Mikä tästä tekee sitten niin huikean elämyksen?? Noh. Se oli teknisesti taitavaa, se oli hirvittävän hauskaa, se oli totaalisesti kiinni tässä ajassa (monellakin tavalla). Sitä oli vaan yksinkertaisesti äärimmäisen nautinnollista katsoa. Juoni toimi ja tarina kulki. Jotenkin loistavat tanssikoreografiat yhdistettynä akrobatiaan yksin ja yhdessä, ja hilpeään slapstick-komediaan, toimii. Ja kun tähän päälle vedetään vielä vinkeä musiikki niin avot.
Un Poyo Rojo on tanssia, se on klovneriaa, fyysistä teatteria. Kauhean vaikeaa laittaa mihinkään yhteen lokeroon, eikä onneksi tarvitsekaan.
Miten niin kiinni tässä ajassa? No, joka esityksessä käytetään radiota yhtenä elementtinä. Ei koko tunnin mittaisen esityksen ajan, vaan muutamassa kohtauksessa. Suomalaiset radiokanavat siis toimivat taustana, ja sen päälle miehet improvisoivat ja esiintyvät. Sieltä siis kuuluu mitä sattuu, kun radion kanavavalitsinta kääntelee. Milloin humppaa, milloin jääkiekko-ottelua, milloin mainoksia, milloin klassista. Näin jokainen esitys on ihan uniikki. Salamannopealla reagointikyvyllä varustetut esiintyjät sitten muokkaavat omaa kehonkieltään ja koko esitystään radio-ohjelmien mukaan. Ilmiömäinen kehonhallinta on kyllä lumoavaa katsottavaa.
Varsin hauskaa asiasta vielä tekee kun esiintyjät eivät ymmärrä suomea, eivätkä siten radion laululyriikoita tai muuta höpötystä mitä sieltä kuuluu. Erityisesti eräs mainos jäi kiherryttämään, varsinkin kun se osui keskelle hyvin... eroottista kohtausta: "CRC Sisu - sillä suomalainen voitelee!". Tässä vaiheessa kaikki katsomon suomenkielentaitoiset räjähtivät nauruun. Musiikki ja radio toimi hyvin kommunikointivälineenä, ja radion antennillakin saatiin viisari nousuun tai laskuun.
Niin siis mitä nämä hemmot sitten lavalla puuhaavat? No, kaikki alkaa vaatimattomasta pukuhuoneesta. Jumppaavat verkkarimiehet vetävät punnerruksia lattarimusan tahdissa. Synkronisoituna ja yksin. Jo pelkästään tätä alkulämmittelyä on kiva katsoa, koska kumpikin on tavattoman fyysinen ja taitava. Kamppailulajityyppisiä kuvioita. Mutta sitten toisella hemmolla alkaa olla aika eroottinen sävy lanteiden pyörityksessä - ja siitä lähteekin tanssikuviot liikkeelle. Kaikenlaista tyyli Madonnasta Michael Jacksoniin, rap-tyyppistä liikehdintää, balettiakin. Välillä mennään Monty Python-tyylisiä silly walks-juttuja, odottamattomia kuvioita muutenkin. Käynnissä on selkeästi jonkunsortin tanssibattle. Kun vielä miehistä lähtee monenlaisia mylvähdyksiä, tuhinoita ja muita beatboxaus-kommervenkkejä niin avot. Esitystilan testosteronitasot ovat nousseet jo hälyttävän korkealle.
Mutta ei tämä tähän lopu - vaan nythän se vasta alkaa! Hiet on saatu pintaan ja on aika siirtyä takaisin pukuhuoneen puolelle. Nyt enemmän flirttaileva osapuoli pistää isomman vaihteen päälle, kun toinen ei tunnu mitenkään ymmärtävän "hienovaraisia" vihjauksia kiinnostuksesta. Tupakan sytytys kestää ikuisuuden ja Luciano Rosso todistaa miten voi hallita kasvojen ja erityisesti suun lihaksia noin täydellisesti. Pienimuotoisen savukeakrobatianumeron jälkeen flirttailumoodi vaan kasvaa. Latinomainen machomeininki on kaukana tästä. Tai sitten hyvin likellä.
Ja tottakai sitten vähennetään jo vaatetta, ja esiinnytään pelkissä kalsareissa, välillä vähemmässäkin. Vihjailua, väreilyä ilmassa ja kevättä rinnassa. Tämä kutkuttava kissa ja hiiri -leikki jatkuu ja jatkuu... Sitä tietysti odottaa milloin kärsivällisyys jommalta kummalta loppuu, ja tulee joko turpiin, tai jotain muuta. Jousta senkun jännitetään lisää ja lisää ja katsojat istuvat likipitäen penkkiensä reunoilla.
Vapaapainia ja kehon rajojen etsimistä monellakin tapaa. Nostoja, hyppyjä - ja katsomo huokaisee kollektiivisesti aina kun on jotain todella vaativaa tapahtuu. Eli hyvin usein. Kukkotappeluakin melkein. Toisen suuta voi hyvin käyttää myös kaikupohjana ja nännistä vääntyy "radio" auki taas. Nyt saadaankin äänet aikaan ihan ilman radiota.
Ohjaaja Hermes Gaido on kyllä osunut kultasuoneen tällä esityksellä. Sitä on esitetty vuosikausia ympäri maailmaa, mutta kehitelty alunperin jo 2008. Pari ensimmäistä vuotta Rosson parina oli Nicolás Poggi mutta kun Barón tuli mukaan niin show hioutui nykyiseen muotoonsa. En ihmettele enää kehuja lainkaan.
Tässä ajassa Un Poyo Rojo on kiinni myös konventionaalisten maskuliinisten käsitysten laajentamisessakin. Homoerotiikkaa on esityksessä roppakaupalla, mutta se on leikittelevää ja hilpeää, ei millään tavalla tunkkaista tai likaista. Kun kyseessä on kaksi tummaa ja tulista, stereotyyppisen latinomiehen perikuvaa, niin sitä kutkuttavammalta tämä tuntui. Tämä on tehty pilke silmäkulmassa. Jännää miten paljon erilaisia sävyjä voi tunnin mittaiseen juttuun mahtua. Un Poyo Rojo on samaan aikaan sensuelli, räväkkä, kantaaottava, maskuliininen, flirttaileva, vaativa, tekninen, hauska, vahva, aggressiivinen, herkkä... Esiintyjät sekä kilpailevat toistensa kanssa, että koittavat tehdä vaikutuksen. Katsojiin ja toisiinsa.
Esitys loppuu... odotetusti, tai toivotusti. Ainakin jännite saadaan lopulta laukeamaan, kaikkien helpotukseksi.
Encoreksi saimme vielä hillittömän imitaatioesityksen, missä Luciano Rosso veti naurusta ulvovalle yleisölle oman tulkintansa tästä biisistä. Toimii vaikkei ymmärrä sanaakaan laulun aiheesta.
Pientä maistiaista tästä voi nähdä taiteilijoiden kotisivuilla, ja videoklipeissä siellä.
Ystäväni Jussi Tossavainen kirjoitti esityksestä oivallisesti Hesarissa - kannattaa ehdottomasti lukaista sekin, jos maksumuurin takaa onnistuu. En voi kun kehua ja ylistää ja hehkuttaa tätä esitystä - jos jossain maailmankolkassa on mahdollisuus nähdä, niin menkää!
Iso kiitos Kallo Collective & Cirko että a) järjestitte taas NouNous festivaalin, jo toista kertaa, ja b) toitte Un Poyo Rojon Suomeen. Kummastakin seikasta olen ikuisesti kiitollinen. Jos ja kun NouNous näkee päivänvalon myös vuonna 2019, niin usutan kaikkia hyvän esitystaiteen ystäviä ilmaantumaan paikalle Helsingin Suvilahteen.
Kuvien copyright Alejandro Held, Ishka Michocka, Paola Evelina, Carolina Arandia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti