Taikahuilu / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2022

Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.

Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.

Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.

Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.

Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.

Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).

Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.

Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.

Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä. 

Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.

Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cosi fan tutte / Kansallisooppera 30.4.2018

Vappuaattoon sopii tämmöinen kevyt ja iloitteleva ooppera paremmin kuin hyvin. Mozartin Cosi fan tutte olikin mulla vielä sopivasti näkemättä. Alunperin oli suunnitelmissa katsastaa tämä keskellä viikkoa, mutta siihen tuli pieni este. Liki 3,5 tuntinen spektaakkeli ei sovi mitenkään maakunnassa asuvalle, jolla on vielä aamulla töihin meno. Siispä siirto vappuun, ja oopperasta vielä siskolle Espooseen yöksi, niin ei tarvinnut yömyöhiin ajella kotiin. Plus siellä sai parsa ja muita herkkuja sekä hyvää ranskalaista luomusiideriä. Nam nam.

Namia tarjoili myös koko Kansallisoopperan taitava tiimikin. Cosi fan Tuttehan on oopperana aika kevyt, ja ilakoiva parisuhdesotkusekoilu. Vedonlyönnin seurauksena kahden pariskunnan miesosapuolet päättävät koittaa viekoitella rakkaansa pahoille teille, ja siitähän seuraa monenlaista lemmenkuviota ja parinvaihtoa ja kyseenalaisen onnellinen loppukin. Kaikki naiset pettävät, vai pettävätkö? Nyt seuraa juonipaljastus: kyllä, ainakin tässä Lorenzo da Ponten libretossa. Kaikki tyypit ovat hieman karikatyyrimäisiä ja hattarankevyitä, mikä toki vappuun sopiikin. Vappufiilistä levitti myös hurmaava Don Alfonso (bassobaritoni Nicholas Söderlund), kyyninen mies, joka vastaa alkuperäisestä vedonlyönnistäkin. Kai itsekin joskus siipeensä saanut mies, joka ei usko naisista oikein mitään hyvää. Joka kohtaukseen tämä tyyppi muuten saapuu jonkun vappurekvisiitan kanssa, huiskasta ilmapalloon. Lisäpiristystä iltaan!

Solistikunta on raikkaan nuorekasta. Marjukka Tepponen on yksi suosikkisopraanoitani, ja nytkin hänen laulamistaan ja esiintymistään on ilo katsella. Hänen Fiordiliginsä on uskollinen rakkaalleen, tiettyyn pisteeseen asti. Vastaanhangoittelu taitaakin olla vain markkinointikikka? Toinen upeaääninen laulaja on mezzosopraano Erica Back (Dorabella), joka viimeksi hurmasi Veljeni vartija -oopperassa Tampereella. Ilmeikkäät kasvot ja upeaa esiintymistä. Pidin myös kovasti hänen puvuistaan; kiitos pukusuunnittelija Karen Seydtle erityisesti siitä oranssista ihanuudesta. Upeiden leidien poikaystäviä esittävät tenori Jussi Myllys ja baritoni Waltteri Torikka, jotka kumpikin muutautuvat salskeista meriupseereista renttumaisiksi viettelijöiksi käden käänteessä. Hulvaton kaksikko, ja varsinkin Torikka eläytyy tähän elostelijan nahkoihin täydellisesti. Siinä upseerien käytöstavat jäävät nopsaan unholaan. Ja mitkä tanssimuuvit näillä on! Varsin hurmaavia renttuja, mutta miksi naiset niihin aina lankeavat, kysyn vaan? Lemmensoppaa hämmentävät jo mainittu Don Alfonso sekä hotellin tarjoilija Despina (upea Suvi Väyrynen), jotka saavat nelikon päät sekaisin ja asiat solmuun. Suvi Väyrynen muuntautuu hienosti myös notaariksi ja lääkäriksikin, ja pääsee siten näyttelemään kolmea koomista roolia.

Tapahtumapaikkana on italialainen hotellin aula, joka vielä näppärästi väliajalla kääntyy peilikuvakseen. Isot ikkunat, ja baaritiski taustalla olevine lemmekkäine maalauksineen. Lavastaja Johannes Leiackerin loihtimat kauniit kehykset hieman ehkä kevyemmän sorttiselle tarinalle. "Naisten uskollisuus on kuin feenix-lintu. Kaikki uskovat siihen, mutta kukaan ei tiedä missä se on" laulaa Don Alfonso. Siinä missä alussa naiskaksikko ylistää ikuista rakkauttaan miehiään kohtaan, muuttuu sävy kohta ikävöimiseksi sulhojen sännätessä sotaan. Muka. Vain palatakseen niljakkaina elostelijoina, joiden ainoa missio on kaataa naiset sänkyyn. Vieläpä kaverin nainen. Löylyä lisää lyö Despina, joka on sitä mieltä, että naisten kannattaa hurvitella nyt niin paljon kun irti lähtee, koska miehetkin siellä sotareissullaan taatusti pettävät. "Maistelkaa viikunaa, mutta älkää heittäkö pois omenaa". Dorabella on valmista kauraa aika piakkoin, hotkaisemaan vaikka koko hedelmätiskin (ja kuka nyt voisi vastustaa Guglielmo-Torikan charmia), mutta siskonsa Fiordiligi potee omantunnontuskia vieraasta miehestä. Siinäkin vaiheessa kun hän huomaa rakastavansa sekä sotimassa olevaa sulhoaan, että tätä uutta kosijaa, niin hän kärvistelee ja kamppailee uskollisuusvalansa kanssa. Vaan kauanko jaksaa sinnikästä kosijaa vastustella?

     

Pepun puristeluja nähdään tässä ohjauksessa aika paljon. Sinällään ehkä hieman vanhakantainen ote, näin metoo:n aikana. Jotenkin se vielä kuvastaa hyvin tätä mennyttä maailmaa, että kun kaveri kaataa sinun naisesi sänkyyn, niin ethän sä suinkaan sille kaverillesi vihoittele vaan sille naisellesi. Hohhoijaa! Ehkäpä se valaisee asiaa, että Guy Joosten ohjasi tämän Kansallisoopperalle jo 1999, ja tämän kertainen lämmittelyohjaus on Anna Kelon käsialaa. Ehkei alkuperäistä saanut niin paljon muuttaa? Mutta tästä huolimatta ote on ilakoiva, kevyt ja sopivan pirskahteleva.

On kyllä aika hassua että tarina jaksaa kantaa näin pitkän esityksen. Mutta nopsaan aika meni, varsinkin kun en tätä ole ennen nähnyt. Tämä oli paikoitellen hersyvän hauska ja yleisökin nauroi ääneen. Farssimaisuudelta kuitenkin vältyttiin, onneksi. Musiikki on myös aika kevyttä, ja välillä laulua säestää vain fortepiano (Anna-Maaria Oramon soittamana). Erityisesti Torikan ja Backin äänet soivat tosi kauniisti yhteen; jotain yhteistä duettoa levytykseen kiitos!

Vappuesityksen väliajalla saattoi nauttia simaa ja minipossumunkkeja, mutta hinnat karkottivat kyllä tämmöisivät vähempivaraiset katsojat. Esityksiä oli vain viisi, ja vappuaattona nähtiin niistä viimeinen, joten tämä herkku loppui nyt. Ensi kerralla sitten taas. Vaikka käsiohjelmassa on vanhan miehityksen valokuvat, on oopperan sivuilla onneksi tuoreemmat eli tämän miehityksen, siitä kiitos!


Kuvien coyright Hiekki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Kansallisooppera 23.11.2017

Nyt on kyllä taatusti erilainen Mozartin Taikahuilu! Sarjakuvaa ja mykkäfilmiestetiikkaa upeasti yhdistävä teos häikäisi visuaalisuudellaan. Tämmöistä en ole ennen nähnyt, mutta toivottavasti joskus lisää. Kiitos Kansallisooppera että toitte tämän Suomeen, jo uudelleen.

Tiesin kyllä *hieman* mitä odottaa, mutta en ollut nähnyt esimerkiksi liikkuvaa kuvaa tästä. Kannattaa jo tässä vaiheessa katsoa alla oleva esityksen traileri, niin pääset kärryille siitä upeasta ja uniikista visuaalisesta maailmasta!

Kuvien perusteella saatu mielikuva oli kalpea varjo esityksen tyrmäävyydestä. Kun lavastuksena on tasan vain valkoinen seinä mihin kaikki heihjastetaan, niin se vaatii laulajiltakin erityistä tarkkuutta. Miten esiintyä ja näytellä animaatiohahmojen kanssa? Ja vielä niin että se näyttäisi katsomoon hienolta. Siinä pitää ajoitukset, käsien liikkeet, omat asennot ja ennenkaikkea katseen olla oikein suunnattu ja oikein ajoitettu. Vaihdoin Ville Rusasen kanssa muutaman sanasen toisessa yhteydessä ja hän vahvisti tämän: haastavaa oli! Mutta hienosti se onnistui, koska ainakin omalle paikalleni kaikki näytti loistavalta. Aivan vakuuttavasti Rusasen Papageno taputti mukana seikkailevaa kissaa.

Berliinin Komische Oper on tehnyt näitä vastaavia animaatioita hyödyntäviä oopperoita ja muita paljon, ja peukut pystyyn että näitä näkyisi Suomessakin enemmän. Nyt kuultiin myös uusi Juhani Koiviston suomennos Taikahuilusta, joka toimi paikoin paremmin ja paikoin ei ehkä niin hyvin. Mutta onneksi Mozartin ihana ja tuttu musiikki oli ennallaan!

Loistava esiintyjäporukka täydensi kokemuksen: Jussi Myllys on komean raamikas Tamino ja Iida Antola kaunisääninen Pamina. Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) on huikea hämähäkkirouva, jota sietääkin pelätä. Suomen kieli ei kahdeksanjalkaiselta jättikokoiselta monsterilta suju ihan sutjakkaan, mutta ei haittaa menoa. Sarastro (Jyrki Korhonen) on teknologiaan hurahtanut ja Monostatos (Roland Liiv) taas kauhean vastenmielinen Paminaa ahdistelevä julmuri. Sellainen mustavalkoisesta kauhuelokuvasta karannut tyyppi (Nosferatu!). Molempien laulua on ilo kuulla, tosin syystä tai toisesta Liiv lauloi kovin hiljaisesti.

Tässä versiossa Papagena (Margarita Nacér) on todella pienessä roolissa, mutta sitäkin näyttävämpi kanarialinnunkeltaisessa tanssityttölookissa höyhenkoristeineen! Miten näpsäkän emännän Papageno tästä saakaan. Ja sitten ainainen Taikahuilu-suosikkini Papageno! Ville Rusanen on taas kerran aivan loistava roolissa, tottakai. Hänen Papagenonsa on Buster Keatonia upeasti mallintava koomikko, joka kellertävässä puvussaan ja hatunreuhka päässään vaikuttaa normaaliakin hupsummalta. Rusanen ei ole ainoastaan loistava baritoni, vaan myös tavattoman ilmeikäs ja taitava esiintyjä. Ja tämän Papageno on aina ihan huikea! Tälle tekee tiukkaa suoriutua näistä eri kokeista. Kun on nälkä ja paistit lipuvat vain ohi... Voisikohan Rusanen tehdä jonkunlaisen Papageno-spinoff-esityksen, missä näitä oopperan muita tyyppejä ei ehkä olisi lainkaan? Vain erilaisia Rusas-Papagenoja laulamassa ja linnustamassa. Oopperaystävän (ja Rusas-fanin) unelma!

Kolme naista ovat aika tätimäisiä ilmestyksiä, jotenkin mykkäelokuvamaisia vanhemman naisen karikatyyrejä, jotka olivat kyllä myös aika hurmaavia. Nimetkin olivat Kälä, Pälä ja Jäkä :-D. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Jeni Packalen irrottelevat rooleissaan, milloin mistäkin esiin putkahtaen. Muutenkin laulajat viettivät osan aikaa yläilmoissa, sellaisilla esiin kääntyvillä pikkulavoilla, turvallisuussyistä vyötettyinä kiinni. Osalle, kuten kolmelle pojalle, projisoitiin sitten animoidut vartalot, vaatteet tai muuta. Kyllä tämäkin ratkaisu toimi.

Tämä Taikahuilu on myös ihan kamalan hauska. Papagenon hölmöilyt ja "kännikohtaus" ja kaikenlainen kohellus on tietysti yksi iso osa sitä komiikkaa, mutta muutenkin. Tekstiplanssien osittain mykkäelokuvamaisuus ja myös sarjakuvavaikutteet KA-BOOM -juttuineen ja muineen. Istuin keskellä koululaisryhmää ja ei siinä kukaan räplännyt kännykkäänsä, niin intensiivisesti kaikki lavalle tapittivat.

Esitys poikkeaa "perinteisestä" oopperasta myös sikäli, että aina kun mykkäfilmimäiset tekstiplanssit ilmaantuivat, niin musiikkina ei enää kuultukaan Klaus Mäkelän johtamaa oopperan orkesteria ja Taikahuilun musiikkia, vaan Satu Elijärveä soittamassa fortepianolla muuta Mozartin musiikkia (Fantasiat C-mollissa ja D-mollissa). Ratkaisu toimi tosi hyvin. Ja niillä plansseilla sitten hahmot keskustelivat! Loistava oivallus! Ja helkkarin hauska. kun vielä jokaisella hahmolla käytettiin eri fonttia! Esimerkiksi Papagenolla oli koristeellista ja kukkaishenkistä, ja Monostatoksella taas kulmikasta groteskia ja Taminolla sankarillisen vanhahtavaa. Mainio yksityiskohta tämäkin (näin entiselle graafisen alan ihmiselle varsinkin). Ei sitä oopperassakaan aina kaikkea laulaa tarvitse. Olihan tätä lyhennelty aika paljonkin, koska moni rooli oli pienentynyt, mutta kesto silti 2 h 45 minuuttia. Toki puolen tunnin väliaika lohkaisee osansa.

Jotenkin nämä Paul Barrittin upeat animaatiot toivat välillä mieleen myös Tim Burtonin elokuvamaailman tai Neil Gaimanin kirjat ja Sandman-sarjakuvat. Ja varmaan monta muutakin populaarikulttuurin asiaa. Kaikenlaista lentävistä vaaleanpunaisista elefanteista aina poksahteleviin sydämiin ja synkkiin hurttiin. Ja ihania mekaanisia eläimiä animoituina, kuin jostain vanhasta tieteiselokuvasta! Silkkaa steampunkia. Lentäviä luurankoja ja hämähäkkejä ja kaikkea kutkuttavan ihanaa. Välillä mennään mustavalkoisuudella (lisää sitä mykkäelokuvameininkiä) ja välillä on niin värikästä että.

Esther Bialas oli suunnitellut upeat puvut (ja lavastuksen), ja ne mykkäelokuvamaailmasta vahvasti vaikutteita ottaneet vaatteet olivat kyllä hienoa katsottavaa. Mustavalkoiset asut ja Paminan musta polkkatukka veivät ajatukset kanssa jonnekin, sinne 1920-luvulle kai. Pamina kyllä näyttää 1800-luvun kotiopettajatterelta... Myös Papagenon ja Papagenan paperinukkemaiset ja koko talon täyttävät lapset on taas yksi tyyli lisää ennestäänkin aika turboahdettuun visuaaliseen sekametelisoppaan. Silti kaikesta tulee hyvin yhteen pelaava kokonaisuus.

Tämä on varmaan ohjaajallekin haasteellista, koska on niin paljon näitä animoituja juttuja joita ei voi ohjata. Vaan esiintyjät joutuvat mukautumaan olemassaoleviin osasiin. Suzanne Andrade ja Barrie Kosky vastaavat konseptin lisäksi alkuperäisohjauksesta, ja Riikka Räsänen nyt uusintaohjauksesta.

Tämähän nähtiin Kansallisoopperassa jo kevätkaudella 2016, ja nämä kuvatkin ovat siitä produktiosta. Silloin syystä tai toisesta onnistuin missaamaan. Mutta älä sinä tee samaa virhettä kuin minä melkein tein ja jätä tätä näkemättä. Esityksiä on vielä joulukuun loppuun. Sopii paremmin kuin hyvin myös lapsille ja nuorille, ja niille keillä ei ole aiempaa oopperakokemusta. Sellainen matalan kynnyksen teos, joka kyllä viehättää erityisesti visuaaliseen katsomiseen tottuneempia ihmisiä. Musiikki tukee tarinaa sitten hienosti.

On tämä vaan edelleen mun lempiooppera, ihan sama miten toteutettuna. Ja kun vielä toteutus on näin mahtava ja uniikki niin ei voi kun hykerrellä.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.