School of Rock / Tampereen työväen teatteri 5.9.2024

No nyt pääsi esitys yllättämään tämän katsojan! Lähtökohtaisesti en tiennyt School of Rockista muuta, kuin että se perustuu samannimiseen elokuvaan jota tähdittää Jack Black (josta en ole koskaan näyttelijänä pitänyt). Mielikuvissani heppu on joku rähjäinen luuseri joka syystä tai toisesta päätyy opettamaan lapsille rokkia. Leffaa en siis ole nähnyt. Halusin silti nähdä tämän esityksen, koska Samuel Harjanne ohjaa ja koska se on Tampereen työväen teatterin tämän syksyn musikaali. Ajatuksella: hohhoijaa, lapset "soittaa" rokkia ja joku nevöhööd-näyttelijä niitä opettaa.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Tavallaan odotukseni toteutuivatkin: rähjäinen wannabe-rokkari päätyy hienoon yksityiskouluun opettamaan lapsille rokkia. Mutta kaikki muu olikin ihan höpöhöpöä: nämä lapset olivat timanttia ja opeakin näytellyt Jaakko Wuolijoki ihan huippu! Pankaas nimi mieleen, nimittäin lavakarisma, asenne ja ääni on tässä miehessä kohdallaan.

Esitys on hauska, se on syvä kurkistus rokin historiaan ja klassikoihin, se on myös koskettava. Jalka vipatti Andrew Lloyd Webberin musiikin tahdissa ja mikä ihmeellisintä, nämä lapset soittivat ihan itse! Harjanteen ja TTT:n rokkikoulu on siis valmentanut taas tukun esiintymishalukkaita lapsia ja kuorinut heistä esiin ihan pesunkestäviä ammattilaisia. Huippua! School of Rock jatkaa ansiokkaasti Harjanteen ja Työviksen hedelmällistä yhteistyötä lasten parissa. Billy Elliot sen aloitti ja Matilda jatkoi. Tämä on se kaikkein rokein teos ilman muuta.

Julian Fellowesin käsikirjoittama ja Glenn Slaterin sanoittama Webber-musikaali on taitavasti Hanna Kailan suomentama. Välillä juoni on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta onneksi mukana on vähän yllätyksiäkin. Ohjaaja Harjanne nyt osaa hommansa vaikka silmät sidottuina ja takaperin. Esitys on hiottu loppuun asti, ja kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Webberin musiikki on ehtaa Webberiä, mutta rokkitwistillä. On mukana vähän sellaista raskaampaa balladiakin. Tähän on tuplamiehitys lapsinäyttelijöiden osalta, ja olisi kyllä kiva nähdä toinenkin porukka. Ja niin hienosti kun lapset itse soittavatkin, saavat he taustatukea kuusihenkiseltä rautaiselta bändiltä, kapellimestarinaan ensi-illassa Tony Sikström.

Koreografi Jari Saarelainen on tehnyt hienot tanssikuviot ja muun liikesuunnittelun koko sakille.

Jaakko Wuolijoki on siis työtön muusikko Dewey, joka haaveilee musiikillisesta läpimurrosta ja majailee kaverinsa sohvalla. Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät näytä toteutuvan, koska viimeisimmästä bändistä ja työpaikastaan levykaupassa mies on saanut kenkää. Yllättävä mahdollisuus työllistymiseen ja rahan tienaamiseen ilmaantuu ja Dewey pestautuu kämppiksen identiteetillä hienoon kouluun opettajaksi. 

Pesunkestävänä rokkimiehenä hän ei ymmärrä lasten tietämättömyyttä rokin olemuksesta, ja alkaa salaa valmentamaan heitä tulevaan Battle of the Bands -tapahtumaan. Osaavathan lapset musisoida, mutta vain klassista. Opetussessiot ovat hauskoja, konfliktit konservatiivisen opettajakunnan kanssa taattuja ja mahtuu mukaan romanssiakin tiukkanutturaisen johtajattaren kanssa.

Muutkin aikuisnäyttelijät tekevät hienoa työtä. Juha-Matti Koskela Deweyn ex-bändikaverina ja nykyään sijaisuuksia tekevänä opena on mainio kaikessa pidättyväisyydessään. Sitäkin herkullisempi on lopun Kiss-henkinen muodonmuutoksensa, kun Ned löytää selkärankansa taas! Tämän tiukkapipoisena tyttöystävänä Pattynä Pihla Pohjolainen on mainio, ei ihme että Ned-ressu on tossun alla. 

Jos Ned kokee muodonmuutoksen, niin sitä todellakin kokee myös koulun johtajatar Rosalie (Anne-Mari Alaspää). Ruudullisiin jakkupukuihin pukeutuva nainen uskoo kuriin ja järjestykseen, mutta kun Dewey pölähtää hänen kouluunsa ja elämäänsä, niin syvälle hautautunut rock'n'roll muistuu mieleen. Kun ei rehtori voi olla hauska tai rento. Hiukset aukeavat nutturalta ja yhteinen rakkaus Stevie Nicksiin sinetöi jotain tärkeää. Kun Alaspää tulkitsee Taikahuilun Yön kuningattaren aarian niin huh! Mikä ääni ja mikä mimmi!

Loput aikuiset näyttelevät sekä vanhempia, opettajia, bändiläisiä jne. Petra Aholan poliisi on aika tyrmäävä!

Mutta niin hyviä kuin aikuiset ovatkin, on tämän musikaalin päätähtiä ilman muuta huikea lapsijoukko. Näillä oli perheet, jotka eivät kuunnelleet, eivät välittäneet, eivät antaneet aikaansa, tai eivät ymmärtäneet monin tavoin erilaisia lapsiaan. Mutta kun lapset löytävät oman äänensä ja tulevat nähdyiksi omina lahjakkaina itsenään uuden sijaisopettajansa toimesta, niin johan vanhempienkin silmät aukeavat. Pientä ravistelua ja kapinallisuutta siihen tarvitaan. Voi kun jokaisen kiusatun, syrjityn ja vanhempiensa "hylkäämän" lapsen elämäänsä saisi oman Deweyn tapaisen innostavan open!

Lapsista sykähdyttävimmät roolityöt tekivät Viola Käki sulkeutuneena Tomika-tyttönä, joka syttyy hehkumaan laulaessaan Amazing Gracen, huh mikä ääni! Myös Ben Rossi on vakuuttava kitaristi Zack. Wilbert Savolainen ihanan symppis muotiluomuksia loihtivana Billynä ja entäs sitten topakka ja toimelias Summer, jota Alma Järvensivu valloittavasti tulkitsee. Eevi Salo on todella cool bassonsa varressa ja sitten on pikkiriikkinen ja suloinen rumpali Freddie (Jerry Holm) ja lahjakas kosketinsoittaja Lawrence (Matias Penttilä). Mutta ihan joka iikka ansaitsee aplodit, sillä tämä sakki on lahjakkuuksia täynnä. Muita rooleja ensi-illassa näyttelivät Lucas Aidoo, Miitu Järvinen, Miisa Kivimäki, Ukko Nieminen, Konsta Okkonen ja Iiris Riekki. 

Peter Ahlqvistin lavastus on ihanan tyylikästä ja konservatiivistakin. Yksityiskoulu näyttää juuri siltä kuin voitte kuvitellakin: tummaa puuta, muhkeita Chesterfield-sohvia ja hillittyä tapettia. Deweyn luokassa puhaltavat muutoksen tuulet myös sisustuksessa. Ja sitten on toki lähibaaria jukebokseineen ja Nedin ja Pattyn siisti kämppä josta Dewey on sisustanut yhden kulmauksen omannäköisekseen. 

Silmä lepää myös Pirjo Liiri-Majavan monipuolisessa puvuissa. Lapsilla on toki koulupuvut ja Dewey on nuhruinen, mutta opettajien ihastuttavat tweediä henkivät konservatiiviset asut ovat ihania katsella. Ja sitten toki luovuus kukkii kun päästään esiintymisasuihin, wau! Rokkikliseitä pullollaan, on glitteriä ja spandexia. Emmi Puukka viimeistelee lookit kampauksilla ja hienolla maskeerauksella. Eero Auvisen valot rokkaavat ja yhdessä Kalle Nytorpin toimivan äänisuunnittelu ne pelaavat hyvin yhteen.

School of Rock kertoo hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Se on lämminhenkinen musikaali, joka saa kyllä liikuttamaan, itkemään ja nauramaan, ja ennenkaikkea ihmettelemään miten lahjakkaita esiintyjiä lavalla taas on. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja voinkin suositella tätä kaikille hyvän musiikin ystäville, myös heille jotka eivät kuuntele rokkia.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Come From Away / Tampereen työväen teatteri 21.9.2022

Ah ja voih miten ihanaa! Taas kerran Samuel Harjanne näyttää meille närhen munat, ja sen miten hyviä musiikkiteatteri- ja musikaaliesityksiä tehdään. Olikin jo kolmas täysosuma tälle syksylle (HKT:n Priscilla ja  Tampereen teatterin Anastasia ne kaksi aiempaa). Ja siinä missä nuo kaksi ovat massiivisia, näyttäviä ja täysiverisiä ison mittakaavan musikaaleja, on TTT:n Come From Away pienempi, kotikutoisempi ja kotoisempi esitys. Vaikka se vedetään Työviksen suurella näyttämöllä ja vaikka siinä on paljon porukkaa ja iso meininki, niin se on sellainen intiimimpi, pieni suuri musikaali. Ja ehkä juuri siksi niin tavattoman upea, tunteisiin menevä ja oikeastaan aika täydellinen elämys.

Kävin katsomassa tämän Lontoossa muutama vuosi sitten, tietämättä aiheesta mitään. Mutta kun tuttu suositteli, oli luppoaikaa ja lippuja sai. Esitys pyyhkäisi energiallaan ja koskettavuudellaan jalat alta kertaheitolla. Olikin aika upea uutinen että se tulisi Suomeenkin. Tosin iso-K viivästytti ensi-iltaa aika tavalla, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Kyllä!

Come From Away ammentaa aiheensa ikävästä tapahtumasta eli syyskuun 2001 terrori-iskuista. Tosin tämä toimii vain siellä taustalla, mutta on jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä ja toimissa. Koko Pohjois-Amerikan ilmaliikenne meni poikkeustilaan ja sadat ilmassa olevat koneet piti ohjata johonkin. Yksi näistä hätälaskupaikoista oli syrjäisellä Newfoundlandilla sijaitseva Ganderin kaupunki. Yhtäkkiä 7000 ihmisen paikkakunnalle pölähti kymmeniä lentokoneita ja tuhansia ihmisiä. Eri puolilta maailmaa, kuka minnekin menossa. 

Tieto ei kulkenut (hei, vuonna 2001 ei kännyköitä tai nettiyhteyksiä ollut saatavilla ihan joka tyypillä) ja sitä ei turvallisuussyistä haluttu kauheasti jakaakaan aluksi. Koko maailma oli hetkellisesti sekaisin. Mutta johonkin tämä ihmisjoukko piti majoittaa, ruokkia, auttaa ottamaan yhteyttä omaisiin ja läheisiin, pitää mielialoja yllä ja pitää ihmisiä hengissä. Come From Away kertoo tästä muutaman päivän ajanjaksosta, kun muualta tulleet valtasivat pikkupaikkakunnan ja jättivät pysyvän jäljen kaikkiin.

Irene Sankoff ja David Hein ovat sekä kirjoittaneet että säveltäneet kaiken, ja aika mainiota työtä ovat tehneetkin. Ihan syystäkin tätä on palkittu ja ylistetty. Monella esityksen henkilöillä on vastineensa todellisuudessa ja kiitos käsiohjelman saamme tutustua "esikuviin" tarkemmin. Musiikki on irkkupoljentoista kansanmusiikkia, ensitahdeista asti mukaansatempaavaa ja vauhdikasta. Aivan huikea 8-henkinen livebändi musisoi puun alla lavan takaosassa, mutta onneksi esillä eikä piilotettuna mihinkään kulisseihin. Välillä sieltä tempaudutaan mukaan vauhdikkaasti esitykseen enemmänkin. Huippumeininki! 

Esityksen ensemble on huippulahjakas porukka, joka koostuu sekä talon omista, vahvoista musiikalisista esiintyjistä ja upeista vierailijoista. Kaikki tekevät ison tukun rooleja ja niistä toiseen vaihdetaan lennokkaasti ja pienin vaate- ja asustemuutoksin. Meillä on iso joukko Ganderin asukkaita, ja sitten taas niitä "muualta tulleita". Vierailijoista Nina Tapion koskettava rooli kapteenina jää mieleen, kuten myös Kaija Kärkisen lämminhenkinen Beulah, muonitusporukan aatelia. Jonna Järnefelt on hieman neuroottinen Diane joka kokee yllättävän yhteyden. Jerry Wahlforss sujahtaa hienosti useammankin etnisen vähemmistön edustajan nahkoihin taidokkaasti, kuten tekee myös Matti Leino (mikä tyrmäävä kapteeni Bristol!). Hieno vierailijaviisikko tämä! 

Teatterin omasta väestä Jari Leppänen on mainio kaupunginisä (useammankin itse asiassa), Hiski Vihertörmä totuttuun tapaansa lahjakas joka roolissa, Petra Karjalainen aivan huikea palomiespojastaan huolestuneena äitinä, Heidi Kiviharju eläinsuojeluihmisenä ja Pihla Pohjolainen toimittajadebytanttina joka kasvaa rooliinsa. Ensemblen täydentää Saska Pulkkinen nörtähtävänä innostujana ja Mika Honkanen jäykkäilevänä brittinä. Tämä on myös siitä kiva esitys että kukaan ei varsinaisesti ole pääroolissa, vaan nimenomaan kaikki ovat yhtä tärkeitä, jokainen omalla tavallaan. Miten upeaa ja saumatonta yhteistyötä kyllä. Nautinto katsoa ja kuunnella.

Reina Lounatvuori vastaa tekstin ja Hanna Kaila laulujen suomennoksista. Toimivaa ja sujuvaa. Mirva Mäkisen vauhdikkaat koreografiat siivittävät joukkokohtauksia. Ja joukkokohtaukset, ne ovat tämän esityksen hienoutta myös. Tarkalleen mietittyjä ja vaikka väkeä on paljon, ja tempo kiivas, niin sähläämisen tuntu on vältetty. Kaikki toimii kuin rasvattu kone. Vähän välillä hengästyttää katsomossakin, mutta onneksi mukana on myös riputeltuja suvantokohtia että saa huilata. 

Tämä on myös hyvin tunteisiin käyvä esitys, eli nenäliinoja kannattaa varata reilusti mukaan. Mulla oli ainakin tunteet pinnassa heti alusta asti, ihan loppukiitoksiin asti. Se yhteenpuhaltamisen tunne, toisista välittäminen, sympatia ja empatia, näiden hahmojen keskinäiset välit, toisten hyväksyminen ja ennakkoluulojen voittaminen. Suuria ja tärkeitä teemoja. Vaikka maailmalla myllertää ja kunkin henkilön sisimmässä myös, niin pyyteetön auttamisenhalu ja lähimmäisenrakkaus voittaa.

Erikoismaininta napakasta kestosta. Ensi-illassa kaksi tuntia, ja ilman väliaikaa. Mutta väliaika olisi poikkaissut flow'n ja sitä ei todellakaan kaipaa yhtään. Erinomainen ratkaisu tekijöiltä tämä.

Tämä musikaali ei kikkaile koreilla lavasteilla tai vilkkuvilla värivaloilla, eikä millään muullakaan. Maanläheinen ja juureva, ne ovat oikeammat termit. Erkki Saarasen lavastus on aika pelkistetty. Eriparisia tuoleja on paljon ja niistä muodostuu niin lentokone, baarin kalustus kuin majoitustilatkin. Puupaneloinnit, pylväät, kiviseinät ja valoilla tehty iso Newfoundlandin kartta seinällä luo paikallisen maalaistunnelman. Näyttämön pyöröä hyödynnetään hyvin, hillitysti. 

Marjaana Mutasen pukusuunnittelu on arkisen näköistä eli tämmöisiä vaatteita nyt ihmiset vuonna 2001 pitivät. Ganderilaisilla farkkua ja ruutupaitaa, lennoilla tulevilla vähän kaikenlaista. Arkista - ja sitten on esimerkiksi sydänkirurgien viihdytysjoukot ja erilaisia uniformuja myös. Eero Auvisen valot ja Jarkko Tuohimaan äänet ovat balanssissa, eivät itsetarkoitus. 

Pienten ihmisten tarinat on se juttu, ja miten ne kytkeytyvät suurempaan kuvaan. Tässä porukassa on nergiaa uuden Olkiluodon verran. Soittajat tukevat hienosti lavan tapahtumia. Niin monta koskettavaa kohtaamista, niin monta tarinaa ja kohtaloa. Lähimmäisenrakkaus ja toivo jäävät päällimmäisinä mieleen.

Come From Away on todellinen helmi, henkisesti kokoaan suurempi musikaali ja ehkä siksi syksyn koskettavin ja hienoin esitys. Tätä ei todellakaan kannata missata syksyn esitystarjonnasta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anastasia / Tampereen teatteri 3.9.2022

En tiedä mistä on peräisin se luuloni että tämä Anastasia-musikaali perustuisi Disneyn animaatioon. Piirrettyyn elokuvaan kyllä, mutta ei se Disneyn ole. Ehkä johtuu siitä etten sitä leffaversiota ole edes nähnyt. Sen sijaan balettiversion aiheesta Lontoossa olen kokenut, ja vaikka tarinan henkilöt ovat osittain samat, niin tarina ei kuitenkaan. Vaan mikä oli sitten tämä Tampereen teatterin syksyn uusi musikaali Anastasia?

