perjantai 28. helmikuuta 2020

Hamlet All Inclusive / Teater Viirus 28.2.2020

Monta monituista Hamletia on tullut teattereissa nähtyä tässä vuosien varrella, mutta tämmöistä en ole kyllä koskaan kokenut! Viiruksen ja Nya Rampenin yhteistuotanto Hamlet All Inclusive pilkkoo Shakepearen Hamletin pieniksi osasiksi, ja kokoaa sen sitten uudelleen. Jakob Öhrmanin dramatisoima ja ohjaama esitys saattaa muuttaa käsitykseksi tästä klassikosta ikiajoiksi.

Toivoa sopii että katsojalla olisi ennakkotietoa Hamletista, ja sitä varten aulan seiniltä löytyy juonitiivistelmiä. Ei kai se ehkä haittakaan, siis ellei ole nähnyt, mutta kenties Hamlet All Inclusive näyttäytyy siinä tapauksessa vieläkin sekavampana. Hamlet henkilöineen ilmaantuu näkyville vasta teatteriseurueen kertoessa kuulumisia Tanskan hovista. Nyt ollaan nimittäin Teneriffalla, ökyhotellissa, sen uima-altaalla ja pingispöydän ääressä. Päähenkilönä seikkailee Norjan prinsessa Fortinbras, joka siinä "oikeassa" Hamletissa on sivuhenkilö, monesta teatteritoteutuksesta kokonaan karsittu hahmo. Eikä hän toki ollut mikään prinsessakaan alunalkujaan. F-linjalla mennään, nimittäin mukana ovat äiti Fertrud, tyttöystävä Fofelia, kaverit Frosencrantz ja Fildenstern ja sitä rataa. Juonenkulku noudattelee välillä jotain samankaltaista kronologiaa kuin Hamletissa, mutta sitten se lähtee ihan omiin sfääreihinsä, hipaisten joskus taas samaa näytelmää. Välillä kuulemme pienen pätkän ihan toisestakin näytelmästä, nimittäin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet. Hauska yksityiskohta.


Kaikki tässä Teneriffan helteessä on kuin vääristynyttä peilikuvaa Hamletista, tai toinen todellisuus. Näytelmä näytelmän näytelmässä tai jotain. Fortinbras on Hamletin peilikuva, toisinto. Hahmot puhuvat tutun kuuloisia sanoja, mutta ihan totaalisesti erikoisessa järjestyksessä ja mielivaltaisen oloisestikin repliikit on eri ihmisten suihin sovitettu. Tulee mieleen että sanat, repliikit ja kohtaukset on palasteltu osiin, laitettu pussiin ja sieltä sitten summamutikassa kukin on vedellyt omansa. No ei sentään, kyllä tässä oma logiikkansa on, vaikka sen seuraaminen vaatiikin hieman heittäytymistä. Annan periksi ymmärtää ja annan virran vain viedä.

Katsomo on sijoitettu kahden puolen estradia jonka toisessa päässä sijaitsee hotelli ja toisessa päässä valkokangas. Välillä sitä tuntee olevansa kuin pallopeliä katsomassa, koska iso osa asioista tapahtuukin hotellin sisällä ja välitetään meille livekameran välityksellä, siihen skriinille. Hieman hankalaa hetkittäin, seurata ruudulta mitä kamera näyttää ja mitä lavalla silmien edessä puuhataan. Ja tämmöinen ummikko kun joutuu vielä tiiraamaan sylissä olevasta puhelimestaan suomenkielistä tekstitystäkin (joka harmikseni välillä pätkii pahasti). Jonna Järnefeltin operoima kamera tallentaa kiinnostavia tuokiokuvia, ja toki ilman sitä jäisi kaikki sisätiloissa tapahtuvat jutut näkemättä. Ja jotenkin kiinnostavaa että hän on murhattuna kuningattarena läsnä sitä kautta, koko ajan tarkkailemassa tilannetta, ja mykällä tavalla kommentoiden.

       

Iida Kuningas on hämmentävän hyvä Fortinbras. Impulsiivinen, jotenkin itsensä asioista etäännyttävä hahmo, joka häilyy rakkaudessaan Fofeliaan (Jessica Raita) ja heiluu aseensa kanssa turhankin holtittomasti. Mustan ison päivänvarjon alle piiloutuva nuori nainen ja samalla sotilaallisen kurinalainen. Fortinbras ei pohdi olemisen mielekkyyttä ja vatvo ikuisuuden mysteereitä Hamletin tavoin, vaan tarttuu toimeen rivakasti. Raikas ja räväkkä tulkinta! Tiina Weckström juonivana Fertrudina ja Martin Bahne hieman hömelönä eno-Flaudiuksena ovat aina takuuvarmoja esiintyjiä. Bahne saa hypätä moneen muuhunkin rooliin, ja esimerkiksi hänen ja Oskar Pöystin pingispallosorminukketeatteri on järisyttävän hauska. Huumoria ei ole kyllä unohdettu muutenkaan, mutta se kumpuaa pienistä jutuista, kuten nilkkoihin kiinnitetyistä tamburiineista tai sovelletusta tekstistä ("Jotain mätää Teneriffalla"). Varsinkin Hamletinsa tunteville Hamlet All Inclusive tarjoaa monta tekstillistä herkkupalaa. Musiikki on integroitu hienosti mukaan esitykseen. Hotellin respa Heikki Turppo soittaa instrumenttiä jos toistakin.

Heti alussa näyttelijäkaksikko (Pöysti ja Bahne) pohtii mitä mahdollisuuksia punainen samettiverho tarjoilee, toimiiko se portaalina kahden maailman välillä. Miehet luikahtavat verhojen läpi, niin minne? Teneriffalle, Fortinbrasin maailmaan. Myöhemmin näyttelijäseurue (samat miehet) vetävät reippaasti näytelmänsä Gonzagon murhan ja samalla myös kertovat mitä Helsingörin hovissa tapahtui.


Mukana on monia klassisia Hamlet-kohtauksia, kaksintaistelu, kaikkien kuolema, Poloniuksen murha ja näyttelijäseurueen vierailu, luostariinmenokäsky Ofelialle ("Gå i kloster") ja muuta, mutta kuitenkin hyvin hyvin erilaisina. Välillä skriinilläkin nähdään ruotsinkielinen tekstitys, välillä puhe pomppaa englantiin tai pitkään kiinankieliseen tilitykseen. Niin ja tanskaa unohtamatta, tai ruotsia varsin tanskalaisella korostuksella. Kielellinenkin sekametelisoppa siis.

Veri roiskuu, kirjaimellisesti, ja monin eri tavoin. Ismo Alangon Hetki hautausmaalla sopii tunnelmaan kuin nenä päähän. Ja kun Fortinbrasin äidin haamu laulaa lopuksi kauniin En plats på jorden -biisin Eva Dahlgrenilta, olemme päässeet jonnekin, perille, rauhaan, loppuun. Resten är tystnad. Vai onko.

Pingispalloja kuluu, kuten tekovertakin, mutta antaa tulla vaan. Viimeinen sana onkin pingispallokoneella.

         

Kristian Ekholmin monimuotoinen äänisuunnittelu on merkittävässä roolissa ja sitä on kiinnostava kuunnella. Miten hienosti nitinät, natinat, liveääni ja nauhoitetut efektit asettuvat osaksi kerrontaa. Hetkittäin saadaan kyllä kovia ääniäkin; lipunmyynnissä on myös korvatulppia. Myös Ada Halosen valot vaikuttavat. Alussa sisääntulokäytävällä tapahtuva salamurhakohtaus vastavaloineen ja savuineen on upeaa katsottavaa. Lasse Idmanin lavastus ja puvustus pitää sisällään tekopalmuja ja -puskia, liikuteltavan pingispöydän ja kliseisiä hotellihuoneita. Teneriffalla ollaan, ja ihmisten asusteetkin ovat sitä luokkaa: sandaaleja, aamutakkeja, sortseja. Yläluokka rentoutuu pukeutumalla rennosti.

Kolme tuntia ja rapiat on pitkä aika ja ehkä jotain tästä ylitsepursuavasta tekstimassasta olisi voinut karsiakin. Mutta sellainen hurlumhei tämä esitys oli ettei koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, joten jännite kyllä säilyi loppuun asti ihan kiinnostavasti. Ja jännitys siitä nähdäänkö nyt ehkä maailmanhistorian ensimmäinen Hamlet-versio ilman To be or not to be -monologia.


Kannattaa muistaa että esitys alkaa jo 18.30, eli Jätkäsaareen kannattaa suunnata normaalia aiemmin. Hamlet All Inclusive on jännittävä seikkailu, mielettömän visuaalinen ja vauhdikas tulkinta klassikosta, ja ei kyllä jätä ketään kylmäksi. Suositellaan erityisesti heille ketkä ovat nähneet jo sen seitsemän tulkintaa näytelmästä, ja myös heille jotka kaipaavat teatteri-illaltaan rohkeaa uudistumista ja reipasta heittäytymistä!



Esityskuvien copyright Ernest Protasiewicz, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. helmikuuta 2020

3 kuvaa huomisesta / Espoon kaupunginteatteri 27.2.2020

Kolmen näytelmäkirjailijan, kolmen ohjaajan ja kolmen eri teatterin yhteistuotanto 3 kuvaa huomisesta tuo kiinnostavan illan spekulatiivista fiktiota näyttämölle. Se sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa ja siirtyy maaliskuun puolivälissä Poriin Rakastajat-teatteriin. Kolmas porukka mukana tässä on Quo Vadis. Mahtavaa yhteistyötä!

Ja miten mielenkiintoisia esityksiä nämä olivatkaan. Keinoäly, virtuaalitodellisuus, robotiikka, tulevaisuus, tietoisuus, minuus, algoritmit, tekijänoikeudet, geenimanipulaatio... Kiinnostavat teemat siis jotka puhuttelevat kyllä tämän päivän ihmistä, oli tämä spefin/scifin ystävä tai ei.


Ensimmäisenä näimme Marko Järvikallaksen näytelmän nimeltä Piraatti, jonka oli ohjannut Tuire Tuomisto. Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja pariskunnan (Angelika Meusel & Kai Tanner) tytär on kuollut. He ovat kuitenkin hankkineet laittoman piraattirobotin johon tyttären minuus on siirretty. Utelias naapuri (oivallinen Niina Hosiasluoma) ja virallinen taho eli turvallisuusmies (Jan-Christian Söderholm) kuitenkin tarkkailevat tilannetta, ja vanhemmille on raskasta joutua piilottelemaan tietoisuuttaan uudelleen rakentavaa tytärtään. Tämä toimitetaan kuitenkin viranomaisten haltuun, ja tilalle annetaan EU-hyväksytty malli. Sakon uhalla on tämä eurooppalaisen ihmiskuvan standardi pakko ottaa vastaan. Vaan tämäpä herättääkin vanhempien inhon, ei ole enää heidän tytär tämä, vaikka kuinka muistot/minuus olisikin. Piraattirobottina Maija Rissanen ja uutena robottina Minerva Kautto (toimii kertojana).

Monisyinen tutkielma siitä mitä (lähi)tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Hauskakin, mutta jotenkin mustalla tavalla. Saako tälle nauraa? Mihin asti ihmiset ovat valmiita menemään rakkaittensa puolesta? Jere Kolehmaisen äänisuunnittelussa oli elektronista huminaa, kilkatusta ja sellainen kujertava teknoäänimaisemamatto. Myös projisoinnit ovat näyttävät.


Kaikki kolme näytelmää olivat Paula Koivusen lavastamia ja puvustamia. Hyvin yksinkertaista ja pelkistettyä, muutamia liikuteltavia korokkeita ja sermejä, hyvin arkisia vaatteita. Ei siis mitään avaruuskankaita tai futuristista, eli puvustuksellakin ohjataan ajatuksia siihen suuntaan että tämä kaikki voisi tapahtua vaikka jo nyt, eikä missään satojen vuosien päässä.

Pienen roudaustauon aikana Niina Hosiasluoma puhui hieman ihmisen ideaalista vapaudesta. Niin, mitä se on, siinäpä pohdittavaa.

Harri Virtasen kirjoittama Turingin testi on moneen osaan jakautuva, eri aikatasoissa liikkuva ja aluksi hieman sekavaltakin vaikuttava pienoisnäytelmä. Ohjauksesta vastaa Erik Söderblom ja lavalla nähdään kolme näyttelijää Jan-Christian Söderholm miehenä, Maija Rissanen naisena ja Angelika Meusel vanhempana naisena. Turingin testissä mitataan tekoälyn "älykkyyttä" eli onnistuuko kone imitoimaan ihmistä vastaamalla esitettyihin kysymyksiin uskottavasti ja ihmismäisesti. Kolmikko naputtaa läppäreitään ahkerasti, Turingin testiä tehden. Kuka heistä on ihminen, kuka ei?


Pariskunta riitelee, välillä naisen kropasta kuuluu pahaenteistä ritinää, ovatko toinen tai molemmat androideja? Pikkuhiljaa asiat selviävät... Mies leuhkii tallentaneensa joka riidan (miten kamala ajatus!). Kaikki riidat toistuvat, vuodesta toiseen, aiheet ovat samoja. Välillä konsultoidaan tekoälyterapeuttia siitä onko sitä nyt robotti vai ihminen, niin, millä sen voi todentaa, ainakin siinä vaiheessa kun tekoäly saavuttaa Turingin testissä pärjäävän tason. Ja onko tietoisuudella sukupuolta? Ovatko tunteet vain aivosähköä ja voiko niitä siten olla myös tekoälyllä? Kuinka kauan voi elää toisen kanssa ilman että tämä huomaa eroa androidin ja ihmisen välillä? Voiko robotti nauttia seksistä? Teemmekö itse päätöksiä vai tekevätkö algoritmit ne meidän puolestamme (mietippä vaan omaa somesurffailuasi). Tämä esitys herättää kyllä kiinnostavia pohdintoja.

Täytyy muuten kehua ja kiittää taitavaa näyttelijäjoukkoa. Roolista toiseen vaihdellaan nopeaan ja intensiteetillä heittäydytään kaikkeen. Hienoja roolitöitä kaikilla. Arvostan tämmöistä ammattitaitoa.

Väliajan jälkeen illan kolmanteen, ja pisimpään, näytelmään. Siinä missä Piraatti ja Turingin testi olivat puolisen tuntia kumpikin, on Okko Leon Data Error on kolmisen varttia. Maarit Pyökärin ohjaama esitys on hetkittäin ratkiriemukas, ja hetkittäin tulee kyllä haikean surku ja sääli päähenkilöä. Nenäänsä kaivava perusmiesjunttiäijä Matti (Mika Piispa) katselee telkkarista kuinka multimenestynyt upea Elena (Minerva Kautto) kertoo talk show'ssa vetäytyvänsä sivuun eri hommistaan (joita kyllä riittää). Matti päättää että Elena on nainen hänen makuunsa, mutta äitimuori (savolaismummona pistämätön Maija Rissanen) palauttaa tämän maan pinnalle. Eipä tuollainen maailmannainen voi kiinnostua mahakkaasta ja rumahkosta maajussista.


Vaan annappa olla! Tästä alkaa Matin hulvaton varustelukierre millä mies vaihtaa 300 lypsäväänsä ja 900 hehtaaria metsäänsä lukuisiin operaatioihin. Nyt geenimanipuloituna kroppa timminä ja komeana sekä mieli tekoälyllä buustattuna voikin lähteä kosiomatkalle! Vaan mikään ei riitä, ei edes suoritettujen tutkintojen määrä, kun Matti haluaa aina lisää ja lisää. Hänestä tulee täydellinen lisääntymiskumppani Elenalle, kiitos myös meemihoitojen.

Vaan kuinkas sitten kun Matin ihmispitoisuus laskee liian alas, miten käy hänen ja Elenan onnen? Kun data error iskee onko koko järjestelmän buuttaus ja tehdasasetusten palautus ainoa vaihtoehto? Tämä on oikeasti todella kiinnostava teos, sen lisäksi että se naurattaa ihan kippura-asteelle asti. Hulvaton ja täysin odottamaton bollywood-henkinen tanssikohtaus kesken kaiken vie koko näytelmän aivan uusiin sfääreihin. Niina Hosiasluoma on luokattoman hyvä kummassakin roolissaan, ja Angelika Meuselin konsulttimyyjä on nainen paikallaan. Mutta uskomattoman muuntautumiskykyisen ja hienon roolityön tekee kyllä Mika Piispa. Tämän Mattia tulee ensin sääli, ja sitten vielä enemmän sääli. Loppu on armoton, mutta jotenkin hyvin vääjäämätön. Kertakaikkisen nerokas pienoisnäytelmä!


Loppuvuodesta 2017 sama tekijäkolmikko Järvikallas, Leo ja Virtanen kirjoitti yhdessä Turun kaupunginteatterissa esitetyn Kybersielut, joka käsitteli pitkälti samoja teemoja kuin nämä kolme pienoisnäytelmää. Sekin oli oikein nautittava. Toivottavasti saamme lisää tätä, joko yhdessä tai erikseen kirjoitettuina. Scifiä tai spefiä ei ole koskaan liikaa näyttämölläkään. Hatunnosto koko tekijäporukalle ja teattereille!


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Poika / KOM-teatteri 22.2.2020

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta että Paavo Kinnunen on ihan huikean hieno Florian Zellerin Poika-näytelmän Suomen kantaesityksen pääosassa KOM-teatterissa. On monia muitakin syitä nähdä tämä riipaiseva näytelmä, mutta jo pelkästään Paavon roolityön takia suosittelen. Riikka Oksasen ohjaama pienisuuri teos on kyllä sellainen missä pala menee kurkkuun ja pysyy siellä, oikeastaan koko vajaan kahden tunnin ajan mitä esitys kestää.

Poika on intensiivinen ja dramaattinen perhetarina. Keskiössä, kuten nimikin vihjaisee, murrosikäinen poika. Vanhemmat ovat eronneet ja poika asuu äitinsä (Vilma Melasniemi) kanssa, mutta konfliktien vuoksi haluaa muuttaa isänsä (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon (Ria Kataja) ja heidän vauvansa luokse. Ainahan teineillä on vaikeaa, mutta pojalla tuntuu olevan erityisen hankalaa. Koulunkäynti ei suju lainkaan, erottamispisteeseen asti. Mitä poika kipuilee? Vanhempien eroa ja perheen hajoamista ainakin. Mikään ei todellakaan kiinnosta. Vanhemmat syyllistyvät ja syyttävät itseään, ovat avuttomia. Poika koittaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule, eikä ymmärrä. Välillä tulee tunne että äitipuolen ja pojan suhde on hieman outo, mutta ei tämä sentään ole sellainen näytelmä. Pojan pahoinvointi kiristää kaikkien välejä ja koulunvaihtokaan ei auta.


Lopulta vanhemmat tekevät päätöksen laitoshoidosta, mutta sielläkin poika on onneton. Vaikea masennus ja itsetuhoiset ajatukset diagnoosina, mutta silti poika saa puhuttua vanhemmat ympäri ottamaan hänet pois laitoksesta. Tuhoisin seurauksin.

Esitys menee ihon alle ja kourii sielua kylmällä kädellä. Se huoli ja tuska mitä vanhemmat tuntevat poikansa takia on käsinkosketeltavaa. Epilogi muutaman vuoden kuluttua tapahtumista on piste iin päällä, ja näyttää hyvin myös Kinnusen repertuaarin laajuuden. Syyllisyys kantaa pitkälle. Tämä on silti kovin inhimillinen tragedia: isän huomio on uudessa perheessä, vaikkakin hän rakastaa poikaansa kovasti. Äiti kipuilee oman riittämättömyytensä kanssa ja takertuu siihen että poika haluaa muuttaa pois hänen luotaan. Äitipuoli on hivenen mustasukkainen miehensä lapsesta, kun olisi tämä yhteinenkin tässä. Kukaan ei kykene näkemään pojan panssarin taakse.

Koko porukka tekee hienot roolit, ja erityisesti Niko Saarela isän roolissa on tyrmäävän hyvä. Reita Lounatvuoren käännös tuntuu ihan toimivalta, ja puhe sopii hyvin tämän ajan ihmisten suuhun. Tämä on kyllä hyvin ajaton teksti. Ketään ei tuomita tai syyllistetä tragediasta. Kuinka paljon maailmaan mahtuu tämänkaltaisia perheitä ja nuoria, joita ahdistaa jokin nimeämätön ja tuntematon? Liian paljon. Eivätkä kaikki tragediat tapahdu vain vähempiosaisten perheissä. Myös toimeentulevien kulisseissa voi tapahtua kaikenlaista. Moni nuori turhautuu ja ahdistuu vanhempien ja yhteiskunnan odotusten paineessa. Miksi vanhemmat, opettajat, ja muut läheiset eivät huomaa mitä tapahtuu?


Tomi Suovankosken hillityn elegantti lavastus ja hyvin mietityt valot tukevat kokonaisuutta; tässä on hyvin toimeentuleva perhe. Tiina Kaukasen puvustus alleviivaa tätä mainiosti.

Teatterin suositusikäraja esitykselle on 15, ja ihan passeli niin. Ei ihan lasten, eikä muutenkaan heikkohermoisten teatteria tämä. Hyvän teatterin ei tarvitse aina viihdyttää; sen katsominen voi myös tuntua pahalta ja ahdistavalta, herättää ajatuksia ja keskustelua. Ehkä se saa ahdistuksen lisäksi tuntemaan myös syyllisyyttä omasta lapsisuhteestaan. Lopussa ei silti ole kauhean lohduton olo, jos kohta ei toiveikaskaan. Kerrassaan vaikuttava esitys.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Le Coq - taistelu ravintolasta / Helsingin kaupunginteatteri 22.2.2020

Silloin tällöin näkee teatterissa niin hienoja elämyksiä että ne jäävät mieleen vuosikymmeniksi, palaavat säännöllisin väliajoin ajatuksiin, ja ne tekee mieli nähdä uudelleenkin lukuisia kertoja. Valitettavasti tämä Helsingin kaupunginteatterin uusi farssikomedia Le Coq - taistelu ravintolasta ei kuulu niihin.

Mietin pitkään kirjoittaisinko mitään, onko tästä tekstistä enemmän haittaa kuin hyötyä kellekään. Mutta jos nyt lyhyesti jotain kumminkin. Voi tietysti kysyä miksi menin katsomaan näytelmää, johon jo ennakkoon suhtauduin hyvin skeptisesti. No, ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta kun ennakko-odotukset on pitänyt heittää nurkkaan. Eli aina voi joku yllättää. Tällä kertaa kyllä ei... Siksi toisekseen Timo Kahilaisen ja Heikki Vihisen kirjoittama Alivuokralainen oli aikoinaan Tampereen teatterissa nähtynä valtaisan hyvä, ja siitä tehty elokuvakin vielä keskinkertainen (oi miksi siihen piti vaihtaa teatteriversion hienot näyttelijät). Jotta kyllä herrat ovat ainakin osanneet kirjoittaa toimivaa komediaa (ja onhan Kummelikin tästä hyvä osoitus).


Tällä kertaa Kahilainen & Vihinen ovat sijoittaneet näytelmänsä miljöön ravintolaan. Muka-hienoon ranskalaishenkiseen paikkaan nimeltään Le Coq, jolla ei mene taloudellisesti kovin hyvin (lue: katastrofaalisesti). Siihen saumaan iskee yllättäen omistajan uunituore velipuoli Venäjältä, joka haluaa oman osansa. Monenlaista kommervenkkiä matkan varrella nähdään, ja aina välillä purskahdetaan laulamaan kun ei muukaan auta. Vaikka itseäni ei naurata, pikemminkin myötähäpeyttää, niin kyllä yleisö tästä tuntuu tykkäävän. Vika lienee siis vain minussa. Uskoisin että sama kansanosa joka nauttii Luokkakokous- ja Se mieletön remppa -elokuvista tykkää varmaan Le Coqistakin.

Heikki Vihinen vastaa itse ohjauksesta ja musiikkimiehenä Kahilainen musiikista, ja yhdessä Vilma Mattilan kanssa vielä lavastuksestakin. Näytelmässä nähdään HKT:n osaavia komedianäyttelijöitä muutamalla vierailijalla vahvistettuna. Se ei kyllä kauheasti auta jos tarina itsessään ei toimi ja ohjauskin on aika lepsua. Riitta Havukainen on kyllä viihdyttävä virolaisena ruokakriitikkona ja Jarkko Lahti hauska pössyttelevänä luuserikokkina. Erikseen pitää kyllä mainita Jouko Klemettilän upeat punaiset kengät!


Lauantaisena iltapäivänä HKT:n ankea Arena-näyttämö (oi milloin tänne saadaan remppa ja mm. uudet penkit??) oli kyllä aika täynnä. Voi kun joku osa näistä katsojista menisi katsomaan vaikka myös HKT:n Humisevan Harjun tai jotain muuta draamaa. Kyllä komedialla, jopa farssillakin, on paikkansa teatterissa, mutta sen soisi sitten olevan hyvin tehtyä ja oikeasti hauskaa. Kenelle tätä voi suositella? Ainakin Eija Vilppaan naurun ystäville.


Esityskuvien copyright Jaakko Vuorenmaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

perjantai 21. helmikuuta 2020

Vedenalainen / Nukketeatteri Sampo 21.2.2020

Ja vihdoin onnistuin katsomaan tämän hienon pienen nukketeatteriesityksen. Vedenalainen on kerrassaan hurmaava, jos kohta surumielinen aikuisten esitys. Maria-Elina Koivulan ja työryhmän yhteistyössä Nukketeatteri Sampon kanssa tuottama esitys nähtiin alkuvuodesta Helsingissä, mutta toivon mukaan sen voi kokea jossain muualla vielä joskus. Ja jos luet loppuun, kerron ainakin yhden vinkin missä ja miten!


Maria-Elina Koivula on sekä käsikirjoittanut, ohjannut että rakentanut nuket. Persoonalliset ja ilmeikkäät ne ovatkin. Sampon piskuisella lavalla nähdään, tai pikemminkin ei nähdä kuin vilauksia, neljä taitavaa nukettajaa eli Perrine Ferrafiat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo. Ja useampi sympattinen nukke. On vanha mies, joka odottaa sairaalassa kuolemaa, kieltäytyen lääkinnästä. On raskaana oleva nainen ja tämän sikiö, sitten myös pikku poika. Aikatasot menevät limittäin ja välillä ollaan ilmeisesti myös miehen mielikuvitusmaailmassa/unissa. Laiturilta avautuu kokonaan uusi, vedenalainen maailma.

Ja miten maaginen paikka se onkaan! Huh! Jenni Rutanen on suunnitellut niin hienon visuaalisen ilmeen tälle esitykselle että en voi kun ihmetellä. Siihen Luca Sirviön huikaisevat valot ja Tuuli Kyttälän äänet niin taikamaailma on valmis. Valot suuntaavat katseen sinne minne se halutaan ja erityisesti projisoinnit tekevät ihmeellisiä temppuja. Todella kaunista ja ihmeellistä. Koko sali on ihan pimeä ja mustiin pukeutuneet nukettajat sulautuvat hienosti piiloon. Tämä lisää taikavaikutelmaa entisestään. Ikäsuositus 14 ei ole lainkaan liioiteltu, tämä voi kyllä tulla uniinkin.


Työryhmässä on osittain samoja ihmisiä kuin viimevuotisessa hienossa esityksessä Likka, jonka näin myös Sampossa. Lahjakasta sakkia, täytyy todeta.

Sikiön sydämenäänet sykkivät tahtia, kalat uiskentelevat uteliaina, ja veden nousun myötä pappakin ajelehtii pois sairaalavuoteen kahleista. Onko kaikki unta vai joutuuko hän palaamaan vielä vuoteenomaksi? Eikö jo pääsisi pois tästä kaikesta? On vaikea erottaa mitkä ovat lavasteita, mitkä nukkeja ja mitkä projisointeja, eikä sillä ole mitään väliäkään. Veden pohjassa on outo pyöreä kuvio. Onko se portti toiseen todellisuuteen, joku aika-avaaja? Avaruusmainen äänimatto voimistuu ja valtava outo jättiläistoukka/kala ui pelottavana. Vanhan miehen elämä kietoutuu selittämättömästi yhteen sikiön kanssa.


Harvakseltaan kuultava teksti on seesteisen kaunista, suorastaan runollista. Vanha mies kertoo miksi on elänyt käsivarren päässä onnesta. Riipaisevaa. Koko esitys on hyvin kaihoisa.

Kaunista nukketeatterin taikaa tunnin ajaksi. Vedenalainen on unenomainen matka syviin vesiin, oman mielemme syvyyksiin ja herranjesta miten kaunis se on katsoa! Vaikka tässä oli pahojakin juttuja, niin silti itselle jäi hyvin seesteinen olo. Ja hyvin tämä yleisönsä tavoittikin; tämäkin esitys oli täpösen täynnä. Syksyllä on Sampossa luvassa vielä muutama lisänäytös, eli kannattaa olla kuulolla kun liput tulevat myyntiin.


Esityskuvien copyright Miso Macura.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 20. helmikuuta 2020

Phantom - Pariisin oopperan kummitus / Jyväskylän kaupunginteatteri 20.2.2020

Metka miten samasta tarinasta saa ihan erilaisen musikaalin kun vaan vaihtaa säveltäjää. Gaston Lerouxin romaani Le Fantôme de l’Opéra ilmestyi vuonna 1910 ja sen pohjalta on tehty kaksi musikaalia (itse asiassa kolme*!). "Se toinen" eli Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus (Phantom of the Opera) lienee tunnetumpi ja sai ensi-iltansa Lontoossa 1986. Tämä toinen, Pariisin oopperan kummitus (Phantom) sai ensi-iltansa 1991 Houstonissa, mutta sitä oli suunniteltu jo paljon ennen Webberin versiota. Säveltäjä Maury Yeston ja teksti Arthur Kopit. Suosittu tämä Phantomkin on, mutta paljon vähemmän tunnettu. Suomessa tämä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa 1993-1995 ennen tätä Jyväskylän kaupunginteatterin versiota.


Hienoa että ohjaaja Maiju Sallas on nyt tarttunut tähän ehkä syrjemmälle jääneeseen teokseen. Marika Hakolan uusi suomennos kuulostaa hyvältä ja on esiintyjien mukaan helppoa laulettavaakin. Jari Puhakka on sovittanut musiikin ja toimii myös kapellimestarina kymmenelle muulle muusikolle (olisin luullut että lattian alla majailee suurempikin poppoo, niin "isolta" soundi kuulostaa). Ei tässä ole ehkä sellaisia korvamatoja kuin Webberin versiossa mutta yhtäkaikki musiikkia kuuntelee mielellään. Sellaista soljuvaa ja melodista, hyvin kulkevaa. Onkin sanottu että tämä musiikki on monipuolisempaa ja kunnianhimoisempaa kuin Webberillä ja varmaan näin onkin.

Tarinassahan ollaan, niinkuin nimikin hieman vihjaa, Pariisin oopperassa, 1900-luvun alussa. Sen kellarissa pitää majaansa (ja kummittelee) yksinäinen mies, Erik (Riku Pelo), jonka kasvot ovat epämuodostuneet. Seuraa hälle pitää joukko kasvottomia sieluja. Teatteri vaihtaa johtajaa ja Erikin suojelija Gérard Carriére (Jouni Salo) joutuu lähtemään. Uuden pomon (Henri Halkola) mukana tulee myös tämän liki laulutaidoton vaimo Carlotta (Tytti Vänskä), josta tulee oopperan uusi tähti, Erikin suureksi harmiksi.


Samaan aikaan nuori Christine (Saara Jokiaho) jakelee oopperan edustalla sateessa mainoslehtisiä laulellen. Kuinka ollakaan, naistenmies kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) bongaa hänet ja äänensä, ja pyytää heti koe-esintymään oopperalle. Siellä Christine kuitenkin joutuu Carlottan pukuhoitajaksi, mutta onneksi Erik kuulee hänen laulunsa ja alkaa yksityisopettajaksi. Tai onneksi ja onneksi, koska Erik on pian täysin naisen lumoissa. Tästä alkaa kolmiodraama kun kreivikin on ihastunut upeaääniseen Christineen. Pian kaikki pääsevät nauttimaan hänen äänestään lavalla. Katala korppikotkamainen Carlotta kostaa, ja sitten Erik kostaa ja kierre on valmis. Aaveen ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa. Suurta draamaa ja suuria tunteita siis luvassa!


Juonessa on muutamia juttuja mitä Webber on jättänyt omastaan pois, mm. Erikin ja isän suhde. Ihmiset tuntuvat oikeilta, oikeine tunteineen. Varsinkin Christine on todella kiltti ja herttainen, ja hänestä on hyvin helppo pitää. Eikä Erik ole mustasukkainen ja omistushaluinen (ainakaan kauheasti), vaan vaikuttaa vain yksinäiseltä, jos kohta hieman pakkomielteiseltä. Kun hänen taustojaan avataan hieman enemmän, niin hahmo saa paljon lisää syvyyttä. Kyllä minä lähtisin tämän miehen matkaan, naamasta viis! Soisin mielelläni Christinen ja Phantomin välille yhteisen tulevaisuuden, koska kreivillä tuntuu olevan vientiä muutenkin. Mutta koskas minun mielipiteitäni olisi kuunneltu. Tykkäsin kovasti Kesäyön uni -kohtauksesta, pieni ripaus Shakespearea ei ole koskaan haitaksi. Pidän myös siitä että tässä on kivasti huumoria vaikka onkin goottilaishenkinen draama.


Esiintyjät ovat kyllä erinomaisia, varsinkin Saara Jokiaho ja Riku Pelo säkenöivät. Karismaa ja ääntä riittää molemmilla, ja heidän duettojaan katselisi ja kuuntelisi kyllä enemmänkin. Kaksikon välillä on sellaista kemiaa että oksat pois. Ja mikä hitsi noissa baritoineissa aina on kun vievät sydämeni? Olen myös aika vaikuttunut Tytti Vänskästä, koska taito laulaa pieleen on ihan oma juttunsa. Hannu Lintukoski näyttämömestarina on oivallinen tyyppi baskereineen ja piippuineen! Joukkokohtaukset ovat hyvin näyttäviä, ja Jouni Prittisen koreografiat vauhdikkaita. Koko ensemble on huikea!

Annukka Pykäläisen upea goottilais-romanttinen lavastus on silmäkarkkia jota Tuovi Räisäsen ihanat puvut tukevat. Oopperassa kun ollaan niin näemme välähdyksiä monista esityksistä ja juhlista, ja pukuloisto on sen mukaista. Varsinkin baarikohtaus 1920-luvun vaatteineen on ihana! Tykästyin erityisesti Erikin punasävyiseen takkiin (joka on kuulemma peräisin Jekyll & Hydestä, pisteet kierrätyksestä). Ja mitkä päähineet!


Japo Grandlundin valosuunnittelu ja Mika Filpuksen äänet pelaavat hienosti yhteen, monenlaisia räjähdyksiä ja pamahduksia kuullaan ja hämärä oopperan kellari on vähän pelottavakin. Vaikuttavaa työtä kummaltakin, kuten myös projisointien takana olevalta Tuukka Toijanniemeltä. Ne integroituvat taustaansa kuin valettuina. Kokonaisuuden värimaailma on goottilaisen sinipunertava, hieman haalistunut, kuin vanha valokuva mistä värit ovat hiipuneet.

Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta hyvin Phantom jaksaa vetää katsomon täyteen ihan arki-iltanakin. Enkä ihmettele yhtään miksi. Ammattitaidolla ja pieteetillä tehty musikaali, jossa puitteet ja esiintyjät ovat yhtä korkealla tasolla. Esitykset jatkuvat vielä toukokuun alkuun. Christinen roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Johanna Isokoski, joten jos olet niinkuin minä ja haluat nähdä tietyn Christinen, katso esityspäivien tiedoista. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa!

      

Ja vielä iso kiitos Saara ja Riku kun tulitte moikkaamaan esityksen jälkeen!


Esityskuvien copyright, muut kuvat otti Mia Möller ja minä.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.



* Se kolmas oli brittiläisen Ken Hillin oma versio kirjasta, ja sai ensi-iltansa jo 1976. Syystä tai toisesta siitä ei tullut niin isoa hittiä, mutta kyllä tätäkin on ympäri maailmaa esitetty. Hillin versiossa musiikki oli peräisin mm. Verdiltä ja Mozartilta (!).

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Hitler ja Blondi / Tampereen työväen teatteri 19.2.2020

Jos menet katsomaan tänä keväänä vain yhden teatteriesityksen, toivottavasti se on tämä. Tosin kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, että ellei sinulla ole jo lippua niin isosti onnea peruutuspaikkojen kyttäykseen. Uusi mahdollisuus koittaa syksymmällä kun Kansallisteatteri jatkaa esityskautta Helsingissä. Nekin liput menevät varmaan kuumille kiville, että olkaahan kuulolla kun ne tulevat myyntiin (se tapahtuu 26.3.!).


Miksi tämä sitten kannattaa nähdä? Eikö Hitleristä ole jo sanottu kaikki mahdollinen? On ja ei. Mutta mahtaako aiemmin missään olla tehty näytelmää, missä juutalainen nainen (olkoonkin juutalainen vain avioliitton kautta) esittää Hitleriä, ja vielä juutalaisen kirjoittamana ja ohjaajana. Eikä sekään ole se juttu loppuviimein, vaikka markkinoinnissa se onkin nostettu esille. Vaan Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Hitler ja Blondi - kolmetoista laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle on monitasoinen ja huikean upea näytelmä. Se ravistelee, se koskettaa, se itkettää ja se jopa naurattaa. Se saa katsojan oivaltamaan monia asioita uusin silmin. Samalla kun se kertoo "kaikkien tuntemasta" Hitleristä uusia puolia ja asioita, niin se peilaa tätä päivää käsittämättömällä tarkkuudella. Kaikki pelaa niin hyvin yhteen että katsoja voi vaan istua ja nauttia. Tämmöistä teatteria näkee harvoin.

Ja sitten siinä on ilmiömäinen Seela Sella.


Kuten nimikin lupaa, meille tarjoillaan 13 pientä välähdystä, jotka liittyvät jollain tavalla Hitleriin, hänen elämäänsä ja edistämiinsä asioihin. Välillä taitava pianisti Mariola Aniolek soittaa Hitlerin inhoamaa atonaalista musiikkia (Karlheinz Stockhausenia) tai kuulemme nauhalta Hitlerin rakastamaa Wagneria. Musiikkivalinnat, ja koko Kyösti Kallion äänisuunnittelu ovat ihan nappiinsa. Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen ovat olleet mukana myös elektronisten äänimaisemien luomisessa.

Lavastusta hallitse kaksi elementtiä. Isot ilmapallot, mitä käytetään myös projisointien alustana, naruilla kiinni pienissä painoissa. Kun niitä liikutellaan, syntyy vaikutelma kuin joku vetelisi marionettinukkea naruista. Lisäksi lattialla patkojen päällä olevat vaatemytyt, mahtavatko ne symboloida keskitysleireillä menehtyneitä uhreja? Mene ja tiedä mutta Tarja Simone tekee aina yhtä vaikuttavaa työtä lavastusten kanssa. Myös puvut ovat hänen käsialaansa. Seela Sella vaihtaa asua useaan kertaan, ja aina Hitlerin univormutakit ovat liian suuret. Siis ihan istuvat mutta liian isot. Kuin lapsi joka leikkisi aikuisten vaatteilla. Verneri Liljan Blondi-koiraa ei onneksi ole puettu mihinkään koirapukuun, vaan Hitler-Jugendin univormuun, tai vaihtoehtoisesti hän esiintyy mustassa Peace-tekstitetyssä paidassa. Eero Auvisen valot ovat mielettömän hyvät ja loppuun asti mietityt.


Tunti 45 minuuttia, ilman väliaikaa, ja esitys on hyvin rytmittynyt. Kaikki alkaa Vernerin roiseilla Hitler-vitseillä ja natsiläpällä, ja yleisö hihittelee hieman hermostuneesti, saako näille edes nauraa? Verneri mm. vertailee omaa näyttelijäntyötään Göbbelsin propagandaan, 40% totta, 60% shaibaa. Sitten lavalle astelee vanhempi nainen, hieman hitaan ja epävarman oloisesti kävellen. Hän kaivelee lavalla lojuvista vaatekasoista takin, kiinnittää lyhyet mustat viikset nenänsä alle ja sitoo polkkatukkansa ponnarille (jättäen yhden huiskaleen otsalle). Wagnerin tahdittamana hän kävelee lavan eteen mikrofonin luo ja aloittaa puhumaan. Eteemme on ilmestynyt kuin tyhjästä Adolf Hitler. Miten tämmöinen muodonmuutos on edes mahdollista? Toisilla vaan on se osaaminen ja karisma.

Välillä Adolf-Seela saarnaa meille saksaksi (silloin kuuluu hienoinen mikrofonin rahina ja pieni napsuminen sekä väkijoukon puheensorinaa taustalla eli hyvin autenttisen kuuloista), välillä suomeksi. Kolmetoista osiota on nimetty osuvasti, vai mitä tuumaatte näistä: laulu 1 Heil Schicklgruber, laulu 3 Tuo kaveri todella tarkoittaa mitä sanoo, laulu 5 Viikset, laulu 10 Ihmiset ovat eläimiä, koska eläimet ovat ihmisiä... Selkeyden vuoksi lavan sivuilla näkyy kunkin laulun nimi ja numero - fraktuuralla tottakai!


Välillä pauhaa Aatu, välillä musiikki, ja välillä Blondi-koira saa puheenvuoron. Se on kuitenkin päässyt todistamaan yhtä ja toista isännästään, niin yksityisesti kuin valtakunnan päämiehenä. Muutama kohtaus on niin liikuttava että huomaan sympatiseeraavani Hitleriä. Ja se pelottaa. Myös lääkeaineiden luettelot ahdistavat, käyttikö Hitler todellakin noin massiivista lääkearsenaalia? Ei ihme että päässä vähän viirasi. Pelottaa myös ne ilmeiset vertailukohdat nykypäivän ja Hitlerin ajan Saksan kanssa. Retoriikat ovat niin samat, mihinkä ne oikeistopopulistien markkinapuheet olisivat muuttuneet. Niillä samoilla Hitler sai joukon teollisuusyrityksiä rahoittamaan toimintaansa, ja käyttämään keskitysleirien vankeja työvoiminaan. Firmojen joukossa on paljon suomalaisille tuttuja nimiä. Mietin ovatko nämä yritykset käsitelleet menneisyyttään millään tavalla?

Hitlerin esittäminen oli pyörinyt pitkään Seela Sellan mielessä, ja tässä teatterin tiedotustilaisuudessa kuvaamassani videossa hän kertoo muutaman anekdootin aiheesta.


Loppu koskettaa ja saa viimeistään kyyneleet silmiin. Mitä jää jäljelle kun Hitlerin vermeet on poistettu? Vain hauras vanha nainen, alusmekossaan. Mielikuva keskitysleireistä ja puhdistavista suihkuista on niin vahva että on pakko sulkea silmät.

Jotenkin Hitler ja Blondi kosketti ja vaikutti minuun suuresti. Oli kiva että myös pianisti että Blondi saavat paljon tilaa esityksessä. Vakuutuin nyt ehkä viimeistään siitä miten loistavan monipuolinen Verneri Lilja on (anteeksi että kesti näin kauan). Tämä on todella tärkeä näytelmä, ja koska kaikki Suomen ihmiset (edes kaikki koululaiset) eivät sitä pääse katsomaan TTT:lle, eikä Kansallisteatteriinkaan, niin toivon että tämä taltioitaisiin ja lähetettäisiin joka kouluun, kansanedustajille, ja Yle Teemalle. Sen verran tärkeää ja tiukkaa asiaa olisi kyseessä.

 

Arvostan kovasti että tämäkin oli yhteistuotanto, tällä kertaa Kansallisteatterin kanssa. Teatterinjohtaja Kautto todellakin lunastaa lupauksensa yhteisjuttujen lisäämisestä! Käsiohjelman kirjoituksista ja musiikkilistauksista (ja Baranin lähdeluettelosta) isot kiitokset! Vaikuttavat näyttelijäsuoritukset, upea visuaalinen ilme ja napakka rakenne tekivät tästä minulle kevään kohokohdan. Seisovat aplodit olivat enemmän kuin paikallaan.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitoskuvat omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Humiseva harju / Helsingin kaupunginteatteri 18.2.2020

Kyllä odotukset olivat korkealla. Lauri Maijalan ohjaus, yksi hienoimmista tarinoista ja vielä mahdottoman hienot näyttelijät päärooleissa. Miten Emily Brontën klassikko Humiseva harju kääntyy teatteriin vuonna 2020? Olen nähnyt siitä kaksi versiota aiemmin, Porissa 2006 ja Hämeenlinnassa 2014, ja kumpikaan ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Nyt oli toiveissa saada karismaattinen Heathcliff ja räväkkä Cathy, ja varmaan aika mielenkiintoinen esitys muutenkin.

No sitä totisesti saatiin. Maijalamaiseen tyyliin esitys jätti hämmentyneen ja yltäkylläisen olon. Tuli sellainen fiilis että harjoitusten alussa on lähdetty ideoimaan porukalla, ja jokainen on heitellyt erilaisia ehdotuksia ilmaan, kymmeniä. Ja sitten on päätetty sisällyttää ne kaikki mukaan! Eli mielestäni hieman vähemmälläkin olisi pärjännyt. Toisaalta tämä jätti niin paljon pohdittavaa ja mietittävää että mieleni tekisi nähdä se uudelleen lopullisen mielipiteeni ratkaisemiseksi. Joskus näytelmät ovat sellaisia, jättävät katsojan hämmentyneeksi että mitä tässä tuli nähtyä, saisiko uusinnan kiitos. Kun ei oikein pysy aina katsojan aivot ja ymmärrys mukana. Ainakaan minulla.


Mutta siis. Skottilaisen Jo Cliffordin sovittama, Ari-Pekka Lahden dramatisoima ja Ville Koskivaaran suomentama näytelmä on yllättävän toimiva tekstinä. Tämä on nyt ensimmäinen näistä näkemistäni versioista joka käyttää Cliffordin dramatisointia (vaikka se olisi toki ollut olemassa jo sekä Porin että Hämeenlinnan tämän tehdessä). Romaania on toki tiivistetty aikalailla ja henkilöitäkin tiputettu pois, tuloksena tiivis ja selkeä näytelmä. Vaikkakin kolme tuntia pitkä.

Esitys alkaa kuin varkain. Rääsyinen ja likainen poika kulkee katsomossa rahaa kerjäten. Jotkut sinne kuppiin jotain sujauttavatkin. Sitten hän katoaa, katsomoon työntyvän rampin luukusta. Ilmestyäkseen takaisin paljon myöhemmin, kun herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo tämän ryysyläisen tuliaisiksi Liverpoolista lapsilleen. Kuka tuo tuommoisen lahjaksi lapsilleen, sopii kysyä. No hyvää tarkoittava ihminen kaiketi. Earnshaw on alusta asti kykenemätön näkemään orposuojatissaan mitään pahaa - ja tässä on yksi tragedian siemenistä. Ja Heathcliff tietysti käyttää sitä seikkaa härskisti hyväkseen. Perheen omat lapset Catherine (Oona Airola) ja Hindley (Markku Haussila) kinastelevat ja tappelevat jatkuvasti, mutta kun Heathcliff (Markus Järvenpää) saapuu paikalle niin pakka menee sekaisin. Cathy ja Heathcliff löytävät välittömästi yhteyden ja Hindleyn kanssa sitten taas ei synkkaa, kummallakaan. Heathcliff on julma ja kostonhimoinen ja onnistuu miltei aina saamaan Hindleyn kiipeliin ja isän piiskattavaksi. Koston siemenet on kylvetty siinä vaiheessa kun Hindley lähetetään Lontooseen sisäoppilaitokseen.


Cathylle nummet ja niiden tarjoama vapaus on tärkein asia maailmassa, ehkä Heathcliffin ohella, ja hän oppii jakamaan ne tämän kanssa. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi ja nämä kaksi ovat yhtä. Taloutta pitää kasassa uskollinen Nelly (Leena Rapola), jonka evoluutio Humisevan harjun surkeasta murjusta Lintonien ultramoderniin kotiin havainnollisestaan hyvin erilaisten lattianpuhdistusvekottimien avulla. Nelly on sellainen liima mikä pitää kaiken kasassa. Katariina Kirjavaisen lavastus on hyvin monipuolinen ja runsas. Kaupunginteatterin suuri näyttämö on valtaisa. Ensimmäisessä näytöksessä sen täyttää skeittirampin puolikkaan näköinen puurakennelma, joka toimii hyvin juoksualustana avarille nummille ja sen suojissa on sitten rumanankea Humiseva harju, Earnshawien koti. Kaikki on hieman nuhruista. Toisessa näytöksessä ollaan siirrytty Lintonien valkoiseen ja moderniin kotiin missä Cathy asuu Edgar Lintonin vaimona. On siistiä ja avaraa, visuaalisestikin täysi vastakohta Cathyn lapsuuskodille. Pinkki sohvaryhmä tuo hieman väriä. Ja nummi, se on edelleenkin läsnä, ainakin suurella videonäytöllä mitä Cathy tuijottaa lamautuneena.


       

Niin Lintonit. Kuin varkain Earnshawien elämään soluttautuvat naapurit. Varakkaat ja hienostuneet Lintonit, jotka tuovat tuulahduksen pastellinsävyistä kasarihenkeä aina Edgarin (Martti Manninen) pöyheää kampausta myöten. Siinä missä Earnshaw't muistuttavat nummilla alati lehahtelevia pahanilmanlintuja (joita koko ensemble hienosti tulkitsee) niin Lintonit ovat kuin riikinkukkoja. Edgar ja siskonsa Isabella (Sonja Pajunoja), joiden kohtalo kietoutuu niin tiiviisti Earnshaw'heihin, halusivat he tai eivät. Isänsä herra Linton (Matti Rasila) keskittyy lähinnä (suur)riistan metsästykseen (tämän elämä tiivistyy hienosti hauta-arkun norsunluudekoraatiossa). Pukusuunnittelija Sari Suominen on tehnyt upeaa työtä tässäkin kohtaa. Cathy on hyvin hippimäinen liehuvine hameineen ja irtiolevine hiuksineen, mutta muututtuaan Lintoniksi hänestä tulee hillitty kaikin tavoin. Hiukset visusti nutturalla ja vaatteina yläluokkaisen naisen asu. Sama muutos koskee toki myös Heathcliffiä. Ja entäpä sitten Lontoosta palaava Hindley punaisine satiiniasuineen, huh, ihan silmät häikäistyivät! Ja tämän mukanaan tuoma keuhkotautinen Frances (Vuokko Hovatta) ruusukuosissa. Ihania väriläiskiä synkkään taloon.

Tärkeä osa esitystä on mainio muusikko Mikko Helenius. Hän on kuin varjo joka ilmaantuu talon nurkkaan tai taakse ja soittaa milloin flyygeliä, milloin haitaria. Mainiota. Kuulemme monia hienoja hänen säveltämiään ja Brontën sisarusten runoihin perustuvia lauluja, joita sitten useampikin näyttelijä tulkitsee. Hyviä laulajia kun tähän sakkiin mahtuu monta. Ja tuleehan sieltä se "pakollinen" pari tahtia Kate Bushin ikonista biisiäkin, mutta ilman sitäkin olisi pärjätty hyvin.


William Ilesin valot ja Eradj Nazimovin äänet tukevat kokonaisuutta ja luovat tunnelmaa ei vain lavalle, vaan koko saliin. Muutamia hauskoja ja yllättäviäkin yksityiskohtia.

Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Mikko Haussila tekee Hindleystä niin vastenmielisen tyypin että enpä haluaisi kohdata häntä, no oikeastaan missään. Kun hänestä tulee talon isäntä ja hänellä on valta Heathcliffiin, niin sen tämä saa kyllä tuta. Hienosti Haussila näyttää koko elämänkaaren, aina kurjaan loppuun asti. Mutta toisaalta ymmärrän kyllä hyvin Hindleyn vihan ja kostonhimon Heathcliffiä kohtaan. Tämä tuli kirjaimellisesti katuojasta ja vei hänen Cathynsä, ja isänkin kiintymyksen. Vaan lopussa on Heathcliffin vuoro kostaa. Kosto onkin yksi Maijalan tulkinnan kantavia teemoja. Miten se märkii ja tykyttää avoimena haavana vuosikymmeniä, purskahtaessaan auki mätää levittäen säännöllisin väliajoin. Esityksessä on paljon mustasukkaisuutta, julmuutta, väkivaltaa ja vihaakin. Nellyn ennustus Heathcliffin tultua taloon: "siitä koituu vielä harmia" osoittautuu aika tarkkanäköiseksi.


En ole koskaan oikein ymmärtänyt miten niin monet tulkitsevat Humisevan harjun rakkauskertomukseksi. Jossain määrin on se sitäkin, mutta tässä rakkaus näyttäytyy enemmän goottilaisen perinteiden mukaisesti repivänä, tuhoisana ja onnettomana. Siis kyllä, suurta, kaikennielevää intohimoa on Heathcliffin ja Cathyn välillä, niin paljon että se melkein tuhoaa kummatkin. Mutta tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, vaan pikkuhiljaa monet henkilöt muuttuvat zombien kaltaisiksi (se goottilainen perinne!) ja hiipuvat pois. Onneton Frances häilyy Hindleyn kannoilla vielä pitkään kuolemansa jälkeenkin. Myös tohtori Kenneth (Rauno Ahonen) on kuin suoraan kauhunäytelmästä repäisty. Niin groteski hahmo että jo naurattaa. Poppamies vai noitatohtori? Ja ne nummien korpit, ruttonaamioineen, huikean karmaisevat. Arvostan.


Markus Järvenpää on hyytävän hyvä Heathcliff. Matka peikkopojasta tyylikkääksi pitkään nahkatakkiin pukeutuvaksi herrasmieheksi on pitkä ja kattaa monta välivaihetta. Jokaisessa niissä Markus on maaninen, intensiivinen ja vakuuttava. Tykkään siitä miten muuntautumiskykyinen näyttelijä Markus on, roolista toiseen löytyy aina jotain erilaista. Heathcliff on rosoinen hahmo ja vaikka kuinka sliipattuna hän palattuaan maisemiin esiintykin, niin pintaa raaputtamalla alta löytyy se sama villi piru. Tuleeko hänestä kunnon kristittyä herra Earnshaw'n toiveiden mukaan? Aina kun tulee joku kriisi niin vanha Heathcliff ryöpsähtää esille.

Oona Airola on kerrassaan oivallinen valinta Cathyksi. Mahdottoman villi ja itsepäinen lapsena, kapinallinen teini ja sitten hillitty aikuinen (ja taas, pinnan alla kuohuu). Vahva ja hauras, vapaa sielu mutta silti yhteiskunnan normeihin taipuva. Cathy ja Heathcliff ovat yhtä ja huutavat sen nummille ja koko maailmalle. Sitäkin riipaisevampaa on kun elämän realiteetit vääntävät heidät erilleen. Cathyssäkin on paljon sitä kapinallisuutta ja alkukantaisuutta pinnan alla, siinä mielessä he ovat kuin saman kolikon eri puolet. Voiko villiä oikeasti koskaan kesyttää? Voikin pohtia sivistyksen ja koulutuksen vaikutusta, onko ne vain pintasilausta ja todellisuus on jotain toista? Miksi Cathy on niin julma kälylleen? Ja kun nyt tässä jossitellaan niin samalla voi pohtia mitä olisi tapahtunut jos Cathy ja Heathcliff olisivat saaneet toisensa? Miten nopeasti kaikennielevä intohimo olisi heidät polttanut loppuun?

Cathyn nauru kiirii ympäri teatterisalia, juuri näin! Ja se nummi, samaan aikaan niin karu ja kiehtova ja avara. Se edustaa Cathyn sielua ja mielenmaisemaa, lintuineen tuulineen kaikkineen.


Myös Martti Mannisen Edgar on hyvin tehty rooli; miten kunnollinen mies kärsiikään kun vaimo rakastaa toista miestä (joka on vielä niin alempisäätyinen). Edgar on kotihiirimäinen (leipoo skonsseja!), sairaalloinen ja herkkis - vaan mikä energinen loikintakohtaus siinä loppupuolella. Kun Sonja Pajunojan onneton Isabella retkahtaa Heathcliffiin, niin se tapahtuu ihan fyysisesti! Silmistä leiskuavat sydämenkuvat likipitäen loistavat katsomoon. Ja Rauno Ahosen kutkuttavankarmaiseva Tohtori on ihana kaikessa lakonisessa tylyydessään ja maailmanloppua povatessaan.

Toisessa näytöksessä on lavalla paljon ovia ja niistä tullaan ja mennään. Näyttämön poikki tapahtuu jatkuvaa liikettä. Vähän menee hetkittäin sellaiseksi säätämiseksi ja kesäteatterimeiningiksi. Muutenkin tämä on hyvin fyysinen ja liikkeellinen Humiseva harju.

Pitkähän tämä on, mutta ei se haittaa. Visuaalinen ilotulitus. Eihän tämä mitään helppoa ja hauskaa teatteri-iltaa tarjoile, mutta silti kokemus on antoisan runsas. Tämän vyörytyksen haluan silti nähdä uudelleen.


Kuvien copyright Robert Seger
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Carmen / Tampereen ooppera, Tampere-talo 16.2.2020

Carmen, oi Carmen - sinä kavala nainen! Tällä kertaa Georges Bizet'n ooppera uusimman tulkinnan Tampere-talolla ohjaa Marco Bjurström ja tuloksena on tasapainoinen ja kaunis teos. Tampereen Ooppera onnistuu kyllä joka vuosi kiinnittämään kiinnostavat tekijät tuotantoihinsa, ja kerämään katsojia sankoin joukoin. Carmen on värikäs ja näyttävä kokonaisuus, ja oopperanoviiseillekin helpohko.


Bizet'n musiikki lienee tuttua niillekin jotka eivät tiedä oopperasta tuon taivaallista. No vaikka siellä ne muutamat hitit mukana onkin, niin reiluun kolmeen tuntiin mahtuu muunkinlaista musiikkia. Alberto Hold-Garridon johtama Tampere Filharmonia pistää parastaan laulajien tueksi.

Bjurström sanoi Kulttuuriykkösen lähetyksessä 20.2.20 että tässä Carmenissa on vähemmän seksiä ja väkivaltaa kuin yleensä lavalla nähdään. En ole montaa Carmenia nähnyt, mutta vinha perä tuossa kyllä on. Eikä se silti tee teoksesta tylsää! Tämä sopii kyllä lapsikatsojillekin, jos vain jaksavat istua reilut kolme tuntia paikallaan. Ja ainakin sunnuntain iltapäivänäytöksessä oli aika paljonkin lapsia, ei kyllä ihan kauhean nuoria.


Ihmisten esineellistäminen on yksi sellainen asia mistä ei taida päästä eroon. Sotilaat kuolaavat tupakkatehtaan naisten perään, mutta Carmenin ilmaantuessa paikalle muut naiset jäävät lehdelle soittelemaan. Toisalta taas härkätaistelusankari Escamillo hurmaa myös kaikki, että siinä taidetaan vuorostaan esineellistää miestä?

Joukkokohtaukset ovat näin isolla porukalla aina hurjan näyttäviä, ja tähän Carmeniin on Bjurström itse laatinut koreografiatkin. Ilo silmälle!


Laulajat tekevät hienoa työtä. Niina Keitel Carmenina viettelee ja käyttää valtaansa. Pohdin että onko hän oikeasti näin häilyväinen rakkaudessaan vaiko vain laskelmoiva? Kaunisääninen Keitel on kyllä oikein passeli roolissaan. Arturo Chacón Cruz on vähän nysväkän oloinen Don José, häilyväinen hänkin. Vasta ihan lopussa sisuksista löytyy tulista temperamenttia. Ensin muka niin rakastunut Micaëlaan ja kunhan Carmen vähän vihjaa (tiputtaa kukan) niin mies on myyty. Ja vaikka kuoleva äiti saa hänet vielä palaamaan kotiin hetkeksi, niin avioliitto Micaëlan kanssa on menneen talven lumia. Hieman surku tulee kyllä kilttia, kunnollista ja viatonta Micaëlaa (Marjukka Tepponen) jonka ainoa virhe tuntuu olevan rakastuminen väärään mieheen. Tepponen on ehdottomia suosikkejani suomalaisten oopperalaulajattarien joukossa, ja eikä hän petä nytkään. Mahtaisiko tämän kaihoisa laulu metsässä kirvoittaa isoimmat aplodit katsomosta? Ihana!

Tommi Hakalan Escamillo on sopivan ylväs ja hieman ylimielinenkin, ja toki Hakalan ääntä on äärimmäisen miellyttävä kuunnella. Tykkäsin kovasti myös salakuljettajakaksikosta Dancairo (Kevin Greenlaw) ja Remendado (Heikki Hattunen), he toivat kivaa kepeyttä tarinan kolmiodraamaan. Heikki Liimolan johtama Tampereen oopperakuoro laulaa uljaasti ja myös Jouni Rissasen johtama lapsikuoro ja Pirkanpojat onnistuvat hienosti.


Tämäkin oopperaesitys taas vahvistaa käsitystäni että tenorit ovat, vaikkakin sankareita, niin vähän tylsiä tyyppejä. Escamillo on monin verran kiinnostavampi hahmo kuin tavis Don José, joka nyt ehkä hieman jäi härkätaistelijan jalkoihin. Baritonit on parhaita!

Kati Lukka on tehnyt hienon lavastuksen isolle lavalle. Terästornit ympäröivät niin ensimmäisen näytöksen tupakkatehdasta kuin neljännen näytöksen härkätaisteluareenakin. Lattian käsin veivattava pyörö on tärkeä osa esitystä, ja siinä oleva kuvio on kuin kirkon lasimaalaus. Pyöreä muoto toistui myös valtavassa kattokruunussa. Lava ulottuu myös orkesterimontun sivuille ja katsomoakin käytetään hyvin mukana esityksessä. Kiitosta ansaitsee myös Ville Syrjän valosuunnittelu, joka korostuu erityisesti kolmannen näytöksen vuoristometsäkohtauksessa. Se tähtitaivas ja kuutamo! Ja tuliroihut ovat makea lisä.


Erika Turusen puvuissa on kyllä espanjalaistyylisiä röyhelöitä ja väriä, mutta myös paljon muuta. Sotilaiden univormut, lapsikuorolaisten hieman resuisemmat asut, ja tupakkatehtaan tyttöjen vaaleasävyiset ja romaninaisten väriloisto. Asuissa on myös pientä hippimäisyyttä, erityisesti Dancairo ja Remendado voisivat vaikka olla Hair-musikaalista! Tykkäsin myös siitä ettei puna-musta ole se naistenvaatteiden ilmeisin väriyhdistelmä - vaikka kyllä Carmen ihan lopussa punaisissa nähdäänkin. Ah, se loppu, hieman yllättävästi toteutettu ja aika ihana.


Tosin istuin niin kaukana yläparven takana että kaikkea lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohtia en huomannut. Uusintakatselua Areenasta odottaen. Nimittäin tämä Carmen on mahdollista kokea itse kunkin, sillä keskiviikon 19.2. esitys näytettiin Yle Areenalta suorana, ja tallenne on katsottavissa puoli vuotta. Lisäksi se tulee televisiosta pääsiäisenä. Mahtavaa! Näin hieno teos ansaitsee enemmän katsojia kuin mitä kouralliseen esityksiä Tampere-talossa mahtuu. Esityksiä siellä on vielä jäljellä kuudesta kolme, ja ehkä peruutuslippuja voi onnistua saamaan.


Kuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Kalevala / Åbo Svenska Teater 15.2.2020

Kuten jo ensimmäisellä katsomiskerralla uumoilin, halusin nähdä ÅST:n upean Kalevalan uudelleen. Uusintakerta koittikin sitten vasta monesta syystä viimeisessä esityksessä. Mutta sepä oli oikeastaan aika sopivaa, ehkä lavalla oli voimakkaampi lataus vikan illan vuoksi? Ihan sama, koska tämä esitys on vaan niin kertakaikkisen hieno, ihana ja mahtava, että latausta oli varmaan ihan tarpeeksi joka kerta.

Mikä tästä Jakob Höglundin versioimasta Kalevalasta tekee sitten niin loistavan? Ensimmäisenä tulee mieleen se valtava energialataus mikä lavalta valuu yleisöönkin. Valtava joukko porukkaa ja kaikista hehkuu sellainen innostus, kipinä ja energia että koko Turun voisi valaista ja lämmittää seuraavat sata vuotta sillä. Esitys valuu katsomoon muutenkin, varsinkin väliajalla ja sen jälkeen, kun vietetään Pohjolan kalaaseja. Ihanaa! Leikkisää hauskanpitoa, rennolla otteella, Kalevala saa olla kivaa!

Katsokaa kuvakoostetta minuutin mittaiselta videolta.


Heini Maarasen suunnittelemat nuket ovat niin eläviä, vaikka rakennusmateriaaleina on katuluudat tai pahviputket. Sara Puljulan luotsaama kovatasoinen bändi soittaa tiukasti ja luovasti, ja kaiken kruunaa kanteleen sulosoinnut. Jokaiselle näyttämön hahmolle on sopivat instrumentit ja omanlaisensa musiikki. Robert Kockin musiikki on hienoa ja mä niin haluaisin kuulla tätä lisää.

Kolmen tunnin aikana lavalla vierailee mm. käkättävä ja ylimielinen Joukahainen, nenäliinasta naiseksi kasvava Aino, nuotiopiirillä flirttaileva Väinämöinen, rietasteleva ja äkkipikainen Lemminkäinen ja hänen huolehtiva äitinsä, uhkaava Louhi, naistakaipaava lempeä seppä Ilmarinen, surullisen hahmon ritari Kullervo (tämän tarina saa minut taas liikuttumaan), ja pirteä, viaton Marjatta tyynylampaineen ja puolukoineen. Tuttuja hahmoja, mutta hieman uudessa valossa.

Ja sitten on hämäävän yksinkertainen lavastus ja huikean monipuoliset puvut, kumpikin Heidi Wikarin käsialaa. Huh! Koko visuaalinen ilme käsiohjelmaa myöten on niin hieno.

Toisella kerralla en enää meinannut pakahtua kyyneliini jatkuvasti, vaikka fiilikset korkealla olivatkin. Niin hienoa! Olen hyvin onnekas että sain nähdä tämän uudelleen! Kiitos vaan Heini henksulipuista! Jos onnistuit Kalevalan kokemaan pidä itseäsi onnekkaana. Jos et, niin lämmin osanottoni. Näin hienoa kokonaisuutta ei ehkä vastaan tule kovin pikaisella aikataululla.

Kiitos Kalevala, kiitos Åbo Svenska Teater, kiitos Jakob Höglund ja koko tiimi. Olette rautaa!


Kuvan copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

JukeboXin salat / Tanssiteatteri ERI 15.2.2020

Taas kerran Tanssiteatteri ERI:in koreografit Eeva Soini ja Lassi Sairela ovat loihtineet ehtymättömästä taikapussistaan uuden tanssiteoksen. JukeboXin salat sukeltaa maailmaan muutaman vuosikymmenen taakse, Esson baarin hämyiseen tunnelmaan. Baarin, jota kansoittavat kantapeikot ja uudet tulokkaat, tiskin takana häärää topakka matroona ja nurkassa kököttää jukeboksi. Nostalgiaa, hersyvää huumoria ja taitavaa tanssia, voisiko ihminen muuta toivoa?


Huumori on varmaan ensimmäinen asia mikä Tanssiteatteri ERI:n esityksistä tulee mieleen. En tiedä millainen ihmisen pitää olla ettei näissä esityksissä viihdy. Ja JukeboXin salat saa kyllä kaikki tunteet pintaan. Taas kerran esitys on lyhyistä episodeista koostuva, mutta nyt ne sitoo yhteen Esson baari, tuo menneisyyden mystinen kokoontumispaikka. Imelda Esson roolissa Eeva Soini pitää kuria ja järjestystä, ja välillä heittäytyy itsekin tanssin pyörteisiin, varsinkin unelmoidessaan kultalameissaan Julie Andrewsin I could have danced all nightin tahtiin. Kolme frakkimiestä ilmestyy kuin tyhjästä, vaan lopulta kaikki katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Illan aikana näemme niin letkeälanteisen Elviksen (Lassi Sairela) - joka hurmaa kaikki baariin kokoontuneet ja kaataa pyllyllään muovituoleja (hän elää!) - kuin muhkeahuulisen (ja -povisen) Dolly Partoninkin (Laura Alho).

Korjaamon junttimiehet haalareissaan ja robottimaisine liikkeineen muuntuvat taikaiskusta notkearaajaisiksi latinomiehiksi kimaltavine trikoineen. Wau mikä kolmikko Lassi Sairela, Toni Laakkonen ja James McNamara onkaan rintakarvatupeineen! Viimeksimainittu pääsee toisenkin kerran esittelemään latinohenkisiä liikkeitään kun Stayin' Alive kajahtaa ilmoille! Tosin surullisestihan tämä loppuu riipaisevan yksinäiseen tanssiin pöydän kanssa. Ehkei suomalainen baariporukka ollut vielä 70-luvulla valmiina kohtamaan moista Pedroa?


Kohtaukset limittyvät tosi saumattomasti toisiinsa, ja tunnelmat muuttuvat salamannopeasti. Koheltava Kisastudio 1971 on riemullinen kuvaus suomalaisesta urheiluhulluudesta, ja aikamoisiin akrobatiasuoritukseen nämä urheilijat yltävät. Huh!

Katsomossa istui myös ryhmä nuoria (ilmeisesti) maahanmuuttajanaisia. Mietin esityksen jälkeen onko esimerkiksi muslimimaissa Elvis tai Dolly Parton miten tuttuja hahmoja. Minkä verran enemmän esitys avautuu jos heidät tietää, ja osaa asettaa historialliseen ja kulttuurilliseen kontekstiin. Mietin myös sitä miten he kokivat lavalla nähdyn parisuhdeväkivaltakohtauksen. Toni Laakkonen ja Karoliina Lummikko mätkivät nimittäin toisiaan turpiin ihan kunnolla, mutta tanssiahan sekin oli. Ei ehkä niin usein tanssiteoksessa nähtyä.

Joskus mietin sitäkin näissä ERI:n esityksissä, että missä menee tanssiesityksen ja esimerkiksi teatterin raja? Koska tässäkin monet kohtaukset olivat kuin hieman liikunnallisempia miniesityksiä, kuin teatterinovelleja. Ja vastavuoroisesti monessa näytelmässä, ja varsinkin musikaalissa, on mukana koreografi, suunnittelemassa muutakin liikekieltä kun joukkokohtauksia. Kai raja on hämärtynyt ja hyvä niin.


Taas kerran Tuula Bergqvist on tehnyt valtavan urakan pukusuunnittelun kanssa. Kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan luovempia ratkaisuita. Kaikki puvut eivät ole kauniita paljettihörhellyksiä tai tanssitrikoita, vaan mukaan mahtuu monenlainen kirjo. Bravo! Mari Aggen valosuunnittelu toimii hienosti kokonaisuutena.

Lisäbonusta hauskoista käsinukeista muutamissa kohtauksissa, nukketeatteri meets tanssi!

Äänisuunnittelu yhdistää baarin ääniä puheensorinasta ja kuppien kilahtelusta vaihteleviin musiikkinumeroihin. Ihanan monipuolista ja nostalgista kyllä. Kuultiin Baddingin Kauas pilvet karkaavat ja Dolly Partonin Jolene, sekä kaikkea siltä väliltä. Kuin parhaastakin jukeboksista. Vaikka tuommoiset Esson baarit ovat kadonneet kirkonkylistä niin muisto elää vahvana. Lavastus on kohdillaan, pieneen tilaan saadaan sopimaan paljon. Monikäyttöinen baaritiski kääntyy ja siirtyy tarvittaessa ja sitten on se jukeboksi. Pieni ihana yksityiskohta on Ilta-Sanomiset -nimisen lehden vaihtuvat lööpit seinällä!


Esitys kestikin vain tunnin ja 40 minuuttia, vaikka ERI;n kotisivuilla luki alunperin 2 tuntia (nyt siellä lukee 1,5 h). En tiedä olisiko tätä lyhennetty kun Tiina Lindfors ei käsiohjelmasta poiketen ollutkaan mukana? Mutta kivaa oli silti. Koko tanssijakuusikko oli monipuolisesti esillä ja kyllä ne hitsi viekööt ovat taitavia. En tiedä mistä ihmeestä he näitä ideoita ammentavat, esitys toisensa jälkeen. Ainoa moite tulee ahtaista jalkatiloista, pitää valita huolella missä istuu että jalat sopivat mukaan. Mutta iso kiitos eriläiset!



Esityskuvien copyright Jari Lairikko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.