keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Stalin kuolee / Tampereen teatteri 26.10.2022

Tämä mainio musta komedia perustuu sarjakuvaan ja siihen pohjautuvaan loistavaan elokuvaan. Tampereen teatterin Stalin kuolee kertoo siitä mitä tapahtuu kun diktaattori (tässä tapauksessa siis Stalin) potkaisee tyhjää. Erityisesti maassa jossa kaikki tuntuu perustuvan Stalinin ja tämän kätyreiden pelkoon ja terroriin, tämän kuoleman vaikutukset lähipiirissä ovat aika mittavat. Alkaa välitön valtataistelu, selkäänpuukotus, sekoilu, lehmänkauppojen tekeminen ja hulvattoman hysteerinen käytös. Katsojat suorastaan ulvovat naurusta. Tästä ei komedia enää mustene (eikä parane), kiitos sovittaja ja ohjaaja Antti Mikkola työryhmineen.

Nimihenkilö näyttäytyy vain kuolevana/kuolleena ja aiheuttaakin monenlaista probleemaa lähipiirissään - on muuten painava vainaja! Päähenkilöksi konnagalleriasta nousee kaikkein limaisin heistä eli Berija (Jukka Leisti), jonka iljettävyys vaan korostuu mitä pidemmälle edetään. Kyllä hän varmasti olikin tosi karmiva tyyppi, ja Leisti onnistuu kyllä täydellisesti tässä. Kun hän valikoi nuoria lettipäisiä tyttöjä viihdyttämään itseään tai manipuloi muista NKP:n keskuskomitean jäseniä, niin selkäpiissä ihan karmii. Puhumattakaan miten ihmisiä vain katoaa, tai saattaapi joku ilmestyä takaisinkin haudan takaa. Herkullinen roolítyö siis! Esa Latva-Äijön Molotov on jotenkin nuupahtanut ja zombiemainen, mutta saa selkeästi hetkensä toisessa näytöksessä. Antti Mankonen loistaa mielipuolisena sotahulluna ja naisiin & viinaan menevänä Stalinin poikana ja Katriina Lilienkampf hehkuu Stalinin tyttärenä.

Silti show'n varastaa loistavan upea naiskolmikko! Myönnän että suhtauduin aavistuksen skeptisesti että mitä ihmettä, naiset tekemässä vanhojen kääkkämiesten roolit. Mutta turhaan huolestuin, nämä mimmit on rautaa! Eeva Hakulinen (Bulganin), Mari Turunen (Malenkov) ja Kirsimarja Järvinen (Hruštšov) tekevät mieleenpainuvat tulkinnat änkyrämäisistä ja persoonallisista miesjohtajista. Stalin kuolee kannattaa nähdä jo pelkästään tämän trion takia. Kaikki Stalinin paikkaa kyttäävät ovat vallanhimoisia ja vastenmielisiä. Malenkov ei osaa oikein artikuloida, Bulganin on pieni punanaamainen kääkkä ja Hruštšov ihme hännystelijä. Miten pienillä eleillä nämä roolit rakentuvat! Malenkovin muistopuhe hautajaisissa kiekumisineen on huippu!

Erikoismaininta Ville Mikkoselle marsalkka Zukovin roolista, mikä lavalletulo! Ja mitkä ansiomerkit! Lisäksi lavalla nähdään joukko Suomen teatteriopiston opiskelijoita monissa eri rooleissa.

Mikko Saastamoisen mahtipontinen ja neuvostohenkinen lavastus sopii kaikkeen kuin nenä päähän. Välillä on synkkää ja Isä Aurinkoisen kuvia ei todellakaan ole unohdettu. Mari Pajulan puvustus sitten, univormuilla pääsee aika pitkälle. Ja varsinkin kunniamerkeillä! Tuomas Vartolan valot ja varsinkin Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu täydentävät näyttämökokemuksen. Sekä musiikki että ääniefektit hykerryttävät. Erityisen iso kiitos ja kumarrus pökerryttävän hienoista maskeista, kampauksista ja peruukeista Kirsi Rintalalle!

Monta hulvatonta kohtausta, esimerkiksi Stalinin ruumiinavaus (Ville Mikkonen on mainio vapisevana ikäloppuna lääkärinä, kaikki nuoret ja pätevät Stalin on passittanut leireille) ja se kun kaikki koittavat löytää pöydän alta nappia joukkojen kutsumiseen kun ovat syrjäyttämässä Berijaa. Näytelmä on myös kumman ajankohtainen nyt Ukrainan tilanteen takia. Miten kalskahtaa se kuinka kaikki Stalinin lähipiirissä haluaisivat Amerikkaan, koska "tämä on paska maa" (siis Venäjä). 

Antti Mikkola kertoo käsiohjelmassa siitä miten hän tehdessään taustatutkimusta Saatana saapuu Moskovaan -näytelmään huomasi miten huonosti tunnemme Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Vasta nyt voimme Ukrainan tilanteen myötä puhua vapaasti asioista, ilman pelkoa miten veli venäläinen reagoi. Tämänkaltainen esitys on kerrassaan mainio kannanotto moneenkin asiaan.

Stalin kuolee tarjoilee paljon naurua, vaikka se välillä onkin hieman "saako tälle nauraa" -tyylistä. Yhtäkaikki, katsojat viihtyvät. Ja tuntuvat muuten viihtyvän näyttelijätkin. Haluan nähdä tämän uudelleen, ja onneksi esityksiä on toukokuulle 2023, niin pääsenkin!


Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 25. lokakuuta 2022

Kolme tapaa valmistaa villisorsa / Teatteri NEO & Tampereen teatteri, Liikelaituri 25.10.2022

Henrik Ibsenin Villisorsa on semmoinen näytelmä mitä en ole ennen nähnyt, enkä ole vieläkään. Sen sijaan minulla on hämärä aavistus siitä mistä se kertoo ja millaisia ihmisiä siinä on. Kiitos Teatteri NEOn ja Tampereen teatterin yhteistuotannon Kolme tapaa valmistaa villisorsa. Nimensä mukaan siinä oli työstetty kolme kohtausta näytelmästä ja toteutettu ne varsin omintakeiseen tyyliin. Tai useilla eri tavoilla. Ja ei tämä oikeastaan ollut näytelmä vaan esitysiltama. Näimme ja koimme paljon muutakin kuin Ibseniä. Kuten vaikkapa yhteisöllisyyttä, lopun lauluassosiaatio-yhteislauluhetken ja jo heti aluksi turvapaikkaharjoituksen.

Tampereen teatterista oli mukana kaksi näyttelijää (Arttu Soilumo ja Annuska Hannula) ja NEOlaisia neljä (Mari Heinilä, Ville Mäntynen, Riikka Papunen ja Atte Selin). Taitavia esiintyjiä kaikki, kullakin omat vahvuutensa lavalla. Teatteri NEO on pari vuotta vanha teatteriryhmä, jonka muodostavat pääasiassa kehitysvammaiset sekä erityistä tukea tarvitsevat näyttelijät. Todella tärkeää toimintaa ja esityksen jälkeen NEOlaisten kommentit ("superhyvä fiilis", "jännitys takana") ja leveät hymyt kertoivat omaa kieltään. 


Ekdahlin perheen lapsi Hedwig Atte Selin ja Riikka Papunen


Me katsojat istuimme kehässä ja esiintyjille oli varattu tuoleja katsomosta, taukoja varten. Esiintymispaikka Liikelaituri Tampere-taloa vastapäätä oli hieman vaikea löytää, mutta juuri sopivan kokoinen tähän tarkoitukseen. Iltamissa ei ollut kiire mihinkään, ja niin katsojilla kuin näyttelijöillä oli tilaa hengittää ja ottaa rennosti. Välillä pidettiin myös tärkeitä juomataukoja. Kutakin roolia kohti oli kaksi näyttelijää, yksi "oikea" näyttelijä ja yksi NEOlainen. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksessa näimme hienoa heittäytymistä, improvisaatiota, luovuutta ja vähän joraustakin. Taatusti erilaista. 

Todella hienosti "oikeat" näyttelijät jelppivät ja tukevat NEOlaisia jos tuli tiukka paikka. Muutenkin tunnelma ja yhteishenki oli todella lämmintä. Musiikilla oli iso osansa esitystä ja varsinkin Mari Heinilän laulu oli hienoa kuultavaa!


Ekdahlin perheen äiti Gina Arttu Soilumo ja Mari Heinilä


Minusta oli hämmästyttävää kuulla että harjoituksia oli ollut vain 10! Taitavaa ja innostunutta porukkaa. Illan päättävä yhteislauluosuus oli tosi kiva, ideana että joku vaan aloittaa satunnaisen kappaleen ja muut liittyvät mukaan. Pari säettä kunnes joku heittää uuden biisi-idean. Siinä vedettiin niin joululauluja kuin lastenlauluja, Eppuja, Dingoa ja Satumaata. Hirmuisen kiva kokemus tämäkin.


Ekdahlin perheen isä Hjelmer Ville Mäntynen ja Annuska Hannula


Lopussa sana oli vapaa ja otettiin kuvia ja kuultiin työryhmän mietteitä. Yhden esiintyjän isä käytti kauniin puheenvuoron. Oli myös kiva kuulla miten saman roolin esittäminen yhtäaikaa kahden esiintyjän voimin oli kaikille uutta ja hienoa, ammattilaisillekin.

Nähtiin siis hieman erilainen Ibsen-tulkinta tällä kertaa, mutta sydämeen jäi valtavan lämmin ja liikuttunut olo. Toivotaan pitkää ja hedelmällistä yhteistyötä näille kahdelle teatteritalolle. Kiitos tämän mahdollistajat.


Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 24. lokakuuta 2022

Extra-neitsyt evankeliumi / Tehdas Teatteri 23.10.2022

Jotenkin koko ajatus kuulostaa absurdilta: yhden miehen poliittinen esineteatteriesitys Palestiinan ja Israelin konfliktista, toteutettuna dildoilla ja muilla seksileluilla. Samaa mahtoivat miettiä rahoitusta antaneet säätiöt hakemusta lukiessaan. Mutta onneksi rahoitus onnistui, esitys valmistui, ja siitä tuli juuri tämänlainen! Ishmael Falke on ehkä paras ihminen toteuttamaan tämmöisen hieman erikoisemman esityksen, juuri tästä aiheesta. Tel Avivissa syntynyt nukketeatteriosaaja on asunut pitkään Suomessa, ja on yksi meikäläisen nukketeatteriskenen arvostetuimpia ja taitavimpia taiteilijoita. 

Grus Grus Teatterin ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Extra-neitsyt evankeliumi käy tunnissa läpi konfliktin syyt, seuraukset, todellisuuden ja historian. Hauskasti ja opettavaisesti, eikä todellakaan ryppyotsaisesti. Kyllä kymmenien dildojen puvustaminen ristiretkeläisiksi, assyrialaisiksi, mamelukeiksi, ottomaaneiksi ja mm. Napoleoniksi on vaatinut kyllä aikaa ja vaivaa, kiitos Helena Markku tästä. 

Yhdessä Falken kanssa me katsojat Tehdas Teatterin vintillä, seksikaupan lavasteissa, kuvittelemme olevamme vuoden 2000 Beetlehemissä. Sovimme yhdessä myös että hän on sinne avattavan seksikaupan myyjä. Yleisö pääsee myös osallistumaan, sillain sopivasti ja hauskasti. Serpentiinit, vappupillit, kimallehatut juhlistavat meidän nimeämän kaupan (Vihreä 69) avajaisia.  Ja sitten alkaa, se loputon asiakkaiden ramppaaminen. Vaikka haluaako kukaan heistä ostaa seksileluja? Vai onko tulijoilla poliittisia pyrkimyksiä, kenties jopa pahat mielessä? Kas kun ensimmäinen intifada sattuukin seksikaupan avajaisiin ja kaduilla kuohuu muistakin syistä kuin että seksilelut ovat saapuneet kaupunkiin.

Jarkko Forsmanin valot tukevat tapahtumia ja toimintaa, ja lopussa hieman äänitehosteiden ja muiden kanssa jännittävätkin. Valtteri Alasen äänisuunnittelu toimii myös.

Vierailevia ohjaajia on peräti kaksi: palestiinalainen nukketeatteritaiteilija Husam Abed ja israelilainen ohjaaja Idit Herman. En tiedä millainen prosessi tämä kolmen asiantuntijan kimppaohjaushomma on ollut - olisinpa ollut kärpäsenä katossa. Kannattaa muuten katsoa tämä Ylen juttu esityksestä! Siitä selviää myös miksi esitys on toteutettu nimenomaan dildoilla.

Vuosia olen koittanut ymmärtää mistä koko konfliktissa on kyse mutta vasta Extra-neitsyt evankeliumin myötä oivallan asian (tai saan ainakin jonkunlaisen aavistuksen siitä). Se on samalla hulvattoman hauska ja nokkela esitys, mutta toki myös traaginen ja surumielinenkin. Politiikkaa käsitellään eri kanteilta. Lähi-itään ei vaan ole saatu rauhaa, ei kaikkien näiden vuosienkaan aikana. Falke on mestarillinen, niin tarinankertojana kuin tunnelmanluojana, nukettamisesta puhumattakaan. Rauhankyyhky on erinomaisen hyvä vastanäyttelijä. Näemme myös jongleerausta, pääsemme laulamaan yhdessä "Tämä maa on luvattu maa" ja koemme taivaasta laskeutuvan enkelin. Viiksien avulla Falke muuntautuu seksivälinekauppiaaksi, ja taas asiaa kommentoivaksi Ishmaeliksi.

Omat tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, esityksen tunnelman mukaan. Välillä itku ei ole kaukana, välillä saa nauraa maha kippurassa ja sitten taas on karnevalistinen meininki. Tai pistää vihaksi. Harvinaislaatuista, että tunnin aikana pääsee moiselle tunteiden vuoristoradalle. 

Extra-neitsyt evankeliumi on ainutlaatuinen show, jonka loput esitykset ovat ansaitusti loppuunmyytyjä. Ei helppo aihe, ei Falkelle eikä katsojillekaan, mutta erittäin tärkeä, kiinnostava ja viihdyttävä. Ikäsuositus 18, ihan aiheesta.


Esityksen kuvat Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Lola / Lumo Company, Sorin Sirkuksen tilat 22.10.2022

Hienoa kun Tampereellekin saadaan hieman harvinaisempia sirkusvierailuita. Lumo Companyn Lola odotti usean vuoden Suomen ensi-iltaansa, ja on ehtinyt jo kiertää Isossa-Britanniassakin. Ensi-ilta oli Lontoossa jo lokakuussa 2018. Esiintymispaikka Sorin sirkus ja ohjaaja "Sorin tirehtööri" Taina Kopra sopivat molemmat hyvin tälle pienimuotoiselle duetolle. 

Muistaminen ja muistamattomuus olivat keskeiset teeman Hanna Moisalan ja Angeliki Nikolakakin duetossa. Teknisesti taitava ja erittäin koskettava tunnin mittainen esitys meni selvästi liki täyden katsomon tunteisiin. En ollut ainoa joka pyyhki silmiään, ja kellään ei ollut mikään kiire pois salista. Emme halunneet luopua maagisesta taikapiiristä mihin esitys meidät johdatti. Muistisairauden kuvaus on intensiivistä. 

Kitte Klemettilän kauniit, yksinkertaiset puvut, punaisia ja mustia, poistuvat, palaavat, vaihtuvat. Niiden rooli on muistoihin vajoavilla ja muistamattomuuden kohtauksiin joutuvilla esiintyjillä tärkeä. Ja se riipaiseva hetki kun ei osaa edes mekkoa pukea päälleen. Sydän tuntuu pakahtuvan niin monessa kohtaa. Muistin katoaminen luo myös aggressiota.

Asiat ja liikkeet tapahtuvat peilikuvina, ikään kuin menneisyys ja nykyisyys olisivat kohdakkain, vastakkain. Miten ovelasti ja luovasti menneet muistot tuodaan tärkeämmiksi kuin nykyisyys. Kaikki on harmonista ja kaunista, ja siihen seesteiseen maailmaan on tavattoman surullista lyödä säröjä arjen toiminnoista muistuttavilla lapulla. Nuorallatanssijan ja ilma-akrobaatin kuviot käyvät yksiin, välillä voidaan synkronoida kaikki. Onko toinen välillä sama nainen nuorena, vai onko hän se muisti, tai muistot nuoruudesta? Alun yhteen takertuvat hiukset ainakin sitovat naiset yhteen. Paljon erilaisia tulkintoja ja assosiaatioita vilistää mielessäni. Miten tärkeä on muistaa nimet kun muisti alkaa hiipua. 

Ville Finnilän suunnittelemat valot, ja välillä totaalinen pimeys, luovat hienosti tunnelmaa. Valoilla myös kohdennetaan katse esimerkiksi muistilappuihin. Kaunis vaihtuva musiikki ja Pekka Vesamäen äänisuunnittelu vaihtavat ajankulun nopeasti nykyisen ja menneen välille. Iloinen ja hilpeä vei lapsuuden muistoihin ja menneeseen aikaan, rauhallinen musiikki nykyhetkeen. Esitys saa oivaltamaan miten herkkä asia muisti on.

Välillä palataan huolettomaan lapsuuteen, hyppimään narua, loruilemaan ja diskojytäilemään. Kun muisti alkaa pettää oikeassa elämässä on varmaan helpompaa pujahtaa menneeseen - kun kaikki oli hyvin. Joskus narulta voi pudota, mutta elämä kantaa. Ainakin ystävän avulla. Esityksen tunnelma vaihtuu nopeasti iloisen huolettomasta ja energisestä melankoliseen ja ahdistavaankin. Narutemput ovat värikkään hauskoja. Ja kelmuun kääriytyminen jotenkin ahdistavaa.

Symmetria ja sen rikkominen toteutuu hienosti kaksittaisena nuorallakävelynä. Siinä missä toinen kävelee "normaalisti", tulee toinen maastakäsin vastaan omilla jaloillaan. Tasapaino ja harmonia vaihtuvat äkkiä kaaokseen.

Alla olevasta trailerista saa pienen vilauksen siitä miten kaunis ja monipuolinen teos Lola on.

Molemmat taiteilijat ovat sekä teknisesti taitavia ja monipuolisia että myös taiteellisesti ilmaisuvoimaisia. Näemme nuorallatanssin ja ilma-akrobatian lisäksi myös jongleerausta, naruhyppäystemppuja, rullaluistelua, ja kosolti huumoria. Aivan käsittämättömän hienon hevostelunumeron myös, missä ratsusta tuleekin lennossa ratsastaja ja päinvastoin. Tämä oli todellinen yllätysosio, joka hykerrytti pitkään. Nikolakakin soolo liinoilla on dramaattisen epätoivoinen; nämä esiintyjät kyllä heittäytyvät täysillä mukaan.

Jos Lola tulee jossain vastaan ja on mahdollisuus se nähdä, älä jätä tätä tilaisuutta väliin. Se on todella kaunis ja koskettava, tinkimättä taiteellisesta kunnianhimosta piiruakaan. Upea! Ja muista varata muutama nenäliina katsomoon.


Kuvien copyright Rauli Katajavuori.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 11. lokakuuta 2022

Something Rotten / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2022

Ah, tämä on kyllä eittämättä yksi hulvattomimpia ja hauskimpia tuoreehkoja musikaaleja mitä olen päässyt näkemään. Mainiota että toiveeni toteutui näin pian, nimittäin kun Something Rotten nähtiin Seinäjoella Törnävän kesäteatterissa kesällä 2021, niin toivoin että joku toinenkin teatteri tarttuisi siihen ja tekisi vielä ei-kesäteatteriversionkin. Ja hienoa että Lahden kaupunginteatteri toteutti tämän! 

Juonihan on ihan hömppää, mutta kaiken ytimessä on musikaali, miten se saa taiteenlajina alkunsa ja millaisia kliseitä musikaalit sisältävät. Something Rotten nauraa remakkaasti itselleen ja koko genrelle. Mikko Koivusalon ansiokas suomennos jaksaa edelleen hykerryttää, ja Ilkka Laasonen ohjaa porukkaa taiten.

Shakespearen aika oli monellakin tavalla kiinnostavaa ja isot yhteiskunnalliset kontrastit tulevat tässäkin esityksessä hyvin esiin. Meillä on hanttihommia tekevä vähävarainen veljeskaksikko, ketkä koittavat saada jalansijaa Lontoon teatterimaailmassa. Mutta kun pahuksen Shakespeare (Tuomas Korkia-aho), tuo armoitettu lyyrikko ja kansan rakastama diiva, vie aina voiton, suosion - ja naiset. Vaan ovatko kaikki hienot näytelmät ja sonetit todellakin lähtöisin hänen omasta sulkakynästään, vai alkaisiko mestarin runosuoni hieman ehtyä? Ja mistä ihmeestä voisi löytää uutta hyvää kamaa julkaistavaksi?

Retu Perä (Mikko Pörhölä) on teatterimies ja Ruune Perä (Mikael Saari) tämän runoja rustaava velipoika, joka asustaa Retun ja tämän maanläheisen Bea-vaimon (Henna Wallin) nurkissa poikamiehenä. Veljekset kehittelevät musikaalihommia hieman ehkä arveluttavinkin keinoin, Retun turvautuessa asiassa jopa Nostradamukseen (Tomi Enbuska). Vaan ei siitäkään hyvää koidu, ja kieltämättä tulevaisuuden näkeminen voi olla vähän utuista ja näinpä Omelet-musikaali jää ilahduttamaan vain meitä katsojia. Sen lisäksi haluaisin kovasti nähdä musikaalin nimeltään Musta Surma.

Oman lisänsä maukkaaseen soppaan tuovat puritaanit ja erityisesti ihastuttava Portia (Tuuli Paju) johon Ruune kirjaimellisesti törmää, sekä tämän jyrkkämielipiteinen isä Veli Jeremia (Mikko Jurkka). Värikästä sakkia täydentää myös esiintyjänurasta haaveileva rahanlainaaja Shylock (Aki Raiskio), mesenaatti Lordi Clapham  (Teemu Palosaari) ja välisoittoja lurautteleva minstreli (Miikka Wallin). Ja sitten on vielä loistava 12-henkinen ensemble joka taipuu moneen, ennenkaikkea näyttäviin joukkokohtauksiin. Jyri Numminen on laatinut niihin lennokkaat koreografiat; erityisesti steppinumerot sykähdyttivät sydänalaa.

Näyttelijäjoukko tekee tasaisen varmaa työtä. Erityisesti Aki Raiskio teatteriin intohimoisesti suhtautuvana Shylockina iskee, samoin Mikko Jurkan kiihkoisa kirkonmies. Henna Wallinilla oli mukavasti lavakarismaa ja lauluääntä ja Mikael Saari on oivallinen hieman neuroottisena runosieluna.

Sari Suomisen värikylläinen, kekseliäs ja ajan henkeä kunnioittava puvustus on silmäkarkkia ja erilaisia pukuja kyllä nähdään valtava määrä. Erityisesti lordi Claphamin pinkki röyhelöpuku jäi mieleen. Ei kaikki toki pelkkää brokadia ja samettia ole, mutta rahvaankin rytkyt ovat pieteetillä suunniteltuja. Pekka Korpiniityn lavaste-elementit liikkuvat näppärästi ja luovat hyvin autenttisen Lontoo-tunnelman, pienellä Broadway-twistillä.

Something Rotten on erityisen hauska jos on musikaalien ja/tai Shakespearen ystävä (ja tietää tämän tuotannostakin jotain). Bongattavaa nimittäin löytyy. Musiikki on monipuolista ja tyylisuuntia laidasta laitaan edustavaa. Kyllä nämä biisit jäävät jopa päähän soimaan. Moitittavaa löydän paikoitellen heikosta miksauksesta/äänentoistosta, koska sanoista sai paikoitellen aika huonosti selkoa.

Kyllä nyt kannattaa siis piipahtaa Lahdessa nauttimassa. Svengiä ja silmäkarkkia koko rahalla!


Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 8. lokakuuta 2022

Jumalainen näytelmä / Espoon teatteri 7.10.2022

Kulttuurin monitoimimies Juha Hurme jatkaa sivistävää polkuaan suomalaisten (hieman jo unohdettujen) suurmiesten parissa. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet Daniel Juslenius (Suomalaisten puolustus -niminen näytelmä vuodelta 2013, jonka harmikseni missasin), D.E.D. Europaeus (Europaeus 2014), Jaakko Juteini (Maailmankaikkeus 2015). Tämän alkuperäisen trilogian jälkeen on käsitelty Ilmari Rantamala/Algot Untola/Maiju Lassila (Harhama 2020) ja nyt sitten Valter Juva (Juvelius) tässä Espoon kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä -teoksessa. Sen lisäksi että Juveliuksen monivaiheinen elämä kiinnostaa, niin kyllä tekijäjoukkokin oli vakuuttavaa.

Vaan valitettevasti jouduin hieman pettymään. Aineksia oli vaikka mihin, ja aikamoinen runsaudensarvi Jumalainen näytelmä olikin. Lavalla musisoitiin (siitä aina iso plussa), kohellettiin, sählättiin, juostiin ja meuhkattiin niin että katsomossakin tuli hiki. Punainen lanka oli ainakin hetkittäin kadoksissa. Siis joo, Juveliuksen elämän käänteitä tässä puidaan, ensimmäisessä kohtauksessa hänen väitöstilaisuudessa ja toisessa ollaan Liitonarkun kaivauksilla Jerusalemissa. Hurmemaiseen tapaan kielellä leikittely ja paikoin jopa ilotulittelu on runsasta. Samalla kun opimme Juveliuksen elämästä, sivuutamme paljon muitakin asioita kuten teologiaa ja filosofiaa, runo-oppia ja uskontoa. 

Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kääntäjä, kirjailija, maanmittari, harrastaja-arkeologi, työväenopiston johtaja ja näitä hänen monia ammattejaan ruoditaan esityksessäkin. Juveliuksen (Eetu Känkänen) väitöstilaisuudessa hänen ansioitunut maanmittari-isänsä (Antti Laukkarinen) riehuu ja rellestää kännissä, vaatien poikaansa jatkamaan maanmittarihommia ja unohtamaan kirjailijahöpsötykset. Laukkarisen tulkinta on hersyvä ja hulvaton, kaikessa yliampuvuudessaankin ihana. Vieraina juhlissa ovat myös Eino Leino (Roosa Söderholm) ja tämän rakastettu L. Onerva (Enni Ojutkangas) sekä Kasimir Leino (Tomi Alatalo). Välillä lauletaan Juveliuksen sanoittama Karjalan kunnailla, sitten seurataan lisää pappa-Juveliuksen sekoilua ja sisko-Esterin (Cécile Orblin) jeesustelua. Ihan viihdyttävää mutta kovin sekavaa. Nauratti pappa-Juveliuksen kommentti "teatteri on maailman turhinta touhua" - joskus siltä todellakin vaikuttaa.

Toisessa näytöksessä oli lavalle luotu hieno illuusio jerusalemilaisesta hotellihuoneesta 1900-luvun alusta. Erityisesti pitää kehua Jarkko Lievosen valosuunnittelua tässäkin. Valo siivilöityy huoneeseen ristikkoikkunoiden välistä, tunnelma on kellertävän unenomainen, suorastaan helteinen. Iso tuuletin pyörii laiskasti katossa korostaen lämpöä ja pysähtyneisyyttä. Raisa Kilpeläisen lavastus ja pukusuunnittelu on vaaleaa, khakia, itämaista.

Juveliuksen kokoama kaivuusyndikaatti rakoilee ja ihmekös tuo kun mukana on suorastaan sirkusmainen kavalkadi ihmisiä. Juveliusten sisarusten mukana näemme brittiläisjäykän operatiivisen johtajan (Söderholm), mystisen dominikaanimunkin joka on se varsinainen asiantuntija (Ojutkangas), paikallisen virkamiehen ja kaivaushommien valvojan (Alatalo) ja vielä saksalaisen selvännäkijänkin (Laukkarinen). Juvelius itse jatkaa Faustin suomentamista ja kaikki kriiseilevät, kuka mistäkin syystä. Ja Liitonarkkua ei vaan löydy. Selkkausta ei voida välttää vaikka kuinka aamuvoimistelisi arjalaiseen tyyliin.

Esityksessä oli paljon hyvää (mm. musiikit, joista iso kiitos Iida Savolaiselle, näyttelijäntyö, rento ote, valosuunnittelu) mutta silti se oli omituisen kiireinen antaen hätäisen ja keskeneräisen vaikutelman. Välillä meno äityi komediashow-kohellukseksi (monelle muullekin on tullut mieleen Indiana Jones-elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Monty Python -ryhmän meno) ja välillä taas puhuttiin sekavia. Suosittelen lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Juveliuksen seikkailuista liitonarkin kanssa! Se inspiroi vahvasti myös Hurmetta tämän näytelmän kirjoittamisessa.

Erityiskiitos Espoon kaupunginteatterille suussasulavista mantelicroissanteista!


Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 4. lokakuuta 2022

Tritonus / Kansallisteatteri 1.10.2022

Tykkäsin kovasti kahdesta aiemmasta Kjell Westön kirjan teatterisovituksesta Kansallisteatterissa. Kangastus 38 vuonna 2017 ja Rikinkeltainen taivas vuonna 2019. Toisessa tapauksessa olin lukenut kirjan ennakkoon, ja toisessa en. Kolmas Westö-teatterisovitus Tritonus toteutettiin myös Kansallisteatterissa, ja pitihän sekin käydä katsastamassa. 

Michael Baranin dramatisoima ja Johanna Freundlichin ohjaama Tritonus nähtiin Vallilan näyttämöllä ja kesto oli piirun vajaa 3 tuntia (hieman liian pitkä). Kirjaa en ole lukenut, mutta seuralainen oli, ja tiivisti minulle väliajalla ja esityksen jälkeen olennaisia eroja. En tiedä olisiko kirjan lukeminen ollut etu vai haitta, ainakin syventänyt ja selkeyttänyt asioita, ehkä. Nyt ei ollut ennakkoajatuksia joten puhdas pöytä siinä mielessä. 

Kun tarinan päähenkilöt ovat molemmat syvällä musiikissa, on aivan mahtavaa että musiikki on niin isossa roolissa lavallakin! Oman uransa, taitelijuutensa ja vanhenemisensa kanssa kamppaileva kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja kantri/rockhenkisen harrastelijacoverbändin nokkamies sekä koulukuraattori Reidar Lindell (Timo Tuominen) kohtaavat, kun kapellimestarille valmistuu miljoonalukaali Lindellin naapuriin pienelle paikkakunnalle. Miehistä paljastuu monenlaista, historian solmuja auotaan, naisasiatkin käsitellään. Samalla tutustumme muihin kyläläisiin ja varsinkin Branderin bändikavereihin.

Tarina on polveileva ja rönsyilevä, ja kaiken keskipisteessä on pinnalta katsottuna kahden hyvin erilaisen miehen syventyvä ystävyys. Aikaa kuluu, asiat muuttuvat. Tritonus on myös tarina erilaisuudesta ja toisten hyväksynnästä, me-hengestä ja sen ulkopuolelle jäämisestä. Vähän ärsyttää kun Lindell on niin kiltti ja ammattinsa marinoima että kaikki ihmiset tuntuvat kaatavan ongelmansa hänen päälleen. Ehkä tämä on terapeuttien ongelma muutenkin.

Näytelmä on aika fragmentaarinen, paljon lyhyitä kohtauksia. Välillä ne nivoutuvat yhteen paremmin, välillä huonommin. Sellaista yhtenäistä soljuvaa tarinaa ei nähdä ja tämä on kirjaa lukemattomalle katsojalle välillä hieman haasteellista. Väliajalla kuultujen kommenttien perusteella sanoisin että valtaosa katsojista oli lukenut kirjansa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että kirjasta (tai jostain muusta) dramatisoidun näytelmän pitäisi toimia myös niille katsojille joille lähtöteos ei ole tuttu. Toimiihan Tritonus, mutta ei ihan aina.

Esityksen parasta antia oli musisointi. Ja koska Vallilan näyttämö on aika intiimi, niin välillä tuli tunnelma että olisi ollut keikalla, jota teatteriesitys vähän häiritsi. Lahjakas bändi veteli hienoja sovituksia niin Neil Youngilta kuin The Waterboysiltakin, ja monelta muulta (biisilista olisi ollut kiva lisä käsiohjelmassa). Aina jaksan ihailla monilahjakkaita näyttelijöitä, nytkin musiikkihommat sujuvat mallikkaasti. Musiikki on läsnä lavalla muutenkin kuin soittaessa. Miehet puhuvat paljon Mahlerista, Sibeliuksesta, klassisen musiikin asioista muutenkin. Molemmat yllättyvät toisen tietäessä asioita muustakin musiikkigenrestä kuin omastaan.

Näyttelijät ovat kaikki hyviä. Vaikka tämä pitkälti kahden miehen show onkin, on siellä paljon tärkeitä pienempiä roolitöitä. Maria Kuusluomalla on tärkeä rooli katkeroituneena naisena, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä. Annika Poijärvi on hieno tulkitsija sekä roolityönsä on sydämellinen ja lämmin. Timo Tuominen on ollut isossa roolissa mukana kaikissa Westön dramatisoinneissa, ja tekee taas hienon työn lavalla. Janne Reinikainen on mies paikallaan jäykkänä kapellimestarina

Niin bändin kuin muidenkin kyläläisten tarinat, elämänkohtalot ja keskinäiset suhteet on näytelmässä toinen tärkeä asia. Mukaan mahtuu monenlaista, niin iloja kuin surujakin. Työasiat ja henkilökohtaisuudet kietoutuvat yhteen, niin kuin monesti pienillä paikkakunnilla. Tiivis kyläyhteisö on täynnä ristiriitaisuuksia. Lindell joutuu selvittelemään yhden oppilaansa asioita liiankin syvällisesti. Musiikillisesti lahjakas (ja muutenkin fiksu) Jonas (Aleksi Holkko) on ajautunut äärioikeistolaiseen toimintaan. Pikkuhiljaa tästäkin tarinasta kuoriutuu lisää kerroksia. Muutos on mahdollista, kaikkien osalta.  

Katri Rentto on suunnitellut kaksitahoisen lavastuksen. Vasemmassa reunassa on Lindellin rustiikkinen talo, vanhoine kalusteineen ja puupintoineen. Ja oikealla Branderin ultramoderni valkoinen lukaali. Väliin jää runsasti tílaa musisoinnille. Ninja Pasasen pukusuunnittelu on oikein onnistunutta. Naapurien erilaisuutta kuvastetaan hyvin asuvalinnoilla. Siinä missä Lindell pukeutuu rennosti farkkuihin, buutseihin ja ruutupaitoihin, on kapellimestarilla siistit ja laadukkaat, hieman jäykän oloiset vaatteet. Nämä miehet ovat rikki, ja sitä mukaa kun Brander alkaa rentoutumaan ja saamaan jotain otetta elämästään, alkavat hänen vaatteensakin muuttua rennommiksi. 

On jotenkin lohdullista että kaikista murheista huolimatta ihmisen on mahdollista kasvaa ja kehittyä, tulla paremmaksi, inhimillisemäksi. Se nähdään tässäkin esityksessä monen hahmon kohdalla. Ylisuorittajakin voi oppia rennommaksi. Menneestä voi päästää irti, sitä kuitenkaan unohtamatta. Syvissä vesissä uidaan, mutta lopuksi katsojalle jää kuitenkin hieman toiveikas olo. Bonusta siitä että käsiohjelmassa on lainauksia eri kapellimestareilta. Tritonus on hyvää perusteatteria kotimaisen draaman ystäville. 


Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.