Helsinkiläinen Nukketeatteri Sampo kantaa oman kortensa kekoon sisällissodan muisteluihin. Tämän(kin) teoksen pohjana on Anneli Kannon loistava romaani Veriruusut (kuten myös TTT:n Tytöt 1918 -musikaalissa ja KOM-teatterin Veriruusut -näytelmässä. Näistä muuten jälkimmäinen on nähtävillä Yle Areenassa 2,5 vuotta, suosittelen!). Mutta ei hyvä kirja siitä kulu että se dramatisoidaan useasti näyttämölle. Kaikki teokset ovat hyvin omannäköisiään ja tuovat oman näkemyksensä näyttämölle. Hyvä niin.
Valitettavasti arkipäivän iltapäivänäytös ei montaa katsojaa Sampoon houkutellut, mutta näin se vaan joskus menee. Joku koululaisryhmä oli peruuttanut tulonsa viime hetkellä. Hämärässä salissa koimme tunnin mittaisen tiivistelmän Veriruusuihin. Pääosassa itseoikeutetusti 15-vuotias Siikri, jonka kasvutarinaa saamme seurata. Töihin paperitehtaalle, inhan esimiehen ahdisteltavaksi. Punakaartiin värväytymisen, rakastumisen, Martta-ystävän kanssa naiseuden alkuaskelia. Moni henkilö ja sivujuonne on jäänyt tästä pois, mutta asian ydin tulee hyvin selväksi. Siikri löytää paikkansa, ja kohtalonsa, punakaartin parista. Siellä hän saa olla kuka on, ja tuntee olevansa arvostettukin ihminen. Kunnes vankina kaikki tämä riistetään pois, samalla kuin henkikin.
Esitystä ei ole tarkoitettu lapsille, ja ihan syystä ikäsuositus on yli 14-vuotiaille.
Lavalla nähdään kolme nukettajaa (Maria-Elina Koivula, Johanna Kultala ja Maija Linturi) sekä erinomaisen monipuolinen muusikko Perrine Ferrafiat, joka loihtii monenlaisia ääniä pienin keinoin ja haitarin avulla. Koko nelikko laulaa välillä. Nukettajien saumatonta yhteistyötä oli ilo katsella.
Narunhyppäysloru hieman hyytää.
Kapalo, velli, vesimylly, velli
Kakara, likka, piika, ämmä, mummu.
Keppiherra, nappiherra, porvari, lahtari
Kuolinpaita.
Rekvisiittaa kaivetaan jostain kätköistä sitä mukaan kun niitä tarvitaan, ja pienistä asioista saa syntymään kyllä suurta taidetta! Paperitehtaan arki ja punakaartin meininki näyttäytyy hienosti ja arkisesti. Nukkeja ei ole kovin montaa, mutta lisää loihditaan vaikka pelkästä hatusta ja "kävelykepistä". Siikrin äitikin on pelkkä huivi. Siikri itse on herkkäilmeinen lettipää; oikein kaunis nukke, ja ajanmukaisesti puvustettu. Esityksen visualisointi ja ohjaus on Mila Nirhamon käsialaa. Oli myös niin sopivaa miten nukettajien asutkin sopivat esitykseen. Olivathan he mukana myös näyttelijöinä eivätkä vain anomyymeinä nukettajina. Huivit olivat vielä piste iin päällä.
Anna Karmalan valoilla luotiin tunnelma ja siirrettiin hienosti kohtauksia paikasta toiseen. Punaisen valon käyttö sopivissa kohdissa oli juuri passeli mauste. Pääosanukkejen ja monipuolisen rekvisiitan lisäksi näimme myös pieniä nukkeja (paperi tai metalli tms) punakaartilaisina (ja muina uhreina).
Valot, äänet ja nuket pelasivat loistavasti yhteen, ja tunnelma katsomossa oli käsinkosketeltavan liikuttunut. Tai ainakin minä pyyhin silmänurkkia. Vaikka tarina on tuttu ja kohtalot samoin, niin liikutuin silti. Vuoden 1918 tapahtumat eivät siis ole vieläkään aiheuttaneet itselleni yliannostusta, kaikkien siitä koettujen esitysten, luentojen ja kirjojen jälkeenkään.
Välillä esitys saa fantasianomaisia käänteitäkin (esimerkiksi kun Siikri lentää reikäleivällä!), mutta enimmäkseen se on hyvin realistinen. No, aihe on. Agitaattorit punaisine käsivarsinauhoineen ja megafoneineen on toteutettu upeasti. Nautin tästä suuresti.
Toivon että tämä esitys saa vielä joskus jonnekin lisäesityksiä, vaikkapa nukketeatterifestivaaleille tai moisiin tapahtumiin. Kaunis ja herkkä, pieniä huumorinpilkahduksia siellä täällä, upeat esiintyjät ja musiikki. Kaiken kaikkiaan Likka on pieni helmi. Ja kahvion mutakakusta vielä lisäpisteet!
Kuvien copyright Mila Nirhamo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti