keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

When a rainbow is black / Teatteri Telakka 26.4.2017

Kaksikielinen When a rainbow is black (Musta sateenkaari) saa kylmät väreet selkäpiihin ja sieluun mustan möykyn. Möykky koostuu raivosta, epätoivosta, surusta ja sympatiasta. Mohammed "Moe" Mustafan kirjoittama ja ohjaama esitys kumpuaa osittain hänen omakohtaisista kokemuksistaan. Ja se koskee ja koskettaa.

Valkoisen paperin rajaamalla pelkistetyllä näyttämöllä (visuaalinen suunnittelu on myös Mustafan käsialaa) nähdään mustiin verkkareihin ja t-paitoihin pukeutuneita ihmisiä. Jotka kertovat tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista. Enimmäkseen ahdistavia ja viharikoksia sisältäviä tarinoita. Miten pariskunta saa turpiinsa kun pitävät toisiaan kädestä kiinni. Miten raiskatuksi tullut joutuu itse häpeämään. Onko se epävarmuutta kun pitää piestä kadulla toisia? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudestaan vai mistä? Nämä ovat asioita mitä ei voi käsittää saatikka hyväksyä. Miksi ihmeessä uhrin pitää tuntea häpeää ja syyllisyyttä?


Kaikki lavalla on paljasta ja pääosassa on teksti. Koskettava ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teksti. Tärkeä teksti.

Valitettavaa on, että vielä vuonna 2017 tämänkaltaisia ravistelevia esityksiä tarvitaan havahduttamaan ihmisiä. Tässä viitataan myös mm. Orlandon yökerhojoukkosurmaan viime kesältä sekä Tšetšenian tilanteeseen tällä hetkellä. Seksuaalivähemmistöjä kohtaan suunnattuja viharikoksia tapahtuu jatkuvasti, ympäri maailmaa. Siksikin tämänkaltaisia esityksiä tarvitaan.


Näyttämöllä nähdään Anna Kankila, Antti Mankonen, Moe Mustafa ja Petri Mäkipää.


Kiitos koko porukka. Nyt iski ja lujaa.

Esityksiä on vain viisi, ja niistä viimeiset tulevana perjantaina ja lauantaina. Mene katsomaan.



Kuvien copyright Teatteri Telakka
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mieletön elokuvan historia / Linnateatteri 22.4.2017

Jos tykkää elokuvista, ja vähän ehkä teatteristakin, on tämä Mikko Koivusalon käsikirjoittama ja Kalle Lambergin ohjaama Mieletön elokuvan historia juurikin sinun juttusi. Kun vielä lavalla nähdään taitava kolmikko Linda Wiklund, Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha, joilta sujuu niin nopeat roolivaihdot kuin film noir ja scifikin, niin jopa lähtee. Reilun parin tunnin esityksen aikana saa nauraa hetkittäin jopa taukoamatta.


Elokuvan historiaan mahtuu monia huippuhetkiä, ja niitä tuodaan hyvin esille tässä esityksessä. Lumieren veljeksistä aloitetaan, käydään läpi mykkäelokuvat ja slapstick-komediat, kirosanojen määrät elokuvissa, ja verrataan teatterinäyttelemistä elokuvissa esiintymiseen. Koko esityksen ajan etsitään sitä leffamaailman tärkeintä tyyppiä - onko se tuottaja, ohjaaja, näyttelijä vai kenties puvustaja? Pääsemme myös kurkistamaan suomalaisen elokuvahistorian käännekohtiin, aidossa suomifilmihengessä! Yksi itseäni eniten naurattanut oli Kummisetämäisesti toteutettu Tuottajasetä-pätkä, missä itse tuottajasetä oli selin. Koska hän on Selin. Heh heh heh.

Esitys yhdistelee hyvin myös videomateriaalia ja projisointeja. Ja musiikkia! Moni leffabiisi lienee tunnetumpi kuin itse elokuva. Oman panostus Suomi100-vuoteen nähtiin myös, kun kurjuuden maksimointi-pätkä Rääsylät heitti silmille kaiken surkeuden mitä kotimaisessa draamassa vaan voi olla. Entäs sitten lasten elokuva Ana ja Nana ja Anastettu ananas? Menee kieli solmuun jo katsomossakin. Pääsimme katsomaan myös pornotonta pornoelokuvaa, mikä kieltämättä oli aikamoinen spektaakkeli.

Ehkä kuitenkin yksi hauskimpia (ja ah, niin nostalginen) kohtauksia se oli videovuokraamo kultaisella kasariluvulla! Tuommoistahan se oli toki...

   

Ilman haikeutta ei päästetä katsojia pois kuitenkaan. Vanhojen elokuvateatterien kuvia katsellessa iskee aina surku - miksi nämä kaikki, tai ainakin suurin osa, on kadonnut kaupunkien katukuvasta? Turussakin toimi parhaimmillaan kolmekymmentäkuusi (36) elokuvateatteria, nykyään enään yksi (1). Surullista.

Kuten monesti tämän tyyppisissä vauhdikkaissa esityksissä, niin nytkin meinasi muutamia kertoja esiintyjiltä pettää pokka. Kas kun se tuppaa naurattamaan vähintään yhtä paljon kun itse esityskin. Ja vielä erityiskiitos Anniina Kuula pukusuunnittelusta; pukuja meinaan oli ihan hillitön määrä.

Kaikki vitsit eivät ihan kanna tai nauratakaan, mutta aivan kelpo viihdettä tämä oli lauantai-illan ratoksi. Ravintolanäyttämön edessä oli pieni katsomo, mutta iso osa porukasta katsoi esitystä ruokapöydistä.

Esityksiä Linnateatterissa 9.12. asti, eli tästä porukalle oiva pikkujoulushow!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Macbeth, again / RealContact Project, Kanneltalo 20.4.2017

No nyt oli todellakin erilainen Macbeth! Tänä vuonna onkin tullut nähtyä jos jonkinlaista versiota yhdestä suosikkinäytelmistäni, ja tämä istuu siihen jatkumoon erittäin hyvin. Shakespearen teksti yhdistettynä japanilaiseen rummutukseen ja tanssiin... RealContact Projectin Macbeth, again on kunnianhimoinen ja monitaiteellinen hanke.


Japanilainen taistelulajiasiantuntija ja liikkeen ohjaaja Akira Hino on vuosikymmeniä kehittänyt omaa metodiaan, joka pohjautuu japanilaiseen Kobudoon. "Hinon metodi pyrkii kehon maksimaaliseen hyödyntämiseen kehittämällä kehollista herkkyyttä sekä yksittäisen kehon sisäisissä prosesseissa että ihmiskehojen välillä". Okei. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa, lavalla nähtynä? Mitä me näimme ja koimme eilisessä ensi-illassa? Paljon ja kaikkea. Osa meni varmaan ohi, osaa en koittanutkaan ymmärtää, osa iski johonkin syvälle. Hämmentävää ja kiehtovaa ja hienoa.


Macbeth (Tuomas Tulikorpi) on mies joka oli puheineen joutunut jatkuvaan luuppiin. Puheen tempo ja esityksen intensiteetti kasvoi joka toistolla, yhdessä rumpujensoiton volyymin kanssa. Macbethin kanssa dialogia käy Lady Macbeth (Yuko Takeda), joka muuntautuu nopeasti myös japania puhuvaksi noidaksi sekä mykäksi juoppolalliksi, häilyen näin usean todellisuuden rajalla. Tanssien noitaa ilmentää Nobuko Takahara, luovuttaen huivinsa välillä toiselle noidalle, kuin puheoikeuden merkiksi. Toisessa todellisuudessa, tai ehkä siinä ainoassa ja muut ovat vain unta tai houretta, istuu kolmekymppinen muistisairas nainen (Ulla Raitio).

Se ei selviä miksi nainen on pyörätuolissa, mutta hän kaipaa hoitajaansa ja puhuu sekavia käsistään ja kruunustaan. Välillä nainen vajoaa uneen ja kokee Macbethin maailman. Lisäksi kuviossa on sekavia puhuva juopunut mies (Niklas Riikonen), joka muistelee kesää 93 ja rakasta naistaan (onko se pyörätuolissa oleva nainen tämä?) ja lupailee itselleen ryhdistäytyä. Onko mies alkoholisoitunut pyörätuolinaisen muistisairauden vuoksi, vai onko hän jotenkin syypäänä tämän olemiseen pyörätuolissa? Se ei koskaan selviä. Kuvioon liittyvät vielä kuusi taustakuorolaista sekä kolme rumpalia Ikki Hinon johdolla.


Aluksi Yoko Taneda puhuu yleisölle englanniksi muistista, minuudesta, ajasta. Miten unet ja todellisuus eroavat toisistaan, vai eroavatko ne? Miten aivomme eivät erota toden ja mielikuvituksen välistä eroa. Ovatko unet tosia, vai ovatko ne mielikuvituksen manifestejä? Kuinka moni on kokenut unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin todellisuus? Hep hep!

Esitys alkaa verkkaisesti, mutta kun luuppi toistuu niin tempo kiihtyy. Noin puolivälissä rummut astuvat kuvioon ja meno senkun vauhdittuu. Nykyaika/todellisuus valuu ja sekoittuu Macbethin maailman todellisuuteen. Macbeth ja juoppo käyvät dialogia, kumpikin omassa todellisuudessaan ja yksin mutta yhdessä. Eri aikatasot ja todellisuudet limittyvät niin ettei rajoja enää tunnu olevan. Hetkittäin meno on niin skitsofreenistä ettei meinaa pysyä mukana, ja valtava pyörremyrskymäinen crescendo loppuu johonkin. Hillitön meteli ja möykkä räjähtää atomeiksi ja muuttuu hiljaisuudeksi. Lopulta palaamme pyörätuolinaisen todellisuuteen ja pohtimaan unen ja todellisuuden rahaa. Dejavu.


Esitys jätti paljon pohdittavaa minuudesta, unista ja todellisuudesta sekä niiden rajapinnoista. Macbeth teoksena oli hyvin riisuttu, siitä ei ollut hahmoina mukana kuin nimihenkilö vaimoineen ja noita. Ja tekstistä (Matti Rossin käännös) oli mukana vain pieni osa. Silti se joku näytelmän henki (!) leijaili kaiken yllä. Kun Macbeth käy omaa tietään kunnianhimonsa sokaisemana (ja vaimon ajamana) kohti vääjäämätöntä tuhoaan, niin samalla esitys lähestyy kliimaksiaan rumpujen hakatessa yhä kiihtyvää rytmiään.


Välittömästi esityksen jälkeen alkanut Q&A tilaisuus avasi hieman taiteilijoiden näkökulmia ja teoksen taustoja. Teatterintutkija ja japanilaiseen taistelulajien kulttuuriin perehtynyt Anna Thuring toimi keskustelun moderaattorina. Ohjaaja Hino vietti suomalaisen ryhmän kanssa vain parisen viikkoa, ja siinä ajassa esitys hiottiin kasaan. Kokonaisuudessaan projektin valmistelu vei ohjaajalta puolisen vuotta. Mielenkiintoista harjoitteluvaiheessa oli mielestäni myös se ettei esiintyjille kerrottu ohjaajan konseptia sen tarkemmin lainkaan. Suomessa asuva Yuko Takeda kokosi esiintyjäryhmän ja ohjaaja vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta kun harjoittelut alkoivat. Toimii se näemmä näinkin! Ohjaaja oli kyllä jännittynyt miten kaikki sujuu, kun Suomi oli hänelle ihan vieras ja uusi maa.


Mutta miksi sitten Macbeth? Akira Hino selvitti asiaa kertomalla Britannian Brexit-erosta, että tämä esitys yhdistelee kolmea eri kieltä ja kulttuuria, rotuja. Tilanne missä EU nyt. Kaikki ajattelevat olevansa oikeassa ja siitä seuraa kaaos. Kaikki puhuvat yhtä aikaa ja kukaan ei kuuntele. Asiaan tulisi saada joku muutos, mutta onko eroaminen yhteisöstä se ratkaisu? Historia toistaa itseeään, uudestaan ja uudestaan, mutta ihminen ei vaan opi mitään. Millä tämän noidankehän saisi sitten loppumaan? Hinon ratkaisu on hymy. Esityksen lopussa noita hymyilee Macbethille, juuri ennen tämän lopullista nujertumista. Mutta auttaako hymy ja rakkaus tätä maailmaa enää...

Esiintyjistä Tulikoura ja Raitio olivat paikalla vastailemassa yleisön kysymyksiin. Harjoitusprosessi oli lyhyt ja intensiivinen; pitkiä päiviä. Mutta ainakin Tulikoura koki treenaamisen miellyttäväksi, vaikka työskentely monikansallisessa ryhmässä toikin oman alkujännityksensä. Raitio kertoi että tämä oli tosi erilainen juttu kun missä on koskaan aiemmin ollut mukana. Uniikkia ja intensiivistä työtä. Ja ilmapiiri oli sellainen että asiat voivat muuttua (ja muuttuivatkin!) koko ajan. Improvisaatiovaraa oli paljon ja jokainen läpimeno oli ollut erilainen. Aluksi ohjaaja oli halunnut naisen potilassänkyyn, mutta se vei lavalla liikaa tilaa joten sänky vaihtui pyörätuoliin.


Hinon metodi oli ilmeisesti hyvin erilainen "normaaliin" teatteriesityksen rakentamiseen.

Harjoitusvaiheessa mietittiin kuinka olla kontaktissa, kuinka keho on hereillä, pohti Tulikoura.
Keho mahdollisimman paljon syvällisellä tavalla yhteydessä, kommentoi Raitio.

Oli myös kiinnostavaa kuulla että tanssija ei saanut minkäänlaista ohjeistusta, vaan kaikki lähti omasta improvisaatiosta! Ohjaaja Hino tiivisti lopuksi esityksen ajatuksen hyvin! Hän leipoo kakun yleisölle ja jokainen meistä leikkaa kakusta omankokoisensa siivun ja syö sen sitten omalla tavallaan. Yleisön kommenteista päätellen tämä kakku maistui. Vaikkei kaikkea aina ymmärtänytkään, niin hyvää oli - ja sydän tuntui haljenneen yhdeltä jos toiseltakin.

Erittäin kiinnostava ilta siis. Projektissa olivat mukana Kanneltalon/Helsingin kulttuurikeskuksen ja RealContact Projectin lisäksi Myllyteatteri ja Circus Maximus. Esityksiä on Kanneltalossa vielä 21. ja 22.4. Lippuja saa ostettua tästä! Kumpaakin esitystä edeltää rumpukonsertti klo 17 alkaen Kanneltalon aulassa.


Esityskuvien copyright Leandro Lefa Production
loppukumarrus & Q&A kuvien copyright minä itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Body Notes / MimoArt Company, STOA 19.4.2017

No huh! Ihmiskeho on ihmeellinen, ja aivan käsittämättömiä asioita sillä saa aikaan! Se tuli taas todistetuksi paremmin kun hyvin kun MimoArt Companyn eli Mimosa Lindahlin hengentuote täräytti kantaesityksensä Body Notes STOAn lavalle. Uskomattoman hieno kombinaatio tanssia, liikettä, fyysistä teatteria, sellonsoittoa, slapstick-komediaa, akrobatiaa, musiikkia ja suvereenia lahjakkuutta.


Yleisön kävellessä sisään on lämmittely käynnissä, vai onko tämä jo itse esitys? Joukko ees taas kulkevia tyyppejä, jotka ääntelevät, nauravat, venyttelevät ja kuikuilevat. Ei, kyllä se sittenkin oli jonkunlainen esilämmittely. Mulle tuli mieleen se yksi Tintti-sarjakuvien kohtaus, missä on muureilla aidattu hullujenhuone, missä ihmiset konttaavat ja yhdellä on kastelukannu.

Nimittäin kyllä sen sitten huomaa kun esitys alkaa. Näin hienoa valosuunnittelua näkee harvoin! Kaikki kunnia ja aplodit ja palkinnot Ilmari Karhulle. Tässä esityksessä myös pimeys on tärkeää. Ja tarkkaan suunnatut valot, jotka tulevat milloin mistäkin, kuutioiden sisältä ja sivuista ja katosta laskettavista härveleistä. Kerrassaan kaunista ja käsittämättömän hienoa katseltavaa. Ihmisen vartalon ääriviivat saavat valoissa ja varjoissa ihan uusia ulottuvuuksia, ja välillä on vaikea edes tunnistaa hahmoja ihmisiksi valojen ansiosta.


Neljä tanssijaa Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Saska Pulkkinen heittäytyvät sananmukaisesti täysillä tähän hullutteluun. Yleisö ei voi olla tyrskähtelemättä ääneen, kun herrojen kuviot saavat niin absurdeja ulottuvuuksia. On vaikea käsittää mihin kaikkeen tämä nelikko taipuu. Heiltä sujuvat lähikontaktinomaiset otteet, hitaat sellon siirrot, töpötys ja tepsutus, omituinen hihittely, absurdit ilmehdinnät ja moninainen kehonkieli. Maaliin/taikinaan heittäytyvät vertikaalit pellehyppääjät jähmettyvät outoihin asentoihin, ja vailla homoeroottisuuden häivääkään nelikko ottaa lähikontaktia ohitustilanteissa. Kuutioon sulloutunut hidastusliikkuminen on kiehtovaa katsottavaa. Pinossakin voi olla puolialasti ihan rentona.

Lopuksi ihmiskehoin maalattu muovi ripustetetaan yleisölle katsottavaksi ja taas leikitään valoilla ja varjoilla. Huh!


Koko esitys on hillittömän hauska ja hulvaton, ja samalla teknisesti niin taitava että ihan huimaa. Sellotaiteilija Sergio Castrillón soittelee välillä erilaisia kuvioita ja välillä muuten vaan sooloilee sellonsa kanssa. Musiikki kiertää tilassa ja ilmestyy välillä kuutioonkin. Jaakko Aution äänisuunnittelu on myös mielenkiintoista; miten se ääni saadaan sinne kuutioon? Arto-Oskar Reunanen on suunnitellut lavastuksen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyvinkin nerokas. Ja sitäpaitsi muoviteippaus ja sen poistaminen tarjoavat yllättävän paljon iloa katsojille. Kaatuuko se sukkasillaan, jaloissaan vain muovipussit, vai eikö?

Tätä on tosi vaikea kuvailla, mutta jotain kertakaikkisen eksoottisen hienoa tuli nähtyä. Esityksiä on jäljellä vielä neljä, ja suosittelen enemmän kuin mielelläni tätä kaikille mahdollisille ihmisille. Aivan loistava Body Notes!


Kuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

The Motel / After Dark Helsinki 19.4.2017

Nyt on semmoinen esitys mistä on hirveän vaikea kirjoittaa mitään paljastamatta liikaa...

Suosittelen kuitenkin ennakkoluulottomasti hyppäämään kyytiin ja kokemaan pienen arkeasi sävähdyttävän kokemuksen. Helppoa kuin heinänteko: valitset päivän ja kellonajan ja ilmaannut paikalle eli Kulttuuritalon pihalle. Siellä sovitulla kellonlyömällä saat puhelimeesi lisää ohjeita. Videoiden avulla navigoit itsesi pelipaikalle eli Motelli Jalakseen, jossa ystävällinen (!) henkilökunnan edustaja on ottamassa sinua vastaan. Jätät päällysvaatteet, kenkäsi, puhelimesi ja muut romppeet hämyiseen aulaan ja majoitut huoneeseesi. Loppu on omassa varassasi. Ja hoksottimisiesi.


Alkuvideot taustoittavat tilannetta, ja antavat vinkkiä tulevasta. Ne kannattaa siis katsoa (ja ilman niitä et löydä kyllä perillekään). Minulla oli hieman teknisiä ongelmia puhelimeni kanssa, mutta onneksi apu löytyi likeltä eli kanssamajoittujastani.

After Dark Helsingin Motelli on monimediallinen, immersiivinen teatterielämys, joka lainailee elementtejä myös pakohuonepelistä. Liikaa vinkkejä ei anneta, mutta jos jumiudut niin kyllä niitä sitten saa. Muistat vaan vastata soivaan puhelimeen, sillä soitto voi olla juuri sinulle...

Motellin tilat on luonut Seinäjoen kaupunginteatterin lavastussuunnittelija Juho Lindström, ja ammattilaisuuden huomaa. Hämärästi valaistut käytävät, autenttinen rekvisiitta, sopiva nuhruisuus... kuin suoraan jostain 1950-luvun amerikkalaisesta tienvarsimotellista. Ja miksei suomalaisestakin. Tuoksuja myöten. Pienet yksityiskohdat huoneita penkomalla, käsin kirjoitettujen kirjeiden ja muiden muodossa, antavat myös lisätietoa tarinaan. Ei kannata epäröidä tutkia omaa huonettaan tarkkaan...


Tämä esitys ei sovellu ihan heikkohermoisille tai ahtaanpaikankammoisille. Myöskään siistimpiä pyhävaatteitaan ei kannata uhrata, koska joudut luultavasti ryömimään ja olemaan polvillasi. Motellin respassa joudut täyttämään täyden A4 verran vastuuvapauslappua, joten turha tulla jälkikäteen mussuttamaan, että alkoi ahdistamaan liikaa tai vaatteet likastuivat. Mutta myös turvasana on käytössä kokoajan, jos alkaa liikaa pelottamaan.

Mikä on Rondan kohtalo? Kuka on tämä mystinen Veera lukitun oven takana? Mitä kummaa motellissa tapahtuu, kun hiljaisuuden jälkeen ei yleisissä tiloissa saa liikkua lainkaan (minkä itse koin konkreettisesti lähtiessäni haahuamaan käytäville)? Ja tapaammeko motellin johtajaa lainkaan?

Omaan makuuni tämä oli sittenkin aika lievä ja mieto kokemus. Jäin kaipaamaan ehkä enemmän pelottelua tai sellaista äkkinäistä ja lyhytkestoista kauhua. Kokonaisuus oli myös hieman liian lyhyt; juuri kun alkoi tapahtua niin kaikki loppuikin. Olisin mielelläni kuluttanut aikaa Motellissa pidempäänkin, eri paikkoja tutkien. Myös lipun hinta 39€ vaikuttaa aika tyyriiltä esityksen kestoon nähden, mutta... elämä on. Motelli on kyllä kiinnostavaa ja erilaista. Ja ehdottomasti suositeltavaa!


Ohjaaja Antti Wuokko työryhmineen on tehnyt kyllä hienoa työtä. Kaikki esiintyjät ovat nappivalintoja ja rooleissaan uskottavia. Valot ja äänet luovat hyvin tunnelmaa ja kuten jo todettua, pienimpiinkin yksityiskohtiin rekvisiitassa on kiinnitetty huomiota. Ja asiakkaista huolehditaan hyvin ennen, ja jälkeen, elämyksen...

Esitykseen voit osallistua yksin kuten minä, tai kaveriporukalla. Kukin vierasryhmä on 2-6 henkeä. Huhtikuussa esitys on suomenkielinen, ja jatkossa myös englanniksi pääsee mukaan tunnelmaan. Tällä hetkellä myynnissä on motellivierailut 10.6. saakka.

Kiitos Janne Haonperä ja koko After Dark Helsinki tiimi, sekä erinomainen motellimatkatoverini Juho!


Kuvien copyright Elias Erävalo (2 ylintä) ja Mikko Roininen (alin) .
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 18.4.2017

En ole lukenut Thomas Mannin klassikkonovellia Kuolema Venetsiassa, enkä nähnyt sen pohjalta Viscontin vuonna 1971 ohjaamaa elokuvaakaan. Saatikka sitten Brittenin oopperaa. Pohjatietoni tarinasta olivat siis melko puutteelliset. Mutta aihe kiinnosti, sekä loistava tekijäjoukko. Niillä eväillä katsomaan!

Michael Baran on dramatisoinut ja ohjannut Oili Suomisen suomentaman tekstin, ja tuonut hieman uudenlaista näkökulmaa siihen. Lavalla nähdään vanheneva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila), joka kamppailee luomisen tuskansa kanssa matkustaen Venetsiaan Lidon saarelle lomailemaan. Siellä kirjoittamishalut (ja vähän muutkin) syttyvät uuteen roihuun nuoren teini-ikäisen puolalaispojan myötävaikutuksella. Katsoa saa vaan ei koskea, mutta pelkät muutamat vaihdetut katseet riittänevät. Kaiken joutilaisuuden yllä leijuu lähestyvä kolera ja sen tuoma vääjäämätön loppu. Mies koittaa epätoivoisesti näyttää nuorelta ja hehkeältä nuorukaisen silmissä, mutta aika on ankara tuomari.


Tunnustan että Puotila on silmissäni hieman profiloitunut kotimaisten tv-sarjojen (joita en ole nähnyt) vakiokasvoksi ja koko kansan hömppähulluttelijaimitaattoriksi. Siten onkin mahtavaa kun saa nähdä miehen vaativassa roolissa, jonka tämä naulitsee sataprosenttisen täydellisesti. Aivan loistava 35-vuotistaiteilijajuhlarooli siis tämä! Puotila on vähäeleisen hienostunut ja ilmentää sisäisissä ristiriidoissaan kamppailevaa kirjailijaa täydellisyyttä hipoen. Miten upea, upea tulkinta! Se lopun irvokas naamio ja kaiken hauraus, huh, kylmiä väreitä...

Jukka-Pekka Palo toimii kirjailijan alter egona, tai Thomas Mannina. Eräänlaisena kertojana tai omatuntona. Ja siinä sivussa hoitelee muitakin rooleja, kuten vaporettokuskin tai parturin. Omalla tinkimättömällä tyylillään. Kolmantena henkilönä lavalla on nuori lahjakas sellisti Artturi Aalto, joka loihtii soittimestaan upeita säveliä ja hetkittäin siemailee joutilaana myös huikkaa kokispullosta. Tavallaan hän edustaa sitä kaunista nuorta miestä missä von Aschenbach lepuuttaa silmiään, mutta sitten toisaalta taas ei. Sanaakaan mies ei pukahda, vaan antaa soiton puhua puolestaan.


Tarja Simonen dekadenttinen lavastus on hieman yltäkylläinen, mutta rappioromanttisesti sopii tähän hieman ylikypsään miljööseen. Ikäänkuin kaikki olisi niin kypsää ja pehmeää, että alkaa jo tuoksua mädältä. Onko se taudin eltaannuttava löyhkä joka leijuu kaiken yllä, tukahduttaen ja pakahduttaen. Hieman semmoinen menneen maailman loisto, antiikkituoleineen ja pylväineen. Taustakangas on kuin rapistuneesta herraskartanosta, ja kattokruunukin kääritty kankaaseen. Minne asukkaat ovat poistuneet? Katosta valuu hienoa hiekkaa, kuin aika tiimalasissa, peittäen pikkuhiljaa lavaa alleen. Ja sitten se alati nouseva veden pinta! Vesialtaassa läpsytellään paljain jaloin ja kenkineen, ja pinta nousee vääjäämättä, hukuttaen kohta kaiken alleen, Venetsiassa kun ollaan. Aika kuluu...

Simone vastaa myös puvustuksesta ja se noudattelee samaa rapistuvan kaunista kaavaa. Von Aschenbach pukeutuu vaaleisiin luonnonväreihin ja silkkisen tuntuiseen pukuun, vanhan ajan herrasmies kun on. Myös Ville Toikan suunnittelemat valot antavat oman osansa hämyiseen tunnelmaan.


Kaikessa on viipyilevä ja runollinen ote, ja oivallinen musiikkivalikoima täydentää tätä erinomaisesti. Mutta yhtäkkiä Nina Hagenin vetämä My Way täräyttää aikamoisen muutoksen näytelmän verkkaisuuteen ja kauneuteen. Kuin särö peilissä.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, runollista ja vanhahtavaa. Viipyilevä ja melankolinen tunnelma välittyy siitä samalla tavalla kuin lavastuksesta. Ohjauksen tempo on verkkainen muutenkin. Välillä on pitkiä aikoja, ettei lavalla tapahdu mitään, kaikki vain seisovat ja odottavat; kuuntelevat musiikkia. Kukaan ei puhu mitään. Tämä voisi unettaa ja vaivuttaa katsojan koomaan, mutta sen sijaan huomaan havahtuvani ja olevani entistä valppaampi. Outoa ja kiehtovaa. Sellainen jännityksensekainen odotus väijyy taustalla: tapahtuuko kauniin pojan ja van Aschenbachin välillä koskaan katseita kummempaa? Antiikin Sokrates ja Faidros käyvät dialogia kauneudesta ja rakkaudesta, ja sitä tässäkin sivutaan moneen kertaan.

Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa on pienimuotoinen helmi, joka jättää melankolisen ja lempeän surumielisen olon. Silti oloni on katarttisen puhdistunut ja seesteinen. Ah mitä teatteria; tämmöistä kun saisi aina! Esitykset jatkuvat onneksi vielä syksyllä!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Passio / Tanssiteatteri ERI 14.4.2017

Pääsiäistä voi viettää monella eri tavalla. Yksi parhaista lienee jonkun siihen aiheeseen liittyvän esityksen katsominen. Tänä vuonna pääsin katsomaan muutamien vuosien takaista Tanssiteatteri ERI:n Passiota. Tiina Lindforsin koreografioima esitys valmistui jo 2011, kun Turku vietti kulttuuripääkaupunkivuottaan. Mutta silloin sen missasin. On siis aina ihanaa, kun vanhat esitykset palaavat näyttämölle, että tämmöiset mattimyöhäisetkin kerkeävät katsomaan!

Pääsiäinen ei iske minuun uskonnollisella tasolla mitenkään, mutta onhan se tavallaan aika kiehtova noin fantasiatarinana; koko Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Raamatun kertomasta en ehkä niin paljoa muista tai tiedä, mutta musikaali Jesus Christ Superstar on paikannut hyvin pääsiäistietämystäni, tarkentaen mitä minäkin päivänä tapahtui. Kiitos vaan siis Rice & Webber!


Esityksen alussa kerrataan Jeesuksen elämää ihmetekoineen - hän parantaa sokeat, rammat ja vaivaiset ja vesikin muuttuu viiniksi. Punainen viitta vain hulmahtaa, ja Jeesus voi olla kuka vaan. Nykyajan tuulahduksen tuo punaista Pauligin pahvimukia pitelevä kerjäläisnainen, kuin suoraan nyky-Suomen kaduilta. Upeasti kankaan avulla toteutettu veden päällä kävely korostaa Jeesuksen ylimaallisuutta. Sitten siirrytäänkin opetuslasten kanssa saman pöydän ääreen syömään. Ja tarina jatkuu...

Kiinnitin jostain syystä kovasti huomiota tanssijoiden käsien liikkeisiin. Miten koko tanssijan kroppa on mukana liikkeessä, ja viimeisen silauksen sille antavat kädet, jatkeena, mutta myös ihan omana itsenäisenä osanaan. Käsiä nähdään myös varjoteatterin lailla liikkuen yhdessä kohtaa. Myös jalat saavat omia kauniita soolojaan.

Tämä tanssijaporukka venyy moneen, vaihtaen roolista toiseen lennossa. Ei voi kun silmät ymmyrkäisinä ihailla moista lahjakkuutta. Kiitos Laura Alho, Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela, Eeva Soini ja vieraileva Helena Romppainen.


Valosuunnittelija Esa Kyllönen on tehnyt ihan silmiä hivelevän upeaa työtä. Valoilla rajataan tilaa sopivasti, korostetaan eri henkilöitä ja luodaan harras tunnelma. Miten Jeesuksen paikka opetuslasten ruokapöydässä on tyhjä, kuin jo tulevaa enteillen, ja vain valon korostaessa tyhjyyttä. Valot luovat yhdessä Arvo Pärtin vahvan ja samalla kuulaan musiikin kanssa aivan omanlaisensa tunnelman teokseen. Pärtin musiikki ei ole mulle mitenkään kauhean tuttua ennestään, mutta tämän dramaattisuus sopii kärsimysnäytelmän tunnelmaan hyvin, ja latinalalaiset sanatkin, vaikkeivat ilmeisesti suoraan pääsiäiseen viittaakaan. Erika Turusen puvut ovat vaaleat ja väljän liehuvat ja katseeni hakeutuu erilevyisiin lahkeisiin. Värikkäät viitat tuovat tuulahduksen jostain korruptoituneesta maailmasta. Visuaalista juhlaa koko teos alusta loppuun.


Pyövelien ruoskakohtaus, Pontius Pilatus pesemässä käsiä ihan konkreettisesti, punaiset nauhat taustalla, Judas kultarahoineen, dramaattinen ristinkanto. Lopuksi iso risti heijastaa valoa, meille nykyihmisille. Ehkä meille lopuksi jää armo ja toivo, sittenkin.

Tunnissa on siis mahdollista päästä melko lähelle lähelle harrasta pääsiäiskokemusta. Lämmin kiitos Tanssiteatteri ERI ja Tiina Lindfors - taas kerran.


Kuvien copyright Matti Kivekäs.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT 12.4.2017

Nyt on kova juttu! Uunituoreen lahtelaisen Musiikkiteatteri NYT:in ensimmäinen esitys Photo Sapiens sai ensi-iltansa, ja minulla oli ilo ja kunnia olla paikalla todistamassa tätä historiallista hetkeä. Esityksiä on tähän hätään enään kaksi eli 19. ja 27.4. - toivottavasti saat jommankumman mahtumaan kalenteriisi. Sillä se kannattaa!

NYTläiset ovat nuoria, osaavia, karismaattisia - ja todella taitavia esiintyjiä. Kaikki laulavat, tanssivat ja näyttelevät kuin olisivat tehneet sitä kymmeniä vuosia, mutta sitten tässä on sellaista raikkautta ja tuoreutta mitä soisi näkevän muuallakin. Sanomattakin lienee selvää että kaikki biisit ovat tekijäporukan omasta kynästä lähtöisin, bravo! Petteri Hautala, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi ovat yhdessä ja erikseen loistava porukka. Pistäkää nimet mieleen - tästä porukasta kuullaan vielä.


Photo Sapiens ei ole mikään musikaali, missä olisi yksi juonenkuvio seurattavaksi, vaan kokoelma irrallisia juttuja ja välähdyksiä. Yhteinen teema ja nimittäjä kuitenkin on. Sosiaalinen media, ihmisen näkyvyys ja hyväksytyksi tuleminen siellä, koko tämä selfiekulttuuri ja omaan napaan tuijottaminen. Ulkonäkökeskeinen aikamme. Miten likipitäen kaikki pyörii puhelimen ympärillä. Toinen teema on musiikki.

Jo esityksen aloitus hykerryttää. Ihmiset lavalla puuhastelevat kaikenlaista, keltaiset ämpärit päissään. Kuka kastelee kukkia, kuka soittaa pianoa tai lukee. Ja sitten aloitamme katsomossa puhelinten suljentaoperaation! Ymmärrän ettei joka teatterissa ja jokaista esitystä ennen voida käyttää tähän näin pitkää aikaa, mutta hauskaa se oli! Kyllä se omakin maailma pyörii sen puhelimen ympärillä aika pitkälti, mutta tekee aika hyvää välillä huomata se asia. Ja ehkä havahtuakin siihen. On se sellainen elektroninen napanuora. Vaikka itse en henkilökohtaisesti kissavideoita netistä katsokaan niin tiedän valtaisan joukon joka katsoo.

Esityksessä on kamalan hyviä ja hilpeitä oivalluksia elävästä elämästä. Välillä sitä tunnistaa itsensä; välillä sitä äimistelee että näinhän nää asiat taitaa oikeasti monella mennäkin. Että ihmiset oikeasti jonottavat tuntikausia tarjousämpäreitä jossain kaupan edessä. Täyden kalenterin ongelma riivaa myös minua. Konmari-vouhotukset ja tavaroista luopumisen tuska. Mutta ei tässä suinkaan saarnata tai sanota ettei näin saisi elää elämäänsä, vaan ote on humoristinen ja viihdyttävällä tavalla itseironinen.


Biiseissä on ihania kertomuksia arjesta. Toiset ratkiriemukkaita ja toiset aika surullisia ja koskettaviakin. Ilo ja riemu tarttuu katsomoon! Ärhäkkä punkhenkinen rypistys Paska kiertää ympyrää tai ensi kesän kaljanjuontihittibiisi Mä tarvin sua! Sitten taas Tänään se päivä on kertoo alati vaihtuvasta (puhelin)teknologiasta, ja Eksysissä Ilmalassa siitä millaista on olla puhelimen karttapalvelun varassa - kun akku loppuu! Möksötysmörköjen marssi johdattaa Kylli-tädin hengessä internetin sananvapauden ihmeelliseen maailmaan. Nää tyypit osaa soittaa muutakin kuin suutaan, eli lavalla nähdään loistavan pianisti Matti Hussin lisäksi selloa, huilua jne. Välillä tulee mieleen Lontoossa männävuosina näkemäni Stomp! ja välillä Ultra Bra. Ja sitten kaikkea muutakin.

Ei sitä kummempia rekvisiittoja tai lavasteita tartte, keltaiset Peten maalaamat muoviämpärit riittää...

Kiitos kun kutsuitte katsomaan - toivon todella pitkää ikää tälle ryhmälle! Seuraavaksi sitten suunnittelemaan sitä porukalla Twitterissä jo ideoitua suurtuotantoa Suomen 100-vuotisjuhlavuoden syksyyn. Mukana mm. Seitsemän muumiveljestä Tukkijoella Tom of Finland-kamppeissa ja kaikki muut suomikliseet... (laitan mukaan piirroksenkin tästä kunhan se löytyy jostain koneen syövereistä).


Kuvien copyright Antti Rautava
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Loopit / Tanssiteatteri MD 2.4.2017

Tanssiteatteri MD juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään ja juhlan kunniaksi Tero Saarinen on koreografioinut loistavan Loopit tanssiesityksen. Tältä keväältä esitykset olivat tässä, mutta kaikeksi onneksi elokuussa pääsee taas katsomaan (liput ovat jo myynnissä muuten!). Joulukuussakin jatkuu! Ja katsomaan kyllä suosittelenkin, kaikkia tanssin ystäviä. Tai hyvän musiikin. Tai Shakespearen. Tai jos ylipäätään haluat kokea jotain kaunista ja uniikkia.


Loopit yhdistelee upeasti tanssia, musiikkia, valoja, tekstiäkin. Tai tekstiä ja tekstiä, lähinnä lainauksia (ja teoksen hengen mukaan toistoja, toistoja, toistoja) Shakespearean näytelmistä As You Like, Macbeth, The Winter’s Tale, The Tempest ja Hamlet. Toisto pienillä variaatioilla on muutenkin se teoksen ydinjuttu. Sanat tulevat järjestyksessä, sekaisin ja näytelmätkin sotkeentuvat. Ikuinen luuppi.

Katsojat istuvat pienillä jakkaroilla lavalla, tanssijoiden pyöriessä siinä ympärillä, ja katsomossa. On vinkeää seurata esitystä ikäänkuin väärinpäin; tanssijat katoavat penkkirivien taakse ja temppuilevat tuoleilla. Ja me nökötämme siellä missä he yleensä ovat. Siirrymme kyllä katsomoonkin, ei huolta. Yksi esiintymispaikka on katsomoon rakennetulla lavallakin. Hetkittäin esityksen katsominen vaatii hieman enemmän; mitä ja ketä sitä seuraisi.


Omalle kerralleni sattui vain viisihenkinen tanssijakokoonpano, kun valitettavasti Elina Jakowleva oli poissa. Mutta sujui se viidelläkin tanssijalla, kun ei osannut sitä yhtä kaivata. Suvi ElorantaAnniina KumpuniemiVille OinonenSamuli Roininen ja Mari Rosendahl tanssivat kaikki upeasti ja lisäksi taas saimme nauttia myös Suvi Elorannan kauniista laulusta. Viidakkoäänissä kaikki pääsevät valloilleen. Tanssijat ovat teknisesti taitavia, tottakai, mutta tässä päästään jotenkin tunteissa ja ilmaisussakin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Katsekontaktia yleisöön tulee paljon, ja lopussa päästään suorastaan jo uhrimenotyyliseen rinkitanssiin.

Ville Konttinen on suunnitellut toimivan lavastuksen. Kehikko, kuin taulun kehykset, tai mitkä tahansa raamit, rajaavat tilan tehokkaasti. Olemme kuin osa maalausta, tai tanssiteosta. Jonka osana myös tanssijat ovat. Tulevat ja menevät, ilmaantuvat kuin tyhjästä, marionettien lailla. Konttisen valosuunnittelu on kanssa ihan hirveän kiinnostavaa katseltavaa. Välillä valot tulevat takaa ja sivuilta, eikä "normaaliin tapaan" edestä. Se luo mielenkiintoista kontrastia. Syttyvät loisteputket rajaavat sitä raamia. Valot ja lavastus pelaavat siis saumattomasti yhteen. Raameista ja kehyksistä päästään puhumaan myös esityksessä - "mitkä raamit - kuka määrittää?". Niinpä. Taulu, kuva, sopimus, raameja on moneen lähtöön. Ja "ruumis on ihmisen raamit", ajatus mikä ei ole ennen tullut mieleenkään. Raamit myös ottavat ja lähtevät irti ja liikkeelle. Rajaten tanssijoita, rajaten esitystä, ohjaten katseen vain tiettyyn paikkaan ja kohtaukseen. Kyllä toimii.


Myös Erika Turusen ilmavat puvut toimivat. On kreikkalaishenkisyyttä, ja sellaista vaaleasävysyyttä ja ilmavuutta. Niin väreissä kuin materiaaleissakin. Jokaisen tanssijan puku on vielä uniikki. Käsinpiirretyt (?) yksityiskohdat kuten taskut ja saumat olivat pisteenä iin päälle.

Näin Tiger Lillies-yhtyeen Shockheaded Peter esityksen joskus Lontoossa (vuonna 2001 ellen ihan väärin muista) ja se vinksahtanut musiikki ja erikoinen show jäi hyvin mieleen. Musiikki on mystistä, absurdia ja iloistakin, mutta varsin mustaa sanoituksiltaan. Jotenkin sopii tähän esitykseen hyvin, Musiikki ja biisivalinnat tukevat kohtauksia loistavasti. Eli kannattaa kuunnella myös sanoituksia kun katsoo esitystä.


Loopit on kaunis ja hauska. Siinä jotenkin yhdistyy kaunis kehonkieli ajattomaan ilmaisuun, tuottaen täysin uniikin katsomiskokemuksen. Kauneuden lisäksi se tarjoilee huumoria, ja paljon. Se herättää myös ajatuksia, ja saa mieleen outoa kauneuden tuomaa rauhaa. Likipitäen täydellinen esitys siis, ja siksipä haluan nähdä sen uudelleenkin.

Bravo Tero Saarinen! Ja bravo Tanssiteatteri MD taas kerran - esitys esitykseltä pistetään paremmaksi!


Kuvien copyright Harri Hinkka ja Ville Konttinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.