tiistai 3. joulukuuta 2019

Aavevieraat / Tanssiteatteri MD 3.12.2019

Tamperelaisen Tanssiteatteri MD:n loppuvuoden ensi-illassa Samuli Roinisen uutuus eli Aavevieraat. Ensi-iltaan en päässyt, mutta toiseen esitykseen kuitenkin, ja oivallisesti sen jälkeen olikin puolentunnin Q&A sessio koreografin ja tanssijoiden kanssa. Sellaiset ovat aina parasta, mahdollisuus kuulla lisää teoksesta ja kysyä jos joku jäi askarruttamaan.

Mutta millainen oli Aavevieraat? Aika hämmentävä kokemus, mutta erittäin hyvällä tavalla. Minun silmiini hyvin dystooppinen kuvaus, kuvastoa haettu ehkä scifi-elokuvista. Mieleen tulivat Blade Runner 2049 ja myös se vanha Apinoiden planeetta, muistatteko sen kohdan kun lopussa Charlton Hestonin esittämä heppu saapuu rannalle ja huomaa Vapaudenpatsaan rauniot? Siihen asti ehkä katsojakin on kuvitellut tarinan sijoittuvan johonkin menneisyyteen, mutta katkera totuus paljastuukin. Ihminen on tuhonnut planneettansa ja yhteiskunta palannut ikäänkuin menneisyyteen. Nämä ajatukset olivat hyvin voimakkaina päässäni Aavevieraita katsoessani.


Asiaa edesauttoi esityksen visuaalinen puoli. Lava oli täynnä suorakaiteen muotoisia palikoita, joita sitten myöhemmin siirreltiin. Alussa ne kuitenkin herättävät alkuihmisten (vai taannehtuvien ihmiskunnan rippeiden) parissa ihmetystä. Se tanssijoiden ja tilan yhteistyö, miten tila otetaan haltuun ja miten näitä palikoita kohdellaan. Kiinnostavaa katseltavaa. Myös ihmisen ja koneen liitto, erilaiset robotit ja androidit, mutta jotenkin myös ihmisen ja eläimen hybridit, vilahtelivat mielessäni katsoessani tanssijoiden lintumaisia, tai robottimaisia, liikkeitä. Sulaudummeko yhteen muiden elämänmuotojen kanssa? Mitä on ihmisyys ja onko sitä näissä hahmoissa enää minkä verran jäljellä.

Erinomainen tanssijanelikko Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja vierailevat Jonna Aaltonen ja Laura Linna on sisäistänyt tämän aluksi töksähtelevän ja sitten sulavammaksi muuttuvan liikekielen hienosti. Heidän jonkunlainen tanssillinen evoluutionsa, jäyhästä ilmaisusta joustavammaksi on kaunista katseltavaa. Kun he liikuttelevat palikoita, tuntuu kuin niihin olisi kätketty edesmenneitä sieluja. Lintumaiset liikkeet, kosiotanssikuviotkin, vai taistelevatko nämä vähistä resursseista? He yrittävät kommunikoida fyysisillä eleillä kun kieli on degeneroitunut, jättäen jäljelle vain rippeet. Nelikon kerääntyessä yhteen jonkunlaiseen ryhmähalaukseen mietin onko tässä joku valtataistelu? Jokainen saa myös pienen soolon.


Kaiken yllä Romulus C:n loihtima huikean erilainen äänimaisema. Erilainen siis siinä mielessä, että selkeitä melodioita tai rytmiä ei ole, mikä tanssiteoksessa olisi yleensä kai aika oleellista. Sen sijaan ääni on huminaa, sirkutusta, rapinaa, sähköistä sirinää, lintujen ääniä, muinaisen kielen rippeitä. Ääni voi olla myös taukoja ja hiljaisuutta. Mietin ovatko nämä hahmot hukanneet kielensä jossain vaiheessa, ja jäljellä on enää muistot joita he koittavat tavoitella. Tanssijat nimittäin ääntelevät itsekin, kikatuksia, huokauksia, outoa puhetta. Aika aavemaista, kuin kaikuja menneestä.

Sari Mayerin valot ovat voimakkaita ja luovat jyrkkiä varjoja. Kylmiä ja koviakin. Tanssijoilla on Ella Kauppisen ja Samuli Roinisen suunnittelemat mustat scifimäiset asut, keskenään hyvin erilaiset. Eläimen vai matelijan nahkannäköistä häiveinä. Ehkä jotain taistelulajejakin niistä tuli mieleeni. Yhden huppu onkin tuplakokoinen, joten siihen mahtuu kaksikin. Kaikki on graafisen mustavalkoista, vailla lämpimiä sävyjä.


Loppuvaiheilla takaosaan palikoista rakennetun muurin takaa nousee monsteri. Onko tässä se lopullinen tuho ja loppu, onko ihmisyys kadonnut kokonaan ja kone ottanut vallan? Vaikuttavaa.

Q&A:ssa pohdittiin myös sitä että miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita scifistä ja dystopioista nykyään? Eikö tämä maailma ole hyvää vauhtia luisumassa monessa suhteessa huonompaan suuntaan ilman että sitä täytyy vielä hieroa neniimme lisää. Itselleni tämä oli aika pessimistinen teos, mutta moni näki valoa ja optimismiakin. Myös koreografi itse. Toivoa tulevasta. Oli myös puhetta empatiasta, evoluutiosta, eristyksestä, etäisyydestä. Lavastuksen rajoitteista ja siitä miten lähestytään asiaa mitä ei tunneta. Oli myös kiinnostava kuulla miten harjoitusvaiheessa pidellystä esineestä jää tanssijalle kuitenkin jonkunlainen aavekaiku liikkeeseen. Esine ei ole enää fyysisesti läsnä, mutta sellainen muistijälki on jäänyt.


Esitys herätti niin paljon ajatuksia, mielleyhtymiä ja wau-fiiliksiä, että se tekisi mieli nähdä uudelleen. Näytöksiä on 24.1.2020 asti, eli aikaa vielä on. Ehdottomasti hyvin puhutteleva teos.


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, ryhmäkuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti