Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.

Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!

Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.

Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...

Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.

Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.

Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?

Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.

Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Kolmen kimppa / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2019

Kuten monesti on tullut todettua, farssi ei ole ihan mun juttuni. Mutta kun kalenterissa oli just sopivasti kolonen, ja kun tässä oli aika kiinnostava tekijäporukka, niin sain ylipuhuttua itseni katsomaan HKT:n Pasilan näyttämölle. Ja oikeasti olen iloinen että menin! Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa oli varsin vauhdikas esitys, ja bonuksena meillä oli Pasin ja Tallen kanssa oma teatteribloggaajien kolmen kimppakin.

Liisa Mustonen vastasi ohjauksesta ja hyvin hän oli saanut elinvoimaisen kolmikon ruotuun. Nuoripari Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat onnellisia, vai ovatko. Suhteen uutuudeenviehätys alkaa ilmiselvästi laantua, koska Pauli haluaakin erota. Hänessä ei vaan ole miestä ilmoittaa asiasta, vaan on fiksumpaa (?) alkaa ketkuilemaan. Ja mikä olisikaan parempi kikka siihen kuin kutsua kaveri Martin (Olli Rahkonen) majailemaan heidän asuntoon kunnes Sofia lähtee. No, vaikuttaapa suunnitelma hyvältä. Valitettavasti, tai onneksi, asiat eivät aina suju niinkuin Strömsössä, vaan ihan toisin. Mutta monen hauskan mutkan kautta. Pari tuntia tässä soudetaan ja huovataan ja loppu on aikamoisen yllättävä!

Koko näyttelijäkolmikko venyi aika hienoihin suorituksiin. Varsinkin Jarkko Niemen ihan maanisen kamala marttyyri-Pauli oli helmirooli! Mikä drama queen! Sen sijaan Martin on kunnollinen ja kiltti, vähän väritön hahmo. Aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten lähtee lapasesta senkin edestä. Ei mennyt Paulin valmennus hukkaan! Kyllä tässä menossa alkaa olemaan koetuksella niin miesten ystävyys kuin kaikki muutkin suhteet. Sofiakin on aika pitkämielinen ja ymmärtäväinen ihminen, ainakin jossain määrin.

Mikään ei pistänyt pahasti silmään Tellervo Syrjäkarin lavastuksessa tai puvustuksessa, eli sellaista sopivan miellyttävää katseltavaa. Hyvää taustaa reheville henkilöhahmoille.

Kyllä tämän esityksen kanssa aika kului ihan rattoisasti, vaikkei ihan mun juttuni ollutkaan. Sai nauraa ja sai miettiä mitä ihmettä äijät (tai lähinnä siis Pauli) keksii seuraavaksi. Kirjahyllyjen totaalituho oli aika kamalaa katsottavaa bibliofiilille! Kolmen kimppa oli sellainen peruskiva esitys, vähän kevyttä höttöä vailla sen syvällisempiä pohdintoja.

Esitys hieman venyi alkuperäisestä kahdesta tunnista hieman ennen väliaikaa sattuneen sairaskohtauksen vuoksi, mutta aika hyvin katsojat sen ottivat. Muutama näytti kadonneen väliajan aikana kokonaan. Näitä ikäviä juttuja aina välillä sattuu, ja hyvin henkilökunta asian hoiti.

Kiitos Talle ja Pasi hyvästä nepalilaisesta ruuasta (kera huonon palvelun) ja seurasta, ja anteeksi omat kauppakeskusahdistukseni! Oli tosi kiva ilta, mutta valitettavasti tämä oli Kolmen kimpan viimeisimpiä esityksiä, joten te ette pääse sitä enää kokemaan. Eikä teillä olisi näin hyvää omaa kimppaa ollutkaan!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, kolmen kimppakuvan otti joku kanssakatsoja, kiitos!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Spamalot / Törnävän kesäteatteri 18.7.2019

Toiveet, haaveet ja odotukset olivat superkorkealla heti siitä asti kun ensimmäiset tiedot tämän kesän Törnävän esityksestä tulivat julki. Monty Python! Legendaarinen Spamalot vihdoin ja viimein myös Suomessa! Huraa! Hyvä Seinäjoen teatteri & Törnävän kesäteatteri - oikea kulttuuriteko! Sinällään ehkä ihme että tätä ei ole aiemmin tehty, ovathan suomalaiset suuria Python-faneja.

Ja kyllä odotukset täyttyivätkin. Hillitöntä ja hulvatonta hulluttelua, ja niin Python-hengessä kuin olla ja osaa. Esitys missä ei oikein ole päätä eikä häntää, mukaillen mainioon Monty Python and the Holy Grail-leffaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa jo 2004. Olikin korkea aika saada tämä Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa muistaakseni 2006 ja Edinburghissa 2010 ja titenkin tykännyt. Eikä kai Python-fani voi oikein muutakaan. Spamalot on parodia musikaaleista, ja samalla kertomut kuningas Arthurista ja tämän pyöreän pöydän ritareista ja näiden Graalin maljan etsinnöistä. Moni kohtaus on tuttu myös elokuvasta, mutta on tässä paljon "omaakin".

Eric Idlen käsikirjoituksen on suomentanut ja sovittanut mestarillisesti Mikko Koivusalo. Toimii hyvin! Vähän skeptisesti mietin miten Pythonin huumori ja ennenkaikkea lyriikat kääntyvät, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia. Hyvin toimii. Riimit ovat kohdallaan. Ja biisi Showbisneksen lait (You won't succeed in Showbiz) vyöryttää lavalle joukon kotimaisia viihdetähtiä Vesku Loirista Jorma Uotisen kautta Aku Hirviniemeen (!). Idlen ja Python-säveltäjän John Du Prezin loihtima musiikki hyödyntää kyllä kaikkia mahdollisia musikaalikliseitä mutta toimii kuin junan vessa. Ei mitään turhan monimutkaista mutta korvaan tarttuvaa ja hyvin... musikaalimaista. 

Mika Eirtovaara osaa (komedia)ohjaajana asiansa, ja kohtaukset limittyvät hienosti toisiinsa. Näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja roolitus on kyllä varsin sopiva. Aku Hirviniemi lienee se suurin julkkis ken auttanee esityksen markkinoinnissa - ja kieltämättä hän on hillittömän hauska, niin ranskalaisena vartijana kuin Sir Lancelotinakin. Vaikkei se pokka ihan kokoajan pidäkään niin tässä esityksessä sekään ei haittaa. Ja jos on Lancelot korea poika, niin Sir Galahad (Olli Rahkonen) liehuletteineen sitä vasta onkin! Siinä missä kaikki muut ritarit pitävät visusti rengaspanssarihuppua, vaan ei Galahad! 

Tenori Juha Hostikka (kuningas Arthur) on se porukan "oikea" laulaja, ja jonkunlainen isähahmokin rönsyävälle ritariretkueelle. Itselleni vieraammat ritarimiehet olivat Henrik Hammarberg (arkajalka Sir Robin) ja Ville Orttenvuori (ilmavaivainen Sir Bedevere) mutta mahtavasti hekin vetivät. Arthurin assistentti ja ennenkaikkea kookospähkinöiden kopsuttelija eli Patsy (Lauri Ketonen) oli mainio! 

Naiskauneutta ja ihanaa lauluääntään esitykseen toi Anna Victoria Eriksson Järven neitona. Tässä on muuten muutenkin häikäisevän hienot puvut (megakiitos Riikka Aurasmaa!) mutta erityisesti Neidon puvut suorastaan mykistävät. Harvoin näkee kesäteatterissa tämmöistä paneutumusta asuihin. Kontrastia toivat ritarien tennarit. Ensemblena monipuolinen nelikko: Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja ennenkaikkea Jyri Numminen. Joka näyttävien ja musikaalimaisten koreografioiden lisäksi on kyllä tanssien ja laulujenkin kantavia voimia muutenkin. Ja mikä prinssi Herbert hänestä kuoriutuukaan!! Huhheijaa, ei ole ihme että pulassa olevaa "neitoa" pelastamaan tullut Lancelot on myytyä miestä.

Rooleja on kaikilla paljon (jaa no Hostikka taitaa olla ainakin enimmäkseen vain Arthur) ja vaihdot ovat välillä pökerryttävän nopeita. Ihan käsittämätöntä mihin tämä porukka lavalla venyy. Juho Lindströmin linnalavastus taipuu kääntyvien tornien ja liikuteltavien fondien avulla moneksi. No välillä fondit hieman jumittavat, mutta ei se menoa haittaa. Kompaktin kiva linna.

Seinäjoen Spamalot on kyllä tämän kesän paras kesäteatteriesitys, heittämällä. No okei, onhan sekin kevyttä höttöä, mutta niin lystiä että keveys ei ole tässä tapauksessa mikään rasite. Kaikki oheissysteemit nimikkojuomineen ja merkattuine Spamalot-polkuineen Sorsanpesältä on mietitty hyvin. Esitys ei ole kovin pitkä, koska väliaikakin kestää puoli tuntia, yhteensä 2 tuntia ja vartti. Olisi tätä kauemmankin katsonut.

Spamalot on kyllä ajassa yllättävänkin paljon kiinni, en oikein edes muistanut. Vai onko se tämä Suomi-versio vaan mikä on näin oivaltavasti tehty. Mulla on muistikirjassa paljon huutomerkkejä, kuten vaikkapa: Ranskalaisten solvaukset! Belvederen jänis! Ranskan kansa! Puvustus! Pensaikko! Svengaava Patsy! Pelkkä lihasnaarmu! Camp-Herbert! Kani!

Jos meinaat tänä kesänä mennä katsomaan yhden esityksen, suuntaa Seinäjoelle. Et kadu. Minä onnenpekka pääsen katsomaan vielä uudelleenkin, koska voitin kilpailussa VIP-lipun!

Kiitos huippujengi; mikä huippuesitys!

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen, muut omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tästä asti aikaa / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2018

Olin jo viime helmikuussa lähtettänyt sähköpostia Seinäjoen kaupunginteatterille, että tämän minä haluan nähdä! Eli sen jälkeen kun julkisuuteen tuli tietoa että tekevät Kolmas Nainen -bändin musiikista musikaalin. 80-90-lukujen taitteessa se oli mulle aika iso juttu, ja bändiin liittyy paljon ihania, haikeita, rakkaita muistoja. Tuli vuosien aikana käytyä keikoillaan paljonkin. Jostain syystä en kauhean tarkkaan ole nokkamiehensä Pauli Hanhiniemen musiikkiuraa sen jälkeen seurannut. Soolo- ja bändiprojekteja on riittänyt. Teatterissa olen kyllä käynyt katsomassa, mies kun on ollut monissa musikaaleissa mukana, sekä musiikintekijänä että esiintyjänä. Viimeksi nyt Rauman kaupunginteatterissa Lallis-musikaalissa.

Mutta siis. Tokihan semmoinen musikaali pitää nähdä missä on miehen tekemä musiikki. Vaikka lähtökohtaisesti ns. jukebox-musikaalit eivät ole mitenkään suosikkejani. Siispä mielenkiinnolla katsomaan mitä ohjaaja Christian Lindroos työryhminen on loihtinut lavalle. Tästä asti aikaa oli homman nimi!

Kuinkas sitten kävikään? Kun otetaan tukku biisejä ja ujutetaan tarinaa niiden sisään. Tarinaa erilaisista, aika ankeistakin ihmiskohtaloista. Hanhiniemen todella taitavasta sanoituskynästä on nimittäin lähtenyt lukuisia lyriikoita onnettomista ihmisistä, menetetystä rakkaudesta, työttömyydestä, menneiden aikojen haikailuista, viinalla lotraamisesta ja perhe-elämän helveteistä. Yhteiskuntakritiikkiäkin. Kyllä näiden ympärille saa tarinan punottua. Ja onhan Veera Tyhtilä saanutkin. Turo 32 vee asuu äitin helmoissa, vailla koulutusta, työtä, mitään. Emma on suht samanikäinen, toinen jalka syrjäytymisen tiellä myös. Perheoloissa ei kummallakaan ole hurraamista. Mutta niin vain he löytävät toisensa ja rakkauden. Kapuloita tulee rattaisiin, eikä kaikki suju aina niin hyvin. Mutta pieni valonpilkahdus näkyy lopussa eli toivoa on.  Kierteestä on mahdollista päästä eroon. Ehkä. 

Vaikka aiheet ovat raskaita ja ankeita niin ei tämä silti pelkissä synkissä vesissä vello. Huumoria on saatu mukaan kyllä, hersyvissä sivuhahmoissa - ja Turon oivallisessa äidissä. Silti tarina on aika kökkö ja hieman ennalta-arvattavakin. Ei se oikein lähde lentoon ja kanna.

Viisimiehinen Ristilän Ruutupaita -orkesteri vetää Siistosen Pekan sovittamia biisejä ansiokkaasti. Alussa pienet äänentoisto-ongelmat (vai miksaus, mikit?) ankeuttivat soundia ja laulajien kuulumista, mutta onneksi se vika korjaantui pian. Sovitukset olivat raikkaita ja biiseistä oli tehty mielenkiintoisia potpureja. Ja oli mielenkiintoista miten biisien sanat saavat uusia merkityksiä, kun laulajana onkin sisko siskolleen tai lapsuudenystävä toiselle. Ei ollutkaan nyt parisuhdebiisi, kuten on sen kaikki nämä vuodet tulkinnut. Kaikenhan voi ajatella monella tapaa ja nähdä eri kulmasta.

Juho Lindströmin betonihelvettilähiölavastus on vinksahtanut (siis ihan vino, kirjaimellisesti) ja sitä huomasi katsovansa kaikkea itsekin pää kallellaan. Ankeaa ja tylyä, sopii tähän. Tuli hieman mieleen Turun kaupunginteatterin uusi Varissuo-musikaali; samanlaista betonilähiötä. Vaatteet, Riikka Aurasmaan käsialaa, olivat työhaalaria, farkkua, rotsia. Vähän junttimeininkiä, hyvin Kolmannen Naisen kasarihenkeen. Turon äidin punainen aamutakki oli psykedeliassaan hurmaava! Osku Heiskasen koreografiat liikuttivat joukkoja, mutta eivät nyt ihan iskeneet sydämeeni.

Entäs sitten esiintyjät? Olli Rahkonen löi itsensä suoraan sydämeeni (ja aika monen muunkin katsojan sydämeen) jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nimiroolissa. Miehellä on nimittäin ääntä ja karismaa. Roppakaupalla. Silti tämän Turo jää nyt hieman vaisuksi roolityöksi. Toki hän sieltä lyhdyn lailla loistaa muun porukan keskellä, mutta silti. Ei ollut ihan parasta Rahkosta tämä. Reeta Vestmanin näin viimeksi Mariana Kuopion kaupunginteatterin Sound of Musicissa jokunen vuosi sitten. Hienoääninen esiintyjä. Mutta syystä tai toisesta ei pääparin välillä ollut harmikseni juuri minkäänlaista kemiaa.

Kyllä koko show'n taitaa varastaa Turon äitimuori Vilja (Maria Pere), jolle myös maistuu kalja hieman liiankin hyvin. Mutta kun tämä avaa suunsa ja laulaa Äiti pojastaan pappia toivoi, ja hieman myöhemmin huikean kantriversion tanssikuvioineen Aikamiespoika -biisistä, niin yleisö repeää! Parasta! Muutenkin on kyllä kiva että Hanhiniemen tuotantoa on laidasta laitaan. Kolmannen naisen isoimpia hittejä toki, mutta myös tämmöisiä singlejen B-puolia kuten Aikamiespoika. Siitä plussaa. Biisilistaa tarkemmin teatterin blogissa kiinnostuneille (osasta kuullaan tosin vain lyhyitä pätkiä).

Muista rooleista pitää mainita Emman äiti (Mia Vuorela) ja isä (Esa Ahonen) sekä pikkusisko  (Anna Pukkila) - ei mikään malliperhe kyllä. Äiti jaksaa varoitella Emmaa koskaan rakastumasta; ehkä oma avioliittonsa on siitä hyvä esimerkki ettei kannata pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa. Yksi esityksen helmiä on myös kaveriporukan Iina (Liisu Aurasmaa), joka erottuu hyvänä laulajana sakista.

Sen lisäksi että tarina oli kömpelö ja koko esitys ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, niin ihmettelin myös osaa esiintyjiä. Ei kummoisiakaan laulajia, ja sitä puutetta ei saatu paikattua hyvällä näyttelemiselläkään. Noh, aina ei kai casting voi mennä sataprosenttisesti nappiin. Yritystä toki oli, mutta kyllä kaupunginteatterin musikaalissa pitää vähän jo osatakin.

En yhtään epäile etteikö Tästä asti aikaa olisi iso hitti Seinäjoella. Siitä järjestetään myös singalong-näytöksiä (!) ja muutenkin esitykset jatkuvat kevätkaudelle. Moni Kolmas Nainen -fani löytänee itsensä pikapuoliin Seinäjoen teatterin katsomosta, ja hyvä niin. Teatterin yläaulassa on myös pienimuotoinen faninurkkaus, ja mm. keikkabussin penkki! Pitihän se koeistua teatteribloggaajankin.


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seitsemän veljestä / Turun kaupunginteatteri 7.11.2017

Turun kaupunginteatterin "uusi" Seitsemän veljestä on varmaan yksi odotetuimmista esityksistä tässä maassa tänä vuonna. Olihan se jollain tasolla vastine 1970-luvun alun massiiviseen menestystarinaan eli Holmbergín ohjaukseen, josta tuli valtava hitti. Moni katsoja tuntui väliajalla muistelevan ja vertaavan tätä esitystä siihen. Mutta aika kultaa muistot, ja yli 40 vuoden takaisesta esityksestä on sen verran aikaa, että Turun kaupunginteatteri saattoi tehdä tämän tulkinnan puhtaalta pöydältä, ilman mitään Holmbergin painolastia. Hyvässä ja pahassa.

Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.

Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.

Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.

Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.

Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.

Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.

Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.

Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!

Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.

Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.

Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viimeinen laiva / Turun kaupunginteatteri 16.9.2017

Kolmen evakkovuoden jälkeen Turun kaupunginteatteri palasi uudistettuun, laajennettuun ja täysin remontoituun teatteritaloonsa Aurajoen rannalle. Kyllä se Logomo oli kiva tila kanssa, mutta onhan tämä nyt ihan eri asia. Pääsin tutustumaan tiloihin jo tiistain pressitilaisuudessa, ja ihanan valoisaa ja ja avaraa joka paikassa oli. Tekniikkaa on uusittu, rakennettu hissi ja kokonaan uusi pieni näyttämökin. Myös puvustamo, ompelimo, värjäämö jne ovat saaneet uudet ja asianmukaiset tilat. Hienoa! Henkilökunnan pukuhuoneista näkyy joelle ja kaikkialla leijailee uutuuden raikkaus. Kyllä täällä kelpaa henkilökunnan laatia meille katsojille uusia, hienoa elämyksiä.

Vaan millainen elämys oli brittimuusikko Stingin hieman omaelämäkerrallinen sävellystyö Viimeinen Laiva (The Last Ship)? Aivan mahtava saavutus teatterilta napata tämä teos juuri telakkakaupunki Turkuun ja ylipäätään Suomeen, ensimmäisenä Euroopan maista. Tätä on esitetty jenkeissä muutamassa paikassa, mutta ei se siellä tainnut olla suurikaan menestystarina. Mutta nyt sitten Suomen Turussa! Musiikkina muutamia Stingin vanhoja (hitti)biisejä mutta enimmäkseen varta vasten tätä musikaalia varten sävellettyä materiaalia. Laulukielenä suomi, joka tuntui aluksi hieman kömpelöltä, mutta Mikko Koivusalon suomennos oli kuitenkin aika hyvää ja musiikkiin käännettyä. Englanninkielinen tekstitys toimi ihan hyvin myös.

Musiikin sovitukset (Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä) olivat tuoreistettuja, ja hetkittäin jopa niin erilaisia että piti ihan miettiä mikäs biisi tämä olikaan. Irkkurytmejä aika paljon, sellaista reipashenkistä poljentoa mutta folk-suotimella. Pidin musiikista jopa enemmän kuin perinteisistä Stingin omista tulkinnoista! Näin tämän musikaalin konserttiversion muistaakseni Yle Teemalta muutama vuosi sitten.

Nyt ollaan rapistuvassa telakkakaupunki Wallsendissä, Northumberlandissa (oikeastaan ja tavallaan yksi Newcastle-Upon-Tynen esikaupunki), siellä missä Sting syntyi ja kasvoi. Telakka on ajettu alas ja työntekijät lorvehtivat baarissa. Romunkeräyshommia olisi tarjolla, mutta ylpeät telakkatyypit eivät sellaisia tee. Varsinkin kun tarjoajana on luopio eli telakkaduunarin hommat ajoissa jättänyt Arthur (Jussu Pöyhönen). Tähän saumaan palaa viisitoista vuotta sitten Wallsendin taakseen jättänyt Gideon (Olli Rahkonen). Silloin hän lähti kokeilemaan siipiään suureen maailmaan, koska tunsi ettei kotona ole mitään muuta kun väkivaltainen isä. Oli toki ihana tyttöystävä Meg (Saara Kaskilahti) mutta... Mahtaako Meg odottaa häntä vielä? No, ei odottanut, vaikka kaipaa kyllä edelleenkin. Aikuis-Megillä (Anna Victoria Eriksson) on uusi mies (juurikin se luopio-Arthur) ja poikakin Tom (Kalle Kurikkala). Seuraa kolmiodraamaa, ja samaan aikaan Gideon tsemppaa telakanpoikia ryhdistäytymään. Kun vielä letkeä pappismies (Taneli Mäkelä) lainaa hieman rahaa kirkon rakennusrahastosta, niin nyt olisi saumaa rakentaa porukalla se viimeinen laiva, ja lopulta seilata sillä pois koko kurjasta Wallsendistä. Tuumasta toimeen.

Juoni on onnettoman höttöinen, mutta ei kai se musikaaleissa usein kovin monimutkainen olekaan. Valitseeko Meg Gideonin joka ei pidä lupauksiaan, ja jonka kanssa on 15-vuotiaana heilastellut, vai pitäytyykö hän tutussa ja turvallisessa Arthurissa, joka on ollut hyvä isä ja ostanut juuri tontinkin!? Kas siinäpä pulma. Sillä välin telakalla uurastetaan kuin viimeistä päivää, välillä kumotaan tuoppeja pubissa ja tapellaankin vähän.

Vaikka tarina on on mitä on niin hyvät esiintyjät saavat siihen puhallettua hieman henkeä. Olli Rahkonen on taas kerran oikein hyvässä roolissa Gideonina, ja Taneli Mäkelä tekee lämminhenkisestä ja rennosta kirkonmiehestä hyvin elävän kuvan. Telakan miehisestä maailmasta huolimatta tässä on monia hyviä naisrooleja - Meg tietysti, mutta myös duunarien pomon räväkkä vaimo Peggy (Riitta Salminen) ja kapakan tarjoilijattaret (Kirsi Tarvaisen Beatrice etunenässä) saavat biisejä laulettavikseen. Kalle Kurikkala oli todella hyvä sekä nuorena Gideonina että Tom-poikana. Tuukka Raitala äkkipikaisena työmiehenä jäi myös mieleen. Mutta sitten oli Jonas Saari Jackie Whiten roolissa. Nyt oli casting osunut oikeaan; vaikkakin ehkä hieman nuori tähän duunarien pomoksi Saari on. Mutta miten musta tuntuu että hänellä oli laulettavia biisejä eniten? Jonas puhalsi sellaista hehkua nokkamiehen rooliin että. Murheen alhosta takaisin kömpivä juureva mies, jota vaimo tukee, työmiehet kunnioittavat ja joka saa itseluottamuksensa laivaprojektin myötä takaisin. Mulle tämä Jonaksen esitys nousi sieltä ihan kohokohdaksi!

Joukkokohtaukset ovat aina musikaaleissa yleensä toimivia ja näyttäviä, ja Viimeinen laiva ei ole poikkeus. Jouni Prittisen kansantanssihenkiset koreografiat toimivat. Enkä tarkoita siis nyt mitään tanhumeininkiä vaan verevää ja vauhdikasta irkkutyyppistä menoa. Siinä alkoi itselläkin jalka vipajamaan ja teki mieli lähteä telakan poikain kanssa askeltamaan (juu ei, en osaa tanssia pätkääkään).

Jos olivat esiintyjät hyviä niin sitä olivat sitten myös teknis-taiteellinen henkilökuntakin. Jani Uljas tekee taas kerran mahdottoman hienon lavastuksen. Lavan eri nousevia ja laskevia ja pyöriviä osia käytetään hienosti hyväksi. Ja parvekkeellakin nähdään viulistit vierailemassa. Laivan osia, laskusiltaa, ankeaa kasarilookkia. Toimii. Ankea kasari- ja duunarilook jatkuu Tuomas Lampisen maanläheisessä pukusuunnittelussa. Sanna Malkavaaran projisoinnit (esim. laivan potkurit) toimivat hienosti yhteen lavastuksen ja valojen kanssa. Valot sitten niin. Pelkästään jo Kalle Ropposen valosuunnittelun takia kannattaa mennä katsomaan Viimeinen laiva. Sillä se on ilmiömäistä. Siis ihan hurjan upeaa. Valot ovat pehmeitä ja teräviä, kovia ja tunnelmallisia.

Kymmenhenkinen bändi soittaa hyvin Jussi Vahvaselän johdolla, ja musiikki svengaa. Mikään ei puuroudu ja reploista saa selvää. Äänet ovat tasapainossa ja ison näyttämön akustiikkakin siis toiminee, kiitos tästä taitavan äänisuunnittelun eli Iiro Laakson ja Eero Auvisen. Akustiikkamielessäkin teatterin remontti on siis onnistunut. Pienen biisinäytteen voit käydä katsomassa täältä (kuvattu pressitilaisuudessa 12.9. eli 3 päivää ennen ensi-iltaa).

Must-see esitys varsinkin Stingin musiikin ystäville mutta ihan kelpo viihdettä tämä on muutenkin. Samalla oivallinen tilaisuus nauttia hienon sitruunainen M-bakeryn nimikkoleivos väliajalla, ihastella jokinäkymää lämpiön ikkunasta ja nauttia uudenkarhean teatteritalon ilmapiiristä. Jos kerran itse Sting on tulossa katsomaan tätä, niin pitäisi kelvata suomalaisillekin.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 8.8.2017

Toukokuisen Teatterikesän tiedotustilaisuuden paras asia minulle henkilökohtaisesti oli Tom of Finland musikaalin paluu-uutinen. Kaksi esitystä Teatterikesässä. Mahdollisuus päästä fiilistelemään vielä kerran. Luulin jo 6.5. jättäneeni esitykselle lopulliset jäähyväiset, mutta ei sentään. Joskus aina välillä saa näitä toisia mahdollisuuksia. Kiitos siitä Teatterikesä!

 Pahvi-Kake bongattu Tampereelta, Työviksen aulasta!

Vaikka siitä viimeisestä T of F esityksestä on jo kolme kuukautta, niin mihinkään unholaan ei musikaali ole mielessäni jäänyt. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain se on jostain päähäni putkahtanut, ja kymmeniä kertoja olen musiikkia kaivannut. Voi kun saisi musiikin äänitteenä - en varmaan enää muuta kuuntelisikaan. Eli tämän illan esitystä oli sekä kaivattu että odotettu. Vähän ehkä jännittikin. Miten esitys sopii Logomoa suuremmalle estradille eli Tampereen työväen teatterin suurelle näyttämölle? Muistavatko esiintyjät replansa ja muut kuviot? Tykkääkö Teatterikesän ehkä hieman kriittinenkin yleisö näkemästään? Selviänkö pyörtymättä onnesta?

Turhaan jännitin, sillä kaikki meni nappiin. Tuntuu että esiintyjät olisivat olleet erityisen liekeissä tänään. Suuri lava otettiin hienosti haltuun ja yleisö oli pähkinöinä pienen alkuhidastelun jälkeen. Musiikki kuulosti upealle ja kaikesta sai hyvin selvää. Mikit pätkivät/rätisivät pari pientä kertaa. Kaikki sujui kuin... no, tanssi! Laskovarjokohtauksessa varjo ei tullut valtaisan suuren katsomon yli, vaan lavan etureunasta, mutta näyttävää sekin oli, koska lava on niin suuri. En kertakaikkiaan löydä mitään muuta kuin kehumista illassa. 

Nuorena Toukona nähtiin Tuure Boelius, joka oli saanut rutkasti lisää esiintymisvarmuutta ja lauloi rennosti ja ilkikurisen ihanasti. Muutenkin porukka oli samoja vanhoja tuttuja. Tukkilaiskohtaus oli hersyvä, Olli Rahkosen tulkitsemat rokkibiisit saivat menojalan vipattamaan, Mika Kujalan En ole niitä oli tajunnan räjäyttävä kokemus, huikeat koreografiat Ai jaa -biisissä, upea Pimennetyn kaupungin tango tanssimuuveineen, kaksikko Tuukka Raitala ja Jonas Saari lukuisissa huikeissa rooleissaan, Panen paperilla - elävät (piirros)patsaat, laskuvarjokohtaus, Jesus my ass!, Kreivin ja Mekaanikon kohtaaminen, Anna Victoria Erikssonin ääni, Kake ja moottoripyörä, Nylundin Jukan ja Olli Rahkosen duetot... sellasia parhaista parhaimpia kohtia oli kymmeniä ja kymmeniä. Ja sitten on aina se taidenäyttelyn mummo!!! Paras!

Olenko muistanut jo mainita että Olli Rahkonen on niiiiiiiiiiiiin loistava että oksat pois. Pekka Strang tekee myös hienon henkilökuvan Touko Laaksosesta taannoisessa Dome Karukosken Tom of Finland elokuvassa. Mutta Rahkosessa on vaan jotain mitä ei kenessäkään. Mulle teatteri on se elokuvaa läheisempi taidemuoto, joten ehkä siksi näyttämöllä tapahtuva roolityön haltuunotto on se juttu. Rahkosen Touko/Tom tulee iholle ja tunkeutuu läpi. En tiedä mihin asti, mutta ainakin sydämeen.

Biisit saivat itkemään, nauramaan, pakahtumaan. Ihmiset ympärilläni tuntuivat myös nauttivan, ainakin naurusta ja väliaplodeista päätellen. Lopussa taputuksista ja huutomyrskystä ei meinannut tulla loppua millään. Aika moni katsomossa osoitti suosiotaan myös seisten. Mä en olisi halunnut esityksen loppuvan ikinä koskaan. Lopulta vaan oli pakko kuivata silmät ja suunnata kotiin.

Hyvä esitys on hyvä esitys. Se kestää aikaa. Jää nähtäväksi miten tämä toimii myöhemmissä versioissa; eri paikoissa ja eri porukoilla esitettynä. Koska tämä sakki on vaan maagisen hyvä, ja kaikki pelaa niin saumattomasti yhteen - Tuomas Lampisen puvut, Jani Uljaan lavastus, Jarmo Eskon valot, Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Reija Wäreen ohjaus ja koreografiat. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin loistava musiikki ja Tuomas Parkkisen huikea käsikirjoitus pysyvät toki jatkossakin (pääasiallisesti) samoina, mutta juuri tämä uniikki tiimi teki tästä Tom of Finland musikaalin produktiosta niin huikean. Mikään porukka ei tule yltämään samalle tasolle. 

Turun kaupunginteatteri saisi vetää tätä vaikka pari kertaa kuussa seuraavat 25 vuotta ja tulisin katsomaan joka kerta. Harmittaa vallan vietävästi ettei ollut rahkeita keväällä nähdä sen enempää kuin viidesti. Olisi pitänyt priorisoida ja käydä enemmän. Kirjoitukseni ensi-illasta viime tammikuulta kertoo kaiken olennaisen, ja allekirjoitan sen yhä 100%. 

Keskiviikkona 9.8.2017 klo 13 on viimeinen mahdollisuus nähdä Tom of Finland musikaali tässä ilmenemismuodossaan. Jos se on näkemättä, niin tee itsellesi palvelus ja mene katsomaan; mikäli lippuja on vielä jäljellä (on niitä vielä vähän). Ei tarvitse sitten katua myöhemmin että miksi en nähnyt... 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Viille Väätäinen, kiitoskuvat omia.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 21.3.2017

Kävin taas katsomassa Turun kaupunginteatterin loistavaa Tom of Finlandia! On tämä vaan parasta mitä tällä hetkellä Suomen teatterilavoilla voi nähdä, ainakin jos kaipaa elämäänsä iloa, valoa ja hyvää musiikkia. Silmänruokaa unohtamatta.

Nyt kolmannella kerralla sain nähdä nuorena Toukona sen toisenkin eli Viljami Vahvaselän. Hyvin tämäkin Toukona esiintyi, jos kohta äänessä oli pientä epävarmuutta. Kovin viattoman oloinen pikkupoika. Mua edelleen naurattaa se kohtaus, kun Toukon äiti tulee kovistelemaan poikaansa löytämistään kuvista. Käsi ylös joka ensin luuli, että äiti olisi löytänyt ns. tuhmia kuvia!

Edelleenkin oli ihanaa bongailla laulun sanoista uusia riimejä ja hauskuuksia. Ensimmäistä kertaa oivalsin myös piirroksiin perustuvien hahmojen puvuissa olleet viivat, kuin liidun jälkiä. Nehän ovat Toukon kynän jäljet! En voi käsittää miten sen hoksaamiseen meni näin kauan; ihan itsestäänselvyys! Tunnenpa itseni ihan pöhköksi :-D

Markus Palinin laulama klassikkobiisi En ole niitä kätkee sisäänsä hulvattomimpia riimityksiä: "Saan rouva Makkosta, jos kaipaan kakkosta". Ja sitten tämä: "taas jomottaa, mua pomottaa", kun Touko laulaa piirroksiensa vaikutuksesta libidoonsa. Ja kun Touko ja Veli riitelevät: Tää on NIIN heteroa! Voisko nää Tuomas Parkkisen mestarilliset biisiensanoitukset julkaista vaikka runokirjamuodossa?

Tällä kertaa vahvasti mieleen jäivät Tuukka Raitalan timmit pakarat ja postimies-Jonas Saaren vieläkin timmimmät reidet! Ja Saaren merimies on kyllä ihana hahmo; pilkkeen määrä silmissä on uskomaton. Leo Kirjosen Seslonki-Iida on ihan hurmaava! Jäin kyllä miettimään että miten ei Nipa tanssijana muka tietäisi kuka on Tšaikovski, oli kuinka ei-kulttuurikodin kasvatti hyvänsä. Bob Mizerin mainio äiti Delia (Ulla Koivuranta), joka korjailee mallien vaatetuksia antaumuksella, on loistava pieni sivuhahmo. Mutta on se Olli Rahkonen ihan huikean upea vaan pääroolissa, on.

Nyt kun mennään about esitysten puolivälissä, niin porukkaan on tullut kivaa rentoutta, ja hieman jo siellä irroitellaankin. Pieniä eleitä, ilmeitä ja kohtia, jotka tehdään nyt vapaammin (kuten se Raitalan esittämä pappi, joka sanoo tätä kiinni pitävälle Toukolle "luulin että sotamies haluaa puhua Jeesuksesta" ja Touko tähän pudistaa päätään.). Sellaisia pieniä juttuja joita on kiva huomata. Tanssikohtaukset on tosi lennokkaita ja vauhdikkaita. Ja tukkilaiskohta, ou jee! Sekin naurattaa kun Palinien koti on kuin suoraan Toukon tekemästä Philips-mainoskuvastosta repäisty :-D

Ja onhan ne kaikki mun biisisuosikit ennallaan! Panen paperilla rokkaa!

Panen paperilla 
miehet nauttimaan
panen paperilla 
paremmin kuin milloinkaan

Ja Jumala loi miehen myös, kunnon soul-funk-rokkia! Jumala loi miehen, mies loi tosi miehen! Ja sitäpaitsi, Sen pituinen se on niin kaunis että pyyhin hieman silmännurkkiani.

Mutta kaikki ei aina suju niinkuin Strömsössä näemmä. Ehdin kahvitella ennen näytöksen alkua kapellimestari/säveltäjä Jussi Vahvaselän kanssa (kiitos muuten juttutuokiosta vielä kerran!) ja lopuksi hän toivotteli hyvää esitystä. Todettiin ettei siinä nyt nyt mitään yllätyksiä ole luvassa kun olen jo pari kertaa nähnytkin. Mutta että koska kyseessä on live-esitys, niin ainahan voi sattua vaikka mitä! No niinpä! Ei olisi pitänyt manata. Hienossa laskuvarjokohtauksessa yleisön päiden yli lipuu suuri (laskuvarjo)kangas, ja sitten laskuvarjosotilas ilmaantuu lavalle ja kohtaa Toukon. No, nyt ei lipunut, vaan kangas jäi jumiin jonnekin takariveihin ja me edessä istuvat havahduttiin, siihen kun takaa alkoi kuulua naurua ja puheen sorinaa. Sitten se touhu lavallakin keskeytyi, ja musiikki. Ja sitten kuulutus: "keskeytämme esityksen teknisen ongelman takia". Eihän se tauko kauaa kestänyt, mutta eihän sitä kangasta takaisin saatu enää viriteltyä, mutta soitto soi, ja esitys jatkui. Harmi, koska kohtaus on todella vaikuttava kun se kangas hipoo ihmisten päitä. Mutta näitä sattuu ja elävä teatteri on tämmöistä joskus. Juttelin muuten vielä pois kävellessä Kristian Lakarin (joka soittaa esityksessä erilaisia puhaltimia) kanssa, joka kertoi että harkoissa kangas on mennyt jumiin, muttei tätä ennen esityksessä.

Tällä kertaa istuin kolmannen rivin keskellä, vanhempien naiskatsojien ympäröimänä. Väliajalla juttelin yhden kanssa, joka oli ollut katsomassa Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä silloin 70-luvulla - kateellisena kuuntelin. Meinasi sitten syksyllä tulla rempattuun teatteriinkin. Oli ihana seurata näiden naisten kikattelua käden takaa, ja muutamia kertoja hieman "pöyristyneitä" ääniä, kun lavalla tapahtui jotain kuumottavaa!

Ei auta, on tämä vielä pakko nähdä. Suosittelen lämpimästi lippujen hankintaa, koska viimeinen esitys on jo 6.5. - ja liput käyvät nopeasti kaupaksi.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen alennushintaisella henkilökuntalipulla.