Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.
Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.
Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa.
Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.
Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat.
Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.
Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa.
Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.
Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.
Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella.
Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.
Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa!
Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy!
Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.
Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö!
Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.
Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa.
Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.
Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava.
Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä.
Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.
Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.
Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.
Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.
Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.
Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
