perjantai 31. tammikuuta 2020

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.


En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.



Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.


Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 30. tammikuuta 2020

Juhannustanssit / Tampereen työväen teatteri 30.1.2020

Tammikuun lopussa oli vihdoin aika lähteä tansseihin, nimittäin kohuttuun ja kehuttuun Juhannustanssit-esitykseen Työvikselle. Jos oli Hannu Salaman kirja ilmestyessään 1964 skandaali niin monenlaista puhetta on herättänyt myös Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama versio vuonna 2019. Harmikseni tämä ei viime vuonna sopinut kalenteriini, joten tilanne piti korjata pikimmiten. Pitäähän se tietää mistä kansa kohisee...


Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.


No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.

Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.


Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.

Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.


Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.

Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.


Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.

Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.


"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.

Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.


Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.


Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.


Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.


Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Rock-Hamlet tulee rytinällä! TTT:n uutuusmusikaali syksyllä 2020.

Tiistai-iltana minun piti olla Helsingissä nukketeatteriesitystä katsomassa. Mutta Työviksen tiedottaja Sari Andersson tiesi mistä narusta vetää houkutellakseen minut teatterille syksyn musikaalin julkistustilaisuuteen. Maaginen taikasana Shakespeare riitti, ja suunnitelmani vaihtuivat lennossa.


Hyvä niin, sillä olin ensimmäisten joukossa katsomassa ja kuulemassa teatterin 3.9.2020 ensi-iltaan tulevasta Hamlet-rockmusikaalista. Kuten kaikki blogin vakituiset lukijat kai tietävätkin Hamlet ei ole mikään suosikki-Shakespeareni. Mutta aina toiveikkaana haluan nähdä siitä eri versioita - jospa nyt olisi se tosi sykähdyttävä. Ainakin tiistain maistiaisten perusteella tämä Otso Kauton ohjaama musikaali voisi olla sellainen. Toisaalta, isot olivat odotukset viime kevään Turun kaupunginteatterin Hamlet-versiollekin, ja se ei sitten kolahtanut yhtään.

Musiikista vastaa vanha tuttu Eeva Kontu, jonka tekemisistä olen pitänyt kuin hullu puurosta. Lisää rokkiosaamista musiikkiin toivat Jarmo Saari ja Varre Vartiainen, joille tämä on nyt ensimmäinen musikaalinsävellysprojekti. Luvassa on voimaballadeja ja ihan kitaravoittoista rokkiakin, ja Eevan töitä hieman tuntien, kaikkea siltä väliltä. Ja musikaalimaisia juttuja toki! Lavalla nähdään Joonas Mikkilän johdolla viisihenkinen bändi, missä Saaren ja Vartiaisen kitaroinnin lisäksi kuullan oivaa rytmiryhmää Teemu Broman ja Jani Auvinen sekä koskettimissa Paavo Malmberg. Hamlet and his Gravediggers kuulosti aika rautaiselta poppoolta.

Säveltäjät ja muusikot


Menevän musiikin lisäksi luvassa on taatusti mielekiintoista liikekieltä, kun Tero Saarinen loihtii esityksen kokonaisvaltaisen liikeidentiteetin. Näyttelijöiden kanssa työskentely on uusi aluevaltaus huippukoreografille, ja odotan suurella innolla mitä Tero ja David Scarantino saavat työryhmän kanssa aikaan.

Jos on musiikki ja liikeidentiteetti kohdillaan niin varmasti myös Kimmo Viskarin lavastus ja pukusuunnittelu. Jälkimmäisen tarkoitus on olla shakespeareläistä, mutta cyberklangilla. Ei silti liian modernia... hmmm... (vaikkakin cyber-sana viittaa aika moderniin). Lisäksi näemme Eero Auvisen valot ja kuulemme Kalle Nytorpin äänisuunnittelun. Odotan innolla miltä tämä tulee näyttämään ja kuulostamaan!

     
Ohjaaja Otso Kautto


Koska kyseessä on Shakespeare niin kieli ja varsinkin sen suomennos ovat aina minua kiinnostavia asioita. Michael Baran on tehnyt uuden käännöksen ja sovituksen, ja vastaa myös laululyriikoista. Kautto lupasi notkeaa, selkeää ja ymmärrettävää suomennosta, ja ainakin ensimaistelun perusteella (eli lähinnä siis biisien) siltä se vaikuttikin. Veikkaan ja toivon että tämä Hamlet löytäisi nuoremmatkin katsojat, ja kieli avautuisi myös heille aiempaa paremmin. Muutaman vuoden takainen Tampereen teatterin Hamlet oli jo visuaalisesti aika rock mutta toki ilman musiikkia.

Ollako vai ei olla


Entäpä sitten roolitus? Saska Pulkkinen on nuori ja notkea ja erinomaisen hyvä musikaaliesiintyjä, ja syksyllä näemme miten häneltä sujuu Hamletin rooli. Jos olisi itse pitänyt arvuutella TTT:n näyttelijäporukasta osuvinta Hamletia, niin en tiedä olisiko Saska ollut ekana itsellä mielessä. Mutta nyt kun olen muutaman päivän makustellut asiaa, ja nähtyäni hänet lavalla hetkisen verran Hamletin nahoissa, niin eiköhän tämä hyvä valinta ole. Kauton mukaan rooli on alunperin kirjoitettukin Saskalle, ja nyt tämä asia vihdoin saadaan korjattua. Tämä Hamlet ei ole sitten kuulemma melankolinen uneksija!

Ei Hamletia ilman Ofeliaa, ja siinä roolissa näemme nätyläisen Inke Koskisen. Raikas uusi kasvo, jonka ääni soljui herkän upeana! Olisiko tässä sitten se melankolinen uneksija?

Hieno mieli rikki


Työviksen luottonäyttelijät miehittävät muita rooleja: Petra Karjalainen Hamletin äitinä Gertrudina, ja Jari Ahola isäpuoli/setä Claudiuksena. Parhaan kaverin Horation saappaisiin astuu Suvi-Sini Peltola ja joka paikkaan nenänsä työntävänä Poloniuksena Pentti Helin. Hamletin kamukaksikkoa Rosencrantzia ja Guildensternia esittävät Petrus Kähkönen ja Petra Ahola. Ja Auvo Vihro on Hamletin isäpappa, tai lähinnä toki haamu. Sokerina pohjalla vielä Ofelian veli Laertes eli Jussi-Pekka Parviainen. Toivomme eeppistä miekkailukohtausta, tai ehkä se vaihtuukin johonkin riimibattleen tässä versiossa, mene ja tiedä.

Rikokseni löyhkää


Näiden lisäksi haudankaivajina/koomikoina ovat Jari Leppänen, Kristiina Hakovirta ja Mika Honkanen ja TAMK:in musiikkiteatterin koulutusohjelmasta Meri Uusi-Äijö, Maria Halinen, Laurapeppi Väänänen ja Jussi Lukàcs.

Ohjaaja Kautto lupailee että heidän Hamletinsa jättää tulkinnalle vapautta; katsojalle jää tilaa tutkailla mikä on totta ja mikä valhetta. Luvassa röyhkeää ja rohkeaa tapaa olla lavalla. Tarjoaahan Hamlet hienot eväät rockmusikaaliin: rakkautta, kostoa, äärimmäisiä tilanteita ja tunteita. Ja juonittelua! Meille jotka haluamme nähdä Shakespearea sen saamme (hyvä hyvä!) - mutta siihen kaupan päälle musikaalin. Se on aika paljon luvattu ja syyskuun alussa näemme lopputuloksen. Liput ovat nyt myynnissä Tampereen työväen teatterissa.


Kuvien & videoiden copyright Katri Leikola.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Rakkauden päätös / Kansallisteatteri 27.1.2020

Rakkauden päätös edustaa uutta ranskalaista draamaa Kansallisteatterissa. Näytelmän suomentaja ja toinen näyttelijä Timo Torikka oli vieraina Bloggariklubissa lokakuussa, kun vietimme ranskalaista iltaa. Jotenkin minulla oli päässyt unhoittumaan että hän on vaikuttanut paljon Ranskassa ja suomentanut muutaman muunkin näytelmän (ja yhden romaaninkin). Joka tapauksessa ajatus Rakkauden päätöksen kääntämisestä tuli Timolta näytelmäkirjailija (ja monilahjakkuus) Pascal Rambertille.


Näytelmä on ollut iso hitti jo useassa maassa, ilmestymisestään 2011 saakka. Useimmissa maissa Rambert on sen vielä itse ohjannutkin, ja niin meilläkin. Maanantainakin Pienen näyttämön katsomossa oli aika täyttä. Hienoa että myös ei-niin-usein-nähty ranskalainen teatteri kiinnostaa. Samaan aikaan Omapohjassa pyörii myös Terhi Panulan monologi Ihmisen ääni eli lisää ranskalaista draamaa sitä haluaville.

Rakkauden päätös puhuu rakastamisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Siinä on oikeastaan kaksi valtavaa monologia peräkkäin. Ensin mies nimeltä Timo (Timo Torikka) puhuu suunsa puhtaaksi, 50 minuuttia. Sitten Katariina (Katariina Kaitue) vastaa ja antaa tulla samalla mitalla. Taas 50 minuuttia. Ja mitä se toinen tekee sillä välin kun toinen paasaa? Ottaa vastaan, kärsii, kyyristelee, tuntee sanojen painon kehossaan, ja varmasti myös sielussaan. Sanat satuttavat. Ne tuntuvat todellakin tulevan kummallakin sydämestä.

Pascalin vaatimuksena on ollut että näyttelijät ovat roolinimiltään samat kuin he oikeastikin ovat. Ainakin siitä tulee hyvin henkilökohtaista ja intiimiä, kun toinen toistelee sitä etunimeä puheen lomassa.

        

Näyttämö on paljas ja karu, mustavalkoinen. Vain tylyt loisteputket valaisevat mustiin rentoihin olovaatteisiin puettua kaksikkoa. He ovat asemoituneet lavan vastakkaisille sivuille, kuin näkymättömiin poteroihin suojaan toiselta. Vaan sanoja ei pääse pakoon. Katsoja miettii mikä on tarinan tausta, miksi tämä rakkaus on tullut päätökseen ja loppunut. Mutta emme tiedä muuta. On vain tämä hetki ja puhetulva joka meinaa hukuttaa toisen alleen.

Katariinan "aktiiviset silmät" seuraavat Timoa kun tämä vuorotellen muistelee heidän intiimejä hetkiään, julistaa suureen ääneen lähtöänsä ja viittaa myös katsomoon monta kertaa "jos täällä nyt olisi meitä ihmisiä katsomassa". Olemme paikalla mutta heille emme ole läsnä. Noin puolen tunnin kohdalla Timo toteaa: "ei kukaan puhu näin pitkään" - ja jatkaa vielä kymmenen minuuttia. Pohdin että hänelle suomentajana tekstin opettelu on ehkä olut helpompaa. Ja kyllä sitä riittääkin! Tämä näytelmän ydin on teksti ja toki kaksi vereslihalla sitä tulkitsevaa näyttelijää.

Kesken kaiken lapsikuoro ilmaantuu lavalle "harjoittelemaan", vetäisee äimistyneen yleisön iloksi klassikkobiisin ja poistuu yhtä nopeasti. Mikä riemullinen ja yllättävä veto!


Torikka on piinaavan hyvä roolissaan. Vuorotellen iholle tuleva ja etäisyyttä ottava. Tulee sellainen vaikutelma että eropäätös on hänestä peräisin. Hän on päättänyt ettei halua naista enää. Välillä mies on jo ihan hillitön, tulee likipitäen päälle. Uhkaavaa. Kun lopulta tulee Katariinan vuoro puhua odotan että hän on vaisu ja puolusteleva. En tiedä mistä tämä odotus mieleeni syntyy. Ehkä hänen alistuvasta asennosta ja itseensä käpertymisestä Timon sanavyöryn piiskaamana. Vaan kaikkea muuta. Palavasilmäinen ja kantavaääninen nainen ei alistu eikä myötää. Hän vastaa kaikkiin miehen ryöpyttämiin syytöksiin suoraselkäisenä ja tomerana - ja nyt on miehen vuoro antaa periksi, joustaa ja kyyristyä kuuntelemaan ripitystä. "On sinun vuorosi tehdä vähän silmäjoogaa". Vaikka sanat ovat välillä todella viiltäviä, ja sanottu ihan tosissaan, niin katsomossa hykerretään naurusta useampikin kerta. Kaitue on ihan liekeissä tekstinsä kanssa! Nuija, mulkku, kyrpä - siinä saa Timo tuta naisen koko verbaalisen arsenaalin. Nainen haluaa kuitenkin pitää suhteesta monia muistoja. Ryhdistäydy Timo, me eroamme! on se lopullinen niitti.

Kuoren alla on odottamassa uudet ihmiset joilla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan ketkä rakastivat toisiaan. Uusi alku odottaa, ehkä jopa uusi ihmissuhde kulman takana. "Rakkaus on ruumis, sinä olet sen iho". Vaikka tämä on aika raastavakin esitys, enkä tiedä tarjoaako se kauheasti toivoa, niin silti olo on jotenkin katarttinen sen näkemisen jälkeen.


Kannattaa lukaista Torikan mietteitä bloggauksesta.

Muutaman kerran meinasi oma otteeni herpaantua, kun esityksessä ei ole muuta mihin tarttua kun loputtomalta vaikuttava tekstivyöry. Onneksi ei ollut väliaikaa rikkomassa esityksen rytmiä (lapsikuoro ajoi saman asian), mutta oli tämä vähän pitkä rupeaman istua. Mutta näytelmä kantoi loppuun asti kuitenkin hyvin. Joskus sitä tarvitsee tämänkin kaltaista teatteria.


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Eriikka Väliahde: Kiltin tytön syndrooma / Tampereen työväen teatteri 23.1.2020

Stand-up ei ehkä ole mun ykkösvalintani illanvietoksi, mutta kun kerran on mahdollisuus nähdä yksi Suomen taitavimmista näyttelijöistä ensimmäisen stand-up-show'nsa kanssa Työviksen Kellariteatterissa, niin pitäähän siihen tilaisuuteen tarttua. Vähän tunnelmaa meinasi kyllä latistaa puoli tuntia ennen esitystä saatu enon kuolinviesti (mutta äidin puheluihin pitää vastata, jos ei ole vielä teatterilla). Mutta siis.

Eriikka Väliahde on ollut jo monia vuosia TTT:n näyttelijöistä yksi suosikkini. Häneltä taipuvat niin draamat kuin komediat, ja erinomaisesti myös musikaaliroolit! Hän on tätä Kiltin tytön syndrooma-esitystään rakennellut jo pidempään, ja ollut heittämässä keikkaa siellä ja täällä, mutta en ole koskaan päässyt vielä katsomaan. Nyt sitten muutama ilta Työviksen Kellariteatterin aulassa, pienelle yleisölle kerrallaan. Ja ilmeisen hyvin meni, koska tuotantotukea on luvassa ja show pääsee siis ihan oikeasti jatkamaan! Kaikki esitykset möivät tällä erää täyteen eli kysyntää selvästi on. Ja kunhan sana leviää vielä niin ennustan lisää täysiä katsomoita, ja vähän isompiakin areenoita kun aulatila.


Reilun tunnin mittaisessa esityksessä pidetään yksi pieni vartin tauko, mutta muuten paahdetaan menemään hyvää vauhtia. Ja vaikka mikki vähän reistailee, niin ei sekään haittaa. Homma polkaistaan käyntiin hyvin aplodeerausharjoituksilla ja siitä jatketaan eläinkuvioisilla vaatteilla, superdadeilla, kotinudismilla ja ruuhkavuosilla. Kuulemme miksei keski-ikäiset naiset kiinnosta edes sarjamurhaajaa ja miten isä perusti strippibaarin nimeltä Ilotalo. Suurin osa jutuista vähintäänkin hymähdyttää, moni naurattaa ihan kunnolla. Ja sitten on niitä asioita mitkä ei oikeastaan edes naurata, mutta nauran silti.

Stand-upin yksi ongelma taitaa olla se tasapainottelu intiimin ja julkisen välillä. Miten omakohtaisia jutut ovat, tai ainakin saadaan katsojat vakuutettua siitä. Tässä onnistutaan mielestäni nyt hyvin. En tiedä onko nämä kaikki asiat oikeasti tapahtuneet, joskus ja jollekin, vai eikö. Loppuviimein sillä ei ole edes kai niin kauheasti väliä. Tärkeintähän on hyvä tarina.

Ei tämä ihan perheen nuorimmille passaa, ja välillä teksti on aika lennokasta ja roisiakin, mutta välillä voi katsomossakin löysätä hieman pipoa.

Eriikka pureutuu tosi tarkkanäköisesti perheiden sisäisiin konflikteihin, omiin lapsuuden kipupisteisiin ja keski-ikää lähestyvän naisen mielenmaisemiin. Me katsojat tykkäämme; edessä istuvakin naiskaksikko nyökyttelee ja ääntelee hyväksyvästi jokaiselle kommentille. Ja mikäs tästä on tykätessä, hyvin rakennettua ja tarpeeksi tarttumapintaa kaikille. Yleismaailmallisia, mutta hyvin samaistuttavia asioita. Nolottaako kuulla isän vireästä seksielämästä, vaan nolottaako siitä myös kertoa? Kai stand-up esiintyjän on päästävä nolouden yli, jos omasta elämästään ammentaa. Aina ei tarvitse olla se kiltti tyttö, se kympin tyttö, joka tekee aina niinkuin odotetaan ja halutaan. Kannattaa kapinoida, vaikka sitten alkamalla heittämään stand-up keikkaa.

Povaan monia täysiä iltoja ja menestystä Eriikalle myös tähän hommaan. Jos - ja toivon mukaan kun - esitys sattuu kohdalle, niin äkkiä lippuja varaamaan.


Kuvan copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.


Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.


Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!


Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).


Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!


Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!


Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Karvas pala / Tampereen työväen teatteri 21.1.2020

Nyt kyllä pisteet Työvikselle näytelmän supernopeasta hankinnasta Suomeen! Esitys sai ensi-iltansa Lontoossa viime vuoden kesäkuussa, ja nyt jo Suomessa. David Mametin kirjoittama ja Michael Baranin suomentama Karvas pala (Bitter Wheat) on mitä ajankohtaisin näytelmä. Edelleen vellova #metoo ja juuri alkanut Trumpin oikeudenkäynti, tapaus Veijo Baltzar ja puhumattakaan vallan väärinkäytöstä tyttöjen muodostelmaluistelun parissa. Hieno ajoitus myös siinä mielessä.

Milko Lehto ohjaa kaksituntisen ja aika tiivistunnelmaisen esityksen. Ensimmäinen näytös luo taustaa ja on ehkä hieman liian laahaava ja runsaspuheinen, mutta toisessa pistetäänkin sitten isompi vaihde päälle. Kaiken keskiössä on iljettävän niljakas elokuvatuottaja Barney Fein (Aimo Räsänen), joka puhuu enemmän kuin kuuntelee, valehtelee, vääristelee, ja kaikkia keinoja kaihtamatta pyrkii eteenpäin elämässä. Kaikkien muiden kustannuksella.


Räsänen on roolissaan aivan pistämätön. Kaikki hänen omat maneerinsa sopivat Feinille kuin nyrkki silmään. Mies on niin öky-öykkäri ettei kukaan, mutta silti nyyhkii ettei saa pientäkään rippusta inhimillistä lämpöä (tai "aitoa hyväksyntää") koska on lihava. Räsänen piirtää Feinistä kaikkia manipuloivan ihmisen "En mä mitään myy, mä manipuloin prosessia" joka tietää hyvin tarkkaan mitä tekee. Ja toisaalta, hetkittäin hömelönkin vaikutelman, sisimmässään epävarman juutalaisen mattokauppiaan. Fein osaa valehdella, ennenkaikkea varmaan itselleen. Ehkä hän oikeasti kuvitteleekin tekevän asioita maailmanrauhan hyväksi ja arvostavansa naisia? Hän vertaa itseään niin Napoleoniin kuin Hitleriinkin (mutta hyväntahtoisempaan) ja näkee itsensä uhrina. Voi hyvät hyssykät sentään!

Räsäsen raivokohtaukset ovat kyllä typerryttävän hienoa katsottavaa! Onneksi en istu eturivissä, koska siinä voisi olla jo hetkittäin pelottavaa. Ainoa mikä hieman paikoitellen häiritsi oli epäselvä puhe välillä. Kuului rooliin kyllä, mutta riville 9 asti ei aina kaikki kuulunut. Tai ei saanut selvää.

Katsomossa on enimmäkseen aika tyrmistynyt hiljaisuus, vain muutama hermostunut hihitys kuuluu silloin tällöin, yhdet vaisut väliaplodit. Onhan näytelmässä komediallisia elementtejä, mutta enemmän kai tulee vaivautunut olo. Katsojat eivät tunnu viihtyvän. Tulee hieman sellainen tunne että saako tälle nauraa, onko se polittisesti korrektia. Kaikki tietävät kehen Feinin hahmo perustuu, ja että monet näistä asioista ovat tosipohjaisia. Se tästä tekeekin niin karmivaa.

       

Janne Siltavuoren lavastuksen tarkoitus on pönkittää Feinin minäkeskeistä elämää. Siisti ja sliipattu toimisto ison mustan nahkasohvan kanssa, seinillä maskuliinisen aggressiiviset Stallonen Rambo-julisteet, iso ase ja täytetty sarvikuonon pää. Ja toki elokuva-alan pystejä, korostamassa menestystä. Menestystä joka kieltämättä on huikeaa, mutta sitäkin korkeammalta sitä pudotaan. Toisessa näytöksessä nimittäin kaikki murenee, viileän tehokas sihteeri Sondra (Suvi-Sini Peltola) kerää myös kamppeensa, äitikin on mennyt kuolemaan - ja muuttanut vielä testamenttinsakin. Kirsikkana kakun päällä vielä se ettei saa nähdä Oscar-ehdokkaita etukäteen. Kulissit kaatuvat, aivan konkreettisesti. Mies on luhistunut. Vaan eipä hätiä mitiä. Kolme vaihtoehtoista loppukohtausta mahdollistavat jokaisen katsojan poimia sieltä oman suosikkinsa (minulla oli ykkönen).

Karvas pala on kyllä niin yhden miehen soolo kun vaan voi. Pisimpään Räsäsen kanssa lavalla pyörähtävät sihteeri-Sondra sekä eteläkorealainen naisnäyttelijä Yung Kim Li (Yoko Takeda), joka saapuu hyvässä uskossa puhumaan elokuvastaan. Sen sijaan Janne Kallioniemen käsikirjoittaja (jonka Fein haukkuu maanrakoon heti ensimmäisessä kohtauksessa), Tommi Raitolehdon nöyristelevä lääkäri (joka tulee tuikkamaan "vitamiineja" Feinin ahteriin sekä tuomaan uuden satsin Viagraa) ja Jari Aholan belizeläinen assistentti Roberto (pyyhkii pölyjä pari kertaa) ovat mukana vain pönkittämässä ja korostamassa Feinin öykkäriyttä. Ja sitä että ihmisistä otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti. Lopussa lavalla piipahtaa myös mystinen Charles Arthur Brown (Joes Teka), jonka rooli jäi minulle hieman avoimeksi.

Tärkeä näytelmä, kyllä. Mutta täytyy sanoa ettei itse näytelmä iskenyt minuun. Tämä toteutus kylläkin. Hienoa näyttelemistä kaikilta, ja hyvin ajankohtainen myös. Mutta näytelmänä vähän ehkä tosikkomainen, tai saarnaava tai jotenkin ei koskettava.


Olen nähnyt Mametilta aiemmin kaksi näytelmää Lontoossa, American Buffalo ja Glengarry Glen Ross. Kumpikaan ei, nimekkäistä tekijöjoukoistaan, tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Valtavasti puheenvyorytystä, eikä juuri muuta. Vai olivatko ne brittidraaman ystävälle liian amerikkalaisia? Edelleenkään ei Mamet noussut näytelmäkirjailijoiden suosikkeihini, kaukana siitä.

Siinä missä Harvey Weinstein lienee koko #metoo-kampanjan näkyvin keulakuva, niin näitä tapauksia on kymmeniä, satoja, tuhansia. Valta turmelee, ja mahdollistaa sen hyväksikäytön, ja aina viattomat sivulliset joutuvat kärsimään. Aika on vihdoin kypsä tuoda tapauksia esiin ja saada uhreille oikeutta. Hienoa että näytelmäkirjallisuudessakin näitä käsitellään - varmaan lähitulevaisuudessa siintää myös Weinstein-elokuva, mogulin noususta ja tuhosta. Vaikkei Karvas pala mikään ihmeellinen teksti olekaan (oikeastaan se on juoneltaan aika suoraviivainen ja tylsäkin) niin tämä Työviksen näytelmä kannattaa silti nähdä. Erinomaisen kiinnostava alku kevään valtaa käsittelevälle näytelmätriolle (seuraavina Jeppe Niilonpoika sekä Hitler ja Blondi).


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Ville Walo: Phantom Limb / WHS Teatteri Union 17.1.2020

No nyt oli taatusti jotain erilaista ja ennennäkemätöntä! Nimittäin sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos, Phantom Limb. Enpä muista näin outoa, kiehtovaa ja absurdia esitystä hetkeen nähneeni, vaikka kaikenlaista onkin tullut koettua. Poistuin katsomosta 45 minuutin jälkeen hyvin hämmentyneenä, mutta silti jotenkin innoissani. On aina mahtavaa tulla yllätetyksi.

Esitys on sanaton, vain Lau Naun ja Pekko Käpin suunnittelema minimalistinen ja muuntuileva äänimaisema taustalla. Ja japaninkielinen dialogi jostain hämärän oudosta elokuvasta (Toshio Matsumoto: Funeral Parade of Roses). Lavan eteen on laskettu verho siten, että näemme elokuvasta vain alareunan missä englanninkielinen tekstitys rullaa. Hmmm... Välillä musiikki saa joiku-tyylisen sävyn, ja kierroksia lisää. Mutta se elokuvan äänimaisema hämmentää eniten. Kiehtova kombo. Näkymättömissä oleva leffa antaa jotenkin esitykselle raamit. Äänisuunnittelu muutenkin on isossa osassa esitystä.


Mutta mitä tekee itse taiteilija Walo? Kamppailee kolmannen raajansa kanssa. Aluksi mies irroittaa jalkansa, ja tämä irtojalka joutuu sitten kaikenlaisiin tilanteisiin. Siitä on moneksi. Aavesäryn oloisesti siitä ei pääse eroon, vaikkei se enää paikallaan olekaan. Esitykseen on saatu jotenkin mukaan myös oudonkarheaa erotiikkaa, modernia tanssia, slapstick-juttuja (käsi jää tekojalan sisään jumiin). Miten miehellä voi olla niin intiimi suhde (irto)jalkaansa, joka ei ole edes osa häntä? Vai juuri siksi? Kolmejalkainen mies on visuaalinen kummajainen, kuin jostain friikkisirkuksesta karannut. Hilpeä karusellimusiikki korostaa tätä ajatusta mielessäni. Ketä tämä irtoraaja edustaa, osaa miestä vai jotakuta muuta? Jotakuta joka lähti - ja jätti jälkeensä vain jalan jota palvoa ja rakastaa? Saako sitä puukolla edes hengiltä? Aina voi yrittää. Outoa ritualistista tanssia.

Eero Alavan valosuunnittelu on kiehtova. Välillä spottivalolla korostetaan jotain kohtaa, ja varjoja käytetään myös hienosti. Lisäestetiikkaa Anne Jämsän hyvin yksinkertaiseen lavastukseen ja pelkistettyyn puvustukseen tuovat lopuksi naisten korkokengät ja helmikorvikset. 


On tässä aavistus jongleeraustakin mukana, mutta vain kursorisesti muistuttamassa että sekin taito on hallussa. Enemmän esitys pakoilee kaikkia määreitä ja rajoituksia. Se seksin pohjavire pulpahtelee pintaan monessa kohtaa. Itsekuohintayritys, käteenveto, taustalla oleva valtava pillu. Välillä aika roisiakin kuvastoa, mutta sopiihan se jotenkin tähän, kuin irtojalka housuihin.

Taide on joskus tämmöistä. Yllättävää, spontaanin oloista, kaunista ja kummallista. Esityksiä on vielä jäljellä kolme, eli jos kaipaat jotain mitä et todellakaan tiennyt haluavasi nähdä, niin nyt on siihen tilaisuus. Ei ihan nuorille katsojille (Ikäsuosituskin 16+). Vanha pornoleffateatteri on mitä oivallisin paikka Phantom Limbille, eli sinne Pitkänsillan kupeeseen mars mars. 


Kuvien copyright WHS Teatteri Union.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi 12.1.2020

Hämeenlinnalais-hattulalainen Teatteribarrikadi on "teatteri-ilmaisun ohjaaja Neea Viitamäen johtama, vaihtuvakokoonpanoinen teatteriryhmä" ja minulle entuudestaan tuntematon. Mutta koska harvemmin pääsee katsomaan ja kokemaan jotain uniikkia, immersiivistä esitystä niin pitihän se lähteä. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama Synnein suljettu vie katsojat bussimatkalle salaiseen paikkaan, kokemaan jotain... uutta ja... sanoisinko myös pelottavaa.

Kun sinä käyt taloksi, talo käy sinuksi.

Bussissa pääsemme katsomaan videolta kolmen nuoren automatkaa. Sisarukset Emma (Killa Keränen) ja Eeva (Hanna-Leena Henriksson) ja tämän poikaystävä Jussi (Aleksi Rantanen) ovat matkalla Jussin vanhempien huvilalle. Matkalla sinne sattuu jotain, jonka takia nuoret joutuvat jalkautumaan ja hakemaan apua läheisestä talosta. Siellä kun kutsuvasti palaa punainen valokin. Meidän matkamme tyssää myös, tiellä on oranssivaloinen auto. Matkustajat supattavat keskenään että kuuluuko tämä esitykseen. No ei kuulunut, mutta hyvin se saadaan juoneen ympättyä mukaan! Harmittavasti vaan pieni viiveemme kostautuu, koska pääsemme perille paljon sen jälkeen kun matkavideo on jo loppunut. Vaan eipä hätiä, Emma, Eeva ja Jussi odottavat meitä mökin ovella. Katsojat asettuvat tuvan reunoille katsomoon ja sitten pääsemme seuraamaan miten eksyneet käyvät taloksi.


Ryhmän dynamiikka toimii miten kuten, kaikki ei taida olla ihan siltä miltä näyttää. Jännitettä ilmassa on jo ihan ilman autiotalon tuomaa lisäpelotettakin. Sisaruksilla on monenlaista selvitettävää keskenään ja teologiaa opiskeleva Jussi pyristelee jotenkin avuttomana välissä. Salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa, ja samalla myös talo alkaa kertomaan omia salaisuuksiaan. Eeva löytää vanhan päiväkirjan ja joku soittaa lankapuhelimeen (todellinen LANKApuhelin!). Hinausautoa pitää odotella aamuun ja puhelimille ei ole kenttää... Mitä yö tuo tullessaan?

Ruuvia kiristetään pikkuhiljaa ja pieniä kauhunväristyksiä saadaan kyllä kokea. Mitä mökissä on tapahtunut? Helmin päiväkirja paljastaa asioita, mutta jättää paljon myös kertomatta. Kannattaako pukea edesmenneiden helmiä kaulaan tai kettupuuhkia niskaan? Auttaako teologianopiskelijan höpöhöpölatinalla lausuttu manaus karkoittamaan haamut? Voiko yskä siirtyä menneisyydestä nykyaikaan? Emman lapsettomuus peilautuu hienosti menneisyyden kutkuttavan karmaisevaan ronkkimisrautaan ja lapsenpäästäjän puuhiin. Sammakot ja ampiaiset tuovat mukaan eläinsymboliikkaa. Kakluunista kuuluva hieno Kuplat-laulu sopii tunnelmaan oivallisesti.


Esitys pelaa hyvin taitavalla äänisuunnittelulla ja valosuunnittelulla, molemmat Veikko Pullin, Jaakko Vuolinkon ja Neea Viitamäen suunnittelemat. Paljoa ei edes tarvita efektien ja tunnelman luomiseen, autoonkin riittää kaksi pyöreää lyhtyä. Ja paljon kynttilöitä, tietenkin niitä vanhassa talossa tarvitaan. Tuuli ujeltaa nurkissa juuri sopivasti. Lavastus ja tarpeisto (Jaakko Vuolinko, Marjo Maula ja Heidi Helkiö) on pieteetillä koostettu: seinillä ryijyä, vanha radio, kakluuni nurkassa, kaikki sellaista ajan patinoimaa. Tilaa on muokattu pienemmäksi sermeillä, ja niiden taakse pääsee myös nopeasti pujahtamaan. Jo pelkästään ovien avautuminen "itsekseen" riittää pompauttamaan jotkut katsojat penkeistään.

Synnein suljettu on myös hyvä esimerkki siitä miten kauhua voi luoda ilman veren häivettäkään (no vähän kuivunutta vanhassa yöpaidan helmassa). Välillä huudetaan aika lujaakin, mutta vielä ei sentään korvatulppia tarvinnut. Menneisyyden henkilöt ovat oikeasti pelottavia ja uhkaavia. Helmi (Marjo Maula) ja varsinkin Johannes (Antti Leino) sekä Kyöpelin Anna (Sirpa Soininen) tuovat tupaan menneisyyden ummenhtuneen tuulahduksen. Pientä painostavaa fyysisyyttäkin koetaan; Jussi on tiukilla pariin otteeseen. Minä olen ylösnousemus ja elämä.


Menneisyyden oudot tapahtumat eivät ota loppuakseen, vääryydet on oikaistava ja lopussa sitten levätään. Ehkä. Talo itsessään on imenyt sisäänsä pahuutta, joka purskahtaa esille uudestaan ja uudestaan. Synnein suljettu jättää paljon kysymyksiä auki, ja paljon pohdittavaa pilkkopimeään yöhön poistuville. Punainen lyhty syttyy palamaan seuraaville kulkijoille.

Taas kerran on todettava että onni ovat lisänäytökset. En nimittäin mahtunut enää mukaan loppuvuoden esityksiin, tai niihin mihin olisin mahtunut en päässyt. Sen siitä saa kun herää niin myöhään. En olisi tiennyt kyllä koko esityksestä mitään, ellei ystäväni Talle olisi käynyt katsomassa ja kehunut.

Näitä tammikuun lisäesityksiä on jäljellä vielä kolme, ja tilaa on vielä hieman muutamalle rohkealle. Ehdottomasti kannattaa kokea! Suosittelen myös Helmin eväspussia matkaevääksi, kaupan päälle saat osuvan (ja yksilöllisen) ennustuksen tuonpuoleisesta.


Kuvien copyright  Minttu Viitamäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Cirque Alfonse : Tabarnak / Espoon kaupunginteatteri 8.1.2020

Kesällä 2016 satuin näkemään Lontoossa hienon modernin sirkusesityksen. Cirque Alfonse oli kanadalaisen ryhmän nimi ja show oli nimeltään Barbu (parrakas mies ranskaksi). Parrakkaita miehiä totisesti lavalla nähtiinkin, ja meininki vei muutenkin mukanaan. Esityksen jälkeen esiintyjät siemailivat terassilla olutta ja kävin kehumassa heille miten energistä ja hauskaa heillä näytti olevan. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt koska ryhmän kotikieli on ranska.

Cirque Alfonse aloitti esittävien taiteiden vuoteni 2020 uudella esityksellään Tabarnak (suomennosta en kehtaa sanoa, mutta kanadanranskalainen alatyylin ilmaus). Neljä loppuunmyytyä iltaa Espoon kaupunginteatterilla (Tapiolan kulttuurikeskuksella) on mainio saavutus. Varmaan enemmänkin esityksiä olisi mennyt. Monella lie hyvässä muistissa ryhmän Timber!, jota esitettiin samassa paikassa joulukuussa 2015. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koettiin nytkin, myös katsomon eturivissä. Siinä sai pelätä nappaako ruoska nenään, tuleeko rullaluistelija syliin, kastuuko vaatteet vai putoaisiko joku akrobaatti päälle. Vaan sen verran ammattilaisia tämä porukka on, että näistä kauhuskenaarioista toteutui vain kastuminen ja sekin hyvin lievästi.


Sen sijaan koimme monta wau-elämystä, paljon naurua ja iloa. Ryhmän toimintaa on niin kiva katsoa, kun heillä näyttää olevan tekemisen ilo, hyvä kemia keskenään ja kerrassaan hauskaa estradilla. Hommat on aikamoista kohellusta välillä, mutta niin tarkkaan mietittyjä että ne vaan näyttävät helpolta. Meno on svengaavaa ja musiikista huolehtii kolmehenkinen bändi. Josianne Laporte takoo mehevää rytmiä lyömäsoitinarsenaalillaan ja sujuupa välillä sahansoittokin. Kosketinsoittaja Guillaume Turcotten vipattavia jalkoja oli hauska seurata; ne tuntuivat elävän omaa (vauhdikasta) elämäänsä. Davis Simard soittelikin sitten virtuoosimaisesti kaikenlaista läskibassosta viuluun. Välillä kyllä muusikotkin osallistuivat show'hun muutenkin kun soittamalla. Simard vastaa myös musiikin säveltämisestä.

Kolmen muusikon lisäksi lavalla heilui kuusi varsinaista sirkuksen pro-tyyppiä. Miehistä suurin osa näytti suomalaisilta huippukokeilta kokopartoineen. Ei ole naamakarvoitus mun juttu, mutta tälle porukalle sekin sopii. Ehkä se parta on muodostunut tavaramerkiksi, kanadalainen metsurilook? Sentään parrakkaita naisia ei nähty, kun kyseessä ei ole kuitenkaan se perinteinen sirkus. Paljasta pintaa kyllä sen sijaan, ehkä siihen parrakkutteen liittyy halu esiintyä kalsareisillaan? Vaatteita vaihdettiin muutenkin moneen otteeseen. Näyttävimmät temput ja trikkaukset esitti moppitukkainen Nikolas Pulka ja sympaattisin oli hyvin paljon norjalaista kalastajaa muistuttava Jean-Philippe Cuerrier.


Erikseen on mainittava kaunisääninen Julie Carabinier Lépine joka kaiken sirkustelun lomassa myös lauloi. Harmittaa etten osaa ranskaa, mutta tunnelma ja tulkinta on kai se tärkein - ja ne olivat kohdallaan. Esiintymisen lisäksi hän toimii veljensä Antoinen (joka toki myös nähtiin lavalla) kanssa ryhmän taiteellisina johtajina.

Esityksen alussa saimme kuulla potpuria suomalaisista radiokanavista ja ehkä sen oli tarkoitus virittää tunnelmaan. Lava oli täynnä kaikenlaista roinaa ja rompetta, mutta eipä toteutunut Tšehovin ase-konsepti tällä kertaa. Vanhoja tennismailoja ja pehmokaloja ei nähtykään esityksessä. Kaikkea muuta kyllä nähtiin! Miehiä virkkaamassa esimerkiksi. Jääkiekkohan se yhdistää suomalaisia ja kanadalaisia ja sillä on hyvä murtaa jää. Urheilusta päästiin näppärästi muutaman aasinsillan kautta uskontoon. Iso "lasimaalaus" nostettiin kattoon ja sen alla piti bändi messuaan. Välillä joku sirkustelijoista saattoi hieman saarnata tai esimerkiksi lukea veisuuäänellä suomeksi horoskooppeja (en tiedä miksi vaa'an aura on ihan paska tai miten vesihiisi sihisi hississä voi olla toimiva ennustus, mutta mikä minä olen vastaankaan panemaan. Hauskaa oli!).


Kaiken hörhöilyn välissä ehdittiin temppuilla vertikaaliköyden, tankotanssien, akrobatian, venäläisen aisan, vesiastiaan dippaamisen, vedellä täytettyjen suistutusastioiden pyörityksen, pirttipöytäakrobatian, jalkarummutuksen ja vanhanmallisten rullaluistimien kansantanssinumeron kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Show kesti tunnin ja 20 minuuttia ja oli kyllä sullottu aika täyteen kaikkea. Ehkä hieman vähemmälläkin temppukavalkadilla olisi tultu toimeen. Mutta olihan tämä hurjan viihdyttävää!

Naistrio heilutti ruoskiaan kuin cowboyt konsanaan - lyhyesti ja ytimekkäästi. Moni temppu oli tosi nopeasti ohi, eli uutta putkeen vaan. Tässä se runsaus hieman kostautui, kun mihinkään ei syvennytä kovin pitkäksi aikaa. Toisaalta yleisö ei ainakaan ehdi kyllästyä kun temppu seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Monesti esiintyjien liikkeet kuitenkin olivat hyvin hitaita ja tarkoituksenmukaisia, vaikka musiikin tempo olikin kiivas ja kiihkeä. Eli vaikka temput vaihtuivat lennossa, niin aikaa käytettiin tarvittaessa. No, hosumalla ei hyvä heilu ja esimerkiksi akrobatiatorneja ja ihmishimmeleitä pitääkin rakentaa huolella ettei vaan kaadu.


Suomalaisen juhannuskeinun oloinen härveli antoi kunnon vauhdit (ja sai jännätä osuuko kattoon tai seiniin) ja lennätti tyypit korkealle ja siitä erilaisten kiepsutusten kautta patjalle. Hienoa katsottavaa tämäkin, varsinkin kun keinu veti ihan kokonaan ympäri ämpäri. Ei näiden heppujen päitä paljoa palele. Lopuksi vielä jorattiin koko sakin voimalla ja kiitoksiin tuli esiintyjien kolme lastakin mukaan temppuilemaan! Seuraava sukupolvi sirkustelijoita kasvamassa vanhempiensa jalanjälkiä siis.

Kyllä tämä oli taas verrattoman hauskaa katsottavaa. Ihanaa oli myös nähdä Tossavaisen Jussia, jonka Espoon kaupunginteatteri oli ystävällisesti plaseerannut viereeni eturiviin. Seuraavan kerran kun Cirque Alfonse saapuu Suomeen (neljännen esityksensä kanssa), muistakaa ostaa liput ajoissa!


Kuvien copyright Cirque Alfonse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.