maanantai 29. elokuuta 2022

Priscilla / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2022

Veikkaisinpa että tässä on syksyn bilemusikaalien ykkönen! Helsingin kaupunginteatterin Priscilla on täynnä silmäkarkkia ja myös korvat nauttivat svengaavasta musiikista. Viis siitä että juoni on aika höttöinen, koska jalka naputtaa tahtia ja suupielet kaartuvat virneeseen lukemattomia kertoja. Ja jos on katsomossa hauskaa, sitä näyttää olevan myös lavalla. 

Musikaalivelho Samuel Harjanne saa tarttua ihan mihin vaan teokseen niin yleisö on pähkinöinä. Ja ihan ansaitusti, musikaalihitti toisensa jälkeen syntyy näin osaavista näpeistä. Priscilla on tosin kyllä ollut hitti ympäri maailmaa, ja mainiota saada se vihdoin Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa n. 2010 ja Tukholmassa 2013, ja toki leffan lukemattomia kertoja. Alunperinhän elokuva ilmestyi 1994, voitti palkintoja ja nousi kulttisuosioon. Sen perusteella tehty musikaali (Stephan Elliottin & Allan Scottin käsialaa) aloitti maailmanvalloituksensa Australiasta 2006, ja on sittemmin nähty eripuolilla maailmaa ja palkittu useasti. 

Disclaimer: olen asunut Australiassa 4 vuotta ja juurikin kasarin loppupuolella, joten Priscillalla on siksikin erityinen paikka sydämessäni. HKT:n esityksessä on tarjolla paljon ihania pikkujuttuja Australian ystäville (vaikkapa se yksi karrelle palanut ja savuava puu, jossa istuu koala, ja kaikki tämä hautajaisvieraan päähineessä). Pitäkääpä silmät auki!

Tarinahan on tämä: kaksi drag-artistia ja yksi transnainen lähtevät Sydneystä vanhalla Priscillaksi kastetulla bussirämällä ajamaan halki maan, päämääränään Alice Springs. Sinne heidät esiintymään on buukannut yhden vaimo. Kullakin on omat syynsä karistaa kaupungin tomut jaloistaan hetkeksi, ja alunperin kolmikko ei todellakaan ole mitään sydänystäviä. Yhteensitova liima on Tick/Mitzi (Lauri Mikkola) joka kasaa porukan ja on kummankin jonkuntasoinen ystävä. Retkikunnan hieman kypsempää osastoa edustaa Bernadette (Clarissa Jäärni) ja nuorena kukkona tunkiolla Adam/Felicia (Niki Rautén). Matkan varrella kohdataan niin vastoinkäymisiä, kommelluksia, paljastuksia ja herkkiä hetkiä. Ja tottakai matkaan mahtuu paljon huumoria, ja ennen kaikkea hyvää musiikkia! 

2,5 tuntia on ihan passeli pituus esitykselle, koska kestosta huolimatta kaikki aistit hurmioituvat valoista, väreistä, glitteristä ja höyhenistä.

Esiintyjäkolmikko oli todella hyvin ja ajatuksella castattu (onko tämä edes mikään sana?). Mikkolaa olen vuosien varrella nähnyt monessa musikaalissa, ja hän on aina aivan hurjan hyvä. Mutta jotenkin hänen Tickinsä ei ihan sataprosenttisesti valloittanut minua tällä kertaa. Hieman ehkä rutiininomainen suoritus, vaikkakin Mikkolan rutiininomainen on silti ihan omissa sfääreissään suomalaisessa musikaaliskenessä. Minulle illan tähti oli kyllä Clarissa Jäärnin Bernadette! Elegantti sormenpäitään myöten, lakonista huumoria viljelevä - ja upeaääninen roolityö. Toivottavasti saamme nauttia Jäärnistä lavalla jatkossakin, jos kohta Bernadetten rooli oli kuin hänelle luotu. Mikä karisma! 

Liki yhtä säkenöivän vaikutuksen teki Niki Rautén ärsyttävänä, mutta loppua kohti hieman viisastuvana Adamina. Siinä missä Bernadette on elegantti ja todella cool (liki kaikissa tilanteissa) on Felicia verta nenästään kerjäävä, näsäviisas ja elohopeamaisen nopea käänteissään. Hän hankkiutuu ongelmiin, mutta onnistuu kasvamaan henkisesti bussimatkan aikana. Lisäksi Rautén on erinomainen tanssija. 

Vaikka hetkittäin sanailu on hieman kömpelöä (vai osaanko repliikit ja kaikki solvaukset vaan niin hyvin ulkoa?) niin silti nokkelat kielikuvat jaksoivat kyllä viihdyttää. Käännöksestä vastaavat Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.

Esityksen vahvuuksia on loistava musiikki. Yksi parhaita jukebox-musikaaleja on tämä kyllä. Ihania diskohittejä takavuosilta. Ehkä hieman erikoinen ratkaisu, mutta ymmärrän kyllä ajatuksen: osa biiseistä laulettiin suomeksi, osa englanniksi. Eli ne mitkä kuljettivat juonta ja missä lyriikat olivat oleellisia tarinan kannalta olivat suomeksi, ja muut sitten oli jätetty alkuperäiseen asuun. En tiedä kyllä miten tämä muilla toimii, itselleni ei ehkä niin hyvin. It's Raining Men rokkaa aina, mutta Boogien maailmaan (Boogie Wonderland), Sun sieluus (True Colours) tai Kuumaa (Hot Stuff) kuulostivat... no, hassuilta suomeksi. Mutta silti erinomaisen hyvää bilemusiikkia, loistavan livebändin esittämänä. Siis ihan Suomen ykkösmuusikoita soittamassa Anssi Nykäsestä Mongo Aaltoseen. Ja kapellimestarina hääri aina niin pirtsakka ja taitava Eeva Kontu, mahtavaa!

Ja se mikä tässä esityksessä on niiiiiiin hienoa on henkeäsalpaavan värikäs, kekseliäs ja tyrmäävän hieno puvustus. Josta isoin kiitos Tinja Salmi! Miten valtava työ on ollut myös ommella ja rakentaa kaikki kymmenet ellei jopa sadat kostyymit, mutta myös ideoida ne kaikki. HKT:n tuotanto on non-replika eli omanlaisensa, ja puvutkin ovat ihan uniikit, eikä kopsattu leffasta tai muista musikaalituotannoista. Puvuista ei puutu glitteriä, kimallusta ja hörhelöä, mutta esimerkiksi Bernadetten arkigarderoobi on viileän elegantti ja Tick pukeutuu myös hyvin arkisesti. Mutta kun dragqueenit lähtevät baanalle tai esiintyvät pääsee pukusuunnittelijan mielikuvitus villiin laukkaan. 

Kokonaan eri lukunsa on Australian takamaiden junttien maanläheinen look, kaivosmiesten haalariasustus, aavikon turistiryhmän Australia-aiheiset T-paidat tai Alice Springsin ysärijuppien olkatoppaukset ja aurinkolasit! Myös alun kohtaus Trumpetin hautajaisista on kuin goottibileet parhaimmillaan. Ja lopussa kun vedetään CeCe Penistonin alunperin laulama Finally (anteeksi, suomeksihan tämä oli toki Finaali) ja lavalla nähdään Australian eläinkuntaa emuista krokotiileihin, haihin, nokkasiileihin, kaulusliskoihin, koaliin (koaloihin?) ja kenguruihin, niin huh miten upeaa katsottavaa! 

Iso ansio menee koreografi Gunilla Olsson-Karlssonille, jonka laatimat muuvit ovat mestarillisia ja monesti tosi hauskojakin. En silti voinut olla miettimättä missä olivat talon omat Helsinki Dance Companyn tanssijat ensemblen rooleista, koska nyt näyttelijät (ja freelancerit) tekivät tanssiroolitkin. Ehkä HDC:n oma tuleva ensi-iltansa vie tanssijoiden ajan? Ei sillä että tanssikuviot olisivat olleet huonoja nytkään.

Peter Ahlqvistin lavastus nojautuu pitkälti aaltopeltiestetiikkaan, sitä on nimittäin runsaasti. Se junttileima mikä 90-luvulla Australian outbackissa vielä oli, on kyllä käsin kosketeltavaa. Ja toki itse Priscilla-bussi on näyttävä ilmestys, sekä päältä että varsinkin sisältä. Kultaa ja kimallusta on kyllä pukujen lisäksi lavallakin. William Iles ja Toni Haaranen ovat suunnitelleet kauniit valot ja hieman varhaisia videopelejä muistuttavat videot (siinä jää koala poikieen auton alle, ja Teletappi!). Varsinkin valoilla toteutettuna aavikon tähtitaivaat ja auringonnousu ovat upeat. Kai Poutanen vastaa äänisuunnittelusta, joka tuntui toimivan (paitsi jossain vaiheessa Lauri Mikkolan mikki mykistyi toviksi).

Pääkolmikon lisäksi lavalla (ja mitä erilaisimmissa paikoissa) nähdään toinenkin taitava kolmikko, nimittäin kolme Diivaa: Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka. Huikeat laulajat ja upeat esiintyjät vetävät sellaisen show'n että oksat pois. Ja mitkä asut ja peruukit heilläkin. Nämä kolme ovat kyllä paljon muutakin kuin taustalaulajia. Pitää muuten mainita erikseen Aino Hyttinen, jonka käsialaa on kokonaisvaltainen naamioinnin suunnittelu. Mielikuvituskaan ei ole rajana näissä! Montakohan kymmentä peruukkia esitykseen on valmistettu? Toinen toistaan hienompia.

Lavalla nähdään iso joukko väkeä ja joukkokohtaukset ovat kyllä näyttäviä ja liikunnallisia. Risto Kaskilahti on hyvä maanläheisenä mekaanikko-Bobina, jolla on kotona hieman arveluttava puoliso ja menneisyys legendaarisen Les Girls -ryhmän fanina. Ja Raili Rantala on aivan nappivalinta Cynthian pingisvaimon roolissa! Huikea! Ensi-illassa Benji-poikana nähtiin suloinen Iivari Luomala

Ensemble oli kyllä laulu- ja tanssitaitoista, mutta jotenkin silmäni hakeutuivat aina Martti Mannisen iloisesti hymyilevään tyyppiin, oli hän sitten blondi-Lars, maalaisjuntti vetämässä Oon maajussi iloinen, nuoren Bernadetten tanssijapoika Les Girls-muistelossa tai joku muu. Martti väläytteli myös aika uskomattomia tanssitaitojaan. Toki mukana ovat aina ihanat Paavo Kääriäinen ja Mikko Vihma

Se pitää vielä sanoa, että vaikka Suomessa musikaaliesiintyjätkin pitkälti ovat valkoihoisia, niin Priscillassa oli jo yritystä castata vähän muunkin näköisiä esiintyjiä. Ehkäpä pikkuhiljaa tilanne muuttuu täällä peräpohjolassakin ja esiintymislavat hieman "värillistyvät".

Mitä vielä jäi sanomatta? Kyllä tämä toimii, jos ei odota mitään syvällisempää juonta (no kuinka monessa musikaalissa on?). Onhan tässä suvaitsevaisuuden sanoma toki. Höttöinen kuin kermaleivos, mutta makeutta riittää. Onhan tämä näyttävä esitys monellakin tapaa, ja syksyn alkavaan harmauteen ja koronasta toipuvaan Suomeen juurikin passeli piristysruiske. Käsiohjelmakin kimaltaa kilpaa pukuloiston kanssa. Lippuja on myyty jo vinot pinot, mutta eiköhän sinne vielä mukaan mahdu. Tosin taitaa olla uusi ennätys myös lippuhinnoissa tämä, että kuvetta saa kaivaa melkoisen syvältä. Vaan pistävät ihmiset rahojaan hullumpaakin! Mikseipä sitten Priscillaan.

Lisämaininta seuralaiseltani, joka oli ensimmäistä kertaa HKT:n suurella näyttämöllä. Siellä on kuulemma Suomen mukavimmat penkit ja reiluimman kokoiset jalkatilat!


Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti