Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Lilla Teatern, HKT 28.10.2020

Ensimmäiseksi pitää todeta, että lyhyessä ajassa Jakob Höglund on noussut raketinomaisesti yhdeksi Suomen parhaista ohjaajista, ainakin minun mittapuullani. Ensin oli minimalistisen ihana Sommarboken Lillanissa, sitten tuli tajunnan räjäyttävä Kalevala Åbo Svenskanissa (joka olisi pitänyt nähdä useammin kuin kahdesti) ja sitten tänä syksynä huikea Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Ja nyt sitten tämä musikaali Once Lilla Teaternissa. Myös napakymppi. Ihanaa seurata mihin suuntaan Lillanissa vuosi sitten aloittanut taiteellinen johtaja Höglund teatteria vie. Ja millaisia ohjaustöitä häneltä jatkossa nähdään. Minä ainakin aion katsoa ne kaikki.

Once oli suuri musikaalihitti Broadwayllä ja Lontoossa. Nyt sitten saatiin pohjoismainen ensi-ilta Suomessa. Itse olen nähnyt vain 2007 ilmestyneen elokuvaversion, eikä se kovin tuoreessa muistissa siis ole. Seuralainen näki tämän hieman erilaisjuonisen musikaaliversion Lontoossa joskus 2011-12 paikkeilla ja tykkäsi kovin siitä (ja toki tästäkin). Dubliniin sijoittuva Once on irlantilaisen Glen Hansardin ja tsekkiläisen Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama, jonkun verran omaelämäkerrallinen musikaali. Näytelmäksi sen kirjoitti Enda Walsh, John Carneyn kirjoittaman elokuvan pohjalta. Tekstin on ruotsintanut Annina Enckell ja laululyriikat Tobias Zilliacus.

Näytelmässä seurataan sattumalta tapaavien katusoittaja-imuroinkorjaajapojan (Tuukka Leppänen) ja maahanmuuttajataustaisen tytön (Emma Klingenberg) monimuotoisen suhteen etenemistä. Poika on hieman hukassa elämänsä kanssa, tyttöystävä on muuttanut Amerikkaan ja heidän suhteensa on käsittelemättä. Tyttökään ei ole kokonaan vapaa, puoliso on muuttanut takaisin Tsekkeihin ja kotona asuu pieni tytär, äidin ja tsekkiläisyhteisön kanssa. Silti veto toiseen on voimakasta ja vaikka musikaalin loppu jääkin avoimeksi, niin lämmin optimismi kaikesta jää. Ehkä se vielä saavatkin toisensa, ehkä eivät. Tosielämässä pari päätyi suhteeseen elokuvan tekemisen jälkeen, jos kohta erotakseen myöhemmin. Musiikki on se liima mikä tyttöä ja poikaa vetää puoleensa ja kietoo kaiken ympärille. Musikaaliekspertit Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä ovat olleet mukana musiikillisina neuvonantajina.

Tuukka Leppänen opetteli sekä kitaransoittoa että ruotsia roolia varten, ja hyvin kummatkin sujuvat. Hän on jo vuosia kunnostautunut erinomaisen karismaattisena (musikaali)näyttelijänä ja semmoinen lavalla nähdään tälläkin kertaa. Emma Klingenberg on minulle vieraampi esiintyjä (Svenskanin The Play That Goes Wrongissa olen hänet kyllä nähnyt), mutta ihanan raikas ja kaunisääninen esiintyjä. Hänen topakka ja aikaansaava tyttö on hyvä vastakohta Leppäsen hieman nysvääjämäiselle pojalle.

Höglund koreografiataitajana osaa yhdistää kehon liikkeen ja liikunnallisuuden hienosti kokonaisuuteen. Tämä näkyi upeasti myös ÅST:n Kalevalassa. Kaiken keskiössä ovat instrumenttiensä kanssa sulavasti ja soljuvasti liikkuvat esiintyjät. Kaksitoistahenkinen porukka muodostaa osan lavastuksesta (miten kekseliäs pölynimurikorjaamo tai musiikkikauppa!) ja melkein kaikki ovat mukana lavalla koko esityksen ajan. Näyttelijät ovat rennon pakottomia ja vilpittömän hyväntuulisia soittaessaan ja laulaessaan irkkumusiikkia tsekkimaustein. Kevyesti rullaavat melodiat ja välillä haikean kaihoisat, välillä rytmikkään liki rokkaavat rallit - kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu monenlaista musiikkia. Pätkä speed metalliakin! 

Vaikka tarinassa ei tapahdu kauheasti mitään, sellaista epämääräistä haahuamista ja ollakko vai eikö olla -vatulointia vaan, niin esitys jaksaa silti sykähdyttää. Nimenomaan sen musiikin taitavassa punonnassa osaksi esitystä. Koreografin kädenjälki on niin tiiviisti mukana kaikessa mitä lavalla tehdään.

Lisäksi tykkäsin kovasti siitä miten pienet sivuhahmot saavat oman tilansa ja kertomuksensa kuuluville. Näistä parhaimpina olivat hykerryttävä pankinjohtaja (Alexander Wendelin), suuremmista urakuvioista haaveileva Andrej (Santeri Helinheimo Mäntylä) ja maaninen rumpali Svec (Kalle Ruusukallio). Myös Robert Kockin esittämä musiikkikaupan pitäjä Billy on kaikessa mörkkiydessäänkin sympaattinen ja rakastettava hahmo. Pakko mainita vielä lempeän surumielinen imurinkorjaajaisä (Joachim Wigelius).

Instrumenttivalikoima on hulppea ja niitä myös vaihdetaan lennossa. Ja miten hienosti esiintyjät liikkuvat soittimiensa kanssa! Todellisia multi-instrumentalisteja, ja myös hyviä laulajia on tämä joukkio. Antero Mansikan äänisuunnittelu on hyvin orgaanista; meren ääniä voidaan tuottaa lavalla joko vaneriseiniä käsillä lääppimällä, tai haitarin palkeita liikutellen. Ja sadetta saadaan tietysti aikaan aika näppärästi myös. Kaikki toimii. Myös Ville Aaltosen väriä vaihtaviin loisteputkiin pohjautuva valaistus on hieno.

Sven Haraldsson on selkeästi mieltynyt vaneriin lavastusmateriaalina. Sommarbokenissa oli vanerilaatikoita, alkusyksyn Män kan inte våldtas -näytelmässä pelkät vaneriseinämät, kuten nytkin. Eihän sitä kummoisia tarvitakaan, jos pääosassa ovat muut asiat. Kuten tässä musiikki, soittimet ja soittajat. Vaaleilla vaneriseinillä on koukkuja soittimille. Myös Haraldssonin puvut ovat maanläheisiä; farkkua ja flanellia, t-paitaa, verkkarihousua ja sellaista perusvaatetta. Ei mitään silmiinpistävää, ei mitään räikeää, vaan juuri sopivan kulunutta ja arkista. Rentoa.

Esitys alkaa kuin varkain, jo varttia vaille, kun yksi toisensa jälkeen vaeltaa lavalle, poimii soittimen ja liittyy mukaan soittoon ja lauluun! Siitä saumattomasti sitten tapahtumat käynnistyvätkin. 

Näin korona-aikaan kiinnitin huomiota siihen miten paljon musikaalissa halaillaan! Onneksi osa tästä kosketuksesta ja lämmöstä välittyy kyllä katsomoonkin. Kaiken kaikkiaan Once oli valloittava, lämminhenkinen ja sympaattinen esitys. Jättestort tack Jakob och hela arbetsgruppen!

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Turun kaupunginteatteri 4.9.2020

Hieno tekijäporukka, etunenässään viime vuotisen upean ÅST:n Kalevalan ohjannut Jakob Höglund, houkutteli minut Turun kaupunginteatteriin. Masteroff - Kander - Ebb -trion musikaali Cabaret on pyörinyt Suomessa viime vuosina aika tiuhaan, mutta kiinnosti nähdä miten Höglund tämän uudistaisi. Ja ei tämä nyt mikään vallan huono teos ole, vähän ehkä kulunut vaan.

Mutta olisi pitänyt tietää ettei Höglund tee mitään puolivillaisesti tai laiskasti. Tämä Cabaret sykkii elämää ja iloa, aistillisuutta ja musiikkia. Ensimmäinen näytös on yhtä juhlaa, vaan sittenpä alkaa enenevässä määrin vakavat sävyt hiipiä mukaan - ja lopussa minulla on niin iso möykky kurkussa että tuntuu ettei henki enää kulje. Upeasti toteutettu siis! Yksi Höglundin valttikortteja on nimenomaan vahva ensemble-ohjaus ja -osaaminen. Tämä ryhmä on timanttia!

Amerikkalainen nuori kirjailijanalku Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin 1920-luvun lopussa, kirja pitäisi saada kirjoitettua. Jo junamatkalla hän tapaa mukavan Ernst Ludwig -veikkosen (Stefan Karlsson), jonka kautta järjestyy majoituskin kätevästi rouva Schneiderin (Riitta Salminen) pensionaatista. Lisäksi Ernst houkuttelee miehen rilluttelemaan maineikkaalle Kit Kat Clubille. Siellä eletään maailmanlopun (no, ainakin vuosikymmenen vaihteen) bileitä, seremoniamestarin (Miiko Toiviainen) johdolla. Samalla Cliff tapaa myös kabareen brittitähden Sally Bowlesin (Anna Victoria Eriksson) ja näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen.

Tämän lisäksi pääsemme seuraamaan rouva Schneiderin orastavaa romanssia juutalaisen hedelmäkauppiaan herra Schultzin (Mika Kujala) kanssa sekä rouvan kissa ja hiiri -leikkiä merimiehiä asuntoonsa salakuljettavan rouva Kostiin (Minna Hämäläinen) kanssa. Näiden kolmen yhteiselo pensionaatin käytävillä kulminoituu kihlajaisjuhliin, joiden ankea loppu sinetöi kaikkien kohtalon.

Kontrasti tämän arkisen pariskunnan ja hedonistisen klubin välillä on melkoinen.

Maestro Jussi Vahvaselkä upeine orkestereineen musisoi hienon lavastuksen (Sven Haraldsson) keskellä, ja on niin intregaalinen osa esitystä ettei paremmasta väliä. Musiikki svengaa ja kimaltaa, ja liki koko näyttelijäensemble täydentää omilla soittimillaan bändiä. Saumatonta yhteispeliä! Puolikaaren muotoinen metallikehys antaa hyvät raamit tarinalle ja liikuteltavat irto-ovet loihtivat matkustajakodin. Jarmo Eskon hulppeat punavoittoiset valot luovat niin syntistä tunnelmaa kuin intiimejä hetkiäkin. Ennenkaikkea ledinauhat toimivat tehokkaina katseenvangitsijoina niin natsisymboliikan kuin vuodenvaihtumisen näyttäen.

Koko porukka oli mielettömän energinen ja liikunnallinen, ja lavan keskellä kaksi pyöröä kieputtivat väkeä kyllä sellaista vauhtia että. Kit Kat -meno aiheutti jyskytystä sydänalassa ja teki mieleni singahtaa lavalle bilettämään muiden kanssa. Sallyn ja Cliffin monimutkaista suhdetta vatvottiin sitten enemmän muualla, ja se ei taas ollut lainkaan hauskaa seurattavaa. Naiivi Sally ei gininjuomiseltaan ja nautinnonhakuisuudeltaan ehdi (tai halua) seurata mitä politiikassa tapahtuu, mutta Cliff on valveutunut. Ernstin salakuljetukset, myyräntyö ja natsisympatiat herättävät miehessä vastarintaa ja halun poistua maasta. Niin kivaa kun ainainen juhlinta onkin...

Surullista on seurata muidenkin kuin Sallyn viattomuutta - loppuun asti herra Schultz vakuuttaa että koska hänkin on saksalainen, ei mitään hätää ole. "Eivät he keneltäkään mitään vie" - vaikka tiilet alkavat jo lennellä hedelmäpuotiin. Miten kiinni tässä ajassa voikaan olla, sata vuotta myöhemmin!

Pukusuunnittelu (Heidi Wikar) on miestenmuotiin perustuvaa, mutta silti überseksikästä. Eri-asteisesti puetut/riisutut frakit ja huikeat punaiset kiiltonahkakengät ovat tyrmäävän tehokas yhdistelmä. Hörhellystä siellä täällä. Androgyyninen ensemble on huipputyylikäs. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää, Cabaret-puvustuksessakaan, jos illuusio on tarpeeksi vahva. Jessica Rosenbergin vahva maskeeraus on vielä piste i:n päällä.

Äänisuunnittelu (Eero Auvinen) toimii hienosti, kaikenlaiset naputukset, rapsahdukset ja moni muu efekti on toteutettu luomusti eli esiintyjät luovat äänet itse. Taputukset ja teputukset toimivat. Rytmikkyys ja kehon vahvasti mukaan ottaminen esitykseen on tuttua myös Höglundin Kalevalasta. Kokonaisvaltaista näyttelijäntyötä. Höglund on tehnyt itse myös koreografiat, ja monimuotoiset tanssikuviot istuvat kabareetunnelmiin. Teatterisavua käytetään runsain mitoin ja senkin levitys on otettu hienosti osaksi show'ta.

Vaikka tässä pääroolit onkin, niin mielestäni koko ensemble on pääosassa. Niin taitavasti puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka siellä sooloillaankin, niin silti pääpaino on ensembletyöskentelyssä. Rahkonen ja Eriksson ovat taitava pääpari, ja tuttuja jo niin monesta musikaalista. Show'n kiistaton tähti on kuitenkin moneen taipuva Seremoniamestari. Kujeileva, salaperäinen, flirttaileva ja kaikki langat näpeissään pitävä Toiviainen on kerrassaan hurmaava ja katsojat syövät hänen kädestään. Huippuluokan ensemblestä pakko mainita erikseen sellonsa kanssa tanssiva Panu Kangas, upeasti viettelevä Mikko Kauppila sekä hanuriaan näppäilevä Katariina Lantto. Pilkettä on silmissä kaikilla, ainakin viiden kiintokuutiometrin verran.

Esko Elstelän suomennos (laulut Jukka Virtasen käsialaa) leikittelee kielellä, sotkien mukaan aika paljon myös englantiakin. Turun kaupunginteatteri tarjoilee myös englanninkielisen tekstityksen lavan sivuilla.

Höglundin Cabaret on rento, letkeä, hauska ja räiskyvä - kunnes se ei enää ole. Jos jo ensimmäinen näytös loppuu hyytävään tunnelmaan, niin toisen näytöksen lopulla ollaan jo lähellä absoluuttista nollapistettä. Oliko tavallisen saksalaisen mahdollista valita asioita ja minkä verran rivisaksalaiset tiesivät mitä naaapurin juutalaisille hedelmäkauppiaille tapahtui? Toiset olivat tarkkanäköisempiä ja muuttivat maasta kun vielä pääsivät. Herra Schultzin kaltaisesti ajattelevia oli varmasti paljon, jotka oikeasti uskoivat ettei heille voi saksalaisina käydä kuinkaan. Ja Sallyn kaltaisia, ketkä ummistivat silmänsä kaikelta oman navan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta. Kuinka moni meistä on tänä päivänä kuin Sally tai herra Shultz?

Ja miksi natsiteema on niin suosittu aihe musikaaleissa?

Juhlat loppuvat nopeasti, Cliff lähtee maasta, mutta Sally jää. Mihinkä hän menisi, bileethän ovat Berliinissä. Ei enää 1930-luvulla Sally-rakas. Tähtitaivas, kauas unen lailla etääntyvä Seremoniamestari ja Cliffin junamatkan muutautuminen toisenlaiseksi junamatkaksi. Sydäntä puristaa niin paljon, tekee mieli huutaa että paetkaa, hypätkää pois siitä junasta. Vaan ei. Juhlat todellakin ovat ohi.

Ehdottomasti hienoin Cabaret mitä olen nähnyt. Höglund singahti suoraan yhdeksi suosikkiohjaajakseni. Toimii joka tasolla, musiikillisesti ja draamallisesti. Kolmen tunnin aikana ehtii kokemaan vaikka minkälaisia juttuja sielussaan ja sydämessään. Ensi-iltayleisö on kyllä täysiä mukana tunnelmassa. Napatkaa liput näihin vuosisadan bileisiin!!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Kalevala / Åbo Svenska Teater 15.2.2020

Kuten jo ensimmäisellä katsomiskerralla uumoilin, halusin nähdä ÅST:n upean Kalevalan uudelleen. Uusintakerta koittikin sitten vasta monesta syystä viimeisessä esityksessä. Mutta sepä oli oikeastaan aika sopivaa, ehkä lavalla oli voimakkaampi lataus vikan illan vuoksi? Ihan sama, koska tämä esitys on vaan niin kertakaikkisen hieno, ihana ja mahtava, että latausta oli varmaan ihan tarpeeksi joka kerta.

Mikä tästä Jakob Höglundin versioimasta Kalevalasta tekee sitten niin loistavan? Ensimmäisenä tulee mieleen se valtava energialataus mikä lavalta valuu yleisöönkin. Valtava joukko porukkaa ja kaikista hehkuu sellainen innostus, kipinä ja energia että koko Turun voisi valaista ja lämmittää seuraavat sata vuotta sillä. Esitys valuu katsomoon muutenkin, varsinkin väliajalla ja sen jälkeen, kun vietetään Pohjolan kalaaseja. Ihanaa! Leikkisää hauskanpitoa, rennolla otteella, Kalevala saa olla kivaa!

Katsokaa kuvakoostetta minuutin mittaiselta videolta.

Heini Maarasen suunnittelemat nuket ovat niin eläviä, vaikka rakennusmateriaaleina on katuluudat tai pahviputket. Sara Puljulan luotsaama kovatasoinen bändi soittaa tiukasti ja luovasti, ja kaiken kruunaa kanteleen sulosoinnut. Jokaiselle näyttämön hahmolle on sopivat instrumentit ja omanlaisensa musiikki. Robert Kockin musiikki on hienoa ja mä niin haluaisin kuulla tätä lisää.

Kolmen tunnin aikana lavalla vierailee mm. käkättävä ja ylimielinen Joukahainen, nenäliinasta naiseksi kasvava Aino, nuotiopiirillä flirttaileva Väinämöinen, rietasteleva ja äkkipikainen Lemminkäinen ja hänen huolehtiva äitinsä, uhkaava Louhi, naistakaipaava lempeä seppä Ilmarinen, surullisen hahmon ritari Kullervo (tämän tarina saa minut taas liikuttumaan), ja pirteä, viaton Marjatta tyynylampaineen ja puolukoineen. Tuttuja hahmoja, mutta hieman uudessa valossa.

Ja sitten on hämäävän yksinkertainen lavastus ja huikean monipuoliset puvut, kumpikin Heidi Wikarin käsialaa. Huh! Koko visuaalinen ilme käsiohjelmaa myöten on niin hieno.

Toisella kerralla en enää meinannut pakahtua kyyneliini jatkuvasti, vaikka fiilikset korkealla olivatkin. Niin hienoa! Olen hyvin onnekas että sain nähdä tämän uudelleen! Kiitos vaan Heini henksulipuista! Jos onnistuit Kalevalan kokemaan pidä itseäsi onnekkaana. Jos et, niin lämmin osanottoni. Näin hienoa kokonaisuutta ei ehkä vastaan tule kovin pikaisella aikataululla.

Kiitos Kalevala, kiitos Åbo Svenska Teater, kiitos Jakob Höglund ja koko tiimi. Olette rautaa!


Kuvan copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Kalevala / Åbo Svenska Teater 17.10.2019

Voiko mitään näin hienoa ollakaan? Mitä ihmettä Åbo Svenska Teaterilla tehdään, kun sieltä tulee tämmöisiä esityksiä, kerta toisensa jälkeen? Jane Eyre räjäytti tajunnan viime syksynä, ja sitä edellisenä vuonna sen teki Hjort. Sanoinkin tämän esityksen jälkeen, että en taida enää käydä katsomassa muuta kun ruotsinkielisiä esityksiä...

Kansalliseepoksemme Kalevala viettää tänä vuonna 170-vuotisjuhliaan. Sen kunniaksi ÅST räväyttää peliin uuden, monimuotoisen ja naisenergiaa sykkivän esityksensä. Ei voi muuta kun ihmetellä, ihailla ja fiilistellä. Jakob Höglund on sekä dramatisoinut (Lönnrotin tekstistä ja Mats ja Lars Huldénin ruotsinnoksesta), ohjannut että tehnyt koreografiat. Kaikista kolmesta osa-alueesta täydet pisteet!

Tämä Kalevala on monen tekijän summa. Se on yhteistuotanto ÅST:n, Novia AMK:n ja Turun AMK:n kanssa. Lavalla nähdään musiikkiteatteria yhdistettynä nukketeatteriin huikealla tavalla. Katsominen ja kuunteleminen on suuri nautinto. Robert Kock on säveltänyt monimuotoisen musiikin, jonka 21-päinen esiintyjäjoukko ja loistava bändi loihtivat meille. Tätä haluaisin kuulla lisää, saisikohan musat johkin suoratoistopalveluun tai tallenteelle? Ja pitää mainita vielä laulujen lyriikat tehnyt Tobias Zilliacus - aika hyvin ne toimivat ruotsiksi (se mitä ymmärsin), mutta myös käännettyinä suomeen. Sivukatsomoiden tekstitys näkyy muuten paremmin, siinä näyttämön yläpuolella oleva ei toimi kovin hyvin, kun salissa on valoja.

Upea bändinelikko Sara Puljulan johdolla hoiteli soitot lavan takaosassa, mutta kuitenkin näkösällä. Onneksi heitä ei oltu kätketty mihinkään lattian alle tai verhojen taakse. Sopivasti perinnesoittimia ja varsinkin tottakai kanteletta  - extrakiitos Senni Valtoselle näistä erikoisemmista soittimista, Sini Palokangas ja Mirva Tarvainen täydensivät kvartetin. Muuntaumiskykyinen porukka, ja svengaava! Välillä instumentteihin tarttuivat myös näyttelijät. Syntisen kuuloinen jazz kuvasi hyvin viettelevää Lemminkäistä ja huilu säesti tämän vokottelua. Ja kun tulisotaanlähdön aika, niin rummuthan siellä pärisivät. Joo, osittain turvallinen ratkaisu, mutta silti niin raikasta!

Tunnelmat vaihtuivat iloisista ja riehakkaista niin koskettaviin etten todellakaan ole ainoa joka pyyhki silmiään. Välillä tuntui kuin pakahtuisin ja hetkittäin ihan oikeasti pelkäsin että purskahdan hysteeriseen ulvontaan. Tämä esitys pujahtaa tunteisiini ensimmäisistä minuuteista alkaen, enkä muista että mikään olisi vaikuttanut näin järisyttävän syvältä koskaan. Tai ainakin kerran vuodessa-tasolla.

Vaikka Kalevala nyt ei täysin tuntematon teos olekaan, ja siitä on nähnyt erilaisia versioita lavallakin, niin ensimmäistä kertaa tarinat nivoutuvat yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Minä ymmärrän! Minä samaistun. Tutut hahmot Joukaisesta Ainoon, Lemminkäisen äidistä Seppä Ilmariseen ja Louhesta Kullervoon ja Marjattaan heräävät eloon, muuttuvat lihaksi ja vereksi. Ymmärrän heidän motiivejaan, ymmärrän heidän kohtalonsa. Koin valaistumisen katsoessani ÅST:n Kalevalaa, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja lisäksi tavoitin jotain myös siitä magiasta mitä JRR Tolkien on mahtanut kokea ottaessaan vaikutteita Kalevalasta omiin mytologioihinsa.

      

Esitys on jaettu viiteen näytökseen, sekä näyttämön edustalla tapahtuviin prologiin ja epilogiin. Katsojia osallistetaan sopivasti, esiintyjien rantautuessa katsomoon. Ei, kukaan ei joudu lavalle tms. Salissa vallitsee lämmin ja myötämielinen tunnelma; en voi kuvitella ketään joka ei olisi vaikuttunut ja liikuttunut. Olemme kaikki kokemassa tätä yhdessä.

Visuaalisesti Kalevala on todella hieno. Valkeaa ja puhdasta, viatonta, jota käytetään sitten kaikessa hyväksi. Lavastuksena on kallistettu taso, jota kiipeillään ja josta tarvittaessa pyöriikin yksi osa irtonaisena. Katsojan mielikuvitus on nyt valttia. Sampo on kullanvärinen kehikko, ja nukketeatterin keinoin luodaan niin linnut kuin muutkin. Heidi Wikar on luonut lavastuksen lisäksi myös häikäisevän hienot puvut. Upeat ja moneen muuntuvat valkoiset, ja mustat, asut mahdollistavat monenlaiset liikkeet. Antti Niitemaan valot tukevat graafisen yksinkertaista visualisointia. Kaikki on valoisaa ja vaaleaa, kunnes ei enää ole.

Kaunis graafinen ilme ja visuaalisuus toteutui myös käsiohjelmassa.

Yksi esityksen hienoimmista asioista olivat nerokkaat nuket. Heini Maarasen suunnittelemat oliot olivat uniikkeja ja vähän "mistä sattuu" (toki tarkkaan mietitty) materiaaleista koostettuja. Harjat ja nahkatakki luo Lemminkäisen, ja taiteltu pakkauspahvi Väinämöisen. Ämpäripäinen, pahvirulla-Joukahainen kirjaimellisesti hajoaa palasiksi Väinämöisen laulaessa sitä suohon. Ja tokihan tässä kilpalaulantana on rap/hiphop! Nenäliinasta tulee Aino, ja lisäksi näemme hellyyttävät metsäneläimet, erityisesti pupun. Kantelekin muistuttaa hauesta pyrstönsä kanssa uidessaan. Upeat peruukkipäiset "mopit" taipuivat upeasti Lemminkäisen vieteltäviksi. Käsittämättömän upeasti nuket heräävät eloon ja henkiin, taitavien nukettajien ansiosta. Päähenkilöitä oli kaksin verroin, eli ihmisen esittämä ja sitten tämä alterego-nukke. Todella toimiva ratkaisu. Nuketusta on kouluttanut Ari Ahlholm, ja hienosti on oppi mennyt perille.

Upeat esiintyjät olivat kyllä niin suvereeneja ja ihania, että itku tuli jo siitäkin. Sofia Törnqvistin jämerä Ilmarinen nahkaessussaan ja kumisaappaissaan, Sonia Hagan flirttaileva Lemminkäinen, Heini Haapaniemi leuhkivana Lemminkäisenä, Heli Lyytikäinen Väinämöisen tamineissa, ja yksi suosikeistani eli Kullervon traaginen hahmo Reetta Moilasen tulkitsemana. Ja sitten upean pelottava Louhi (Saara Lehtonen) viikatteineen, raikas Aino (Jahorina Kolppanen) ja puolukkaposkinen Marjatta (Julia Högnabba-Lewis). Ja ihan pakko mainita vielä surumielinen, mutta vahva Lemminkäisen äiti (Monica Nyman) joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonelan virrasta. Marjatan tarina oli minulle näistä vierain - häntä ei tainnut Gallen-Kallela ikuistaa maalauksiinsa?

Ihan jokainen esiintyjä oli nainen paikallaan. Ja kyllä, luit aivan oikein. Ainuttakaan miesoletettua ei lavalla nähty, ja sujuvasti nämä myyttiset ja alkuvoimaiset äijät lavalle silti loihdittiin. Lisää tämmöistä!

Esityksessä on paljon kohtauksia mitkä piirtyivät ikuisesti verkkokalvoilleni ja sydämeeni. Ilmarisen takoma ihmeellinen kulmikas kultanainen tanssimassa, aurinko ja kuu laulamassa, pieni mehiläinen auttamassa Lemminkäisen äitiä, Sammon taonta pahviputkilla, väliajan päättävät Ilmarisen ja Pohjan neidon hääjuhlat tanssivine pareineen, Kalervoisen ja Untamon sukuriidat saksien kanssa ja koko se saksikuvasto (ja siniset polvisukat) Kullervon tarinassa. Ja lehmät!! Ja kaiken täyttävät punaiset pallot. Tyrmäävää!

Tarpeetonta varmaan enää sanoakaan että menkää katsomaan tämä esitys.

Kalevala oli täynnä kaunista katsomista ja koettavaa, koko kolmetuntisen ajaksi. Väliajalla kannattaa tutustua teatterin aulatiloissa hienoon Kalevalan inspiroimaan taidenäyttelyyn. Ja ottaa selfie punaisten puolukoiden kera... niinkuin ylläolevassa kuvassa joku hullu bloggaaja. ÅST:n Kalevala on esitys mikä saa katsojan yksinkertaisesti haltioituneeksi, ja herättää halun nähdä tämä heti uudestaan. Joukkovoima lavalla sai aikaan vahvan kokemuksen. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Kiitos.


Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sommarboken / Lilla Teatern, Helsingin kaupunginteatteri 19.4.2018

Ja taas kerran löydän itseni katsomasta ruotsinkielistä esitystä. Onneksi on Thea-sovellus, millä matkapuhelimestaan voi seurata tekstitystä, muita katsojia häiritsemättä. Mutta koska en ajoissa, eli lämpiön puolella, avannut sovellusta eikä minulla siten ollut salasanaa (se olisi ollut lämpiön seinällä) niin ensimmäinen näytös meni ilman tekstitystä. Ummikkona. Tämän Tove Janssonin kirjan lukemisesta on aikaa, useampi vuosikymmenkin jopa, mutta ei teksti onneksi niin hankalaa ollut. Jos nyt sana sieltä ja toinen täältä menikin ohi, niin kokonaisuuden ymmärtäminen säilyi hyvin.

Pipsa Lonka on dramatisoinut ja Jakob Höglund ohjannut Helsingin kaupunginteatterille (tai siis Lilla Teaternille) tämän Janssonin aikuiskirjojen helmen. Sommarboken eli Kesäkirja kertoo lämpimästi ja hyvin sympaattisesti isoäidin ja lapsenlapsen yhteisistä kesäpäivistä saaressa. Pieniä, ja vähän suurempiakin seikkailuita, rentoa yhdessäoloa, hupsuttelua, suuria tunteita ja isoa draamaakin hetkittäin. Jessica Grabowsky on hurmaava Sophia, elämännälkäinen ja mielikuvitusrikas tyttönen. Välillä tämä kyllästyy pitkiin kesäpäiviin, mutta onneksi saari tarjoaa loppumattomiin uusia elämyksiä ja kokemuksia. Useimmissa näissä elämyksissä elämää nähnyt isoäiti (Sue Lemström) on mukana. Ilkikurisuutta ja nokkeluutta pursuaa myös tämä mummo. Vaikka välillä tarvitsee huilatakin, eikä ihan kaikissa lapsen kotkotuksissa mukana ehkä pysykään. Näyttelijätyö on kummaltakin upeaa. Grabowsky on raikas, elastinen, musikaalinen, iloa ja suuria tunteita pirskahteleva Sophia. Ilmeet ja eleet ovat justiinsa nappiin ja mä kyllä katselen tätä näyttelemisen taitoa ihan missä roolissa hyvänsä. Lemström on astetta hillitympi. Eletty elämä näkyy kasvoilta, mutta silmissä on ihana pilke. Kujeileva mummi on erittäin sympaattinen.

Eikä kahta ilman kolmatta. Sommarboken on esitys missä äänisuunnittelu ja liveäänet ovat niin iso osa esitystä, että niitä lavalla loihtiva Hanna Mikander on täysipainoisesti kolmas esiintyjä. Hän liihottaa höyhenenkevyesti paikasta toiseen ja tuottaa ääniä itse ja myös mitä eriskummallisimmilla kapineilla. Äänisuunnittelusta täysi kymppi ja kaikki alan palkinnot kaupan päälle. Tässä on jo enemmän kuin elokuvien foley-artisti, koska Mikander on mukana lavalla koko esityksen ajan, osallistuen jo muuhunkin toimintaan kuin pelkästään äänten tuottamiseen. Tuulen kohinat ja suhinat, meren äänet ja loiskahdukset, linnun siipien läpsinä, huuliharpulla säestys, veivattavalla reikänauhaisella soittorasialla (tämmöiselle on kyllä varmaan joku nimikin?) tehdyt äänet. Kaikki sujuu. Täydellinen yhteispeli ja synkronointi näyttelijäkaksikon kanssa. Välillä nauhoitetaan jotain tuotettuja ääniä, joita sitten vedetään loopilla ja loihditaan uusia ääniä siihen päälle.

Miten ihanaa nähdä isoäidin heittäytyminen täysillä tytön viihdyttämiseen. Välillä huilia ja sitten taas jaksaa. Sophia on kyllä hetkittäin energisuudessaan aika voimia kuluttava. Mutta sitten voidaan vetäistä vaikka Anttilan keväthuumaus (Sjösala vals). Sommarboken on myös hyvin fyysinen näytelmä, ja siitäkin hatunnosto tiimille. Kesäpäivät soljuvat eteenpäin. Välillä ukkostaa, välillä uidaan, välillä telttaillaan. Voi lapsuuden päättymättömiä kesiä!

Lavastuksena toimii sarja erikokoisia vanerilaatikoita, mitkä taipuvat moneen. Niistä tulee kivikkoinen ranta, tai mielikuvitusmetsä rautateineen ja luolineen. Mihin vain Sophian ja mummin (ja siinä samalla katsojankin) mielikuvitus taipuu. Sekä lavastuksesta että kesäisen vaaleista ja ilmavista puvuista vastaa Sven Haraldsson.

Kaikki loppuu aikanaan, myös kesä, ja tämä esitys. On aika laittaa paikat kuntoon talveksi. Talvellakin voi joku eksyä mökkiin, joten sitä varten on hyvä varautua. Kaiken on oltava valmiina myös seuraavaa kevättä varten. Samalla tavalla voi elämän ehtoopuolella laittaa paikat valmiiksi niille ketkä jäävät. Haikea loppu, mutta niinhän loput usein ovat.

Pari esitystä aikaa käydä katsomassa tämä pieni helmi! Kiitos Lilla Teatern ja koko Sommarboken-tiimi.


Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.