Alivuokralainen / Tampereen teatteri 29.1.2026

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa siitä kun istuin edellisen kerran Tampereen teatterissa katsomassa Alivuokralaista. Edellinen ensi-ilta oli 23 vuotta sitten eli vuonna 2003, ja itse kävin katsomassa sen alkuvuonna 2008, ehkä jo aiemminkin. Se pyöri kaikkiaan 7 vuotta ja veti tuvat täyteen. Aikamoinen saavutus, mille esitykselle hyvänsä. Omien muistikuvien mukaan se oli hillittömän hauska, joten odotukset uusintaversiolle olivatkin vähintään innokkaan odottavat.

Alivuokralainen on Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi. Nyt se nähdään Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana. Helsinkiläisessä arvoasunnossa vuokralla asuvat kroonisesti väsynyt hyönteistutkija Pauli (Mikko Nousiainen) ja naisiinmenevä munuaiskirurgi Lauri (Lari Halme). Ilmapiiri on staattinen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kun asunnon omistaja Lydia-täti (Mari Posti) antaa asunnon ennakkoperintönä sotaintoilevalle sukulaispojalleen vääpeli John Molotoville (Ville Mikkonen), joka toki korottaa hetimmiten vuokraa, aika reippaastikin. Niinpä asuntoon on hankittava alivuokralainen ja tarjokkaaksi löytyy yliampuva stylisti Robban (Arttu Soilumo). 

Monenlaiset tapahtumat eskaloituvat Robbanin ilmaantumisen myötä, ja farssin tapaan tahti sen kun kiihtyy. Oleellisesti mukaan kuuluvat Paulin sisäelimillä ruokittavat jättimäiset kovakuoriaistoukkapojat, vääpelin munuaissairaus, Laurin pomottava eksä, Robbanin sisustustiimi, epämääräinen talonmies, asunnon häilyvä sähkönsyöttö ynnä muuta. Ja Robban hoitaa ja tekee diilejä... 

Siinä missä näytelmän alkuasetelma on selkeä (vuokrankorotus ja siitä johtuva alivuokralaisen tarve) niin loppu on vähän töks. Lemmenparin totaalinen muutos ei ole kauhean uskottavaa. Laurin umpisolmuun ajautuneet ongelmat ratkaistaan jossain muualla, ja selitetään katsojalle vaan Robbanin diileinä. Okei. 

Mutta syntyykö tästä kaikesta hauskaa viihdettä ja menevää farssia? Hetkittäin kyllä. Juoni on aika heppoinen, mutta on siinä hetkensä. On kommelluksia, väärinkäsityksiä, aika absurdeja tilanteita eli normisettiä farssin kanssa. Alivuokralainen sijoittuu vuoteen 2003, eli siinä on lankapuhelimia ja VHS-videokasetteja. Osa vitseistä ja asenteista olisi saanut jäädäkin sinne menneisyyteen, että kun sovitetaan ja hieman tuoreistetaan, niin voisi sitten vetää isommalla pensselillä. Rytmitys ei myöskään ole ihan kohdallaan, mutta ehkä se asettuu kun saadaan enemmän näytöksiä alle. Enkä ole ihan varma toimiiko neljännen seinän rikkominen niin hyvin ylipäätään. Useakin hahmo kommentoi suoraan yleisölle.

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä, erityisesti Arttu Soilumon Robban on niin överi kaikinpuolin että huh huh! Tämän huulten mutristus ja silmien pyöristys on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Aina ei ihan pokkakaan pidä. Hahmot ovat monenkirjavia, mutta varsinkin vääpeli on niin ärsyttävä kaikkine maneereineen että se ei enää edes naurata. Naisrooleja ei juuri ole, sporttista Lydia-mummoa ja topakkaa ex-vaimoa (ketä Mari Turunen ansiokkaasti tulkitsee) lukuunottamatta. Lisäksi on Kikke, joka ei taida sanoa mitään ja kliseinen naispoliisi.

Maarit Kalmakurki vastaa pukusuunnittelusta ja onhan se varsin onnistunutta. Paulin nukkavieru tutkijamainen olemus kotitohveleineen on aika kliseinen, mutta toki osuva ja Robban kimaltaa enemmän kuin kymmenen diskopalloa. 2000-luvun alun katumuoti on hyvin esillä, talonmiehen (Tommi Raitolehti) hevarilook Stone-paitoineen ja Robbanin apuri Kiken (Katriina Lilienkampf) Blade Runner -henkinen futuristiasu säväyttää. Reteä rokkiäijä (Matti Hakulinen) ja Sid Vicious -henkinen punkmies (Toni Harjajärvi) täydentävät Robbanin monimuotoisen assistenttiköörin.

