Frankenstein / Red Nose Company, Teatterikesä 1.8.2022

Vihdoin ja viimein se tapahtui eli minun ja Red Nose Companyn tuoreimman esityksen eli Frankensteinin polut kohtasivat. Teatterikesään asti piti odottaa koska typerä korona pisti kapuloita rattaisiin, ja milloin jouduin itse perumaan menoni ja milloin taas esitys peruuntui. Noh, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja olihan tämä juuri niin kiva esitys mitä odotin ja toivoinkin! Taas yksi klassikkokirja saatettu lavalle klovnerian, musiikin, huumorin ja vauhdikkaan menon avulla.

RNC:n taiturit Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen ovat käsikirjoittaneet (Mary Shelleyn alkuperäisideaan nojaten toki), ohjanneet ja sovittaneet musiikin. Ja koska mikään ei heille riitä, vielä taituroivat lavallakin. Ruuskanen (Frank) ja Vasama (Stein) ovat kyllä ilmiömäinen kaksikko, jotka osaavat ottaa yleisönsä, ovat nämä minkä ikäisiä hyvänsä. 

Loistavien näyttelijäntaitojen ja muusikkouden lisäksi herrat todellakin hanskaavat improvisoinnin jalon taidon. Oli se sitten katsomosta huuteleva lapsi tai jonkun soiva kännykkä, kaikki pääsee mukaan esitykseen. Jere Kolehmaisen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esityksen dramaturgiaa. Välillä on ehkä vähän jännempiä hetkiä lavalla, mutta enimmäkseen tämä vaan naurattaa perheen pienimmäisiäkin. Liki loppuunmyyty Hällä-näyttämö oli hienosti mukana esityksessä, ja kyllä meidän taitoja tarvittiinkin. Välillä piti loihtia ääniefektejä korpin raakkumisesta tuulen suhinaan ja välillä johtaa sähköä peukaloistamme hirviön henkiin herättämiseen.

Frankensteinin tarina oli sovitettu miedoksi ja reippaasti mutkia oikoen, ja se sopikin tunnin mittaiseen esitykseen hyvin. Lavalla suoritettiin lukuisia tieteellisiä kokeita, korostettiin oppimisen merkitystä ja kovaa työntekoa, ja mietittiin kuka oikein onkaan loppupeleissä se hirviö? Vaikka yhdestä suusta ajoimme hirviötä pois, sai se kuitenkin suurta sympatiaa osakseen. 

Goottilookissa esiintyneet klovnit oli puvustanut ja maskeerannut Paula Koivunen. Välillä meno muistutti jo The Curen keikkaa kun syntikat ujelsivat... Hetken jo huolestuin että ovatko perinteiset punanenät jääneet historiaan, mutta onneksi vihanneskorista löytynyt tomaatti tarjosi hirviölle nenänkin. Niin, tässä esityksessä ei käytetty lainkaan ruumiinosia vaan vegaaninen versio muutti sammakonreidetkin kurkuiksi. Rekvisiitaksi muutenkin riitti tutun punaisen taustaverhon & sen metallitelineen lisäksi matka-arkku, vähän rekvisiittaa tieteellisiin kokeisiin ja ihmesyntsaelektroniikkahärveli.

Kun nuori Viktor F. opiskelee matematiikan perusteita yliopistossa, pääsee yleisökin laskemaan ja hiomaan saksankielen taitojaan, sehr gut! Elektronien tanssi viihdytti kyllä kaikkia, ja vaikka aluksi olinkin hieman kaihoisa kitaran ja haitarin perään, niin kyllä se syntsapoppikin toimi. Eurythmicsin Sweet Dreams ja Wingsin Live and Let Die toimivat suomeksikin. Puhumattakaan Fraa Fraa Frankensteinista (lauletaan Raa Raa Rasputinin sävelin). Koko Danny-episodi oli huvittava, ja moni muukin juttu oli sitä aikuisille suunnattua osastoa.

On kyllä oma taiteenlajinsa tehdä samanaikaisesti toimiva, hauska ja kiinnostava esitys lapsi- ja aikuiskatsojille. Mutta näiltä miehiltä se sujuu. Vaikka sanomaakin löytyi (ei saa syrjiä ketään vaan olla kaikkien kaveri) niin sitä ei sormi pystyssä heristellen selitelty, vaan se tuli hienosti osaksi kokonaisuutta. Huikea takaa-ajokohtauskin verhoissa nähtiin. Ja kumpi on kovempi hirviö -battle!

Erityismaininta ja kiitos Timon upeista tanssimuuveista ja ihme kurlausääntelyistä. Ja luovasta savukoneen käytöstä Tuukalle!

  

Esityksiä on Teatterikesässä tiistaina vielä kaksi (joista toinen englanniksi) mutta sen jälkeen Frankenstein on tavattavissa pitkin poikin Suomea kiertueella. Ehdottomasti kannattaa katsastaa jos kohdalle osuu. Ja matkustaa vaikka kauempaakin katsomaan. Ja ottaa koko perhe ja suku mukaan. Katso kiertuepäivät Red Nose Companyn sivuilta. 

Esityskuvien (2 ylintä) copyright Cata Portin, loppuposeerauskuvat (4 alinta) omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aleksis Kivi / Red Nose Company, Kansallisteatteri 3.3.2022

Kuka voisikaan olla Aleksis Kiveä sopivampi kirjallinen sankari juhlistamaan sekä Kansallisteatterin 150-vuotista taivalta että Aleksis Kiven kuoleman 150-vuotispäivää. Kerrassaan hienoa tilannetajua kaikilta asianosaisilta!

Nimittäin suosikkipunanenäni eli Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa hieman ehkä totutusta poikkeavalla konseptilla. Ei se että esitys sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa, sillä tämä duo on kiertänyt kaikenkokoisilla ja komeilla lavoilla ennenkin. Eikä sekään ole uutta että esitys tarttuu kirjalliseen klassikkoon, tai tällä kertaa kirjailijan koko tuotantoon. Tai sekään että herrojen tämänkertainen pläjäys on sekä armottoman viihdyttävä ja hauska, mutta myös riipaisevan herkkä ja tarkkanäköinen. Eikä musiikkikaan ole uutta. 

Uutta sen sijaan on se että Mike ja Zin ovat jättäneet musisoinnin pääsääntöisesti upean Avanti! jousikvartetin sekä haitaristi Niko Kumpuvaaran hoidettavaksi. Ja sekin että Miken ja Zinin aikaisempia aikuisten esityksiä on ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa myös Otso Kautto. Nyt käsikirjoitusavuksi on saatu sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald ja teatterin monitaituri Linda Wallgren, joka myös ohjaa yhdessä klovnikaksikon kanssa teoksen. Tämä resonoi kyllä hienosti Wallgrenin juuri vastikään Turun kaupunginteatterille ohjaaman loistavan Kullervon kanssa!

Ja hyvin tämäkin yhteistyö kaikkien uusien toimijoiden kanssa toimii. Erinomaisesti suorastaan! Esityksen teksti on napakkaa, oivaltavaa, opettavaista ja tottakai hauskaa. Vähän kuin Kiven omakin teksti, näin tarkemmin mietittynä. Aleksis Kivi, elämänsä, tuotantonsa ja kuolemansa käydään läpi välillä hitaasti ja nautiskellen, välillä nopeasti kiihdytellen. Kiven herkullista kieltä makustellaan, julmia kritiikkejä ruoditaan, henkilöhahmoilla mehustellaan. Esityksessä mietitään myös miksi juuri Aleksis Kivestä tuli niin tärkeä meille suomalaisille, miten aikalaiset häneen suhtautuvat, miksi hän kirjoitti niinkuin kirjoitti. Mistä hän sai inspiraationsa, rahaa ja kenties rakkauttakin. Moni näistä asioista on tuttua, mikäli lainkaan Kiven tuotantoon ja historiaan on perehtynyt, mutta opinpa vähän uuttakin.

Vaan ei olisi hienoa esitystä ilman Timo Ruuskasen (Zin) ja Tuukka Vasaman (Mike) panosta, lahjakkuutta, periksiantamattomuutta, huumorintajua, musiikillisia kykyjä, improvisointitaitoa ja loistavaa tilannetajua. Tajuttoman kova kaksikko! Herrat heittäytyvät lukuisten, suorastaan kymmenien, rooliensa pyörteisiin, vaihtavat lennosta niin roolia kuin esitystapaa ja pelaavat niin hyvin yhteen että harvoinpa sellaista yhteistyötä näkee. He ovat Mike ja Zin, Zin ja Mike. Yhdessä. Siinä menee sujuvasti Snellmanit, Lönnrotit, Bergbomit (sekä Kaarlo että Emilie), murskakriitikko August Ahlqvistit, Cygnaeus ja Jean-Pierre Kuselat. 

Ja Putinille näytetään keskisormet (ja taas myrskyisät aplodit). Viittauksia populaarikulttuuriin paljon Kiven ulkopuoleltakin on riputeltu joukkoon juuri passelisti. Kaiken ikäisille löytyy bongattavaa. Toki enemmän irti saa jos Kiven tuotanto on edes hivenen tuttua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole, tietenkään. Tämähän on ennenkaikkea komedia.

Ilman muutahan esityksessä mukana on perinteisen suomalaisen teatterin kännikohtaus, mikä toki ei Kiven töissäkään kovin harvinainen ilmiö ole. Mitäpä sitä ollenkaan tapahtuisi jos hänen tuotannostaan poistaisi viinan! Miettikääpä sitä hetki. Ei Seitsemän veljeksen dokailua tai kuuluisaa Nummisuutarien delirium-kohelluksia, Eskon kännäilystä puhumattakaan. Tai Olviretki-näytelmä olisi kenties Piimäretki.

Aleksis Kivi ei käsittele pelkästään Kiven persoonaa ja tuotantoa vaan myös Suomen historiaa (ja nykypäivääkin), suomen kieltä ja suomalaisen teatterin historiaa. Siten tämä on myös oivallinen esitys niin 8-luokkalaisille Taidetestaajille kuin muillekin koululaisille (joita muuten meidän näytöksessä piisasi).

Taaborinvuoren kesäteatteri urheiluselostettuna Rocky-leffojen tunnarilla päättää ensimmäisen näytöksen niin hersyvän hauskasti että leijun tuolin yläpuolella varmaan kaksi metriä. Jo pelkästään sen vuoksi tämä kannattaa nähdä. Suomalaisen äijäkulttuurin huippu!

Klovnien pieni tuttu lavarakennelma näytti vähän pieneltä ja orvolta keskellä Kansiksen suurta näyttämöä. Mutta äkkiä siihen silmä tottui. Lavan vasemmassa reunassa oli orkesterin paikka ja oikeassa taas ison Kiven teospinon päällä tuoli, Siinäpä se Tarja Simonen lavastus kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä muuta toki tarvitakaan, kun teksti on hyvä ja esiintyjät erinomaiset. No jos vähän kultakangastakin! Simonen käsialaa olivat myös kansallishenkiset Kivi-tyyliset puvutkin, jotka tuovat sen viimeisen nautinnollisen silauksen esitykselle. Ville Virtanen on suunnitellut valot.

Musiikkia saimme nauttia monenlaista, Marzi Nymanin ja Kumpuvaaran hienoja sovituksia. Avanti! pisteli parastaan viulistien Minna Pensolan ja Tommi Asplundin, alttoviulisti Santtu Podzniakovin ja sellisti Joasia Cieślakin tahdissa. Miten upeasti jouset soivatkaan! Ja upeasti soi myös Kumpuvaaran haitari! Hän pääsi myös esiintymään Seitsemän veljeksen Eerona, ihan vaan siinä paikallaan ollen (toki viikset ennakkoon kasvattaen).

Kaksi ja puoli tuntia kuluu kuin siivillä. Tämä oli niin nautinnollinen esitys, että olisin voinut katsoa heittämällä vielä toisen mokoman. Lopuksi saamme kuin saammekin nauttia viuhahduksesta lavan poikki, ou jee! Summa summarum: Aleksis Kivi sopii ihan kaikille (no ei ehkä perheen pienimmille); se on loistava tapa juhlia sekä Aleksis Kiven että Kansallisteatterin juhlavuotta, toki ylipäätään suomalaista teatteria. Suoranainen kulttuuriteko!

Ja mikä on myöskin mahtavaa on se että Aleksis Kivi on osa alati kasvavaa eri teatteritalojen yhteistyötä. Tämä on Kansallisteatterin, Red Nose Companyn, Jyväskylän kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Kuopion kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Turun Kaupunginteatterin sekä Kamariorkesteri Avanti! yhteistuotanto. Ja siten mahdollista nähdä kaikissa näissä teatteritaloissa. Kiertueen liput jo myynnissä, ja lienevät käyvän kaupaksi melko nopsaan...

Illan aloitti korona-aikana totuttuun tapaan Kansallisteatterin ihana ja perin sympaattinen vahtimestari Matti Patana. Tämän Ukrainaa koskevat aloitussanat yleisölle kirvoittivat isot aplodit. Oli myös uusi kokemus tulla valokuvatuksi, siis me yleisö. Kuulemma parinkymmenen vuoden välein Kansallisteatterin suuren näyttämön yleisö pääsee ikuistetuksi esimerkkiyleisönä. Vinhaa! Me maskillinen porukka teimme siis historiaa. Sopii hyvin teatterihistoriaa tekevän esityksen kylkiäisiksi.

Valokuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Don Quijote / Red Nose Company, Tampereen työväen teatteri 23.10.2019

Kävin katsomassa tämän Don Quijoten jo Teatteri Avoimissa Ovissa tammikuun lopulla, hieman ensi-illan jälkeen. Nyt kun Red Nose Companyn uusin saapui myös Tampereen työväen teatterille, niin pitihän se nähdä uudelleenkin. Ja mahtava elämys se oli näin toisellakin kertaa. Teos oli tiivistynyt kymmenien esityskertojen tuoksinnassa.

Eino Salmelaisen näyttämöllä on mukana myös vanha haarniskan yläosa. Perimätiedon mukaan se on ollut osa Esko Roineen rooliasua hänen esittäessään Don Quijotea vuonna 1999. Mukana oleva kilpi on taas lainassa Turun kaupunginteatterilta, Taru Sormusten herrasta -spektaakkelista. Todellista teatterien välistä yhteistyötä siis.

Red Nose Companyn tehoklovniduo Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)  ovat riemastuttava kaksikko. Sopivan humoristinen mutta ei liian överi. Mukana tällä roadtripillä polttavan Espanjan auringon alle ja Cervantesin kirjan maailmaan on mukana myös vakavampi sävy. Ystävyys ja kaveruus on avainsana niin Sancho Panzalla ja Don Quijotella, kuin Mikella ja Zinillä (ja Timolla ja Tuukalla). Esitys etenee kirjan ja todellisuuden välimaastossa, välillä hurjaan laukkaan heittäytyen ja välillä taas slapstickmäiseen painimiseen upottautuen. Ohjaaja (ja nykyisin myös TTT:n johtaja) Otso Kautto saa osansa verbaalisesta kiusanteosta, mutta eivät nämä heput säästele itseäänkään.

       

Sancho koittaa olla se järjen ääni hörhöilevän ritarinsa kannoilla, mutta välillä se on vaikeaa. Taru ja tosi sekoittuvat, niin kirjan tarinassa kuin esityksessäkin. Joku muuten kirjoitti tämän esityksen olevan pornoa! Vain koska Zin joutuu paitasillaan (ja ilman housuja siis) heittelemään kuperkeikkoja munat vilkkuen, ja olemaan katsojien tomaatinheittelyn kohteena. No, kai porno on aika joustava käsite, mutta en minä tässä nähnyt kyllä mitään sellaista. Lavalla ei nähdä mitään sellaista mikä ei suomalaiselle ihmiselle olisi jo tuttua.

Don Quijote, ja muutkin RDC:n esitykset, ovat siitä käteviä, että ne mukautuvat ja muuntautuvat aina kuhunkin yleisöön ja esityspaikkakuntaansa sopivasti. Tampereella kun ollaan niin ritariksi lyöminenkin tapahtuu paikalliseen malliin, eli päähän lyömällä. Muutenkin paljon paikallisuutta on mukana, mm. Pispalan torni ja Näsinneula ovat päässeet Don Quijoten vastustajiksi jättiläisiksi naamioituneina. Osansa saavat monet muut tamperelaiset ilmiöt ja ihmiset, Työviksen tuleva ohjelmisto, mustamakkara ja jääkiekko. Mutta samalla katsoja pääsee sukeltamaan Cervantesin kirjan ihmeelliseen maailmaan, ja espanjalaiseen elämänmenoonkin. On edelleen hämmentävää kuulla miten Tomoson kylässä on n. 1000 asukasta ja parikymmentä Dulcinea-museota.

Ainoa miinus mikä mieleen tulee, kun oikein hakemalla hakee, niin musiikkia tässä on ehkä hitusen liian vähän. Ehkä esitystä voisi vähän viilata lyhyemmäksikin, mutta täytyykö kaiken aina olla niin vauhdikasta ja napakkaa? Voisiko olla tilaa myös viipyilevämmälle esityskulttuurille? Nyt ollaan suuren tarinankerronnan ytimessä kuitenkin, eikä sitä kannata hötkyillä. Olisin luullut että tämmöinen hieman erilainen lähestymistapa klassikkoteokseen vetoaisi nuorempiinkin ihmisiin. Mutta ainakin edessäni istunut n. 14-vuotias poika ei palannut äitinsä (?) kanssa enää väliajalta takaisin. Hämmentävää.

Don Quijote on samalla myös yhteiskunnallinen ja poliittinenkin esitys. Se on yhtälailla kiinni menneessä kuin nykyisyydessäkin - ja ajankohtainen! Ja vaikka "Tampereella on tosi vaikea teatteriyleisö" niin kyllä me tykättiin! Toivoa sopii että Mike ja Zin jatkavat klassikkoteosten tuomista lavoille samaan tapaan vielä vaikka kymmeniä vuosia. Menkää katsomaan punaneniä, kiertueella ympäri Suomea.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!

Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.

Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.

Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.

Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Quijote / Red Nose Company, Teatteri Avoimet Ovet 31.1.2019

Red Nose Companyn punanenäkaksikko Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat taas kerran iskeneet kultasuoneen. Tällä kertaa kaksikon, ja ohjaajansa Otso Kauton, klassikkokirjana on Miguel de Cervantesin 1600-luvun alussa ilmestynyt ritarihupaelma Don Quijote. Klovnit matkasivat Espanjaan teoksen alkulähteille ja on se maa Kautollekin enemmän kuin tuttu.

     

Aikaisempiin teoksiin (Juoksuhaudantie, Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet) nähden tässä on vähemmän musiikkia, mikä hieman harmitti aluksi. Lisäksi sellainen fyysinen läheisyys on enemmän läsnä. Mike ja Zin nutaavat yhdessä, painivat, koskettavat toisiaan. Se tekee tästä selvästi intiimimmän ja fyysisemmän teoksen kuin mitä ennen on nähty. Ei lainkaan huono asia se. Kaikesta huomaa että tässä ollaan kaveruuden ytimessä, oli sitten kyseessä Tuukka ja Timo, Mike ja Zin tai Don Quijote ja Sancho Panza.

Varmasti jokaisella katsojalla on jonkunlainen käsitys kirjan sankarista ja tapahtumista, mutta luultavasti harvempi joukko on oikeasti kirjan lukenut. En minäkään. Mutta Don Quijote on vahvasti osa länsimäista populaarikulttuuria, ja siten kollektiiviseen tajuntaan on iskostunut kuva nyt ainakin tuulimyllyjä vastaan taistelevasta tyypistä, aasilla ratsastavan aseenkantajansa kanssa. Mutta mitä uutta tulkintaa pari klovnia voisi tähän tuoda?

Jatkuva verbaali tykitys, sopivasti katsojien mukaan ottaminen (edessä istuvat pääsevät tomaatinheittoon!), ajankohtaiset heitot mm. vanhustenhoidosta ("Esperi-lipun alla kidutetaan vanhuksia"), huikean hienot historiallishenkiset vaatteet (Tauko Design), fyysinen eläytyminen, vai sanoisinko heittäytyminen... esimerkiksi näistä on tämä esitys tehty. Mutta myös syvästä kiinnostuksesta eri elämän ilmiöihin ja inhimillisyyden välittämisestä katsojille. Kantaa otetaan ikimetsien hakkuusta aina siihen miten vääryyksiin ja epäkohtiin puuttuminen on todella vaikeaa kunkin omassa elämässä. Roolit menevät iloisesti limittäin ja lomittain eli välillä äänessä ovat näyttelijät omina itseinään, välillä heidän klovniminänsä ja välillä taas kirjan hahmot. Ei enää ole edes väliä kuka sanoo tai tekee mitäkin. Se lämpö ja välittäminen mikä näistä miehistä huokuu, kaikissa rooleissaan, ui paidan ja ihon alle ja tekee pesän jonnekin rintalastan alle. Miehet paljastavat paljon enemmän itsestään kuin aiemmissa esityksissä, ihan kirjamellisesti ja konkreettisestikin. Jotkut näyt eivät ehkä hetkeen pyyhiydy verkkokalvoiltani.

Bonuksena saamme nähdä pätkän myös naamioteatteria (upeat puunaamarit!) ja saamme pieniä tietoiskuja niin Espanjan, Euroopan kuin Cervantesin historiasta. Välillä klovniherrat sukeltavat uljaiden (nojoo) ratsujensa hahmoihin ja välillä vedetään erilaisia taisteluasentoja Conan Barbaarin hengessä.

Mike ja Z... anteeksi Tuukka ja Timo ovat hirveän monipuolisia näyttelijöitä. Ja toki muusikoita myös. He ovat ottaneet klovnihahmonsa niin osaksi itseään, että katsomossa unohtaa katsovansa kahta näyttelijää esittämässä klovneja. Vaan tässä on Mike ja Zin, jotka esittävät Cervantesin hahmoja. Fyysinen notkeus ja salamannopeat vaihdot, keskinäinen (lempeä) naljailu, toisen tukena oleminen hyvässä ja pahassa. Niistä koostuu kaksikon ydin. Zin saa kuulemma esittää nimihenkilöä koska on vanhempi ja pidempi. Mutta Mike on se järjen ääni - siinä missä surkean hahmon ritari näkee linnan, näkee hän halpishotellin. Mike joutuu myös eläytymään mm. kaksi kyynärää pitkäksi palvelustytöksi. Aivan hillitön suoritus!

Kaksi tuntia ja vartti pyyhkäisee ohi nopeaan. Loppu on koskettava ja taas pyyhin silmiäni. Miten nää klovninpenteleet saa mut aina myös vetistelemään, vaikka eikö klovneille pitäisi vaan nauraa? Mutta kun nämä kaivelevat ja ronkkivat kaikenlaisia tunteita esiin, aina.

Tämäkin esitys on osa Red Nose Companyn kiertueohjelmistoa. Se kerkesi tässä influenssan kourissa jumettamiseni aikana käydä jo Ruotsin kiertueella, ja esityksiä on keväämmällä myös Kuopiossa ja syksyllä sitten Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Kannattaa ehdottomasti mennä, oli Don Quijote sitten luettuna tai ei. Esityksen jälkeen voi ostaa kirjan (!) ja rupatella mukavia, nyt omalla äänellään puhuvien Timon ja Tuukan kanssa.


Esityskuvien copyright Cata Portin, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri 22.1.2019

Huipputyyppi Marc Gassot tekee taas kerran sellaisen show'n että oksat pois. Jos legendaarinen miimishow Dark Side of the Mime oli enemmänkin aikuisemmalle väelle suunnattu, niin nyt katsomoon ovat tervetulleita nuoremmatkin. Ehkeivät ihan pienimmät lapset kuitenkaan, koska kyllä se veri (niin kuvitteellinen kuin paikoitellen "oikeakin") uudessa Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show'ssa virtaa/lentää/roiskuaa. Nimeään myöten kutkuttava ja monia sirkus/taikurialan perinteitä kunnioittava esitys on kertakaikkisen ihana. Koko tunnin ajan sain oikein hykerrellä hyvissä fiiliksissä. 

Monenlaisia tuttuja juttuja lavalla nähdään, siis sellaisia sirkusperinteitä kunnioittavia ja niihin myös jotain uutta lisätwistiä tuovia toki. Eläinnumerot kuuluivat sirkukseen lujasti, ja nytkin pääsemme näkemään kaikenlaista nelijalkaista ja siivekästä eläjää. Tai ainakin kuvittelemaan. Ja varsinkin niiden ääniä. Esitys kumartaa siis lujasti perinteisiin, mutta kyllä nykyajan lapset ja nuoretkin, aikuisista puhumattakaan, sieltä kaikkea moderniakin poimii. Vaikkapa elokuvakuvastoa Arskan väkivaltapläjäyksistä Alieniin.

Sanna Silvennoinen on taas kerran osannut ohjata toimivan ja napakan nykysirkusesityksen. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan kaikki osaset ja elementit loksahtavat kohdalleen. Kaikki on mietittyä ja hallittua, vaikka kyseessä on fyysisesti haasteellinen ja monipuolinen show. Hattua nostan! Tämmöiset jutut missä ei juuri puhuta (kuten Silvennoisen ohjaamat Thom Moncktonin esitykset) ovat varmaan vielä haastavampia - miten saada katsojan mielenkiinto pidettyä yllä ilman (ymmärrettävää) puhetta. Toimii.

Lavalla maanisesti liikkuva Gassot muistuttaa hetkittäin nykykomiikan mestareita Mr Beanista alkaen, huudelleen katsomoon sorryä jonkun asian mennessä pieleen. Välillä mieleen tulee kaikuja muinaisista mykkäfilmiajan miimikoista, joiden suora perillinen Gassot monessakin mielessä on. Mutta hän ei matki tai kopioi ketään, vaan tekee aivan omaa juttuaan. Toki vaikutteita ja esikuvia on, kuten kaikilla muillakin, mutta lopputulema on uniikki sekoitus kaikkea ihanaa. 

Yleisön kanssa käydään huimaa dialogia, ja jo show'n alkumetreiltä alkaen Kansallisteatterin täyteenahdettu Pienen näyttämön katsomo syö tämän miehen kädestä. Luovutamme ilomielien lapsikatsojia mukaan esitykseen, vaikkei heidän paluustaan aina olekaan takuuta. 

On muuten hämmästyttävää miten innolla lapset osallistuvat esityksen tekemiseen. Ketään ei tarvitse pakottaa tai maanitella lavalle. Onneksi avustajille annettiin kunnon palkat; show'n hengessä Lion-suklaapatukat!! Vaan kuinkakohan moni meistä värisi kauhusta, kun Gassot kulki yleisön seassa mittanauhoineen hakiessaan uhria esityksen viimeiseen numeroon? Onnekseen moni oli liian pitkä.

Tämä show on pullollaan toinen toistaan viihdyttävämpiä ja vauhdikkaampia temppuja. Kauheasti en viitsi niistä paljastaa, että jää ihailtavaa ja ihmeteltävää - ja ennenkaikkea yllätyksiä. On perinteisempiä sirkus/klovneria-juttuja, on paljon Gassotin erinomaiseen miimijuttuun perustuvia hommia (mm. koko leijona-kuvio hyytävine kellarimatkoineen), on tasapainoilua lautasten ja munien kanssa. Miekannielentäkin saa huvittavan nolon lopun. Akrobatiaa hevosen selässä saa toki aika nolon lopun kun jalat irtoavat... Tarinat rönsyävät hienosti sivupoluille, mutta aina kertoja löytää takaisin sinne missä olikin! Kadehdittava taito tämä!

Lavalla on mukana myös hykerryttävän ihanaan käärmeennahka-asuun ja fasaanisulkaiseen huopahattuun sonnustautunut mestarimuusikko Karl Sinkkonen. Pääkallokoristeisen soitinarsenaalinsa takaa hän loihtii upeita ääniefektejä ja monipuolista musiikkia lavalla temmeltävän Gassotin taustalle. Herrojen yhteistyö toimi upeasti jo Dark Side of the Mimen aikaan, mutta nyt ääniefektit on viety vielä pidemmälle ja paremmalle tasolle. Upeaa kuunneltavaa ja myös katsottavaa, varsinkin kun pääkalloperkussiot soivat silmävalojen rytmittäessä tahtia! 

Ihanat perinteisestä sirkusesityksestä kaikuja tuovat Kati Mantereen puvustus ja vielä Juho Rahijärven valosuunnittelu saattavat katsojan täydelliseen nirvanaan. Lavastuskin (Mantere & Rahijärvi) vie meidät jonnekin menneeseen... Visuaalisestikin siis miellyttävä kokemus.

Kansallisteatterin esitykset myivät nopeasti loppuun, varsinkin Tossavaisen Jussin ylistävän HS-kritiikin jälkeen, mutta älkää huoliko. Toukokuulle varmistui äkkiä lisäesityksiä, jotka nekin nyt alkavat täyttyä nopeasti. Mutta aina voit lähteä maakuntamatkailemaankin - Lion saa ensi-iltansa Tampereen työväen teatterilla 8.2. ja Turun kaupunginteatterilla 19.3. Molempiin kaupunkeihin aion mennä fiilistelemään tätä uudelleen.

Tätä esitystä et todellaakaan halua missata! Esitys tarjoaa sykähdyttäviä elämyksiä ja tunnelmia, jännitystä ja todella monta ooooh-hetkeä. Ja varsinkin viimeinen temppu - vaikka tiedän miten se tehdään, niin silti olin sataprosenttisen vakuuttunut, että nyt näin ihan oikeaa magiaa. Ainakin teatterimagiaa. Kiitos Marc!

Esityskuvien copyright Joni Pakanen, ylin kuva Tuomo Manninen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Different Party / NouNous2018 festivaali, Cirko 9.12.2018

Sunnuntaina uusiseelantilaisehuumori jatkui. Toimistomiljöössä ollaan nytkin, mutta siinä missä Moving Stationery perustui sanattomaan viestintään, niin näillä hepuilla olikin sitten sanaleikkiä toisensa perään. Oivallisesti fyysiseen ilmaisuun, slapstickiin ja ties mihin kaikkeen herkulliseen yhdistettynä. Different Party on esityksen vanha nimi, ainakin Trygve Wakenshawin kotisivujen mukaan, ja nykyinen taitaakin olla Mad Office. Kuvastaa kyllä mielestäni paremmin.

Mutta ei nimi miestä pahenna jne. Kysessä on kuitenkin ihan hillitön esitys, jos kohta ehkä aavistuksen venytetty. Kaksi tuntia olisi voinut tiivistää lyhyemmäksikin, niin olisi ollut vieläkin parempi.

Tässä toimistossa myydään nahkasisustuksia ja kaksi onnetonta tunaria myyntiedustajaa Gareth (Trygve Wakenshaw) ja Dennis (Barnie Duncan) ovat varsin koomisia ja lipeviä tyyppejä. Pitkällä on liian pieni puku ja pätkällä vastaavasti taas liian iso. Okei. Alussa mennään pelkällä mimiikalla, ja verbaalivaihde pääsee vauhtiin hieman myöhemmin. Tai ei toki ole mitään "pelkkää" mimiikkaa, sillä koko esityshän perustuu sille. Yksi juttu mistä tykkäsin kamalasti oli eläimellisiä piirteitä saavat esineet. Eikä koiriksi muutu vain salkut, vaan myös niiden kantajat. Koiraihmiselle tuttuja käytöspiirteitä, jotka huvittaa kyllä. Kenelläpä sitä koira ei olisi joskus karannut katsomoon. Ja sitten on lintuja, hevosia, lehmiä! Bravo! Yhdessä kohtaa katsomosta kuuluu pienen tytön heleä ääni "Mikä sen humman nimi on?"- ja kun lavalla ei meinaa pitää pokka, niin kommentointi jatkuu "esittäjääkin vähän naurattaa" :-D

Ihanalla aksentilla tykitettävää tekstiä minkä kääntäminen kaikki vivahteet tavoittaen olisi kinkkistä. Toimistoslangia, sanaleikkejä, kirjaimellisesti otettavia asioita. Kun Gareth lyö päänsä isoon toimistokelloon: "You have to be a bit more conscious of the time"-tyyppisiä heittoja. Tykkään!

Paperit takertuvat käsiin, kädet eivät kohtaa toisiaan kättelyssä, numeroitakaan ei myyntitykki taida, saatikka oikein mitään muutakaan. Välillä vedetään hommaa hidastuksella, välillä mutustetaan keksiä salaa ikkunalaudalla. Kirjoitusalustoilla saa tennispelin ja päästään tässä cowboy-tunnelmiinkin lehmien ilmaantuessa lavalle. Välillä mennään Marc Gassot/Dark Side of the Mime -osastolle ja sinne teurastukseen ja nahkapuvun valmistamiseen, ja myöhemmin sen riisumiseen. Sopiihan se nahkasisustusfirmaan toki.

Pakko mainita vielä oivallinen kahvikuppilaskuri! Mutta läppärissä on toimiston tulevaisuus, ja varsinkin piiiiiiiitkässä johdossa.

Esityshän muutoin lähenteli loistavaa, mutta pituutta oli tosiaan sen verran, että olisi voinut jakaa kahteen napakampaan tunnin mittaiseen. Sitten ei olisi tarvinnut väliaikaakaan. Se rikkoi esityksen turhaan kahtia. Mutta erittäin nautittavaa vitsinvääntöä ja oivalluksia kyllä.


Kuvien copyright Sarah Walker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Moving Stationery / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Yksi tämmöisten pienimuotoisten festarien hyvistä puolista on se, että tämmöisten hämeen hitaampienkin on mahdollisuus nähdä vanhoja esityksiä. Yksi tämmöinen helmi oli Moving Stationery, jota fyysisen teatterin kiwimaestro Thom Monckton on esittänyt vuosikausia (ainakin vuodesta 2012) ja jota on paljolti palkittukin pitkin maailmaa. Hienoa että nyt onnistuin siihen NouNous Festivaalin ainoaan esitykseen tunkemaat itseni!

45 minuuttia täyttä komediatykitystä, tällä kertaa toimistomiljöössä. Hönö toimistomies ajelee hissillä, syö sushia ja juo teetä, ja onnistuu sössimään oikeastaan kaikessa mihinkä ryhtyy. Toimistotarvikkeet käyvät suorastaan taisteluun häntä vastaan. On hillitöntä miten arkiset asiat muuttuvat komeadian lähteiksi, kun niitä oikein silmin katsoo - ja on oikea mies puikoissa. Jo alun hissimatkalla saadaan esimakua siitä mitä on tulossa. Asuvalintakin on sopivasti hissin tapettiin maastoutuva. Pienistä asioista otetaan ilo irti.

Tää on kyllä ihme urpo tyyppi, vähän sellainen nolojen tilanteiden mies, mutta paljon parempi. Mun vieressä istuvat ihmiset nauravat jossain vaiheessa niin kovaa, että se jo hieman herättää esiintyjässäkin kulmakarvojen kohottelua, ja siitä tuleekin osa esitystä. Tottakai siitä seuraa lisää naurua.

Teepussin voi sitoa ilmapalloon kiinni, ja on ääreishankalaa saada A4-kokoista paperia sullottua C5-kuoreen. Katsomosta saa onneksi apua kuoren teippaamiseen... kunhan teippirullat saadaan ensin auki. Monckton on kyllä ihan ilmiömäinen esiintyjä, ja jaksan joka esityksesä ihmetellä mistä lähteestä hän näitä juttuja oikein ammentaa. Kun ihan tavalliset asiat saadaa kääntymään hysteerisen hauskoiksi ja likipitäen katastrofaaliksi.

On meidän suomalaisten onni että Monckton vaikuttaa nyt täälläpäin, ja pääsemme katsomaan esityksiä niin demovaiheissa, valmiina että näin vuosien päästäkin. Kiitos!


Kuvan copyright Kallo Collective.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Receptionists / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

NouNous-iltani jatkui kotimaisella demolla. Puolitoistavuotta sitten näkemäni Chameleon-esitys on poikinut tämmöisen spin-off esityksen, mikä saa virallisesti ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Receptionists pitää sisällään hotellin respan tiskin, ja sen takana väijyvät kaksi asiakaspalvelun helmeä (Kristiina Tammisalo ja Inga Björn). Mikä mahtaa olla valmiin esityksen mitta mutta nyt tämä kesti reilut puolisen tuntia. Juuri sopiva mitta.

Respan henkilöstö joutuu viihdyttämään itseään (ja katsojia) moninaisilla kuvioilla, asiakkaita odotellessa. Ja kun asiakkaat antavat elonmerkkejä itsestään, niin siitäkin saadaan niistettyä paljolti komiikkaa. Välillä mitään ei tunnu tapahtuvan ja siitäkin kyllä tämä kaksikko keksii kaikkea kivaa. Tekopirtetä respanaiset pläräävät papereita loputtomasti, leikkivät kynillä, putsaavat tiskiään ja koittavat pitää asiallisen palveluhymyn kasvoillaan. Vähemmästikin tylsistyy kun ovi ei käy. Kun puhelin lopulta soi niin siihen vastaamisestakin saadaan aikaan suuri kiistely.

Todellakin - customer service is our top priority!

Esitys on nokkela ja hauska, enimmäkseen sanatonta komiikkaa. Välillä mokelletaan kielilläkin. Jotain hyvin hellyyttävää tässä on. Kaikkine kasvoakrobatioineen ja käytännön piloineen varsin viihdyttävä pienimuotoinen teos.

Yleisökin pääsee osallistumaan, ja pahaa-aavistamattomille asiakkaille koittaakin kinkkiset paikat.

Tämän nähtyäni en osaa koskaan enää suhtautua respan työntekijöihin kuten aiemmin. Saatikka jos näen jossain We are full-kyltin. Odotan mielenkiinnolla millainen lopulliseen muotoon hiottu esitys onkaan.


Kuvan copyright Bambú.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Babylon / Red Nose Company, Korjaamo 30.10.2018

Mainion klovnikollektiivin Red Node Companyn uusin juttu on Babylon. Esityksen alaotsikko on Klovni vallankahvassa. Ja valtaahan tämä käsittelee, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Ihmisten valtaa, hallitsijoiden valtaa, vanhemman, miehen, naisen, esimiehen... ihmisten ylipäätään, toiseen ihmiseen. Valtasuhteita kun on moninaisia. Minna Puolanto ja Marianne Eklund-Vasama ovat työryhmän kanssa loihtineet kutkuttavan, kantaaottavan ja samalla myös helkkarin hauskan esityksen. Mukana on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka menevät ihon alle ja saavat omatkin muistot pintaan.

Lavalla nähdään pääosassa klovni Babylon (Minna Puolanto), joka haluaa innokkaasti esittää OMAA esitystään. Assistenttinsa Ren (Hanna Seppä) myötävaikutuksella toki. Kahden esiintyjän väliset valtasuhteetkin nousevat esille monella tavalla; välillä tulee ihan surku Retä, mutta onnksi tämä antaa takaisinkin. Aluksi demonstroidaan kättelyä oikealla tavalla. Pitääkin jatkossa muistaa tämä shake -käsi - veto, kun haluan tehdä oikeanlaisen vaikutuksen.

Valta voi olla yhtälailla tilan antamista kuin sen ottamistakin. Valtaa käyttävät poliitikkojen ja vallanpitäjien lisäksi seksipommit ja Madonnan kaltaiset poptähdet leveine haara-asentoineen. Power pose on tärkeä, ja siksipä myös yleisö pääsee sitä harjoittelemaan. Vähän taukojumppaa meille, ja naurua lisää. Tutkitusti tämmöinen haara-asento on valta-aseman korostamista (tarkkailkaapa vaan kanssaihmisiänne!).

Babylonin omat tarhamuistot poikien väkisinpussaamisineen kyllä naurattaa. Mutta auta armias jos se olisi tapahtunut parikymmentä vuotta myöhemmin; seksuaalista häirintää kyllä. Vallankäyttöä jos mikä. Kaikki lapsuudessa tapahtunut ei sitten nauratakaan. Isän automatkoilla soittama esirukouskasetti hämmentää ja tarina Päivin kuristamisesta aiheuttaa hilpeyttä, vaikkei siinä mitään hauskaa toki olekaan. Mutta kun päästään illan metoo-osuuteen ja siinä taitoluisteluvalmentajan etsimiseen niin hymyt hyytyvät. Kuinkakohan moni naisvaltaisesta katsojakunnasta on nähnyt lapsena itsensäpaljastajan? Veikkaan että aika moni. Itsekin ala-asteella, ja tilanne on edelleen muistissa kaikkia yksityiskohtia myöten.

Illan aikana näimme myös miesbalettitanssijan esittämän variaatioiden variaation, ja hulvatonta katsottavaa oli se. Nykytanssilla taas saatiin elävöitettyä Babylonin päiväkirjaa. Ja miten erilaista voikaan olla Miss Suomi -kisat kun vertaa niitä Mr Suomi -mittelöön, herranjee!

Vanhemmat, opettajat, valmentajat ja lastentarhantädit käyttävät valtaa lapsiin aivan järjettömän paljon. Siinä saa ollakin kieli keskellä suuta ettei lipsahda överiksi asiat. Pieni ihminen on tavattoman helppoa nujertaa, litistää ja saada häpeämään itseään. Babylonin lapsuusmuistot riipaisevat.

Klovnin punanenän takaa voi sanoa asioita suoremmin kuin ilman sitä. Se vapauttaa ja etäyttää, ja katsojakin osaa suhtautua hieman eri tavalla. Vakavampiakin teemoja voi tuoda esille, vaikka kyseessä olisi kuinka klovniesitys. Puolakka on hykerryttävän monipuolinen esiintyjä, joka säkenöi niin Katariina Suurena kuin miespuolisena balettitanssijanakin. Esitys on hyvin fyysinen ja liikkeellinen. Toinen toistaan näyttävämpiä vaateparsia ja muuta rekvisiittaa hyödynnetään hyvin. Kiitos Virve Karoliina Balk pukusuunnittelusta. On mielenkiintoista miten Re-klovnin rooli kasvaa illan edetessä, välillä hän kaappaa show'n (ja sitä myötä vallan) kokonaan itselleen, kun Babylon on vaihtamassa vaatteita x:nnettä kertaa. Dynamiikka näiden kahden esiintyjän välillä on muuntuvaa ja saumatonta. Valta on sillä kuka sen ottaa. Ja Melania-niminen puska työnnetään taka-alalle.

En ihmettele lainkaan että Babylon on ollut valtava suksee kaikkialla, ja myös kriitikoiden ylistämä. Sateinen tiistai-iltakaan ei haitannut, vaan Korjaamon iso vaunuhalli oli täynnä katsojia, joukossa paljon nuoria (hyvä hyvä). Lisäesityksiä on luvassa ensi vuonna taas, joten kannattaa olla nopea lippujen kanssa (helmikuussa Kansallisteatteri, maaliskuussa Turun kaupunginteatteri ja Salossa Teatteri Provinssissa, je keväällä muitakin Helsingin esityksiä). Klovneria ylipäätään tuntuu olevan Suomessa noususuhdanteessa, ja siitä iso osa kuuluu varmaankin Red Nose Companylle ja sen suojissa majailevalle klovnijoukolle.

Lisäkiitos käsiohjelman J.H. Erkon runosta Valitus miehestä, nyt kyllä ollaan asian ytimessä!

Sanomattakin lienee selvää (jos tänne asti siis luit) että tätä esitystä ei kannata missata. Ja miiminen urheilu olympialajiksi!


Kuvien copyright Mark Sergeev.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

JAM - Herra Hillon hämmennys / Tanssiteatteri Glims & Gloms, Teatteri Viirus 28.12.2017

Valitettavasti en päässyt katsomaan Tanssiteatteri Glims & Glomsin uutta tanssiteosta JAM - Herra Hillon hämmennys teatterilleen syyskuussa, mutta onneksi joulun välipäivinä esitys vieraili vielä Jätkäsaaressakin pari kertaa. Toinen lisäsyy katsoa tämä oli Tossavaisen Jussin kehut Hesarissa. Mulla ja Jussilla on aika samanlainen maku, ja ylipäätään jos Jussi jostain tykkää, niin menen katsomaan (ellei sitten jo olla samassa esityksesä).

JAM on valloittavan ihana sekoitus tanssiteatteria ja klovneriaa. Seuraamme moninaisia matkalaukkujaan raahavaa herra Hilloa (Simo Heiskanen), jonka pakaaseista pullahtaakin ties vaikka mitä! Erilaisten tarpeellisten hyödykkeiden lisäksi myös yksi pieni Urho (Jonna Aaltonen). Knallissa ja miestenpuvussaan tämä pikkuruinen tyyppi muistuttaa hieman Chaplinin tunnetuinta hahmoa. Lisäksi isoissa venyvissä ja vanuvissa pusseissa on myös jotain elävää - mutta mitä? Mitä ihmettä nämä ameebamaiset olennot ovat? No, sieltähän paljastuu Vilivili (Eero Vesterinen) sekä Esmeralda (Mikko Makkonen). Hillon ja yleisön avustuksella oikeat nimetkin heille löytyvät, ja jopa vaatteet! Vaateruljanssi on viihdyttävää (lapsia naurattavat rintsikat päässä).

Koko juttu leikittelee iloisesti sukupuolistereotypioilla. Ei siinä ole mitään outoa jos parrakas ja pitkä tyyppi kieputtaa ympäriinsä pinkissä mekossa. Ei ainakaan pitäisi olla. Tai että Urhoa heitellään pitkin ja poikin, vaikka tämä onkin voimamies. Innokas yleisö antaa auliisti kommentteja ja apuaan Hillolle, ettei tämän tarvitse olla niin hämmentynyt! Esitys on ihanan pullollaan pientä hupsuttelua ja iloittelua, niin liikkeillä, vaatteilla kuin perinteisillä konventioillakin. Aivastusten voimalla voi sinkoutua pitkin lavaa ja sateenvarjoilla voi lentää! Kaikki voi mennä hyrskyn myrskyn.

Monilahjakas Simo Heiskanen on sekä koreografian että musiikin takana, ja herra Hillona kaiken keskipiste. Ihana hahmo tämä Hillo. Mutta silti mun sydän sykkii eniten herkälle Esmeraldalle, erityisesti tämän trikkaus/akrobatia/breakdance kuvion jälkeen. Huh! Varsinkaan Hillon pumppaamien isojen rintojen kanssa ei ole helpointa hommaa.

Esitys on tanssia, mutta myös klovneriaa ja akrobatiaa sisältävä hupailu. Jotenkin tulee mieleen slapstick-leffat, mutta mustavalkoinen maailma on nyt saanut technicolour-värit. Välillä tuntui ettei tässä ole päätä eikä häntää! Hetkessä herra Hillo puhkeaa laulamaan, tanssii kukan kanssa ja pumppaa ilmaa muihin tyyppeihin. Ja juuri kun luulen ettei tästä absurdimmaksi meno enää voi muuttua, niin se tekee juurikin niin. Värikyllästetyssä maailmassa liikkuvat hahmot taipuvat outoihin asentoihin ja hersyttävät naurua niin vanhemmista kuin nuoremmistakin katsojista.

Kun Esmeralda saa matkalaukusta löytyvästä jättikankaasta jättihameen ja keikkuu yläilmoissa diskobiitin soidessa, niin näen sieluni silmin tämän sakin Pride-kulkueella kuorma-auton lavalla heilumassa. Tästä ei ehkä esitys voi enää värikkäämmäksi mennä! Piknikkivermeet on muutenkin porukalla kunnossa jo puistoretkelle kulkueen jälkeen. Ja sitten on vielä ihana gerberameri!

Äänisuunnittelu ja musiikki ilahduttavat minua myös kovasti. Vinkeitä äänitehosteita. Ja varmaan tuli jo mainittuakin ihanat värikkäät vaatteet! Karoliina Koiso-Kanttila vastaa kaikesta visualisoinnista.

Aivan älyttömän hienoa ja värikästä katseltavaa. Tylsää hetkeä ei olekaan koko vajaan tunnin aikana. Kiitos loistavasta viihdytyksestä herra Hillo ja kumppanit, jäin kaipaamaan teitä.



Kuvien copyright Ilpo Vainionpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri 1.10.2017

Wauuu, punanenäklovnit Mike ja Zin ovat täällä taas! Kyllä heidän paluutaan on odotettukin. Siis ihan uuden esityksen kanssa, vaikka vanhat klassikot Juoksuhaudantie ja Punainen viiva vetävät katsojia ja kiertävät Suomea edelleenkin. Mutta nyt siit ihan uusinta uutta. Vanha HC Andersenin satuklassikko Keisarin uudet vaatteet on koko perheelle tarkoitettu satu, josta klovnit ovat vääntäneet oman reilun tunnin mittaisen versionsa. Ja meno on tuttua: satukin käydään läpi kahden klovnin voimin, mutta siinä samalla soitellaan ja laulellaan kaikenlaisia biisejä, kommentoidaan maailman menoa, osallistetaan yleisöä ja nauratetaan porukkaa.

Katsomossa oli lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä ilahduttavan paljon lapsiperheitä - ja lapset kyllä ottivat kaiken ilon irti tästä. Lapset oikein innostuvat huutelemaan, kun saavat lavalta hieman avitusta. Karkkipäivän peruminen tai kotiarestilla uhkailukaan ei auta. Ja lopuksi: "Keisari on nakupelle" kuuluu kirkkaalla tytön äänellä. Mutta kyllä me aikuisetkin saadaan osallistua!

Satu lienee kaikille tuttu, eli pöyhkeä ja itsekäs keisari lankeaa kahden veijarin (tässä versiossa Maukka ja Henkka) ilkikurisen juonittelun uhriksi. Nämä päättävät pukea keisarin näkymättömiin vaatteisiin. Jotka ovat näkymättömät siis kaikille tyhmille eli kukaanhan ei kehtaa ääneen sanoa että keisari on nakupelle. Paitsi yksi lapsi yleisön joukosta. No niinpä. Maukka ja Henkka jatkavat hihitellen matkaansa, aina Ruotsiin asti, perustamaan yhtä vaateketjua... Ai, eikö sitä ollutkaan alkuperäisessä sadussa? No, ei tässä muutenkaan mennä ihan kirjan mukaan. Koska mukaan on saatu soviteltua niin sote-uudistukset, pierutyynyt, vaihtoehtoiset totuudet ja siniset tulevaisuudet. Huumoria on tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Kun huijaa, pitää huijata niin hyvin että itsekin uskoo siihen.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat kumpikin multi-instrumentalisteja ja hyviä laulajiakin. Musiikit on soviteltu taitavasti esityksen lomaan, dramaturgisesti juuri sopiviin kohtiin. Kuten aiemmissakin Punaisessa viivassa ja Juoksuhaudantiessä, niin nytkin biisivalinnat on tehty todella taiten ja esityksen teemoja tukien. Aviciin Liar Liar, Abban Dancing Queen, Beatlesin Come Together, Elviksen Suspicious Mind... Valehtelua, yhteisöllisyyttä, ja hieman kuninkaallisia teemojakin! Näemme, tai oikeastaan emme näe, näkymättömän kitarankin. Tai kuka näkee ja kuka ei, tyhmyys kun on periytyvää kuulemma.

Taas kerran Red Nose Company iskee kultasuoneen ja tuloksena on hirveän viihdyttävä ja pikkaisen anarkistinenkin esitys. Kyllä tämän parissa olisi viihtynyt pidempäänkin kuin reilun tunnin, mutta ymmärrän pienempien katsojien jaksamisen. Onhan tässä opetusta ja sanomaa: luottakaa itseenne, olkaa rohkeita, sanokaa oma mielipiteenne. Niin, sekä aikuiset että nuoremmatkin katsojat voisivat ehkä ottaa opikseen.

Performanssin jälkeen sai mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä ja turisemaan klovnien kanssa. Ja ottamaan kuvia, jonka tämäkin teatteribloggaaja käyttää heti taas hyväkseen.

  

Esityspaikaksikin on saatu upea ja loistelias Aleksanterin teatteri, joka on varsin päheä paikka. Mikäs muu sitä näin korkea-arvoiselle seurueelle sopisikaan. Tällä erää esityksiä oli vain kolme, mutta esitystä voi ja kannattaa tilata kiertämään ympäri Suomea. Sopii kaikille ja naurattaa kyllä. Ja mahtuu vähän vähemmän hulppeisiin tiloihinkin kun Aleksanterin teatteriin.

Iso kiitos taas kerran Timo ja Tuukka sekä koko Red Nose-väki. Te ootte ihan parhaita!

PS. Juuri saamani tiedon mukaan tammikuulle on saatu kaksi lisäesitystä! 13 ja 23. tammikuuta siis Mike ja Zin jatkavat Aleksanterin teatterissa. Nyt kannattaa hankkia liput heti. Lippuja täältä!


Esityskuvien copyright Tero Ahonen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punainen viiva / Red Nose Company, Kansallisteatteri 19.1.2017

Näin edellisen kerran Punaisen viivan maaliskuussa 2016, ja se oli kyllä yksi kulttuurivuoteni kohokohtia. Mutta toki kun tilaisuus tarjoutui, niin halusin nähdä sen uudelleenkin. Red Nose Companyn esitys kiertää tänä vuonna Suomea ahkerasti, ja juhlavuosi potkaistiin käyntiin komeissa raameissa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kolmen loppuunmyydyn esityksen voimin.

Vajaassa vuodessa esitys on hieman muuntunut ja kehittynyt. Vaikka toki improvisaatiota viljalti hyödyntävä esitys on jokaisella esityskerralla uniikki, niin nyt se oli selkeästi poliittisempi ja kantaaottavampi kuin viime maaliskuussa. Ajassa se oli kiinni viittaamalla niin Bernerin tienkäyttöehdotuksiin kuin Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntiinkin. Kainuun hipsterit Mike ja Zin kummastelivat aluksi miten Ilmari Kianto ei ole koskaan ennen kelvannut Kansallisteatteriin (lienee tosi väite, vaikka hämmentääkin hieman). Teatteripomo Myllyaho oli myös varoitellut miten pienen näyttämön yleisö on hieman hidasta. Tämän kommentin jälkeen väliaplodejakin alkoi tulla ripeämmin ja enemmän. Ja koettiin illan aikana sekin ihme, että Miken paljas takapuoli sai ensimmäistä kertaa väliaplodit!

Mutta eihän Punainen viiva pelkkää takapuolen näyttämistä tai hipsterimeininkiä ole. Vaan oivallinen tulkinta ehkä yhdestä parhaimmista kurjuuden maksimointi -kirjasta koskaan. Kaksi etevää ja multilahjakasta esiintyjää Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) vetävät reilussa parissa tunnissa koko kirjan tapahtumat läpi, loihtien kaikki henkilöt ja eläimetkin eloon. Lisäksi kuulemme paljon faktatietoa itse Ilmari Kiannosta ja paljon klassikkobiisejä. Esityksessä kaikki on limittäin ja lomittain, mutta hyvin yhteen soljuvasti. Punainen viiva on kokonaisvaltainen elämys, mikä viihdyttää ja herättää myös ajatuksia. Monet kirjan teemoista (1900-luvun alun köyhälistön kurjuus ja äänioikeuden saaminen) ovat yllättävän ajankohtaisia taas tänäkin päivänä.

Loppukiitoksissa ohjaaja Otso Kautto, valosuunnittelija Roy Boswell, Mike, Zin ja tuottaja Niina Bergius

Näin toisella kertaa sisäistin myös paremmin miten hyvin soitetut biisit istuvat käsiteltävään kohtaan tai aiheeseen lyriikoiltaan. Hatunnosto siis siitäkin. Aika monet aplodit klovniherrat saivat, ihan ansaitustikin! Eeppinen kursailukohtaus oli juurikin niin eeppinen kun muistinkin. Ja muitakin ihanan karmaisevia kohtia (esim. äänestys narunvedoista, jolla onkin kauaskantoiset seuraukset). Ja Kuppari-Kaisa! Suomi Neito synnytystuskissa!

Esityksen jälkeen oli Lavaklubilla Suomi100-kiertueen käynnistystilaisuus eli esityksen jatkot. Klovni nimeltä Hannibal toivotteli meidät tervetulleiksi ja kertoi illan kulusta. Ensiksi pääsimme kuulemaan paneelikeskustelua aiheesta Punainen viiva. Paneelin jäseninä teatterin monitoimimiehet Mika Myllyaho ja Otso Kautto (Punaisen viivan ohjaaja) sekä presidentti Tarja Halonen ja puheenjohtajana toimi teatterin monitoiminainen Tanjalotta Räikkä. Kiinnostavia ensikohtaamisia oli, koulun pakkolukemisesta alkaen.

  

Paneelin lopuksi Mike ja Zin ojensivat presidentti Haloselle oman punaisen nenän! Kuulimme myös kaksi kappaletta Mike & Zin duon esittämänä (varsinkin U2:n Desire Eino Leinon sanoituksilla oli hieno) ja sen jälkeen päästettiin Quo Vadis Poetry Band irti. Siinä vaiheessa kello oli jo sen verran, että piti lähteä Espoon bussia kohtia ja vanhempien luo yöksi. Kiinnostavia keskusteluja illan mittaan ehdin käydä, kiitos kaikille niistä!

  

Tuukka Vasama oli myös radion kulttuuriohjelma Kultakuumeen vieraana 11.1.2017.

Allekirjoittanutkin pääsi Zinin ja Miken kanssa kuvaan!

Lämmin kiitos Red Nose Company kutsusta!
Kuvat otin itse.