Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.
Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.
Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.
Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.
Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus.
Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.
Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.
Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö.
Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.
En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina.
Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.
Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!
Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.
Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