Kerrassaan hurmaava, huumaava, kaikkeja aisteja hivelevä esitys. Koskapa en siitä kauheasti tiennyt, niin pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti ja vei suorastaan jalat alta. Stephen Flahertyn musiikki ei liiemmin jäänyt mieleeni (että siinä mielessä voisi olla Disney-musikaali!) mutta ihan kivaa se oli kuitenkin. Mutta mitä jäi mieleeni olivat säkenöivät esiintyjät, huikean upea lavastus, viimeisen päälle toteutetut yksityiskohdat kaikessa. Ohjaaja Samuel Harjanne on taas kerran iskenyt kultasuoneen. Miehellä tuntuu olevan pettävä vaisto ja visio mihin työhön tarttua - ja kaikki ovat menestyksiä. Lipunmyynti Anastasiaankin on ollut huiman hyvää, ja ihan syystä. Sodan ja koronan jälkeen/keskellä suomalaiset uskaltavat taas lähteä teatteriin, ja se on erinomainen asia. 

Anastasia kertoo viimeisen Venäjän tsaariperheen "kadonneesta" jäsenestä, joka löytyy muistinsamenettäneenä Anjana katuja lakaisemasta. Vai löytyykö? Ainakin niin haluavat uskotella kaksi vilunkimiestä (tosin kauhean sympaattisia huijareita) jotka himoitsevat Anastasian löytymisestä luvattuja rahoja. Pariisissa asuva leskikeisarinna on nimittäin vakuuttunut että Anastasia on elossa ja on luvannut suuren summan jos oikea tyttö jostain ilmaantuu. Niinpä ketkukaksikko koittaa löytää sopivaa henkilöä valmentaakseen häntä rooliin ja päästäkseen itse pois ankeasta maastaan. 

Ei nyt kuulosta kauhean ihmeelliseltä juonelta, mutta tosi toimiva musikaali tästä on saatu aikaan! Teksti on ansioituneen näytelmäkirjailija Terence McNallyn kynästä ja suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. Laulujen sanat taas Lynn Ahrensin ja suomeksi Hanna Kailan.

Mikä tarinassa on totta ja mikä ei, jokainen katsoja päättäköön oliko tämä Anja oikea Anastasia - ja se tekee tästä erityisen kutkuttavan kokemuksen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koko maailmanpolittinen nykyasema tekee esityksestä myös kumman ajankohtaisen, vaikka sadan vuoden takaisessa ajassa ollaankin.

Ensinnäkin roolitus on ihan nappisuoritus. Mukana on Suomen musikaalitähdistön kirkkaimpia esiintyjiä, ja ihan iso joukko heitä. Ensinnäkin Tampereen teatterin oma Pia Piltz, joka on hurmannut minut ihan jokaisessa roolissaan jo ennen tätä. Mutta taas kerran pitää todeta: Piltz on kansainvälisen tason musikaaliesiintyjä ja näyttelijä, jonka karisma ei tihku vaan suorastaan ryöppyää katsomon jokaiseen soppeen. Aivan huikea esitys taas kerran. Pian koko olemus on sataprosenttisesti mukana kaikissa kohtauksissa. Hän hehkuu ja loistaa, ja mikä ääni! En voisi kuvitella ketään muuta tähänkään rooliin. Huippua!!

Sitten meillä on Petrus Kähkönen toisena huijarityyppinä Dimitrinä. Orpo katujen kasvatti on hieman vastahankainen aluksi Anjan koulimisesta Anastasiaksi, mutta pikkuhiljaa mieli muuttuu kun Amor tekee temppujaan. Herkullinen hahmo johon Kähkönen tuo monenlaisia vivahteita mukaan. Dimitrin huijarikaveri-Vladina on Ville Majamaa, jonka karisma ja huumori sopivat mainiosti Vladin piireistä keikahtaneen kreivin olemukseen. Aivan pistämätön suoritus taas kerran! Kolmas upea miesesiintyjä on Joel Mäkinen, jonka Gleb kamppailee omien demoneidensa kanssa. Toisaalta yltiöisänmaallinen sotilas ja toisaalta isän malli ja moraali (sekä toki tunteet Anastasiaa kohtaan) tuovat ristiriitaa mieheen. Aivan mainio roolityö tämäkin, ja Mäkinen on ihan luottomusikaalimies monellakin tapaa. Karismaa on myös hällä kotitarpeiksi.

Naisrooleja on Anastasian lisäksi kaksi muutakin merkittävää: Sinikka Sokka elämää ja kuolemaa nähneen leskikeisarinnan roolissa on traaginen hahmo. Slaavilaisen melankolinen auktoriteetti sopii hienosti Sokan lavasäteilyyn. Ja sitten on hänen seuraneitinsä Lily (Kaisa Hela) joka on pariisilaisen Venäjä-yhteisön juhlien keskipiste. Ja sattumoisin hän on Vladin vanha heila, ja vanha suola alkaa janottaa kumpaistakin. Tästä seuraa monta hykerryttävän herkullista kohtausta jotka kirvoittavat katsomosta paljon naurua ja väliaplodeja. Ihana roolityö Helallakin!

Jos on tämä kuusikko hienosti roolitettu, niin koko muukin ensemble on timanttisessa iskussa. Arttu Ratinen on ihan hulvaton roolissaan niljakkaana Leopoldina. Romanovien kaukainen sukulainen joka kärkkyy perintöä ja koittaa kosiskella Lilyä. Molemmissa surkeasti epäonnistuen. Mukana on Tampereen teatterin omia näyttelijöitä iso joukko, mutta myös nuoria musiikkiteatterin ammattilaisia ja alan opiskelijoita sekä ammattitanssijoita. Mahtava sakki!

Kaikki tanssikohtaukset ovat kyllä mielettömän upeita, ja niistä kiitos esiintyjien lisäksi koreografi Chris Whittakerille. Arvostan hienoja tanssijuttuja musikaaleissa korkealle.

Marjatta Kuivasto on tehnyt vuosien varrella lukuisia mieleenpainuvia lavastuksia, ja on mahtavaa että eläkkeellä ollessaankin hän loihtii näitä upeuksia katsojien ihailtavaksi. Synkeä Venäjä, rapistuvine seinineen ja ankeine Jusupovin palatseineen, loistelias Pariisi ja kimaltavat seurapiirit. Lavalla mennään tunnelmasta toiseen ja jokaiseen kohtaukseen on olemassa oma sopiva kulissi. Pienimmätkin yksityiskohdat on hiottu täydellisiksi. Lavan ulkoreunuksia katsomoon asti kiertää kymmenet ja kymmenet pienet talot ja mökit, joiden valaistus on vielä piste iin päällä. Anastasia kannattaa nähdä jo pelkästään kauniin lavastuksensa vuoksi. Erityismaininta art deco -henkisyydestä. Upeasti Toni Haarasen videosuunnittelu lomittuu lavastukseen, varsinkin Pariisi-osioissa. Kaunista ja suorastaan maagista. Lavan etureunassa oleva ohuenohut kalvo toimii heijastuspintana projisoinneille ja valoille, mutta esiintyjät näkyvät sen takaa tottakai. Seinämä mahdollistaa savuna ilmaan katoavat ihmiset ja mm. menneisyyden haamujen tuomisen mukaan esitykseen. Taikaa!

Jos on hieno lavastus niin sitä on myös puvustus, josta vastaa Pirjo Liiri-Majava. Voisin kuvitella että Anastasian tapainen esitys on puvustajan unelmatyö, koska saa tehdä niin monenlaista: loisteliaita tanssiaispukuja, 1920-luvun kimaltavia juhlakolttuja, sotilasunivormuja, venäläisen rahvaan maanläheisvärisiä vaatteita. Kaikkea siis laidasta laitaan. Vladin oranssinruskea ruututakki, Anastasian ruusukuvioinen valkoinen mekko, Rothbartin asu ja Neva-klubin 20-luvun juhla-asut jäivät päällimmäisinä mieleen. On kultaa ja kimallusta, ja kaiken näyttävyyden kruunaavat upeat peruukit, kampaukset ja maskeeraukset (a'la Jonna Lindström). Mikä määrä työtunteja on käytetty kaiken tämän toteutukseen, ihan päätä huimaa ajatellakin. Raimo Salmi on tehnyt kaiken visuaalisuuden kruunaavan valosuunnittelun.

Anastasiassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nokkelaa sanailua, paljon silmäkarkkia, hienoja joukkokohtauksia, nopeita lavastuksen vaihtoja, paljon teatterin taikaa ja magiaa. Mikä junavaunukohtaus! Ja ne Lilyn ja Vladin kaikki yhteiset kohtaamiset, wau mikä kemia! 

Vaikka musiikki menee vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin ilokseni mukana on paljon muutakin kuin siirappisia balladeja. Marko Hilpon johtama orkesteri on melkoisen iso, ja hyvin vetävät! Kaunis hetki oli kun Joutsenlammen musiikki sekoittui musikaalimusiikkiin balettikohtauksessa.

Erityismaininta hienosti toimitetulle käsiohjelmalle. Harvoin näkee Suomessa näin paljon tekstiä sisältävää käsiohjelmaa, ne kun tuppaavat monesti sisältävän tekijäluettelon lisäksi vain kuvia. Tässä on tekijöiden haastatteluja ja paljon muuta. Kiitos siis Sanna Huhtala, Siiri Liitiä ja muut tekijät. Tämmöistä lisää kaikkiin esityksiin kiitos!!

Kyllä Anastasia tarjoaa parasta mahdollista eskapismia katsojalle. Sitä saa taas liikuttua, nauraa kikattaa, huokailla ihastuksesta, eläytyä ja jännittääkin. Ja ennen kaikkea viihtyä sataprosenttisesti. Upea elämys! Olen kyllä niin onnellinen että Tampereella voi nähdä tämänkaltaisia maailmanluokan musikaalielämyksiä. Menkää ja hankkikaa lippu, ja kokekaa tämä maaginen esitys.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Priscilla / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2022

Veikkaisinpa että tässä on syksyn bilemusikaalien ykkönen! Helsingin kaupunginteatterin Priscilla on täynnä silmäkarkkia ja myös korvat nauttivat svengaavasta musiikista. Viis siitä että juoni on aika höttöinen, koska jalka naputtaa tahtia ja suupielet kaartuvat virneeseen lukemattomia kertoja. Ja jos on katsomossa hauskaa, sitä näyttää olevan myös lavalla. 

Musikaalivelho Samuel Harjanne saa tarttua ihan mihin vaan teokseen niin yleisö on pähkinöinä. Ja ihan ansaitusti, musikaalihitti toisensa jälkeen syntyy näin osaavista näpeistä. Priscilla on tosin kyllä ollut hitti ympäri maailmaa, ja mainiota saada se vihdoin Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa n. 2010 ja Tukholmassa 2013, ja toki leffan lukemattomia kertoja. Alunperinhän elokuva ilmestyi 1994, voitti palkintoja ja nousi kulttisuosioon. Sen perusteella tehty musikaali (Stephan Elliottin & Allan Scottin käsialaa) aloitti maailmanvalloituksensa Australiasta 2006, ja on sittemmin nähty eripuolilla maailmaa ja palkittu useasti. 

Disclaimer: olen asunut Australiassa 4 vuotta ja juurikin kasarin loppupuolella, joten Priscillalla on siksikin erityinen paikka sydämessäni. HKT:n esityksessä on tarjolla paljon ihania pikkujuttuja Australian ystäville (vaikkapa se yksi karrelle palanut ja savuava puu, jossa istuu koala, ja kaikki tämä hautajaisvieraan päähineessä). Pitäkääpä silmät auki!

Tarinahan on tämä: kaksi drag-artistia ja yksi transnainen lähtevät Sydneystä vanhalla Priscillaksi kastetulla bussirämällä ajamaan halki maan, päämääränään Alice Springs. Sinne heidät esiintymään on buukannut yhden vaimo. Kullakin on omat syynsä karistaa kaupungin tomut jaloistaan hetkeksi, ja alunperin kolmikko ei todellakaan ole mitään sydänystäviä. Yhteensitova liima on Tick/Mitzi (Lauri Mikkola) joka kasaa porukan ja on kummankin jonkuntasoinen ystävä. Retkikunnan hieman kypsempää osastoa edustaa Bernadette (Clarissa Jäärni) ja nuorena kukkona tunkiolla Adam/Felicia (Niki Rautén). Matkan varrella kohdataan niin vastoinkäymisiä, kommelluksia, paljastuksia ja herkkiä hetkiä. Ja tottakai matkaan mahtuu paljon huumoria, ja ennen kaikkea hyvää musiikkia! 

2,5 tuntia on ihan passeli pituus esitykselle, koska kestosta huolimatta kaikki aistit hurmioituvat valoista, väreistä, glitteristä ja höyhenistä.

Esiintyjäkolmikko oli todella hyvin ja ajatuksella castattu (onko tämä edes mikään sana?). Mikkolaa olen vuosien varrella nähnyt monessa musikaalissa, ja hän on aina aivan hurjan hyvä. Mutta jotenkin hänen Tickinsä ei ihan sataprosenttisesti valloittanut minua tällä kertaa. Hieman ehkä rutiininomainen suoritus, vaikkakin Mikkolan rutiininomainen on silti ihan omissa sfääreissään suomalaisessa musikaaliskenessä. Minulle illan tähti oli kyllä Clarissa Jäärnin Bernadette! Elegantti sormenpäitään myöten, lakonista huumoria viljelevä - ja upeaääninen roolityö. Toivottavasti saamme nauttia Jäärnistä lavalla jatkossakin, jos kohta Bernadetten rooli oli kuin hänelle luotu. Mikä karisma! 

Liki yhtä säkenöivän vaikutuksen teki Niki Rautén ärsyttävänä, mutta loppua kohti hieman viisastuvana Adamina. Siinä missä Bernadette on elegantti ja todella cool (liki kaikissa tilanteissa) on Felicia verta nenästään kerjäävä, näsäviisas ja elohopeamaisen nopea käänteissään. Hän hankkiutuu ongelmiin, mutta onnistuu kasvamaan henkisesti bussimatkan aikana. Lisäksi Rautén on erinomainen tanssija. 

Vaikka hetkittäin sanailu on hieman kömpelöä (vai osaanko repliikit ja kaikki solvaukset vaan niin hyvin ulkoa?) niin silti nokkelat kielikuvat jaksoivat kyllä viihdyttää. Käännöksestä vastaavat Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.

Esityksen vahvuuksia on loistava musiikki. Yksi parhaita jukebox-musikaaleja on tämä kyllä. Ihania diskohittejä takavuosilta. Ehkä hieman erikoinen ratkaisu, mutta ymmärrän kyllä ajatuksen: osa biiseistä laulettiin suomeksi, osa englanniksi. Eli ne mitkä kuljettivat juonta ja missä lyriikat olivat oleellisia tarinan kannalta olivat suomeksi, ja muut sitten oli jätetty alkuperäiseen asuun. En tiedä kyllä miten tämä muilla toimii, itselleni ei ehkä niin hyvin. It's Raining Men rokkaa aina, mutta Boogien maailmaan (Boogie Wonderland), Sun sieluus (True Colours) tai Kuumaa (Hot Stuff) kuulostivat... no, hassuilta suomeksi. Mutta silti erinomaisen hyvää bilemusiikkia, loistavan livebändin esittämänä. Siis ihan Suomen ykkösmuusikoita soittamassa Anssi Nykäsestä Mongo Aaltoseen. Ja kapellimestarina hääri aina niin pirtsakka ja taitava Eeva Kontu, mahtavaa!

Ja se mikä tässä esityksessä on niiiiiiin hienoa on henkeäsalpaavan värikäs, kekseliäs ja tyrmäävän hieno puvustus. Josta isoin kiitos Tinja Salmi! Miten valtava työ on ollut myös ommella ja rakentaa kaikki kymmenet ellei jopa sadat kostyymit, mutta myös ideoida ne kaikki. HKT:n tuotanto on non-replika eli omanlaisensa, ja puvutkin ovat ihan uniikit, eikä kopsattu leffasta tai muista musikaalituotannoista. Puvuista ei puutu glitteriä, kimallusta ja hörhelöä, mutta esimerkiksi Bernadetten arkigarderoobi on viileän elegantti ja Tick pukeutuu myös hyvin arkisesti. Mutta kun dragqueenit lähtevät baanalle tai esiintyvät pääsee pukusuunnittelijan mielikuvitus villiin laukkaan. 

Kokonaan eri lukunsa on Australian takamaiden junttien maanläheinen look, kaivosmiesten haalariasustus, aavikon turistiryhmän Australia-aiheiset T-paidat tai Alice Springsin ysärijuppien olkatoppaukset ja aurinkolasit! Myös alun kohtaus Trumpetin hautajaisista on kuin goottibileet parhaimmillaan. Ja lopussa kun vedetään CeCe Penistonin alunperin laulama Finally (anteeksi, suomeksihan tämä oli toki Finaali) ja lavalla nähdään Australian eläinkuntaa emuista krokotiileihin, haihin, nokkasiileihin, kaulusliskoihin, koaliin (koaloihin?) ja kenguruihin, niin huh miten upeaa katsottavaa! 

Iso ansio menee koreografi Gunilla Olsson-Karlssonille, jonka laatimat muuvit ovat mestarillisia ja monesti tosi hauskojakin. En silti voinut olla miettimättä missä olivat talon omat Helsinki Dance Companyn tanssijat ensemblen rooleista, koska nyt näyttelijät (ja freelancerit) tekivät tanssiroolitkin. Ehkä HDC:n oma tuleva ensi-iltansa vie tanssijoiden ajan? Ei sillä että tanssikuviot olisivat olleet huonoja nytkään.

Peter Ahlqvistin lavastus nojautuu pitkälti aaltopeltiestetiikkaan, sitä on nimittäin runsaasti. Se junttileima mikä 90-luvulla Australian outbackissa vielä oli, on kyllä käsin kosketeltavaa. Ja toki itse Priscilla-bussi on näyttävä ilmestys, sekä päältä että varsinkin sisältä. Kultaa ja kimallusta on kyllä pukujen lisäksi lavallakin. William Iles ja Toni Haaranen ovat suunnitelleet kauniit valot ja hieman varhaisia videopelejä muistuttavat videot (siinä jää koala poikieen auton alle, ja Teletappi!). Varsinkin valoilla toteutettuna aavikon tähtitaivaat ja auringonnousu ovat upeat. Kai Poutanen vastaa äänisuunnittelusta, joka tuntui toimivan (paitsi jossain vaiheessa Lauri Mikkolan mikki mykistyi toviksi).

Pääkolmikon lisäksi lavalla (ja mitä erilaisimmissa paikoissa) nähdään toinenkin taitava kolmikko, nimittäin kolme Diivaa: Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka. Huikeat laulajat ja upeat esiintyjät vetävät sellaisen show'n että oksat pois. Ja mitkä asut ja peruukit heilläkin. Nämä kolme ovat kyllä paljon muutakin kuin taustalaulajia. Pitää muuten mainita erikseen Aino Hyttinen, jonka käsialaa on kokonaisvaltainen naamioinnin suunnittelu. Mielikuvituskaan ei ole rajana näissä! Montakohan kymmentä peruukkia esitykseen on valmistettu? Toinen toistaan hienompia.

Lavalla nähdään iso joukko väkeä ja joukkokohtaukset ovat kyllä näyttäviä ja liikunnallisia. Risto Kaskilahti on hyvä maanläheisenä mekaanikko-Bobina, jolla on kotona hieman arveluttava puoliso ja menneisyys legendaarisen Les Girls -ryhmän fanina. Ja Raili Rantala on aivan nappivalinta Cynthian pingisvaimon roolissa! Huikea! Ensi-illassa Benji-poikana nähtiin suloinen Iivari Luomala. 

Ensemble oli kyllä laulu- ja tanssitaitoista, mutta jotenkin silmäni hakeutuivat aina Martti Mannisen iloisesti hymyilevään tyyppiin, oli hän sitten blondi-Lars, maalaisjuntti vetämässä Oon maajussi iloinen, nuoren Bernadetten tanssijapoika Les Girls-muistelossa tai joku muu. Martti väläytteli myös aika uskomattomia tanssitaitojaan. Toki mukana ovat aina ihanat Paavo Kääriäinen ja Mikko Vihma. 

Se pitää vielä sanoa, että vaikka Suomessa musikaaliesiintyjätkin pitkälti ovat valkoihoisia, niin Priscillassa oli jo yritystä castata vähän muunkin näköisiä esiintyjiä. Ehkäpä pikkuhiljaa tilanne muuttuu täällä peräpohjolassakin ja esiintymislavat hieman "värillistyvät".

Mitä vielä jäi sanomatta? Kyllä tämä toimii, jos ei odota mitään syvällisempää juonta (no kuinka monessa musikaalissa on?). Onhan tässä suvaitsevaisuuden sanoma toki. Höttöinen kuin kermaleivos, mutta makeutta riittää. Onhan tämä näyttävä esitys monellakin tapaa, ja syksyn alkavaan harmauteen ja koronasta toipuvaan Suomeen juurikin passeli piristysruiske. Käsiohjelmakin kimaltaa kilpaa pukuloiston kanssa. Lippuja on myyty jo vinot pinot, mutta eiköhän sinne vielä mukaan mahdu. Tosin taitaa olla uusi ennätys myös lippuhinnoissa tämä, että kuvetta saa kaivaa melkoisen syvältä. Vaan pistävät ihmiset rahojaan hullumpaakin! Mikseipä sitten Priscillaan.

Lisämaininta seuralaiseltani, joka oli ensimmäistä kertaa HKT:n suurella näyttämöllä. Siellä on kuulemma Suomen mukavimmat penkit ja reiluimman kokoiset jalkatilat!

Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maailma on tehty meitä varten / Suomen komediateatteri 6.2.2020

Toivoin ettei Linnanmäen Peacock-teatteriin tarvitse palata enää sen koommin kun Helsingin kaupunginteatterin evakko siellä päättyi. Vaan väärässäpä olin! Nimittäin Suomen komediateatterin suuri musikaalihanke Haloo Helsinki -bändin musiikkiin perustuva Maailma on tehty meitä varten pyöriikin juuri siellä. Omaa tyynyä en kuitenkaan kehdannut ensi-iltaan mukaan raahata. Reilut kaksi tuntia kärsii istua kai huonommillakin penkeillä, vaikka Peacockia huonompia ei ole missään. Olkaa varoitettuja!

Jukebox-musikaalit eivät useimmiten toimi minulle. Ihan kivaa kertakäyttöviihdettä, vaikka itse bändin musiikki olisikin hyvää ja toimivaa. Monesti niiden biisien ympärille kasattu tarina on aika höttöinen. Mutta nyt taustajoukoissa oli niin rautainen porukka että halusin ehdottomasti tämän nähdä, siitäkin huolimatta että Haloo Helsingin musiikki on jäänyt minulle melkoisen vieraaksi. Ainoa biisi jonka ihan oikeasti tiedän tietäväni on Vapaus käteen jää, ja sekin vain siksi että se oli Louhimiehen Kasipallo-leffan tunnusbiisi (ja pidin leffasta kovin!). Illan mittaan selvisi että kyllä mä muutaman muunkin olen kuullut, nimiä en vaan tiennyt, enkä tiedä kyllä vieläkään. Ihan kelpo orkesteri kyllä, mutta kotimaisen uuden musiikin kuuntelu on jäänyt vähän vähemmälle viime vuosina. Tai onhan Haloo Helsinki ollut kasassa jo vuodesta 2006, ettei se ihan tähdenlento ole. Käsiohjelman mukana tulee muuten CD missä esityksessä kuultavat biisit kuullaan alkuperäisversioina!

Kiti Kokkonen ja Jenni Pääskysaari ovat laatineet käsikirjoituksen. Apuna toimi myös bändin fanien lähettämät viestit. Vaihtelevan uskottavasti tarina kulkee ja biisit kuljettavat sitä eteenpäin. Välillä on meno kömpelömpää ja pitää vähän pinnistellä että pysyy kärryllä asioista. Monenlaisia tunteita ja tapahtumia kahden nuoren naisen kasvutarinaan ja elämään liittyy. Pääsemme seuraamaan Millan (Marika Huomolin) ja Piian (Heljä Heikkinen) elämää ihan teinivuosista alkaen. Kun kaikki oli helppoa ja ainoa ongelma tuntui olevan neitsyydestä eroon pääsy (Piialla) ja Piian hyväksynnän hakeminen (Millalla). Ihastumisia, viinan juontia ja muuta kesän viettoa häiritsee kuitenkin tyttöjen välirikko (liittyen siihen Piian immenkalvonpuhkaisuprojektiin) ja eräs motoristi-Joonas (Tatu Sinisalo).

Vuodet kuluvat, Milla menee naimisiin ja työskentelee toimistossa. Siellä taas päästään seuraamaan erään Päivin (Kaisa Leppänen) epätoivoisia kumppaninetsintäpyrkimyksiä. Toimistossa hengailee myös sosiaalisesti kömpelö mutta ihanan symppis Urho (Jani Karvinen). Näiden kahden kuviota olisin jaksanut katsoa enemmänkin, ihan huippua (ja Leppäsen uskomaton fysiikka!).

Mukaan kuuluu myös nuorena kiusattu Piian veli Pasi (Miiko Toiviainen), joka osoittaa lähimmäisenrakkautta ja anteeksiantoa hienolla (jos kohta hieman hämmennystä herättävällä) tavalla. Lisäksi lavalla on liuta porukkaa, hyvin laulavia ja tanssivia nuoria musikaaliartisteja. Isoja iloja ja isoja suruja, ihmisten kasvamista aikuisiksi ja monenlaista juttuja mahtuu tähän tarinaan. Kyllä mä omiakin nuoruusjuttuja sieltä löydän!

Ihan mielettömän upeita ja karismaattisia esiintyjiä. Toiviaisen Miikoa on tullut nähtyä monenlaisissa musikaali- ja teatterijutuissa ja kyllä hän on yksi Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä. Karvinen on tutumpi Kansallisteatterin draamoista, ja toi tähän esitykseen sellaista vähän varttuneempaa otetta. Muiden uraa tulen kyllä kiinnostuksella seuraamaan, sen verran taitavia tyyppejä. Varsinkin Sinisalon rouheampi rockääni vetosi, ja sellainen pahan pojan olemuskin ehkä.

Musikaalien taikasormi Samuel Harjanne vastaa ohjauksesta. Samuel on eittämättä Suomen huippu tässä musikaalihommassa. Ihan passeli kokonaisuus. Varsinkin Sebastian Wennströmin koreografiat ovat näyttäviä. Musiikin sovituksesta vastaavat konkarit Eeva Kontu ja Tony Sikström, joka myös johti nelihenkistä bändiä ensi-illassa. Laulujen sovitukset ovat taas Eevan ja Jukka Nylundin ja käsialaa, monissa musikaaliliemissä keitetty taituri hänkin. Biisit toimivat, ja kiinnostavasti osa sovituksista on hyvinkin erilaisia kun alkuperäiskappale.

Visuaalisesti Peacockin pienelle näyttämölle on saatu ihan hulppea videoshow. Lavasteet korvaa nimittäin sinällään todella upeasti tehdyt grafiikat Helsingin maisemista ja toki hieman abstraktimmistakin paikoista. Jones Maxwell ja Toni Haaranen vastaavat niistä. Minä kyllä kaipaisin ihan oikeita, fyysisiä lavasteita, mutta tässä nämä kyllä ovat paikallaan. Lisäksi Harri Kauppisen suunnittelemat valot ovat oikeinkin näpsäköitä, jos kohta hetkittäin aika sokaisevan kirkkaita. Jos on yhtään migreeniin taipuvainen ihminen niin välillä hyvinkin vilkkaasti sykkivät valot ja videot laukaisevat taatusti kohtauksen. Maria-Helena Lehto pukusuunnittelijana ja Pirjo Leino maskeeraussuunnittelijana saivat toteuttaa monen eri aikakauden vaatteita ja ulkoasuja. Hienolta, ja autenttiselta tämä näyttää. Nostalgiatrippi menneisiin aikoihin!

Mutta. Miksi tämä ei oikein silti toiminut, vaikka kokonaisuudessa ei ollut varsinaisesti mitään moitittavaa? Lahjakkaita ihmisiä lava täynnä. En osaa oikein sanoa. Ehkä sitä menoa ja meininkiä oli vähän liikaa, välillä tuntui että olisi seuraamassa jonkun tanssistudion kevätjuhlaa, missä kaikkea on ympätty hirveällä vauhdilla yhteen, että parissa tunnissa keretään näyttämään kaikkien osaaminen. Olihan esityksessä suvantokohtiakin mutta ei se kokonaisuutta rauhoittanut. Näyttävää ja vauhdikasta, suuren maailman menoa. Loppukiitokset biisikoostepotpureineen tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Tällä energiamäärällä olisi lämmittänyt keskikokoisen kaupungin koko talven kestävissä paukkupakkasissa. Oliko se sittenkin hieman heppoinen tarina mikä ei jaksanut kantaa? Vai kaikki aistit äyräitään myöten täyttävä video- ja valotykitys? Esiintyjien lahjakkuuteen tämä ainakaan ei kaadu.

Sarjassamme "ihan kiva", mutta ei nyt oikein toimi. Varmaan kaikille Haloo Helsinki -faneille must-see, mutta jos kaipaa uutta ja korkeatasoista kotimaista musiikkiteatteria, niin parempiakin esityksiä siihen löytyy. Lisäksi vielä Peacock on paikkana huono, naulakoille tulee kauhea sumppu esityksen jälkeen ja penkit ovat, kuten mainittu, aivan luokattoman kamalat. Kokonaisuuteen nähden lippujen hinnat ovat aika suolaiset.


Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.