La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Carmen / Tampereen ooppera, Tampere-talo 16.2.2020

Carmen, oi Carmen - sinä kavala nainen! Tällä kertaa Georges Bizet'n ooppera uusimman tulkinnan Tampere-talolla ohjaa Marco Bjurström ja tuloksena on tasapainoinen ja kaunis teos. Tampereen Ooppera onnistuu kyllä joka vuosi kiinnittämään kiinnostavat tekijät tuotantoihinsa, ja kerämään katsojia sankoin joukoin. Carmen on värikäs ja näyttävä kokonaisuus, ja oopperanoviiseillekin helpohko.

Bizet'n musiikki lienee tuttua niillekin jotka eivät tiedä oopperasta tuon taivaallista. No vaikka siellä ne muutamat hitit mukana onkin, niin reiluun kolmeen tuntiin mahtuu muunkinlaista musiikkia. Alberto Hold-Garridon johtama Tampere Filharmonia pistää parastaan laulajien tueksi.

Bjurström sanoi Kulttuuriykkösen lähetyksessä 20.2.20 että tässä Carmenissa on vähemmän seksiä ja väkivaltaa kuin yleensä lavalla nähdään. En ole montaa Carmenia nähnyt, mutta vinha perä tuossa kyllä on. Eikä se silti tee teoksesta tylsää! Tämä sopii kyllä lapsikatsojillekin, jos vain jaksavat istua reilut kolme tuntia paikallaan. Ja ainakin sunnuntain iltapäivänäytöksessä oli aika paljonkin lapsia, ei kyllä ihan kauhean nuoria.

Ihmisten esineellistäminen on yksi sellainen asia mistä ei taida päästä eroon. Sotilaat kuolaavat tupakkatehtaan naisten perään, mutta Carmenin ilmaantuessa paikalle muut naiset jäävät lehdelle soittelemaan. Toisalta taas härkätaistelusankari Escamillo hurmaa myös kaikki, että siinä taidetaan vuorostaan esineellistää miestä?

Joukkokohtaukset ovat näin isolla porukalla aina hurjan näyttäviä, ja tähän Carmeniin on Bjurström itse laatinut koreografiatkin. Ilo silmälle!

Laulajat tekevät hienoa työtä. Niina Keitel Carmenina viettelee ja käyttää valtaansa. Pohdin että onko hän oikeasti näin häilyväinen rakkaudessaan vaiko vain laskelmoiva? Kaunisääninen Keitel on kyllä oikein passeli roolissaan. Arturo Chacón Cruz on vähän nysväkän oloinen Don José, häilyväinen hänkin. Vasta ihan lopussa sisuksista löytyy tulista temperamenttia. Ensin muka niin rakastunut Micaëlaan ja kunhan Carmen vähän vihjaa (tiputtaa kukan) niin mies on myyty. Ja vaikka kuoleva äiti saa hänet vielä palaamaan kotiin hetkeksi, niin avioliitto Micaëlan kanssa on menneen talven lumia. Hieman surku tulee kyllä kilttia, kunnollista ja viatonta Micaëlaa (Marjukka Tepponen) jonka ainoa virhe tuntuu olevan rakastuminen väärään mieheen. Tepponen on ehdottomia suosikkejani suomalaisten oopperalaulajattarien joukossa, ja eikä hän petä nytkään. Mahtaisiko tämän kaihoisa laulu metsässä kirvoittaa isoimmat aplodit katsomosta? Ihana!

Tommi Hakalan Escamillo on sopivan ylväs ja hieman ylimielinenkin, ja toki Hakalan ääntä on äärimmäisen miellyttävä kuunnella. Tykkäsin kovasti myös salakuljettajakaksikosta Dancairo (Kevin Greenlaw) ja Remendado (Heikki Hattunen), he toivat kivaa kepeyttä tarinan kolmiodraamaan. Heikki Liimolan johtama Tampereen oopperakuoro laulaa uljaasti ja myös Jouni Rissasen johtama lapsikuoro ja Pirkanpojat onnistuvat hienosti.

Tämäkin oopperaesitys taas vahvistaa käsitystäni että tenorit ovat, vaikkakin sankareita, niin vähän tylsiä tyyppejä. Escamillo on monin verran kiinnostavampi hahmo kuin tavis Don José, joka nyt ehkä hieman jäi härkätaistelijan jalkoihin. Baritonit on parhaita!

Kati Lukka on tehnyt hienon lavastuksen isolle lavalle. Terästornit ympäröivät niin ensimmäisen näytöksen tupakkatehdasta kuin neljännen näytöksen härkätaisteluareenakin. Lattian käsin veivattava pyörö on tärkeä osa esitystä, ja siinä oleva kuvio on kuin kirkon lasimaalaus. Pyöreä muoto toistui myös valtavassa kattokruunussa. Lava ulottuu myös orkesterimontun sivuille ja katsomoakin käytetään hyvin mukana esityksessä. Kiitosta ansaitsee myös Ville Syrjän valosuunnittelu, joka korostuu erityisesti kolmannen näytöksen vuoristometsäkohtauksessa. Se tähtitaivas ja kuutamo! Ja tuliroihut ovat makea lisä.

Erika Turusen puvuissa on kyllä espanjalaistyylisiä röyhelöitä ja väriä, mutta myös paljon muuta. Sotilaiden univormut, lapsikuorolaisten hieman resuisemmat asut, ja tupakkatehtaan tyttöjen vaaleasävyiset ja romaninaisten väriloisto. Asuissa on myös pientä hippimäisyyttä, erityisesti Dancairo ja Remendado voisivat vaikka olla Hair-musikaalista! Tykkäsin myös siitä ettei puna-musta ole se naistenvaatteiden ilmeisin väriyhdistelmä - vaikka kyllä Carmen ihan lopussa punaisissa nähdäänkin. Ah, se loppu, hieman yllättävästi toteutettu ja aika ihana.

Tosin istuin niin kaukana yläparven takana että kaikkea lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohtia en huomannut. Uusintakatselua Areenasta odottaen. Nimittäin tämä Carmen on mahdollista kokea itse kunkin, sillä keskiviikon 19.2. esitys näytettiin Yle Areenalta suorana, ja tallenne on katsottavissa puoli vuotta. Lisäksi se tulee televisiosta pääsiäisenä. Mahtavaa! Näin hieno teos ansaitsee enemmän katsojia kuin mitä kouralliseen esityksiä Tampere-talossa mahtuu. Esityksiä siellä on vielä jäljellä kuudesta kolme, ja ehkä peruutuslippuja voi onnistua saamaan.


Kuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cosi fan tutte / Kansallisooppera 30.4.2018

Vappuaattoon sopii tämmöinen kevyt ja iloitteleva ooppera paremmin kuin hyvin. Mozartin Cosi fan tutte olikin mulla vielä sopivasti näkemättä. Alunperin oli suunnitelmissa katsastaa tämä keskellä viikkoa, mutta siihen tuli pieni este. Liki 3,5 tuntinen spektaakkeli ei sovi mitenkään maakunnassa asuvalle, jolla on vielä aamulla töihin meno. Siispä siirto vappuun, ja oopperasta vielä siskolle Espooseen yöksi, niin ei tarvinnut yömyöhiin ajella kotiin. Plus siellä sai parsa ja muita herkkuja sekä hyvää ranskalaista luomusiideriä. Nam nam.

Namia tarjoili myös koko Kansallisoopperan taitava tiimikin. Cosi fan Tuttehan on oopperana aika kevyt, ja ilakoiva parisuhdesotkusekoilu. Vedonlyönnin seurauksena kahden pariskunnan miesosapuolet päättävät koittaa viekoitella rakkaansa pahoille teille, ja siitähän seuraa monenlaista lemmenkuviota ja parinvaihtoa ja kyseenalaisen onnellinen loppukin. Kaikki naiset pettävät, vai pettävätkö? Nyt seuraa juonipaljastus: kyllä, ainakin tässä Lorenzo da Ponten libretossa. Kaikki tyypit ovat hieman karikatyyrimäisiä ja hattarankevyitä, mikä toki vappuun sopiikin. Vappufiilistä levitti myös hurmaava Don Alfonso (bassobaritoni Nicholas Söderlund), kyyninen mies, joka vastaa alkuperäisestä vedonlyönnistäkin. Kai itsekin joskus siipeensä saanut mies, joka ei usko naisista oikein mitään hyvää. Joka kohtaukseen tämä tyyppi muuten saapuu jonkun vappurekvisiitan kanssa, huiskasta ilmapalloon. Lisäpiristystä iltaan!

Solistikunta on raikkaan nuorekasta. Marjukka Tepponen on yksi suosikkisopraanoitani, ja nytkin hänen laulamistaan ja esiintymistään on ilo katsella. Hänen Fiordiliginsä on uskollinen rakkaalleen, tiettyyn pisteeseen asti. Vastaanhangoittelu taitaakin olla vain markkinointikikka? Toinen upeaääninen laulaja on mezzosopraano Erica Back (Dorabella), joka viimeksi hurmasi Veljeni vartija -oopperassa Tampereella. Ilmeikkäät kasvot ja upeaa esiintymistä. Pidin myös kovasti hänen puvuistaan; kiitos pukusuunnittelija Karen Seydtle erityisesti siitä oranssista ihanuudesta. Upeiden leidien poikaystäviä esittävät tenori Jussi Myllys ja baritoni Waltteri Torikka, jotka kumpikin muutautuvat salskeista meriupseereista renttumaisiksi viettelijöiksi käden käänteessä. Hulvaton kaksikko, ja varsinkin Torikka eläytyy tähän elostelijan nahkoihin täydellisesti. Siinä upseerien käytöstavat jäävät nopsaan unholaan. Ja mitkä tanssimuuvit näillä on! Varsin hurmaavia renttuja, mutta miksi naiset niihin aina lankeavat, kysyn vaan? Lemmensoppaa hämmentävät jo mainittu Don Alfonso sekä hotellin tarjoilija Despina (upea Suvi Väyrynen), jotka saavat nelikon päät sekaisin ja asiat solmuun. Suvi Väyrynen muuntautuu hienosti myös notaariksi ja lääkäriksikin, ja pääsee siten näyttelemään kolmea koomista roolia.

Tapahtumapaikkana on italialainen hotellin aula, joka vielä näppärästi väliajalla kääntyy peilikuvakseen. Isot ikkunat, ja baaritiski taustalla olevine lemmekkäine maalauksineen. Lavastaja Johannes Leiackerin loihtimat kauniit kehykset hieman ehkä kevyemmän sorttiselle tarinalle. "Naisten uskollisuus on kuin feenix-lintu. Kaikki uskovat siihen, mutta kukaan ei tiedä missä se on" laulaa Don Alfonso. Siinä missä alussa naiskaksikko ylistää ikuista rakkauttaan miehiään kohtaan, muuttuu sävy kohta ikävöimiseksi sulhojen sännätessä sotaan. Muka. Vain palatakseen niljakkaina elostelijoina, joiden ainoa missio on kaataa naiset sänkyyn. Vieläpä kaverin nainen. Löylyä lisää lyö Despina, joka on sitä mieltä, että naisten kannattaa hurvitella nyt niin paljon kun irti lähtee, koska miehetkin siellä sotareissullaan taatusti pettävät. "Maistelkaa viikunaa, mutta älkää heittäkö pois omenaa". Dorabella on valmista kauraa aika piakkoin, hotkaisemaan vaikka koko hedelmätiskin (ja kuka nyt voisi vastustaa Guglielmo-Torikan charmia), mutta siskonsa Fiordiligi potee omantunnontuskia vieraasta miehestä. Siinäkin vaiheessa kun hän huomaa rakastavansa sekä sotimassa olevaa sulhoaan, että tätä uutta kosijaa, niin hän kärvistelee ja kamppailee uskollisuusvalansa kanssa. Vaan kauanko jaksaa sinnikästä kosijaa vastustella?

     

Pepun puristeluja nähdään tässä ohjauksessa aika paljon. Sinällään ehkä hieman vanhakantainen ote, näin metoo:n aikana. Jotenkin se vielä kuvastaa hyvin tätä mennyttä maailmaa, että kun kaveri kaataa sinun naisesi sänkyyn, niin ethän sä suinkaan sille kaverillesi vihoittele vaan sille naisellesi. Hohhoijaa! Ehkäpä se valaisee asiaa, että Guy Joosten ohjasi tämän Kansallisoopperalle jo 1999, ja tämän kertainen lämmittelyohjaus on Anna Kelon käsialaa. Ehkei alkuperäistä saanut niin paljon muuttaa? Mutta tästä huolimatta ote on ilakoiva, kevyt ja sopivan pirskahteleva.

On kyllä aika hassua että tarina jaksaa kantaa näin pitkän esityksen. Mutta nopsaan aika meni, varsinkin kun en tätä ole ennen nähnyt. Tämä oli paikoitellen hersyvän hauska ja yleisökin nauroi ääneen. Farssimaisuudelta kuitenkin vältyttiin, onneksi. Musiikki on myös aika kevyttä, ja välillä laulua säestää vain fortepiano (Anna-Maaria Oramon soittamana). Erityisesti Torikan ja Backin äänet soivat tosi kauniisti yhteen; jotain yhteistä duettoa levytykseen kiitos!

Vappuesityksen väliajalla saattoi nauttia simaa ja minipossumunkkeja, mutta hinnat karkottivat kyllä tämmöisivät vähempivaraiset katsojat. Esityksiä oli vain viisi, ja vappuaattona nähtiin niistä viimeinen, joten tämä herkku loppui nyt. Ensi kerralla sitten taas. Vaikka käsiohjelmassa on vanhan miehityksen valokuvat, on oopperan sivuilla onneksi tuoreemmat eli tämän miehityksen, siitä kiitos!


Kuvien coyright Hiekki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.