Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Un Poyo Rojo / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Voisin oikeastaan heti kättelyssä julistaa Un Poyo Rojon vuoden esitykseksi. Sen verran upeaa menoa tuli nähtyä, että en muista koska olisin ollut yhtä fiiliksissä mistään. Tai joo, monestakin esityksestä (liki kaikista) hihkun ja puhkun ja innostun kovasti, mutta nyt oli kyllä jotain niin kertakaikkisen upeaa että! Tästä en hetkessä toivu.

Helsingissä nähtiin NouNous2018-festareilla esitys kolme kertaa ja sitten vielä Oulussa siihen perään kolmesti. Toivottavasti alunperin argentiinalaisduo Luciano Rosso ja Alfonso Barón nähtäisiin näissä (tai missä tahansa) merkeissä Suomessa pian uudelleen. Valitettavasti minä näin vasta festarin viimeisen esityksen ja vakavasti kyllä harkitsin jollain ilveellä Ouluun menoa sitten katsomaan tätä uudelleen. Realiteetit iskivät vastaan enkä siis nähnyt tätä toiste, harmi.

Mikä tästä tekee sitten niin huikean elämyksen?? Noh. Se oli teknisesti taitavaa, se oli hirvittävän hauskaa, se oli totaalisesti kiinni tässä ajassa (monellakin tavalla). Sitä oli vaan yksinkertaisesti äärimmäisen nautinnollista katsoa. Juoni toimi ja tarina kulki. Jotenkin loistavat tanssikoreografiat yhdistettynä akrobatiaan yksin ja yhdessä, ja hilpeään slapstick-komediaan, toimii. Ja kun tähän päälle vedetään vielä vinkeä musiikki niin avot.

Un Poyo Rojo on tanssia, se on klovneriaa, fyysistä teatteria. Kauhean vaikeaa laittaa mihinkään yhteen lokeroon, eikä onneksi tarvitsekaan.

Miten niin kiinni tässä ajassa? No, joka esityksessä käytetään radiota yhtenä elementtinä. Ei koko tunnin mittaisen esityksen ajan, vaan muutamassa kohtauksessa. Suomalaiset radiokanavat siis toimivat taustana, ja sen päälle miehet improvisoivat ja esiintyvät. Sieltä siis kuuluu mitä sattuu, kun radion kanavavalitsinta kääntelee. Milloin humppaa, milloin jääkiekko-ottelua, milloin mainoksia, milloin klassista. Näin jokainen esitys on ihan uniikki. Salamannopealla reagointikyvyllä varustetut esiintyjät sitten muokkaavat omaa kehonkieltään ja koko esitystään radio-ohjelmien mukaan. Ilmiömäinen kehonhallinta on kyllä lumoavaa katsottavaa.

Varsin hauskaa asiasta vielä tekee kun esiintyjät eivät ymmärrä suomea, eivätkä siten radion laululyriikoita tai muuta höpötystä mitä sieltä kuuluu. Erityisesti eräs mainos jäi kiherryttämään, varsinkin kun se osui keskelle hyvin... eroottista kohtausta: "CRC Sisu - sillä suomalainen voitelee!". Tässä vaiheessa kaikki katsomon suomenkielentaitoiset räjähtivät nauruun. Musiikki ja radio toimi hyvin kommunikointivälineenä, ja radion antennillakin saatiin viisari nousuun tai laskuun.

Niin siis mitä nämä hemmot sitten lavalla puuhaavat? No, kaikki alkaa vaatimattomasta pukuhuoneesta. Jumppaavat verkkarimiehet vetävät punnerruksia lattarimusan tahdissa. Synkronisoituna ja yksin. Jo pelkästään tätä alkulämmittelyä on kiva katsoa, koska kumpikin on tavattoman fyysinen ja taitava. Kamppailulajityyppisiä kuvioita. Mutta sitten toisella hemmolla alkaa olla aika eroottinen sävy lanteiden pyörityksessä - ja siitä lähteekin tanssikuviot liikkeelle. Kaikenlaista tyyli Madonnasta Michael Jacksoniin, rap-tyyppistä liikehdintää, balettiakin. Välillä mennään Monty Python-tyylisiä silly walks-juttuja, odottamattomia kuvioita muutenkin. Käynnissä on selkeästi jonkunsortin tanssibattle. Kun vielä miehistä lähtee monenlaisia mylvähdyksiä, tuhinoita ja muita beatboxaus-kommervenkkejä niin avot. Esitystilan testosteronitasot ovat nousseet jo hälyttävän korkealle.

Mutta ei tämä tähän lopu - vaan nythän se vasta alkaa! Hiet on saatu pintaan ja on aika siirtyä takaisin pukuhuoneen puolelle. Nyt enemmän flirttaileva osapuoli pistää isomman vaihteen päälle, kun toinen ei tunnu mitenkään ymmärtävän "hienovaraisia" vihjauksia kiinnostuksesta. Tupakan sytytys kestää ikuisuuden ja Luciano Rosso todistaa miten voi hallita kasvojen ja erityisesti suun lihaksia noin täydellisesti. Pienimuotoisen savukeakrobatianumeron jälkeen flirttailumoodi vaan kasvaa. Latinomainen machomeininki on kaukana tästä. Tai sitten hyvin likellä.

Ja tottakai sitten vähennetään jo vaatetta, ja esiinnytään pelkissä kalsareissa, välillä vähemmässäkin. Vihjailua, väreilyä ilmassa ja kevättä rinnassa. Tämä kutkuttava kissa ja hiiri -leikki jatkuu ja jatkuu... Sitä tietysti odottaa milloin kärsivällisyys jommalta kummalta loppuu, ja tulee joko turpiin, tai jotain muuta. Jousta senkun jännitetään lisää ja lisää ja katsojat istuvat likipitäen penkkiensä reunoilla.

Vapaapainia ja kehon rajojen etsimistä monellakin tapaa. Nostoja, hyppyjä - ja katsomo huokaisee kollektiivisesti aina kun on jotain todella vaativaa tapahtuu. Eli hyvin usein. Kukkotappeluakin melkein. Toisen suuta voi hyvin käyttää myös kaikupohjana ja nännistä vääntyy "radio" auki taas. Nyt saadaankin äänet aikaan ihan ilman radiota.

Ohjaaja Hermes Gaido on kyllä osunut kultasuoneen tällä esityksellä. Sitä on esitetty vuosikausia ympäri maailmaa, mutta kehitelty alunperin jo 2008. Pari ensimmäistä vuotta Rosson parina oli Nicolás Poggi mutta kun Barón tuli mukaan niin show hioutui nykyiseen muotoonsa. En ihmettele enää kehuja lainkaan.

Tässä ajassa Un Poyo Rojo on kiinni myös konventionaalisten maskuliinisten käsitysten laajentamisessakin. Homoerotiikkaa on esityksessä roppakaupalla, mutta se on leikittelevää ja hilpeää, ei millään tavalla tunkkaista tai likaista. Kun kyseessä on kaksi tummaa ja tulista, stereotyyppisen latinomiehen perikuvaa, niin sitä kutkuttavammalta tämä tuntui. Tämä on tehty pilke silmäkulmassa. Jännää miten paljon erilaisia sävyjä voi tunnin mittaiseen juttuun mahtua. Un Poyo Rojo on samaan aikaan sensuelli, räväkkä, kantaaottava, maskuliininen, flirttaileva, vaativa, tekninen, hauska, vahva, aggressiivinen, herkkä... Esiintyjät sekä kilpailevat toistensa kanssa, että koittavat tehdä vaikutuksen. Katsojiin ja toisiinsa.

Esitys loppuu... odotetusti, tai toivotusti. Ainakin jännite saadaan lopulta laukeamaan, kaikkien helpotukseksi.

Encoreksi saimme vielä hillittömän imitaatioesityksen, missä Luciano Rosso veti naurusta ulvovalle yleisölle oman tulkintansa tästä biisistä. Toimii vaikkei ymmärrä sanaakaan laulun aiheesta.

Pientä maistiaista tästä voi nähdä taiteilijoiden kotisivuilla, ja videoklipeissä siellä.

Ystäväni Jussi Tossavainen kirjoitti esityksestä oivallisesti Hesarissa - kannattaa ehdottomasti lukaista sekin, jos maksumuurin takaa onnistuu. En voi kun kehua ja ylistää ja hehkuttaa tätä esitystä - jos jossain maailmankolkassa on mahdollisuus nähdä, niin menkää!

Iso kiitos Kallo Collective & Cirko että a) järjestitte taas NouNous festivaalin, jo toista kertaa, ja b) toitte Un Poyo Rojon Suomeen. Kummastakin seikasta olen ikuisesti kiitollinen. Jos ja kun NouNous näkee päivänvalon myös vuonna 2019, niin usutan kaikkia hyvän esitystaiteen ystäviä ilmaantumaan paikalle Helsingin Suvilahteen.


Kuvien copyright Alejandro Held, Ishka Michocka, Paola Evelina, Carolina Arandia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Chameleon / Kallo Collective, Cirko-festivaali 12.5.2017

Nyt on outoa! Kun suomikummaa siirrettynä kirjallisuudesta näyttämölle. Tai ehkä tämä on Finnish Weird yhdistettynä Kiwi Weirdiin? Sirkus/teatteriryhmittymä Kallo Collective tekee eriskummallisia sirkuksen ja fyysisen teatterin esityksiä, mutta uusin Chameleon on ehkä oudoista oudoin. Ensi-iltansa se sai tänään Suvilahden Cirko-keskuksessa, Cirko-festivaalien avausnumerona. Uusiseelantilaisten Thomas Moncktonin ja Gemma Tweedien ohjaama ja visioima esitys esitteli hieman toisenlaisen hotellin. Hotel Chameleonissa tapaamme joukon eriskummallisia persoonia.

Tämmöisiä esityksiä on kovin vaikea lokeroida tai luokitella. Sirkusta, mimiikkaa, tanssia, akrobatiaa, jongleerausta, fyysistä teatteria, slapstickiä... Kaikkea tätä. Absurdeja sattumuksia, outoja ja vinksahtaneita juttuja. Koko soppa sulautuu kuitenkin yhdeksi esitykseksi hyvin, vaikka hetkittäin miettiikin miten. Narratiivi puuttuu, mutta on tässä joku juoni ja juju. Hotellissa ollaan, palvelu ei aina pelaa. Hissillähän sinne pääsee, tai rullakon kyydillä, jokainen valitkoon kulkuneuvonsa itse.

      

Hotellissa pelataan sulkista, käydään salaa tupakalla, leikataan nurmikkoa... On ihana täkki, joka peittää ja jopa hieroo, on banaanimies joka demonstroi oikean banaanin kanssa rinnakkain kuoriutumista. On laukkaavaa ratsu reimaa, joka taitaa kyllä kouluratsastuksenkin. Nutturat ei pysy paikoillaan ja mahtaako hissikään kulkea tällä porukalla ihan ylimpään kerrokseen. Tyypit höpäjää jotain sekakieltä, linnun laulua ja satunnaisia ruotsinsanojakin korviin tarttuu. Mutta eleillä ja ilmeillä homma hoidetaan kotiin, ei siinä kieltä tarvita.

Monipuolisen taitava esiintyjäkuusikko (Inga Björn, Kristiina Janhunen, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Gemma Tweedie ja Olli Vuorinen) tekee roolinsa pieteetillä. Jokaisella on oma spesialiteettinsä, esim. Janhusella ja Saikkosella tanssi ja Vuorisella jongleeraus. Maximilian Latvan syntikoilla ja koskettimilla soitettu hissi/loungemusa ja sellainen pimpelopom-meininki istuu tähän erinomaisesti. Lavastukset ja puvustukset on työryhmä nikkaroinut, ommellut ja kursinut kasaan itse.

Ei tätä voi oikein mitenkään kuvailla, kyllä tämä pitää itse nähdä! Nyt lauantaina on siihen mahdollisuus Cirko-festareilla, ja jatkossakin esitystä nähdään varmasti jossain. Suosittelen jos kaipaat vinksahtanutta iloa elämääsi.

Esityksen jälkeen oli pieni Q&A tilaisuus. Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti Monckton & Tweedie kaksikkoa. Miten esiintyjät valittiin (poimittiin Helsingin kaduilta oudoimpia tyyppejä), miten esitystä alettiin luoda ja muokata. Alunperin Thomilla ja Gemmalla oli kuvia päässä, millaisia kohtauksia he haluavat tehdä. Yksi Thomin alkukuvista oli kuva armeijan univormusta mikä oli pinkki ja kukallinen. Miten outo yhdistelmä! Myös uimalakit ja hidastetut liikkeet olivat mukanna alusta asti. Paljon rakennettiin esiintyjien improvisaation kanssa. Molempien mielestä tästä tuli lopulta aika lailla sellainen kun he sitä alunperin kuvittelivatkin.

Sitten tästä oli vartin mittainen demo, ja sitä sitten lähdettiin laajentamaan. Tällä kertaa Thom halusi keskittyä ohjaamiseen, koska hänellä on niin paljon muita projekteja kesken (mm. Jyväskylän Kesässä nähdään Only Bones-soolo ja Helsingin Juhlaviikoille valmistuu kokonaan uusi teos The Artist - maanmainiolle The Pianistille itsenäinen jatko-osa).

Tämmöisissä esityksissä on tekijöiden varmaan hyvin vaikea kuvitella naurun määrää mitä yleisöstä tulee. Itse nauroin toki monta kertaa, mutta enemmän se oli sellaista sisäistä naurua, ja hymykaretta ja ihailua ja ihmetystä, kuin silkkaa huutonaurua.


Promokuvan copyright Thom Monckton, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.