Laulujoutsen - katastrofiballadi / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 3.5.2024

En todellakaan voinut jättää kokematta kuinka mahtava Aurinkoteatteri valtaa taas Kansallisteatterin lavan. Edelliset kerrat Maa-Tuska 2016 ja Atlantis 2018, ovat jääneet mieleen sekoboltsimaisina ilotulituksina, ja Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen jatkaa samaa sarjaa. Huima spektaakkeli joka yhdistää musiikkia, historiallista draamaa, uskomattomia juonenkäänteitä, absurdia farssia ja ties mitä kaikkea. Kutkuttaa mun nauruhermoa just sopivasti, mutta suureksi harmikseni katsomo on puolityhjä. No, ihmisten oma häpeä jos eivät ymmärtäneet tätä herkkupalaa tulla katsomaan (ja nyt on jo myöhäistä sillä esitykset loppuivat jo).

Laulujoutsen käsittelee vallankäyttöä, yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa sekä ennenkaikkea talousjärjestelmiä ja rahankäyttöä. Kaiken tämä se käärii herkulliseen ja varsin absurdiin 1600-luvulle sijoittuvaan merirosvoseikkailun kaapuun. Mustanoja on tehnyt taustatyötä huolella, mutta katsoja saa pääasiallisesti hirnua naurusta. 

Pääporukka on näyttelijäseurue (kas, nimeltään Aurinkoteatteri) joka onnistuu yleisen sekasorron tiimellyksessä paeta turkulaisesta putkasta. Eletään 1600-luvun alkua ja Kustaa II Aadolf esitetään aika höperönä ja puolisokeana hupsuna (Shakespearen Lear tulee vahvasti mieleen) - Paul Holländer on mainio tässä. Sattumien summana kunkku eksyy teatterilaisten matkaan, kun he hyppäävät Suomen Joutsenen kyytiin. Turun palo jää loimottamaan retkikunnan taakse kun alus miehistöineen suuntaa maailman merille. Tarinankuljetusta auttaa surumielinen demoni (balladeeri), jota Niklas Häggblom oivallisesti tulkitsee. 

Retkueen matka kulkee Venetsian kautta Hispanjoolan sokeriplantaaseille ja matkaan tarttuu lisää outoa ja hullunkurista porukkaa. Juonenkäänteitä riittää, samoin outoja sattumuksia. Kaiken alla on kuitenkin terävä kritiikki joka sohii vähän sinne ja tänne, enimmäkseen kuitenkin vallanpitäjille. Monellekin ehkä peiliinkatsomisen paikka. Itselleenkin osataan nauraa, siis teatterintekemiselle.

Porukan holtitonta menoa on ilo seurata, eikä vähiten ihan huikeiden näyttelijäsuoritusten ja taitavan henkilöohjauksen ansiosta. Teatteriryhmän ohjaajana Sanna Hietala, dramaturgina Miko Kivinen, tuottajana Antti LJ Pääkkönen ja näyttelijänä Nora Raikamo. Varsinainen nelikko! Matkoillaan törmätään tiedemies Galileoon (Milka Ahlroth), sotapäällikkö Othelloon (Matti Leino), tohtori Moreauhun (Petri Manninen), kardinaali/inkvisiittori Bernardoon (Volter Putro), kauppias Marcopoloon (Marja Salo) kuin ase- ja kelloseppä Lilithiin (Sonja Silvander-Valo). Hurjia tyyppejä joista kuoriutuu monenlaisia kerroksia. Mahtuu mukaan myös turkulaisia pormestareita, alkuasukas sekä zombeja.

Sen lisäksi että näyttelijät pelittävät niin toimii visuaalinen puolikin. Kaikki on vähän groteskia ja yliampuvaa. A. Karttusen värikylläinen lavastus, Noora Salmen huikeat ja monipuoliset puvut, Max Wikströmin innovatiivinen valosuunnittelu sekä Kaija Heijarin maskeeraus ovat kaikki kaunista katsottavaa. Ja on meillä aika messevät videojututkin, kiitos niistä Rasmus Vuori. 

Lisäksi korvia hellitään Juuso Voltin musiikilla, joka pohjautuu kansanlauluihin, Joutsenlampi-balettiin, ja ennenkaikkea renessanssiajan messumusiikkiin mutta onnistuu silti olemaan hyvin uniikkia taitavien sovitusten vuoksi. Maura Korhonen on äänisuunnittelulla saanut vielä kokonaisuuden toimimaan. Erityisesti kiitän Heini Maarasta zombieiden ja vainajien suunnittelusta eli nukketeatteria taas mukana, mahtavaa!

Tämmöisessä tekstissä on tasoja, viittauksia, lainauksia ja kommentteja niin paljon että vaatisi useamman katsomiskerran sekä laajemman yleissivistyksen kuin mitä allekirjoittaneella on. Silti sain tästä ihan valtavasti irti. Juonenkäänteitäkin on enemmän kuin viidessä norminäytelmässä. Tykkään kovasti kun näytelmä haastaa katsojaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaankin esitystä ja asioita yleensäkin. Ja silti se voi olla samalla ah niin viihdyttävä!

Erityiskiitos informatiivisesta ja värikkäästä käsiohjelmasta, jossa avataan näytelmän käsitteitä. Se on se esityksen faktaosio, jos näyttämöllä mennäänkin fiktion keinoin. Ja ilmainen! Ylipäätään painettu käsiohjelma alkaa olla kohta harvinaisuus.

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kettutytön paluu / Aurinkoteatteri 12.1.2024

Olipas taas mainiota teatteria! Helsinkiläisen Aurinkoteatterin Kettutytön paluu on itsenäinen jatko-osa vuoden 2017 Saalistajat ja 2020 Tätiratsastajat duolle, jotka molemmat onnekseni sain kokea. Ja meno ei ole lainkaan taas hiipunut, päinvastoin. Turbovaihde päälle ja tällä kertaa kyytiä saavat niin turkistarhaus ja eläintenpito yleisemminkin, luonnonsuojelu kuin rokkibändihommatkin. Suositusikärajana on 15 v ja sen verran mustaa huumoria ja rankkaa kuvastoa lavalla nähdään, että kenties ihan oikeutettuakin. Toisaalta taas, tämän päivän nuoret kohtaavat somessa ja netissä varmaan paljon pahempiakin asioita...

Sanna Hietalan käsikirjoittama ja ohjaama reilu kaksituntinen esitys sukeltaa tällä kertaa syvälle pohjanmaalaisen perheyrityksen syövereihin. Bisneksenä turkistarhaus, ja sitä pitää jonkunlaisessa rautaisessa otteessaan melko myyttinen isoisä, jota emme koskaan näe lavalla, mutta sitäkin voimakkaammin saamme aistia hänen läsnäolonsa. Kunnes...

Hänen poikansa Hannu (Niklas Häggblom) tuskistelee monenkin asian kanssa, ja niistä oma kuolema ja koko turkisalan alasajo ei liene pienimpiä murheita. Välillä Häggblom kanavoi mainiosti Jack Nicholsonia ja hulluus tuntuu tihkuvan ihohuokosistakin. Miltä se tuntuu, olla oman elämänsä sivuhenkilö? Kettutarhan ainoa avustajakin on häippässyt Närpiöön kurkkufarmille töihin... 

Tämän tytär Laura (Wilhelm Grotenfelt) koittaa saada aikaan taideprojektia koululle, koko 14-vuotiaan energialla. Mutta kun pitää koittaa huolehtia isästäkin, tämä kun tuntuu olevan aika holtiton. Oman identiteetinkin kanssa on niin ja näin, muistaako kaikki vielä kutsua Ren-nimellä. Sitten on toki vielä ihana rakas vihreä lemmikkiturkiskettu Lumiukko. 

Vaan reliefiprojektiin apuaan antaa aiemmista esityksistä tuttu teini-ikäinen luontodokumentaristi Pamela Kåla (Paul Holländer), 14 v hänkin. Välillä luontotutkijan ote saa tytön valtaansa ja kuulemme näitä pieniä dokumentaarisia siivuja.

Keskelle kaikkea tätä saapuu hääräämään Pamelan kulahtanut rokkikukkoveli "Håkki" Kåla (Nora Raikamo) jonka letinheilautukset ovat legendaarisia, sekä tämän reppana bändikaveri Janne (Milla Kangas) joka toimii myös väkivaltatyöntekijänä. Kaikenlaista säätöä seuraa ja välillä saa nauraa ihan kippurassa ja sitten taas miettiä että voiko tälle nauraa. Huumori on pikimustaa ja absurdia ja välillä touhu lipsahtaa ihan sekomeiningiksi. Vaan paketti pysyy kasassa ja jonkunlaiseen loppuun päästään. Ei ehkä niin seesteiseen. Ja meille katsojille on varattu luontoaktivistien rooli.

Tytöt vetävät trokattuja tabuja, ja erilaisia shamanistisia matkoja tekee yksi jos toinenkin. Jannen ja Hannun bromance on melko liikuttava. Opin tarhakettujen lahtaamisesta enemmän kuin haluaisin, koska tarvitseehan Ren toki 200 kettua reliefiinsä. Sitten on vielä kiivaita palopuheita, messiaanisia saarnoja, maailmojasyleileviä riittejä. Tekstiä piisaa, hengästyttävällä tahdilla. Kunnes Imagine pärähtää soimaan. Jokainen hahmoista on omalla tavallaan hukassa, yksin oman ahdistuksensa kanssa. Miten valtavan hienosti näyttelijät tätä tulkitsevat.

Heini Maarasen lavastus on runsaudensarvi ja roinaa on lavalla ylenpalttisesti. Kaiken taustalla kummittelee keskitysleirimäinen turkistarha, pelottavine portteineen. Hannun epäsiisti asunto ja Renin piilopaikkana soputeltta autonrengaskummun päällä. Siellä täällä on kuormalavoja, pressuja ja kaatopaikkamainen tunnelma. Nyt ollaan kyllä todellisen ränsistyvän ja kurjistuvan Suomen ytimessä. 

Ada Halosen valosuunnittelu ja Matias Koskimiehen äänet ja musiikki luovat yhdessä hetkittäin jo hieman klaustrofobisen kauhutunnelman. Välillä joutuu istumaan penkin reunalla ja jännittämään tuleeko kesk... anteeksi turkistarhan portista  itse Arvi-vaari vai mutatoitunut tarhakettu. 

Noora Salmi on suunnittelut hykerryttävän garderoobin näille oudoille hahmoille. Kolmosdivarin rockmiehet tunnistaa kyllä sellaisiksi kilometrien päästäkin, ja teinitytöt ovat aika övereitä, sillonkin kun eivät ole. Pienissä hepenissä keikistelevä Ren on aika reppana. Ja sitten on toki todella taitava maskeeraus, kiitos Kaija Heijari! Peruukit ja muut tykötarpeet loihtivat kyllä esiintyjistä aivan roolihahmonsa. 

Kyllä pitää kiittää koko loistavaa työryhmää räiskyvästä teatterivuoden aloituksesta! Meno oli hetkittäin holtitonta ja paljon asioita saattoi mennä ohi koska tempo oli hetkittäin aikamoinen. Silti tuumaakaan tai tavuakaan en muuttaisi. Star Wars -viittauksista bonukset. Munasillaan heiluva rumpali saattoi piirtyä verkkokalvoilleni hautaan asti. Lopun punkveto oli rock!

Esityskuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tätiratsastajat / Aurinkoteatteri 30.9.2020

Kolme vuotta sitten näin Aurinkoteatterin esittämän Saalistajat-esityksen Tampereen Teatterikesässä. Jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus. Asialla sama porukka kuin nytkin, ohjaaja-käsikirjoittaja Sanna Hietalan johdolla. Tätiratsastajat olikin itsenäinen jatko-osa Saalistajille. Ei kyllä mitenkään vaadi katsojalta Saalistajien näkemistä nauttiakseen Tätiratsastajista.

Samanlainen luontodokumentti-ajatus tässä on taustalla. Tässäkin tapauksessa havainnoitsijana on Paul Holländerin esittämä Pamela Kåla, teinityttö joka käy tallilla. Aina välillä hän muuntautuu tallin asukkaiden elämää kommentoivaksi oman elämänsä David Attenborough-sivupersoonaksi. Ja kyllä tässä laumassa riittääkin tarkasteltavaa! Tallilla opettajana toimiva Benita Stjärnfall (Milla Kangas) on raivokas ja pirskahteleva, minuutensa kanssa kamppaileva wannabe-rocktähti, joka purkaa hevostyttöihin monenlaisia patoutumiaan. Varsinainen tähdenlento! Benitaa luotsaa (ja koittaa vähän suitsiakin) toinen tallinomistaja Helena (Niklas Häggblom), joka on huolehtiva ja lempeä. Jatkuvasti kaikkia muitakin paapova äidillinen Helena on oiva vastavoima Benitan aggressioille. Järkyttävän hyvät roolityöt, kaikilta.

Loistavan näyttelijäporukan täydentää Nora Raikamon hurja ja kliseinen heviäijä, ja Pamelan veli, Håkan "Håkki" Kåla, joka tuo kyllä niin autenttisesti kaljasieppo-omanelämänsärocktähti-öykkärin eläväksi, sekä Wilhelm Grotenfeltin neuroottinen naapuri-Jarno, jonka ihastus Pamelaan kantaa läpi harmaan kivenkin. Tämä viisikko sekoilee, kipuilee, naurattaa ja vähän melkein itkettääkin. Nää tyypit on kyllä ihan hulvattomia, kovin inhimillisiä, vaikka tokin hyvin äärimmäisyyksiin viritettyjä. Jokaisessa on tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta myös sympatiaa herättäviä. Kaikki vetävät roolinsa kyllä antaumuksella ja todellisella heittäytymisasenteella.

Tätiratsastajat pohtii valtaa sekä unelmia ja niiden toteutumista, tarkastelee tallimaailman (ja vähän rockkentänkin) hierarkioita ja ihmisten suhteita. Naisten valtaama tallimiljöö on ihan oikeasti todella hierarkkista, ellei se sitten ole radikaalisti muuttunut omilta heppatyttöajoilta. Hietala on jossain haastattelussa sanonut että halusi myös tutkailla naisvihaa, nimenomaan miksi naiset vihaavat naisia. Pohtia voi myös se miksi miehet esittävät naisia Tätiratsastajissa. Jäin myös miettimään miksi Jarno-ressu on alistetun oloinen, asuu liiterissä ja pitää kaulapantaa. Hienoisia alistamiskuvastoviitteitä nähdään muutenkin, mm. suitsittu hevimuusikko, ja kaiket piiskanheilutukset. Ja harvassapa esityksessä käsitellään mm. teinitytön menkkoja. Tabut ovat tehty rikottaviksi.

Pikkuhiljaa meille selviää myös mitä mörköjä Benitan menneisyydessä vaanii, ja ehkä moni katsoja alkaa tuntemaan sympatiaakin tätä aggressiolla ympäristöönsä reagoivaa naista kohtaan. Hietala ja näyttelijät ovat rakentaneet kovin inhimillisiä hahmoja, jotka puhuvat niinkuin aidot ihmiset. Teksti on myös todella kiinni ajassa ja sen ilmauksissa: kehopositiiviset reidet! Håkki pohtii tallille tultuan ettei tälläisessä pillunhajussa pysty ajattelemaan selkeästi, hmmm...

Heini Maarasen tallilavastus on käsittämättömän autenttinen! Kaikki ne loimet, riimut, kuolainrivit ja satulahuovat tuovat kyllä tallin ihan just eikä melkeen eläväksi. Ilmassa leijaileva heinänpöly. Kaiken kruunaa mahtavan aidonoloinen Pimu-heppa, joka inhoaa miehiä traumatisoiduttuaan ravihommissa. Noora Salmi on loihtinut huiman puvustuksen missä tallilook kohtaa kasarihevin. Ja nurkassa soittavan hevibändin ulkoasu tuo mieleen monia takavuosien tähtiä (Slash! Lemmy!) ja Benitan hapsutyyli yhdistää hevin ja hepat saumattomasti. Kaija Heijarin maskeeraus oli ihan tosi makeeta, kaikenlaiset yksityiskohdat kuten Helenan tukan juurikasvu ja Håkanin parta olivat tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia. Ja Benitan Vince Neil/David Lee Roth/kuka vaan blondi kasarihevari -look.

Musiikki ja äänisuunnittelu oli kanssa kohdillaan, Antti Ikosen käsialaa.  Esityksessä kuullut ikoniset heviballadit sekä omat biisit (mm. tyttöjen maineesta) iskivät hyvin johonkin sisimpään. Kitarabattle sai ainakin minut miltei tikahtumaan nauruun, varsinkin kun selvisi missä ja keneltä Helena oli kepitystaitonsa hankkinut. Kari Vepsä oli kyllä muutenkin mainittu...

Joo, mullakin on heppatyttötausta, eli siksikin pidin tästä paljon. Ja joo, mullakin on hevitausta, eli pystyin jotenkin samaistumaan myös Benitan kipuiluihin. Väliaikakeskusteluja sivusta kuunnelleeena aika monella muullakin oli hevostaustaa. Toisaalta taas joillekin oman menneisyyden kohtaaminen saattoi olla liikaa, vai oliko esitys vaan liian groteski ja raju, koska muutama katsoja lähti pois jo ennen väliaikaa. 

Kolmen tunnin esitys on hieman liian pitkä ja rönsyilevä, jostain kohtauksista olisi voinut kyllä nipistää hieman. Silti tämä jaksoi viehättää ja vähän välillä ravistellakin - näinkin näitä asioita VOI käsitellä. Toivoisinpa näkeväni tämänkin Teatterikesässä ensi vuonna. Monenlaisia juttuja sitä kolmeen tuntiin saa kyllä mahdutettua kun on hyvät tekijät.

Bonuksena oli ihanaa tavata katsomossa yksi suosikkinäytelmäkirjailijoistani ja rupatella hieman. 

Kuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Atlantis / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 28.4.2018

Sen verran vinksahtaneita esityksiä Aurinkoteatteri on aikaisemminkin tehnyt, että kevään must see-listalle pääsi myös tämä uusin, Kansallisteatterin kanssa yhteistuumin toteutettu Atlantis. Ja huh että oli värikästä menoa Kansiksen Pienellä näyttämöllä! Aivan päätöntä touhua, mutta huikean nautittavaa.

Mitä ihmettä tästä voisi kertoa, niin että se avaisi lukijalle edes osan siitä loistavasta ja lumoavasta  kokemuksesta mihin katsoja tuli tempaistuksi mukaan? Voi tätä katsella ihan kreisinä fantasiasatunakin, taitavasti punottuine maailmoineen, mutta voi sieltä kaivella kritiikkiä nyky-yhteiskunnan menoakin vastaan. Tai sekä että. Fantasia missä on ankaraa kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan, jes! Ei ihan jokapäiväistä herkkua teatterissa.

Alussa todella riemunkirjava kääpiöjoukko rummuttaa Boleroa erivärisillä sienirummuilla, ja suurmanaaja, valkoinen peikko Alvis (Leea Klemola) pistää joukolle tahtia. Hypnoottista. Katsojille tapahtumia valottaa peikkokaksikko Roketrolli (Vilma Putro) ja Kontrolli (Jussi Lehtonen) - trolli kun trolli - joista toinen hiipuu (käyden lopulta tarpeettomaksi) ja toinen vahvistuu esityksen aikana. Meno on niin absurdia, että katsoja on aivan hervoton sekä nauramisesta, että monttu auki ihmetyksestä; näinkin voi teatteria tehdä! Upeat lastenohjelmahenkiset projisoinnit ja taustakuvat toimivat tässä ympäristössä paremmin kuin hyvin. Käsikirjoittaja & ohjaaja Juha Mustanojan luomaan satumaailmaan tempautuu mukaan kyynisinkin katsoja. Yhteistyö kahden hyvin erilaisen teatteritalon kanssa tuntuu toimivalta. Yleisö on erinomaisesti läsnä koko esityksen ajan. Välillä meno on kuin rokkikonsertissa!

Juuso Voltin säveltämät ja Mustanojan tekstittämät hersyvät biisit, vierailevat arkkidemonit ja älykääpiöt ja koko tämä sakki. Huh huh. Alvis koittaa opetella "inhimillisemmäksi" johtajaksi, mutta pieleen menee. Infrastruktuuri sortuu kun kultahuuma valtaa kääpiöt. Niin siinä käy kun alkaa ahneeksi. Pakko se on jättää maapallon ytimessä sijaitseva kääpiökoti Sooria Mooria ja etsiä parempia seutuja. Näin alkaa matka kohti tarunomaista Atlantista. Mutta Kraaken sanoo, ettei mikään yhteiskunta voi silleen toimia että kaikki tieto on vapaasti saatavilla. Näinhän sitä kansaa pidetään pimennossa, ja kurissa. Onko heillä oikeus tietoon, kas siinäpä kysymys.

Jopa alkavat kääpiöt tehtailemaan napalmia, vain hukatakseen napalmipussinsa. Suurmanaaja Alvis toimii kaksoisagenttina ja manipuloi kääpiöressukoita. Jotka ovat kyllä täysin vietävissä, tahdottomia vätyksiä. Vai ovatko? Aristoteleen reseptikirjaksi naamioitu Runousoppikaan ei avaudu, mutta kyllä sitä näytelmää voidaan koittaa tehdä. Vaan komediaapa varten tarvitaan teatteri. Ja tiede voi mennä hakaristin muotoon, jos ei osata enää komediaa. Niinpä! Ratkaisu: voisiko Aurinkoteatteri olla kaikki se mikä tieteestä ja sivistyksestä jää jäljelle! Niin, voisiko?

Atlantis kierrättää hykerryttävästi monia fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta/elokuvista tuttuja elementtejä, kuten vaikkapa Star Wars-lasermiekkoja ääniefekteineen. Yksi suosikkini on pohjanmaalaisesti haastava Kraaken (äänenään Antti L J Pääkkönen). Lavalla nähdään myös huilulla taituroiva Leea Klemola, joka saa muutenkin oivallisia hepuleita lavalla.

Kääpiöjoukossa kukin on oma uniikki persoonansa, kaikki kuitenkin laumasieluisia hömelöitä joita Alvis manipuloi. Mutta hurraa Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Karin Pacius, Antti L J Pääkkönen ja Nora Raikamo. Loistavan vähäeleistä näyttelijäntyötä, mutta kipunaa löytyy juuri sopivasti. Mikä ensemble!

Mustanojalla on selkeä (ja varsin värikäs) visio, jota upeasti toteuttavat mm. Anne Karttunen monipuolisessa lavastuksessaan, Noora Salmi UPEASSA puvustuksessaan ja Pietu Pietiäinen valosuunnittelussaan. Niin ja nukketeatteriguru Heini Maaranen, joka oli mukana Kansiksessa myös Hurmeen Lemminkäisessä, on loihtinut demoni"nuket". Maskeeraukset on myös aika vinkeän upeita. Ai niin, ja kuten Aurinkoteatterilla on tapana, käsiohjelma on huippu!

Kaiken kaikkiaan hurmaava esitys. Suloinen sekamelska; kertaakaan ei liki kolmen tunnin aikana tullut tylsää hetkeä, että olisi alkanut vilkuilemaan kelloaan. Päinvastoin, sitä toivoi että tämä hauskuus ei loppuisi lainkaan!

Loppuun vielä se ydinajatus näytelmän loppulaulusta, aika tutuin sävelin...

Oodi tiedolle -biisin kertosäe:

Tieto on kaikkein tärkein, 

tieto on valtaa, se kuuluu jokaiselle, 

tietäminen on oikeus, 

se kuuluu meille kaikille!

No näin on!

Kuvien copyright Sakari Kiuru.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saalistajat / Aurinkoteatteri, Teatterikesä 9.8.2017

Viime vuoden Teatterikesässä Aurinkoteatterin Maa-Tuska oli käsittämätön sukellus ties minne, joten itsestäänselvyys oli että Saalistajat piti myös nähdä, kun sekin nyt ohjelmistoon pääsi. Ja ei tarvinnut pettyä. Esitys oli juurikin niin räävitön, hillitön, värikäs ja absurdi kun kuvittelinkin. Tai oikeastaan vielä enemmän.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Sanna Hietala ruoskii näyttelijänelikostaan kaiken irti. Saalistajissa sananmukaisesti heittäydytään menoon mukaan. Perhedraamaa luontodokumenttitwistillä tai jotain sellaista. Tai perhehelvettiä, ihan miten vaan. Luontotutkija David Attenboroughin tyyliin tutkii ja dokumentoi erään alfanaaraan johtamaa laumaa. Kuulemme tutkijan äänen, ja näemme hänet työn touhussa, naishahmo Pamela Kålan (Paul Holländer) saappaissa. Vai onko Pamela sittenkin teini-ikäinen naapurintyttö? Lauman alfanaaras Armi Salin sekoilee, skitsoilee, tahtoo laulamaan karaokea, nappailee kaikenlaista ja on aivan pöyristyttävän rivo ja ihana. Niklas Häggblom tekee sellaisen roolisuorituksen hirviöäiti Armin roolissa etten vähään aikaan muista nähneeni moista. Armi on aivan mahdoton tyyppi, mutta silti jotenkin sympaattinen. En haluaisi kohdata häntä pimeällä kujalla, enkä oikein päivänvalossakaan. Ei ihme että lapsensa pitävät tätä kahlittuna talonrötiskönsä eteen. Kaikessa överiydessäänkin Armi on kyllä varsinainen oman elämänsä (anti)sankari. Lopuksi saamme vielä Armin kitarasoolon!

Lapset sitten. Aikamiespoika Jarno (Wilhelm Grotenfelt) haaveilee koiransa kouluttamisesta, mutta rekkuraiska asuu suljettuna autonromiskoon. Romiskoon joka taitaa olla riivattu. Vanhaa palveluskoiraharrastajaa (minua) katsomossa naurattaa. Sähköpannasta taitaa olla enemmän hyötyä ihmisten kaulassa (bonuspisteet Grotenfeltille huikeista kaatumisista ja sähköiskukiemurteluista!). Lääkearsenaaliaan ahkerasti hyödyntävä tytär Helli (Milla Kangas) ilmaantuu paikalle vuosien tauon jälkeen, kotitalonsa myyntiaikeet mielessä. Valitettavasti mörskä ympäristöineen (ja irtipäässeine Armeineen) ei taida olla joka ostajaehdokkaan mieleen, ei ainakaan jyväskyläläisen arkkitehdin. Vastarannalta satunnaisotannalla ammuskeleva tyyppikään ei paikan arvoa nostane. Naaraiden välinen valtakamppailu tulee olemaan ankara!

Tämä nelikko ryöpsähtelee, sekoilee, haahuilee, välillä lauraa lurittelee, paneskelee (sekä patjan että toistensa kanssa), tappelee, koheltaa ja aiheuttaa katsojissa hillittömiä nauruntyrskähdyksiä.

Yltäkylläisessä puvustuksessa kaikkien irtomahat hyllyivät ja lavastuskin on ryöppyävän runsas ja roinantäyteinen. Kiitos molemmista Raisa Kilpeläiselle.

"Minä tiedän millaista on elää marginaalissa" - tämän nähtyäni minäkin tiedän.

Nämä ihmisreppanat ovat jollain tapaa kesyttömän luonnon viimeinen linnake. Mutta mitä niille pitäisi tehdä? Terapoida lisää, lääkitä vai sulkea laitokseen? Vai odottaa kunnes evoluutio hoitaa hommansa ja lauma kuolee omaan sisäsiiittoisuuteensa, mahdottomuuteensa tai vain juo itsensä hengiltä? Tämä laji on kuitenkin jo uhanalainen, koska luonnonsuojelijat eivät ole siihen tykästyneet. Helpompaa suojella söpöjä ja rauhallisia eläimi. Ja on se kumma kun homoille ja apinoillekin on omat etujärjestönsä, mutta kukaan ei suojele Armia. Niin, on se kumma. Elämä on siinä mallilla ettei ambulanssikaan enää suostu tulemaan paikalle. Armin piikki on kuulemma täynnä.

Villi luonto, luontokappaleet ja niiden kesyttäminen. Eläimien käyttö ihmisen tarpeisiin. Eläinten ja ihmisen suhde. Näitäkin teemoja tässä sekoilussa sivutaan.

Kieli on rönsyävää, puhe karkeaa. Kaksi tuntia ja vartti meuhkaamista. Toisessa näytöksessä viretaso hieman laski, mutta meno ei hiipunut kuitenkaan. Siinä kun sisko ja sen veli vetävät duettoa hoitoonlähtemisestä on kyllä nauru kaukana. Vaikka muuten sai nauraa melkein hysteerisesti, liki taukoamatta.

Aivan sekoboltsi perhe ja sekoboltsi näytelmä. Rakastin sitä ehdoitta!


Valokuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maa-Tuska / Aurinkoteatteri, Tampereen Teatterikesä 2.8.2016

Heti kättelyssä tarttee sanoa että tämä on yksi värikkäimpiä, absurdeimpia ja oudoimpia esityksiä mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Aurinkoteatterin Maa-Tuska on hilpeänkarhea "musikaali", jossa outo joukko jättää vuonna 1891 taakseen palavan Pietarin ja matkaa junalla kohti Siperiaa. Kunnes juna joutuu sivuraiteille, ja kulkee suomaisemien halki kohti Kuhmoa.

Lavastus (Anne Karttunen) ja puvustus (Noora Salmi) ovat yliampuvan krumeluurisia ja koukeroisia ja näyttäviä. On rullakon päälle rakennettua Baba Yagan mökkiä, on upeilla siivillä ja kaksipäisellä kotkalla varustettua pyörätuolia. Ja ne Kaija Heijarin suunnittelemat maskeeraukset! Ja upeat peruukit ja kampaukset! Visuaalisuus ja värikkyys ihan vyöryi katsomoon.

Energiaa tästä Juha Mustanojan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä ei kyllä puutu. En voi myöntää pysyneeni kärryillä kaikessa pyörityksessä, mutta viihdyin silti. Tässä saavat kyytiä taiteentekijät, poliitikot, paskanjauhajat, retoriikan harrastajat, keskiluokka. Miksi taidetta tehdään? Se on hyvä kysymys... Esitys on kaikinpuolin räävitön, kuvia kumartelematon ja hulvaton. Jotenkin tulee tunne että esitys pitää peiliä katsojan edessä että näkisimme oman tyhmyytemme ja pinnallisuutemme. Minä ainakin tunnen itseni hetkittäin todella sivistymättömäksi moukaksi tätä katsoessani.

Hahmogalleria on oudon sekava ja grosteski. Junassa matkaavat hellyyttävästi änkyttävä aatelinen prinssi Ivan (loistavan lauluäänen omaava Antti L.J. Pääkkönen), pyörätuolissaan tukkijätkän lailla kiroileva Kaunis Vasilisa (ihana Sanna Hietala), murtaen puhuva Elena Petrovna Blavatsky (myös upeasti laulava Oona Airola), neekerin ja karhun lemmenleikkien tulos Pushkin (Paul Holländer) ja mesmerisoiva Rasputin (Miko Kivinen). Näiden sielut varastaa ja maatuskanukkeihin säilöö varsin näyttävä ilmestys eli shamaani-noita Baba Yaga (hillittömän upea ja hauska Nora Raikamo), joka mennä läpystää kananjaloillaan ja värikkäine kasvoineen...

Musorgskin Näyttelykuvia soi, juna jyskyttää menemään, on outoa ja vallankumouksellista ja säkenöivää. Pelataan venäläistä rulettia, juodaan vodkaa, soitetaan balalaikkaa ja vedetään naamaan blinejä. Tunnelma on yltäkylläinen ja raskassoutuinen eli hyvin slaavilaista menoa. Baba Yaga värvää Rasputinin Ohranaan etsimään junasta viimeistä henkiinjäänyttä Romanovin perheen jäsentä, ja toisaalta myös surma-aikeisen nihilistin. Rasputin käy toimeen, valtavan magneetin avulla.

Jotenkin huvittaa kun tämä teatteriseurue (Keisarillinen Aurinkoteatteri) jää ilman taiteellista johtajaa, sen jälkeen kun Stanislavski sai surmansa Ivanin kanssa venäläistä rulettia junassa pelattuaan. Huvittaa myös, kun Baba Yaga jakaa sukset seurueelle: "saatte hiihtää niin ei vituta". Lauluina kuullaan slaavilaisklassikoita uudelleensovitettuina, ja ennenkaikkea sanoitettuina. Käsiohjelmassa (joka sinällään on varsin hyvä tietopaketti kaikenlaisia esityksen käsittelemiä teemoja) on myös laulujen sanat, iso kiitos siitä!

Baba Yaga laulaa (hieno balalaikkaimitaatio), Rasputin vetää breakdancea taustalla. Ivan toimii kuurojen tulkkina (erityisesti vittu jäi mieleen kovin kuvaavana viittomana!) ja taitaa myös korttitemput. Elenan lauluäänen vibra on mykistävä. Lopulta kaikki Kuhmon ja Vladivostokin välillä tuhoutuu, liekö siihen syynä Elenan värilliset ja värähtelevät kristallit? Onneksi Baba Yagalla on aurinkoteatterilaisten sielut tallella maatuskoissaan...

Välillä tuli mieleen opiskelijoiden speksinäytös, ilman omstart-huutoja. Vähän kaikkea ja yltäkylläisesti. Välillä mietin myös Saisio & Tuurna kaksikon Slava!:a. Tästä ei enää show parane. Esitys venyy liki kolmetuntiseksi, joka ei ole litimärin kengin ja sukin (osuin rankkasateen ja reakuuron yllättämäksi) kovinkaan kivaa. Mutta olipas se elämys!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Valokuvien copyright Sakari Kiuru