Nimittäin nyt ollaan auttamishalujen ytimessä. Kyllä meistä moni laittaa hieman rahaa muutaman kerran vuodessa hyväntekeväisyyteen, vie vaatteita UFF:in laatikkoon tai muutamat innokkaimmat saattavat jopa maksaa kummilapsen koulunkäyntiä Afrikassa tai jopa lähteä kibbutsille appelsiineja poimimaan. Ilmasilta menee vielä astetta syvemmälle. Kolme päähenkilöä, kolme auttamisen tarinaa. Tässä on ikäänkuin kolme monologia peräkkäin. Ensimmäisessä osassa (nimeltään Mikä olisi se minun tapani) näemme epätasa-arvoisuudesta ahdistuneen äidin (Pirjo Luoma-ahon erinomaisesti tulkitsemana) joka tuskastuu katsoessaan television lakkaamatta syytämiä uutisia maailman tilasta. Jotain tartteisi tehdä, mutta mitä? Tyttärensä kanssa puhuessaan puhelimessa hän ei paljoa kuuntele, papattaa vain omia asioitaan. Sataa, joten äiti päättää toimia ja viedä vastaanottokeskukseen ämpäreitä, ja seuraavalla kerralla omenahilloa. Selvittämättä lainkaan onko sellaisille tarvetta. Voidaan ajatella että ajatushan se on tärkeintä. Esityksen alaotsikko "kolme muotokuvaa avuttomista auttajista" kuvastaa tätä hyvin - aina auttaja ei pysähdy miettimään onko hänen tapansa toimia järkevä, auttaako se oikeasti hädänalaisia. Ihminen voi tuntea suurta avuttomuutta yhä kasvavien inhimillisten kriisien äärellä. Äiti on liian empaattinen, ei pysty käsittelemään näitä asioita, potee riittämättömyyttä. Vaatteiden lajittelukaan ei tunnu auttavan mitään eikä ketään.
Samalla kun äiti kamppailee hillojensa, syyllisyytensä ja vaatekasojen kanssa, hänen kirurgipoikansa (Pyry Nikkilä) urakoi Syyriassa. Toisen osan nimi Viimeinen keikka kertoo tämän pyyteettömästä auttamishalusta ja liian voimakkaasti asioiden kokemista, kunnes ei enää jaksa. Potilaiden kohtalot tulevat liian lähelle. Mies kuitenkin tekee jotain konkreettista apua tarvitsevien puolesta, selkeästi näkyvämpää työtä kuin keräysvaatteiden lajittelu. Mutta kuka määrittelee avustustyön paremmuuden? Jokainenhan tekee osaamisensa ja jaksamisensa verran. Leikkaussalityöskentely on toteutettu todella kekseliäästi rumpujen soitolla - erilaisten rumpukapuloiden esittäessä instrumentteja. Mies on hellämielinen eikä raaski ajaa asuntoonsa tunkeutuvia pikkupoikia poiskaan. Saija Raskullan hienovarainen äänisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa tässä osuudessa. Sirkat ja kaskaat sirittävät. Oman tärkeän osansa esityksen äänimaisemaan tuovat näyttelijöiden ksylofonilla (?) kilkutettavat säestykset. Hyvin toimii myös pelkät näyttelijöiden äänet.
Kolmannessa osiossa (nimeltään Kenttä) seurataan perheen jalkapallotähtityttären (Alina Tomnikov) avustusmatkaa jonnekin pakolaisleirille. Sairaslomalainen konkkaa kepeillä ja haaveet on suuret: tyttöjen futistoiminnan kehittäminen. Mutta realiteetit ovat jotain ihan muuta. Nainen ei ymmärrä lainkaan mikä on tyttöjen asema tämän yhteiskunnan hierarkiassa, ja mihin heidän on suostuttava vaikkapa kunnon palloja tai kenkiä halutessaan. Naistakin seuraa ja vahtii vartija, ja se tuntuu ainakin katsojasta kovin ahdistavalta. Veli neuvoo puhelimessa miten omien rajojen asettaminen on tärkeää. Avustusjärjestöt vaihtuvat, olosuhteet muuttuvat, mutta tapahtuuko oikeasti mitään edistystä ruohonjuuritasolla? Ainakin muutos on hidasta, kovin hidasta.
Vaikka näyttelijöitä lavalla on vain kolme, niin neljättä kuullaan ääninäyttelijänä. Abdullah Muayad tulkkaa osaa teksteistä ja dialogista arabiaksi. Se sopii hienosti tähän hyvin kansainväliseen tarinaan. Lavasteen ohjaus pitää kaiken napakasti kasassa ja nivoo hyvin erilaiset kohtaukset toisiinsa.
Sampo Pyhälän kekseliäässä lavastuksessa hyödynnetään ajatusta niistä vaatemassoista mitä ihmiset keräyslaatikkoihin kärräävät. Pyhälän käsialaa ovat myös hienot projisoinnit. Taustaverho nousee hienosti ylös pojan leikkaussalikohtauksissa. Myös Ville Toikan valot toimivat hienosti eri ympäristöissä. Jokaisen henkilön osuudessa on erilainen tunnelma, joka muodostuu myös uniikista äänimaisemasta, valoista ja lavastuksesta.
Nämä hahmot ovat sympaattisia ja hyvää tarkoittavia, samaistuttavia. Jokainen katsoja tunnistaa varmasti tuttuja piirteitä. Ilmasilta näyttää meille miten halu auttaa ja todellisuus voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Ohjaaja Lavaste pohti bloggariklubilaisille dilemmaa: onko helpompaa vai vaikeampaa auttaa lähellä olevia, "omia" ihmisiä, vaiko kaukana olevia anonyymejä tuntemattomia. Suomessa on monia kanavia molempien auttamiseen. Syyllisyyys ja kolonialismin taakka leimaa meitä suomalaisiakin, vaikkei kolonialismi meitä varsinaisesti koskekaan. Tätä ahdistumista Paula Salminenkin poti ja siitä syntyi Ilmasilta. Jokaisen on kai löydettävä se oma tapansa elää ilman henkistä taakkaa ilmastonmuutoksesta ja lukuisista muista globaaleista asioista.
2,5 tuntia on aika pitkä aika katsojalle näiden aiheiden parissa, kun tulee tunne että mitä tässä oikein voi tehdä. Synkästä ja hieman ahdistavastakin aiheesta huolimatta lopun epilogi on varovaisen toiveikas. Ehkä meillä on toivoa, ehkä maailmasta saadaan parempi paikka, vaikka helppoa se ei olekaan. Willensauna on juurikin oikea näyttämö tälle esitykselle.
Esityskuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti