Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!
Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.
Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.
Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.
Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.
Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...
Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!
Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.
Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.
Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.
Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.
Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?
Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?
Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.
Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti