tiistai 31. tammikuuta 2017

Kissa kuumalla katolla / Tampereen työväen teatteri 31.1.2017

Jos joku saa puhallettua vanhoihin klassikoihin uutta ytyä ja raikkautta, niin se on kyllä ohjaajavelho Miika Muranen. Siinä yksi syy lisää odottaa TTT:n syksyn uutuutta eli Viulunsoittajaa katolla.

Viulunsoittajasta vielä viis, mutta millainen oli Murasen ohjaama Kissa kuumalla katolla? Vaikka Tennessee Williams kirjoitti tekstinsä jo 1955, niin näytelmän teemat ovat niin kovin tätä päivää edelleen. Pollittit ovat ulkoisesti ns. normaali perhe, mutta sisältä kaikki ovat jollain tavalla rikki. Dysfunktionaalinen perhe kaikkine näkyvine, ja haudattuine, traumoineen. Isän syntymäpäivät, iloitaan ja juhlitaan, mutta pinnan alla kiehuu ja kuohuu. Murasen tulkinta on raikas ja moderni. Ja Trumpin valtaannousun myötä taas todella ajankohtainen. Hieno teksti on aina hieno teksti.


Näin lokakuussa Turun kaupunginteatterin erinomaisen version, ja siinä mielestäni Big Daddy ja Big Mama olivat tarinan keskiössä. TTT:n versiossa taas heidän nuorempi poikansa Brick ja tämän vaimo Maggie ovat ne keiden ympärille kaikki kietoutuu. On mahtavaa että vaikka kaksi isoa teatteria tekevät saman näytelmän näin lähekkäin, niin versiot ovat erilaiset kuin yö ja päivä. Tottakai teksti on pääsääntöisesti sama, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaikki muu sitten eroaakin. Ei saisi verrata kahta erilaista tuotantoa, mutta väkisinkin sitä mielessään vertailee. Ei huolta, sillä pidin molemmista kovasti.

Heti aluksi tehdään selväksi yksi asia eli Brickin ja tämän pelikaverin Skipperin suhteen laatu. Näemme puolialastoman pelaajan nojaamassa sänkyyn, olutta pullon suusta juoden, pelipaitansa heitettynä rennosti sängyn päätyyn. Toinen mies lähestyy, sanattomasti ottaa oluthuikan, ja sitten miehet suutelevat. Ja poistuvat yhdessä, selkeästi onnellisina ja raukeina ja tyytyväisinä. Brick ei muuten koko näytelmän aikana näytä yhtä onnelliselta kuin tässä; hän ei luo pitkiä katseita vaimoonsa eikä kosketa tätä hellästi.


Tämän hyvin intiimin ja sensuellin kohtauksen jälkeen on katsojan ehkä vaikea ymmärtää miksi Brick jatkuvasti kiistää suhteensa Skipperiin (tai lähinnä heidän suhteensa intiimiyden). Kunnes lopulta hänelle selviää totuus. Hän on itsekin uskonut omiin valheisiinsa. Tämä Brickin sisäinen kamppailu ja tuska, ja lopulta tietynlainen seesteisyys, tai asioiden hyväksyntä ja luovuttaminen, on Murasen tulkinnan yksi oleellinen puoli. Vai oliko alkukohtaus vain Brickin mielikuvitusta?

Miten isän charmikkaasta suosikkipojasta ja lupaavasta urheilijasta tuli murheensa viinaan hukuttava ja kaikki tunteensa kieltävä/piilottava mies? Brickin silmissä Skipperistä on tullut suorastaan myyttinen hahmo, joka vainoaa häntä päivin ja öin, ja jonka vain se viinasta saatava "pään naksahdus" voi auttaa häivyttämään. Kun Big Daddy ahdistaa poikansa seinää vasten ja puristaa totuuden tämän juomisen taustoista... Niin, mitä se sitten auttaa? Mutta yllättävän tarkkanäköinen Big Daddy on poikansa ja tämän ongelmien suhteen.


Näytelmässä käsitellään paljon miehisyyttä; mitä kaikkea se pitää sisällään tänä päivänä. Tässä tarinassa miehen asema perustuu valehtelulle ja valheille. Brick valehtelee itselleen, ja kaikille muillekin. Koko perhe ja lääkäri mukaanlukien valehtelee Big Daddylle ja Big Mamalle isän terveydestä. Kun salaisuudet paljastuvat, Big Maman ainoa toive on että Brick ja Maggie saavat lapsen, koska sitä Big Daddy haluaisi. Mistä tämmöinen "lapsi kyllä paikkaa parisuhteen ongelmat" ajattelu kumpuaa, en ole koskaan käsittänyt? Mutta toki lapsihan se kaiken pelastaisi; Brick lopettaisi juomisen ja puuvillaplantaasi saisi oivan perijän lapsenlapsesta. Ja Big Daddyn kuolemattomuus Brickin lapsen kautta olisi taattu (mitä siitä että tällä on jo viisi lastenlasta vanhemmasta pojastaan Gooperista). Big Daddy taitaa nähdä itsensä nuorempana Brickissä. Kun Big Mama toteaa jossain vaiheessa Brickin olevan isänsä poika, niin ymmärrän, että niinhän se onkin. Brick on omaksunut monet käyttäytymismallit isältään, vaimon kohtelemisesta alkaen.

Lapsettomuus hiertää ennen kaikkea Maggieta, varsinkin kun ärsyttävällä kälyllä Maella on jo kuudes tulossa. Maggien oma asema perheessä ei olisi enää niin epävarma jos olisi edes yksi lapsi "turvana". Koko perhe tuntuu tietävän syyn lapsettomuuteen, ja mikäs ihme se on. Tässä huushollissa kun seinilläkin on korvat, kuten todetaan monessa kohtaa. Taitavalla valosuunnittelulla ja paperinohuilla sermeillä saadaan luotua kyttääviä varjoja Maggien ja Brickin makuuhuoneen ulkopuolelle. "Sinä olet lapseton ja mun poikani juo" toteaa Big Mama miniälleen. Ja suolaa lapsettomuuden haavoihin lisää myös Maggien ajatus siitä että kaikki muut miehet haluavat häntä (mukaanlukien Skipper) paitsi oma siippa.


Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista rooleistaan koskaan. Hänen Maggiensa on sensuelli ja hemaiseva, mutta myös herkän haavoittuva. Lapsettomuus satuttaa. Kiviharju tuo Maggien ristiriidat ja ongelmat esille taitavasti. Se alun pitkä ja paatoksellinen monologi, bravo! Myös Tuukka Huttunen on aivan erinomainen Brickin haastavassa roolissa. Kaikki pidätetyt ja tukahdetut tunteet, inho vaimon kosketukseen, rentous ja ilo Skipperin kanssa; kaikki näkyy pienissä eleissä ja ilmeissä. Kädet puristuvat nyrkkiin. Ja jotenkin se alistuneisuus lopussa - millään ei ole enää mitään väliä. Aivan mahtavaa että Huttunen on saanut näin ison draamaroolin, koska komedioissa hän on näyttänyt kyntensä jo niin moneen kertaan. Sitäpaitsi pelkkään pyyhkeeseen ja kipsiin sonnustaunut Tuukka on myös ilo silmälle.

Odotin kovasti Juha Mujetta ja Tuire Saleniusta Big Daddyn ja Big Maman rooleissa, eikä tarvinnut pettyä kumpaankaan. Loistavaa työskentelyä! Kummallakin kuitenkin tuntuu olevan pieni sordiino päällä, eli näyttelivät vahvat roolinsa vähäeleisemmin kuin odotin. Kiinnostava ohjauksellinen ratkaisu. Ja joskus vähemmän on enemmän. Kyllä Tuire Salenius saa pienillä eleillä ja ilmeillä kerrottua sen tuskan mitä hän tuntee (se sormien vääntely!). Mutta on se Big Daddy vaan niin kamala mulkvisti että oksat pois.


Samuli Muje on nysväkkä Gooper, joka lopussa ratkeaa ottamaan drinksunkin, kun kaikki tuntuu menneen pieleen. Ja osaahan se tämä nuorempikin Muje karjaista! Tämän tosi ärsyttävänä Mae-vaimona loistaa Miia Selin. Ehkä paras itkupotkuraivari näyttämöllä koskaan, ainakaan aikuisen esittämänä! Tämä pariskunta on kiltti ja kunnollinen, mutta taka-ajatuksena on kaapata koko tila haltuun. Paha vaan kun Big Daddy tuntuu inhoavan koko perhettä. Se Big Daddyn ilme kun lapset laulavat onnittelulaulua!!!

Pastori (Jari Leppänen) ja tohtori (Matti Pussinen-Eloranta) ovat kumpikin kuin korppikotkia. Taustalla häälymässä mutta kun vaara uhkaa ja jotain tartteisi tehdä (esimerkiksi tukea perhettä) kumpikin liihottaa tiehensä. Valtteri Lehtisellä on kaksi pientä (mutta tärkeää) roolia. Skipper näyttäytyy alkukohtauksen lisäksi taustalla häilymässä muutaman kerran, Brickin muistoissa. Ja perheen palvelijana hän vilahtaa näyttämöllä myös pikaisesti.


Reija Hirvikosken moderni lavastus yhdistää punaista, valkoista ja mustaa. Brickin ja Maggien huonetta ympäröivät ohuet seinät, joita saadaan läpikuultavaksi valoilla. Lavan takaosassa leijuvat isot hopeanväriset jättimäiset joulukuusen koristeköynnökset. Lavastuksen värejä myötäilee myös Marjaana Mutasen loisteliaat puvut. Se Maen vihreä ja Maggien punainen, ooh! Siinä missä lavastus on minimalistista ja dramaattistakin, puvut henkivät ajattomuutta, mutta myös kaikuja 50-luvulta. Ja naisten korskeat korkeat kampaukset myös, (jotka ovat Pepina Grönholmin käsialaa). Vaikka tavallaan ollaan tässä ajassa (mauttomine Make America great again juhlahattuineen) niin se side sinne näytelmän syntyvaiheen aikaan on säilytetty pienissä yksityiskohdissa. Ja kuinka alussa ollaan viimeisen päälle siloiteltuja ja huoliteltuja, ja pikkuhiljaa kulissit alkavat rapautumaan, ja sama näkyy niin kampauksissa, puvuissa kuin lavastuksessakin. Hienoa!

Rakastin musiikkia tässä. Sekä alun sensuelli versio House of the Rising Sunista (kun Brick ja Skipper suutelevat) ja lopussa Close to You. Molemmat sopivat tunnelmaan ja tekstiin erinomaisesti. Ja kun Brick laulaa "heidän biisiään" toisen näytöksen alussa, nyyh ja niisk. Niklas Vainion luomiin ääniin kiinnitin huomiota. Ovien paiskomisäänet, ja äänen kummallinen vääristyminen hetkittäin (Brickin päässä?). Mun muistikirjassa lukee: äänisuunnittelu = iso sydän.

Tämän nähtyäni ymmärrän hyvin miksi Kissaa ei esitetä valtavalla Suurella näyttämöllä. Suurista teemoistaan ja suureellisuudestaan huolimatta tämä on hyvin intiimi näytelmä. Ja siksikin sopii Eino Salmelaisen näyttämölle erinomaisesti.


Ehkä koko Kissa kuumalla katolla tiiviistyy tähän Maggien lauseeseen: ”Se, että elää yhdessä jonkun kanssa, se voi olla yksinäisempää kuin jos eläisi kokonaan yksin – jos se, jota rakastaa, ei rakasta sua”. 

Työviksen Kissa herätti minussa monenlaisia tunteita ja tätä tekstiä kirjoitin ja muokkasin ja hioin päivätolkulla. Useimmiten käy niin että suurimman vaikutuksen tehneet näytelmät ovat kaikkein vaikeimpia saada paperille. Tai siis... niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Prosessointi kestää. Siksi tämä kirjoittaminen venyi. Kiitos Miika ja koko Kissa-tiimi!

Suosittelen lämpimästi kaikille erinomaisesti tehdyn draaman ystäville. Ei Kissa ns. helppo näytelmä ole, päinvastoin, mutta ah niin tyydyttävä. Ja bonuksena tämän jälkeen sitä voi olla ihan kiitollinen omasta suht tavallisesta perheestään.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Keijukaisneuvos Koo / Helsinki Dance Company & Helsingin kaupunginteatteri 29.1.2017

Toista kertaa katsomassa STOAssa Keijukaisneuvos Koota ihanine viikonpäivineen. Koska tämä vaan on ihan kauneinta ja parasta katsottavaa. Jyrki Karttunen on osunut jonkin asian ytimeen tällä teoksellaan.

Tällä kertaa sitä saattoi vaan nojata taaksepäin ja nauttia, kun teos oli jo tuttu. Enää ei tarvinnut jäädä monttu auki ihailemaan kutakin tanssijaa, vaan saattoi antautua täysillä ihanuuden pariin. Lapsikatsojat (ja yleisössä istunut Jorma Uotinen) bongailivat ilkikurista Lauantaita, joka putkahteli näkyville milloin mistäkin.


Väsynyt Maanantai-prinsessa ei jaksaisi (mä niin samaistun), Tiistai taas haluaisi mieluummin olla supersankari pöytäliinaviitassaan. Keskiviikko on metsänhenkimäinen haaveilija. Fauni-Torstai lurittelee lemmestä ja tankotanssinsa on niin hieno ja ilmava. Perjantai on hajamielinen hupsu, suorastaan hattarapäinen keiju. Peikkotyttö-Lauantai haluaakin lopulta vapaapäivän, joten siirrymme suoraan Keijukaisneuvos Koon suosikkipäivään eli Sunnuntaihin. Ja sitten laitetaankin jalalla koreasti yhdessä. Ilmojen halki käy Sunnuntain tie.

Se Keskiviikon ja Lauantain nyrkkeilymatsi on jotain niin hauskaa, vikkeline jalkatöineen!


Tanssijat ovat niin hienoja, sekä viikonpäivinä että varjohahmoinakin. Ja ne kaikki upeat valot, kauniit puvut, musiikki, lavastuksen pienet yksityiskohdat, ja kauniit koreografiat. Ei voi kun vaipua penkkiin ja nauttia. Moni muukin on nauttinut. Elämä on ihanaa -blogin Mannilainenkin kävi viime viikolla saamassa annoksensa keijupölyä.

Tässä satumaailmassa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Voi kun voisin jäädä vaikka viikoksi tähän Koon luomaan paratiisiin. Valitettavasti esitykset ovat loppusuoralla; niitä enää 4. Toivotaan että Koo ja päivät palaavat iloksemme vielä monena vuonna!


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Tuntematon sotilas / Porin teatteri 28.1.2017


Nyt on Porissa meinaan sen mittakaavan esitys mitä Suomessa harvoin nähdään, varsinkaan sisätiloissa! Tuntematon sotilas on klassikko, mutta yleensä se tarvitsee melkoiset puitteet toimiakseen. Porilaiset ovat kääntäneet teatteritalonsa remontin edukseen, ja hyödyntäneet naapurissa sijaitsevan vanhan olutpanimon tyhjät ja avarat tilat. Tuloksena on todella onnistunut esitys.


Christian Lindroosin ohjaama ja dramatisoiva Tuntematon ei varmaan teoksena esittelyjä kaipaa? Ikonista sota- ja suomikuvastoa, jonka kaikki tuntevat, vauvasta vaariin. Erinomainen valinta Suomi 100-vuodelle, mutta kaikilla tahoilla ei olisi ollut rahkeita toteuttaa näin massiivista hanketta. Tekstiä on pakostakin karsittu ja siten saatu esityksestä kolmetuntinen. Sen jaksaa hyvin istua yllättävänkin mukavilla kokoontaitettavilla penkeillä. Kaikki ne tunnetuimmat kohtaukset ja repliikit kyllä löytyvät, tottakai. Mutta esimerkiksi Petroskoissa rymyäminen on jätetty pois, tai muistumia siitä nähdään kiljunryyppäyksen lomassa, kun Veeruska käy tanssimassa poikain kanssa.


Vanha panimo tarjoaa valtavan ison estradin, peräti kuusi kertaa suuremman kun Porin teatterin oma päänäyttämö. Syvyyttä löytyy huikea matka, ja sitä on hyödynnetty hienosti. Tämänkaltaisessa hallimaisessa tilassa, mitä ei ole teatteriksi tarkoitettu, joudutaan tekemään tavanomaisesta poikkeavia lavastuksellisia ratkaisuita. Tuntemattomassa "lava" on kokoelma erimuotoisia ja -kokoisia teräsritiläelementtejä, joita liikuttelemalla saadaan sinne väleihin myös juoksuhautoja. Ja niissä on myös nostettavia osioita, mistä saadaan näppärästi korsu. Teemu Loikaksen lavastus on yksinkertaisen nerokas. Valtavan leveän tilan sivuilla lisäksi lautaisia rakennelmia. Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Erittäin näyttävää ja toimivaa. Muutamat irtoelementit, kuten panssarivaunu tai palava sairaankuljetusauto on toteutettu taitavasti.


Jos on lavastus todella yksinkertaisen toimiva ja kaunis, niin valaistuksesta ei voi sanoa samaa. Toimiva ja kaunis se kyllä on, mutta ei yksinkertainen. Harvoin olen nähnyt yhtä tyrmäävän upeita valoja kun tässä. Jaa, no, jossain Kalle Ropposen aiemmissa töissä ehkä. Kuten vaikkapa Espoon teatterin viime syksyn Meidän luokka -näytelmässä. Siitä muuten muistutti alussa lavan puolivälissä ollut lautaseinä, jonka takaa valot siivilöityivät katsomoon päin. Sitten seinä liukui pois, ja lava jatkui vielä melkein yhtä pitkälle. Koska lavastuksilla ei voida kauheasti kohtauksia muokata ja tiloja muunnella, niin avuksi on otettu valot. Katossa on iso määrä kääntyviä valospotteja. Jos ei muuten Tuntematon sotilas kiinnosta, niin se kannattaa nähdä edes vaikuttavien valojen takia.

Pakko nostaa hattua myös pyrotekniikasta ja ylipäätään äänistä ja tehosteista. Eturivissä istuvat saattoivat kyllä tarvitakin jaettuja korvatulppia, koska metakka oli sen verran kovaa. Tässä ammuttiinkin "ihan oikeasti". Paukkupanoksilla, mutta hylsyt lentelivät. Yhden löysin lattialta kotiinkin tuotavaksi.

  

Esityksessä oli mukana myös kaksi taitavaa muusikkoa; Aino Juutilainen sellossa ja Eliina Mäkiranta pianossa. He soittivat liki koko esityksen ajan, Sofia Finnilän musiikkia (ja oli siellä pieni pätkä Sibeliuksen Finlandiaakin ihanan uniikisti sovitettuna). Musiikki toimi upeasti kohtausten taustalla. Milloin oli aggressiivista sahausta sellolla kun taisteltiin, milloin taas rauhallisempia sävyjä. Mahtava idea ja toimi. Elävästä musiikista teatterissa saa minulta aina bonusta!


Tuntematon sotilas on ennen kaikkea ensemble-esitys. Tässä on joukko sotilaita. Porukkaa tarvitaan paljon, koska lavakin on niin valtava. Hyvin tämä sakki sen täyttää. Tottakai mm. Rokka, Hietanen, Koskela ja Lehto ovat niitä ikonisimpia rooleja, mutta jokainen sotamies täyttää paikkansa. Koskela (Vesa Haltsonen) on juuri sopivan kansanomainen upseeri; ei ihme että sotilaat hänestä tykkäävät. Se riehumiskohtaus päällystön pakeilla kiljun voimin oli hieno kohtaus! Hietanen (Pekka Hänninen) on aina jotenkin niin sympaattinen hahmo. Tämän silakanruinauskohtaus!


Ja miten matalassa rekisterissä kulkee Lehdon (Jarkko Tiainen) ääni, kuin alleviivaten tämän synkkää luonnetta. Rokka (Turkka Mastomäki) on rempseän hulvaton ja vähäeleinen Susi (Jarno Malinen) kulkee mukana kuin varjona. Muonituksesta ja vaatteista vastaava Mäkilä (Joonas-Petteri Nieminen) on aivan loistava tyyppi. Se tavaroiden paiskominen alussa - klassikko! Ja mä en edes muistanut miten hauska hahmo on Honkajoki (Ilkka Aro) jousipyssyineen. Aina tasaisen hienoja rooleja tekevä Juha Kulmala on taas hyvä muutamassa pikkuroolissaan.


Vieressäni istunut vanhempi mies säpsähtää joka kerran kun lavalla pamahtaa kovemmin. Kovemman kiroilupurkauksen jälkeen hän kysyy minulta "oliks tää nyt sitä vihapuhetta?". Vihapuheesta en tiedä, mutta se sodanvastainen sanoma on tämänkin Tuntemattoman sotilaan tärkein viesti.


Hatunnosto porilaisille panimotilan muokkauksesta toimivaksi teatteritilaksi myös infrastruktuuriltaan. Ulkokontteihin sijoitettuja vessoja on riittävästi (kerrankin naisten puolelle ei tarvitse jonottaa!), lämpiötilat ovat valtavat ja katsottavaksi on myös Kari Ahosen valokuvanäyttely Kaunialan sotaveteraaneista ja lotista. Vahva panostus on myös visuaalisesti, kahvilipukkeita ja kahvikuppeja myöten. Ja myynnissä on myös t-paitoja! Sotainvalidit ja -veteraanit saattajineen pääsevät katsomaan ilmaiseksi.

Teatteribloggaaja Pasi maksaa narikkamaksua


Narikka hieman sumppuuntuu esityksen jälkeen, kun koko 500+ paikkainen katsomo tyhjentyy siihen eteen. Narikan ja kahvilan henkilökunta on myös pukeutunut esityksen henkeen! Siniset vessakontit on piiloteltu lauta-aidalla. Ensi-illassa oli pihalla upeat jätkänkynttilät ja valonheittimet. Todella hienon näköistä! Ainoa kriitiikkini kohdistuu munkkirinkilän 7 euron hintaan (onneksi en nauti mitään väliaikatarjoiluita yleensäkään).

Yleisötilojen pöytä, mihin valuu steariinia kynttilöistä


Tuntematon Sotilas on suurella tunteella ja taidolla tehty. Sellainen esitys mitä tullaan kevään mittaan katsomaan bussilasteittain ympäri maakuntaa ja muuta Suomeakin. Perushyvää teatteria, tarpeeksi tuttua ja turvallista, mutta niin hyvin tehtyä, että lämpimästi voin suositella. Menkää Poriin!


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää
muut kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 27.1.2017

Nyt on Turun kaupunginteatterilla käsissään sellainen helmi mitä kehtaisi tarjota vaikka ulkomaille! Nimittäin Tom of Finland -musikaali. Aika moni muukin tuntui perjantain ensi-illassa toivovan moista, joten saapas nähdä.


Tuomas Parkkinen on kirjoittanut Touko Laaksosen elämästä ja taiteesta kiinnostavan tekstin, jossa mennään hieman syvemmällekin. Mukana on faktan lisäksi fiktiotakin. Elämäkertatarinoissa, oli ne sitten näytelmiä, musikaaleja tai mitä hyvänsä, tupataan kertomaan asiat kronologisesti ja usein aika kuivakkaastikin. Tom of Finland onnistuu välttämään pahimmat karikot. Touko Laaksosen elämä oli kiinnostavaa ja värikästäkin. Toisaalla taiteellinen ja tavallinen mies, joka oli sotilas, muusikko ja mainosmies, myöhemmin vapaa taiteilija. Ja sitten oli se Tom of Finland -puoli. Se salainen puoli. Siihen kuului Helsingin salaiset kohtauspaikat, pikapanot pisuaareissa, oma koodikieli, asioiden salailu. Ja piirtäminen. Mainoskuvia Touko piirsi päivisin, työkseen, mutta vapaa-ajalla piirrosten sävy oli hieman erilainen.


Teksti toimii muutenkin, mutta varsinkin biisien sanoituksissa on lähdetty sitten hetkittäin sellaisille poluille että huh. Veikkaan ettei yhtä roiseja tekstejä ole ennen Suomen teatterien lavoilla kuultu. Hauskoja, nokkelia, rimmaavia (sorry oli ihan pakko!), ja kertakaikkisen hykerryttäviä. Hetkittäin yleisö ulvoo naurusta, hetkittäin ehkä moni muukin pohtii, että voiko/saako näin sanoa. Mutta saa. Ja pitääkin. Oivia riimejä (esim. "halunsa kasvaa, kalunsa rasvaa" ja ""yhä tärkein artikkeli, tuhti alarekisteri") riittää. Varsinkin taidenäyttelyssä mummon laulama biisi saa myös vieressäni istuvat vanhemmat pariskunnat tyrskimään naurusta. Eli hattua nostan Parkkisen mestarilliselle kynänkäytölle!

Reija Wäre on sekä ohjannut että tehnyt koreografiat. Mukana on paljon kohtauksia, joihin inspiraatio on otettu suoraan Tom of Finlandin taiteesta, kuten vaikkapa dandyn ja merimiehen tango. Koreografiat ovat todella näyttäviä. Joukkokohtaukset tottakai, mutta myös pienemmän porukan. Huumori kuultaa läpi myös kokonaisuudesta.


Mitä sitten musiikista? Musikaali kun on kyseessä, on se aika olennainen elementti. Miten perinteisempi musikaalisäveltäjä Jussi Vahvaselkä ja pop/rockmies Jori Sjöroos ovat pelanneet yhteen? Erinomaisen hyvin. Viikkoa ennen ensi-iltaa Spotifyihin ilmestyi maistiaispalana diskobiisi Glad to be Gay (ei se Tom Robinsonin vanha hitti!). Se ei herättänyt kauheasti toiveita - olisiko koko musikaali diskopoppia? Mutta ei huolta. Musiikki oli kiinnostava sekoitus kaikenlaista; tangosta valssiin ja kaikkeen siltä väliltä. Kuulemma miehet ovat säveltäneet kaiken yhdessä, eikä niin että yksi biisi olisi kokonaan toisen käsialaa ja toinen toisen. Hyvin toimii siis. Ja se Glad to be Gay toimii myös omalla paikallaan loistavasti! Panen paperilla oli ihana (koko se kohtaus!) ja tottakai Pimennetyn kaupungin tango upeine tanssikuivoineen ja henkilöhahmoineen.


Lavastus on myös pieteetillä toteutettu. Jani Uljas on tehnyt erittäin hienoa työtä työryhmineen. Aika tummaa linjaa noudatetaan, mutta on siellä valopilkkujakin. Esimerkiksi hurmeenpunainen kangas joka liitää yleisön yli osana sotakuvastoa, huuuh miten hieno! Tomin piirroksia on käytetty hienosti myös lavastuksessa. Sanna Malkavaaran projisoinnit toimivat hienosti taustalla. Ihanan nostalgisia Helsinki-kuvia! Loppujen lopuksi nahkaa ja saappaita, tuota ikonisinta Tom of Finland kuvastoa, näkyy yllättävän vähän. Tuomas Lampisen suunnitteleman puvustus on sen sijaan upeasti ajankuvaa henkivää. 70-luvun berliiniläinen taidenäyttely, Toukon lapsuuden maisemat tai sodanaikainen Helsinki - kaikki näyttävät autenttisilta. Näkyy niitä saappaitakin tottakai, osana univormuja, ja muutenkin. Touko Laaksonen piti saappaista, se tulee hyvin esille lapsuuskohtauksessa. Urho-rengin saappaat viehättävät, ja joululahjaksi saadut saavat nuoren pojan ihan ekstaasiin. Ja kyllä niitä sitten näkeekin Tomin piirroksissa. Ei sillä, kyllä sitä omakin silmä lepää univormupukusissa miehissä. Ja niissä saappaissa.


Kaikenkaikkiaan Tom of Finland on hyvin esteettinen elämys.

Erinomaisen hyvä kysymys on tämä: mistä Turun kaupunginteatteri on onnistunut kaivamaan tämmöisen määrän laulu- ja tanssitaitoisia könsikkäitä lavalle? Silmäniloa löytyy siis. Kaikki esiintyjät ovat todella upeita. Syksyllä teatteriin kiinnitetty Olli Rahkonen teki ihan hyvän roolin Rock of Ages -musikaalissakin, mutta koukkuselkäisenä vanhana ukkona ei päässyt ihan sitä kaikkea osaamistaan näyttämään. Nyt sitten pääsee, ja hyvää todella kannatti odottaa. Rahkosesta on saatu ulkoisestikin hyvin Touko Laaksosen oloinen tyyppi. Mutta se ääni, karisma, kaikki. Todella vaikuttavaa työtä. Kun ei kerran kahta Tom of Finland -leffaa saatu (Rahkonen olisi esittänyt "siinä toisessa" Toukoa), niin ehkä tämä rooli hieman kompensoi. Rahkonen ON Touko, niin nuorempana, keski-ikäisenä kuin hieman hauraanoloiseana vanhempana miehenä.

Toukon kertomuksen rinnalla seurataan Mika Kujalan esittämän Markus Palin-nimisen miekkosen elämää. Sodan aikana hän on Toukon esimies, sodan jälkeen huoltopoliisissa ratsailemassa homopaikkoja. Mutta luurankoja tälläkin on kaapissaan. Todellisuus iskee silmille, kun oma poika Osmo tuo kotiin seurustelukumppani Raunin. Palinin tarina saa kuitenkin onnellisen lopun, avioerosta huolimatta. Kujala on aivan huippumahtava roolissaan! Palin taitaa itsekin uskoa väitteeseensä, että mies ei ole homo jos menee naimisiin :-)


Väkisinkin Touko Laaksosen tarina on aika mievoittoinen. Kaija-siskon rooli on hieman... No, en nyt tiedä häiritsevä, mutta. Nyt Kaija esitetään miehenkipeänä ja katkerankin vanhanapiikana, jolta Touko-veli vei taiteen ja miehet. Ei sillä, Anna Victoria Eriksson on kyllä ihan loistava laulaja ja esiintyjä, mutta en ole ihan varma koko Kaijan hahmosta. Tulee vähän sellainen olo että Kaija on mukana jonkunlaisena kiintiönaisena, että heteromiehilläkin olisi jotain katsottavaa? Mutta toki naisilla oli Toukon elämässä ylipäätään paljon pienempi rooli kuin ehkä keskivertomiehellä yleensä.

Mielestäni Toukon pitkäaikaisella miesystävällä Velillä (Jukka Nylund) olisi voinut olla hieman isompikin rooli. Nyt hän jää vähän niinkuin taustalle häilymään. Nylund on niin hyvä laulaja ja esiintyjä, että sitä olisi voinut enemmänkin hyödyntää.


Mukana oli lisäksi tukku hienoja ja monipuolisia näyttelijöitä, jotka venyivät moneen. Stefan Karlsson on aina taitava, ja nyt roolikirjo ulottui Toukon isästä moninaisiin ihastuttavan värikkäisiin homomiehiin. Erityisesti Andy "I create soups" Warhol oli ihan loistava! Aina valloittavan hurmaava Tuukka Raitala venyi Osmo-pojasta klarinettia soittavaan sotamies Perniahoon ja hulvattomaan Pastoriin (Jesus my ass!!). Viimeksi HKT:n Vampyyrien tanssissa Kreivi voin Krolockina ilahduttanut Jonas Saari loistaa kanssa monessa osassa, ja väläyttää erinomaista englantiaan Bob Mizerina. Bravo! Pidin kovasti myös nuorta Toukoa esittäneestä 16-vuotiaasta Tuure Boeliuksesta; hänestä kuulemme vielä!

Ensimmäinen näytös päättyy siihen että näemme myös legendaarisen Kaken (Ville Erola). Ooh!

Punttisalilla on käynyt aika moni esiintyjistä, ja paljasta pintaa nähtiin sillain sopivasti. Tanssivilla miehillä on letkeät lanteet. Mutta hyvän maun tuolle puolen (ja missä se raja edes kulkee?) ei mennä missään vaiheessa. Sen puolesta sopisi kaiken ikäisille. Mutta ehkä se 16 ikävuoden suositus tulee tekstien ja ylipäätään "pornoaiheen" vuoksi? Pornoa vai taidetta, sitä kysellään myös toisen näytöksen taidenäyttelykohtauksessa.


Ehkä kivoin juttu koko esityksessä oli se huumori. Sota-ajan musisointikohtauksessa todetaankin, että kaiken minkä tekee, tekee riemuiten. Musikaali tarjoaa iloista pilkettä silmäkulmassa ja hetkittäin niin roiseja sanoituksia, että ei voi kun nauraa käkättää että miten ne uskaltaa. Ei koko esitys silti pelkkää naurua ja auringonpaistetta ole. Touko Laaksonen joutui elämään kaapissa suurimman osan elämäänsä. Jokainen voi vaan kuvitella millaista sellainen elämä on. Elämä, missä joutuu pitämään yhden osan itsestään jatkuvasti muilta piilossa. Toukon pakotie oli piirtäminen. Piirrosten avulla hän päästi mielikuvituksensa lentoon ja toteutti fantasioitaan miten halusi. Kun ne sitten vielä ilahduttivat muitakin niin aina parempi.


Näytelmässä tulee myös käsiteltyä seksuaalivähemmistöjen historiaa Suomessa. Siinä missä sodan aikana meininki oli vapaata ja touhuja katsottiin läpi sormien (ja Touko Laaksonen vietti elämänsä parasta aikaa) niin sodan jälkeen ääni muuttui kellossa. Jatkuva kyttäys, väkivalta ja piilottelu oli raskasta. Jos eivät poliisit hakanneet niin sitten joku homofoobikko. Ja vaikka nykyään asiat ovat paljon paremmin, niin hyvin ne eivät ole vieläkään. Puhumattakaan siitä mikä tilanne on itäisessä naapurimaassamme. Siksi tämänkaltaista musikaalia tarvitaan. Se antaa valtaväestölle yhden näkökulman tarkastella asioita, ja oppia ehkä ymmärtämään, että on ihan sama ketä rakastat (tai panet) kunhan saat olla onnellinen!

Tom of Finland oli täynnä monia ihastuttavia kohtauksia. Repesin nauruun, kun Toukon äiti totesi piirtämisen olevan hyvä harrastus pojalle, koska silloin tämä pysyy kaidalla tiellä, eikä mieleen eksy hekumallisia ajatuksia!! Heh hee, eipä!! Lapsi-Touko sanoi kaunistelevansa asioita piirroksissaan, ja aikuis-Touko mainitsee kilpailevansa valokuvia vastaan, jolloin hänen täytyy liioitella.

Lavastuksen yksityiskohtia eli lehtikioskin materiaalia

Sodan jälkeen Touko sanoo: "käytän rakkauden jokaisen mahdollisuuden". Hän kaipaisi pysyvämpää suhdetta, mutta tarjolla tuntuu olevan vain anonyymejä pikapanoja ja yhden illan juttuja. Kunnes hän löytää Velin. Kaija-sisko saa houkuteltua Velin heille asumaan - ja "siihen se sitten jäi". Ei tämäkään suhde ongelmaton ole - Veli kokee riittämättömyyttä Toukon piirrosten miesten rinnalla.

Yksi hirveän hauska kohtaus oli työpaikan mainospresentaatio asiakkaalle. Koko se 70-luvun kodin sisustus ja tyyli. Ja asiakkaan toteama: "oletteko varma ettei piirtäjä ole töpselimies?". Firman johtajan ratkaisu on oivallinen - ja näin sopimus on plakkarissa! Tukkilaiskohtauskin on aivan huikean upea - yllättäen en voi enää olla koskaan näkemättä mielessäni paidattomia tukkilaisia nahkasaappaissaa kun kuulen meit' oli raitilla poikia viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist'.


Lavastaja Jani Uljas ja hyvin autenttisen näköinen tukki

Turun kaupunginteatterin käsiohjelmat ovat olleet todella laadukkaita ja suoraan sanottuna upeita. Nyt sekin lysti loppuu, sillä tämä hienostuneen tyylikäs käsiohjelma jää graafisen suunnittelijan Sam Sihvosen viimeiseksi. Voi harmi! Laadukas ja kaunis on myös turkulaisen MBakeryn loihtima nimikkoleivos, jonka nauttimista väliajalla suosittelen lämpimästi. Sisällä odottaa upea yllätys!


Bonusta saa englanninkielinen tekstitys, mikä pyöri oikeassa ylänurkassa lavan sivulla. Pääsääntöisesti hyvin toimiva käännös. Tiedän monta ihmistä, jotka sanoivat tulevansa katsomaan koska on se tekstitys. Ja toimi se toki toistekin päin, eli muutamassa englanninkielisessä kohdassa oli suomitekstit.

Teatteribloggaajakollegoista ainakin Talle ja Pasi kerkesivät naputella omat juttunsa. Muita odotellessa! Turun Sanomissa Tomi Norha kehuu musikaalia nimenomaan musiikillisista ansioista.

Tämä oli yksi eniten odottamiani esityksiä 2017, eikä tarvinnut pettyä. Viimeinen näytös on 6.5. eli nyt kannattaa äkkiä hankkia lippu. Itse aion mennä katsomaan vielä "muutaman" kerran, seuraava reissu onkin jo 11.2. Eclipsis ry:n järkkäämänä.

Jossain vaiheessa Touko halusi jättää pois sen Finland-osion taiteilijanimestään, koska ei halunnut olla vastuussa Suomen maineesta ulkomailla. Mutta Bob Mizerin peruste oli aika aukoton: maailmassa on kamala määrä Tom-nimisiä tyyppejä mutta vain yksi Tom of Finland! Onneksi. Kiitos Touko Laaksonen. Ja kiitos Turun kaupunginteatteri että toitte tämän esityksen lavalle.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Teatteritärppejä Lontooseen

Monet ovat kyselleet mitä Lontoossa kannattaisi tänä vuonna nähdä jos haluaa katsoa hyvää teatteria. Joten tässä muutamia tärppejä sinne.

Musikaaleihin en kauheasti ota kantaa, koska niitä olen siellä nähnyt niin vähän. Les Miserables (tällä hetkellä liput myynnissä 14.10.17 asti) ja The Book of Mormon ovat aina varmat valinnat.

Ja marraskuussa tulee megahitti Hamilton, tosin siihen lipun saaminen voi olla työn ja tuskan takana. Liput ovat kuitenkin myynnissä maanantaina 30.1. Etukäteen rekisteröityneille lippuja myytiin jo 16.1., joten mullakin on sitten keväälle 2018 lippu. Hauska mennä katsomaan musikaalia mistä ei ole kuullut vielä nuottiakaan!

Mutta sitten teatteriin! Tulossa on kyllä tosi kiinnostava vuosi, taas kerran. Ja tässä lähinnä vain kevät/kesä/alkusyksy.


Almeida

Almeida Theatre on aika pieni teatteri Islingtonissa, ja se on toiminut vuodesta 1980. Taiteellisena johtajana toimii Rupert Goold. Vuosien varrella olen nähnyt siellä uskomattoman hienoja elämyksiä ja uskon että niitä on tulossa lisää tänä vuonna. 17.2. ensi-iltaan tulee Robert Icken ohjaama Hamlet, jossa nimiroolin näyttelee Andrew Scott. Mukana on myös Juliet Stevenson, Peter Wight, Angus Wright ja Jessica Brown Findlay. Itse olen menossa katsomaan sitä huhtikuussa pari kertaa.

Kesänäytelmänä on James Grahamin kynäilemä uutukainen Ink, joka kertoo The Sun-lehdestä, Murdochista ja brittiroskalehdistön noususta ylipäätään. Rupert Goold ohjaa. Graham kirjoittaa näytelmiä hyvin poliittisista aiheista (muutama vuosi sitten National Theatressa pyörinyt This House menee nyt Garrick Theatressa 25.2. asti, ja se on todella kiinnostava näytelmä) ja olen tykännyt niistä kovasti. Inkin nään heinäkuussa - julkinen lipunmyynti alkaa 2.2..

Inkin jälkeen onkin luvassa varsinainen herkkupala. Mestarillinen Ian Rickson ohjaa Christopher Shinnin uuden näytelmän Against (esitykset alkavat 11.8.). Tulevaisuuteen sijoittuva tarina multimiljonääristä, jolle Jumala puhuu. Ja mikä parasta, viime vuoden Lontoon teattereista tauolla ollut (koska oli Broadwayllä näyttelemässä The Cruciblessa) Ben Whishaw palaa lavoille, päärooliin! Edellisin teatterityö Lontoossa oli myöskin Almeidassa, silloin kreikkalaistragediassa Bakkhai. Aivan mahtavaa. Toukokuussa alkaa lipunmyynti...


Donmar 

Toinen suosikkini Lontoossa on piskuinen Donmar Warehouse. Ihan Lontoon ytimessä, Covent Gardenin keskellä olevassa vanhassa varastorakennuksessa toimiva Josie Rourken luotsaama miniteatteri on tunnelmaltaan intiimi. Monet esitykset myyvät loppuun välittömästi lipunmyynnin alettua, usein jopa niin ettei näyttelijöitä ole edes julkistettu vielä. 18.2. asti pyörii vielä Bernard Shaw'n näytelmä Saint Joan (jonka voi nähdä Suomessakin NT Live sarjassa Finnkinolla 20.2.). Nimiroolissa Gemma Arterton ja Josie Rourke ohjaa. Myös Hadley Fraser näyttelee tässä.

2.3. ensi-iltaan tulee Steve Watersin uusi näytelmä Limehouse, jonka esitykset olivat jo loppuunmyytyjä siinä vaiheessa kun esiintyjäkaarti julkistettiin viime viikolla. Brittipolitiikkaa taas, ketä kiinnostaa. Polly Findlay vastaa ohjauksesta ja näyttämöllä mm. Roger Allam, Paul Chahidi ja Tom Goodman-Hill. Koitan saada lipun jonottamalla huhtikuun reissulle.

Kesän Donmarissa pyörii uusi musikaali Committee, jonka teksti on otettu oikeuspöytäkirjoista. Josie Rourke, Hadley Fraser ja säveltäjä Tom Deering työstävät tätä. Lippuja on vielä saatavilla, rajoitetusti.


National Theatre

Brittien Kansallisteatterilla on aina tarjolla jotain hyvää katsottavaa. Kolme erikokoista näyttämöä ja vuodessa kymmeniä ensi-iltoja. Olivier on tosi iso, mutta ihan takaakin näkee ja kuulee hyvin katsomon kaarevuuden takia. Lyttelton on keskikokoinen ja entinen Cottesloe ja nykyinen Dorfman (vaihtoi nimeään taannoisen remontin yhteydessä) on sitten sellainen pieni studiotila. Kaikissa on puolensa. Rufus Norris aloitti taiteellisena johtajana keväällä 2015 ja pikkuhiljaa ohjelmistossa alkaa näkyä hänen kätensä jäljet, eikä Nicholas Hytnerin. Kymmeniä ja kymmeniä näytelmiä täällä on tullut nähtyä ja juuri koskaan ei ole tarvinnut pettyä.

Ibsenin Hedda Gabler pyörii vielä 21.3. asti, (ja senkin voi nähdä Finnkinolla 13.3., ja lukea myös bloggaukseni näytelmästä) ja perushyvä versio mm. Ruth Wilsonin, Rafe Spallin ja Kyle Sollerin tähdittämänä. Ja yksi teatterimaailman kuumimmista ohjaajanimistä eli Ivo van Hove ohjaa.

Myös Peter Shafferin loistava Amadeus jatkaa esityksiään 18.3. asti, mutta kaikki esitykset ovat loppunmyytyjä. Itse onnistuin saamaan tsäkällä peruutuslipun kun kävin pari viikkoa sitten katsomassa - lue juttu. Mutta eipä hätää! Nimittäin MYÖS Amadeuksen voi kokea Finnkinolla, 6.2. JA tänään julkistettiin NT:n tulevaa ohjelmistoa loppuvuodelle (ja vähän ensi vuodellekin), ja Amadeus palaa ohjelmistoon tammikuussa 2018! Ainakin loistava Lucien Msamati jatkaa Salierina, mutta muita ei ole kerrottu. Yksi parhaita esityksiä mitä olen kuunaan nähnyt.

15.2. ensi-iltaan tulee Shakespearen Twelfth Night, Simon Godwinin ohjauksessa. Sukupuolirooleja on vaihdeltu rutkasti mm. Tamsin Greig esittää Malvoliota. Mukana myös mm. Oliver Chris. Ja koska meitä Suomessa olevia hemmotellaan niin tätäkin voi mennä katsomaan Finnkinolle 10.4.

Kesäkauden (esitykset alkavat 11.4.) iso hitti on Tony Kushnerin Angels in America, jonka Marianne Elliott ohjaa. Kaikki esitykset ovat jo loppuunmyytyjä, mutta jonkinlaisia lippuarvontoja on luvassa. Toivon mukaan tulee Finnkinollekin; ainakin on NT Live-sarjassa mukana. Näytelmähän on kaksiosainen. Millennium Approaches 3,5 h ja Perestroika 3,5 h. Näyttelijäkaartissa mm. Andrew Garfield, Russell Tovey, Denise Gough ja James McArdle. Mulla on liput 15.8. eli kummatkin esitykset samana päivänä.

Kesällä nähdään myös Sondheimin musikaali Follies (mukana Imelda Staunton!) jonka ohjaa Dominic Cooke. Heinäkuussa ensi-iltaan tulee myös Lucy Kirkwoodin uusi näytelmä Mosquitoes, ja ohjauksesta vastaa Rufus Norris. Näyttämöllä mm. Olivia Colman.

Lokakuussa tulee Rory Mullarkeyn uusi näytelmä Saint George and the Dragon (Lyndsey Turner ohjaa). Marraskuussa Ivo van Hove ohjaa TAAS, tällä kertaa menestyselokuvaan perustuvan Networkin. Pääosaan tulee amerikkalainen Bryan Cranston, joka näin ollen nähdään ensimmäistä kertaa teatterinlavalla tässä maassa.

Keväällä 2018 nähdään sitten Rufus Norriksen ohjaama Macbeth, päärooleissa Rory Kinnear ja Anne-Marie Duff!!! (se tulee muuten myös NT Livenä!). Tätä odotan valtavan paljon.

Näiden mainitsemieni lisäksi siellä on myös paljon muuta; kotisivuilla lisätietoja. Lippuja on paljon tarjolla myös 15 punnan hintaan, jos on ajoissa liikkeellä.


Old Vic

Old Vic on kivenheitto Waterloon asemalta. Ihana vanha rakennus, ja legendaarinen Lontoon teatterimaailmassa (National Theatre toimi tässä ennen kuin sai omat uudet tilansa joen rannalta). Vuonna 2015 taiteellisena johtajana aloitti Matthew Warchus, ja ainakin itse olen tykännyt uudesta linjasta.

Ehkä se Old Vicin kiinnostavin uutuus tälle keväälle on Tom Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern are dead (25.2.-29.4.). David Leveaux ohjaa ja päärooleissa Daniel Radcliffe ja Joshua McGuire. Lippuja on vielä saatavilla. Ja hei, tämäkin on tulossa NT Liveen!

Touko-kesäkuussa pyörii Woyzeck (pääosassaan John Boyega ja heinäkuusta lokakuuhun Conor McPhersonin uusi Girl from the North Country. Siinä kuullaan Bob Dylanin musiikkia


Young Vic

Kivenheitto Old Vicistä on sitten Young Vic. Taiteellinen johtaja David Lan on luotsannut paikkaa jo vuodesta 2000 eli hyvin pitkän ajan Lontoon teatterimaailmassa.

Monta kiinnostavaa uutuutta tännekin on tulossa, mutta mua kiinnostaa eniten Simon Stonen ohjaaman Yerman uusintatuleminen loppukesästä. Se oli valtava hitti viime vuonna ja mä onnistuin missaamaan sen kokonaan. Joten paremmalla onnella tällä kertaa. Billie Piper sai sen verran suitsutusta roolistaan... Yerma tulee myös NT Liveen elokuussa, joten toivon mukaan Suomeenkin.


West Endin teatterit


Harold Pinter Theatre Edward Albeen näytelmä Who's Afraid of Virginia Woolf (22.2.-27.5.) on taatusti mielenkiintoinen. Ainakin näyttelijäkaarti vakuuttaa: Imelda Staunton, Conleth Hill, Imogen Poots ja pitkästä aikaa teatteriin palaava Luke Treadaway!

Wyndham's Theatre - tänne tulee Patrick Marberin näytelmä Don Juan in Soho (17.3.-10.6.) ja oiva mahdollisuus nähdä David Tennant lavalla.

Gielgud Theatre - Yksi parhaista näytelmistä ikinä on The Curious Incident of the Dog in the Night-time eli mikäli se vielä on kokematta, niin 3.6.2017 se lysti loppuu. Suosittelen!

Duke of York's Theatre - John Tiffany ohjaa Tennessee Williamsin klassikon The Glass Menagerie (27.1.-29.4.).

Theatre Royal Haymarket - Toinenkin Edward Albeen näytelmä on tulossa Lontooseen nimittäin The Goat, or Who is Sylvia? Esitykset pyörivät 24.3.-24.6. ja ohjauksesta vastaa Ian Rickson. Näyttämöllä nähdään mm. Damian Lewis ja Sophie Okonedo.

Apollo Theatre - aivan mainio Tom Stoppardin The Travesties (minkä näin marraskuussa) siirtyy tänne 2.2.-29.4. ja kannattaa kyllä mennä katsomaan. Tom Hollander, Freddie Fox ja muukin porukka huimaavan hienoja!

Palace Theatre Täällä pyörii nyt toistaiseksi hieno Harry Potter and the Cursed Child näytelmä, mihin on erittäin vaikea saada lippuja. Huhtikuussa tulee seuraava erä myyntiin. Kävin katsomassa viime kesänä ennakkonäytöksien aikaan mutta näissä parissa lipunmyyntierässä en ole onnistanut. Huhtikuussa tulee myyntiin 2018 loppukevät-alkukesä.


Tässä nyt muutamia omia suosikkejani, ja suurimpaa osaa esityksistä olen menossa katsomaankin. Muita suosikkiteattereitani, tai niitä missä tulee käytyä eniten, Lontoossa ovat Royal Court TheatreHampstead Theatre, kesäkaudella The Globe ja sen uusi sisänäyttämö Sam Wanamaker Playhouse, Menier Chocolate Factory, Park Theatre... Osa on hieman keskustan ulkopuolella mutta metrolla pääsee kätevästi.

Periaatteessa moniin esityksiin saa lippuja paikan päältäkin, siis kaikista Leicester Squaren likeltä olevista kojuista. Mutta mä ostan yleensä teatteriliput etukäteen. Mieluiten (jos mahdollista) teatterin omilta sivuilta. West Endin teattereista valtaosa on kahden ketjun omaisuutta, ja heillä on omat myyntipalvelunsa kummallakin (Delfont Macintosh ja ATG). Netissä on toki muitakin lipunostopaikkoja - kannattaa googlettaa ja verrata myös toimitusmaksuja. Jotkut postittavat Suomeen (voi tulla kalliiksi), joissain saa tulostaa itse liput. Tai sitten voi noutaa lippukassalta ennen esitystä (itse valitsen aina tämän vaihtoehdon). Siihen tarvitaan useimmiten (aina eivät kysy) luottokorttia millä lippu on maksettu sekä varausnumero. Käytännössä oma nimi riittää, mutta netistä lippuja ostaessa ei kannata höylätä puolison tai isän luottokorttia, sillä periaatteessa se pitäisi olla mukana.

Jos on jotain kysymyksiä lipunhankinnasta, liikkumisesta Lontoossa tai jostain muusta asiaan liittyvästä, niin kyselkää ihmeessä. Olen huomannut että jotain käytännön vinkkejä on mukaan tarttunut näiden kymmenien visiittien ja satojen nähtyjen esitysten tiimoilta.

Halvimmillaan Lontooseen lentää Helsingistä alle satasella (mennen tullen) ja lippujakin saattaa saada yllättävän edullisesti. Ylipäätään West Endin liput ovat kalleimpia, mutta sieltäkin voi tehdä löytöjä. Itse aloitan matkan suunnittelun aina varaamalla liput ja sitten vasta alan miettimään lentoja, majoituksia ja muita ei-niin-tärkeitä seikkoja. Varsinkin suositut esitykset myyvät loppuun nopeasti.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Teatteri- ja kulttuuritärppejä kevääseen 2017!

Voi, ajat sitten jo päätin että 2017 sitten vähennän tahtia huomattavasti! Tein periaatepäätöksen, että maksimissaan neljä esitystä per viikko ja niistä saa vain kaksi (mieluiten yksi) olla ulkopaikkakunnalla. Ja sitä mukaa kun monet teatterit julkistivat kevään esityksiään, niin tuntui että nytpä oikeasti saatankin onnistua tässä tavoitteessani! Monelta teatterilta ei tuntunut ensivilkaisulla löytyvän oikein mitään katsottavaa minulle. Tai mitään ja mitään.

Mutta oih ja voih! Mistä niitä kiinnostavia esityksiä on nyt sitten kuitenkin alkanut siunaantua? Osittain syytän Suomen itsenäisyyden juhlavuotta. Sen tiimoilta on kaikenlaista luvassa, ja lisää tulee koko ajan. Mutta ei kulttuurinarkkari saisi valittaa. Enkä mä valitakaan. Mutta ainakin alkuvuoden kolmen ensimmäisen kuukauden perusteella en tähän pienennettyyn katsomistavoitteeseeni pääse, millään.

Muutamia tärppejä, omia suosikkejani. Eivät ole minkäänlaisessa järjestyksessä, vaan missä mieleen ovat tulleet. Ihan kaikkia näistä en ehkä ennätä katsomaan, mutta pyrkimys on ainakin kova.

Lavastaja Jani Uljas ja Tom of Finlandin taustakankaita


Yksi odotetuimpia omassa kulttuuriallakassani on eittämättä Turun kaupunginteatterin suursatsaus eli Tom of Finland -musikaali. Tekijätiimi on mahdottoman mielenkiintoinen, ja odotukset ovat ihan pilvissä. Odotan kyllä uutta Dome Karukosken leffaakin innolla, ei sen puoleen. Molempi parempi.

Toinen mitä odotan ehkä ihan yhtä hartaasti on KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Peter Greenawayn klassikkoelokuvaan perustuva näytelmä saa ensi-iltansa 15.2. Ja jos mainio leffa on näkemättä, niin Orionissa sen voi käydä katsomassa 23.2. Leffan jälkeen on vielä Q&A yhdessä KOMilaisten kanssa.

Nämä kaksi ovat niitä eniten odottamiani esityksiä. Mutta on paljon muutakin tosi kiinnostavaa luvassa!

Tampereen työväen teatteri toteuttaa yhden pitkäaikaisen unelmani kun Kissa kuumalla katolla saa enskarinsa 31.1. Ohjaajana yksi suosikkini eli Miika Muranen ja miehityskin on aika helmi. Samassa paikassa nähdään myös radikaali "nuorisomusikaali" Spring Awakening (enskari 24.2.), jota odotan myös todella paljon. Työvikseen tulee myös 18.3. vierailulle mainio Marc Gassotin Dark Side of the Mime, joka kannattaa ehdottomasti nähdä.

Jos laatuteatteri Lontoosta kiinnostaa niin sitä näkee Finnkinolla ensi keväänäkin. Nämä esitykset on vahvistetut: 6.2. Amadeus (huikean upea!!), 20.2. St Joan, 13.3. Hedda Gabler ja 10.4. Twelfth Night. Leffassa on mahdollisuus nähdä myös hienoa tanssia. Itse suuntaan ainakin katsomaan Royal Ballet-taltiointeja (ainakin Woolf Works ja The Jewels), ja ehkä muutaman Bolshoin baletinkin.

Tampereen teatterissa jatkavat komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen, eli jos ovat vielä näkemättä niin ehdoton suositus kummallekin! 17.5. teatterissa vierailee myös vanha, mutta edelleen loistava Kiviä taskussa.

Kansallisteatteriin on tulossa 8.3. Macbeth, jossa nimiroolin vetää Antti Luusuaniemi. Odotan kovasti miten moderni versio tästä mahtaa tullakaan. Lady M:n roolissa Katariina Kaitue. Kansikseen tulee keväällä myös toinen kiinnostava ensi-ilta 5.4. eli Kuolema Venetsiassa. Ja yllättäen myös Äidin rakkaus veti kiinnostukseni ihan toiselle tasolle, kun sairastapauksen johdosta miehitykseen tuli mukaan myös Eero Aho! Ensi-ilta 10.3.

Kansallisbaletissa on luvassa paljon kiinnostavaa tälle keväälle. Omassa allakassa on jo Seitsemän veljestä, Kullervo ja neljän koreografin yhteisilta Voima. Ja jos tanssiteokset kiinnostavat niin Tanssiteatteri ERI Turussa tuo lavoille Sata lasissa -teoksen ja myös Passio palaa muutaman esityksen verran. Tampereella Tanssiteatteri MD luottaa Tero Saarisen magiaan; Loopit enskari 4.2. Samalla vietetään MD:n kaksikymppisiä.

Tanssin pyörteissä ollaan myös Jeminan kanssa, kun tuo viihteen kuningatar palaa estradeille uuden show'n merkeissä. Jemina - The Great American Show'n ensi-ilta koittaa Kaapelitehtaalla 22.3. ja Helsingin kaupunginteatteri ja Zodiak ovat siinä taustalla. HKT:llä jatkaa myös Keijukaisneuvos Koo ihania tanssejaan 26.1. alkaen. muutaman esityksen verran.

Q-teatterin uutukainen Prinsessa Hamlet on myös omassa allakassani, koska Q:ssa tehdään aina mielenkiintoista teatteria. Ensi-ilta 16.2. Tampereella puolestaan Teatteri Siperian ilmastonmuutosnäytelmä Eikä kukaan meitä enää etsi saa ensiesityksensä 28.2. Siperia viettää muuten kymppivuotissynttäreitään tänä vuonna! Siperian voimanaisen Marika Heiskasen voi bongata myös Tampereella Komediateatterin Mieletön Suomen historia -spektakkelissa.

Tampereen Telakalla on monta kiinnostavaa ensi-iltaa tänä keväänä. Mulla on vielä näkemättä TTT:n kimppatuotanto (se toinen versio) Ei voi auttaa sori:a, mutta sen lisäksi omaan kalenteriin menee vielä Yksin Berliinissä, When a Rainbow is Black ja Korallin elämää. Ja jos on näkemättä myös mainio kahden hengen Lokki, niin sitäkin voi bongata tänä keväänä Telakan lisäksi ainakin Turun kaupunginteatterista. Telakalla jatkaa myös supersuosittu Hullu. Ja jos et pääse sinne katsomaan niin Teatteri Jurkkaan sitten (esitys siirtyy sinne 14.3., mutta tuntuu myyvän yhtä hyvin kuin Telakallakin). Jurkassa on muutenkin tulossa kaikkea kiinnostavaa tänä keväänä: mm. Rikos ja Rangaistus sekä Romeo vs Julia.

Suomen juhlavuosi näkyy myös Porin teatterissa, missä Tuntematon sotilas (ensi-ilta 28.1.) esitetään vanhassa olutpanimossa. Lahdessa laulavat Harmony Sisters (e.i. 28.1.) ja Kotkassa iskee Häräntappoase (e.i. 8.4.). Jyväskylässä Kauas pilvet karkaavat ennätti ensi-iltaan jo 21.1.

Jos haluat tutustua monipuoliseen suomalaiseen sirkuskenttään niin Red Nose Companyn Punainen viiva kiertää maata ahkeraan tänä vuonna. Erinomainen (ja hyvin suomalainen) esitys. Keväällä Cirko-festivaaleilla (12.-21.5.) on luvassa kaikkea kutkuttavan ihanaa, esim. Blind Gut Companyn Machine ja Cirka: What will have been. Lisää ohjelmatietoja myöhemmin. Mutta toukokuuta ennen voi viihdyttäytyä nykysirkusmonologin eli Veitsenterällä-esityksen parissa (15.-19.2.).

Meinaan ennättää katsomaan myös Teatteri Vertigon versiota Orlandosta Turkuun (enskari 24.2.).

Espoon teatteri vyöryttää lavalle uuden kotimaisen musikaalin! 8.2. ensi-iltaan tuleva Äidinmaa kertoo suomalaisten naisten tarinan, ja odotukset ovat korkealla. Myös KokoTeatterin Constellations (e.i. 25.3.) kiinnostaisi, koska se alkuperäisversio oli aika hieno. Takomon Kauheat lapset (e.i. 15.2.) koitan saada myös mahtumaan kalenteriini.

Ja koska olen Shakespeare-fani, niin muutama kiinnostava vierailu näkyy tulevan. Ainakin Helsingin Kanneltalossa nähdään Real Contact Projectin Macbeth, again 20.4. joka lupailee Shakespearea yhdistettynä klassisiin japanilaisiin Taiko-rumpuihin. Lisäksi kutkuttaa kovasti nähdä ruotsalainen standupkoomikko Özz Nûjen vetämässä Rikard III (esitykset ainakin Wasa Teatern 25.-26.4., Tampereen teatteri 27.4. ja HKT:n Lilla Teatern 28.4. ) mutta tässä epäilen hieman omaa ruotsinkielentaitoani.

Jos joku nyt jaksoi tänne asti lukea, niin toivottavasti sait jotain vinkkejä omaan kulttuurikalenteriisi. Ja kuten aina, otan tosi mielelläni vastaan esitysvinkkejä! Varsinkin pienemmistä jutuista, harrastajaproduktioista jne. Minut löytää Twitteristä, Instagramista ja on tällä blogilla FB-sivukin.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Vanikan palat / Finlayson 21.1.2017

Joskus teatteribloggaajan sähköpostiin ilmestyy mielenkiintoisia kutsuja. Tämä vapaan teatteriryhmän kutsu oli sellainen. Kiinnostus heräsi, ja lopulta monien sumplimisten ja peruutusten ja uudelleenorganisointien jälkeen päädyin viettämään lauantai-iltaa Tampereen Finlaysonin taiteilijoiden työtiloissa.

Kyseessä oli monilahjakkaan Hannu Väisäsen menestyneeseen omaelämäkerralliseen Vanikan palat -kirjaan perustuva monologi. Mietin kyllä että koska en harmikseni ole lukenut kirjoja (on ollut suunnitelmissa vuosikausia) että saanko tästä mitään irti, ja ymmärränkö mitään. Mutta näinhän monissa teatterielämyksissä on; ei sitä tarinaa etukäteen tiedä, eikä se ole ennenkään menoja estänyt.

Vaikka kieltämättä teoksen tunteminen olisi auttanut saamaan esityksestä ehkä enemmän irti, niin kiinnostava kokemus se oli nytkin. Aamulehden toimittaja Anne Välinoro on dramatisoinut ja teatterin moniosaaja Jyrki Tamminen ohjannut tämän pienimuotoisen ja pelkistetyn teoksen. Lavasteita ei juuri ole; metallinen rakennelma, valkoisia harsoja ja muutamia valoja.


Mutta teksti tässä nouseekin pääosaan, ja kevyiden lavasteiden kanssa esitystä pääsee viemään maailmalle. Sillä tarkoituksena on kuljettaa tätä kirjastoihin, gallerioihin ja mihin ikinä vaan. Ja vaikkei lavastuksella pröystäilläkään niin kaikenlaista pientä rekvisiittaa silti on mukana. Puinen kynäkotelo muuntuu äidin ruumisarkuksi, narulle ripustetaan verilettuja ja äitipuolta esittää appelsiini ja ostoskassi -kombinaatio. Ja Ken-nukkejakin nähdään. Kertojaminän äiti oli käsityöihminen, ja tätä käsinäppäryyttä nähdään lavalla paljon. Muutenkin äitisuhde on yksi esityksen punaisia lankoja. Näyttelijä Mika Eerola tulkitsee monia eri hahmoja, oikein mallikkaasti. Mieleen jäi erityisesti mörisevä eikö niin -hokeva kauppias.

Kirjoitetun ja puhutun tekstin ero korostuu hyvin. Korvaani tarttuu paljon kauniita kielikuvia, ja muutenkin teksti on miellyttävää kuunneltavaa. Miten hörökorvat ovat vauhdikkaat tai "reikä on kuin arkun puoliso" kuvattaessa äidin hautajaisia. Tai miten jalkarätti on kaunis verrattuna sukkaan. Äidin kuoleman jälkeen kodissa lappaa "äitipuolien kulkue", ja kukin näistä tuo uusia tapoja ja elämyksiä perheeseen. Kuten vaikkapa nokkosmuhennosta. Jotenkin liikuttavaa kun lapset toivovat saavansa äitipuolekseen Julie Andrewsin tapaisen hahmon, mutta kokelaat ovatkin enemmän Emma Väänäsen ja Siiri Angerkosken ristisiitoksia. Katsojan mielikuvitusta kutkutellaan hienovaraisesti, kuten vaikkapa naulakossa roikkuvien asetakkien ja manttelien alla lymyilevä saappaiden joukko. Asioiden ei tarvitse olla esillä näyttämöllä, vaan ne heräävät silmieni eteen kuviksi.


Kertojaminällä on selkeästi taiteellinen palo ja luovuutta kanavoitavaksi, mutta mihin? Hänellä on myös vahva kaukokaipuu. Perheessä vierailevat brittiläiset laivastoupseerit kiehtovat poikaa monella tapaa, ja hän haluaisi lähteä heidän kanssaan pois. Hieman nolottaakin kun ei ole vastalahjaksi murokekseistä tarjota kun vanikanpaloja.

Pienimuotoinen on usein kaunista, ja niin tässäkin tapauksessa. Itselleni enemmän Radio Classicin aalloilta tuttu ääni Mika Lintu on säveltänyt tähän musiikin, joka sopii hyvin kokonaisuuteen. Pidin kovasti myös hyvin Hannu Väisäsen näköisestä puvustuksesta eli upeat punaiset kengät, raidallinen trikoopaita ja huivi päässä. Ranskalaishenkinen tyyli kiinnitti esityksen hyvin tämän päivän Väisäseen.

Ei tämä mikään maailmaa mullistava teos ole, mutta kaunis ja herkkäkin. Ja ennenkaikkea se sai minut sysättyä vihdoin lukemaan Väisäsen kirjoja.


Kuvien copyright Susanna Lyly
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Hamlet sanoi sen kauniimmin / Unga Teatern, Cirko 20.1.2017

Jos vain esityksen nimessä tai aiheessa vilahtaa jotain Shakespeareen liittyvää, niin nähtävä se on. Siispä Unga Teatern sai minut Shakespearen avulla houkuteltua aamutuimaan Cirkoon. Katsomaan nuorille suunnattua esitystä. Ruotsinkielinen kantaesitys sai ensi-iltansa jo syksyllä 2014, mutta nyt tammikuusta alkaen mahdollisuus nähdä viljalti palkittu näytelmä suomeksikin. Hyvä niin.

Paul Olin ja Harriet Abrahamsson vastaavat käsikirjoituksesta ja Olin ohjauksesta. Tekijät viettivät vuoden päivät koulukodin nuorten kanssa, ja osittain näistä kokemuksista syntyi Hamlet sanoi sen kauniimmin. Kolmen nuoren elämä on aika vinksallaan ja lopulta he päätyvät Sirkustirehtöörin johtamaan sirkukseen. Tai vaihtoehtoisesti koulukodin tapaiseen paikkaan.


Esitys alkoi hyvin perinteisellä sirkuksella. On puna-keltaraidallista telttaa, valoja ja neljä värikästä tyyppiä; voimamies, ennustaja, klovni ja tirehtööri. Mutta sitten he muuntautuvatkin äkillisesti kiroileviksi teineiksi! On kovis-Make, joka koittaa tehdä läksyjä juoppojen vanhempiensa keskellä. On äidilleen surullisia kirjeitä kirjoittava Katariina, jota isäpuoli raiskaa. Ja on puhumaton Volodja, joka kaipaa veljeään Sashaa. Mitä tapahtuu kun he pääsevät mukaan pimeyden sirkukseen? Kun turvaverkkoja ei enää ole? Sirkuksesta tulee elämän metafora, eivätkä Maken vanhemmat selviä nuorallatanssista. Taikurin hatusta tulee kyllä valkoisia pupuja, mutta kuka milläkin tavalla kuolleena.

Esitys oli monellakin tapaa varsin vaikuttava. Koko nelihenkinen näyttelijäpoppoo oli lahjakasta ja sinnikästä. Yleisö ei ollut sieltä helpoimmasta päästä (erityisluokka), mutta esitys saatiin vietyä hienosti läpi. Varmaan esiintyjiäkin häiritsi jatkuva kännyköiden räpläys, keskustelu ja välihuutelu ("joko tää loppui?); minua ainakin ärsytti. Varsinkaan kun opettajat/valvojat eivät puuttuneet asiaan mitenkään. Ehkä heillä on kokemusta ettei siitä ole mitään hyötyä?


Joka esiintyjällä oli monta monituista henkilöhahmoa hanskattavana, ja niin vaan sekin sujui mallikkaasti. Kiitos siis Carl Alm, Per Ehrström, Malin Olkkola ja Jakob Johansson. Erityisesti Carl Almin roolit sirkustirehtöörinä ja Katariinan isäpuolena jäivät mieleen.

Upeat puvut oli loihtinut Nina Silfverberg (ja hän vastasi myös lavastuksesta yhdessä Jeremy Crottsin kanssa). Esityksessä oli myös hienoja maskeja; niistä kiitos Sonja Backlundille. Esityksessä oli myös hieman interaktiivisuutta, ja kyllä onneksi joku suostui jongleeraamaan yhdellä pallollakin. Naisen sahaus -numeroon olisi ollut myös halukkaita, vaikkei siihen edes kysytty ketään :-) Lisäksi saimme mm. maistella popkornia pääkallosta... Nam!

Mutta mitä tekemistä Hamletilla on kaltoinkohdeltujen nuorten kanssa? No, olihan Hamlet itsekin vaikea teini, hankalassa perheolosuhteessa. Isä kuollut ja äiti nai sedän. Mutta Hamlet yritti! Hän etsi totuutta tässä maailmassa, mikä on täynnä valheita. Kuulemme kyllä Shakespearen säkeitäkin hieman. Ja nuoret saavat mahdollisuuden esittääkin Hamletia! Miekkailu ainakin sujuu... Ja kun Make toteaa fuck you, niin sirkustirehtööri saa vastata "Hamlet sanoi sen kauniimmin". Niin sanoikin. Esimerkiksi näin:

To die, to sleep--
To sleep--perchance to dream: ay, there's the rub,
For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause. There's the respect
That makes calamity of so long life.


Kullakin on omat tapansa purkaa ja käsitellä surujaan ja ahdistuksiaan. Näytelmän Katariina kirjoittaa surullisen laulun. Mutta vaikka selviytyminen on välillä miltei mahdotonta, niin ainakin tässä tarinassa loppu on parempi kuin Hamletissa. Kaikki eivät kuole. Kenties valoa on siis luvassa myös katsojillekin.


Kuvien copyright Frank A. Unger
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 19. tammikuuta 2017

Punainen viiva / Red Nose Company, Kansallisteatteri 19.1.2017

Näin edellisen kerran Punaisen viivan maaliskuussa 2016, ja se oli kyllä yksi kulttuurivuoteni kohokohtia. Mutta toki kun tilaisuus tarjoutui, niin halusin nähdä sen uudelleenkin. Red Nose Companyn esitys kiertää tänä vuonna Suomea ahkerasti, ja juhlavuosi potkaistiin käyntiin komeissa raameissa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kolmen loppuunmyydyn esityksen voimin.


Vajaassa vuodessa esitys on hieman muuntunut ja kehittynyt. Vaikka toki improvisaatiota viljalti hyödyntävä esitys on jokaisella esityskerralla uniikki, niin nyt se oli selkeästi poliittisempi ja kantaaottavampi kuin viime maaliskuussa. Ajassa se oli kiinni viittaamalla niin Bernerin tienkäyttöehdotuksiin kuin Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntiinkin. Kainuun hipsterit Mike ja Zin kummastelivat aluksi miten Ilmari Kianto ei ole koskaan ennen kelvannut Kansallisteatteriin (lienee tosi väite, vaikka hämmentääkin hieman). Teatteripomo Myllyaho oli myös varoitellut miten pienen näyttämön yleisö on hieman hidasta. Tämän kommentin jälkeen väliaplodejakin alkoi tulla ripeämmin ja enemmän. Ja koettiin illan aikana sekin ihme, että Miken paljas takapuoli sai ensimmäistä kertaa väliaplodit!


Mutta eihän Punainen viiva pelkkää takapuolen näyttämistä tai hipsterimeininkiä ole. Vaan oivallinen tulkinta ehkä yhdestä parhaimmista kurjuuden maksimointi -kirjasta koskaan. Kaksi etevää ja multilahjakasta esiintyjää Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) vetävät reilussa parissa tunnissa koko kirjan tapahtumat läpi, loihtien kaikki henkilöt ja eläimetkin eloon. Lisäksi kuulemme paljon faktatietoa itse Ilmari Kiannosta ja paljon klassikkobiisejä. Esityksessä kaikki on limittäin ja lomittain, mutta hyvin yhteen soljuvasti. Punainen viiva on kokonaisvaltainen elämys, mikä viihdyttää ja herättää myös ajatuksia. Monet kirjan teemoista (1900-luvun alun köyhälistön kurjuus ja äänioikeuden saaminen) ovat yllättävän ajankohtaisia taas tänäkin päivänä.

Loppukiitoksissa ohjaaja Otso Kautto, valosuunnittelija Roy Boswell, Mike, Zin ja tuottaja Niina Bergius


Näin toisella kertaa sisäistin myös paremmin miten hyvin soitetut biisit istuvat käsiteltävään kohtaan tai aiheeseen lyriikoiltaan. Hatunnosto siis siitäkin. Aika monet aplodit klovniherrat saivat, ihan ansaitustikin! Eeppinen kursailukohtaus oli juurikin niin eeppinen kun muistinkin. Ja muitakin ihanan karmaisevia kohtia (esim. äänestys narunvedoista, jolla onkin kauaskantoiset seuraukset). Ja Kuppari-Kaisa! Suomi Neito synnytystuskissa!


Esityksen jälkeen oli Lavaklubilla Suomi100-kiertueen käynnistystilaisuus eli esityksen jatkot. Klovni nimeltä Hannibal toivotteli meidät tervetulleiksi ja kertoi illan kulusta. Ensiksi pääsimme kuulemaan paneelikeskustelua aiheesta Punainen viiva. Paneelin jäseninä teatterin monitoimimiehet Mika Myllyaho ja Otso Kautto (Punaisen viivan ohjaaja) sekä presidentti Tarja Halonen ja puheenjohtajana toimi teatterin monitoiminainen Tanjalotta Räikkä. Kiinnostavia ensikohtaamisia oli, koulun pakkolukemisesta alkaen.


  

Paneelin lopuksi Mike ja Zin ojensivat presidentti Haloselle oman punaisen nenän! Kuulimme myös kaksi kappaletta Mike & Zin duon esittämänä (varsinkin U2:n Desire Eino Leinon sanoituksilla oli hieno) ja sen jälkeen päästettiin Quo Vadis Poetry Band irti. Siinä vaiheessa kello oli jo sen verran, että piti lähteä Espoon bussia kohtia ja vanhempien luo yöksi. Kiinnostavia keskusteluja illan mittaan ehdin käydä, kiitos kaikille niistä!

  

Tuukka Vasama oli myös radion kulttuuriohjelma Kultakuumeen vieraana 11.1.2017.


Allekirjoittanutkin pääsi Zinin ja Miken kanssa kuvaan!


Lämmin kiitos Red Nose Company kutsusta!
Kuvat otin itse.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

BLAM! / Kristján Ingimarsson Company, Aleksanterin teatteri 18.1.2017

Ollaan Aleksanterin teatterin loisteliaassa teatteritalossa. On nykysirkusesitys BLAM!in tämänkertaisen Suomen visiitin ensi-ilta. Lavalla on tylsä, harmaa toimisto, sermeineen ja loistevaloineen. Kolme konttorirottaa ja niitä kyttäävä pikkupomo. Paperien pyörittelyä ja tietokoneen ruudun (jossa lukee Very Important Project) tuijottelua. Kunnes yhtäkkiä hiljaisen konttorin puhkaisee toiminta! Eikä mikä tahansa toiminta, vaan toimintaelokuvista (ja vähän muistakin) vaikutteita imevät kekseliäät pukumiehet pääsevät irti. Kaikki alkaa aika kesysti: pientä hupsuttelua pomon selän takana, lemmekkäitä katseita pulputtavaan vesiautomaattiin, mappien kolistelua.


Ja juuri kun esitys alkoi päästä vauhtiin, loikkasi yksi hemmoista toimistosermin yli sen verran vauhdikkaasti, että otsa aukesi! Pidettiin taukoa, kutsuttiin yleisöstä lääkäriä, pohdittiin jatketaanko. Lopulta n. puolen tunnin tauon jälkeen oli Didier Oberlén otsa laastaroitu ja esitystä jatkettiin. Tapaturma taisi kerätä enemmän palstatilaa kun itse esitys... Toki Yle teki jutun ensi-iltapäivän harjoituksista jo.

Koska työntekijät keksivät omaa kivaansa, niin pitää se pomonkin koittaa päästä mukaan. Jos ei muuten niin hohottamalla kännykän kanssa itsekseen. Siinä missä työntekijät kuvaavat temppujaan pomon kyttäyskameralla ja omilla kännyköillään, koittaa pomo pitää omaa karateshow'taan. Pikkuhiljaa pomo otetaan mukaan toimintaan. Ja sitä meinaan piisaa! Nitojista ja muista toimistotarvikkeista saa oivia aseita, vesiautomaatti muodostaa tanssiparin pöytälamppujen avulla ja mappikoteloista ja CD-levyistä saa toimivan androidin. Viimeisen päälle hiotut ääniefektit ja musiikki täydentävät actionleffatunnelmaa. Kummat sähköhäiriöt rätisevät lampuissa ja saluunan liikkuvassa pöydässä läiskitään korttia (post-it laput taipuvat moneksi) liipasinherkkien urbaanien lännensankarien kera. Kerkeämme näkemään elokuvagenrejä laidasta laitaan; scifiä, kungfua, romanssia, ramboilua, viidakkomeininkiä...

Ja sitten! Noin tunti on kulunut, kun herra Oberlén otsa alkaa vuotamaan uudestaan ja esitys keskeytetään kokonaan. Pettyneenä lähden kotiin. Yleisö saa rahat toki takaisin tai vaihtoehtoisesti voi mennä katsomaan esitystä jäljellä olevaan neljään esitykseen. Vakaana aikomuksenani oli tulla lauantaina iltapäivällä uudelleen, mutta siinä vaiheessa flunssa oli äitynyt jo sellaiseksi, että viisi tuntia autossa + esitys olisi liikaa. Harmittaa vallan vietävästi.

Hetkittäin esityksestä tuli mieleen mainion The Office brittisarja, tai ainakin se miten siinäkin tylsistyneet työntekijät keksivät hyödyntää toimistoympäristöään omaksi huvituksekseen. Ja kuten Jussi Tossavainen HS:n jutussaan totesi, niin Monty Python-aspektilta (varsinkin John Cleesen koikkelehtiminen) ei voinut välttyä. Mutta tämä oli kuitenkin tosi uniikki sirkusesitys. Huimia hyppyjä, arjen akrobatiaa ja parkour-tyylistä liikkumista, mutta ei sinällään sellaisia perinteisiä sirkustemppuja. Vaan aivan loistavasti ajoitettuja, hillittömän hauskoja ja hetkittäin aika aivotontakin menoa. Kauheaa meteliä ja mäiskimistä, mutta oudon viihdyttävää. Ajoitus oli kellontarkkaa.


Koko sakilla näytti olevan suojuksia kauluspaitojensa alla, mutta eivät semmoiset toki päävammoilta suojaa. Valtaosa yleisö ei kyllä tainnut esityksessä edes oivaltaa että jotain oikeasti sattui, ennenkuin peli vihellettiin poikki. Kai se näytti kuuluvan esitykseen. Onneksi Oberlé selvisi viidellä tikillä ja torstain lepopäivällä (joka oli kalenterissa jo valmiiksi). Eihän sirkus varmaan liene sen vaarallisempaa kuin urheilu tai muukaan esittävä taide, koska temput harjoitellaan niin hyvin ja huolella. Joskus vaan sattuu työtapaturmia.

Tanskalaisryhmä Kristján Ingimarsson Company on kiertänyt BLAM!:in kanssa maailmalla jo useita vuosia, Tampereellakin kesällä 2014 (silloin vielä ryhmä toimi nimellä Neander). Aikatauluongelmien takia en silloin päässyt katsomaan. Ja nytkin jäi loppuhuipennus näkemättä. Mutta jo tämän tunnin perusteella kyseessä oli huikea spektaakkeli, joka jokaisen kannattaisi pyrkiä katsomaan.

Näitä juttuja ei ehkä kannata kokeilla omassa toimistossa... Tai ehkä sittenkin ihan vähän.


Kuvien copyright Søren Meisner
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.