tiistai 13. elokuuta 2019

IIPM & Création Studio Théâtre National: La Reprise / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli vaikuttavaa ja vakuuttavaa teatteria. Sveitsiläis-saksalais-belgialaisyhteistyönä tehty La Reprise - Histoire(s) du théâtre oli kiehtova yhdistelmä dokumentaarista teatteria, ennakkoon filmattuja osuuksia, livekuvausta ja hyvin realistista näkemystä. Seitsemän vuotta sitten nuori belgialaismies Ihsane Jarfi murhattiin ja tämä esitys ruotii sitä monelta eri kantilta.

Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.

      

Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.

Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.


Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.

Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.

Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.


Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 12. elokuuta 2019

Circus Ruska Festival: Amalgam / Teatterikesä 10.8.2019

Ah, onneksi sain sullottua aika kiireiseen lauantaihin vielä tämän esityksen. Amalgam oli kahden taiturin yhteisjuttu ja todella upeaa menoa Ylioppilasteatterin lavalla nähtiinkin. Tämä oli kolmesta esityksestä viimeinen ja sali oli tupaten täysi - hienoa! Kyllä kannatti tulla.

Jonglööri Onni Toivonen ja tanssija Wilma Seppälä vetävät niin saumattomasti yhteen; ikäänkuin he olisivat esiintyneet aina yhdessä. Täydellinen harmonia ja yhteistyö. Siitä mihin toisen liike loppui, niin toisen alkoi. Vaikka toisen nimike on "jonglööri" ja toisen "tanssija" niin hienosti roolit sekoittuvat. Kolmas tärkeä henkilö esityksessä oli muusikko Konsta Leinonen, joka loihti kitarastaan ja tekniikkahärveleistään hienoa avaruusmusiikkia.


Jongleerausvälineinä nähtiin pehmeitä ryyni(tms)täytteisiä palloja ja keilojakin, ja ei niitä kauheaa määrää tarvittu. Kaikesta huokui rentous, välittömyys ja taitavuus. Käsittämättömän hypnoottista katsottavaa, sekä tanssi että esineiden heittely. Tässä jos missä roolit hämärtyvät ja raja-aidat kaatuvat. Pariakrobatiaa, paritanssia, parijongleerausta. Kaikki menee. Kun on vielä pitkä mies ja pienikokoisempi nainen, niin akrobaattinen kisailu on vieläkin kivempaa katsoa. Tässä esityksessä todella oli pilkettä silmäkulmassa ja iloista kujeilevaa menoa! Kyllä sitä kaikenlaista hauskaa voi keksiä pienillä keinoilla.

Laudalla saa aikaan helikopterimaista liikettä ja limboradan, itselle ja toiselle. Välillä toinen huilaa ja toinen sooloilee, ja välillä Leinonen saa musiikillisen soolohetkensä sinisessä hämyssä. Mulle tulee jotenkin musiikista ja hämystä mieleen planetaarioesitys. Ja on hauskaa sekin miten muusikko osallistuu soittamisensa lomassa esitykseen, ainakin viskelemällä jongleerausvälineitä lavalle.


Paritanssi riikinkukonsulan kanssa onnistuu sekin. Mitä tasapainoilua! En voisi kuvitella mitään mikä tältä kaksikolta ei lavalla sujuisi. Sielu lepäsi neljäkymmentäviisi minuuttia. Toivon mukaan Amalgam nähdään vielä isommillakin areenoilla ja tämä parivaljakko vielä usein yhdessä. Pienimuotoista ja hurjan hienoa katsottavaa!


Kuva Jussi Ulkuniemi
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.


Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.


Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 10. elokuuta 2019

Theatre Basel: Medea / Teatterikesä 10.8.2019

Australialaiskaksikko Anne-Louise Sarks ja Kate Mulvany ovat dramatisoineet Euripideen tragediaklassikon uuteen uskoon. Medean kertomuksen tunteminen on melko lailla välttämätöntä että esitys avautuisi lastenhuoneen seinien ulkopuolelle. Siinä missä Euripides kirjoitti karmaisevan kertomuksen noidan voimat omaavasta naisesta, joka lähti vieraan valtakunnan soturimiehen Iasonin matkaan vastoin isänsä tahtoa, niin Sarks ja Mulvany ovat siirtäneet fokuksen pariskunnan lapsiin.

Aika rohkea veto. Yleensä näytelmän tulkinnoissa lapset jäävät sivuosaan, ja päähenkilönä on petetty ja loukattu nainen. Nainen jonka raivoa ei pitele mikään ja joka on valmis kostamaan puolisolleen pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt tämä nainen on taka-alalla, sivuroolissa, ja kaikki muut hahmot häivytetty kokonaan pois.


Teatterimontun lavalle on sisustettu kahden pojan yhteinen huone. Pimeässä hehkuvine tähtitapetteineen ja poikamaisine leluineen Jasperin ja Leonin valtakunta on jokaisen pikkupojan huoneen prototyyppi. Pojat nujakoivat, sotivat, leikkivät sanaleikkejä ja siinä sivussa pohtivat vanhempiensa avioliittoa. Jutut ovat välillä aika lennokkaitakin ja kultakaloille kerrotaan Medean tarinan alkuasetelma eli miten heidän vanhempansa tapasivat. Pojat on lukittu huoneeseen ja aina välillä äiti käy tarkastamassa tilannetta. Ja samalla katsojillekin valaistaan lisää missä kohtaa näytelmässä mennään, siis siinä näytelmässä mikä tapahtuu lastenkamarin ulkopuolella.

Leon (Florian Guntrum) on jo teini-ikää lähestyvä ja isoveljenä ottanut suojelevan asenteen nuorempaa Jasperia (Itamar Mangold) kohtaan. Tämä on sitten taas melkoinen viliskantti. Lapset pidetään pimennossa, mutta heidän keskustelujensa kautta katsoja tietää että isällä on uusi "ystävä" ja vanhemmat ovat eroamassa. Mutta sehän tarkoittaa että pojat pääsevät muuttamaan kartanoon! Siellä on uima-allas ja trampoliini! Toisaalta taas, äitihän jää sitten yksin.

Ja tätä yksinoloa äitinsä Medea (Barbara Horvath) ei pysty käsittelemään. Isän "ystävälle" lähtee korea lahjapaketti, johon hyväntahtoiset pojat vielä narrataan kirjoittamaan kortti. Kun äiti lopulta päätyy loppuratkaisuunsa, eli poikien murhaamiseen, se ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä heille joille Medea ei ole tuttu näytelmänä); kyllä siihen on annettu pieniä viitteitä pitkin matkaa. Äidin vierailut poikiensa huoneessa paljastavat maanisuuteen liukuvan ja epätoivoisen naisen. "Joskus rakkaus saa ihmisen tekemään outoja asioita" hän sanoo pojilleen. Niinpä. Kuten vaikkapa tappamaan puolisonsa uuden rakkaan, ja omat lapsensakin.