Näytelmä tapahtuu ainoastaan Bulevardin asunnossa, ja sen lavastus on hyvin perinteinen. Ainakin aluksi. Tummaa puuta, gobeliineja, hirvenpää... miettikää englantilaisia kartanoita niin saatte mielikuvan. Marjatta Kuivaston ja Timo Kahilaisen alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen on päässyt toteuttamaan itseään. Toisen näytöksen dekoreerattu asunto onkin sitten jotain aivan muuta! Ymmärrän hyvin kyllä Laurin tyrmistyksen, minäkin olisin ollut. Muutoksen tuulet ovat todellakin puhaltaneet pois kaiken pysähtyneisyyden! Toisaalta sitten taas, on hyvä että perusjunttimainen Lauri lopussa oppii hieman relaamaan ja jopa hyväksymään Robbanin, kelle on paljosta velkaa.

Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimivat hyvin. Esiintyjien habituksen kruunaa Johanna Vänttisen kampaukset, peruukit ja maskeeraus.

Farssi on tosi vaikea teatterinlaji, ja parhaimmillaan se on tosi viihdyttävää ja hauskaa. Tekstin on oltava napakkaa ja repliikkien iskeviä, ja kaiken kruunaa millintarkka ajoitus. Kliseitä on, ja saakin toki olla, ei kai se muuten olisi farssi. Tampereen teatterissa aikoinaan Suomen ensi-iltansa saanut Näytelmä joka menee pieleen on erinomainen esimerkki hyvin toimivasta farssista, missä kaikki elementit naksahtivat kohdilleen. Sen soisi kokevan paluun estradille jonain päivänä. 

Valitettavasti Alivuokralainen ei yllä samalle tasolle. On paljon yritystä ja ideaa, mutta näytelmä antaa itsestään vanhanaikaisen tai oikeastaan vähän ummehtuneen kuvan. Hyvää sanailua on, mutta ei sellaista timanttista mitä toivoisi. Voi olla että aika on kullannut muistot, tai sitten Alivuokralainen ei silloin ennenkään ollut mitenkään huippu. Voi olla että oma maku on muuttunut, tai itse katsojana kypsynyt tai sitten vaan oma rima on nykyään korkeammalla? 

Ensi-illassa moni tuntui katsomossa viihtyvän erinomaisesti, joka on toki erinomainen asia. Ne keitä itse jututin väliajalla tai esityksen jälkeen eivät riemusta hyppineet. Toivotaan silti paljon katsojia, sillä näinä ankeina aikoina itse kukin kaipaa kevyempää viihdettä elämäänsä.

Esityskuvien copyright Emil Virtanen ja Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paljon melua pizzasta / Tampereen työväen teatteri 13.9.2022

Koska se tämä ihminen oppisi ettei farssit ole mua varten? No ei näemmä vieläkään. Ajattelin kuitenkin että koska yksi suosikkiteatterintekijöistäni eli Tuomas Parkkinen on mukana, niin annan TTT:n Paljon melua pizzasta - hupailulle mahdollisuuden. Mutta ei ja voi, ei iskenyt tämä tällä kertaa. Vaan katsotaanpas tarkemmin...

Alunperin Carlo Goldonin näytelmä La Baruffe Chiozzotte (vuodelta 1792) on toiminut tässä Parkkisen innoittajana, mutta sieltä Suomen oloihin soviteltuna. Alunperin venetsialaiseen kalastajakylään sijoittuva komedia on siirretty Haminaan ja kertookin nyt pizzan rantautumisesta Suomeen (kalastajaryhmien kiistelyiden sijaan). 

Hirveän paljon erilaisia sekoboltsityyppejä jotka huutaa ja huitoo ja häslää. Välillä laulaa lurautellaan Jussi Vahvaselän sovittamia italoiskelmiä (tämä onkin varmaan esityksen parasta antia), ja sitten taas palataan Haminan toreille ja turuille möykkäämään. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä ja groteskejakin. Välillä suupielet nousevat hymyyn katsomossakin, mutta aika vahvasti tunnen myötähäpeää, että kaikkea sitä joutuu teatterilaiset tekemäänkin henkensä pitimiksi. 

Marjatta Kuivaston pastellimainen Haminan lavastus vinksahtaneine rakennuksineen on söpö. Leena Rintalan näyttävät puvut ja varsinkin Pepina Granholmin hieman överit kampaukset ja maskeeraus täydentävät 60-lukulaisen näyttämökuvan. 

Lavalla nähdään junttimeininkiä, diivoja, kaksi taistelevaa sukua, lipevän ällö pizzamies Risto (Tom Lindholm), tappelevia naisia (varsinkin Miia Selin ja Heidi Kiviharju kunnostautuvat tällä osastolla), nuoria lemmenpareja, mustasukkaisuutta ja vaikka mitä. Sitten toki kunnon Commedia dell'Arten hengessä muualta tullut tuomari (Pentti Helin) ja tämän pystyynkuollut rikosoikeuden palvelijansa (Jyrki Mänttäri). Jari Leppänen väläyttelee taas monipuolisia muusikon kykyjään, arvostan! Ja Inke Koskinen on kaikkien miesten päät pyörälle saava Marianni, tuo bimbojen bimbo. Onhan tässä mukana Työviksen parhaat voimat, eipä sillä!

Säätöä ja kohellusta on, ja ylinäyttelemistä, hahmojen piirteiden äärimmilleen venyttämistä. Välillä mieleen pujahtaa Shakespearen ja Molieren komediat, sen kielellisen iloittelun ja solvaustulvan innoittamana kenties. Jotenkin tämä on tehty koheltaen ja kieli poskessa, ja vaikka tiedän miten haastavaa kunnon komedian tekeminen on, ja miten vaikeaa saada se näyttämään näin "helpolta"... silti en jaksa innostua nyt kauheasti. 

Onhan tässä hauskaa sanailua ja sellaista, pikkutuhmuuksia ja nokkeluuksia, mutta myös tyhjäkäyntiä (vaikka kierroksia onkin). Saamme pienen vilauksen siihen millainen sääntö-Suomi oli ja millainen junttimeno ravintolakulttuurissa oli siihen maailmanaikaan kun pizza tänne rantautui. 

Varsinainen hömppäesitys, ja en tiedä jäikö tästä pizzamainen ähky vai närästys. Työviksellä on tänä syksynä niin monipuolinen ohjelmistokattaus, että miettisin parikin kertaa onko kreisikomedia hippusella oreganoa sinun juttusi. Loppu on suht onnellinen kuitenkin, ja ehkä tähän päivään tarvitaan kevyttä viihdettä ja eskapismia. Pikkujouluesityksenä ja parin boolilasin jälkeen varmaan passeli?

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Le Coq - taistelu ravintolasta / Helsingin kaupunginteatteri 22.2.2020

Silloin tällöin näkee teatterissa niin hienoja elämyksiä että ne jäävät mieleen vuosikymmeniksi, palaavat säännöllisin väliajoin ajatuksiin, ja ne tekee mieli nähdä uudelleenkin lukuisia kertoja. Valitettavasti tämä Helsingin kaupunginteatterin uusi farssikomedia Le Coq - taistelu ravintolasta ei kuulu niihin.

Mietin pitkään kirjoittaisinko mitään, onko tästä tekstistä enemmän haittaa kuin hyötyä kellekään. Mutta jos nyt lyhyesti jotain kumminkin. Voi tietysti kysyä miksi menin katsomaan näytelmää, johon jo ennakkoon suhtauduin hyvin skeptisesti. No, ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta kun ennakko-odotukset on pitänyt heittää nurkkaan. Eli aina voi joku yllättää. Tällä kertaa kyllä ei... Siksi toisekseen Timo Kahilaisen ja Heikki Vihisen kirjoittama Alivuokralainen oli aikoinaan Tampereen teatterissa nähtynä valtaisan hyvä, ja siitä tehty elokuvakin vielä keskinkertainen (oi miksi siihen piti vaihtaa teatteriversion hienot näyttelijät). Jotta kyllä herrat ovat ainakin osanneet kirjoittaa toimivaa komediaa (ja onhan Kummelikin tästä hyvä osoitus).

Tällä kertaa Kahilainen & Vihinen ovat sijoittaneet näytelmänsä miljöön ravintolaan. Muka-hienoon ranskalaishenkiseen paikkaan nimeltään Le Coq, jolla ei mene taloudellisesti kovin hyvin (lue: katastrofaalisesti). Siihen saumaan iskee yllättäen omistajan uunituore velipuoli Venäjältä, joka haluaa oman osansa. Monenlaista kommervenkkiä matkan varrella nähdään, ja aina välillä purskahdetaan laulamaan kun ei muukaan auta. Vaikka itseäni ei naurata, pikemminkin myötähäpeyttää, niin kyllä yleisö tästä tuntuu tykkäävän. Vika lienee siis vain minussa. Uskoisin että sama kansanosa joka nauttii Luokkakokous- ja Se mieletön remppa -elokuvista tykkää varmaan Le Coqistakin.

Heikki Vihinen vastaa itse ohjauksesta ja musiikkimiehenä Kahilainen musiikista, ja yhdessä Vilma Mattilan kanssa vielä lavastuksestakin. Näytelmässä nähdään HKT:n osaavia komedianäyttelijöitä muutamalla vierailijalla vahvistettuna. Se ei kyllä kauheasti auta jos tarina itsessään ei toimi ja ohjauskin on aika lepsua. Riitta Havukainen on kyllä viihdyttävä virolaisena ruokakriitikkona ja Jarkko Lahti hauska pössyttelevänä luuserikokkina. Erikseen pitää kyllä mainita Jouko Klemettilän upeat punaiset kengät!

Lauantaisena iltapäivänä HKT:n ankea Arena-näyttämö (oi milloin tänne saadaan remppa ja mm. uudet penkit??) oli kyllä aika täynnä. Voi kun joku osa näistä katsojista menisi katsomaan vaikka myös HKT:n Humisevan Harjun tai jotain muuta draamaa. Kyllä komedialla, jopa farssillakin, on paikkansa teatterissa, mutta sen soisi sitten olevan hyvin tehtyä ja oikeasti hauskaa. Kenelle tätä voi suositella? Ainakin Eija Vilppaan naurun ystäville.


Esityskuvien copyright Jaakko Vuorenmaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolmen kimppa / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2019

Kuten monesti on tullut todettua, farssi ei ole ihan mun juttuni. Mutta kun kalenterissa oli just sopivasti kolonen, ja kun tässä oli aika kiinnostava tekijäporukka, niin sain ylipuhuttua itseni katsomaan HKT:n Pasilan näyttämölle. Ja oikeasti olen iloinen että menin! Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa oli varsin vauhdikas esitys, ja bonuksena meillä oli Pasin ja Tallen kanssa oma teatteribloggaajien kolmen kimppakin.

Liisa Mustonen vastasi ohjauksesta ja hyvin hän oli saanut elinvoimaisen kolmikon ruotuun. Nuoripari Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat onnellisia, vai ovatko. Suhteen uutuudeenviehätys alkaa ilmiselvästi laantua, koska Pauli haluaakin erota. Hänessä ei vaan ole miestä ilmoittaa asiasta, vaan on fiksumpaa (?) alkaa ketkuilemaan. Ja mikä olisikaan parempi kikka siihen kuin kutsua kaveri Martin (Olli Rahkonen) majailemaan heidän asuntoon kunnes Sofia lähtee. No, vaikuttaapa suunnitelma hyvältä. Valitettavasti, tai onneksi, asiat eivät aina suju niinkuin Strömsössä, vaan ihan toisin. Mutta monen hauskan mutkan kautta. Pari tuntia tässä soudetaan ja huovataan ja loppu on aikamoisen yllättävä!

Koko näyttelijäkolmikko venyi aika hienoihin suorituksiin. Varsinkin Jarkko Niemen ihan maanisen kamala marttyyri-Pauli oli helmirooli! Mikä drama queen! Sen sijaan Martin on kunnollinen ja kiltti, vähän väritön hahmo. Aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten lähtee lapasesta senkin edestä. Ei mennyt Paulin valmennus hukkaan! Kyllä tässä menossa alkaa olemaan koetuksella niin miesten ystävyys kuin kaikki muutkin suhteet. Sofiakin on aika pitkämielinen ja ymmärtäväinen ihminen, ainakin jossain määrin.

Mikään ei pistänyt pahasti silmään Tellervo Syrjäkarin lavastuksessa tai puvustuksessa, eli sellaista sopivan miellyttävää katseltavaa. Hyvää taustaa reheville henkilöhahmoille.

Kyllä tämän esityksen kanssa aika kului ihan rattoisasti, vaikkei ihan mun juttuni ollutkaan. Sai nauraa ja sai miettiä mitä ihmettä äijät (tai lähinnä siis Pauli) keksii seuraavaksi. Kirjahyllyjen totaalituho oli aika kamalaa katsottavaa bibliofiilille! Kolmen kimppa oli sellainen peruskiva esitys, vähän kevyttä höttöä vailla sen syvällisempiä pohdintoja.

Esitys hieman venyi alkuperäisestä kahdesta tunnista hieman ennen väliaikaa sattuneen sairaskohtauksen vuoksi, mutta aika hyvin katsojat sen ottivat. Muutama näytti kadonneen väliajan aikana kokonaan. Näitä ikäviä juttuja aina välillä sattuu, ja hyvin henkilökunta asian hoiti.

Kiitos Talle ja Pasi hyvästä nepalilaisesta ruuasta (kera huonon palvelun) ja seurasta, ja anteeksi omat kauppakeskusahdistukseni! Oli tosi kiva ilta, mutta valitettavasti tämä oli Kolmen kimpan viimeisimpiä esityksiä, joten te ette pääse sitä enää kokemaan. Eikä teillä olisi näin hyvää omaa kimppaa ollutkaan!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, kolmen kimppakuvan otti joku kanssakatsoja, kiitos!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pieleen meni / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Jos ei iltapäivällä nähty Pöljänpojan vakuutus ollut ihan esitys minun makuuni, niin onneksi illan Pieleen meni (eli Näytelmä joka menee pieleen) pelasti kaiken! Tuttu ja hyväksi todettu komedia sai ensi-iltansa Oulussa jo viime keväänä, ja nyt viedään viimeisiä esityksiä. Lauantai-ilta on otollinen esitysajankohta tälle, ja katsomossa oli paljon nuorta väkeä ja riehakkaita porukoita. Hyvä hyvä!

Aiemmin samalla viikolla kävin tämän katsastamassa astetta pienemmässä teatterissa eli Kouvolassa. Oulussa on selkeästi paremmat resurssit käytettävissään. Ja toki arkipäivän eläkeläisvoittoinen yleisö on hieman erilainen kuin lauantai-illan nuorempia sisältänyt sakki. Jo heti alkumetreillä lähdettiin liikkelle isolla vaihteella. Kadonnutta koiraa huudeltiin ja etsittiin, katsomosta käsin. Myös joku CD oli hukassa, tällä kertaa Popedan tuplalive. Lisäksi yhdelle katsojalle tuotiin kypärä päähän siltä varalta että katosta putoaisi lamppu. Tunnelma oli siis hyvin viritetty ja katsomo lämmitetty ennenkuin esitys edes virallisesti alkoi. Loistavaa!

Kaikesta huomaa että esityskertoja on takana jo reipas määrä. Porukka on hyvin hitsautunut yhteen, ajoitukset ja muut tekniset jipot (joita tässä näytelmässä siis piisaa) toimivat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Tai niin hyvin kuin se nyt tämmöisessä voi sujua, kun kaiken on tarkoitus mennä hieman pieleen. Asiaa auttaa kun yleisö on niin hyvin mukana kokoajan, jo heti alun yhteisjumpasta alkaen. Lisäksi kaikki yhdessä ulvomme naurusta katsomosta mukaan vedetylle avustajalle, joka ei saa edes työkalupakkia maasta. Mutta silleen hyväntahtoisesti toki.

Nyt ollaan seuraamassa Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran esitystä Murha Havershamin kartanossa, vuosi on 1922 ja tämä epäonninen näyttelijäporukka onnistuu kyllä vetämään kaiken tavattomalla hurmiolla. Kukin kykyjensä mukaan...

Konkari Pertti Sveholm vastaa ohjauksesta, joka toimii vallan oivallisesti. Jokainen esiintyjä pääsee vuorollaan parrasvaloihin ja näennäisen huonosti näyttelevät tyypit loistavat kyllä. Tämä on näytelmä missä lavastus ja sen tekninen toteutus on erityisen tärkeää. Ilmeisesti speksit ovat aika tarkat, koska näkemissäni versioissa (tämä on jo neljäs teatteri missä kyseisen näytelmän siis näen) mennään aika tarkkaan samannäköisellä lavastuksella. Kiitos Jyrki Seppä onnistumisesta tällä saralla Oulussa. Lavastuksen lisäksi myös puvustus on Sepän käsialaa, ja siinäkin ollaan klassisella linjalla. Toimii. Äänisuunnittelu (Jari Niemi) ja valaistus (Jukka Kyllönen) toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti ja viihdyttävästi, kuten kuvaan kuuluukin.

Millainen oli sitten oululainen näyttelijäensemble? Erittäin hienossa vedossa. Mika Nuojua poskiinsa puhaltelevana hovimestari Perkinsinä toi tuulahduksen vanhan ajan palvelukulttuurista silmiemme eteen. Mainio suoritus! Murhattulla miehellä eli Charles Havershamilla (Timo Reinikka) on hieman epäkiitollinen rooli, koska hän on aika paljon pois näyttämöltä. Mutta sitäkin loisteliaammat ovat hänen sekä lavalta poistumisensa - että sinne paluunsa. Ajoituksen mestari!

Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä) ja Cecil Haversham (Joose Mikkonen) ovat jatkuvasti tuokkanuottasilla, ihan kirjaimellisesti. Onhan toinen murhatun miehen veli ja toinen tämän morsiamen veli. Sekavaa suhdesoppaa? Sitäkin... Loistavaa näyttelijäntyötä kummaltakin. Erityisesti miellyin Mikkosen tapaan vetää roolinsa överiäkin överimmaksi. Harrastajanäyttelijän kaikki mahdolliset kliseet hyödyntäen. Siis kun ammattilainen näyttelee huonosti näyttelevää harrastelijanäyttelijää... Ja liekö pöyheämpää kampausta enää lavalla nähty kuin tämä Thomasin töyhtö? On tällä mieletön alteregokin: Havershamin hullu letkunheiluttaja!

John Cleesemäinen olemus on aina plussaa komediassa, ja varsinkin farssissa. Siitäpä täydet pisteet Janne Raudaskoskelle, joka tarkastaja Carterina pääsee revittelemään kunnolla. Suupielestä salavitiä puhumisen mestari. Florence Colleymoorena säteilee Elina Keinonen, joka taitaa myös dramaattiset diivan elkeet. Tätä tuuraamaan joutuu Heli Haapalainen, joka vetääkin sitten sellaiset Kesil-kiekaukset antaumuksella että oksat pois. Huikea roolityö! Humaltuva tuuraaja vie Sinol-päissään pisteet kotiin. Kun plari leviää yleisön joukkoon ja sitä sitten keräillään pitkin penkkiriviä... Osallistavaa teatteria parhaimmillaan :-)

Loistava ensemble täydentyy valo- ja äänimiestyypillä (Aki Pelkonen), joka kadonneen Popeda-levynsä lisäksi joutuu etsimään sisäistä komedienneään Florencen tuuraajan tuuraajana. Aivan huikea suoritus kaikenkaikkiaan. Mieshän suorastaan sukeltaa rooliinsa täysin rinnoin. Varsinkin kun kyseessä on korostuneen maskuliininen äijä, sellainen roudarin perikuva.

Koko porukka tekee kyllä pistämättömän upeaa työtä ja kaikkien näyttelemistä on ilo seurata. Hienoa! Näin tehdään onnistunut komedia. Kaikki antavat hyvin toisilleen tilaa ja tukevat toistensa työtä. Tekstille ja erityisesti sen ajoitukselle annetaan aikaa ja taukoja, eikä rynnätä vaan kiireellä läpi. Silti tässäkin vauhdissa hengästyy. Esimerkiksi Cecilin ja Thomasin miekkailukohtaus mykkäelokuvamaisine musiikkeineen on slapstick-viihdettä omimmillaan.

Esityksiä on jäljellä enää joulukuun puoliväliin, eli nyt kannattaa kiiruhtaa varaamaan omasi. Tämä naurupommi kannattaa tulla katsomaan hieman kauempaakin. Usko pois. Agatha Christiekin tulisi.

Ensivisiitti viihtyisään Oulun kaupunginteatteriin oli siis sittenkin menestys. Kaksi kiinnostavaa esitystä, joista toinen ei nyt täysillä kolahtanut, mutta toinen sitäkin enemmän. Tulen toistekin!


Esityskuvien copyright Jussi Tuokkola, teaterikuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Painkiller / Garrick Theatre 4.4.2016

Mä en ole mikään farssien fanikunnan kantajäsen, kaukana siitä. Mutta kun farssi on hyvin kirjoitettu, ohjattu ja taitavat näyttelijät valjastettu mukaan, niin avot. Ja ranskalaisen Francis Veberin The Painkiller on juurikin tämmöinen, ainakin tämä näkemäni versio. Sean Foley sai pitkien vääntöjen jälkeen kääntää sen soveltaen englanniksi, ja tarttui ohjaajan pestiin myös.

The Painkiller on osana mainiota Branagh Companyn Garrick Theatre -kautta, josta olen nyt nähnyt 3/4 esityksistä (harmikseni The Red Velvet jäi näkemättä). Saas nähdä menenkö katsomaan Romeo & Julietin kesällä, vaikka olisi mahdollisuuskin. Se on tulossa (myös Suomeen) leffateatteriinkin. Mutta kauden vika näytelmä eli The Entertainer pitää nähdä!

Tämä on siinä mielessä varsin perinteinen farssi, että ovia on paljon, ja niiden rooli on aika iso. Tapahtumapaikkana on hotelli, tai oikeastaan sen kaksi vierekkäistä huonetta. Lavastus on näppärä, väliseinä on katkaistu niin että sitä ei käytännössä edes ole, paitsi huoneiden välisen oven verran. Toinen huone vihreäsävyinen, toinen liila. Ja tyynyjä, niitä piisaa!

Hotellihuoneisiin majoittuu kaksi hyvin erilaista miestä. Ralph (Kenneth Branagh) on palkkamurhaaja, jonka vierailun tarkoitus on ampua ikkunasta joku tyyppi. Toiseen huoneeseen tulee luuseri valokuvaaja Dudley (Rob Brydon), jonka vaimo on lähtenyt lääkärin matkaan, ja joka meinaa hypätä hotellin ikkunasta epätoivoissaan. No, tottakai tässä on aika herkullinen alkuasetelma toimivalle komedialle.

Kuvioihin kuuluu mainio portieeri (Mark Hadfield), joka koputtelee oville usein aika epäsopivillakin hetkillä (ja joka päättää käyntinsä aina iloiseen enjoy -huutoon!). Sen lisäksi näemme Dudley (mahdollisesti tulevan ex-)vaimon (Claudie Blakley) ja tämän uuden miesystävän (Alex MacQueen) sekä paikalle pölähtävän polisiin (Marcus Fraser).

Suurin hauskuus alkaa siitä kuin lääkäri tuikkaakin vahingossa ketamiiniä (hevosten rauhoituslääkettä) palkkamurhaajan persiiseen, eikä Dudleyyn. Siitä seuraa ihan uskomaton Ken Branagh-performanssi. Voi olla että en ole koskaan nähnyt mitään näin hauskaa yksittäistä juttua teatterissa. Välillä meno muistutti John Cleesen kävelyä (ministry of silly walks -tyylisesti). Branagh on loistava Shakespeare-tulkki ja hyvä komedianäyttelijäkin, mutta tämmöistä fyysistä ilmaisua en odottanut näkeväni. Mies on ihan hervoton ketamiinipöllyssä. Koko katsomo ulvoo naurusta.

Palkkamurhaajan ikkunan rullaverhon oikuttelu aiheuttaa monta hulvatonta tilannetta. Komeroon pieksetty poliisi ja tämän oven läpi tunkeva käsi inspiroi selkeästi Ralphia. Ja naurattaa katsomoa. Mä luulin tässä vaiheessa jo tikahtuvani nauruun. Joten kaikki ne ajoitukset, mitkä on farssissa tärkeitä, niin tässä meni ihan nappiin.

Oli eka kerta kun näin Rob Brydonin lavalla, ja ihan hauskahan tämäkin oli hieman yksinkertaisena, mutta kovin sydämellisenä tyyppinä. Mutta ei auta, kun jää niin auttamattomasti Branaghin varjoon.

Puolialastomina hilluvat päätähdet, useat arveluttavat asennot mistä portieeri heidät löytää ja sellainen yleinen kohkaaminen. Kyllä toimii. Eihän tämä mikään syväluotaava esitys ole, mutta pirun viihdyttävä. Tarviiko kaiken aina olla niin vakavaa.

Enkä tosissani odottanutkaan näkeväni Sir Keniä stage doorilla mutta kaikki muut kyllä tulivat ja raapustivat nimmareitaan yms. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta, vaikka paikat olivatkin piippuhyllyn tokavikalla rivillä... Vasen etunurkka lavasta jäi pimentoon, mutta onneksi siellä ei juuri tapahtunutkaan.


Virallisten kuvien copyright Johan Persson

Älä Pukeudu Päivälliselle / Tampereen Teatteri 18.11.2014

Enpäs olisi tätä ihan heti uskonut, mutta tässä oli farssi josta pidin! Ja paljon pidinkin! Viime vuosina olen tullut siihen tulokseen, että farssi ei ihan ole mun juttu. Juu, monet on olleet ihan hyviä ja viihdyttäviä, mutta enimmäkseen niitä katsoessa tulee sellainen myötähäpeän fiilis. Joten olen alkanut vähentämään aktiivisesti farssien katselua.

Tätäkään en ollut ajatellut sisällyttää syksyn teatterikalenteriini, mutta niin vaan löysin itseni ensi-illasta eilen. Ja hyvä että löysin, koska tämä oli tähän mennessä Tampereen Teatterin paras esitys tänä syksynä! Kyllä, olin varannut liput Villikalkkunaan ja Ihmisen Osaan jo aikaa sitten, ja odotukset olivat korkealla. Jostain syystä kumpikaan ei oikein kauheasti sytyttänyt, varsinkaan ensiksimainittu (kyllä, kirjoitan niistäkin jotain lähiaikoina). Joten eilen oli kiva nähdä että TT:n tenhovoima ei olekaan kadonnut!

Nelisen vuotta sitten näin ranskalaisen Marc Camolettin farssin Lentävät Morsiamet samaisessa teatterissa ja tykkäsin siitäkin kovasti (ehkä Camolettin farssit ovat siis se poikkeus mistä tykkään?) ja olen nähnyt saman myös huikean upeana versiona teatteriarkistossa Lontoossa (Boeing Boeing).

Älä Pukeudu Päivälliselle ei sisällä mitään elämää syvempää tarinaa (ei kuulune farssin käsikirjoitukseen koskaan) mutta ei sitä tarvitakaan. Tarvitaan vaan erinomaisia näyttelijöitä, ennalta-arvattavia väärinkäsityksiä, kielellistä iloittelua ja pikkutuhmia repliikkejä. Pikaisia parinvaihtoja, pieleenmenneitä juonitteluita ja herkullisia henkilöhahmoja. Kaikkia näitä löytyy roppakaupalla.

Jos nyt tarinasta haluaa tietää niin TT:n kotisivuilta löytyy hyvä tiivistelmä:

Bernard on suunnitellut viettävänsä iloisen viikonlopun rakastajattarensa kanssa upeassa huvilassa Ranskan maaseudulla. Miten käykään, kun anoppi sairastuu flunssaan eikä Jacqueline-vaimo lähdekään Pariisiin? Miksi paikalle tilatun hemaisevan gourmetkokin kohokas läsähtää jo uuniin, ja miksi suihkeasäärinen valokuvamalli ei osaa kulkea korkokengissä?

Ystävä Robert liittyy seuraan, mutta onko hänestä selvittämään Bernardin synnyttämää soppaa vai onko hänelläkin lusikka liemessä. Tarjolle on tuotu monta herkullista valkoista valhetta ja makoisaa salaisaa suudelmaa, ennen kuin on päästy puoliyöhön ja kaikilla on pyjamat päällä. Jäljellä on vain pulmallinen jälkiruoka: kuka missäkin nukkuu - ja kenen kanssa?

Erityisesti Jukka Leisti on huikeassa vedossa muka kuivakan Robertin roolissa. Paljoa ei jää jälkeen myöskään ratkiriemukas kokki/sisarentytär/rakastajatar Mari Posti (Susette). Ville Majamaa (Bernard) on aina taitava, vaikka nyt käheä ääni hieman toi lisäjännitettä kestääkö se loppuu asti. Maruska Verona (Suzanne) oli yliampuva seksipommi, eli juurikin sopiva rakastajattaren rooliin. Ja Elina Rintala oli aivan mielettömän hehkeä ja ihastuttavan juonikas Jacqueline! Georgen rooli on melko pieni, ja Markku Thure motoristihenkisenä teurastajana voisi olla hieman pelottavampi (nyt oli liikaa iloista pilkettä silmäkulmassa).

Mikko Viherjuuren ohjaus oli letkeää ja mutkatonta. Koko näytelmä oli sellainen hattaramaisen kevyt ja iloinen, joka sai posket särkemään naurusta. Varsinkin Leistin ja Majamaan keskinäinen sanailu ja se fyysinen kokoero oli yksi näytelmän kohokohdista. Se varmaan vielä paranee kun esityksiä tulee lisää.

Taidankin harkita jos keväällä tulisin uudemman kerran, ja toisin vanhempankin katsomaan. Tätähän esitettiin TT:llä vuoden 1993 ensi-illasta ikuisuus (7 vuotta) ja silloin päärooleissa loistivat (no itse en moista valitettavasti todistanut, mutta monen olen kuullut kehuvan) Esko Roine ja Antti Litja (joka oli nytkin ensi-iltayleisön joukossa).

Lavastuskin on näyttävä (kiitos Marjatta Kuivasto) ja puvut herkullisia (erityisesti lukuisat Bernardin vaihtuvat & värikkäät vaatteet ovat silmäkarkkia); niistä vastaa Mikko Saastamoinen.

Väliaikaleivos oli ihanan kevyt ja raikas, hölmö kun en tajunnut kuvata sitä, kun jos meillä tämä teatteriblogistien "parhaat väliaikatarjoilut" haaste joskus vaikka konkretisoituukin. Mutta mä olenkin puolukan ystävä.

Kaiken kaikkiaan ihana ja iloinen ilta, josta jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli! Esitys sopii pikkujouluaikaan kuin nenä päähän, ja kilpailee tasaväkisenä TTT:n Vielä Ehtii:n kanssa syksyn hauskimman näytelmän tittelistä. Molempi parempi, eli käykää katsomassa kumpikin, jos haluatte piristystä talven synkkyyteen!


Kuvien copyright: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri