Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.

Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Last Christmas - Viimeinen joulu K18

Aikuisten jouluaiheinen sketsishow, Ville Majamaan ohjaama ja mukana hieno tiimi Tampereen teatterin ammattilaisia. Mikä voisi mennä pieleen? No ei kyllä oikeastaan mikään. Last Christmas tarjoilee tunnin ja vartin tykitystä (ilman väliaikaa), osa sketseistä naurattaa hillittömästi, osa hymähdyttää, osa aiheuttaa hieman myötähäpeää ja loput jotain näiden väliltä. Muutama joululaulu sinne väliin Niina Alatalon soittamana ja laulamana, niin saa naurulihakset hetken lepoa. Kerrassaan viihdyttävä ilta, ja halukkaat saavat ottaa juomatkin mukaan katsomoon tunnelmaa nostamaan.

Välillä tuli hieman "Näytelmä joka menee pieleen" fiilikset, joka tällä samaisella näyttämöllä tuli nähtyä muutama vuosi sitten. Eli asiat tuntuvat lipsuvan ns. vituralleen tämän tästä. Sitten tässä on ripaus Monty Pythonia ja varmaan jotain kotimaisia sketsiohjelmia mihin en ole niinkään perehtynyt. Näyttelijät vaihtavat rooleja liki lennossa ja hauskaa tuntuu olevan lavallakin. Hahmot ovat hauskoja, mutta tuttuja kaikuja siellä näkee aika monestakin paikasta. Pikkutuhma huumori lentää, välillä ei ihan kaikki vitsit osu kohdalleen, mutta viis siitä. Mutta kiva nähdä että maestro Majamaalla pysyy kynäkin kädessä. Noin lähtökohtaisesti en ole mikään maailman suurin sketsihuumorin ystävä, mutta kun se toimii niin se on hyvää. Ja kun se on hyvää, se toimii.

Taitavat Elisa Piispanen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen ja Linda Wiklund saavat kyllä pitää aikamoista haipakkaa lavalla, Sakari Hokkasen ohjauksessa. Hyvä tiimi! Välillä tuntuu että porukkaa olisi enemmänkin, koska niin sutjakasti nämä liikkuvat. Pia Piltzin mummo oli symppis!

Itämaan tietäjät tietää -visailu on mainio, ja krapuloissaan sananmuunnoksia viljelevä naiskaksikko (joiden ammatti on se juttu). Kauneimmat joululaulut esineteatterin apukeinoin nerokas, pitäisi nähdä uudelleen että saisi kaikki biisit sieltä poimittua. Antero Rokan, tuon mainion Tikkakosken myyntitykin, aika aggressiivinen myyntityyli saa kyllä vastentahtoisemmankin asiakkaan heltymään. Ei ole paljoa vaihtoehtoja. Jehova's Fitness ja Crossfit huvittaa kyllä suuresti, ainakin ajatuksena. 

Uskonto-aiheiset jutut ovat kyllä muutenkin aika isossa osassa, ja kai Tuntematon sotilas taidetaan laskea samaan sarjaan... Ja tokí joulu muutenkin on läsnä isosti. Perheen joulunvietto saa uusia kierteitä kun paikalle saapuukin Syntipukki - tuo nokikolaria muistuttava uuden ajan jouluhahmo. Pienet kuittailut television monenkirjaville ohjelmaformaateille toimii, varsinkin jos on nähnyt näitä ohjelmia. Unohtamatta suomalaisen pikkujouluperinteen helmeä: strippausta. Odotettiin Antti Reiniä, mutta saatiin... enpäs kerrokaan, menkää itse katsomaan.

Jaana Aro (puvut) ja Riina Vänttinen (peruukit, maskeeraus) ovat loihtineet kymmeniä ja kymmeniä henkilöhahmoja lavalle, ja esiintyjien tehtävä on herättää tyypit eloon. Värikästä ja karvaista, siinä illan teema. Ja kyllä loppulaulun karmaisevat jouluneuleet saivat hymyn huulille.

Olihan tämä hauska, mietin jossain vaiheessa että toimisiko paremmin ravintolamiljöössä tai jossain muualla kun teatterin isolla näyttämöllä. Toisaalta Mikko Saastamoisen lavastus ei ihan pikkiriikkisiin tiloihin mahdu. Silti kaipasin intiimiyttä. Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu tukivat rivakkaa sketsishow-meininkiä.

Oivallinen show juurikin pikkujouluaikaan, sopivalla porukalla ja muutaman terästetyn glögin jälkeen. Paljon hauskoja oivalluksia ja kielenkäyttöä. Esityksiä vain joulukuussa, eli ole nopea. Viihdyin! Ja mikä parasta, nimestään huolimatta emme altistuneet Whamin musiikille, siitä iso kiitos.

Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idän pikajunan arvoitus / Tampereen teatteri 1.11.2023

Hetkinen piti miettiä että muistankos juonen (tai siis, murhaajan) mutta kyllä mä sitten muistin. Onneksi se ei haitannut menoa lainkaan, sillä Laura Raatikaisen suomentama ja Antti Mikkolan ohjaama Idän pikajunan arvoitus piti otteessaan hienosti. Agatha Christien suljetun tilan mysteeri ilmestyi 1934 ja Ken Ludwigin näytelmäsovitus Christien perikunnan pyynnöstä 2017, aika tuoretta tavaraa siis. Kirjan henkilöitä on poistettu ja yhdistelty näytelmäsovitukseen, joka jättää muutamia hieman hassuja ratkaisuita (miksi ruotsalainen lähetystyöntekijä matkustaa prinsessan kanssa, tai miten kreivitär onkin samalla myös lääkäri). Mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä, vaan heittäydytään junamatkan, ja murhamysteerin, riemuihin!

Tarinahan menee näin: juna lähtee puksuttamaan Istanbulista kohti Pariisia, kyydissään mestarietsivä Hercule Poirot (Ville Majamaa) ja kansainvälinen joukko kaikenlaisia 1-luokan matkustajia. Aluksi katsojille esitellään hahmoja, osa jo istanbulilaisen hotellin aulassa. Lumisateen tihentyessä (kas miten sopivasti ensi-ilta oli ajoitettukaan, Pirkanmaata piinaavan lumimyräkän keskelle, täydet pisteet Tampereen teatterille ajoituksesta) juna juuttuu kinokseen, ja samaan syssyyn tapahtuu murha. Poirot joutuu hieman vastentahtoisesti sitä selvittämään, ja vuorotellen katsojan epäilyt kohdistuvat eksentrisiin matkustajiin. Joiden välillä on toki monenlaisia jännitteitä.

Oliko murhaaja junayhtiön pomo ja Poirotin kamu monsieur Bouc (Kai Vanne)? Vai kenties salaperäinen kotiopettajatar Mary Debenham (Pia Piltz)? Vai vaitonainen ja nukkavieru yksityissihteeri Hector MacQueen (Jukka Leisti)? Junassa matkustaa myös teräväkielinen maanpaossa elävä prinsessa Dragomirov (Tanjalotta Räikkä) ja huikentelevainen ja viinaanmenevä Helen Hubbard (Elisa Piispanen) sekä syvästi uskonnollinen lähetystyöntekijä Greta Olsson (Anna Ackerman) - voisiko jollakulla heistä olla syynsä murhata väärällä henkilöllisyydellä matkaava niljake. Vai oliko se sittenkin kiivasluontoinen eversti Arbuthnot (Ville Mikkonen) tai kreivitär Andrenyi (Aino Karlstedt)? Eikä junahenkilökuntaakaan voi sulkea epäilyiden ulkopuolelle - konduktööri Michel (Arttu Ratinen) voi myös olla murhaaja.

Katsojalle syötetään vihjeitä samaan tahtiin kuin Poirotille, mutta toki meillä ei ole ihan samanlaisia pieni harmaita aivosoluja kuin tällä, joten ratkaisua saamme odotella aina loppuhuipentumaan asti. Mutta sitä ennen on monta kuulustelua, ahaa-elämystä, väärää johtolankaa jos kohta oikeitakin ja vielä toinenkin murhayritys. Ja kaiken aikaa lumisade sakenee, yhteyttä Zagrebiin ei saada ja kaikki matkustajat ovat vaarassa! 

Näytelmän tempo on välillä aika verkkainen, pitäähän toki Poirotin saada työskennellä rauhassa.

Näyttelijäntyö oli vallan laadukasta, tottakai. Eniten minuun kolahti Tanjalotta Räikän ja Elisa Piispasen räväkät naiset, joilla oli sana hallussaan. Ville Majamaa on toki aina todella taitava, mutta nyt hänen Poirotinsa oli sellainen tasainen perussuoritus. Ehkä istuin liian kaukana (parven viidennellä rivillä) enkä nähnyt kaikkia pieniä eleitä ja ilmeitä. Se että fyysisesti iso Majamaa ei ihan istunut pienikokoiset Poirotin saappaisiin ei minua häirinnyt, teatterissahan ei tämmöisillä seikoilla ole väliä. Vielä huomio että jestas kun Ackerman osaa kiljua!

Teppo Järvinen on toteuttanut työryhmänsä kanssa upean lavastuksen. Hieno 30-lukulainen art deco-koristeornamentti toistuu niin alun hotellin aulassa kuin junassakin, jatkuen näyttämön ulkopuolellekin. Itse juna sitten, monta erilaista elementtiä, niistä saadaan ravintolavaunu, hyttikäytävä ja pienellä laajennuksella myös murhahytti. Aivan käsittämättömän nerokasta ja taitavaa työtä! Paljon pieniä kauniita yksityiskohtia, kuten pienet lampetit ja naisten hattulaukut. Bravo! 

Autenttisuutta junamatkustukseen tulee hienosta valosuunnittelusta (Tiiti Hynninen) ja äänistä (Hannu Hauta-aho). Projisoinneilla (Hynnisen luomuksia nekin) tehdään lumisateet ja muut, mutta matkustajien = epäiltyjen kasvojen ylenmääräinen projisointi alkoi vähän loppua kohti jo ärsyttää. Mutta visuaalisesti tämä oli kokonaisuutena todella komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Äänisuunnittelussa oli jo heti alusta asti synkkä tatsi, jousia ja pianomusiikkia hillityn harkitusti, kokoajan siellä taustalla luomassa pahaenteistä tunnelmaa. Poirotin ladellessa loppuratkaisuaan, Beethovenin 7. sinfonian hidas osio pianosovituksena tahdittaa tätä. Aivan nappivalinta.

Oma lukunsa ovat Mari Pajulan suunnittelema puvustus. Ihanaa pukudraamaa jossa sukelletaan suoraan sinne 30-luvulle. On iltapukua ja timantteja, napakkaa uniformua ja kauniisti leikattuja miestenpukuja. Kun tehdään periodidraamaa niin tehdään sitten kunnolla. Myös Erja Mikkolan loihtimat peruukit, kampaukset ja maskeeraus olivat näyttäviä.

Kyllä tämä pikajuna tempaisee hienosti mukaansa, jo hyvin elokuvallisesta alustaan alkaen. Varsin toimiva murhamysteeri, jossa on kaikki elementit kunnossa. Lopuksi voi jäädä pohtimaan tapahtuiko ja toteutuiko oikeus, sitä se Poirotkin pohti. 

Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piaf / Tampereen teatteri 13.9.2023

Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin. 

Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.

Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä. 

Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.

Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.

Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.

Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!

Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Loma / Viikinsaaren kesäteatteri 14.6.2023

Heti kärkeen tunnustan: omat muistikuvani Risto Jarvan elokuvasta Loma ovat melkoisen hatarat. Muistan sen että äijä oli menossa talviolympialaisiin ja päätyi vahingossa etelän lämpöön, ja sitten muistan ne sukset hotellihuoneen parvekkeella. Ja tottakai legendaarisen pipokohtauksen. Ja muuta en sitten muistakaan. Vähintään yhtä iso vetovoimatekijä oli pääosan esittäjä Arttu Ratinen, tuo Tampereen teatterin suosikkini. Joten ajattelin että voisi olla hauskaa nähdä tarina uudelleen, toki kesäteatterille sovitettuna, ja muistella menneitä. Joten tuumasta toimeen ja Hopealinjan kyytiin Laukontorilta - Viikinsaaren kesäteatterille!

Ola Tuomisen sovittama ja ohjaama teksti noudatteli varmaankin aika uskollisesti leffaa. Oman lisäyksensä toi Janne Viitaniemen monipuolinen musisointi ja esiintyjien lauluesitykset. Siinä meni aikakauden eli 70-luvun käännösiskelmä poikineen: Kaksi lensi yli käenpesän, Lentoon, Mombasa, Vasten auringon siltaa, Dirlanda... joukossa moni jo hieman unohtuneempikin biisi (ja moni rasittavuuteen asti tuttu). Hyvin oli laulut valittu tarinaan istuviksi, ja toki Rodoksen lämpöönkin. 

Niille ketkä eivät ole nähneet elokuvaa, niin siinä seurataan hieman tosikon virkamiehen erilaista lomaa etelässä. Mies saa vaimolta kenkää ja innokkaana talviurheilun ystävänä suuntaa Innsbruckiin sekä hiihtämään että kannustamaan olympiajoukkuetta. Vaan syystä x päätyykin Rodoksen rantalomalle, vieläpä ilman rahaa ja sopivia varusteita. Hotellihuoneenkin hän joutuu jakamaan ventovieraan kanssa. Tästä toki seuraa monenlaisia kommelluksia ja käänteitä. Samalla matkalla on monenlaista persoonaa ja siitä toki seuraa lisää hauskuuksia. 

Se missä Loma onnistuu erinomaisesti on nostalgiatrippeily. Voi miten ei ole lainkaan ikävä 70-luvun Kekkoslandiaa ja sääntö-Suomea! Ihan mukava siellä on piipahtaa näin parin tunnin vierailulla (etenkin kun 95% esityksestä tapahtuu Rodoksella). Toki esityksessä on mukana ripaus romantiikkaakin, kuinkas muuten. Välillä katsomossa tulee kyllä hieman myötähäpeä - oliko se etelänmatkailu 70-luvulla oikeasti tommosta! Bussiretkineen, uusiin ruokiin tutustumisineen, rantakulttuureineen...

Ratinen on oivallinen pääroolissaan, sopivan kömpelö ja nolo suomalaisturisti, joka kyllä hieman vapautuu loppureissua kohti. Muu porukka urakoi roolista toiseen, hauskoja karikatyyrimäisiä hahmoja. Birgitta Putkonen on topakka lomaromanssi, Anitta Ahonen aivan huikea rouvashenkilö ja Ilkka A. Jokinen tämän liekassaan rimpuileva huuliveikkomies. Jarkko Tiainen irrottelee mm. stereotyyppisenä kreikkalaismiehenä ja Annu Valonen pikku hiljaa vapautuvana Valmana. Ensemblen täydentää Laura Kuukkanen. Monesta hahmosta paljastuukin etelän auringossa jotain ihan muuta kuin koto-Suomessa. Ihan kaikki eivät laulajina ole parasta A-ryhmää, mutta mitäs se menoa haittaa. 

Petri Ihanuksen sinivalkoishenkinen lavastus on aika pelkistetty, mutta kätevästi muunneltava. Emmi Vainion nostalgiaa tihkuva puvustus on vimpan päälle. Aivan ihania leninkejä ja asusteita.

Ja kyllä, se pipokohtaus on tottakai mukana!

Reilu kaksi tuntia menee kuin siivillä. Loma tarjoilee paljon hymyä ja naurua, sellaista kivaa peruskesäteatterimeininkiä. Viikinsaaressa käynti on aina kivaa, koska laivamatkalla pääsee jo rentoon tunnelmaan. Kyllä tätä voi suositella, elokuvan nähneille ja muillekin. Ja nuorisolle opettavaisena tarinana millaista elämä joskus oli, muinaisella 70-luvulla...

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.

Anastasia / Tampereen teatteri 3.9.2022

En tiedä mistä on peräisin se luuloni että tämä Anastasia-musikaali perustuisi Disneyn animaatioon. Piirrettyyn elokuvaan kyllä, mutta ei se Disneyn ole. Ehkä johtuu siitä etten sitä leffaversiota ole edes nähnyt. Sen sijaan balettiversion aiheesta Lontoossa olen kokenut, ja vaikka tarinan henkilöt ovat osittain samat, niin tarina ei kuitenkaan. Vaan mikä oli sitten tämä Tampereen teatterin syksyn uusi musikaali Anastasia?

Kerrassaan hurmaava, huumaava, kaikkeja aisteja hivelevä esitys. Koskapa en siitä kauheasti tiennyt, niin pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti ja vei suorastaan jalat alta. Stephen Flahertyn musiikki ei liiemmin jäänyt mieleeni (että siinä mielessä voisi olla Disney-musikaali!) mutta ihan kivaa se oli kuitenkin. Mutta mitä jäi mieleeni olivat säkenöivät esiintyjät, huikean upea lavastus, viimeisen päälle toteutetut yksityiskohdat kaikessa. Ohjaaja Samuel Harjanne on taas kerran iskenyt kultasuoneen. Miehellä tuntuu olevan pettävä vaisto ja visio mihin työhön tarttua - ja kaikki ovat menestyksiä. Lipunmyynti Anastasiaankin on ollut huiman hyvää, ja ihan syystä. Sodan ja koronan jälkeen/keskellä suomalaiset uskaltavat taas lähteä teatteriin, ja se on erinomainen asia. 

Anastasia kertoo viimeisen Venäjän tsaariperheen "kadonneesta" jäsenestä, joka löytyy muistinsamenettäneenä Anjana katuja lakaisemasta. Vai löytyykö? Ainakin niin haluavat uskotella kaksi vilunkimiestä (tosin kauhean sympaattisia huijareita) jotka himoitsevat Anastasian löytymisestä luvattuja rahoja. Pariisissa asuva leskikeisarinna on nimittäin vakuuttunut että Anastasia on elossa ja on luvannut suuren summan jos oikea tyttö jostain ilmaantuu. Niinpä ketkukaksikko koittaa löytää sopivaa henkilöä valmentaakseen häntä rooliin ja päästäkseen itse pois ankeasta maastaan. 

Ei nyt kuulosta kauhean ihmeelliseltä juonelta, mutta tosi toimiva musikaali tästä on saatu aikaan! Teksti on ansioituneen näytelmäkirjailija Terence McNallyn kynästä ja suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. Laulujen sanat taas Lynn Ahrensin ja suomeksi Hanna Kailan.

Mikä tarinassa on totta ja mikä ei, jokainen katsoja päättäköön oliko tämä Anja oikea Anastasia - ja se tekee tästä erityisen kutkuttavan kokemuksen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koko maailmanpolittinen nykyasema tekee esityksestä myös kumman ajankohtaisen, vaikka sadan vuoden takaisessa ajassa ollaankin.

Ensinnäkin roolitus on ihan nappisuoritus. Mukana on Suomen musikaalitähdistön kirkkaimpia esiintyjiä, ja ihan iso joukko heitä. Ensinnäkin Tampereen teatterin oma Pia Piltz, joka on hurmannut minut ihan jokaisessa roolissaan jo ennen tätä. Mutta taas kerran pitää todeta: Piltz on kansainvälisen tason musikaaliesiintyjä ja näyttelijä, jonka karisma ei tihku vaan suorastaan ryöppyää katsomon jokaiseen soppeen. Aivan huikea esitys taas kerran. Pian koko olemus on sataprosenttisesti mukana kaikissa kohtauksissa. Hän hehkuu ja loistaa, ja mikä ääni! En voisi kuvitella ketään muuta tähänkään rooliin. Huippua!!

Sitten meillä on Petrus Kähkönen toisena huijarityyppinä Dimitrinä. Orpo katujen kasvatti on hieman vastahankainen aluksi Anjan koulimisesta Anastasiaksi, mutta pikkuhiljaa mieli muuttuu kun Amor tekee temppujaan. Herkullinen hahmo johon Kähkönen tuo monenlaisia vivahteita mukaan. Dimitrin huijarikaveri-Vladina on Ville Majamaa, jonka karisma ja huumori sopivat mainiosti Vladin piireistä keikahtaneen kreivin olemukseen. Aivan pistämätön suoritus taas kerran! Kolmas upea miesesiintyjä on Joel Mäkinen, jonka Gleb kamppailee omien demoneidensa kanssa. Toisaalta yltiöisänmaallinen sotilas ja toisaalta isän malli ja moraali (sekä toki tunteet Anastasiaa kohtaan) tuovat ristiriitaa mieheen. Aivan mainio roolityö tämäkin, ja Mäkinen on ihan luottomusikaalimies monellakin tapaa. Karismaa on myös hällä kotitarpeiksi.

Naisrooleja on Anastasian lisäksi kaksi muutakin merkittävää: Sinikka Sokka elämää ja kuolemaa nähneen leskikeisarinnan roolissa on traaginen hahmo. Slaavilaisen melankolinen auktoriteetti sopii hienosti Sokan lavasäteilyyn. Ja sitten on hänen seuraneitinsä Lily (Kaisa Hela) joka on pariisilaisen Venäjä-yhteisön juhlien keskipiste. Ja sattumoisin hän on Vladin vanha heila, ja vanha suola alkaa janottaa kumpaistakin. Tästä seuraa monta hykerryttävän herkullista kohtausta jotka kirvoittavat katsomosta paljon naurua ja väliaplodeja. Ihana roolityö Helallakin!

Jos on tämä kuusikko hienosti roolitettu, niin koko muukin ensemble on timanttisessa iskussa. Arttu Ratinen on ihan hulvaton roolissaan niljakkaana Leopoldina. Romanovien kaukainen sukulainen joka kärkkyy perintöä ja koittaa kosiskella Lilyä. Molemmissa surkeasti epäonnistuen. Mukana on Tampereen teatterin omia näyttelijöitä iso joukko, mutta myös nuoria musiikkiteatterin ammattilaisia ja alan opiskelijoita sekä ammattitanssijoita. Mahtava sakki!

Kaikki tanssikohtaukset ovat kyllä mielettömän upeita, ja niistä kiitos esiintyjien lisäksi koreografi Chris Whittakerille. Arvostan hienoja tanssijuttuja musikaaleissa korkealle.

Marjatta Kuivasto on tehnyt vuosien varrella lukuisia mieleenpainuvia lavastuksia, ja on mahtavaa että eläkkeellä ollessaankin hän loihtii näitä upeuksia katsojien ihailtavaksi. Synkeä Venäjä, rapistuvine seinineen ja ankeine Jusupovin palatseineen, loistelias Pariisi ja kimaltavat seurapiirit. Lavalla mennään tunnelmasta toiseen ja jokaiseen kohtaukseen on olemassa oma sopiva kulissi. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu täydellisiksi. Lavan ulkoreunuksia katsomoon asti kiertää kymmenet ja kymmenet pienet talot ja mökit, joiden valaistus on vielä piste iin päällä. Anastasia kannattaa nähdä jo pelkästään kauniin lavastuksensa vuoksi. Erityismaininta art deco -henkisyydestä. Upeasti Toni Haarasen videosuunnittelu lomittuu lavastukseen, varsinkin Pariisi-osioissa. Kaunista ja suorastaan maagista. Lavan etureunassa oleva ohuenohut kalvo toimii heijastuspintana projisoinneille ja valoille, mutta esiintyjät näkyvät sen takaa tottakai. Seinämä mahdollistaa savuna ilmaan katoavat ihmiset ja mm. menneisyyden haamujen tuomisen mukaan esitykseen. Taikaa!

Jos on hieno lavastus niin sitä on myös puvustus, josta vastaa Pirjo Liiri-Majava. Voisin kuvitella että Anastasian tapainen esitys on puvustajan unelmatyö, koska saa tehdä niin monenlaista: loisteliaita tanssiaispukuja, 1920-luvun kimaltavia juhlakolttuja, sotilasunivormuja, venäläisen rahvaan maanläheisvärisiä vaatteita. Kaikkea siis laidasta laitaan. Vladin oranssinruskea ruututakki, Anastasian ruusukuvioinen valkoinen mekko, Rothbartin asu ja Neva-klubin 20-luvun juhla-asut jäivät päällimmäisinä mieleen. On kultaa ja kimallusta, ja kaiken näyttävyyden kruunaavat upeat peruukit, kampaukset ja maskeeraukset (a'la Jonna Lindström). Mikä määrä työtunteja on käytetty kaiken tämän toteutukseen, ihan päätä huimaa ajatellakin. Raimo Salmi on tehnyt kaiken visuaalisuuden kruunaavan valosuunnittelun.

Anastasiassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nokkelaa sanailua, paljon silmäkarkkia, hienoja joukkokohtauksia, nopeita lavastuksen vaihtoja, paljon teatterin taikaa ja magiaa. Mikä junavaunukohtaus! Ja ne Lilyn ja Vladin kaikki yhteiset kohtaamiset, wau mikä kemia! 

Vaikka musiikki menee vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin ilokseni mukana on paljon muutakin kuin siirappisia balladeja. Marko Hilpon johtama orkesteri on melkoisen iso, ja hyvin vetävät! Kaunis hetki oli kun Joutsenlammen musiikki sekoittui musikaalimusiikkiin balettikohtauksessa.

Erityismaininta hienosti toimitetulle käsiohjelmalle. Harvoin näkee Suomessa näin paljon tekstiä sisältävää käsiohjelmaa, ne kun tuppaavat monesti sisältävän tekijäluettelon lisäksi vain kuvia. Tässä on tekijöiden haastatteluja ja paljon muuta. Kiitos siis Sanna Huhtala, Siiri Liitiä ja muut tekijät. Tämmöistä lisää kaikkiin esityksiin kiitos!!

Kyllä Anastasia tarjoaa parasta mahdollista eskapismia katsojalle. Sitä saa taas liikuttua, nauraa kikattaa, huokailla ihastuksesta, eläytyä ja jännittääkin. Ja ennen kaikkea viihtyä sataprosenttisesti. Upea elämys! Olen kyllä niin onnellinen että Tampereella voi nähdä tämänkaltaisia maailmanluokan musikaalielämyksiä. Menkää ja hankkikaa lippu, ja kokekaa tämä maaginen esitys.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansalliskirjailija / Tampereen teatteri 30.3.2022

Vihdoin ja viimein pääsin näkemään tämän, jo lokakuussa ensi-iltaan tulleen näytelmän. Moneen kertaan jo piti, mutta aina juuri se näytös peruuntui tai jotain. Vaan vanha sanonta piti taaskin paikkansa: hyvää kannattaa odottaa. Vaikka kaikki ei nytkään sujunut ihan vailla ongelmia: yksi näyttelijöistä oli pois, vaan varsin mallikkaasti paikkaaja hommastaan suoriutui!

Ensin oli Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija, ja siitä Sami Keski-Vähälä sovitti teatteriversion ja Mikko Kanninen sitten ohjasi Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle. Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnasta; miehestä, elämästä, tuotannostaan ja hänen asemastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. 

Esitys on raikas ja virkistävällä tavalla toteutettu. Näyttelijäryhmä valmistautuu tekemään esitystä Linnasta, mutta ohjaaja onkin estynyt tulemasta paikalle. Joten he päättävät sooloilla, improvisoida ja toteuttaa itseään varsin vapaasti. Tuloksena on 2,5 tuntia tykitystä, varmaan jokaiselle jotain, niin Linna-konkareille kuin pitkin hampain Tuntematonta sotilasta pänttäävälle koululaisellekin. Kuten Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa: ei Väinö Linnasta ole totuutta  - vain näkökulmia. Ja niitä kyllä lavalla nähdään. Linnasta henkilönä ja persoonana jokaisella on oma mielipiteensä ja visionsa, mutta kirjailijasta jäljelle lopulta jäävät kirjat. Kohtauksia, leikkauksia ja vaihtoja on esityksessä paljon, ja ne limittyvät hyvin toisiinsa.

Jotenkin miellän tämän tavallaan sisarteokseksi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -näytelmään, siinäkin puhallellaan pölyjä ikonisesta äijäkirjailijasta hauskalla tavalla.

Tykkään kovasti tämmöisistä esityksistä missä näyttelijät esittävät näyttelijöitä tekemässä esitystä. Lavalla on lahjakas porukka, ja roolit vaihtuvat lennossa. Ryhmässä on erilaisia persoonia, ja jokaisella on oma tapansa tehdä teatteria ja katsoa asioita. Kohtauksia harjoitellaan, monenlaista säädetään ja kokeillaan, ja pikkuhiljaa meille katsomoon välittyy monipuolinen kuvaus Väinö Linnasta. Ohjaaja Kanninen paikkaa Jukka Leistiä, ja vaikka mukana on plari niin ei haittaa lainkaan. Suvereeni suoritus. Muissa rooleissa Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo ja Ville Mikkonen luovat lavalle esitystä. Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja pyörähtää aina välillä katsomassa mitä kuuluu ja missä mennään, kertoen että ohjaaja ei edelleenkään pääse paikalle. Toisen näytöksen alussa hänen viestintä on että lavalle tarvitaan paljon Pohjantähteä, koska sitä kansa haluaa nähdä. 

Porukan dynamiikka on kiinnostavaa seurattavaa, joukossa on nuoria ja uudistusmielisiä näyttelijöitä joille Linna ei edusta samanlaisia arvoja kuin konservatiivisimmille. Kansalliskirjailija tarjoilee monia ääniä, monia tapoja esittää asiaa. Kun tyypit lavalla pähkäilevät esitystään, innostunut energia välittyy hyvin katsomoon. Jokainen heittäytyy rooliinsa täysillä, varsinkin Arttu Soilumon eläytyminen Linnan hahmoon on käsinkosketeltavaa (ja tässä vaiheessa haluan kiittää Tampereen teatteria tästä hyvästä rekrytoinnista! ). 

Oivaltavat karikatyyrit sivuhenkilöistä (esim. Mäkelän piirin porukoista) ovat loistavia. Kannisen luoma kustantaja Jäntti on mainio ja Mikkosen duracellpupumainen Jaakko Syrjä naurattaa. Siinä ja siinä hetkittäin on että meneekö tämä kesäteatterimaiseksi sekoiluksi, mutta sitten porukka saa taas itsensä ruotuun ja jatkaa esityksensä koostamista. Kohtaus missä neuvotellaan Tuntemattoman elokuvaoikeuksista (saunassa) on hulvaton.

Mikko Saastamoisen suunnitteleman lavastuksen tärkeänä elementtinä on taustalle projisoidut valokuvat ja videot, joissa näemme sekä Linnaa itseään että hänelle tärkeitä paikkoja. Työryhmä tekee videolla reissun myös Urjalaan. Muuten lavalla on teatterin harjoitustilaan kuuluvia pöytiä, tuoleja ja muita, niistä sitten muokataan eri kohtauksiin sopivia lavastuksia. Lopun Simbergin Kuoleman puutarha on huippu! Saku Väänänen vastaa videosuunnittelusta. Näemme myös "livekuvaa" Linnojen kirjoituskammiosta. Tuomas Vartolan valot ovat myös tärkeät. Esityksen äänimaisema on kiinnostava. Jan-Mikael Träskelin on äänisuunnittelijana ja näyttelijät loihtivat itse omiin kohtauksiinsa sopivaa ääntä eri instrumentein ja muineen. Kuulemme myös paljon Linnan itse kirjoittamiaan sanoja, ja myös autenttisia kritiikkejä hänen töistään. Toini Havun kritiikki on kyllä legendaarinen.

Näyttämöllä nähdään monenlaista vaatetta, asustetta, peruukkia, tarpeistoa ja rekvisiittaa; sotilaspuvuista iltapukuihin ja arkiasuihin. Siis asuja usealta eri vuosikymmeneltä. Mikko Saastamoisella (puvut) ja Kirsi Rintalalla (kampaukset, peruukit ja maskit) on ollut iso urakka suunnitella kaikki nuo yhteensopiviksi, kiitos!

Kannattaa muuten lukaista teatterialan sekatyöläisen Aksu Piipon blogista näytelmän syntyprosessista kirjoituksia - kiinnostavia näkökulmia!

Kansalliskirjailija on hersyvä, hauska ja oivaltava. Linna naputtelee kellarissaan maanisesti ja kahvia ja tupakkaa kuluu. Paikoitellen piirtyy kuva aika raskaasta ja raskasmielisestäkin kirjailijasta, mutta onneksi esitys tarjoaa monenlaisia sävyjä Linnan persoonaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä niin Linna-fanien kuin hyvän teatteritaiteen ystävienkin. Esityksiä toukokuulle on vielä kolme. Vahvaa tekemistä! 

Kuvien copyright Mikko Karsisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saatana saapuu Moskovaan / Tampereen teatteri 18.2.2021

Bulgakovin klassikkokirja Mestari ja Margarita tunnetaan Suomessa ehkä paremmin nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Rakkaalla lapsella voi hyvinkin olla monta nimeä, ja molemmat kuvaavat kirjaa hieman eri kantilta. Siinä on enemmän tasoja ja tahoja kuin hallituksen sotehimmelissä tai Inception-elokuvan juonenkiemuroissa. Toisaalla on mystisen Wolandin saapuminen Moskovaan monenkirjavan seurueensa kanssa, toisaalla kirjailija Bezdomnyin kokemukset mielisairaalassa, toisaalla kauniin Margaritan ja tämän rakastetun Mestarin romanssi, ja sitten myös Pontius Pilatuksen mietinnöt kaukana menneisyydessä. Mukana pyörii monenkirjava kirjailijajoukko, höpsähtäneitä teatterintekijöitä, tavallisia moskovalaisia sekä paljon muuta porukkaa. Maaginen realismi lyö kättä 1930-luvun neukkuestetiikan kanssa ja kaikkea kuorruttaa absurdi, jopa psykedeelinen meno.

Antti Mikkola on siitä taitava ja lahjakas ohjaaja että hän ei todellakaan epäröi tarttua haasteisiin. Ei voi auttaa, sori tarjoili 2 erilaista loppuratkaisua, riippuen siitä katsoiko sen Työviksellä vai Telakalla. Huojuva talo käännätti totutut roolit rohkeasti päinvastaisiksi ja nyt se olikin vaimo joka pahoinpiteli puolisoaan. Piinassa oli hyytävä tunnelma (ja samansorttisia visuaalisia elementtejä kuin tässä Saatanassakin). Avustettu itserakkaus taas oli näennäisen kepeä, mutta aika syviä asioita luotaava draamakomedia. Noh, haasteita Saatanassa kyllä piisaa. Lisäksi hengästyttävä kaarti henkilöhahmoja, ja monilla vielä kilometrin pituiset venäläiset nimet. Teoksen dramatisointi ei toden totta onnistuisi ihan joka iikalta. 

Pituutta Tampereen teatterin kevään suursatsaukselle on silti jäänyt vielä 3 tuntia ja vartti, mikä kyllä on himppasen liian paljon. Toisaalta, mistä sitä sitten karsisi ilman että kaikki absurdit juonenkäänteet tulevat mukaan? Itse nipistäisin Pontius Pilatus -osioista (vaikka täytyy sanoa että Jukka Leisti tekee todella hienon roolityön päänsärkyisenä ja jahkailevana hegemonina). Mutta sitten: esitys oli vielä valmistavissa harjoituksissa puolisen tuntia pidempi... Vähän sinällään kiehtovia rönsyjä pois ja kokonaisuus olisi napakampi.

Mutta toisaalta, kun kerran näinä tautisina aikoina pääsee teatteriin, niin kivahan siellä on istua koko rahan edestä :-) Varsinkin kun vinkistä (kiitos Sanna!) oivalsi pukea pitkät kalsarit ja villapaidan katsomoon. Kymmenen katsojaa ei paljoa lämmitä isoa tilaa. Oli muuten aika erikoinen tunnelma ensi-illassa, kun läsnä oli vain 10 ihmistä (ja olipa hienoa tulla kutsutuksi tähän joukkoon). "Meidät" mainittiin ihan Ylen uutisissakin! Ohjaaja ja muut tekijät seurasivat esitystä kameroiden välityksellä Kulttuuriravintola Kiven puolella ja tulivat sitten loppukiitoksiin.

Täytyy kyllä sanoa että Mikkolan Saatana on todella komeaa katsottavaa. Hyvin elokuvamaista paikoitellen, ja nimenomaan mustavalkoisen elokuvan estetiikkaa. Teppo Järvisen innovatiivinen lavastus muuntuu nopeasti kohtauksesta ja aikakaudesta toiseen. Irtopylväillä luodaan muinaiskuvasto, ja kulmikkailla elementeillä Moskova. Stalinin ummehtunut henki leijailee läsnä niin väreissä kuin kuoseissakin sekä kaikenlaisessa pikkutilpehöörissä. Sadovajakadun huoneisto numero 50 muuntuu pienestä ja ahtaasta kopperosta joksikin paljon suuremmaksi - varsinkin sen jälkeen kuin Woland joukkioineen asettuu sinne asumaan. Siirtyvät seinät ovat ihanat! Saumattomasti lavastuselementteihin liittyy Tiiti Hynnisen loihtimat projisoinnit. Henkilöt kulkevat sillalla, joka hajoaa pirstaleiksi. Tämä pirstaloituminen, kuin kuvastaakseen Mestarin (ja Bezdomnyin) mielen hajoamista, toistuu teemana läpi esityksen. Myös Hynnisen valosuunnittelu on huippuluokkaa. Paljon sirottuvia, kylmiä valoja, prismamaisia. Taskulamppujen spottivalot kohdentavat huomion hyvin haluttuun suuntaan. Ja sitten on kynttilät! Tokihan Wolandin kuuluu kynttiläkehässä istuakin, ja tämä näky piirtyy kyllä verkkokalvoille tehokkaasti. Muistiinpanoissani mainitaan valot kyllä harvinaisen monta kertaa. Toisessa näytöksessä käytetyt UV-valot ja strobot viimeistelivät elämyksen.

Mari Pajulan pukusuunnittelu on myös täysin nappisuoritus. Ruskeasävyiset arkivaatteet kaupungin asukkailla, Lihodejevin nukkavieru, sopivasti lököttävä alusasu, pompöösit miliisiunivormut, valkosävyiset miestenpuvut teatterin päättäjillä ja kirjailijoilla. Kuin olisi oikeasti siirtynyt 30-luvun Moskovaan! Sitten Woland! Liituraitapuku, mustat hansikkaat, teräväkärkiset kiiltävät buutsit, musta huopahattu ja koirapäinen kävelykeppi, Ja iso rubiinisormus! Sekä taskunauris kultaketjuineen. Hillitty ja tyylikäs brittilook, jossa yhdistyy myös ripaus gangsteria. Kaiken kruunaa Jonna Lindströmin peruukkisuunnittelu ja maskeeraus. Suonikkaat kasvot, pitkä viimeistelty letti ja pistäväkatseiset silmät saavat kylmät väreet selkäpiihini. En todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä edes päivänvalossa, pimeästä puhumattakaan. Muutenkin Lindströmin kampaukset, peruukit ja maskit ovat upea piste iin päälle komeassa näyttämökuvassa. Irtopäistä lisäpisteet. Kaiken kruunaa Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu ja oivalliset musiikkivalinnat (taas elokuvamaista). Sähköshokkikoneen ääniefektit riipivät.

Lavalla nähdään koko Tampereen teatterin näyttelijäensemble, täydennettyinä Suomen Teatteriopiston opiskelijajoukolla. Moni venyy useaan, erilaiseenkin rooliin - ja tämä pitää puvustajat ja maskeeraajat esityksen aikana kiireisinä. Esa Latva-Äijö tuo Wolandiinsa jyhkeyttä omalla verkkaisella ja muka-leppoisellaan tavalla. Pinnan alla on paljon uhkaa ja hillittyä voimaa. Tämä Woland ei turhia flirttaile vaan luottaa omaan voimaansa. Kätyreinään mukana Moskovassa on ensinnäkin mustanpuhuva kissansa Begemot (Elisa Piispanen), joka viettelee Wolandinkin edestä. Kissa ihan tursuaa erotiiikkaa, varsinkin vaihtaessaan vapaalle kissapuvustaan. Piispasen liikunnallisuus pääsee hyvin oikeuksiinsa. Välillä riettaus ihan ryöpsähtää käpälistä. Toinen apuri on erehdyttävästi teatteriohjaaja Tuomas Parkkista muistuttava Korovjev (Matti Hakulinen), joka lyhytpunttisessa tweedpuvussaan, pyöreissä silmälaseissaan ja pystypörrötukassaan pyllistelee, kiekuu ja kekkaloi pitkin lavaa kuin adrenaliinipistoksen saanut jänis. Sympaattinen hahmo, jos kohta aika karmaiseva myös. Jengiin kuuluu myös hieman sivummalle jäävä liituraitaheppu Azazello (Eeva Hakulinen) epämuodostuneine kasvoineen.

Säteilevä Pia Piltz on omimmillaan esittäessään elegantteja leidejä, kuten tässä kaunista Margaritaa. Mutta ehkä vieläkin sykähdyttävämpi roolityö on uhriutuva ja hyvyyttä säteilevä Jesua Ha-Notsri. Resuinen ja takkutukkainen mies haluaa hyvää muille vielä ristillä riippuessaankin ja hänen katseensa kärsimys iskee suoraan sydämeen. Huh! Koko ristiinnaulitsemiskohtaus säväyttää kyllä. Muutenkin naiset vetävät mainiot miesroolit. Ritva Jalonen kröhivänä ja pönöttävänä kirjailijaliiton puheenjohtaja Berliozina on aivan pistämätön. Kolmikko Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen ja Elina Rintala turhamaisina kirjailijamiehinä olivat hulvattomia karikatyyrejä, mutta sujuivat ne muutkin roolit heiltä, mm. Turusen hillitty professori Stravinski ja Rintalan helppoheikkimäinen Bengalski.

Antti Tiensuu henkisesti kärsivänä kirjailija-Mestarina teki riutuvan roolin sopivalla intensiteetillä. Ja Ville Majamaa on aina taiturillinen, tällä kertaa kirjailija Bezdomnyinä. Ola Tuominen oli hersyvä niin virkaintoisena miliisiupseeri Zelbybinä että Varietee-teatterin hieman hysteerisenä talousjohtajana. Sokerina pohjalla moni-ilmeinen Arttu Ratinen, joka päätyi lopulta Jaltalle rasvailemaan tatuoitujen merimiesten selkiä! Varietee-teatterin viinaanmenevä johtaja Lihodejev, pokkuroiva miliisikapteeni sekä akustiikkakomission puheenjohtaja - kaikki hieman erilaisia roolitöitä.

Joitain hahmoja oli jätetty pois, joitain yhdistelty (esimerkiksi Wolandin kätyrit Begemot ja Hella sulautettu samaksi), mutta kokonaisuus on sekavan tasapainoinen. Tämä toimi oikein hyvin, vaikka venäläisklassikkotapaan ihmisiä on kuin Vilkkilässä kissoja.

Yksi kiinnostava yksityiskohta ensimmäisen näytöksen lopussa oli näyttämön ylärivin teatterisuuruuksien "nimivaakunat". Normaalistihan ne siellä pönöttävät paikoillaan ja ennen joka esitystä suon niille hellän katseen: Molière ja Shakespeare, Kivi ja Canth sekä moni muu. Mutta nyt oli 3 vaakunoista nytkähtänyt alas, paljastaen raamatunjakeen: Markus 5, säkeet 1-20. Kannattaapa käydä pläräämässä Raamatusta mitä siellä sanotaan (ja jos ei hyllystä löydy niin kirja löytyy myös netistä). Ihana pieni yksityiskohta!

   

Todellisuuden ja projisointien saumaton sulautuminen toisiinsa heijasti hienosti Pilatuksen ajan ja siitä kirjoittavan Mestarin kokemuksia ja miten ne limittyivät. Aika suodattuu ja sulautuu mielisairaalan ja todellisuuden välillä samalla tavalla. Kaikkea hämmensi Woland, joka oli kuiskuttamassa jo Pilatuksen korvaan mielipiteitään Jesuasta ja jatkoi tihutöitään sujuvasti Moskovassa Mestarin ja Margaritan (sekä toki viattomien moskovalaisten) parissa. Kaikki huipentui koreisiin kevättanssiaisiin, missä Margarita muuntui leiskuvatukkaiseksi noidaksi ja lensi ilmojen halki (upea kohtaus tämäkin) hulppeassa sulkapäähineessään. "Olen noita, olen vapaa ja rakastan. Minä lennän!" Savun keskellä, Margaritan jalkojen juuressa, ryömivät hahmottomat, kasvottomat syntiset, ilmiantajista sotarikollisiin ja raiskaajiin.Nämä toivat lisää goottilaista kauhua lavalle. 

Saatana saapuu Moskovaan on riemastuttava ja monitahoinen, visuaalisesti paikoitellen jopa shokeeraava, täydellinen irtiotto arjesta. Shamanistinen iloittelu, joka saa taatusti ajatukset irti korona-arjesta. Se näyttää miten hyvätkin saadaan tekemään pahoja asioita, esimerkiksi uskonnon tai aatteen vanavedessä. Rippunen elokuvallisuutta (lopun hulvaton ammuntaräiskintäkohtaus miliisien ja Wolandin joukkojen välillä meni jo vähän överiksi, mutta sillä tavalla sopivasti) sopi tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. 

Kun lopussa miliisi haastattelee Bezdomnyitä ja tämä toteaa olevansa parantunut, eikä enää kirjailija, ja Mestari ja Margaritakin ovat kadonneet... katsoja voi myös ihmetellä. Oliko tämä kaikki unta, vai näinkö ja koinko tämän oikeasti? Minne Woland katosi porukoineen? Miltä maa näyttäisi jos sieltä katoaisivat varjot?

Todella vaikuttavaa teatteria.

Maalis-huhtikuussa on teatterilla live-esityksiäkin (jos tautitilanne suinkin sallii), mutta kannattaa varmistaa katsomiskokemuksensa ostamalla striimilippu. Striimistä ei jää tallennetta. Virittäydy siis katsomaan 11.3., 9.4. tai 14.4.

Kuvien copyright Maria Atosuo. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - valtavan iso kiitos Tampereen teatteri mahdollisuudesta!