa tämä pieni maistiais/johdantovideo aiheeseen.

Pikkuhiljaa valot ja äänet vahvistuvat, näemme savua. Tulee mieleen Shakespearen näytelmä Myrsky, ja naruja vetelevä Prospero, joka komentaa luonnonvoimia. Niiden avulla hallitaan ja kontrolloidaan villiä luontoa. Kuin magiaa. Mystiikka on jotenkin aidosti läsnä koko esityksen ajan. Esityksen välitila-teemoista tuli mieleeni myös brittikirjailija Elly Griffithsin dekkari The Crossing Places (suomeksi Risteyskohdat), missä tutkitaan nykyisyyden ja muinaisuuden rajapintaa, meren ja maan rajaa, rannikkoa, elämän ja kuoleman siirtymätilaa, Norfolkin marskimailla. Kannattaa muuten lukea koko kirjasarja.

Pakko muuten mainita vielä erikseen Ainon jalkineet! Nimittäin romanttisen ja vanhahtavan puvun alta pilkottavat jaloissa ruskeat Reinot. Ah miten sympaattista!

Myös teoksen nimeämiskäytäntö jatkaa luonnontieteellisen mittauksen saloja. Ballantine scale mittaa merenrannan suojaisuutta kasvipeitteen perusteella. Niin sopivaa.

Kerrassaan kaunista, ja täydellinen musiikin ja akrobatian liitto. Ballantine Scale luo sydämeen lämmön ja mieleen seesteisen, raukean olon. Kävimme yhdessä matkalla jossain, jollain rajalla ehkä. Niin hienoa. Menkää katsomaan ja nauttimaan (ja ottakaa allenne säkkituoli).


Esityskuvien copyright Ulla Kokki, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevala / Åbo Svenska Teater 17.10.2019

Voiko mitään näin hienoa ollakaan? Mitä ihmettä Åbo Svenska Teaterilla tehdään, kun sieltä tulee tämmöisiä esityksiä, kerta toisensa jälkeen? Jane Eyre räjäytti tajunnan viime syksynä, ja sitä edellisenä vuonna sen teki Hjort. Sanoinkin tämän esityksen jälkeen, että en taida enää käydä katsomassa muuta kun ruotsinkielisiä esityksiä...

Kansalliseepoksemme Kalevala viettää tänä vuonna 170-vuotisjuhliaan. Sen kunniaksi ÅST räväyttää peliin uuden, monimuotoisen ja naisenergiaa sykkivän esityksensä. Ei voi muuta kun ihmetellä, ihailla ja fiilistellä. Jakob Höglund on sekä dramatisoinut (Lönnrotin tekstistä ja Mats ja Lars Huldénin ruotsinnoksesta), ohjannut että tehnyt koreografiat. Kaikista kolmesta osa-alueesta täydet pisteet!

Tämä Kalevala on monen tekijän summa. Se on yhteistuotanto ÅST:n, Novia AMK:n ja Turun AMK:n kanssa. Lavalla nähdään musiikkiteatteria yhdistettynä nukketeatteriin huikealla tavalla. Katsominen ja kuunteleminen on suuri nautinto. Robert Kock on säveltänyt monimuotoisen musiikin, jonka 21-päinen esiintyjäjoukko ja loistava bändi loihtivat meille. Tätä haluaisin kuulla lisää, saisikohan musat johkin suoratoistopalveluun tai tallenteelle? Ja pitää mainita vielä laulujen lyriikat tehnyt Tobias Zilliacus - aika hyvin ne toimivat ruotsiksi (se mitä ymmärsin), mutta myös käännettyinä suomeen. Sivukatsomoiden tekstitys näkyy muuten paremmin, siinä näyttämön yläpuolella oleva ei toimi kovin hyvin, kun salissa on valoja.

Upea bändinelikko Sara Puljulan johdolla hoiteli soitot lavan takaosassa, mutta kuitenkin näkösällä. Onneksi heitä ei oltu kätketty mihinkään lattian alle tai verhojen taakse. Sopivasti perinnesoittimia ja varsinkin tottakai kanteletta  - extrakiitos Senni Valtoselle näistä erikoisemmista soittimista, Sini Palokangas ja Mirva Tarvainen täydensivät kvartetin. Muuntaumiskykyinen porukka, ja svengaava! Välillä instumentteihin tarttuivat myös näyttelijät. Syntisen kuuloinen jazz kuvasi hyvin viettelevää Lemminkäistä ja huilu säesti tämän vokottelua. Ja kun tulisotaanlähdön aika, niin rummuthan siellä pärisivät. Joo, osittain turvallinen ratkaisu, mutta silti niin raikasta!

Tunnelmat vaihtuivat iloisista ja riehakkaista niin koskettaviin etten todellakaan ole ainoa joka pyyhki silmiään. Välillä tuntui kuin pakahtuisin ja hetkittäin ihan oikeasti pelkäsin että purskahdan hysteeriseen ulvontaan. Tämä esitys pujahtaa tunteisiini ensimmäisistä minuuteista alkaen, enkä muista että mikään olisi vaikuttanut näin järisyttävän syvältä koskaan. Tai ainakin kerran vuodessa-tasolla.

Vaikka Kalevala nyt ei täysin tuntematon teos olekaan, ja siitä on nähnyt erilaisia versioita lavallakin, niin ensimmäistä kertaa tarinat nivoutuvat yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Minä ymmärrän! Minä samaistun. Tutut hahmot Joukaisesta Ainoon, Lemminkäisen äidistä Seppä Ilmariseen ja Louhesta Kullervoon ja Marjattaan heräävät eloon, muuttuvat lihaksi ja vereksi. Ymmärrän heidän motiivejaan, ymmärrän heidän kohtalonsa. Koin valaistumisen katsoessani ÅST:n Kalevalaa, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja lisäksi tavoitin jotain myös siitä magiasta mitä JRR Tolkien on mahtanut kokea ottaessaan vaikutteita Kalevalasta omiin mytologioihinsa.

      

Esitys on jaettu viiteen näytökseen, sekä näyttämön edustalla tapahtuviin prologiin ja epilogiin. Katsojia osallistetaan sopivasti, esiintyjien rantautuessa katsomoon. Ei, kukaan ei joudu lavalle tms. Salissa vallitsee lämmin ja myötämielinen tunnelma; en voi kuvitella ketään joka ei olisi vaikuttunut ja liikuttunut. Olemme kaikki kokemassa tätä yhdessä.

Visuaalisesti Kalevala on todella hieno. Valkeaa ja puhdasta, viatonta, jota käytetään sitten kaikessa hyväksi. Lavastuksena on kallistettu taso, jota kiipeillään ja josta tarvittaessa pyöriikin yksi osa irtonaisena. Katsojan mielikuvitus on nyt valttia. Sampo on kullanvärinen kehikko, ja nukketeatterin keinoin luodaan niin linnut kuin muutkin. Heidi Wikar on luonut lavastuksen lisäksi myös häikäisevän hienot puvut. Upeat ja moneen muuntuvat valkoiset, ja mustat, asut mahdollistavat monenlaiset liikkeet. Antti Niitemaan valot tukevat graafisen yksinkertaista visualisointia. Kaikki on valoisaa ja vaaleaa, kunnes ei enää ole.

Kaunis graafinen ilme ja visuaalisuus toteutui myös käsiohjelmassa.

Yksi esityksen hienoimmista asioista olivat nerokkaat nuket. Heini Maarasen suunnittelemat oliot olivat uniikkeja ja vähän "mistä sattuu" (toki tarkkaan mietitty) materiaaleista koostettuja. Harjat ja nahkatakki luo Lemminkäisen, ja taiteltu pakkauspahvi Väinämöisen. Ämpäripäinen, pahvirulla-Joukahainen kirjaimellisesti hajoaa palasiksi Väinämöisen laulaessa sitä suohon. Ja tokihan tässä kilpalaulantana on rap/hiphop! Nenäliinasta tulee Aino, ja lisäksi näemme hellyyttävät metsäneläimet, erityisesti pupun. Kantelekin muistuttaa hauesta pyrstönsä kanssa uidessaan. Upeat peruukkipäiset "mopit" taipuivat upeasti Lemminkäisen vieteltäviksi. Käsittämättömän upeasti nuket heräävät eloon ja henkiin, taitavien nukettajien ansiosta. Päähenkilöitä oli kaksin verroin, eli ihmisen esittämä ja sitten tämä alterego-nukke. Todella toimiva ratkaisu. Nuketusta on kouluttanut Ari Ahlholm, ja hienosti on oppi mennyt perille.

Upeat esiintyjät olivat kyllä niin suvereeneja ja ihania, että itku tuli jo siitäkin. Sofia Törnqvistin jämerä Ilmarinen nahkaessussaan ja kumisaappaissaan, Sonia Hagan flirttaileva Lemminkäinen, Heini Haapaniemi leuhkivana Lemminkäisenä, Heli Lyytikäinen Väinämöisen tamineissa, ja yksi suosikeistani eli Kullervon traaginen hahmo Reetta Moilasen tulkitsemana. Ja sitten upean pelottava Louhi (Saara Lehtonen) viikatteineen, raikas Aino (Jahorina Kolppanen) ja puolukkaposkinen Marjatta (Julia Högnabba-Lewis). Ja ihan pakko mainita vielä surumielinen, mutta vahva Lemminkäisen äiti (Monica Nyman) joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonelan virrasta. Marjatan tarina oli minulle näistä vierain - häntä ei tainnut Gallen-Kallela ikuistaa maalauksiinsa?

Ihan jokainen esiintyjä oli nainen paikallaan. Ja kyllä, luit aivan oikein. Ainuttakaan miesoletettua ei lavalla nähty, ja sujuvasti nämä myyttiset ja alkuvoimaiset äijät lavalle silti loihdittiin. Lisää tämmöistä!

Esityksessä on paljon kohtauksia mitkä piirtyivät ikuisesti verkkokalvoilleni ja sydämeeni. Ilmarisen takoma ihmeellinen kulmikas kultanainen tanssimassa, aurinko ja kuu laulamassa, pieni mehiläinen auttamassa Lemminkäisen äitiä, Sammon taonta pahviputkilla, väliajan päättävät Ilmarisen ja Pohjan neidon hääjuhlat tanssivine pareineen, Kalervoisen ja Untamon sukuriidat saksien kanssa ja koko se saksikuvasto (ja siniset polvisukat) Kullervon tarinassa. Ja lehmät!! Ja kaiken täyttävät punaiset pallot. Tyrmäävää!

Tarpeetonta varmaan enää sanoakaan että menkää katsomaan tämä esitys.

Kalevala oli täynnä kaunista katsomista ja koettavaa, koko kolmetuntisen ajaksi. Väliajalla kannattaa tutustua teatterin aulatiloissa hienoon Kalevalan inspiroimaan taidenäyttelyyn. Ja ottaa selfie punaisten puolukoiden kera... niinkuin ylläolevassa kuvassa joku hullu bloggaaja. ÅST:n Kalevala on esitys mikä saa katsojan yksinkertaisesti haltioituneeksi, ja herättää halun nähdä tämä heti uudestaan. Joukkovoima lavalla sai aikaan vahvan kokemuksen. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Kiitos.


Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.