Köyliönsaaren Kertte / Tuiskulan kesäteatteri 8.7.2024

Tuiskulan kesäteatteriTuiskulan kesäteatteri viettää tänä vuonna juhlavuottaan. 50 vuotta on erittäin kunnioitettava ikä mille tahansa taideinstituutille. Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Pekka Saaristo on laatinut Paula Havasteen neliosaisen Vihat-kirjasarjan pohjalta hienon näytelmän Köyliösaaren Kertte. Ensimmäistä kertaa sukelletaankin hieman kauemmas historiaan Tuiskulan näyttämöllä. En ole lukenut näitä Havasteen kirjoja, mutta 1200-luvun Suomessa ja naapurimaissa liikutaan, ja päähenkilö Kertte on vahvatahtoinen nainen joka joutuu monenlaisiin paikkoihin. Oiva linkki Tuiskulan seutuihin saadaan Kerten ja puolisonsa Larrin tarinasta - siitä mistä Kerten maanpako alkaa.

Saaristo on taas kerran hyödyntänyt oivallisesti tuiskulalaisten isoa porukkaa. Mukana nähdään kaikenikäisiä, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Se on yksi Tuiskulan valtti; että mukaan mahtuu kaikki! Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikki eivät ole näyttelijöinä kirkkaimpia tähtiä, tai laulajinakaan, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Kukin kykyjensä mukaan ja lopputulos on joka tapauksessa onnistunut. Tässä vaiheessa esityskautta näytelmä on jo hioutunut ja homma toimii. 

Kerten tarina käydään läpi eri kertojien toimesta, joka on toimiva ratkaisu. Itseoikeutetusti hän saa aloittaa ja päättää tarinansa, mutta väliin mahtuu muitakin kertojia; raajarikko veli Sule (Niilo Härkälä) ja  ruotsalainen huono nainen Pirkit (Virpi Vähätalo). Tapahtumat alkavat Köyliön maisemissa, mutta pääsemme Tukholmaan ja Tallinnaankin ennen kuin Kertte monien vaiheiden jälkeen palaa kotikonnuille, lähteäkseen taas.

Tuiskulan torpparinmuseon tutut rakennukset saavat taas toimia monena, mutta nyt on mukana myös näppärästi kiskoilla siirtyvät lavastuskankaat vanhaa Tukholmaa ja Tallinnaa markkeeraamassa. Oiva ratkaisu! Kolmikko Kari Krusberg, Veikko Salo ja Sirkka Salo vastaavat lavastuksesta ja pitää vielä mainita hieno vanhan Tallinnan maalaus, jonka on tehnyt nuorta Kertteä esittävä Seela Kimppa. Ja on mukaan mahdutettu purjevenekin!

Näyttelijäjoukosta edukseen erottui aikuista Kertteä sielukkaasti tulkitseva Tiia Sillanpää. Tosi hienosti hän tuo topakan ja aikaansaavan Kerten persoonan esiin. Kertte on vahva naisrooli, ja hienoa että nainen on toiminnallinen pääosan esittäjä. Pidin kovasti myös Kerten isää ja myöhemmin piispan käskynhaltijaa Pärtyä näyttelevästä Ari-Matti Mätöstä. Hän sai molempiin aika vastenmielisiin hahmoihin sopivaa särmää. Aikuista Larria näyttelevä Tomi Hulmi taitaa oivasti myös ärrää sorauttavan roolinsa. Johanna Toivanen-Perko on oivallinen parantaja-Tannan fyysillisessä roolissa. Piispan päällikkö salskea Arimo (Riku Rokka) veisi jalat alta muiltakin kuin Kerteltä, vaikka hänestäkin löytyy ikävämpiä puolia myöhemmin. 

Myös Osmi (Timo Mäntyranta) on oivallinen rooli, rehti kauppamies viimeiseen asti. Arimon äiti on kyllä aikamoinen riivinrauta ja Inkeri Marttila häntä hienosti tulkitsee. Suurin osa rooleista on pienehköjä, mutta yhtä tärkeitä. Lapsia ja nuoriakin esityksessä on iso liuta ja varsinkin pieni Elvi Sillanpää hurmaa koko yleisön kaksoisroolissaan Mimerkana ja Usvana.

Kansanperinne, taikausko, enteet ja loitsut olivat vahvasti mukana 1200-luvun Suomessa. Hienosti Saaristo niitä elementtejä käyttää esityksessä, kuten myös varmaan jo Havaste kirjoissaan. Kertellä on kyky nähdä vainajia eli kalmoja ja lapsuudestaan asti hänellä on oma kalmo-ystävä Utu-tyttö (Reetta Hulmi). Utu-tyttö on kujeileva samalla tavalla kuin Shakepearen Kesäyön Unen Puck. Välillä hän pilkkaa Kertteä, mutta kun ero on edessä, muuttuu haikeaksi. Kaikki eivät kalmoja näe, joten Arimossa Kertteä ehkä osittain viehättää tämän vastaava kyky. Kristinusko tekee tuloaan myös Suomen perukoille, ja sitä tuova piispa Henrik kohtaa Larrin kirveestä loppunsa. Kertte takertuu kuitenkin vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, eikä niistä suostu luopumaan. 

Esitys on myös monikielinen, mikä antaa oman hauskan lisänsä. Piispa Henrik puhuu ruotsia kuten toki myöhemmin myös Tukholmassa kuullaan. Ja Osmi miehineen viroa, tai tässä tapauksessa sekakieltä että katsojat ymmärtäisimme paremmin. Tai saattoihan se kieli 1200-luvulla ollakin tämänkaltaista sekoitusta, suomen ja viron välillä.

Sirkka Salon puvustusta pitää myös kiittää. Kymmeniä erilaisia asuja ja vaikutteita on otettu myös muinaispuvuista eli autenttisista lähteistä. Myös korut, huivit ja muut somisteet ovat vaikuttavia. Iso työryhmä on ollut pukuja toteuttamassa, heille kaikille iso kiitos. Ei nämä hommat yksin suju. Tuiskulan yhteisöllisyys näkyy tässäkin asiassa.

Mukaan mahtuu myös huumoria, mutta ehkä hieman vähemmän kuin aiempien vuosien näytelmissä. Erityisesti nauratti Papu ja Pojat -yhtyeen Westerlund-biisistä riimi pappi on präst ja hevonen on häst. Tosin siihen sanoitukset tehnyt J. Karjalainen nappasi sen varmaan varhaisesta suomenkielen oppikirjasta, mutta miten vanha riimitys kyseessä onkaan. Kenties jo tosi varhainen, Kerten aikainen?

Tuttuun tapaan Jari Levy on säveltänyt musiikkia, tällä kertaa kansanlaulupoljentoista. Mukana on myös vanha virolainen sävelmä Illos neio! Erilaiset ääniefektit, kuten eläinten äänet, toimivat myös hyvin.

Kyllä Tuiskulaan on aina mukava tulla katsomaan esityksiä ja imemään itseensä rippunen sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Tulee sellainen lämmin tunne, että melkein tekisi mieli muuttaa tänne ja tulla osaksi tätä kesäteatteriperhettä. Jään innolla odottamaan mihin historialliseen ajanjaksoon sukellamme ensi kesänä.

Esityskuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Homoilua suviyössä eli Kuralan perilliset / Teatteri Kantanäky 19.6.2024

Teatteri Kantanäky ei petä koskaan, eikä tälläkään kertaa. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Tunnelma oli vähintäänkin turkulaisen Kuralan Kylämäen Tryskimakasiinin katossa, kun Homoilua suviyössä sai ensi-iltansa juhannusviikolla. Kylämäki on kaupungin ylläpitämä ulkoilmamuseo missä voi tutustua vanhoihin maatalon rakennuksiin ja elämänmenoon. Teatteri Kantanäky taas on turkulainen teatteri-instituutio, joka tämän esityksen myötä siirtyy mainioiden kabaree-esitysten parista ihan ehtaan kokoillan näytelmään. 

Ja mimmoinen esitys Homoilua suviyössä onkaan! Se on suomifilmimäinen kavalkadi kaikenlaisia maalaiselämän kliseitä, mutta sateenkaarevalla twistillä. Eikä niitä kabareejuuriakaan ole unohdettu; vähän väliä esittäjät puhkeavat lauluun. Vanhoja tuttuja lauluja uusilla sanoituksilla. Ohjaaja Heini Vahtera on rakentanut koko työryhmän käsikirjoittamasta materiaalista sujuvan esityksen, josta ei juonenkäänteitä puutu. 

Topakka emäntä Saara (Johanna Jernberg) ja hieman vässykkämäinen veljensä Seikko (Teemu Loikas) pyörittävät Kuralan tilaa 1930-luvulla. Tai enemmän Saara vastaa tilanhoidosta, Seikon lähinnä keskittyessä lepertelemään lemmikkilampaalleen Akustille (Lee Lahikainen). Käytännön töistä vastaavat jäyhä pehtoori Miila (Virve Koskinen), flirttaileva piika Eeva (Nuppu Ervasti) ja saappaita rakastava renki Torsti (Marko Carlson). Nurkissa kissoineen häärää myös räväkkä Palli-Kaisa (Reetta Moilanen), jonka tarinankerrontataidot voittavat itse paroni von Münchhausenin! 

Eräänä kesäisenä päivänä tilalle pyöräilee kirkasotsainen ylioppilas Toivo (Antti Ainola), joka on kova poika oppimaan! Kirnuamistyönäyte sujuu niin mallikkaasti että kesäpesti lohkeaa. Toivo herättää intohimoja yhdessä jos toisessakin Kuralan asukkaassa, mutta kyllä väki keskenäänkin muhinoi. Kurala onkin semmoinen paikka missä kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa. 

Eloa hieman häiritsee virkaintoinen kyytirättäri Bergelin (Tristan Selin) joka kyttää milloin missäkin puskassa ja tekee tilan muka-riettaasta elämäntavasta muistiinpanoja nimismiehelle. Kyytirättärin vakoilun lisäksi perillisen puute saa Saara-emännän taipumaan Bergelinin kiristykseen. Mutta monenlaista kiemuraa on vielä luvassa ennen kuin 2 tunnin ja 40 minuutin päästä pääsemme riemuisaan loppulauluun. Loppu on onnellinen, tietenkin. Ainakin suurimmalle osalle hahmoja...

Vaikka jotkut juonenkäänteet voikin arvata etukäteen niin se ei suinkaan vähentänyt katsomisnautintoa. Homoilua suviyössä oli ihan älyttömän kiva esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli lämminhenkinen ja hauska, mutta myös kantaaottava ja suvaitsevaisuutta ylistävä. Tuttujen (ja välillä vähemmän tuttujen) laulujen uudet sanat ja sovitukset tarjosivat mahdollisuuden tahdissa taputukseen tai muuten vaan fiilistelyyn. Kahden hengen livebändi Kari Mäkiranta ja Noora Karppanen (välillä vahvistettuna multi-instrumentalisti Reetta Moilasella) veti niin musiikit kuin ääniefektit (se kirnuaminen! emännän lihanpilkkominen!) tarkasti ja tunteella. Mäkirannan käsialaa olivat myös laulujen mainiot sovitukset.

Se tekemisen into ja ilo hehkui kyllä kaikista esiintyjistä. Osa lauloi hyvin, osa ei ehkä ihan niin hyvin, mutta kaikilla oli kivaa ja se välittyi katsomoonkin. Tuli tunne että ollaan kaikki samassa kuplassa, ja kaukana oli kavala maailma. Nämä lavalla nähdyt tyypit olivat oikeita hahmoja, lihaa ja verta, vaikka osa hieman övereitä (katson sinuun kyytirättäri) olikin. Aivan mahtavan riemuisa ja elämäniloinen näytelmä, kaikille siitä iso kiitos! 

Teksti on napakkaa ja hauskaa ja varsinkin kyytirättäri Bergelinin artikulointi herättää suurta hilpeyttä. Ihana pieni kunnianosoitus on "naapurin pikkupojan" Touko Laaksosen tekemä piirros Torsti-rengistä saappaineen... Hauskoja kohtauksia on pilvin pimein, kuten vaikkapa Palli-Kaisan kissan synnytys, tai kun Seikko päättää Kalevalan Marjatan tavoin tulla raskaaksi puolukan voimin... Myös juhannuksen vietto on aika hurjaa Kuralassa ja varsinkin Seikon uni (vai fantasia) Akusti-lampaasta on hillitön. 

Täytyy kyllä hattua nostaa myös nukketeatterin osuudelle esityksessä. Sekä Lee Lahikaisen että Reetta Moilasen nukettamistaidot oli kyllä tiedossa, ja hienosti sekä kissa että lammas heräsivät henkiin. Heidän lisäksi nukenrakennukseen osallistui Timo Väntsi. Lisäksi pienet käsinukkelampaat olivat niin hellyyttäviä ettei mitään rajaa. 

Eeva-piian ja Toivon sikermäduetto on ihan hulvaton. Ja en voi enää koskaan kuunnella Varpunen jouluaamuna -joululaulua pärskähtämättä nauruun, siemenen ottamista ja antamista voi olla niin monenlaista. Marko Carlson oli tehnyt koreografiat ja kieltämättä ne välillä aika kimurantteja olivatkin ja helkkarin lennokkaita.

Kesäteatterikliseetkin täyttyvät koska mukana on saunakohtaus ja kännikohtaus ja paljon muuta asiaan kuuluvaa. Näyttelijät ovat kaikki ihan älyttömän hyviä. En keksi kuka voisi esittää viatonta kaupunkilaispoikaa enää oivallisemmin kuin Antti Ainola. Ja vaikka olen nähnyt Reetta Moilasta monenlaisissa rooleissa, on tämä kuin luotu esittämään Palli-Kaisaa! 

Toinen näytös alkaa kyytirättärin dramaattisella sisääntulolla ja jatkuu tämän esittämän Ääni yössä -kappaleen tulkinnalla (Tristan Selinin oma sävellys muuten!) tanssillisin keinoin höystettynä. Tervahöyrykohtaus on myös mainio, vaikkakin siinä on myös vakava pohjavire. Mutta kyllä Kaunis Veera -biisi toimi vallan erinomaisesti neljän merimiehen versionakin, "ja me parrut pystyssä seilattiin...".

Tryskimakasiini on vanha puimalato, joka sopii erinomaisesti kesäteatteripaikaksi. Onkin hämmästyttävää ettei siellä aiemmin ole semmoisia järjestetty. Iso takaseinä on peitetty monenkirjavine räsymatoin, ja ne sopivatkin vallan mainiosti liki ainoaksi lavasteeksi. Muuten mennään pirttipöydällä ja irtokaivolla sekä heinäpaaleilla. Työryhmä vastaa lavastuksen lisäksi puvustuksesta, mikä noudattaa suomifilmikuvastoa jetsulleen. Valosuunnittelu oli Meri Salon käsialaa.

Kuten teatterin sivuillakin mainitaan sisältövaroituksessa: "Lisäksi Teatteri Kantanäyn aiemmasta linjasta poiketen esitys sisältää myös naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä positiivisessa valossa.". Kurala todellakin on paikka missä kaikki saavat rakastaa toisiaan!

Homoilua suviyössä oli ihan mainio pelin avaus toivon mukaan monivuotiselle kesäteatteriperinteelle Kantanäkyläisten keskuudessa. Tästä ei kyllä enää (kesä)teatteriesitys parane, uskokaa pois! Väliaikatarjoilut olivat runsaan monipuoliset ja huussitkin tihkuivat maalaisromantiikkaa. Menkää ihastelemaan sankoin joukoin, minäkin haluan nähdä tämän uudelleen.

Lisäkiitos teatterille vielä siitä että järjestitte sateenkaaren matkalleni kohti Pirkanmaata! Tätä kutsuisin asiakaspalveluksi.

Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolmen tähden hotelli & Käsi pois sieltä / Teatteri-illat, Kauppilanmäki 3.6.2024

Tämä alkaa olla jo hieman vanhan toistoa, koska joka vuosi nähtyäni valkeakoskelaisen Teatteri-illat -ryhmän tuplaesityksen totean saman asian. Marko Itkonen on ihan huippu näytelmäkirjailijana ja Teatteri-illat on ihan jäätävän taitava harrastajanäyttelijäpoppoo! Tämä kahden lyhyemmän näytelmän kombo on tosi toimiva konsepti. Tänä vuonna luvassa oli taas kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa näytelmää, kuten vakiintunut tapa on. Niin ja toistoa on sekin, että nämä illat olivat taas loppuunmyytyjä ennen ensimmäistäkään näytöstä. Koittaakaa ihmiset siis olla rivakoita ensi vuonna jos mielitte lippua.

Illan ensimmäinen näytelmä oli farssi/komedia Kolmen tähden hotelli. Väärinkäsityksille, sukkeluuksille, pikkutuhmallekin huumorille perustuva näytelmä oli erittäin viihdyttävä. Rautainen näyttelijäkolmikko taipui moniin rooleihin. Pauliina Laaksosen ja Mira Flinkmanin esittämä kaksikko on avannut hotellin (Hilton hostellista tulee toki Hiton hostelli pienen kommelluksen jälkeen) ja vieraakseen saapuu salaperäinen popliinitakkinen mies (Ulla Huoviala-Kääpä). Kaikki ei ole siltä miltä näyttää, tietenkään. Eikä tämä "hotelli" ole kyllä ehkä ihan kolmen tähdenkään. Tietokone ei pelitä, rotat mellastavat nurkissa ja eksän haikailu saattaa lähteä eräillä hieman lapasesta. Mutta mummo halutaan adoptoida!

Farssi on perinteinen kesäteatterihitti mutta Kolmen tähden hotelli ei ihan kaikkia farssikliseitä (onneksi) noudata. Lukuisia ovia ja niistä kulkemisia on, sekä toki monenlaista väärinkäsitystä ja identiteettien muuntumista. Viinalla ei onneksi läträtä eli semmoista perinteistä kännikohtausta ei lavalla nähdä. Herkullinen hahmo on eksä Tero, jonka rouhea ja maanläheinen olemus kirvoittaa yleisöstä monet naurut. Semminkin kun häntä esittää kuka kolmesta sattuu ja joutaa. Jokaisen Tero on hieman omanlaisensa. 

Ensi-illassa esitys ehkä vielä haki hieman rytmiään, mutta yhtäkaikki nauratti ja viihdytti kyllä. Ulla Huoviala-Kääpän mummo oli symppis ja Pauliina Laaksosen terveystarkastaja sopivan pedantti. Kymmenen sekunnin sääntö jäi ainakin meidän talouteen elämään, ja unohdamme kolmen sekunnin säännön. Vajaan 40 minuutin esitys loppui jotenkin äkisti, mutta ehkä kuitenkin sopivasti. 

Teatteri-iltojen lippuun sisältyy väliaikatarjoilu, ja tänäkään vuonna se ei pettänyt. Angerkoski-drinkki tarjoiltiin kiinteässä muodossa ja maistui herkulliselta.

Illan toinen esitys olikin todella kiinnostava, nimeään myöten. Käsi pois sieltä - Siiri Angerkosken muistelmat näytti mitä kaikkea muuta Angerkoski oli kuin Pekka Puupään vaimo Justiina. Hävettävän vähän itsekään teatteriharrastajana hänen elämästään tiesin. Mutta nyt olen paljon viisaampi, kiitos vaan sivistämisestä. Sen lisäksi että opin paljon lisää Angerkosken elämästä, työstä ja myös sen ajan teatteri- ja elokuvamaailmasta niin viihdyin kyllä muutenkin. Itkonen on poiminut ne päälinjat Angerkosken elämästä, ja löytänyt mukaan kaikkea kiinnostavia tiedonmurujakin. 

Lopputulema on herkullinen, eikä vähiten nimiroolia esittävän Pia Vaittisen ansiosta. Hän esittää Angerkoskea lämmöllä ja rakkaudella, ja todella taitavasti! Yhtä hyvin sujuu lapsi-Siirin kuin aikuisenkin esittäminen. Janne Kulosaari ja Katja Sillanpää vetävät sitten kaikki muut roolit vauhdilla ja tarkasti.

Saamme seurata Angerkosken elämää kauan ennen kuin hänestä tuli Kaarlo Angerkosken vaimo. Pieni Siiri Peltonen, myöhemmin Palmu, ei kyllä päässyt lapsuudessaan vähällä. Laittomia lapsenpäästöjä tekevän äidin takia perhe joutui muuttamaan usein ja lopulta muuttamaan nimensäkin. Kunnes äiti lopulta katosi Siirin elämästä, vankilaan kuten saamme huomata. Uusi äiti ilmaantuu kuvioihin hupsista vaan. Siiri hoitaa sisaruksiaan, ja lopulta löytää tiensä teatteriin. Isän vastustuksesta huolimatta näyttelemisestä tulee Siirin elämä ja se tuo myöhemmin mukanaan myös sulhasen. Äidin levittämä taikausko vaikutti Siiriin paljon ja ehkäpä siksi myös teatteri monine piintyneine taikauskoon pohjaavine tapoineen sopi hänelle.

Teatterirooleja tuli ja meni, kiinnityksiä eri taloihin myös. Pikkuhiljaa myös elokuvarooleja alkoi tippua, pienempiä ja sitten isompiakin. Yksi kiinnostavimmista asioista hänen elämässään on se että hän oli ensimmäinen Suomen Filmiteollisuuden kuukausipalkkainen näyttelijä. Se jos mikä kertoo myös T. J. Särkän luottamuksesta Angerkosken näyttelijänkykyihin. 

Käsi pois sieltä on kunnianosoitus Siiri Angerkoskelle ja rakkaudentunnustus suomalaiselle teatteriperinteelle. Ehjä kokonaisuus jota on ilo seurata (varsinkaan kun ei yhtään tiennyt mitä Siirin elämässä seuraavaksi tapahtuu). Erityismaininta Emmi Jurkan hienosta tyypittelystä Katja Sillanpäälle.

Ja mistäs se esityksen (pikkutuhma) nimi sitten tulee? Nooh, tarina kertoo että kun Angerkoski kuuli ystävänsä Tauno Palon muistelmien nimeksi tulevan Käsi sydämellä, niin hän oli tokaissut omiensa sitten olevan Käsi pois sieltä.

Suomifilmimäinen lavastus on oikein sopiva, ja sopii myös Kauppilanmäen museokiinteistön henkeen. Niin ja molemmissa näytelmissä oli kiva puvustus ja muutenkin rekvisiitat kohdillaan.

Kyllä pitää lämpimästi kiittää koko työryhmää, mutta erityisesti Marko Itkosta taitavasta ohjauksesta ja ennenkaikkea käsikirjoittamisesta. Herkullisen nautinnollinen ilta monellakin eri tapaa. Ainoa mistä pieni miinus on penkkien selkänojattomuus. Ensi kerralla muistan taas mennä takariviin tai muualle missä pääsee nojaamaan johonkin. 

Bonusta myös nerokkaasta itsepalveluna toimivasta ensiapuhyllystä salissa, ja teatterin historiikistä ulkoseinällä. Kuumahan siellä taas oli, mutta onneksi oli omat vedet.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / Turun kaupunginteatteri 17.5.2024

Näin tämän mainion Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé ensimmäisen kerran KOM-teatterissa lokakuussa 2021. Tuolloin Riikka Oksasen taitavasti ohjaama esitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei pelkästään esityksenä, vaan myös sillä etten aiemmin ollut koskaan kuullutkaan Lou Salomé -nimisestä henkilöstä. En ollut (onneksi) yksin tietämättömyyteni kanssa vaan valitettavasti hän oli vajonnut historian hämäriin suurelta osalta maailman ihmisiä. Vaan onneksi on näytelmäkirjailijat ja teatteri! Ja miten mainiota että Turun kaupunginteatteri ja ohjaaja Liisa Mustonen on tarttunut samaan tekstiin. 

Odotin mielenkiinnolla millainen teos Turussa nähtäisiin. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Aivan mielettömän upea ja ihanan omaperäinen toteutus. Raikas ja pirskahteleva, visuaalisesti yllättävä ja kaikinpuolin hurmaava. Valitettavasti omien aikataulujen vuoksi näin tämän vasta aivan esityskauden lopulla. Vaan hyvää kannattaa aina odottaa, ja niin tälläkin kertaa. Pahoitteluni kaikille teille jotka ette onnistuneet Lou Saloméa Turussa kokemaan - menetitte jotain tärkeää.

Mutta ken oli salaperäinen Lou Salomé? Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, filosofi, kirjailija, psykoanalyytikko, vaikuttaja. Ja kuten Bergrothin näytelmä korostaa, nainen. Nainen joka osasi haastaa miehiä, rakastaa vimmaisesti ja kyseenalaistaa normeja. Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea. Ja miten upeasti näitä hänen monia puoliaan Linda Hämäläinen näyttämöllä esittää! Tämä Lou on rivakka toimija, jonka ympärillä sekalainen kavalkadi aikansa napamiehiä pyörii. Nietzsche (Tomi Alatalo), Rilke (Tomi Harjajärvi), Rée (Stefan Karlsson) ja myös Freud (Karlsson). Päätyy Lou toki naimisiinkin, mutta liitto herra Andreaksen (Alatalo) kanssa on vähintäänkin erikoinen. Siinä missä nämä miehet ovat pöyhkeitä, itseään täynnä olevia tärkeilijöitä, on Lou säkenöivä oman tiensä kulkija.

Näytelmä on leikkisä ja iloitteleva, siinä keinutaan ja kisaillaan, hypitään trampoliinillakin. Ja vaikka aihe on välillä vakavaakin, niin kepeä ote säilyy. Loun lapsuus käydään nopeasti läpi - isä (Karlsson) kannustaa kaikkeen radikaaliin, ja äiti (Ulla Reinikainen) haluaa tyttärensä naimisiin. Mutta Lou noudattaa isänsä oppeja ja haluaa opiskella ja oppia uutta. Kaikki tuntuu kiinnostavan ja polku vie maailmalle. Naiset kauhistelevat estotonta Saloméa, yksi näistä on Nietzschen sisar Elisabeth (Riitta Salminen) - jonka monivaiheisesta elämästä saisi muuten myös kiinnostavan esityksen. Lou tuomitaan hysteeriseksi naiseksi, kuten niin moni muukin tuon ajan Euroopassa. Nainen tarvitsee ohjausta eikä äänioikeutta. Joopa joo. Onneksi Lou ei välitä näistäkään mielipiteistä tai maineestaan (Elisabeth ajattelee sitä senkin edestä!). Mahtaneeko kukaan esittää pöyristynyttä naista paremmin kuin Salminen?

Lou ehtii monenlaista ja vastoinkäymisestä huolimatta luo itselleen uraa miesvaltaisilla aloilla. Miksi sitten maailma unohti Salomén? Siinäpä hyvä kysymys. Koska hän oli nainen? 

Kaikki näyttelijät ovat monipuolisen taitavia rooleissaan, mutta onhan tämä nyt Linda Hämäläisen bravuuri! Vahva ja monivivahteinen naisrooli, joka on kuin tehty hänelle. Vuosien varrella olen nähnyt häntä monenlaisissa rooleissa ja on mahtavaa että vihdoinkin hän saa myös pääosia.

Jani Uljas on käyttänyt lavastuksessa erilaisia kankaita ja verhoja, ja vaaleat kankaat tarjoavat taustan Sanna Malkavaaran projisoinneille. Ne ovatkin oleellinen osa visuaalista ilmettä. Todella hienoa katsottavaa kun kirjeenvaihto aukenee silmiemme eteen! Tuomas Lampisen puvustus on myös leikkisä. Vaaleanbeigeissä hameissa pasteeraava älymystöjoukko kiinnittää huomion. Hienosti beigejen asujen päälle saadaan näyttävyyttä erilaisilla asusteilla, kuten vaikkapa Loun äidin vannehameen rungolla. Jarmo Eskon valot ja Tuomas Rissasen äänet täydentävät esityksen. Ja ei todellakaan voi olla mainitsematta Jasmin Oran naamiointia. Hulppeita peruukkeja ja maskeerauksia.

Lou Salomé pursuaa ihania yksityiskohtia ja tiedonmurusia kaikesta kiinnostavasta. Voisinpa kutsua tätä myös älykkönäytelmäksi, ja kutsunkin. On ihana seurata verbaalista mittelöä kaikenkarvaisten miesten ja Loun välillä. Miten nautinnollinen teatteri-ilta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avaruus - self-made space & Sielunvaellusvuodet / KokoTeatteri 10.5.2024

No nyt oli kyllä tosi kiinnostava tuplaesityksen ilta! Kaksi erilaista tanssiteosta, tai oikeastaan poikkitaiteellista juttua. Pitkästä aikaa vierailulla KokoTeatterilla Hakaniemessä ja sain kyllä ihanan taide-elämyksen, tuplana. 

Illan ensimmäinen esitys Avaruus - self-made space oli Reetta-Kaisa Ilesin, Mika Juuselan ja Harry Bergmanin taiteellisen trion käsialaa, ja lavalla nähtiin heistä Iles & Juusela. Valoista, äänistä ja teknisestä toteutuksesta vastaa Janne Teivainen, Ville Rauhala ja Timo Saari. Tämä oli hypnoottinen esitys. Nainen aamutakissa, jotenkin tuli mieleen joku vanha amerikkalainen elokuva kotirouvan maailmasta. Absurdeja välähdyksiä arjesta johon yllättäen sotkeutuukin astronautti. Please don't smoke in the vacuum kuuluu, ja monenlaisia muitakin ohjeita. 

Äänisuunnittelu on vaikuttavaa. Korina, humina, lorina, vihellyksiä - kuin olisimme avaruudessa (vaikka aikuisten oikeasti siellä on äänetöntä) tai jopa meren alla. Musiikissa kaikuvat muinaiset huminat ja ajan kulku, jopa afrikkalaiset rytmit. Liike on verkkaista, robottimaista, ja puhelimenkaan luurissa ei ole ketään. Ei se auta kuin vetää lampunvarjostin päähän ja luopua aamutakista.

Valkoisiin puettu nainen hakee yhteyttä, turhaan. Onko nainen androidi? Viimeinen ihminen elossa? Monenlaisia mielleyhtymiä kimpoilee päässäni kun vajoan hitaasti transsinkaltaiseen tilaan. Esityksellä on vahva hypnotisoiva voima. Se on myös hauska, esimerkiksi kun nainen päässään lampunvarjostin kommunikoi astronautin kanssa. Kaksi pönttöpäätä kohtaavat. Esityksessä on pitkiä puhumattomia jaksoja ja sitten taas informaatiotulvaa. Miten kiinnostava kontrasti. Onko avaruus jokaisen oma henkilökohtainen tila vai yhteinen jaettu kokonaisuus? 

Reetta-Kaisa Iles on ilmeikäs ja varmaliikkeinen esiintyjä ja Mika Juuselan astronautti taas kulmikas ja hellyyttävä. Kömpelö paritanssi on sittenkin aika sujuvaa nostoineen kaikkineen. Mukana oli slapstick-henkistä iloittelua. Esityksestä jäi kyllä hykerryttävän kiva olo. Vajaassa tunnissa ehdittiin kokea monenlaista.

Pienen väliajan jälkeen oli toisen esityksen vuoro. Sielunvaellusvuodet oli hyvin erilainen, mutta silti hienosti täydentävä esitys. Teho Majamäki toimii kokoavana voimana, soittaen hyvinkin erilaisia instrumenttejä pitkin poikin esiintymisaluetta. Liisa Kyrönsepän valosuunnittelu on tosi mainioita, pikkuhiljaa paljastaen uusia soitinryppäitä jossain, ja sinnehän se Teho liitelee. Aivan älyttömän hienoa ja monipuolista soittoa. Erityisesti vaikutuin lintupillien äänistä sekä steel pan -soitoista. Mikä multi-instrumentalisti Majamäki onkaan, jos kohta ei se mikään yllätys ollut. Hän on kuin esityksen taikuri, maagikko, joka lumoaa tanssijan (ja yleisön) värikkäillä soinnuillaan.

Musiikki on siis monimuotoista ja varsin sykkivää, itämaisista meditaatio- ja tanssikuvioista linnunlauluun ja röhköpossuun. Äänen ja liikkeen liitto on niin upeasti limittynyt että moista ei usein näe. Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Elsa Saisio onnistuu tekemään todella vaikuttavan tanssiroolin. Ari Numminen toimii koreografina sekä myös tanssijana. Tämän mystinen valkoisessa smokissa lipuva hahmo on ikiaikainen, houkutteleva, häilyvä. Ja silti todella läsnä, aina kun hän näyttämölle ilmaantuu. Tulee mieleen hovimestari, sellainen asioiden mahdollistaja.

Kahden hyvin erilaisen tanssijan välillä on villi kontrasti. Pieni ja siro Saisio kohtaa ison Nummisen hahmon. Erityisesti katseeni kiinnittyi Saision käsien pieniin liikkeisiin. Ne olivat kuin sirot linnut ja jotenkin ne kommunikoivat hienosti Majamäen lintusoiton kanssa. Välillä dervissimäisen nopeasti kieppuva Saisio tanssii riivattuna, mutta seestyy sitten taas. Elää monta elämää, kai hänen sielunsa sitten kulkee ajan ja avaruuden halki, Nummisen henkioppaan johdattamana.

Sielunvaellusvuodet on hurjan upea vuoropuhelu tanssin ja musiikin välillä. Liike ja ääni, siinä kaikki. Ella Kauppisen puvut ovat piste iin päälle. Saision musta housupuku sifonkimaisine yläosineen sopi kantajalleen erinomaisesti.

Molemmat teokset olivat upeita, ja en pysty valitsemaan kummasta pidin enemmän. Onneksi ei tarvitsekaan. Toivon että teospari nähtäisiin vielä joskus jossain uudelleen. Sielun syövereihin uivaa tanssitaidetta.

Kuvien copyright Mikko Mäntyniemi.
Näin esitykset ilmaisella pressilipulla.

Laulujoutsen - katastrofiballadi / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 3.5.2024

En todellakaan voinut jättää kokematta kuinka mahtava Aurinkoteatteri valtaa taas Kansallisteatterin lavan. Edelliset kerrat Maa-Tuska 2016 ja Atlantis 2018, ovat jääneet mieleen sekoboltsimaisina ilotulituksina, ja Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen jatkaa samaa sarjaa. Huima spektaakkeli joka yhdistää musiikkia, historiallista draamaa, uskomattomia juonenkäänteitä, absurdia farssia ja ties mitä kaikkea. Kutkuttaa mun nauruhermoa just sopivasti, mutta suureksi harmikseni katsomo on puolityhjä. No, ihmisten oma häpeä jos eivät ymmärtäneet tätä herkkupalaa tulla katsomaan (ja nyt on jo myöhäistä sillä esitykset loppuivat jo).

Laulujoutsen käsittelee vallankäyttöä, yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa sekä ennenkaikkea talousjärjestelmiä ja rahankäyttöä. Kaiken tämä se käärii herkulliseen ja varsin absurdiin 1600-luvulle sijoittuvaan merirosvoseikkailun kaapuun. Mustanoja on tehnyt taustatyötä huolella, mutta katsoja saa pääasiallisesti hirnua naurusta. 

Pääporukka on näyttelijäseurue (kas, nimeltään Aurinkoteatteri) joka onnistuu yleisen sekasorron tiimellyksessä paeta turkulaisesta putkasta. Eletään 1600-luvun alkua ja Kustaa II Aadolf esitetään aika höperönä ja puolisokeana hupsuna (Shakespearen Lear tulee vahvasti mieleen) - Paul Holländer on mainio tässä. Sattumien summana kunkku eksyy teatterilaisten matkaan, kun he hyppäävät Suomen Joutsenen kyytiin. Turun palo jää loimottamaan retkikunnan taakse kun alus miehistöineen suuntaa maailman merille. Tarinankuljetusta auttaa surumielinen demoni (balladeeri), jota Niklas Häggblom oivallisesti tulkitsee. 

Retkueen matka kulkee Venetsian kautta Hispanjoolan sokeriplantaaseille ja matkaan tarttuu lisää outoa ja hullunkurista porukkaa. Juonenkäänteitä riittää, samoin outoja sattumuksia. Kaiken alla on kuitenkin terävä kritiikki joka sohii vähän sinne ja tänne, enimmäkseen kuitenkin vallanpitäjille. Monellekin ehkä peiliinkatsomisen paikka. Itselleenkin osataan nauraa, siis teatterintekemiselle.

Porukan holtitonta menoa on ilo seurata, eikä vähiten ihan huikeiden näyttelijäsuoritusten ja taitavan henkilöohjauksen ansiosta. Teatteriryhmän ohjaajana Sanna Hietala, dramaturgina Miko Kivinen, tuottajana Antti LJ Pääkkönen ja näyttelijänä Nora Raikamo. Varsinainen nelikko! Matkoillaan törmätään tiedemies Galileoon (Milka Ahlroth), sotapäällikkö Othelloon (Matti Leino), tohtori Moreauhun (Petri Manninen), kardinaali/inkvisiittori Bernardoon (Volter Putro), kauppias Marcopoloon (Marja Salo) kuin ase- ja kelloseppä Lilithiin (Sonja Silvander-Valo). Hurjia tyyppejä joista kuoriutuu monenlaisia kerroksia. Mahtuu mukaan myös turkulaisia pormestareita, alkuasukas sekä zombeja.

Sen lisäksi että näyttelijät pelittävät niin toimii visuaalinen puolikin. Kaikki on vähän groteskia ja yliampuvaa. A. Karttusen värikylläinen lavastus, Noora Salmen huikeat ja monipuoliset puvut, Max Wikströmin innovatiivinen valosuunnittelu sekä Kaija Heijarin maskeeraus ovat kaikki kaunista katsottavaa. Ja on meillä aika messevät videojututkin, kiitos niistä Rasmus Vuori. 

Lisäksi korvia hellitään Juuso Voltin musiikilla, joka pohjautuu kansanlauluihin, Joutsenlampi-balettiin, ja ennenkaikkea renessanssiajan messumusiikkiin mutta onnistuu silti olemaan hyvin uniikkia taitavien sovitusten vuoksi. Maura Korhonen on äänisuunnittelulla saanut vielä kokonaisuuden toimimaan. Erityisesti kiitän Heini Maarasta zombieiden ja vainajien suunnittelusta eli nukketeatteria taas mukana, mahtavaa!

Tämmöisessä tekstissä on tasoja, viittauksia, lainauksia ja kommentteja niin paljon että vaatisi useamman katsomiskerran sekä laajemman yleissivistyksen kuin mitä allekirjoittaneella on. Silti sain tästä ihan valtavasti irti. Juonenkäänteitäkin on enemmän kuin viidessä norminäytelmässä. Tykkään kovasti kun näytelmä haastaa katsojaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaankin esitystä ja asioita yleensäkin. Ja silti se voi olla samalla ah niin viihdyttävä!

Erityiskiitos informatiivisesta ja värikkäästä käsiohjelmasta, jossa avataan näytelmän käsitteitä. Se on se esityksen faktaosio, jos näyttämöllä mennäänkin fiktion keinoin. Ja ilmainen! Ylipäätään painettu käsiohjelma alkaa olla kohta harvinaisuus.

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hullu prinssi 2.4 / Tampereen työväen teatteri 12.4.2024

Ihanaa, fantasiamusikaali Hullu prinssi on täällä taas! Alunperin Kangasalan lukion projekti on kokenut monta reinkarnaatiota; tämä versio on usean eri tahon yhteistyötä. Mukana ovat Hatanpään lukio, Tammerkosken lukio, Sammon keskuslukio, Tampereen konservatorio, Pirkanmaan musiikkiopisto ja Ammattiopisto Tredu. 2,5 tunnin aikana opimme paljon Suomen 1500-luvun historiasta ja erityisesti saamme tietää miten haarukka saapui maahamme.

Lisäksi saamme nauttia uskomattoman taitavien nuorten esiintymistaidoista, musiikista, lauluista ja tanssista. Monikymmenpäinen orkesteri irroittelee Maija Koskenalustan säveltämän monitahoisen musiikin parissa ja Hanna Suutelan tekstiä tulkitsee hieno kaarti (toivottavasti) tulevia esiintyjiä.

Tarinan keskiössä on lukiolaistyttö Martina, jonka pitäisi tehdä kouluhommaa, mutta sen sijaan hän tempautuu 1500-luvun Turkuun. Kaupunki valmistautuu Juhana Herttuan häihin ja oudosti pukeutunut Martina herättää lähinnä epäilyksiä. Kertojana toimiva kirjuri Finne (raamikas Ukko-Ilmari Majamaa) on isossa roolissa, ja onneksi myös Martinan puolella. Ja vaikka kirjurin tehtävänä on vain kirjata tapahtumat eikä hän voi vääristellä totuutta... voi hän kuitenkin omalta osaltaan vaikuttaa siihen miten historia kerrotaan.

Monenlaisen juonenkäänteen jälkeen tarinalla on, tietenkin, onnellinen loppu. Vai onkohan sittenkään, riippuu näkökulmasta. Aikamatkustustarinat ovat aina aika monimutkaisia - miten voit olla vaikuttamatta tulevaisuuteen liikaa? Näissä Hulluissa prinsseissä on se kiva juttu, että jokainen työryhmä laatii oman, uniikin loppuratkaisunsa. Niin nytkin.

Mikko Bredenbergin taitavasti ohjaaman Hullu prinssin ehdoton vahvuus on näyttävät joukkokohtaukset. Kyllä se vaan on hieno näky kun Työviksen iso näyttämö on oikeasti täynnä ihmisiä, jotka laulavat ja tanssivat. Riikka Puumalaisen koreografiat ovat näyttäviä ja esiintyjät hyödyntävät laajaa lavaa tehokkaasti. Joanna Weckmanin pukusuunnittelua on ilo katsoa: värikästä ja luovaa, samanhenkisiä kuoseja ja valtavan monimuotoisia asusteita. Varsinkin korsettiratkaisut ovat ihania. Ja taas: modernit lenkkarit pilkottavat epookkihenkisten pukujen alta (varsinkin Juhana-herttuan punaiset tennarit pistivät silmään).

Jaakko Sirainen hyödyntää lavastussuunnittelussa lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyvin. Muutenhan tässä ei kauheasti lavastusta olekaan, koska esiintyjiä on niin paljon että he riittävät. Sen sijaan myös Siraisen suunnittelemat hulppeat valot ja videot ovat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Susan Vehniäinen on tehnyt valtavan urakan maskien ja kampausten suunnittelussa; näyttäviä ovat.

Mira Taussi on valmistanut hienot nuket esitykseen, ja lisäksi niitä osataan taitavasti käyttää. Silmä lepäsi myös tanssijoiden kohtauksissa, ja akrobatiaakaan ei ole unohdettu. Joukkojen liikuttelu on näyttävää.

Mukana on valtava joukko lahjakkaita esiintyjiä. Martinalla on tuplamiehitys, ja nyt nähty Sini Besis oli ainakin erinomainen roolissaan. Kaunisäänisenä ja karismaattisena esiintyjänä häntä on ilo katsoa lavalla. Niila Nousiainen on hyvä Magnus Vaasa, hällä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Shakespearelta napattu hupaileva kaksikko Rosenkrantz (Onni Nurmi) ja Guildenstern (Aapo Salonen) ovat hetkittäin jo liiankin hauskoja alive and kicking man -hokemallaan, mutta ei heistä voi olla tykkäämättä. Kaarina Hannuntytär (Riina Mattila) on heleä-ääninen ja loputtoman ymmärtäväinen mutta hänen vanhempansa (Annabella Grönlund ja Katariina Viinikainen) ovat läpimätiä ja kieroja ihmisiä - hienot roolityöt siis. Varsinaiset luihuiset!

Puolalaiset Jagellonican siskokset on varsin upea kvartetti, kiitos Aino Ingalsuo, Josefina Eerola, Sofia Rekonen ja Salli Myllymäki. Eikä kaikkien vaatteiden tarvitse olla epookkia, ei suinkaan. Pinkit ja liilat kevyttoppatakit ja lippikset sopivat ihan varsin mallikkaasti mukaan. Tuli jotenkin Hamilton-musikaali mieleen tästä nelikosta. Muutenkin monen ison hittimusikaalin kaikuja kuulee siellä ja täällä, eikä haittaa ollenkaan. Meillä on myös hovinarrit Dorothea ja Barbara, mutta ensi-illassa saimme nähdä lavalla vain toisen heistä hienoäänisen Olivia Nippulan esittämänä, mutta tuplaäänellä silti. Aaro Strömmer oli vallan katu-uskottava Juhana-herttua, samalla symppis mutta myös aavistuksen koominen. 

Yksi koskettavimmista kohtaloista/kohtauksista oli Juhanan jalkavaimo-Kaarinan naittaminen Vestgötelle (Samuel Yli-Jokipii) ja heidän todella kaunis duettonsa. Heleä-ääninen piispa (Alma Himanen) ansaitsee myös erityismaininnan.

Katsellessani ja kuunnellessani Hullua prinssiä jo kolmatta kertaa koin hienon oivalluksen: miten kaikki maailman tarinat kietoutuvat yhteen. Ja mitä enemmän lukee ja kokee erilaisia kertomuksia niin sitä enemmän niitä yhtymäkohtia huomaa ja voi kokea ahaa-elämyksiä: haa, tämähän viittaa siihen teokseen, ja tämä taas voisi olla kunnianosoitus siihen suuntaan. Se kannustaa kaivelemaan kirjoja ja myös nettiä, että mites se juttu taas menikään. En tiedä käykö teille muille ikinä näin? Varsinkin historiaa sivuavan esityksen nähtyäni janoan lisää tietoa niistä henkilöistä ja siitä aikakaudesta.

Ensi-illassa oli katsomossakin riehakas tunnelma ja varsinkin tennis/ilmakitarabiisissä innostuttiin. Meno on lavallakin vauhdikasta. Ihanaa kun yleisökin tempautuu mukaan!

Kaiken tuoksinassa Martinakin oppii että historiassa myös vaimoilla, siskolla ja muilla naisilla on iso ja tärkeä rooli - vaikka virallinen historiankirjoitus heidät usein sivuuttaakin. Hullu prinssi on kyllä ensisijaisesti naisten musikaali, vaikkei heillä muka olekaan merkitystä. Feministinen teos, kaikilla hyvillä tavoilla.

Haluaisin kuunnella musiikkia enemmänkin, eli olisikohan joku tallenne tulossa?

Vielä olisi 2 esitystä jäljellä, mutta liput menevät nopeasti. Eli kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa mitä suuri joukko taiteellisesti lahjakkaita nuoria voi saada aikaan hienon teoksen parissa. Jään innolla odottamaan Hullun prinssin seuraavaa tulemista.

Esityskuvien copyright Hilla Viljamaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erään itsemurhan anatomia / &, Circo Aereo, Teatteri Metamorfoosi - Tampereen työväen teatteri 11.4.2024

Halusin kovasti Erään itsemurhan anatomian alkuvuodesta &:ssa (eli Espoon teatterissa) mutta aikataulut eivät käyneet yksiin. Joten ihan parasta että tämä yhteistuotanto saapui myös Tampereelle vierailulle! Kiitos kaikille osapuolille että toitte tämmöisen hieman haastavamman teoksen suomalaisten katsojien iloksi. Moneen kertaan aiemminkin olen todennut että arvostan suuresti eri taidelaitosten ja teatteritalojen yhteisproduktioita.

Jaa miten niin haastava? No, näytelmä kertoo kolmen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären elämästä, ja kuolemasta. Eli aihekin on aika raskas. Sen lisäksi kaikkien kolmen tarinat kerrotaan näyttämöllä yhtäaikaa. Hieman jännitti että miten sitä pystyy seuraamaan kolmea päällekkäistä asiaa samaan aikaan. Mutta taitavan toteutuksen ansiosta asiassa ei ole mitään ongelmaa. Ei puhuta päällekkäin, vaan limittäin ja peräkkäin, ja Mirkka Nyrhisen nerokas lavastus porrastaa lavaa hieman, eli siinä on kolme tasoa. Myös Juho Rahijärven taitava valosuunnittelu ja Nyrhisen puvut tukevat eri aikatasojen erottelua. Käsiohjelmassa (ja teatterin aulatiloissa heijastettuna) on vielä värikoodit avattuna. Valuva vesi toistuvana elementtinä on hieno lisä; myös ilmapallojen runsas käyttö ilahduttaa.

Ohjaajat Sanna Silvennoinen ja Davide Giovanzana ovat onnistuneet työssään taitavasti - teos herää eloon ja aikatasoilla pelaaminen ei ole lainkaan kikkailevaa tai itsetarkoitus. Tämä esitys nyt vaan menee näin, ja kaikki soljuu eteenpäin hienosti. Ohjauksen lopputulos näyttäytyy katsojalle vaivattomana ja helppona, vaikka ei todellakaan sitä ole. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia.

Terhi Suorlahti on kotirouva Carol, joka elää 1970-luvulla, vaatteiden sävy on ruskea ja valaistus on lämmin. Hänen addiktoituva tyttärensä Anna (Roosa Söderholm) elää 2000-luvulla, ja Annan väri sekä vaatteissa että valoissa on vaaleanpunainen. Annan tytär Bonnie (Senna Vodzogbe) on lääkäri 2030-luvulla ja hänen värimaailmansa on valkoinen ja valot kirkkaat. Tämä auttaa tosi paljon hahmottamisessa, ja seuraaminen on yllättävän helppoa. Edes se että muiden osien esittäjät vaihtuvat, eli sama näyttelijä esittää eri hahmoja eri ajoissa, ei tee tästä liian vaikeaa.

Jos on aikatasokikkailu se näytelmän clue, niin tämä on myös oikeasti hieno tarina. Tai siis, kolme tarinaa. Koskettava ja kiehtova. Miten kaikkien naisten elämä kietoutuu myös Carolin ja tämän puolison Johnin ostamaan taloon, ja miten suvun ja sen naisten kohtaloiden painolasti kulkeutuu eteenpäin, sukupolvesta toiseen. Mikseivät he saa kierrettä katkeamaan. Miten lääkärit liittyvät naisten elämään, eivätkä hekään pysty pelastamaan heitä kohtaloiltaan, vain viivyttämään vääjäämätöntä. Tunnen suurta sympatiaa tätä naiskolmikkoa kohtaan. Välillä piti hieman miettiä mikä on unta, mikä totta, mikä kuvitelmaa.

Alice Birchin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren kääntämä teksti on toisteista, lauseet lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Toisteisuus auttaa aikatasoissa myös. Samat lauseet ja sanat toistuvat myös eri aikatasoissa ja välillä on myös simultaanisia sanoja. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta katsottaessa tämä on ihan selkeää. Ilmaisu on liikkeellistä, tanssillistakin. Välillä liikkeet ovat korostetun hitaita. Kohtaukset ja aikatasot liudentuvat toisiinsa saumattomasti.

Tärkeä osa esitystä on myös joidenkin hahmojen tulkinta isoilla Elina Sarnon rakentamilla nukeilla. Riina Tikkanen on paitsi taitava nukettaja myös ilmaisuvoimainen näyttelijä, ja hänen työtään on aina ilo katsoa. Tässä teoksessa kyllä kaikkien näyttelijöiden työtä on nautinto katsoa ja kokea.

Carol on tragedian ruumillistuma, elämän linttaan painama. Vaikka on rakastava ja tukeva mies (Samuli Nordbergin hienosti näyttelemä) ja kohta myös ihana lapsi. Hän itse toteaa ettei voi nyt lähteä kun on lapsi. Ainakaan kun lapsi on pieni. Lapsi ankkuroi hänet elämään, mutta joskus sekään ei riitä. Tyttärensä Anna on sen sijaan aika raskas ihminen, tai sellainen vaikutelma hänestä tulee. Miten se on vaikuttanut häneen kun oma äiti on koko lapsuuden ajan halunnut kuolla ja on masentunut. Bonnie sen sijaan ei pysty jakamaan elämänsä menetyksiä muiden kanssa, käpertyen itseensä. Hän kokee äitinsä lapsuudenkodin ahdistavana ja ajattelee sen myymällä pääsevänsä sinuiksi menneisyyden kanssa. Sitoutumiskammoisuus leimaa hänen ihmissuhteitaan. Sterilisaatio on hänen ratkaisunsa lopettaa tämä itsemurhien kierre heidän perheessään.

Näytelmän pääteema on äitien teot ja niiden periytyvyys, ja ylipäätään äiti-tytär -suhteet. 

Pauliina Palo tekee hersyvän roolityön Bonnieta kosiskelevana kalanaisena, ja myös kiinteistönvälittäjänä ja Carolin kaikkeen puuttuvana kälynä. Eero Ojalan monista rooleista mieleeni jäi erityisesti lääkäri-Felix ja Carolin kälyn hupaisa mies. Sillä kyllä, aiheestaan huolimatta esityksessä on paljon huumoria ja hauskoja henkilöhahmoja. Ei tämä mikään yksiselitteinen tragedia ole, vaan hyvin monitahoinen näytelmä.

Toinen näytös alkaa hienosti, kun kolmen aikatason naiset tanssivat erikseen mutta kuitenkin yhdessä. Tykkäsin kovasti sirkuksellisista ja nukketeatterillisista tehokeinoista. Katon rajaan laulamaan nostettu Carol on koskettava.

Viljami Lehtosen ja Maija Ruuskasen äänisuunnittelu ja sävellys on hienovaraista ja kaunista. Väliosien musiikit ovat outoja, vonkuvia ja tunnelmallisia. 

Kokonaisuutena Erään itsemurhan anatomia on todella kaunis näytelmä. Melankolinen mutta kaunis. Olisin halunnut kokea tämän vielä uudelleen, sillä sipulin lailla kuoriutuva tarina ja ihmiskohtalot ansaitsisivat vielä uusinnan. Monitasoista teatteria, joka mielessä!

Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.