Kulttuurin monitoimimies Juha Hurme jatkaa sivistävää polkuaan suomalaisten (hieman jo unohdettujen) suurmiesten parissa. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet Daniel Juslenius (Suomalaisten puolustus -niminen näytelmä vuodelta 2013, jonka harmikseni missasin), D.E.D. Europaeus (Europaeus 2014), Jaakko Juteini (Maailmankaikkeus 2015). Tämän alkuperäisen trilogian jälkeen on käsitelty Ilmari Rantamala/Algot Untola/Maiju Lassila (Harhama 2020) ja nyt sitten Valter Juva (Juvelius) tässä Espoon kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä -teoksessa. Sen lisäksi että Juveliuksen monivaiheinen elämä kiinnostaa, niin kyllä tekijäjoukkokin oli vakuuttavaa.
Vaan valitettevasti jouduin hieman pettymään. Aineksia oli vaikka mihin, ja aikamoinen runsaudensarvi Jumalainen näytelmä olikin. Lavalla musisoitiin (siitä aina iso plussa), kohellettiin, sählättiin, juostiin ja meuhkattiin niin että katsomossakin tuli hiki. Punainen lanka oli ainakin hetkittäin kadoksissa. Siis joo, Juveliuksen elämän käänteitä tässä puidaan, ensimmäisessä kohtauksessa hänen väitöstilaisuudessa ja toisessa ollaan Liitonarkun kaivauksilla Jerusalemissa. Hurmemaiseen tapaan kielellä leikittely ja paikoin jopa ilotulittelu on runsasta. Samalla kun opimme Juveliuksen elämästä, sivuutamme paljon muitakin asioita kuten teologiaa ja filosofiaa, runo-oppia ja uskontoa.
Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kääntäjä, kirjailija, maanmittari, harrastaja-arkeologi, työväenopiston johtaja ja näitä hänen monia ammattejaan ruoditaan esityksessäkin. Juveliuksen (Eetu Känkänen) väitöstilaisuudessa hänen ansioitunut maanmittari-isänsä (Antti Laukkarinen) riehuu ja rellestää kännissä, vaatien poikaansa jatkamaan maanmittarihommia ja unohtamaan kirjailijahöpsötykset. Laukkarisen tulkinta on hersyvä ja hulvaton, kaikessa yliampuvuudessaankin ihana. Vieraina juhlissa ovat myös Eino Leino (Roosa Söderholm) ja tämän rakastettu L. Onerva (Enni Ojutkangas) sekä Kasimir Leino (Tomi Alatalo). Välillä lauletaan Juveliuksen sanoittama Karjalan kunnailla, sitten seurataan lisää pappa-Juveliuksen sekoilua ja sisko-Esterin (Cécile Orblin) jeesustelua. Ihan viihdyttävää mutta kovin sekavaa. Nauratti pappa-Juveliuksen kommentti "teatteri on maailman turhinta touhua" - joskus siltä todellakin vaikuttaa.
Toisessa näytöksessä oli lavalle luotu hieno illuusio jerusalemilaisesta hotellihuoneesta 1900-luvun alusta. Erityisesti pitää kehua Jarkko Lievosen valosuunnittelua tässäkin. Valo siivilöityy huoneeseen ristikkoikkunoiden välistä, tunnelma on kellertävän unenomainen, suorastaan helteinen. Iso tuuletin pyörii laiskasti katossa korostaen lämpöä ja pysähtyneisyyttä. Raisa Kilpeläisen lavastus ja pukusuunnittelu on vaaleaa, khakia, itämaista.
Juveliuksen kokoama kaivuusyndikaatti rakoilee ja ihmekös tuo kun mukana on suorastaan sirkusmainen kavalkadi ihmisiä. Juveliusten sisarusten mukana näemme brittiläisjäykän operatiivisen johtajan (Söderholm), mystisen dominikaanimunkin joka on se varsinainen asiantuntija (Ojutkangas), paikallisen virkamiehen ja kaivaushommien valvojan (Alatalo) ja vielä saksalaisen selvännäkijänkin (Laukkarinen). Juvelius itse jatkaa Faustin suomentamista ja kaikki kriiseilevät, kuka mistäkin syystä. Ja Liitonarkkua ei vaan löydy. Selkkausta ei voida välttää vaikka kuinka aamuvoimistelisi arjalaiseen tyyliin.
Esityksessä oli paljon hyvää (mm. musiikit, joista iso kiitos Iida Savolaiselle, näyttelijäntyö, rento ote, valosuunnittelu) mutta silti se oli omituisen kiireinen antaen hätäisen ja keskeneräisen vaikutelman. Välillä meno äityi komediashow-kohellukseksi (monelle muullekin on tullut mieleen Indiana Jones-elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Monty Python -ryhmän meno) ja välillä taas puhuttiin sekavia. Suosittelen lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Juveliuksen seikkailuista liitonarkin kanssa! Se inspiroi vahvasti myös Hurmetta tämän näytelmän kirjoittamisessa.
Erityiskiitos Espoon kaupunginteatterille suussasulavista mantelicroissanteista!
Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti