Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina / Teatteri Kantanäky & Tehdas Teatteri 30.1.2026

Kyllä Teatteri Kantanäyn sateenkaarikabareet ovat jo instituutio Turun, ja koko Suomenkin, kulttuurielämässä. Näitä on esitetty vaihtelevissa lokaatioissa jo vuodesta 2007. Aika monta niitä olen nähnytkin, alkaen vuoden 2016 Homot on perheestä, minkä koin ravintola Suxesissa. Samoja tuttuja tyyppejä oli nytkin lavalla, vaikka paljon vettä on Aurajoessa virrannutkin. Kantanäyn jutut on kuin irtokarkkipussi. Eli koskaan et tiedä mitä herkkua seuraavaksi pussista käteen osuu eli lavalla nähdään. Ainakin se on hauskaa, kantaaottavaa, viihdyttävää ja välillä vähän haikeaakin. 

Täällä sateenkaaren alla esittelee katsauksen Suomen historiaa, ja paljon muuta. Koko työryhmä on käsikirjoittajia, ja tämmöisessä "sillisalaatissa" se onkin varmaan oikein toimiva tapa. 

Heini Vahtera vastaa erinomaisesti taitavan joukon ohjauksesta. Tällä kertaa tehdään yhteistyötä Tehdas Teatterin kanssa, mikä onkin erinomainen esityspaikka.

Lavalla säkenöi monesta tuttu tiimi: Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi sekä muusikko Antti Ainola. Lisäksi muutamia rooleja esittävät Lee Lahikaisen ja Reetta Moilasen rakentamat nuket. Ihana, ihana, ihana joukko!

Lavalla nähdään kimara erilaisia sketsejä, välillä lauletaan ja hieman tanssahdellaankin. Teemana on seksuaalinen monimuotoisuus ja läpileikkaus historiasta. Kaikki alkaa kanteleesta ja Kalevalan tarinoilla, keitä ne olivat ne vanhat parrakkaat miehet jotka loivat Suomen kulttuurin. Ainakin he osasivat tuhmia lauluja, suo, kuokka ja Jussikin. Läpi esityksen saamme tutustua myös seuranhakuilmoituksiin. Osa näistä on symppiksiä, osa aika kamalia tyyppejä, mutta on kiva nähdä että ainakin joitakuita onnistaa (metsämies ja karhu, awww...). Kabaree opettaa meille myös miten Turun palo oikeasti sai alkunsa, millaisia tyttäriä voisi miesparille syntyä, ja millaisia vieraita olisi voitu presidentinlinnan kutsuilla myös nähdä.

Verkkokalvoilleni on ikuisesti tallentunut jumppatrikoisiin verhottu Kiisu Tuomi vetämässä Anita Hirvos-luukissa biisiä Anita hieroo (Bonnie Tylerin Holding out for a hero) ja tämän ihana pyyhkeisiin sonnustautunut taustalaulajatrio. Myös pohjalainen isän seksivalistus tyttärelleen on mainio. Marko Carlsonin koreografiataidot pääsevät hienosti oikeuksiinsa hienossa lesbokabareenumerossa. Työllisyystoimiston yli-innokas nainen palvelulupauksineen ja yhdenvertaisuuskoulutusaineistoineen on hillittön, ja tämän kruunaa J. Karjalaisen Hän, hieman erilaisine lyriikoineen.

Myöskään mielestäni ei tule koskaan lähtemään miten Teemu Loikas surumielisesti tulkitsee Eppujen Murheellisten laulujen maata. Siinä missä kaikilta esiintyjiltä sujuu laulu, tanssi ja muukin erinomaisesti, niin pitää kyllä erikseen kehua Tristan Selinin tulkintaa Amiraalin laulusta! Toki hän on sen säveltänytkin, mutta laulutulkinta on ihan huikea!

Niin hykerryttävän riemukkaita numeroita kuin lavalla nähdäänkin, on välillä hyvä muistuttaa katsojia ettei kaikki ole aina ollut niin auvoista. Kun naispariskunnan toinen osapuoli on vuodesta toiseen kaapissa vanhemmilleen, niin pala nousee kurkkuun.

Välillä pukuvaihdot suoritetaan niin vauhdilla että hitaampaa vallan hengästyttää. Katariina Kayser vastaa yhdessä työryhmän kanssa puvustuksesta, ja se onkin silmiä hivelevän monimuotoista ja runsasta. Raidallisista uima-asuista olkihattuineen aina 70-luvun Ruotsista Suomeen palaavan pariskunnan autenttisiin asuihin. Kuinkakohan monia kymmeniä, jopa satoja asuja tässä nähdäänkään? Hillitön määrä kuiteskin, kuten myös hattuja, peruukkeja jne. Olisipa kiva olla kärpäsenä katossa tsekkaamassa kulisseissa sitä vaatteidenvaihdon huisketta!

Valot on suunnitellut Meri Salo ja äänitekniikasta vastaa Santeri Niemistö. Toimivaa. Sinällään aika simppeli lavastus on yhteisesti työryhmän ideoimaa ja toteuttamaa. Siihen saadaan kyllä monimuotoisuutta rekvisiitalla ja verhojen käytöllä.

Vielä on esityksiä (ja hieman lippujakin) jäljellä, itse asiassa 8.3. asti, enkä voi kyllin vahvasti tätä suositella. Mikä tahansa esitys missä lukee Teatteri Kantanäky, niin saa minulta varauksettomat kiitokset, kumarrukset ja suositukset.


Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

maanantai 17. helmikuuta 2025

Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!


Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. tammikuuta 2025

Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.


Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.


Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 27. tammikuuta 2025

Teatteri Quo Vadis, Tehdas Teatteri, Bredenberg & Taussi: Kasvien elämästä / Tehdas Teatteri 24.1.2025

Kasvien elämästä kuulosti niin kiinnostavalta aiheelta ja tekijäkombolta ettei voinut jättää näkemättä. Ja kieltämättä, katsomiskokemus oli vähintäänkin vinkeä. En oikein tiedä mitä näin ja koin Tehdas Teatterin pienessä Jokistudiossa, mutta aika hienoa se oli! Mikko Bredenberg on aina kiinnostava teatterintekijä, ja tässä hän yhdistää voimansa Mira Taussin ja muun hienon työryhmän kanssa. Tekijät ovat paneutuneet kasvien sielunelämään, eivätkä pelkästään paneutuneet, vaan pyytäneet kasveja itse kertomaan elämästään. Lopputulema on erilainen ja viihdyttävä.

Jokistudion pienessä ja karussa tilassa esiintyy Bredenbergin ja Taussin lisäksi Minerva Kautto. Kasvien elämää havainnollistettiin tanssin ja monimuotoisen liikekielen lisäksi omintakeisella musiikilla. Siinä Antti Puumalaisen musiikki yhdistyi Bachiin ja Wagneriin, luoden kiehtovia äänimaisemia. Puumalaisen käsialaa oli koko teoksen äänisuunnittelu sekä yhdessä Bredenberg & Taussin kanssa myös valo- ja tilasuunnittelu. 

Mutta alussa on hiljaista, pitkään. Vain kontillaan olevat esiintyjät. Pikkuhiljaa kehot keriytyvät auki ja liikkeet alkavat synkronisoitua. Hypnoottista, ilman ääntäkin. Joskus hiljaisuuskin on tehokasta, kaiken hälyn keskellä. Liikkeet muistuttavat joogaa, voimistelua, tanssia. Tiina Helinin suunnittelemat pastellinväriset asut ovat mukavan ja rennon näköisiä. Pikkuhiljaa kuulemme ääniäkin, ensin tanssijoiden huulten päristelyä ja sitten myös humisevaa ääntä nauhalta. Musiikki vaihtuu marssiin, ja isot päivänvarjot pääsevät mukaan. 

         

Varjot aukeavat ja sulkeutuvat kuin kukat konsanaan, välillä pyörivätkin. Kiehtovaa katsottavaa, ja välillä muistuu mieleen ala-asteen jumppatunnit kun tamburiinin tahdissa vedettiin laukka-perussarjaa. Tosin ilman päivänvarjoja. Varjojen värisyttämistä katsellessa olen hieman huolestunut kestävätkö ne koko esityskauden?

Suppuun menevistä ja kurtistuvista päivänvarjoista tulee mieleen kukkien lyhyt elämä, kuinka ne kuolevat viimeistään pakkasten tultua. Mutta sitä ennen ne elävät ja väriloistollaan ilahduttavat ihmisiä ja tarjoavat mettä pörriäisille ja linnuille.

Bredenbergin ja Taussin ideoima ja ohjaama esitys on leikkisä ja koko kolmikko pistää itsensä likoon, heittäytyen leikkimään ja kokeilemaan. Vähän taistelukoreografiaa, tai chi'tä, ja sitä ala-asteen jumppatuntia. Lintumaisiakin liikkeitä nähdään. Ilo nähdä aikuiset vähän hupsuina. Lopullisesti olen myyty kun päästään ihmissusitematiikkaan, nam! Vai onko kyseessä sittenkin kasveja maistelevat eläimet?

Pikkuhiljaa valo hiipuu, liike hidastuu, ääni himmenee - vain ilmeet vaihtuvat. Miten hieno lopetus!

Kasvien elämästä ei jätä ketään kylmäksi, niin omintakeinen se on. Iloinen ja yllättävä esitys, joka sai hymyn katsojan huulille monta kertaa ja nauratti ihan ääneenkin. Esiintyjät heittäytyivät mukaan sataprosenttisesti ja tunnissa ehditään kokea paljon. En tiedä miten tämän luokittelisi, olisiko nykytanssi hyvä määritelmä? Vai performanssi, koska tässä on niin paljon muutakin kuin tanssia. Onneksi ei tarvitse määritellä mitään, sen kun vain nauttii.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. syyskuuta 2024

Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 20. kesäkuuta 2024

Homoilua suviyössä eli Kuralan perilliset / Teatteri Kantanäky 19.6.2024

Teatteri Kantanäky ei petä koskaan, eikä tälläkään kertaa. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Tunnelma oli vähintäänkin turkulaisen Kuralan Kylämäen Tryskimakasiinin katossa, kun Homoilua suviyössä sai ensi-iltansa juhannusviikolla. Kylämäki on kaupungin ylläpitämä ulkoilmamuseo missä voi tutustua vanhoihin maatalon rakennuksiin ja elämänmenoon. Teatteri Kantanäky taas on turkulainen teatteri-instituutio, joka tämän esityksen myötä siirtyy mainioiden kabaree-esitysten parista ihan ehtaan kokoillan näytelmään. 

Ja mimmoinen esitys Homoilua suviyössä onkaan! Se on suomifilmimäinen kavalkadi kaikenlaisia maalaiselämän kliseitä, mutta sateenkaarevalla twistillä. Eikä niitä kabareejuuriakaan ole unohdettu; vähän väliä esittäjät puhkeavat lauluun. Vanhoja tuttuja lauluja uusilla sanoituksilla. Ohjaaja Heini Vahtera on rakentanut koko työryhmän käsikirjoittamasta materiaalista sujuvan esityksen, josta ei juonenkäänteitä puutu. 

Topakka emäntä Saara (Johanna Jernberg) ja hieman vässykkämäinen veljensä Seikko (Teemu Loikas) pyörittävät Kuralan tilaa 1930-luvulla. Tai enemmän Saara vastaa tilanhoidosta, Seikon lähinnä keskittyessä lepertelemään lemmikkilampaalleen Akustille (Lee Lahikainen). Käytännön töistä vastaavat jäyhä pehtoori Miila (Virve Koskinen), flirttaileva piika Eeva (Nuppu Ervasti) ja saappaita rakastava renki Torsti (Marko Carlson). Nurkissa kissoineen häärää myös räväkkä Palli-Kaisa (Reetta Moilanen), jonka tarinankerrontataidot voittavat itse paroni von Münchhausenin! 

Eräänä kesäisenä päivänä tilalle pyöräilee kirkasotsainen ylioppilas Toivo (Antti Ainola), joka on kova poika oppimaan! Kirnuamistyönäyte sujuu niin mallikkaasti että kesäpesti lohkeaa. Toivo herättää intohimoja yhdessä jos toisessakin Kuralan asukkaassa, mutta kyllä väki keskenäänkin muhinoi. Kurala onkin semmoinen paikka missä kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa. 

Eloa hieman häiritsee virkaintoinen kyytirättäri Bergelin (Tristan Selin) joka kyttää milloin missäkin puskassa ja tekee tilan muka-riettaasta elämäntavasta muistiinpanoja nimismiehelle. Kyytirättärin vakoilun lisäksi perillisen puute saa Saara-emännän taipumaan Bergelinin kiristykseen. Mutta monenlaista kiemuraa on vielä luvassa ennen kuin 2 tunnin ja 40 minuutin päästä pääsemme riemuisaan loppulauluun. Loppu on onnellinen, tietenkin. Ainakin suurimmalle osalle hahmoja...

Vaikka jotkut juonenkäänteet voikin arvata etukäteen niin se ei suinkaan vähentänyt katsomisnautintoa. Homoilua suviyössä oli ihan älyttömän kiva esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli lämminhenkinen ja hauska, mutta myös kantaaottava ja suvaitsevaisuutta ylistävä. Tuttujen (ja välillä vähemmän tuttujen) laulujen uudet sanat ja sovitukset tarjosivat mahdollisuuden tahdissa taputukseen tai muuten vaan fiilistelyyn. Kahden hengen livebändi Kari Mäkiranta ja Noora Karppanen (välillä vahvistettuna multi-instrumentalisti Reetta Moilasella) veti niin musiikit kuin ääniefektit (se kirnuaminen! emännän lihanpilkkominen!) tarkasti ja tunteella. Mäkirannan käsialaa olivat myös laulujen mainiot sovitukset.

Se tekemisen into ja ilo hehkui kyllä kaikista esiintyjistä. Osa lauloi hyvin, osa ei ehkä ihan niin hyvin, mutta kaikilla oli kivaa ja se välittyi katsomoonkin. Tuli tunne että ollaan kaikki samassa kuplassa, ja kaukana oli kavala maailma. Nämä lavalla nähdyt tyypit olivat oikeita hahmoja, lihaa ja verta, vaikka osa hieman övereitä (katson sinuun kyytirättäri) olikin. Aivan mahtavan riemuisa ja elämäniloinen näytelmä, kaikille siitä iso kiitos! 

Teksti on napakkaa ja hauskaa ja varsinkin kyytirättäri Bergelinin artikulointi herättää suurta hilpeyttä. Ihana pieni kunnianosoitus on "naapurin pikkupojan" Touko Laaksosen tekemä piirros Torsti-rengistä saappaineen... Hauskoja kohtauksia on pilvin pimein, kuten vaikkapa Palli-Kaisan kissan synnytys, tai kun Seikko päättää Kalevalan Marjatan tavoin tulla raskaaksi puolukan voimin... Myös juhannuksen vietto on aika hurjaa Kuralassa ja varsinkin Seikon uni (vai fantasia) Akusti-lampaasta on hillitön. 

Täytyy kyllä hattua nostaa myös nukketeatterin osuudelle esityksessä. Sekä Lee Lahikaisen että Reetta Moilasen nukettamistaidot oli kyllä tiedossa, ja hienosti sekä kissa että lammas heräsivät henkiin. Heidän lisäksi nukenrakennukseen osallistui Timo Väntsi. Lisäksi pienet käsinukkelampaat olivat niin hellyyttäviä ettei mitään rajaa. 

Eeva-piian ja Toivon sikermäduetto on ihan hulvaton. Ja en voi enää koskaan kuunnella Varpunen jouluaamuna -joululaulua pärskähtämättä nauruun, siemenen ottamista ja antamista voi olla niin monenlaista. Marko Carlson oli tehnyt koreografiat ja kieltämättä ne välillä aika kimurantteja olivatkin ja helkkarin lennokkaita.

Kesäteatterikliseetkin täyttyvät koska mukana on saunakohtaus ja kännikohtaus ja paljon muuta asiaan kuuluvaa. Näyttelijät ovat kaikki ihan älyttömän hyviä. En keksi kuka voisi esittää viatonta kaupunkilaispoikaa enää oivallisemmin kuin Antti Ainola. Ja vaikka olen nähnyt Reetta Moilasta monenlaisissa rooleissa, on tämä kuin luotu esittämään Palli-Kaisaa! 

Toinen näytös alkaa kyytirättärin dramaattisella sisääntulolla ja jatkuu tämän esittämän Ääni yössä -kappaleen tulkinnalla (Tristan Selinin oma sävellys muuten!) tanssillisin keinoin höystettynä. Tervahöyrykohtaus on myös mainio, vaikkakin siinä on myös vakava pohjavire. Mutta kyllä Kaunis Veera -biisi toimi vallan erinomaisesti neljän merimiehen versionakin, "ja me parrut pystyssä seilattiin...".

Tryskimakasiini on vanha puimalato, joka sopii erinomaisesti kesäteatteripaikaksi. Onkin hämmästyttävää ettei siellä aiemmin ole semmoisia järjestetty. Iso takaseinä on peitetty monenkirjavine räsymatoin, ja ne sopivatkin vallan mainiosti liki ainoaksi lavasteeksi. Muuten mennään pirttipöydällä ja irtokaivolla sekä heinäpaaleilla. Työryhmä vastaa lavastuksen lisäksi puvustuksesta, mikä noudattaa suomifilmikuvastoa jetsulleen. Valosuunnittelu oli Meri Salon käsialaa.

Kuten teatterin sivuillakin mainitaan sisältövaroituksessa: "Lisäksi Teatteri Kantanäyn aiemmasta linjasta poiketen esitys sisältää myös naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä positiivisessa valossa.". Kurala todellakin on paikka missä kaikki saavat rakastaa toisiaan!

Homoilua suviyössä oli ihan mainio pelin avaus toivon mukaan monivuotiselle kesäteatteriperinteelle Kantanäkyläisten keskuudessa. Tästä ei kyllä enää (kesä)teatteriesitys parane, uskokaa pois! Väliaikatarjoilut olivat runsaan monipuoliset ja huussitkin tihkuivat maalaisromantiikkaa. Menkää ihastelemaan sankoin joukoin, minäkin haluan nähdä tämän uudelleen.

Lisäkiitos teatterille vielä siitä että järjestitte sateenkaaren matkalleni kohti Pirkanmaata! Tätä kutsuisin asiakaspalveluksi.


Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Lou Salomé / Turun kaupunginteatteri 17.5.2024

Näin tämän mainion Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé ensimmäisen kerran KOM-teatterissa lokakuussa 2021. Tuolloin Riikka Oksasen taitavasti ohjaama esitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei pelkästään esityksenä, vaan myös sillä etten aiemmin ollut koskaan kuullutkaan Lou Salomé -nimisestä henkilöstä. En ollut (onneksi) yksin tietämättömyyteni kanssa vaan valitettavasti hän oli vajonnut historian hämäriin suurelta osalta maailman ihmisiä. Vaan onneksi on näytelmäkirjailijat ja teatteri! Ja miten mainiota että Turun kaupunginteatteri ja ohjaaja Liisa Mustonen on tarttunut samaan tekstiin. 

Odotin mielenkiinnolla millainen teos Turussa nähtäisiin. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Aivan mielettömän upea ja ihanan omaperäinen toteutus. Raikas ja pirskahteleva, visuaalisesti yllättävä ja kaikinpuolin hurmaava. Valitettavasti omien aikataulujen vuoksi näin tämän vasta aivan esityskauden lopulla. Vaan hyvää kannattaa aina odottaa, ja niin tälläkin kertaa. Pahoitteluni kaikille teille jotka ette onnistuneet Lou Saloméa Turussa kokemaan - menetitte jotain tärkeää.

Mutta ken oli salaperäinen Lou Salomé? Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, filosofi, kirjailija, psykoanalyytikko, vaikuttaja. Ja kuten Bergrothin näytelmä korostaa, nainen. Nainen joka osasi haastaa miehiä, rakastaa vimmaisesti ja kyseenalaistaa normeja. Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea. Ja miten upeasti näitä hänen monia puoliaan Linda Hämäläinen näyttämöllä esittää! Tämä Lou on rivakka toimija, jonka ympärillä sekalainen kavalkadi aikansa napamiehiä pyörii. Nietzsche (Tomi Alatalo), Rilke (Tomi Harjajärvi), Rée (Stefan Karlsson) ja myös Freud (Karlsson). Päätyy Lou toki naimisiinkin, mutta liitto herra Andreaksen (Alatalo) kanssa on vähintäänkin erikoinen. Siinä missä nämä miehet ovat pöyhkeitä, itseään täynnä olevia tärkeilijöitä, on Lou säkenöivä oman tiensä kulkija.

Näytelmä on leikkisä ja iloitteleva, siinä keinutaan ja kisaillaan, hypitään trampoliinillakin. Ja vaikka aihe on välillä vakavaakin, niin kepeä ote säilyy. Loun lapsuus käydään nopeasti läpi - isä (Karlsson) kannustaa kaikkeen radikaaliin, ja äiti (Ulla Reinikainen) haluaa tyttärensä naimisiin. Mutta Lou noudattaa isänsä oppeja ja haluaa opiskella ja oppia uutta. Kaikki tuntuu kiinnostavan ja polku vie maailmalle. Naiset kauhistelevat estotonta Saloméa, yksi näistä on Nietzschen sisar Elisabeth (Riitta Salminen) - jonka monivaiheisesta elämästä saisi muuten myös kiinnostavan esityksen. Lou tuomitaan hysteeriseksi naiseksi, kuten niin moni muukin tuon ajan Euroopassa. Nainen tarvitsee ohjausta eikä äänioikeutta. Joopa joo. Onneksi Lou ei välitä näistäkään mielipiteistä tai maineestaan (Elisabeth ajattelee sitä senkin edestä!). Mahtaneeko kukaan esittää pöyristynyttä naista paremmin kuin Salminen?

Lou ehtii monenlaista ja vastoinkäymisestä huolimatta luo itselleen uraa miesvaltaisilla aloilla. Miksi sitten maailma unohti Salomén? Siinäpä hyvä kysymys. Koska hän oli nainen? 

Kaikki näyttelijät ovat monipuolisen taitavia rooleissaan, mutta onhan tämä nyt Linda Hämäläisen bravuuri! Vahva ja monivivahteinen naisrooli, joka on kuin tehty hänelle. Vuosien varrella olen nähnyt häntä monenlaisissa rooleissa ja on mahtavaa että vihdoinkin hän saa myös pääosia.

Jani Uljas on käyttänyt lavastuksessa erilaisia kankaita ja verhoja, ja vaaleat kankaat tarjoavat taustan Sanna Malkavaaran projisoinneille. Ne ovatkin oleellinen osa visuaalista ilmettä. Todella hienoa katsottavaa kun kirjeenvaihto aukenee silmiemme eteen! Tuomas Lampisen puvustus on myös leikkisä. Vaaleanbeigeissä hameissa pasteeraava älymystöjoukko kiinnittää huomion. Hienosti beigejen asujen päälle saadaan näyttävyyttä erilaisilla asusteilla, kuten vaikkapa Loun äidin vannehameen rungolla. Jarmo Eskon valot ja Tuomas Rissasen äänet täydentävät esityksen. Ja ei todellakaan voi olla mainitsematta Jasmin Oran naamiointia. Hulppeita peruukkeja ja maskeerauksia.

Lou Salomé pursuaa ihania yksityiskohtia ja tiedonmurusia kaikesta kiinnostavasta. Voisinpa kutsua tätä myös älykkönäytelmäksi, ja kutsunkin. On ihana seurata verbaalista mittelöä kaikenkarvaisten miesten ja Loun välillä. Miten nautinnollinen teatteri-ilta!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Something Rotten / Åbo Svenska Teater 30.12.2023

Teatterivuoteni viimeinen esitys osui sattumien summana Turkuun. Muutamia kertoja tänä syksynä olen koittanut päästä katsomaan Something Rottenia, mutta nyt vasta onnistui. Vaan hyvää kannattaa odottaa, se on mottoni. Yksi niistä. Something Rotten on kyllä mainio musikaali. Tämä oli nyt neljäs eri tuotanto minkä pääsin kokemaan, ja jopa toinen ruotsinkielinen! Ensin Ruotsissa Wermland Operan versio 2018, sitten Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella 2021 ja vielä Lahden kaupunginteatterissakin 2022. Kaikissa oli omat hyvät puolensa ja silti riittävän erilaisia jotta pysyy katsomisinto yllä.

Something Rotten on mainio musikaali musikaaleista, niiden tekemisestä ja lainalaisuuksista. Kaikki tämä Shakespearen aikaan sijoitettuna. Kieli poskella tehty, svengaava ja hillittömän hauska. Kaikkein eniten saa irti mikäli musikaaliskene ja/tai Shakespearen näytelmät ovat tuttuja, mutta varmana toimii muillekin. Onhan tässä mukana kaikki mahdolliset ja mahdottomat musikaalikliseet! Markku Nenosen ohjaama ja koreografioima musikaali tarjoaa kieli-iloittelua, tanssia, laulua ja monenmoisia juonenkäänteitä. Oli myös erittäin kiinnostavaa nähdä paljon itselleni uusia (ruotsalaisia) musiikkiteatteriammattilaisia lavalla!

Tarinassa köyhät veljekset koittavat luoda elantoaan Lontoon teatterimaailmassa, ja jatkuvasti Shakespeare ja muut osaavammat vievät parhaat ideat ja katsojat. Kunnes pienillä vippaskonsteilla ja perheen säästöillä osutaankin kultasuoneen - ja löydetään uusi tapa viihdyttää katsojia, musikaali! Mitä siitä seuraa, no kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuin Shakespearen näytelmissä konsanaan.

Lavastaja Jani Uljas on jo tämän kerran lavastanut, Törnävän kesäteatteriin. Nyt nähdään siitä hieman jalostuneempi muoto, mutta Globe-teatterin pyöreä muoto on se pääjuttu tässäkin. Lava ei ole suurensuuri, mutta hienosti elementit kääntyvät ja muuntuvat toisiksi tiloiksi. Jylhää ja komeaa. Elina Vättö on loihtinut upeat steampunk-henkiset asusteet, joissa silmä lepää. On toki 1500-luvun lopun muotivirtauksia, sametteineen ja röyhelöineen, mutta hienolla spefi-twistillä. Shakespeare pukeutuu kuin glamrocktähti. Ja sitten on kultaa ja kimallusta kun päästään musikaalijuttuihin. Shylock juutalaisena liituraidassa, mutta takki pinkillä glittervuorella, koska hän on teatteri-ihminen. Nigel Bottom voisi olla ilma-aluksen kapteeni tai tutkimusmatkailija! Ihanaa silmäkarkkia, ja Sarianna Sormusen maskeeraus täydentää visuaalisen ilmeen.

Harmikseni musiikki tuli nauhalta, ja vaikka Martin Segerstråle vastaa musiikkipuolesta, en oikein tiedä mikä hänen tehtävänsä on? Kuitenkin jonkunlainen kapellimestari, tai musiikillinen esimies. Onhan se toki iso säästö jos ei tarvitse isolle bändille maksaa joka esityksestä, mutta jotenkin elävä musiikki kuuluisi musikaaliin. Jaakko Savelan äänisuunnittelu ja Antti Niitemaan valot toimivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. 

Musikaaliperinteiden mukaisesti tässäkin on paljon steppausta, ja niiden koreografioista voi kiittää Säde Kajovaaraa. Muutenkin tanssinumerot ovat kivaa katsottavaa, ja vauhdilla mennään. Toisen näytöksen aloittava pyyhekoreografialeikki on hauska.

Bottomin veljeksinä nähdään ruotsalaiset Elias Wallin (Nigel) ja Eric Hallengren (Nick), jotka molemmat olivat onnistuneita rooleissaan, varsinkin Wallin ujona reppanana. Nickin vaimo Bea on ÅST:n oma Daniela Franzell, joka on ihana topakka ja räyhäkkä-ääninen. Sekopäisenä Nostradamus-ennustajana säkenöi hurmaava Victor Molino Sanchez, Ruotsista hänkin. Aika hauskat ennustuskoreografiat, Mainio Samuel Karlsson on monesta ÅST:n jutusta tuttu, ja sopii vallan mainiosti Shylockin rooliin heinäsirkkamaisine olemuksineen ja innostuvine käsienliikkeineen, joissa popkornitötterö heiluu. 

Kiihkouskovaisena puritaanina mylvii Ingemar Raukola, ja tämän Jeremiah onnistuu naurattamaan joka kerta kun avaa suunsa ja varsinkin kun puhaltelee poskiaan. Herkullisia (ja hekumallisia) repliikkejä. Muutenkin koko puritaaniporukka on hulvaton, ja mitkä gospelhenkiset kuviot. Veli Jeremiahin hieman maallisempana tyttärenä Portiana ihana raikas uusi tuttavuus Ruotsista, Josefina Hebbe. Tykkäsin! Ja mikä ääni! Ivan Persson oli oivallinen trubaduuri, ja taas uusi ruotsalaistuttavuus mitä pidettävä silmällä jatkossa.

Sitten meillä on vielä hulvaton Lordi Clapham (Jerry Wahlforss) pinkeissä höyhenissään, campin ruumiillistumana, haa! Wahlforss on aina oivallinen, ja niin nytkin (parhaat lavaltapoistumiset!) Sokerina pohjalla vielä master Shakespeare eli David Lindell, jonka näin viimeksi Svenskanin Next to Normalin Gabe-poikana, *hieman* erilaisessa lookissa. Tässä Shakespeare on glamrocktähti, turhamainen ja itsekeskeinen - ja valmis pöllimään kaikki ideansa muilta. Hersyvä ja herkullinen rooli, ja Lindell vetää viileän rauhallisesti homman kotiin.

Kyllä hieman pienemmälläkin porukalla saadaan aikaan näyttävä ja toimiva esitys, vaikkei sitä livebändiä olekaan. Something Rotten nauraa koko musikaaligenrelle ja pönötyksestä ei ole tietoakaan. Ilta on mitä viihdyttävin, ja nautin kyllä täysin siemauksin ÅST:n versiostakin. Moni lauluista jää päähän soimaan ja omelettiaiheiset asiat jaksavat naurattaa. Ja kyllä mä sitä ruttoaiheista musikaalia fanittaisin. Lopun yltiöamerikkalainen musikaalikliseesumppu on jo aika överi! Oivallinen päätös teatterivuodelleni.


Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 9. marraskuuta 2023

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!


Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 21. maaliskuuta 2023

Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!


Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.