Narttu-Live (työnimi) / Täsmäteatteri 8.1.2022

Tampereelle piti tulla Uros-Live. No, taloussotkujen takia ei sitten tullutkaan, vaan uudesta urheilupyhätöstä tuli Nokia-Areena. Mutta vastaiskuna asialle saatiin sentään Narttu-Live (työnimi), joka pesee kyllä moiset maskuliinisuuden linnakkeet mennen tullen ja palatessa. 

Täsmäteatteri on aina ollut aihevalinnoillaan ja esityspaikoillaan kiinni ajan hermossa. Niin nytkin. Kun koronarajoitukset sulkivat taas kerran pirkanmaalaiset teatterit, niin Narttu-Liven esitykset onnistuvat. Se muuttuikin lennossa pop-up taideperformanssiksi, taiteen monitoimiareenaksi. Vierailu on immersiivinen ja osallistava, kuulen ja näen erilaisia tarinoita, hieman ehkä eri vinkkelistä. Jääkiekkoaiheet ovat vahvasti läsnä, mutta sillain ironisesti. Alkaen jo sisääntulosta: kävijät saavat kaulaansa pelaajakortin ja olemme osa joukkuetta. Me pelataan kaikki samalla puolella, nimittäin tasa-arvon puolella. Jes.

Sokkeloisen näyttelytilan (Tampereen linja-autoaseman pääty) kattoon on nostettu monenkirjavia paitoja. Jäädytetty, kuten lätkäkielellä sanoittaisiin. Eikä mitä tahansa pelipaitoja, vaan "feminististen legendojen paitoja". Nämä sitten huutokaupataan kaiken päätteeksi, ja rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Mahtava idea, tämäkin.

Koko sokkeloinen tila on jaettu samanlaisiin osiin kuin tamperelaisten uudessa urheiluhallissa; löytyy niin pukuhuonetta kuin ravintolaa, kaukaloa ja jäähyaitiota. Ja (feministinen) kasino! Kaikki paikat tuntuvat tursuavan värejä, hörsöä, pinkkiä ja kukkia. Kaikenlaista tilpehööriä on annosteltu runsain mitoin. Mukaan katsojille on suositeltu otettavaksi sisäkengät tai villasukat, koska ulkokengät jätetään naulakolle ulkovaatteiden kera. Hyvä idea tämä. Sattumalta mulla on hyvin tänne sopivat pinkit tohvelit.

Paikasta löytyy monenlaista esitystä ja esiintyjää, aika moni lätkätwistillä. Muotokuvamaalaaja tekee työtään, NHL-tähden viimeisillään oleva missivaimo tutkailee hieman erilaisen äitiyspakkauksen sisältöä ja kaihoaa miestään kotiin. Lasikattoja voi rikkoa monella tavalla, ja näyttelytilassa näemme siitä monia esimerkkejä.

Pukkarissa pisuaariin kukkia asetteleva lätkäikoni riimittelee kolmen hengen yleisölleen "anna mun olla se mies jokska mä halusin tulla, anna mun rikkoo se rooli mitä halusit multa" (tää menee muuten suoraan sydämeen), saunassa pääsen vihtomaan alastonta selkää (Rauhaniemen kansankylpylän vanhoilla lauteilla) ja kokemaan saunan rauhoittavan vaikutuksen. Istun siellä ainoana katsojana kahden saunovan esiintyjän kanssa, ja tunnen todellakin olevani mukana ja läsnä. 

Joka kulman takana odottaa uusi elämys. Kaikkialla on taidetta, värikkäitä installaatioita, huolella rakenneltuja nukkekoti-interiöörejä, ja kas, tuolta kuuluu musiikkia. Varsin kantaaottavine sanoituksineen tietysti. Näyttely julistaa monenlaista sanomaa, mutta ei ryppyotsaisesti, saarnaten tai osoitellen. Nännirauhaa, vauvatalkoita ja arjen sankaruutta. Ihmisyyttä ja toisten hyväksymistä. Rintsikoita ei tarvitse tuupata saunan pesään ollakseen hyvä feministi.

Välillä koko esiintyjäjoukkio puhkeaa kannustuslauluun "Slaidaa ineen", joka on täynnä pursuavaa energiaa. Hymyilen maskin takana niin että suupieliin koskee. Ratinan kauppakeskuksen puoleisilla rullaportailla on käynnissä hieno musiikki/tanssiesitys pölynimurilla sekä kanteleella säestettynä, ja portaiden alapäästä löytyykin se varsinainen narttunäyttely! Ja ihanat höntsyt myös.

Kasinossa vihainen feministi heittelee veitsiä ja hymyilee flirttailevasti nuuskarasioiden reunustamien ikkunoiden takaa kurkkiville katsojille. Pinkin hörsön peittämä parivuode/lätkämaali tarjoaa hienon näyttämön burleski/striptease/kabaree esitykselle. Huomaatte varmaan tämän toistuvan teeman? Moni asia on sekä/että, eli yhdistelee sujuvasti monenlaista ja kieltäytyy asettumasta mihinkään lokeroon. 

      

Kuka tahansa voi kulkea korkokengissä siinä missä parrakas taiteilija voi pukeutua pitsiröyhelöihin. Kehopositiivisuus ei ole mitenkään so last season, vaan tässä ja nyt. Kaikenlainen muukin positiivisuus. Jotenkin päällimmäisenä tästä kaikesta jää sellainen hyvämielen hyrräys; maailmassa on kaiken öyhötyksen, vihapuheen, syrjinnän ja änkyröinnin lisäksi tämmöisiä turvapaikkoja missä kukin saa olla mitä haluaa. Olisipa niitä turvapaikkoja muuallakin kuin pop-up taidepaikoissa!

Vierailijat saavat myös valita mielestään paremman nimen koko tälle spektaakkelille jos Narttu-Live (työnimi) ei sykähdytä. Minä kyllä tykkään siitä, se on sopivan räyhäkäs ja provokatiivinen. Provokatiivisyys tuntuu olevan muutenkin Se Juttu. Ylipäätään tätä teosta ei ole suunnattu ensisijassa cis-heteromiehille, vaikka hekin ovat toki paikalle tervetulleita. Toki kaikkien kävijöiden odotetaan noudattavan turvallisemman tilan periaatteita. 

Varmaan ihan kaikkea tarjolla ollutta en nähnyt tai kokenut, vaikka reilut puolitoista tuntia paikalla pyörinkin. Silti sain mielestäni paljon enemmän kuin odotinkin, hyvin toisenlaisia elämyksiä mitä ex-Uros-Live pystyisi koskaan tarjoamaankaan. Henkilökohtaisia ja sieluun meneviä kokemuksia. 

Museon intendenttinä / kuraattorina / ideanikkarina vaikuttaa monessa liemessä keitetty Meri-Maija Näykki ja esiintyjinä on mahtavia ja heittäytyviä taiteilijoita laidasta laitaan. Siis sirkuksesta tanssiin ja kuvataiteista burleskiin, näyttelijöitä unohtamatta. Upeaa monipuolisuutta! 

      

Tykkään kovasti kun viime aikoina on Suomessakin tehty paljon immersiivisiä esityksiä, joista saa jokainen katsoja uniikin kokemuksen. Tälläkin kertaa saa osallistua jos siltä tuntuu, mutta ei ole pakko. Millään tavalla ei ahdista, vaan täällä jokainen (niin katsoja kuin esiintyjäkin) saa olla sellainen kun haluaa tai tahtoo. Tila tuntuu turvalliselta.

Narttu-Live (työnimi) on avoinna tammikuun loppuun asti, ja suositan vahvasti hankkimaan liput ennemmin tänne kuin sinne naapuriareenalle. Lippuja on jäljellä rajoitettu määrä, koska tilaan ei oteta määräänsä enempää vierailijoita kerrallaan. Takaan taatusti erilaisen kokemuksen, joka saattaa avata silmiäsi johonkin uuteen. Muistakaa pitää silmät, korvat ja sydän auki!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat otin itse.

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta. 

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.

Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi 12.1.2020

Hämeenlinnalais-hattulalainen Teatteribarrikadi on "teatteri-ilmaisun ohjaaja Neea Viitamäen johtama, vaihtuvakokoonpanoinen teatteriryhmä" ja minulle entuudestaan tuntematon. Mutta koska harvemmin pääsee katsomaan ja kokemaan jotain uniikkia, immersiivistä esitystä niin pitihän se lähteä. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama Synnein suljettu vie katsojat bussimatkalle salaiseen paikkaan, kokemaan jotain... uutta ja... sanoisinko myös pelottavaa.

Kun sinä käyt taloksi, talo käy sinuksi.

Bussissa pääsemme katsomaan videolta kolmen nuoren automatkaa. Sisarukset Emma (Killa Keränen) ja Eeva (Hanna-Leena Henriksson) ja tämän poikaystävä Jussi (Aleksi Rantanen) ovat matkalla Jussin vanhempien huvilalle. Matkalla sinne sattuu jotain, jonka takia nuoret joutuvat jalkautumaan ja hakemaan apua läheisestä talosta. Siellä kun kutsuvasti palaa punainen valokin. Meidän matkamme tyssää myös, tiellä on oranssivaloinen auto. Matkustajat supattavat keskenään että kuuluuko tämä esitykseen. No ei kuulunut, mutta hyvin se saadaan juoneen ympättyä mukaan! Harmittavasti vaan pieni viiveemme kostautuu, koska pääsemme perille paljon sen jälkeen kun matkavideo on jo loppunut. Vaan eipä hätiä, Emma, Eeva ja Jussi odottavat meitä mökin ovella. Katsojat asettuvat tuvan reunoille katsomoon ja sitten pääsemme seuraamaan miten eksyneet käyvät taloksi.

Ryhmän dynamiikka toimii miten kuten, kaikki ei taida olla ihan siltä miltä näyttää. Jännitettä ilmassa on jo ihan ilman autiotalon tuomaa lisäpelotettakin. Sisaruksilla on monenlaista selvitettävää keskenään ja teologiaa opiskeleva Jussi pyristelee jotenkin avuttomana välissä. Salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa, ja samalla myös talo alkaa kertomaan omia salaisuuksiaan. Eeva löytää vanhan päiväkirjan ja joku soittaa lankapuhelimeen (todellinen LANKApuhelin!). Hinausautoa pitää odotella aamuun ja puhelimille ei ole kenttää... Mitä yö tuo tullessaan?

Ruuvia kiristetään pikkuhiljaa ja pieniä kauhunväristyksiä saadaan kyllä kokea. Mitä mökissä on tapahtunut? Helmin päiväkirja paljastaa asioita, mutta jättää paljon myös kertomatta. Kannattaako pukea edesmenneiden helmiä kaulaan tai kettupuuhkia niskaan? Auttaako teologianopiskelijan höpöhöpölatinalla lausuttu manaus karkoittamaan haamut? Voiko yskä siirtyä menneisyydestä nykyaikaan? Emman lapsettomuus peilautuu hienosti menneisyyden kutkuttavan karmaisevaan ronkkimisrautaan ja lapsenpäästäjän puuhiin. Sammakot ja ampiaiset tuovat mukaan eläinsymboliikkaa. Kakluunista kuuluva hieno Kuplat-laulu sopii tunnelmaan oivallisesti.

Esitys pelaa hyvin taitavalla äänisuunnittelulla ja valosuunnittelulla, molemmat Veikko Pullin, Jaakko Vuolinkon ja Neea Viitamäen suunnittelemat. Paljoa ei edes tarvita efektien ja tunnelman luomiseen, autoonkin riittää kaksi pyöreää lyhtyä. Ja paljon kynttilöitä, tietenkin niitä vanhassa talossa tarvitaan. Tuuli ujeltaa nurkissa juuri sopivasti. Lavastus ja tarpeisto (Jaakko Vuolinko, Marjo Maula ja Heidi Helkiö) on pieteetillä koostettu: seinillä ryijyä, vanha radio, kakluuni nurkassa, kaikki sellaista ajan patinoimaa. Tilaa on muokattu pienemmäksi sermeillä, ja niiden taakse pääsee myös nopeasti pujahtamaan. Jo pelkästään ovien avautuminen "itsekseen" riittää pompauttamaan jotkut katsojat penkeistään.

Synnein suljettu on myös hyvä esimerkki siitä miten kauhua voi luoda ilman veren häivettäkään (no vähän kuivunutta vanhassa yöpaidan helmassa). Välillä huudetaan aika lujaakin, mutta vielä ei sentään korvatulppia tarvinnut. Menneisyyden henkilöt ovat oikeasti pelottavia ja uhkaavia. Helmi (Marjo Maula) ja varsinkin Johannes (Antti Leino) sekä Kyöpelin Anna (Sirpa Soininen) tuovat tupaan menneisyyden ummenhtuneen tuulahduksen. Pientä painostavaa fyysisyyttäkin koetaan; Jussi on tiukilla pariin otteeseen. Minä olen ylösnousemus ja elämä.

Menneisyyden oudot tapahtumat eivät ota loppuakseen, vääryydet on oikaistava ja lopussa sitten levätään. Ehkä. Talo itsessään on imenyt sisäänsä pahuutta, joka purskahtaa esille uudestaan ja uudestaan. Synnein suljettu jättää paljon kysymyksiä auki, ja paljon pohdittavaa pilkkopimeään yöhön poistuville. Punainen lyhty syttyy palamaan seuraaville kulkijoille.

Taas kerran on todettava että onni ovat lisänäytökset. En nimittäin mahtunut enää mukaan loppuvuoden esityksiin, tai niihin mihin olisin mahtunut en päässyt. Sen siitä saa kun herää niin myöhään. En olisi tiennyt kyllä koko esityksestä mitään, ellei ystäväni Talle olisi käynyt katsomassa ja kehunut.

Näitä tammikuun lisäesityksiä on jäljellä vielä kolme, ja tilaa on vielä hieman muutamalle rohkealle. Ehdottomasti kannattaa kokea! Suosittelen myös Helmin eväspussia matkaevääksi, kaupan päälle saat osuvan (ja yksilöllisen) ennustuksen tuonpuoleisesta.


Kuvien copyright  Minttu Viitamäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Motel / After Dark Helsinki 19.4.2017

Nyt on semmoinen esitys mistä on hirveän vaikea kirjoittaa mitään paljastamatta liikaa...

Suosittelen kuitenkin ennakkoluulottomasti hyppäämään kyytiin ja kokemaan pienen arkeasi sävähdyttävän kokemuksen. Helppoa kuin heinänteko: valitset päivän ja kellonajan ja ilmaannut paikalle eli Kulttuuritalon pihalle. Siellä sovitulla kellonlyömällä saat puhelimeesi lisää ohjeita. Videoiden avulla navigoit itsesi pelipaikalle eli Motelli Jalakseen, jossa ystävällinen (!) henkilökunnan edustaja on ottamassa sinua vastaan. Jätät päällysvaatteet, kenkäsi, puhelimesi ja muut romppeet hämyiseen aulaan ja majoitut huoneeseesi. Loppu on omassa varassasi. Ja hoksottimisiesi.

Alkuvideot taustoittavat tilannetta, ja antavat vinkkiä tulevasta. Ne kannattaa siis katsoa (ja ilman niitä et löydä kyllä perillekään). Minulla oli hieman teknisiä ongelmia puhelimeni kanssa, mutta onneksi apu löytyi likeltä eli kanssamajoittujastani.

After Dark Helsingin Motelli on monimediallinen, immersiivinen teatterielämys, joka lainailee elementtejä myös pakohuonepelistä. Liikaa vinkkejä ei anneta, mutta jos jumiudut niin kyllä niitä sitten saa. Muistat vaan vastata soivaan puhelimeen, sillä soitto voi olla juuri sinulle...

Motellin tilat on luonut Seinäjoen kaupunginteatterin lavastussuunnittelija Juho Lindström, ja ammattilaisuuden huomaa. Hämärästi valaistut käytävät, autenttinen rekvisiitta, sopiva nuhruisuus... kuin suoraan jostain 1950-luvun amerikkalaisesta tienvarsimotellista. Ja miksei suomalaisestakin. Tuoksuja myöten. Pienet yksityiskohdat huoneita penkomalla, käsin kirjoitettujen kirjeiden ja muiden muodossa, antavat myös lisätietoa tarinaan. Ei kannata epäröidä tutkia omaa huonettaan tarkkaan...

Tämä esitys ei sovellu ihan heikkohermoisille tai ahtaanpaikankammoisille. Myöskään siistimpiä pyhävaatteitaan ei kannata uhrata, koska joudut luultavasti ryömimään ja olemaan polvillasi. Motellin respassa joudut täyttämään täyden A4 verran vastuuvapauslappua, joten turha tulla jälkikäteen mussuttamaan, että alkoi ahdistamaan liikaa tai vaatteet likastuivat. Mutta myös turvasana on käytössä kokoajan, jos alkaa liikaa pelottamaan.

Mikä on Rondan kohtalo? Kuka on tämä mystinen Veera lukitun oven takana? Mitä kummaa motellissa tapahtuu, kun hiljaisuuden jälkeen ei yleisissä tiloissa saa liikkua lainkaan (minkä itse koin konkreettisesti lähtiessäni haahuamaan käytäville)? Ja tapaammeko motellin johtajaa lainkaan?

Omaan makuuni tämä oli sittenkin aika lievä ja mieto kokemus. Jäin kaipaamaan ehkä enemmän pelottelua tai sellaista äkkinäistä ja lyhytkestoista kauhua. Kokonaisuus oli myös hieman liian lyhyt; juuri kun alkoi tapahtua niin kaikki loppuikin. Olisin mielelläni kuluttanut aikaa Motellissa pidempäänkin, eri paikkoja tutkien. Myös lipun hinta 39€ vaikuttaa aika tyyriiltä esityksen kestoon nähden, mutta... elämä on. Motelli on kyllä kiinnostavaa ja erilaista. Ja ehdottomasti suositeltavaa!

Ohjaaja Antti Wuokko työryhmineen on tehnyt kyllä hienoa työtä. Kaikki esiintyjät ovat nappivalintoja ja rooleissaan uskottavia. Valot ja äänet luovat hyvin tunnelmaa ja kuten jo todettua, pienimpiinkin yksityiskohtiin rekvisiitassa on kiinnitetty huomiota. Ja asiakkaista huolehditaan hyvin ennen, ja jälkeen, elämyksen...

Esitykseen voit osallistua yksin kuten minä, tai kaveriporukalla. Kukin vierasryhmä on 2-6 henkeä. Huhtikuussa esitys on suomenkielinen, ja jatkossa myös englanniksi pääsee mukaan tunnelmaan. Tällä hetkellä myynnissä on motellivierailut 10.6. saakka.

Kiitos Janne Haonperä ja koko After Dark Helsinki tiimi, sekä erinomainen motellimatkatoverini Juho!


Kuvien copyright Elias Erävalo (2 ylintä) ja Mikko Roininen (alin) .
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.