maanantai 9. marraskuuta 2026

Prologi X / Tanssiteatteri MD 7.11.2026

Tanssiteatteri MD viettää ensi vuonna kolmikymppisiään, mutta jo tänä vuonna tanssija Ville Oinonen juhlistaa kaksikymmenvuotistaiteilijajuhlaansa. Juhlateoksena on hänen soolonsa Prologi X. On hienoa että Oinonen on palannut juhlistamaan taivaltaan juuri MD:lle, missä hän aloitti tanssijan ammattiuransa.

 
Mari Rosendahlin koreografioima Prologi X alkaa ilmapallokimpusta ja karusellimusiikista, ja ajatukseni lentävät Linnanmäelle ja sirkustelttoihin. Ja sitä kautta esiintyjiin.

Niin tanssija kuin sirkustaiteilija joutuu joka kerta astumaan katsojien eteen uudelleen. Ja aina niiden uusien katsojien tutkittavaksi ja tulkittavaksi. Jokainen teos on aina uusi matka, vaikka tietynlainen syklisyys esiintyjän elämässä toistuukin. Mutta et voi astua kahta kertaa samaan, vaan aina mennään eteenpäin. Ja joka kerta on annettava kaikkensa ja tehtävä parhaansa.


Prologi X:n yksi iso inspiraation lähde on Arto Lapin runo Takkuturkkinen.

Kun ei voi
astua kahta kertaa samaan,
on tehtävä kaikkensa
hetken pisarassa,
herättävä kirkkauteen,
oltava takkuturkkinen untuvikko,
täysi ja ikuinen
sekunnin murto-osassa
tai vähemmässä.

(Korallimieli, Enostone, 2022)

Runoa kuullaan myös teoksessa. Erityisesti tuo alku, kun ei voi astua kahta kertaa samaan, jää kaikumaan päähäni. Kaunis teksti.


 

Katsomo sijaitsee lavalla, ja pääsemme todella lähelle esitystä. Olen nähnyt Oinosta vuosien varrella monessa teoksessa ja hän on todella läsnäoleva tanssija. Nytkin hän ottaa tiivistä katsekontaktia yleisöön ja tulee aika liki. Ihmeellisen hulmuavassa valkoisen kiiltävässä asussaan (Mari Rosendahl vastaa myös pukusuunnittelusta) hän liikkuu, välillä höyhenenkevyesti ja välillä kantapäitä tömistäen. Välillä olen näkevinäni hoviniiauksia, välillä itämaisia kamppailulajeja, välillä klovnimaista sirkusmenoa. 

Hetkittäin Oinonen konttaa ja kierii avaruushenkisen kosketinmusiikin säestyksellä. Potkujen kanssa mennään karaten ja kamppailulajien maailmaan. Pidin myös siitä että kauniin puvun kanssa oli paljaat jalat.

Henri Puolitaival on suunnitellut äänet ja musiikin, joka onkin varsin monipuolista. Liike nivoutuu yhteen musiikin ja äänten kanssa. Tanssija luo itse myös ääniä, sekä sanoja että hönkimistä (tosin mikrofoni taisi hajota kesken kaiken meidän esityksessä?), ehkä ranskaakin. Hetkittäin musiikki ja tanssi ovat epäsynkassa mutta sekin toimii.

Sari Mayerin valosuunnittelu on kaunista, ja varsinkin pimeyden hyödyntäminen toimii mainiosti. Valonheittimet luovat mielenkiintoisia varjoja. Heikki Järvisen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvan. Pyörivä ratas on hypnoottinen. Esityksessä on mukana myös valkoinen torso, jota sekä puetaan päälle että käytetään. Hiljainen ja mukautuva partneri.

Kaiken kaikkiaan ihana 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan intensiteetillään. Seuraan Oinosen uraa myös seuraavat 20 vuotta. Esitykset jatkuvat tammikuussa neljä kertaa eli silloin kannattaa mennä Tanssiteatteri MD:lle.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.

perjantai 6. marraskuuta 2026

Ikuinen uni / Tampereen teatteri 5.11.2026

Kuten kaikki blogini lukijat tietävät, Tampereen teatterin näyttelijä Arttu Ratinen on yksi mun lemppareitani teatterin saralla. Joten kun tuli tieto että hän tekee oman lauluillan Lämpiönäyttämöllä (ent. teatteriravintola Kivi) niin ilman muutahan se piti mennä kokemaan. Ja miten ihana, lämminhenkinen ja kaunis ilta tuo olikaan!

Taustavoimiksi Arttu oli saanut pianisti Arto Piispasen ja kitaraan Juha Juntun. Miehet säestivät taidolla ja tunteella, ja Juha nähtiin lopussa laulamassakin Chydeniuksen Sikojen rakkaus -biisissä. Kaj Chydenius niin, oli muutenkin pääosassa illan aikana. Arttu luki hänen kirjeitään, sillä Chydenius oli luvannut säveltää espanjalaisen runoilija Lorcan tekstejä Artulle tämän lopputyötä varten. 

Lorcan laajaan runoteokseen Valituslaulu Ignacio Sánchez Mejíasin kuoleman johdosta perustuvissa lauluissa oli kaihomielinen sävy. Nuorena kuolleen härkätaistelijan muistolle tehdyt runot olivat pitkiä ja polveilevia, ja jostain syystä näitä lauluja ei ole levytetty. Ehkäpä Arttu voisi tämän paikata?

Chydeniukselta kuultiin paljon muutakin, esimerkiksi hieno sovitus kauniista Jos rakastat -kappaleesta. Laulu rakastamisen vaikeudesta sisälsi Arton hienon pianosoolon. Laulujen välissä Arttu jutusteli ja tarinoi, puhui rakkaudesta ja elämästä. Myös Turritopsis dohrnii -meduusasta joka on käytännössä kuolematon. Lisäksi saimme kuulla listauksen mitä hän haluaa vielä tässä elämässä tehdä. Kohtaus karhun kanssa Mutalan mökkireissulla johdatti meidät Tyttö ja tanssiva karhu -lauluun. Saimme myös Natalian, mikä on minusta yksi hienoimpia Chydenius-biisejä.

Minusta oli Artulta osuvasti sanottu, että siinä missä näyttelijä lavalla on aina jossain roolissa repliikkien ja roolivaatteiden takana piilossa, niin tämmöisessä illanvietossa sitä on omana itsenään. Arttu toivoi että se riittää, ja kyllä vaan riitti. Toki olisin suonut illan kestävän pidempäänkin. Vaikka vietimme yhdessä aikaa vain reilun tunnin, niin se oli juuri sitä mitä ihminen kaipaa marraskuun ankeuteen.

       

Trio lavalla oli koordinoinut pukeutumisensa (kaikilla punaisten kenkien lisäksi jotain muutakin punaista) ja jalkalamppujen hämyssä mattojen päällä oltiin kaikki kuin heidän vierainaan heillä olkkarissa. Siltä se ilta tuntuikin, ja kun Arttu lopuksi muistutti meitä rakastamaan tänään, niin helkkari soikoon, niin pitää tehdä.

Joulukuussa on vielä kaksi esitystä eli menkää ja ostakaa lippunne intiimiin musiikki- ja runoiltaan.

 

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Maria Atosuo (kuvat 1 ja 3) ja minä (kuvat 2 ja 4).

tiistai 3. marraskuuta 2026

Kiviä taskussa / Tampereen teatteri 2.11.2026

Tämä menestysteos alkaa pikkuhiljaa tulemaan matkansa päähän. Irlantilaisen Marie Jonesin kirjoittama ja Pentti Kotkaniemen ohjaama klassikko Kiviä taskussa on pyörinyt ympäri Suomen näyttämöjä jo lokakuusta 2002 ja se on ilahduttanyt kymmeniä tuhansia katsojia. Minä kävin katsomassa sen lokakuussa 2008, silloinkin Tampereen teatterissa.

Nyt poikkeuksellisen pitkän esityskauden jälkeen on vihdoin Martti Suosalon ja Mika Nuojuan aika pistää pillit pussiin ja laskea toistakymmentä roolihahmoaan lepoon. Vielä esityksiä kyllä taitaa jossain päin Suomea olla jäljellä.

En ollut välttämättä ajatellut mennä tätä uudelleen katsomaan. Mutta teatterikaverilla oli yksi ylimääräinen lippu myynnissä ja itsellä tilaa allakassa, niin se tuntui kohtalon sanelemalta. Ja olipas mahtavaa palata vielä fiilistelemään tunnelmaa ja nauttimaan hyvästä esityksestä! Monta asiaa ja roolihahmoa oli unohtunut, joten selvästi uusinnalle oli tarvetta. 

Kyseessä on siis ihan kunnon näytelmä jossa on liuta roolihenkilöitä – mutta vain kaksi näyttelijää. Sekä Martti Suosalo että Mika Nuojua taipuvat vaikka minkälaisiin rooleihin, salamannopeilla vaihdoilla ja lähinnä pelaten omalla virtuuosimaisella muuntautumiskyvyllään. Vaatevaihtoja on mutta niukasti, mutta hyvin kaikki hahmot saadaan silti tehtyä. Paremmin kuin hyvin sanoisin.

Loppuunmyyty katsomo kiemurtelee ja tyrskii naurusta, koska esitys on hulvaton. Mika ja Martti esittävät kahta irlantilaista luuseria, jotka ovat mukana elokuvan kuvauksissa pienissä sivurooleissa. Siispä lavalla nähdään elokuvan apulaistuottajaa, amerikkalaista filmitähteä, ohjaajaa ja muita, ystäviä ja kylänmiehiä unohtamatta. Pääsevät miehet esittämään lehmiäkin.

Mietin miten satojen esitystenkin jälkeen nämä kaksi näyttelijää eivät kykene pitämään pokkaansa, vaan repeilevät nauruun kesken kaiken. Useasti. Se naurattaa katsojiakin tottakai, mutta luulisi että toisen naamanvääntelyt ja rooliin heittäytymiset olisi jo niin nähty.

Aluksi kaikesta puheesta ei saa kauhean hyvin selvää, mutta tämä paranee kyllä kun päästään vauhtiin.

Eihän Kiviä taskussa pelkkää huutonaurua ole, vaan pikkuhiljaa myös tragedia paljastuu. Kuvausryhmässä sattuu kuolemantapaus ja syyt ja seuraukset kerrotaan meille. Sillä voisiko olla irlantilaista komediaa ilman rippusella tragediaa.

Esityksen taika on ilman muuta hyvin kirjoitetun tekstin lisäksi huikean lahjakkaat näyttelijät. Kehonkieli, äänenkäyttö, puhetyyli, eleet ja ilmeet – niistä on nämä roolityöt mestarillisesti tehty. Kun Martti Suosalo vetää kauluksensa ylös, kävelee naismaisesti ja heilauttaa tukkaansa ja koittaa lausua sanaa ”pittää”, hän luo meille ilmetyn filmitähti-Carolinen suoraan Hollywoodista. Ja Mika Nuojuan kimittäväääninen kuvaussihteeri joka teputtaa ja säätää, ihan briljanttia. Henri Kapulaisen suomennos on oivallinen.

 

Ruskea tweed on päivän puvustuksen sana, Jyrki Seppä vastaa siitä sekä varsin pelkistetystä lavastuksesta. Ari-Pekka Saarikko on tehnyt alkuperäisen äänisuunnittelun ja se on edelleen vallan mainio, musiikkeineen ja erikoisefekteineen.

Monelle esityksen kohokohta on herrojen vetämä irlantilainen (rivi)tanssikohtaus. Enää ei jalka ehkä nouse yhtä rivakkaan kuin 20 vuotta sitten, mutta hyvin tämä Tuovi Rantasen laatima koreografia toimii silti.

Elokuvan kuvaus, monine sivujuonteineen, alkaa tulla päätökseensä. Kuten esityskin. En muista kuka hahmoista sanoo, joku Martin esittämä kuitenkin: Ei ihminen mene elokuviin masentuakseen, sitä varten on teatterit. Mainiosti sanottu - mutta kyllä teatterissakin saa nauraa. Siitä Kiviä taskussa on erinomainen osoitus. Kiitos kaikista näistä vuosista ja esityskerroista!

 

Esityskuvien copyright Tapio Vanhatalo.