On mielenkiintoista valita tämä näkökulma esitykseen. Vähän kuin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet, missä Hamlet on tavallaan taustanäytelmä, jonka tunteminen auttaa ymmärtämään näytelmää eri tavalla.


Suomennettu teksti toimi ihan hyvin, ja poikien eläinsanapeliä oli hyvin sovellettu käännöksessä. Tämähän on aika väkivaltainen näytelmä, vaikka esimerkiksi poikien tappamista kai harvemmin lavalla nähdäänkään. Mutta se väkivallan uhka on läsnä vahvasti. Niin tässäkin versiossa: pojat leikkivät jatkuvasti sotaa ja tappamista keskenään. Äiti tuo tuulahduksen oikeasta maailmasta, siitä mihin pojat harjoittelevat. Pojat tietävät isän uuden ystävän olevan äitinsä verivihollinen, ja Jasper suunnittelee tappavansa tämän pierukaasuillaan. Heille tämä kaikki on leikkiä, mutta katsojalle ei.

Teatterikriitikko Charles Spence kirjoitti muutama vuosi sitten Telegraphissa Medeasta näin:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Tässä esityksessä kauhu ei tule niin iholle, koska se pysyttelee enimmäkseen huoneen ulkopuolella. Mutta ehkä tämä onkin pahempaa, kun tietää mitä tapahtuu, ja mitä Medea käy läpi, mutta mitään ei näytetä. Hieno oivallus ja hyvin toteutettu. Näyttelijäkolmikko vetää hyvin ja Sarksin ohjaus on sopivan tiivis, piirun verran yli tunti. Väliaika olisi rikkonut intiimin tunnelman. Tunnelma joka alkaa leppoisasti, leikkiviä poikia katsellen, mutta joka tiivistyy hienosti loppua kohti. Näinkin voi klassikon nähdä!



Kuvien copyright Sandra Then.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 9. elokuuta 2019

Nassim / Teatterikesä 8.8.219

Tämänkaltaista esitystä en olekaan ennen nähnyt. Tamoereen Komediateatterin lavalle kutsutaan yllätysnäyttelijä (tosin näin Antin jo yläkerrassa, ja siten arvasin kuka meidän illan esiintyjä on) Antti Laukkarinen, joka näkee käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa vasta lavalla. Käsikirjoittaja Nassim Soleimanpour on jossain piilossa, ohjaillen tapahtumia piirtoheittimen ja siihen heijastettujen kalvojen avulla. Tai kuten myöhemmin käy ilmi, paperiarkkien ja kameran avulla.

Nassim on hieno idealtaan, ja toteutuskin toimii. Illan aikana opimme farsia ja paljon asioita Nassimin lapsuudesta, sekä ennen kaikkea lämpimästä suhteesta äitiinsä. Näimme kuvia, näimme soittorasian, näimme rakastetun satukirjan. Tämä ilta oli yllätyksiä täynnä ja yleisö eli mukana tosi hyvin. Pienen alkulämmittelyn, ja Antin lavantakaisen teehetken jälkeen, saimme Nassiminkin lavalle, jatkamaan käsikirjoituksen esittämistä Antille ja yleisölle. Ja Antti jatkoi sen antamien ohjeiden toteuttamista. Näimme lavalla myös yleisön vapaaehtoisvoimat, joiden haastava tehtävä oli toistaa ja muistaa muutama farsinkielinen lause, ja kertoa meille niiden avulla satu. Tämä oli tavallaan myös interaktiivinen esitys, yleisö sai osallistua, huudella ja kommentoida.


Esitys nauratti, paikoitellen aika hurjastikin, mutta sykähdytti myös. Ja tuli suruisa olo maailman epäreiluudesta. Väkisinkin sitä mietti omaa lapsuuttaan, äitisuhdettaan, ulkopuolisuuden tunnetta ja monia muitakin asioita.

Täytyy kyllä nostaa hattua Laukkariselle että tämmöiseen haasteeseen tarttui. Kunnialla selvisi, sekä esiintymisestä että esiintymisestä englanniksi, ja farsiksi. Ei ihan joka jannulta sujuisikaan.

Nassim Soileimanpour vaikutti tosi symppikseltä, ja kun katsottiin hänen passinsa leimoja ja viisumeita, niin iranilaisen näytelmäkirjailijan todellisuus lävähti silmille. Vaikkakin Saksassa asuvana, niin passi on Iranin. Miten erilaisessa asemassa suomalainen tai brittiläinen näytelmäkirjailija on tämän kollegan kanssa. Jokainen varmaan haluaa ilmaista itseään äidinkielellään. On ehkä vaikea käsittää näytelmäkirjailijan yksinäisyyttä, jos ei saa koskaan kuulla tekstejään lavalla omalla äidinkielellään, mutta nyt tuntuu että tiedämme pienen aavistuksen siitä. Illan lopuksi Antti luki farsiksi puhelimessa Nassimin äidille pienen näytelmän - ja katsomossa aika monella taisi silmät hieman kostua.


Kielet ja niiden merkitys ihmiselle on tärkeää. Tätä pohdin myös kotimatkalla - mitä tapahtuisi omalle identiteetille jos oikeus omaan äidinkieleen otetaan pois?

Rohkea, tunteisiin menevä, hauska ja helkkarin toimiva esitys. Vahva suositus!


Esityskuvian copyright David Monteith-Hodge, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. elokuuta 2019

Keisha Thompson: Man on the Moon / Teatterikesä 8.8.2019

Manchesterilaistaiteilija Keisha Thompson käy läpi ongelmallista isäsuhdettaan tässä puolitoistatuntisessa monologissaan Man on the Moon. TTT:n Kellariteatteri on intiimi tila, ja tämänkaltainen esitys sopii sinne oikein hyvin. Lavalla kirjapinojen keskellä kulkeva esiintyjä ottaa suoraa kontaktia yleisöön, ja välillä laulaa hiljaisesti.

Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.

Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä  Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.


Loppu on kuujuttuineen ja nousevine sohvineen mielikuvituksellinen, ja tarina saa ei-ehkä-niin-yllättävän päätöksensä.

Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.

Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.


Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Sofia Södergård: Slick / Teatterikesä 7.8.2019

Nyt oli äijäilymeninkiä Teatterimontussa! Ruotsalainen Qarl Qunt valloitti lavan (ja kieltämättä myös aika naisvaltaisen yleisön) neljännellä maailmankiertueellaan. Testosteronia tihkunut drag king esitti kaikki mahdolliset maskuliinisuuden eleet ja ilmeet, ja tunnelma oli katsomossa hetkittäin kuin Chippendalesien (tai Hunksien) keikalla. Hyvä kun emme pikkuhousuja lavalle viskoneet. Slick oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä esitys - ja herätti mietteitä miehisyyden (esittämis)malleista ja yleensäkin koko showmaailmasta.


Useamman kerran sitä unohti katsovansa Sofia Södergårdia, tukholmalaista tanssija/näyttelijä/koreografi/DJ:tä. Tämä eläytyi niin loistavasti limakkaan ja tyrkyn äijätyypin nahkoihin. Viehättävä nainen onnistui muuntautumaan erinomaisesti, jokaista lanteen pyöritystä ja kulmakarvan kohotusta myöten. En tiedä miten mieskatsoja hänet koki, mutta ainakin minuun olisi mennyt täydestä, ellen olisi tiennyt totuutta.

Drag kingiys sinällään on vanha taidemuoto, vaikkei toki tuolla nimellä. Jo 1700-luvulla brittiläinen Susanna Centlivre esiintyi miesten vetimissä lavalla, eli satakunta vuotta ennenkuin miehet alkoivat esiintymään naisten vaatteissa. Muistan muutamankin kerran nähneeni lavalla taidokkaasti maskeerattuja drag queenejä, viimeksi nyt yleisö meni halpaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsissa. Näin esityksen kahdesti ja kummallakin kerralla katsomossa oli joku mies (yleensä vanhempi) johon hurmaavat Lolan enkelit upposivat kuin väärä raha. Mutta toimii se näemmä toisinkin päin. Slickiä eturivissä katsonut tuttavani (joka ei ollut sen enempää perehtynyt esitykseen etukäteen) oli puoliväliin asti luullut että esintyjä on mies, ja odottanut milloin se pukeutuu naiseksi. Sitten vasta oivalsi että lavallahan on nainen! Eli hyvin toimi Sofian show tässäkin mielessä.


Södergård, tai alter egonsa Qunt, laittaa peilin maskuliinisuutensa eteen ja näyttää meille miltä se näyttää tässä ilmenemismuodossaan. Kun pullottavien nahkahousujen etumuksen täyttääkin kesäkurpitsa, kun lemmentuskassa kiemurteleva mies tanssii pelkän punaisen mekon kanssa, tai kun hän sylitanssii katsomosta nappaamansa naisen päällä. Ja kyllä me osaamme tuntea myös sääliä - machomiehen kova ulkokuori alkaa sortua, kun hän vartoo naista turhaan, ruusunsa kanssa. Jostain läheltäni kuuluu kaihoisa huokaus.

Alussa videoseinämä hieman pätki, mutta äänentoisto pauhasi kyllä kovalla. Viidenkymmenenminuutin pituudesta liki puolet meni alku- ja loppu"lämmittelyyn" - varsinkin lopusta olisin nipistänyt hieman pois. Alun äijämäinen varjonyrkkeily lämmitteli Quntin yleisölle, selin ja hämärässä. Sitten alkoi miehisten miesten rentoutumisharjoitus; ääninauhan ääni kehottaa ottamaan oman kehon haltuun. Äijäilystä toiseen: Maurice Joshuan jumputtava I've gotta big dick soi ja kiihkeä tanssi alkaa. Omasta mielestään Qunt on lahja kaikille maailman naisille. Välillä kuulemme radiopätkiä joissa Qarl Qunt mainostaa milloin mitäkin, ja näemme myös aivan huikean Man's Buns pullamainoksen! Maximum taste korvapuustit :-D


Monenlaiset stereotypiat saivat kyllä railakkaan tuuletuksen, ja harvemmin lavalla nähty drag king-meininki kirvoitti isot aplodit yleisöstä. Oli tosi kiinnostavaa nähdä yleisön reaktiot, jotka olivat siis hyvin samankaltaisia kuin jos lavalla olisi ollut pullisteleva machomies ihan oikeasti. Kaikki lähdimme mukaan tähän leikkiin - tässä on miesesiintyjä, ketkuttamassa ja flirttailemassa meille.

Esitys toimi kyllä oivallisesti, sekä viihdykkeenä että ajatusten herättäjänä.


Kuvien copyright Andreas Nilsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. elokuuta 2019

I'm Liquid / Kinetic Orchestra, Teatterikesä 6.8.2019

Tämän vuoden Teatterikesäni aloitti tanssiteos I'm Liquid, jonka nelihenkinen Kinetic Orchestra Hällässä taituroiden esitti. Jarkko Mandelinin ja työryhmän laatima koreografia oli ottanut vaikutteita niin akrobatiasta, itämaisista kamppailulajeista kuin breakdancestakin.

Liike oli soljuvaa, pakotonta, kevyttä ja teknisesti taitavaa. Tätä oli ilo katsoa, ja neljän tanssijan saumaton yhteistyö toimi kyllä joka tasolla. Uskomattomia heittäytymisiä ja kiinniottoja, jotka kysyvät isoa luottamusta toiseen. Jokaiselle tanssijalle oli tilaa hengittää ja sooloilla, mutta koko ryhmä toimi myös hyvin yhdessä.


Välillä tuntui että tanssijanelikko Anni Koskinen, Sanni Giordani, Oskari Turpeinen ja Iiro Näkki ei tuntenut painovoiman rajoituksia lainkaan. Höyhenenkevyesti he liikkuivat, ja tekivät isoja loikkia ja syöksyjä. Tanssijan selkärangan paikalla on luultavasti kumia. Monenlaiset liikkeet tarjosivat ainakin minulle valtavasti ahaa-elämyksiä: näinkin voi tanssia! Intiimiä ja kaunista. Paljaat jalat eivät pitäneet juuri mitään ääntä. Välillä taisteluhenkisyys näkyy liikkeissä enemmän, mutta siinä ei ole mitään aggressiivista. Sellaista lempeää (mutta tosissaan ollaan silti) kamppailua.

Tanssiliikkeissä oltiin hyvin tasa-arvoisia. Duetto-osuuksissa ei ollut mitään mies-nainen -pareja, vaan milloin mitäkin. Samalla tavalla kaikki tanssijat nostelivat toisiaan. Mandelinin koreografiassa näkyy eri tekniikoiden ja lajien sekoittuminen yhteen, ja lopputuloksena on täysin uniikkia tanssia. 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika tähän nautintoon.


Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu yhdistelee monenlaista. Letkeää hissimusiikkia, kiihkeämpiä teknorytmejä, soljuvaa sykettä, vouvaavaa aavemaista musiikkia, kunnes lopulta veto loppuu kokonaan, niin äänistä kuin tanssijoistakin. Tanssijat mukautuvat tempoon, kukin tavallaan. Myös Jukka Huitilan valot sykkivät hitaasti hämyssä, ja valaisevat lempeästi. Tunnelma musiikin ja valojen yhteistyöstä on rento ja aistillinenkin. Kamppailulajikuvastoa täydentää hyvin myös Kirsi Gumin (ja työryhmän) suunnittelemat esiintymisasut. Mustat väljänliehuvat housut ja urheilumaiset yläosat sekä leveät valkoiset vyöt vievät ajatukset tatamille tai johonkin vastaaviin paikkoihin. Vöitä hyödynnettiin liikkeissä tosi paljon. Niistä nostettiin, heiteltiin, vedettiin. Ja sitten oli oudot pörhökarvaiset irtoliivit mitä vaihdeltiin tanssijalta toiselle. Liivit olivat kuin joku metsästäjä-keräilijälauman johtajahahmon vallanmerkki.


Keväällä Jarkko Mandelin ja kymppivuotias Kinetic Orchestra palkittiin Thalia-gaalassa Tanssin maineteko -palkinnolla, ja I'm Liquid näyttää välähdyksen siitä miksi.

Aivan loisto aloitus Teatterikesälle, rima on asetettu. Korkealle.


Esityskuvien copyright Jussi Ulkuniemi, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Spamalot / Törnävän kesäteatteri 18.7.2019

Toiveet, haaveet ja odotukset olivat superkorkealla heti siitä asti kun ensimmäiset tiedot tämän kesän Törnävän esityksestä tulivat julki. Monty Python! Legendaarinen Spamalot vihdoin ja viimein myös Suomessa! Huraa! Hyvä Seinäjoen teatteri & Törnävän kesäteatteri - oikea kulttuuriteko! Sinällään ehkä ihme että tätä ei ole aiemmin tehty, ovathan suomalaiset suuria Python-faneja.


Ja kyllä odotukset täyttyivätkin. Hillitöntä ja hulvatonta hulluttelua, ja niin Python-hengessä kuin olla ja osaa. Esitys missä ei oikein ole päätä eikä häntää, mukaillen mainioon Monty Python and the Holy Grail-leffaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa jo 2004. Olikin korkea aika saada tämä Suomeenkin. Olen nähnyt tämän Lontoossa muistaakseni 2006 ja Edinburghissa 2010 ja titenkin tykännyt. Eikä kai Python-fani voi oikein muutakaan. Spamalot on parodia musikaaleista, ja samalla kertomut kuningas Arthurista ja tämän pyöreän pöydän ritareista ja näiden Graalin maljan etsinnöistä. Moni kohtaus on tuttu myös elokuvasta, mutta on tässä paljon "omaakin".


Eric Idlen käsikirjoituksen on suomentanut ja sovittanut mestarillisesti Mikko Koivusalo. Toimii hyvin! Vähän skeptisesti mietin miten Pythonin huumori ja ennenkaikkea lyriikat kääntyvät, mutta ei olisi tarvinnut huolehtia. Hyvin toimii. Riimit ovat kohdallaan. Ja biisi Showbisneksen lait (You won't succeed in Showbiz) vyöryttää lavalle joukon kotimaisia viihdetähtiä Vesku Loirista Jorma Uotisen kautta Aku Hirviniemeen (!). Idlen ja Python-säveltäjän John Du Prezin loihtima musiikki hyödyntää kyllä kaikkia mahdollisia musikaalikliseitä mutta toimii kuin junan vessa. Ei mitään turhan monimutkaista mutta korvaan tarttuvaa ja hyvin... musikaalimaista. 


Mika Eirtovaara osaa (komedia)ohjaajana asiansa, ja kohtaukset limittyvät hienosti toisiinsa. Näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja roolitus on kyllä varsin sopiva. Aku Hirviniemi lienee se suurin julkkis ken auttanee esityksen markkinoinnissa - ja kieltämättä hän on hillittömän hauska, niin ranskalaisena vartijana kuin Sir Lancelotinakin. Vaikkei se pokka ihan kokoajan pidäkään niin tässä esityksessä sekään ei haittaa. Ja jos on Lancelot korea poika, niin Sir Galahad (Olli Rahkonen) liehuletteineen sitä vasta onkin! Siinä missä kaikki muut ritarit pitävät visusti rengaspanssarihuppua, vaan ei Galahad! 

Tenori Juha Hostikka (kuningas Arthur) on se porukan "oikea" laulaja, ja jonkunlainen isähahmokin rönsyävälle ritariretkueelle. Itselleni vieraammat ritarimiehet olivat Henrik Hammarberg (arkajalka Sir Robin) ja Ville Orttenvuori (ilmavaivainen Sir Bedevere) mutta mahtavasti hekin vetivät. Arthurin assistentti ja ennenkaikkea kookospähkinöiden kopsuttelija eli Patsy (Lauri Ketonen) oli mainio! 


Naiskauneutta ja ihanaa lauluääntään esitykseen toi Anna Victoria Eriksson Järven neitona. Tässä on muuten muutenkin häikäisevän hienot puvut (megakiitos Riikka Aurasmaa!) mutta erityisesti Neidon puvut suorastaan mykistävät. Harvoin näkee kesäteatterissa tämmöistä paneutumusta asuihin. Kontrastia toivat ritarien tennarit. Ensemblena monipuolinen nelikko: Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja ennenkaikkea Jyri Numminen. Joka näyttävien ja musikaalimaisten koreografioiden lisäksi on kyllä tanssien ja laulujenkin kantavia voimia muutenkin. Ja mikä prinssi Herbert hänestä kuoriutuukaan!! Huhheijaa, ei ole ihme että pulassa olevaa "neitoa" pelastamaan tullut Lancelot on myytyä miestä.


Rooleja on kaikilla paljon (jaa no Hostikka taitaa olla ainakin enimmäkseen vain Arthur) ja vaihdot ovat välillä pökerryttävän nopeita. Ihan käsittämätöntä mihin tämä porukka lavalla venyy. Juho Lindströmin linnalavastus taipuu kääntyvien tornien ja liikuteltavien fondien avulla moneksi. No välillä fondit hieman jumittavat, mutta ei se menoa haittaa. Kompaktin kiva linna.

Seinäjoen Spamalot on kyllä tämän kesän paras kesäteatteriesitys, heittämällä. No okei, onhan sekin kevyttä höttöä, mutta niin lystiä että keveys ei ole tässä tapauksessa mikään rasite. Kaikki oheissysteemit nimikkojuomineen ja merkattuine Spamalot-polkuineen Sorsanpesältä on mietitty hyvin. Esitys ei ole kovin pitkä, koska väliaikakin kestää puoli tuntia, yhteensä 2 tuntia ja vartti. Olisi tätä kauemmankin katsonut.


Spamalot on kyllä ajassa yllättävänkin paljon kiinni, en oikein edes muistanut. Vai onko se tämä Suomi-versio vaan mikä on näin oivaltavasti tehty. Mulla on muistikirjassa paljon huutomerkkejä, kuten vaikkapa: Ranskalaisten solvaukset! Belvederen jänis! Ranskan kansa! Puvustus! Pensaikko! Svengaava Patsy! Pelkkä lihasnaarmu! Camp-Herbert! Kani!


Jos meinaat tänä kesänä mennä katsomaan yhden esityksen, suuntaa Seinäjoelle. Et kadu. Minä onnenpekka pääsen katsomaan vielä uudelleenkin, koska voitin kilpailussa VIP-lipun!

Kiitos huippujengi; mikä huippuesitys!


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Kiljuset / Pesäkallion kesäteatteri 17.7.2019

En tiedä olisiko Kiljusen herrasväki pelkästään saanut minua kesäteatteriin, mutta viime vuotinen kokemus Pesäkallion kesäteatterista sai. Meitä olikin tällä kertaa iso porukka, kahdeksan henkeä (siskon perhe). Ja tarttee sanoa että me vanhemmat tyypit taidettiin tykätä enemmän kun nuoriso-osasto.

Hauskaa siis oli ja saderintamatkin päättivät enimmäkseen kiusata vain ennen ja jälkeen esityksen, ja vähän väliajallakin. Pesiksellä kun ei ole katosta - taitaa muuten olla eka kesäteatteri tänä vuonna missä ei ole. Mutta kun on ajoissa paikalla voi varata paikat takarivistä, missä a) voi nojata seinään ja b) voi hädän tullen pitää sateenvarjoakin.


Jalmari Finne loi Kiljuset jo yli sata vuotta sitten, mutta kyllä he edelleen aika anarkistinen poppoo ovat. Outi Keskevaari on ollut laatimassa näytelmää Finnen tekstien ja hahmojen pohjalta ja musiikiksi Eppu Gustafssonin ohjaamaan esitykseen oli valittu Sleepy Sleepersiä ja Tehosekoitinta. Porukkamme yhteinen mielipide taisi olla että olisi voinut olla pelkästään Tehistä. Mutta nelihenkinen bändi (Lari Lius, Aapo Ravantti, Einari Toiviainen ja Eveliina Jokinen) veteli hyvin Mattilan korjaamossa, ja musiikkivalinnat sopivat kontekstiin passelisti. Ja siitä aina bonusta että bändiläiset osallistuvat näytelmään muutenkin, eivätkä vain musisoi taustalla.


Jalmari Finne (Petri Knuuttila) lomailee kesäpaikkakunnallaan, ja hän on vuokrannut huvilansa Kiljusille. Autokorjaamon kesäapuna oleva Fiina (Sini Koivuniemi) pelkää Kiljusia hysteerisesti, mutta pääsee ennakkoluuloistaan (ja peloistaan) pian ohi kuin tämä eksentrinen perhe saapuu lopulta. Ja on heissä kyllä meteliä ja meininkiä! Huh! Varsinkin kaksikko Luru (Stefan Andersén) ja Mökö (Mikko Laine) juoksee ja huutaa. Pikkusisko Plättä (Annukka Waara) komppaa ja vanhemmat Kalle Sulalampi ja Anna Pukkila koittavat olla jonkunlainen järjen ääni. Turhaan. Ei ihme että maine on kiirinyt edellä ja Fiina vapisee kauhusta.

Pulla-koira on muuten käsinukke - hyvä oivallus!


Kiljuset pistävät koko kyläyhteisön helisemään ja aiheuttavat monta vauhdikasta ja vaarallista tilannetta. Eiväthän he ilkeitä tai pahantahtoisia ole, vaan hieman hömelöitä säätäjiä. Varsinkin kaivoonputoamiskohtaus on nerokas! Toinen hauska kohtaus on heti perään eli tyynyjen teippaaminen kylmettyneeseen Fiinaan, ja vähän kaikkiin muihinkin. Mutta ehkä riemukkain juttu on Pomppa ja sen ihmeelliset temput!!! Vai oliko se sittenkin herra Mukkula ja neiti Liipola?

Mutta osaavat nämä muutakin kun vaan aiheuttaa epäjärjestystä kylillä. Hienoihin Kiljanderien puutarhajuhliin kutsutaan kaikki katsomaan miten he kerrankin osaavat olla sivistyneitä! Vaan tavalliset ja tyynet Kiljanderit ovatkin ihan tylsiä. Ei tätä seesteyttä kauaa kestä ja pian vietetäänkin jo hääjuhlia... ja vihkimään tulee Hillitön Pappi :-D

Kaikki Kiljusten toilailut Jalmari merkitsee katonharjallaan keikkuen muistiin, eittämättä tulevien Kiljus-kirjojensa materiaaliksi.

Harmittaa kun pätkivät ja rätisevät mikit oikuttelivat. Mikkien lisäksi viereisellä golfkentällä pölöttäneet pelaajat häiritsivät herkkää katsojaa. Niin ja itseeni ei kolahtanut hetkittäinen rap/hiphopmeno, mutta sepä taas iski nuorempiin katsojiin (olen kalkkis).


Koko perheen näytelmähän se tämä on, ja paljon lapsia katsomossa onkin. Mutta olihan tämä niin sekoboltsimenoa että aikuinenkin viihtyi, ainakin lapsenmielinen sellainen. Bonusta hauskasta tintamareskistä mitä meidän seurue hyödynsi :-)

Esityksiä on vielä joten kerkeätte nauramaan tämän sakin pölhöilyille Pesiksessä!


Esityskuvien copyright Marko Strandvall, tintamareskikuvan otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Pokka pitää / Heinolan kesäteatteri 16.7.2019

Jo toista kertaa tänä kesänä löysin itseni katsomasta Roy Clarken komediaa Pokka pitää. Tällä kertaa paikkana Heinolan kesäteatteri. Ensimmäinen vierailuni tänne, ja mikäpä tässä - laivasatamasta satakunta metriä matkaa, ammattimaisesti hoidetut oheispalvelut ja ihan kelpo esitys. Kelikin suosi.

Kesäkuussa näin esityksen Porin Kirjurinluodossa, Murasen Miikan ohjaamana. Nyt ohjauksesta vastasi komediamestari Jaakko Saariluoma. Hyvät ammattilaisnäyttelijät osaavat asiansa ja kevyt juoni on enemmän kallellaan farssin suuntaan kuin Porissa. Hyacinth Bucketina säkenöi erinomaisesti roolin sisäistänyt Jaana Saarinen, jota en ole muistaakseni ennen teatterissa nähnytkään. Äänen kiekumisineen ja vaihtuvine kukkamekkoineen hän oli oikein oivallinen wannabe-hienostorouva. Hyacinthin rahvaanomainen sisko Daisy (Ulla Tapaninen) ja tämän vieläkin juntimpi mies Onslow (Mikko Jurkka) on kyllä varsinainen pariskunta! Tapaninen olisi voinut irrotella lemmenkipeänä vaimona vieläkin enemmän, mutta tämän herttuatar on kyllä aikamoinen ilmestys. Ja Jurkka oli aivan oivallinen Onslow; koskaan ei ole verkkopaita pukenut ketään yhtä istuvasti.

Toinen sisko Rose (Heidi Herala) on hieman hössöttävä ja ehdottoman kiinnostunut kaksilahkeisista. Varsinkin uudesta tulokkaasta herra Milsonista (Seppo Maijala), joka paranee ujoudestaan kertalaakista Rosen käsittelyssä. Maijala esittää myös kukkaissisarusten sotamuisteluissaan elävää Isukkia.


Ensemblen täydentää Hyacinthin kanssa pysyvästi tukkanuottasilla oleva naapuri Emmet (oivallinen Taisto Oksanen), joka koittaa ohjata tätä muuta sakkia harrastajanäytelmän saloihin. Emmetiä tuntuu vaivaavan omituinen viha-rakkaussuhde Hyacinthiin. ja näitä tämän tuskailuja on hauska seurata. Miten ilmeikkäät kulmakarvat! Emmetin kilttinä siskona ja teatterin jokapaikanhöylänä (sekä napakkana hienostorouva Debdeninä) nähdään Emilia Sinisalo.

En ole tv-sarjaa katsonut, mutta ilmeisesti Hyacinthin aviomies Richard on siinä erittäin isossa osassa, hiljaa puolisostaan kärsien. Jostain syystä näytelmäversiosta hänet on jätetty kokonaan pois. Kirjurinluodon versiossa hänen osaansa sai "näytellä" katsomosta valittu mies, ja rooli piti sisällään lähinnä peukun näyttämisen Hyacinthille. Tässä ei ollut edes sitä vähää Richardia. Miksiköhän niin keskeinen tyyppi ei ole mukana lainkaan?

Ihan hauska sovitus tämä oli, ja muutamia kohtia korostettiin enemmän; Isukin rooli oli isompi ja Milli Milsonin pienempi. Kesäteatteriksi passeli pituus, eli kaksi tuntia ja vartti. Välillä sitä edes takaisin juoksemista oli hieman liikaa, mutta kokonaisuutena varsin katsottava ja viihdyttävä esitys.


Tv-sarjan kääntyminen (kesä)teatteriksi on aina vähän kinkkistä, varsinkin jos sarja on ollut tosi suosittu. Kaikilla on ne omat vahvat mielikuvansa näyttelijöistä. Mulla on ehkä se onni että katson aika vähän telkkaria, joten monestikaan mielikuvia ei ole. Tämäkin sarja on näkemättä, siispä minulle nämä teatterin hahmot ovat ihan uskottavia ja "tosia".

Tänäänkin molemmat Heinolan esitykset olivat loppuunmyytyjä ja kesän täyttöaste on muutenkin ollut tosi korkea. Jos siis mielit nähdä miten Hyacinth "Bukee", hänen sukulaisensa ja naapurinsa valmistelevat murhamysteeriä, niin suuntaa Heinolan kesäteatterin lippukaupoille pikaisesti. Esitykset loppuvat 28.7.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Paavo 1,5 / Ypäjän musiikkiteatteri 14.7.2019

Tänä vuonna Ypäjän musiikkiteatteri on esittänyt peräti kolmea eri näytelmää yhden perinteisen musiikkiteatteriesityksen sijaan. Enempi parempi. Michael Drukerin kirjoittama ja Markus Töhösen ohjaama Paavo 1,5 putoaa johonkin West Side Storyn ja Katto-Kassisen välimaastoon, ainakin ehkä kohdeyleisöä jos ajattelee. Harmillisesti katsomo on puolityhjä; kiva näytelmä ansaitsisi enemmän kiinnostusta.

Näyttämöllä nähdään kolme miestä, sekä pikaisesti muutamissa pikkurooleissa piipahtava nainen (Sari Mäkinen). Tämän oopperasoolo on hieno! Jaakko (Joona Rosenberg) on kotona työskentelevä leppoisa keksijämies ja Martti (Harri Välimaa) hänen äkkipikainen sosiaalityöntekijäpuolisonsa. Pariskunta on toivonut lasta jo pitkään, ja Martin työsuhteiden ansiosta he saavat toimia koekaniiniparina puolitoistavuotiaan Paavon adoptiovanhempina. Kun Paavo (Sampo Lepistö) sitten saapuu, niin kohtalokas pilkkuvirhe paljastuu. Viisitoistavuotias nuorisokriminaalipunkkari ei vastaa ihan sitä mitä miehet odottivat. Lastenvaunuille ei taida ollakaan käyttöä...


Paavo 1,5 on näytelmä ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Ja monimuotoisista perhesuhteista, rakkaudestakin. Paavo on homofoobikko ja Martti puolestaan pelkää että saa yöllä puukosta. Mutta kun pikkuhiljaa avataan elämäntarinoita puolin ja toisin, ja Paavo korjaa jääkaapin oven, aurinkopaneelin ja antennin sekä pistää miesparia kiusanneet naapurin lapset kuriin, alkaa jonkunlainen yhteys muodostua.

Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaankin kiva ja näyttelijät vallan erinomaisia. Varsinkin Sampo Paavona valloittaa! Salla Simukan suomennos on räväkkä ja hauska. Tekstiä on muokattu tähän päivään ja esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki on huomioitu. Näytelmä ei saarnaa eikä tuputa, vaan on sellainen elämänmyönteinen esitys. Suvaitsemattomuutta voi olla monenlaista, mutta siitä voi päästä pois kuten Martti ja Paavo osoittavat. Olen nähnyt tämän Tampereen teatterissa 2007, ja elokuvankin sittemmin, ja tykännyt kyllä.

Erinomainen muusikko Kari Mäkiranta säesti koko esityksen! Eikä ammattimies mitään nuotteja tarvitse, plarin vaan. Hienoa ja monipuolista musisointia!

Esityksiä ei ole kuin kuusi ja enää yksi jäljellä keskiviikkona - kipin kapin lippukaupoille!


Kuvien copyright Lassi Puhtimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.


Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.


Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.


Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.


En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.


Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!


Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.


Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.


Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.


Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Vuoksen laulu / Nokian kesäteatteri 4.7.2019

Tuttua, taattua ja turvallista kesäteatteria, ja niin nokialaisten näköistä, tarjoili tänäkin vuonna Nokian kesäteatteri. Hyvässä ja pahassa. Tarjolla oli teatterin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan käsikirjoittama ja ohjaama Vuoksen laulu. Pohjalla oli Juhani Ahon Juha, joka toimii jonkunlaisena henkisenä takapiruna ja innoittajana, eli samoissa maisemissa ja aiheissa liikutaan. Vaikka en Juhaa olekaan lukenut, niin sen juonitiivistelmä kuulostaa aika tutulta...


Vuoksen laulu tapahtuu Imatran rajaseudulla, Vuoksen varrella. Päähenkilö Marja (kaunisääninen Roosa Lehtinen) asustelee syrjätilalla vanhemman ja karhun raateleman Juhan (Jarno Huuhtanen) kanssa. Liitto ei vaikuta kovin onnelliselta ja erikseenkin pariskunta nukkuu. Ilmankos lapsia ei ole siunaantunut. Talouteen kuuluu myös Kaisa-piika (Reetta Ylitalo). Sitten paikalle pelmahtaa Shemeikka (Rami Mäkelä), kauppamies rajan takaa, ja pyyhkäisee kirjaimellisesti jalat Marjan alta. Samaan syssyyn taloon ilmestyvä karsea anoppi (oivallinen Marja Sorjonen) viimeistelee sitten Marjan lähtöpäätöksen kälätyksineen. Vaan eipä ole elämä yhtä onnea ja auvoa Shemeikan kotonakaan. Talossa kuria ylläpitää korskea äiti (Heli Pitkänen) ja liuta edellisiä "kesätyttöjä", jotka huolehtivat Shemeikan muista tarpeista. Selkeästi Shemeikka jatkaa isänsä perinteitä mm. naisasioissa.

Marja ei halua alistua yhdeksi jalkavaimoksi muiden joukkoon, ja kiltti ja kunnollinen Juha muistuu monesti mieleeen. Sillä välin Juha kotosalla ei suostu uskomaan että Marja olisi vapaaehtoisesti lähtenyt kauppamiehen matkaan, ja jatkaa tämän etsintöjä. Lopulta Marja onnistuu karkamaan kotiin, mutta lapsi jää Shemeikan talolle. Naapurien, äitinsä ja paikallisen papin painostuksesta Juha on vihdoin nainut Kaisa-piian, mutta silti lähtee Marjan mukana hakemaan lasta. Shemeikan pihalla tapellaan ja totuudet paljastuvat. Marja ja Juha palaavat kotiin, lapsen kanssa, mutta ei tässä silti onnellista loppua ole. Tietenkään.


Aika melodramaattinen, ja asetelmiltaan hieman vanhanaikainen kolmiodraama. Näytelmä on hyvin suomifilmimäinen, ja ehkäpä juuri siksi Rami Mäkelä on vallan oivallinen valinta pääosaan. Mies on suomifilmimäisen renttu/sankarin ruuumiillistuma, taas tässäkin roolissa. Vähän herätti murmutusta ja pohdintaa tämä mies vie ja nainen vaan vikisee -tyylinen juttu, vuonna 2019. Mutta näinhän se tuohon maailman aikaan meni. Tarkkaa aikaa tapahtumille ei ole, mutta 1700-luku voisi olla aika passeli, koska Marjasta puhutaan ruotsalaisena. Teksti ja kieli on aika runollista, riimillistä, sellaista kalevala-henkistä ja kesäisen lempeää.

Kennonnokan kesäteatterin miljöö on aina vaan yhtä upea, ja taas sitä hyödynnettään upeasti. Huillan Tapsan lavastuksissa silmä lepää, ja aitat, pirtit ja kalamajat istuvat maisemaan niin kuin olisivat olleet siellä aina. Perinteisestä riukuaidasta puhumattakaan. Alue on tosi leveä ja syvä, ja sisääntulot tapahtuvat milloin mistäkin puskista. Tilan kokonaiskäytöstä siis myös pisteet! Myös Heli Roinisen puvustus ansaitsee kunniamaininnan. Varsinkin Shemeikan ja hänen miestensä (ja naisväen myös) asut ovat todella näyttäviä. Ja sittenhän on vielä viiden tuomenkukan vihreät hulmuavahelmaiset mekot!


Jos tällä kertaa oivallinen anoppi meinasi varastaa koko show'n, niin myös Shemeikan mieskolmikosta Jesse Palosaari ja Markus Pärssinen upeine akrobaatti/trikkausloikkineen teki vaikutuksen. Huh!

Koska kyseessä on musiikkinäytelmä niin lauluja saadaan. Aleksi Laukkonen on säveltänyt suurimman osan esityksen musiikista; sanat ovat Heli Pitkäsen käsialaa. Kunnianhimoista on tehdä kesäteatteriesitykseen oma musiikki, mutta kyllä se kannattaa. Surumielisiä, kaihoisia lauluja, joita laulutaitoiset esiintyjät tulkitsevat hyvin. Musiikin lisäksi hienosti naamioiduista lavakaiuttimista kuului myös monipuolisia ääniefektejä; mm. lintuja, vettä ja lehmiä (Janne Perttulan tekosia nämä).


Hieman yllätyksetön ja monessakin mielessä aika vanhanaikainen esitys, mutta varmaankin juuri sitä mitä iso osa tämänkin kesäteatterin vakikatsojista odottaa ja toivoo. Nytkin kolme bussilastillista hieman iäkkäämpiä ihmisiä (ja me kaikki muut siihen päälle) poistui katsomosta tyytyväisinä. Tuttua ja turvallista, hyvin tehtyä peruskesäteatteria.

Silti en voi olla miettimättä, että onko se aina hyvä jos yksi ihminen tekee niin monta asiaa tuotannossa. Käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa, tekee sanoitukset ja koreografiat... Sujuuhan se, mutta ehkä NTT voisi joskus taas kokeilla takavuosien ammattiohjaajia? Tämä sakki on nimittäin kuitenkin niin likellä ammattiteatterimeinikiä kuin mihin harrastajateatteri pystyy, joten ammattiohjaaja voisi nostaa tasoa vielä hitusen ylöspäin?


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Sata syytä istua puussa ja Isäs oli / Kauppilanmäen museo, Valkeakoski 3.7.2019

Joskus välillä tulee sähköpostiin kutsuja joille ei voi sanoa ei. Isosta osasta valitettavasti täytyy (lähinnä ajanpuutteen takia) kieltäytyä, kaikkeen kun en minäkään pääse vaikka parhaani yritän. Mutta siis. Kerrankin kalenterissa oli sopiva kolo, ja esitys vaikutti kiinnostavalta. Ja on aina kiinnostavaa käydä uusissa paikoissa ja tsekkaamassa uusia esiintyjiä! Iso kiitos siis Marko Itkoselle kutsusta!


Kauppilan museo Valkeakoskella on kerrassaa viehättävä paikka. Ennen esitystä oli aikaa kiertää pikaisesti paikkoja, rapsutella lampaita ja nauttia aurinkoisesta kesäillasta. Tänne täytyy palata vielä päiväsaikanakin että pääsee rakennuksiin sisällekin.

Illan ohjelmassa oli kaksi lyhyempää näytelmää, vajaita tuntisia kumpikin. Ensin Sata syytä istua puussa. Somen kautta kerättyjä tarinoita, pidempiä ja lyhyempiä ja niistä sitten tehtiin sketsityylinen esitys. Tosi hauskojakin juttuja, ja oivaltavia, mutta kokonaisuus oli aika sirpaleinen ja hajanainen. Monenlaista näkökulmaa puussa istumiseen on löytynyt. Yksi nainen koittaa houkutella puolisoaan Penttiä alas puusta, kuin kissaa konsanaan. Vaan ei auta olut, makkara eikä tv:n jalkapallohoukutukset...


Puuhun voi tehdä treffejä, sinne voi piiloutua lapsiltaan, puussa istumisesta on kirjoitettu ja tehty lauluja (miettikääpäs miten Kesäpäivä Kangasalla alkaa). Ja sekin selviää millainen olisi asuntoesittely puussa sijaitsevaan asuntoon. Ehkä yksi parhaita kohtia esityksessä oli Hoivakotipuu - pieni kannanotto tämän päivän vanhustenhoitoon. Hupaa! Näyttelijäkolmikko Lauri Heinonen, Mira Flinkman ja Janne Kulosaari pistää itsensä hyvin likoon, taipuen monenlaiselle mutkalle.

Väliajalla oli maistuvat tarjoilut ja kahvit tarjoiltiin oikeista posliinikupeista! Siitä iso bonus. Santsikupinkin sai samaan hintaan, ja se tultiin tarjoilemaan ihan istumapaikoille pihalle. Itse join mansikkamehua. Itse esityspaikka oli vanha työväentalo, ja istuimme räsymatoilla vuoratuilla pitkillä penkeillä. Tarjolla oli myös huopia ja nurkissa puhalsivat tuulettimet/lämmittimet. Tässä paikassa pidetään kesäteatterivieraasta kyllä todellakin hyvää huolta.


Toinen näytelmä Isäs oli olikin sitten tunnin mittainen sukellus kahden nuoren tytön elämäntarinaan. Äiti (Katja Sillanpää) on kuollut ja tyttäret Johanna (Pauliina Syrjälä) ja Elina (Mira Flinkman) ovat tyhjentämässä vanhaa kotitaloaan. Pikkuhiljaa meille selviää millainen lapsuus heillä on ollut alkoholisoituneen yh-äidin ja talossa vaihtuvien miesten kanssa, joita kaikkia esittää Janne Kulosaari. Isoäidin (Ulla Huoviala-Kääpä) hoteissa kuluu pitkiä aikoja kun äiti on "töissä". Nyt aikuiset tytöt ovat kulkeneet eri suuntiin, ottaneet pesäeroa onnettomaan lapsuuteensa. Historia silti toistaa itseään ja mietin sitä sukupolvien ketjua, miten samanlaisena kaikki toistuu. Johanna on onnistunut luomaan itselleen toisenlaisen elämän (suvun ensimmäisenä ylioppilaana) vaikka hän on koko ikänsä kärsinyt isättömyydestä. Kun ei se Ihmemies MacGyverkään ollut sitten isä. Sen sijaan Elina tuntuu jumiutuneen samalle uralle kuin äitinsä ja mumminsa: kurkusta alas kaikki mikä voisi päihdyttää ja lapsia vaihteleville miehille. Sekä äiti että isoäiti on oikeasti kamalia noita-akkoja, ja kumpikin näyttelijä on loistava! Myös Kulosaari on vakuuttava, ja varsinkin tämän Matikainen kamaline kasarihokemineen on järisyttävä tyyppi. Tämä pureutui hyvin kasvuolojen ja geenien yhteisvaikutukseen - on mahdollista päästä pois onnettomasta köyhyyden ja ankeuden kierteestä. Esityksen äiti-tytär -suhteet saivat myös pohtimaan omaakin suhdettani äitiini. On niin totta että myös minun pahimpia pelkojani on alkaa muistuttaa omaa äitiäni.


Kumpikin näytelmä on Marko Itkosen kirjoittama ja ohjaama. Sattuvaa dialogia, hyvin tyypiteltyjä henkilöitä ja toimivat esitykset. Hienoa työtä siis. Käykääpä tutustumassa työryhmän kotisivuihin.

Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta toivon mukaan tämä ryhmä palaa ensi vuonna asiaan. Ainakin minä toivon niin kovasti, sen verran kiva kokemus tämä oli. Hienot puitteet ja esiintyjät ja kivat näytelmät, mitä sitä nyt muuta voisi kesäillalta toivoakaan!


Esityskuvien copyright Jokke Kääpä, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.