Aniara / Klockriketeatern & The Crossing, Alminsali 17.9.2019

Se oli Espoon kaupunginteatterissa, Marat/Sade suomenkielisen esityksen ensi-illassa viime maaliskuussa, kun Klockriketeaternin johtaja Dan Henriksson kertoi minulle tästä proggiksesta. Enpä voittanut lotossa enkä siten päässyt katsomaan maailmanensi-iltaa kesäkuussa Philadelphiaan. Mutta onneksi pääsin nyt sitten Kansallisoopperan Alminsaliin, kun Aniara: Ajan ja tilan fragmentteja sai Suomen ensi-iltansa!

Kuka muistaa alkuperäisen Aniaran? Ruotsalaisen nobelisti Harry Martinssonin vuonna 1956 julkaisema "runoelmamuotoinen tieteiskertomus" on aiemmin kääntynyt jo ainakin oopperaksi ja elokuvaksi, mutta nyt ensimmäistä kertaa näyttämölliseksi kuoroteokseksi. Ruotsinkielisen nomaditeatteri Klockriketeaternin, amerikkalaisen Grammy-palkitun The Crossing-kuoron ja Peking-oopperaryhmä Wusheng Companyn yhteistyö on monipuolinen ja monitaiteellinen esitys. Nelihenkinen bändi (sello, kitarat, klarinetit ja lyömäsoittimet), upeasti soiva kuoro, kaksi näyttelijää ja yksi tanssija/fyysisen teatterin taituri - Alminsalin lavalla ei silti ole ahdasta. Ei vaikka siellä istuvat katsojatkin, kahden puolen pitkulaista kapeaa lavaa. Kapellimestari Donald Nally johtaa suvereenisti niin bändiä kuin kuoroakin lavan reunalta. Erika Turusen suunnittelemissa scifihenkisissä kauniissa puvuissa esiintyvä kuoro liikkuu, laulaa, eläytyy - ja oikeasti on avaruusalus Aniaran kyydissä, matkalla kohti kaukaisia sfäärejä.

      

Aniara oli viemässä siirtokuntaa Marsiin, maapallon saastuttua, mutta asteroiditörmäys ajauttaa sen pois kurssista. Mitään ei ole tehtävissä, mutta matkustajia pidetään kohtalosta pimennossa. Lohtua matkaajille tuo tekoäly Miima, jota Antti Silvennoinen lipuvan kauniisti Peking-ooopperan traditioiden mukaisesti esittää. Miima välittää kuvia maasta, ja matkaajat palvovat tätä. Mutta maapallon olot ja tuho, ylipäätään ihmisen pahuus, saavat Miiman hajoamaan, ja tämä tietää kovia hetkiä myös ihmisille. Vuosia kuluu. Pikkuhiljaa aluksesta tulee avaruudessa lipuva ruumisarkku.

Tarina on ylen kiehtova ja aikaansa edellä. Jo vuonna 1956 tekoäly! Carl Alm ja Matti Raita toimivat kertojina sekä pääastronomina ja mimarobina (Miiman tekninen vastaava ja huoltaja), käyttäen ruotsia ja englantia sekaisin, hieman myös suomea. Kuoro laulaa englanniksi. Ymmärrän hyvin nyt miksi tämä poppoo on korkeasti palkittu ja arvostettu. Henkeäsalpaavaa ja korviahivelevää laulua, upeita sooloja ja miten he vielä liikkuvatkin (Antti Silvennoinen on laatinut koreografiatkin). Mykistävää suorastaan. Robert Maggion säveltämä musiikki henkii itämaisia tunnelmia, avaruussävyjä, gospelia, jazzia, rytmikästä poppia ja kauniita säveliä. Haluaisin kyllä kuulla tätä musiikkia lisää.

Dan Henriksson vastaa libretosta ja ohjauksesta, ja tämä teos on ollut kauan muhimassa. Mutta aiemmin Dan ei uskaltanut koskea koko Aniaraan, mutta onneksi nyt aika oli kypsä. Varsinainen tekoprosessi oli kolmevuotinen. Alminsalin teosesittelyssä sekä säveltäjä että libretisti kehuvat kilpaa Martinssonin runoteosta syvälliseksi, ajankohtaiseksi ja kauniiksi. Heti alusta asti kuorolaisten kanssa pidettiin työpajoja, joten Aniara on todellinen yhteistyön helmi. Kaikki kyllä teoksessa tuntuu loksahtavan kohdilleen ja se on niin kaunista katsottavaa. Muuta lavastusta ei tarvita kuin Joonas Tikkasen käsittämättömän hieno valo- ja videosuunnittelu. Liikkuvat loisteputket ja ennenkaikkea lattiaan heijastetut projisoinnit) ovat niin kauniita (ne aallot!) että itkettää.

Koko teos liikuttaa minua muutenkin, mutta siihen vaikuttaa myös samana päivänä tapahtunut koirani äkillinen poismeno. Mutta kyllä tämä koskettaa muutenkin. Jo ajatus siitä että nämä ihmiset ovat aluksessa, ja pikkuhiljaa kuolevat sinne. Toisaalta, mikä heitä olisi odottanut Marsissakaan (pakkotyö - mitä he eivät toki tienneet) tai maapallollakaan. Ilmastonmuutos ja maapallon alasajo on menossa, ja ehkäpä Aniaran kaltaiset dystopiat ovat lähempänä kuin tahdommekaan. Siihen saakka saamme onneksi vielä nauttia tämänlaisista esityksistä.

Esityksiä ei ole kovin montaa, ja nekin kaikki loppuunmyytyjä. Toivon mukaan tämä saadaan nähdä vielä uudelleen Suomessakin. Harvoin törmää näin loppuun asti mietittyyn ja upeaan teokseen.

Kiitos Dan ja koko työryhmä! Jotenkin Aniaran kauneus loi uskoa tulevaisuuteenkin.


Kuvien copyright John C. Hawthorne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cosi fan tutte / Kansallisooppera 30.4.2018

Vappuaattoon sopii tämmöinen kevyt ja iloitteleva ooppera paremmin kuin hyvin. Mozartin Cosi fan tutte olikin mulla vielä sopivasti näkemättä. Alunperin oli suunnitelmissa katsastaa tämä keskellä viikkoa, mutta siihen tuli pieni este. Liki 3,5 tuntinen spektaakkeli ei sovi mitenkään maakunnassa asuvalle, jolla on vielä aamulla töihin meno. Siispä siirto vappuun, ja oopperasta vielä siskolle Espooseen yöksi, niin ei tarvinnut yömyöhiin ajella kotiin. Plus siellä sai parsa ja muita herkkuja sekä hyvää ranskalaista luomusiideriä. Nam nam.

Namia tarjoili myös koko Kansallisoopperan taitava tiimikin. Cosi fan Tuttehan on oopperana aika kevyt, ja ilakoiva parisuhdesotkusekoilu. Vedonlyönnin seurauksena kahden pariskunnan miesosapuolet päättävät koittaa viekoitella rakkaansa pahoille teille, ja siitähän seuraa monenlaista lemmenkuviota ja parinvaihtoa ja kyseenalaisen onnellinen loppukin. Kaikki naiset pettävät, vai pettävätkö? Nyt seuraa juonipaljastus: kyllä, ainakin tässä Lorenzo da Ponten libretossa. Kaikki tyypit ovat hieman karikatyyrimäisiä ja hattarankevyitä, mikä toki vappuun sopiikin. Vappufiilistä levitti myös hurmaava Don Alfonso (bassobaritoni Nicholas Söderlund), kyyninen mies, joka vastaa alkuperäisestä vedonlyönnistäkin. Kai itsekin joskus siipeensä saanut mies, joka ei usko naisista oikein mitään hyvää. Joka kohtaukseen tämä tyyppi muuten saapuu jonkun vappurekvisiitan kanssa, huiskasta ilmapalloon. Lisäpiristystä iltaan!

Solistikunta on raikkaan nuorekasta. Marjukka Tepponen on yksi suosikkisopraanoitani, ja nytkin hänen laulamistaan ja esiintymistään on ilo katsella. Hänen Fiordiliginsä on uskollinen rakkaalleen, tiettyyn pisteeseen asti. Vastaanhangoittelu taitaakin olla vain markkinointikikka? Toinen upeaääninen laulaja on mezzosopraano Erica Back (Dorabella), joka viimeksi hurmasi Veljeni vartija -oopperassa Tampereella. Ilmeikkäät kasvot ja upeaa esiintymistä. Pidin myös kovasti hänen puvuistaan; kiitos pukusuunnittelija Karen Seydtle erityisesti siitä oranssista ihanuudesta. Upeiden leidien poikaystäviä esittävät tenori Jussi Myllys ja baritoni Waltteri Torikka, jotka kumpikin muutautuvat salskeista meriupseereista renttumaisiksi viettelijöiksi käden käänteessä. Hulvaton kaksikko, ja varsinkin Torikka eläytyy tähän elostelijan nahkoihin täydellisesti. Siinä upseerien käytöstavat jäävät nopsaan unholaan. Ja mitkä tanssimuuvit näillä on! Varsin hurmaavia renttuja, mutta miksi naiset niihin aina lankeavat, kysyn vaan? Lemmensoppaa hämmentävät jo mainittu Don Alfonso sekä hotellin tarjoilija Despina (upea Suvi Väyrynen), jotka saavat nelikon päät sekaisin ja asiat solmuun. Suvi Väyrynen muuntautuu hienosti myös notaariksi ja lääkäriksikin, ja pääsee siten näyttelemään kolmea koomista roolia.

Tapahtumapaikkana on italialainen hotellin aula, joka vielä näppärästi väliajalla kääntyy peilikuvakseen. Isot ikkunat, ja baaritiski taustalla olevine lemmekkäine maalauksineen. Lavastaja Johannes Leiackerin loihtimat kauniit kehykset hieman ehkä kevyemmän sorttiselle tarinalle. "Naisten uskollisuus on kuin feenix-lintu. Kaikki uskovat siihen, mutta kukaan ei tiedä missä se on" laulaa Don Alfonso. Siinä missä alussa naiskaksikko ylistää ikuista rakkauttaan miehiään kohtaan, muuttuu sävy kohta ikävöimiseksi sulhojen sännätessä sotaan. Muka. Vain palatakseen niljakkaina elostelijoina, joiden ainoa missio on kaataa naiset sänkyyn. Vieläpä kaverin nainen. Löylyä lisää lyö Despina, joka on sitä mieltä, että naisten kannattaa hurvitella nyt niin paljon kun irti lähtee, koska miehetkin siellä sotareissullaan taatusti pettävät. "Maistelkaa viikunaa, mutta älkää heittäkö pois omenaa". Dorabella on valmista kauraa aika piakkoin, hotkaisemaan vaikka koko hedelmätiskin (ja kuka nyt voisi vastustaa Guglielmo-Torikan charmia), mutta siskonsa Fiordiligi potee omantunnontuskia vieraasta miehestä. Siinäkin vaiheessa kun hän huomaa rakastavansa sekä sotimassa olevaa sulhoaan, että tätä uutta kosijaa, niin hän kärvistelee ja kamppailee uskollisuusvalansa kanssa. Vaan kauanko jaksaa sinnikästä kosijaa vastustella?

     

Pepun puristeluja nähdään tässä ohjauksessa aika paljon. Sinällään ehkä hieman vanhakantainen ote, näin metoo:n aikana. Jotenkin se vielä kuvastaa hyvin tätä mennyttä maailmaa, että kun kaveri kaataa sinun naisesi sänkyyn, niin ethän sä suinkaan sille kaverillesi vihoittele vaan sille naisellesi. Hohhoijaa! Ehkäpä se valaisee asiaa, että Guy Joosten ohjasi tämän Kansallisoopperalle jo 1999, ja tämän kertainen lämmittelyohjaus on Anna Kelon käsialaa. Ehkei alkuperäistä saanut niin paljon muuttaa? Mutta tästä huolimatta ote on ilakoiva, kevyt ja sopivan pirskahteleva.

On kyllä aika hassua että tarina jaksaa kantaa näin pitkän esityksen. Mutta nopsaan aika meni, varsinkin kun en tätä ole ennen nähnyt. Tämä oli paikoitellen hersyvän hauska ja yleisökin nauroi ääneen. Farssimaisuudelta kuitenkin vältyttiin, onneksi. Musiikki on myös aika kevyttä, ja välillä laulua säestää vain fortepiano (Anna-Maaria Oramon soittamana). Erityisesti Torikan ja Backin äänet soivat tosi kauniisti yhteen; jotain yhteistä duettoa levytykseen kiitos!

Vappuesityksen väliajalla saattoi nauttia simaa ja minipossumunkkeja, mutta hinnat karkottivat kyllä tämmöisivät vähempivaraiset katsojat. Esityksiä oli vain viisi, ja vappuaattona nähtiin niistä viimeinen, joten tämä herkku loppui nyt. Ensi kerralla sitten taas. Vaikka käsiohjelmassa on vanhan miehityksen valokuvat, on oopperan sivuilla onneksi tuoreemmat eli tämän miehityksen, siitä kiitos!


Kuvien coyright Hiekki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Kansallisooppera 23.11.2017

Nyt on kyllä taatusti erilainen Mozartin Taikahuilu! Sarjakuvaa ja mykkäfilmiestetiikkaa upeasti yhdistävä teos häikäisi visuaalisuudellaan. Tämmöistä en ole ennen nähnyt, mutta toivottavasti joskus lisää. Kiitos Kansallisooppera että toitte tämän Suomeen, jo uudelleen.

Tiesin kyllä *hieman* mitä odottaa, mutta en ollut nähnyt esimerkiksi liikkuvaa kuvaa tästä. Kannattaa jo tässä vaiheessa katsoa alla oleva esityksen traileri, niin pääset kärryille siitä upeasta ja uniikista visuaalisesta maailmasta!

Kuvien perusteella saatu mielikuva oli kalpea varjo esityksen tyrmäävyydestä. Kun lavastuksena on tasan vain valkoinen seinä mihin kaikki heihjastetaan, niin se vaatii laulajiltakin erityistä tarkkuutta. Miten esiintyä ja näytellä animaatiohahmojen kanssa? Ja vielä niin että se näyttäisi katsomoon hienolta. Siinä pitää ajoitukset, käsien liikkeet, omat asennot ja ennenkaikkea katseen olla oikein suunnattu ja oikein ajoitettu. Vaihdoin Ville Rusasen kanssa muutaman sanasen toisessa yhteydessä ja hän vahvisti tämän: haastavaa oli! Mutta hienosti se onnistui, koska ainakin omalle paikalleni kaikki näytti loistavalta. Aivan vakuuttavasti Rusasen Papageno taputti mukana seikkailevaa kissaa.

Berliinin Komische Oper on tehnyt näitä vastaavia animaatioita hyödyntäviä oopperoita ja muita paljon, ja peukut pystyyn että näitä näkyisi Suomessakin enemmän. Nyt kuultiin myös uusi Juhani Koiviston suomennos Taikahuilusta, joka toimi paikoin paremmin ja paikoin ei ehkä niin hyvin. Mutta onneksi Mozartin ihana ja tuttu musiikki oli ennallaan!

Loistava esiintyjäporukka täydensi kokemuksen: Jussi Myllys on komean raamikas Tamino ja Iida Antola kaunisääninen Pamina. Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) on huikea hämähäkkirouva, jota sietääkin pelätä. Suomen kieli ei kahdeksanjalkaiselta jättikokoiselta monsterilta suju ihan sutjakkaan, mutta ei haittaa menoa. Sarastro (Jyrki Korhonen) on teknologiaan hurahtanut ja Monostatos (Roland Liiv) taas kauhean vastenmielinen Paminaa ahdistelevä julmuri. Sellainen mustavalkoisesta kauhuelokuvasta karannut tyyppi (Nosferatu!). Molempien laulua on ilo kuulla, tosin syystä tai toisesta Liiv lauloi kovin hiljaisesti.

Tässä versiossa Papagena (Margarita Nacér) on todella pienessä roolissa, mutta sitäkin näyttävämpi kanarialinnunkeltaisessa tanssityttölookissa höyhenkoristeineen! Miten näpsäkän emännän Papageno tästä saakaan. Ja sitten ainainen Taikahuilu-suosikkini Papageno! Ville Rusanen on taas kerran aivan loistava roolissa, tottakai. Hänen Papagenonsa on Buster Keatonia upeasti mallintava koomikko, joka kellertävässä puvussaan ja hatunreuhka päässään vaikuttaa normaaliakin hupsummalta. Rusanen ei ole ainoastaan loistava baritoni, vaan myös tavattoman ilmeikäs ja taitava esiintyjä. Ja tämän Papageno on aina ihan huikea! Tälle tekee tiukkaa suoriutua näistä eri kokeista. Kun on nälkä ja paistit lipuvat vain ohi... Voisikohan Rusanen tehdä jonkunlaisen Papageno-spinoff-esityksen, missä näitä oopperan muita tyyppejä ei ehkä olisi lainkaan? Vain erilaisia Rusas-Papagenoja laulamassa ja linnustamassa. Oopperaystävän (ja Rusas-fanin) unelma!

Kolme naista ovat aika tätimäisiä ilmestyksiä, jotenkin mykkäelokuvamaisia vanhemman naisen karikatyyrejä, jotka olivat kyllä myös aika hurmaavia. Nimetkin olivat Kälä, Pälä ja Jäkä :-D. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Jeni Packalen irrottelevat rooleissaan, milloin mistäkin esiin putkahtaen. Muutenkin laulajat viettivät osan aikaa yläilmoissa, sellaisilla esiin kääntyvillä pikkulavoilla, turvallisuussyistä vyötettyinä kiinni. Osalle, kuten kolmelle pojalle, projisoitiin sitten animoidut vartalot, vaatteet tai muuta. Kyllä tämäkin ratkaisu toimi.

Tämä Taikahuilu on myös ihan kamalan hauska. Papagenon hölmöilyt ja "kännikohtaus" ja kaikenlainen kohellus on tietysti yksi iso osa sitä komiikkaa, mutta muutenkin. Tekstiplanssien osittain mykkäelokuvamaisuus ja myös sarjakuvavaikutteet KA-BOOM -juttuineen ja muineen. Istuin keskellä koululaisryhmää ja ei siinä kukaan räplännyt kännykkäänsä, niin intensiivisesti kaikki lavalle tapittivat.

Esitys poikkeaa "perinteisestä" oopperasta myös sikäli, että aina kun mykkäfilmimäiset tekstiplanssit ilmaantuivat, niin musiikkina ei enää kuultukaan Klaus Mäkelän johtamaa oopperan orkesteria ja Taikahuilun musiikkia, vaan Satu Elijärveä soittamassa fortepianolla muuta Mozartin musiikkia (Fantasiat C-mollissa ja D-mollissa). Ratkaisu toimi tosi hyvin. Ja niillä plansseilla sitten hahmot keskustelivat! Loistava oivallus! Ja helkkarin hauska. kun vielä jokaisella hahmolla käytettiin eri fonttia! Esimerkiksi Papagenolla oli koristeellista ja kukkaishenkistä, ja Monostatoksella taas kulmikasta groteskia ja Taminolla sankarillisen vanhahtavaa. Mainio yksityiskohta tämäkin (näin entiselle graafisen alan ihmiselle varsinkin). Ei sitä oopperassakaan aina kaikkea laulaa tarvitse. Olihan tätä lyhennelty aika paljonkin, koska moni rooli oli pienentynyt, mutta kesto silti 2 h 45 minuuttia. Toki puolen tunnin väliaika lohkaisee osansa.

Jotenkin nämä Paul Barrittin upeat animaatiot toivat välillä mieleen myös Tim Burtonin elokuvamaailman tai Neil Gaimanin kirjat ja Sandman-sarjakuvat. Ja varmaan monta muutakin populaarikulttuurin asiaa. Kaikenlaista lentävistä vaaleanpunaisista elefanteista aina poksahteleviin sydämiin ja synkkiin hurttiin. Ja ihania mekaanisia eläimiä animoituina, kuin jostain vanhasta tieteiselokuvasta! Silkkaa steampunkia. Lentäviä luurankoja ja hämähäkkejä ja kaikkea kutkuttavan ihanaa. Välillä mennään mustavalkoisuudella (lisää sitä mykkäelokuvameininkiä) ja välillä on niin värikästä että.

Esther Bialas oli suunnitellut upeat puvut (ja lavastuksen), ja ne mykkäelokuvamaailmasta vahvasti vaikutteita ottaneet vaatteet olivat kyllä hienoa katsottavaa. Mustavalkoiset asut ja Paminan musta polkkatukka veivät ajatukset kanssa jonnekin, sinne 1920-luvulle kai. Pamina kyllä näyttää 1800-luvun kotiopettajatterelta... Myös Papagenon ja Papagenan paperinukkemaiset ja koko talon täyttävät lapset on taas yksi tyyli lisää ennestäänkin aika turboahdettuun visuaaliseen sekametelisoppaan. Silti kaikesta tulee hyvin yhteen pelaava kokonaisuus.

Tämä on varmaan ohjaajallekin haasteellista, koska on niin paljon näitä animoituja juttuja joita ei voi ohjata. Vaan esiintyjät joutuvat mukautumaan olemassaoleviin osasiin. Suzanne Andrade ja Barrie Kosky vastaavat konseptin lisäksi alkuperäisohjauksesta, ja Riikka Räsänen nyt uusintaohjauksesta.

Tämähän nähtiin Kansallisoopperassa jo kevätkaudella 2016, ja nämä kuvatkin ovat siitä produktiosta. Silloin syystä tai toisesta onnistuin missaamaan. Mutta älä sinä tee samaa virhettä kuin minä melkein tein ja jätä tätä näkemättä. Esityksiä on vielä joulukuun loppuun. Sopii paremmin kuin hyvin myös lapsille ja nuorille, ja niille keillä ei ole aiempaa oopperakokemusta. Sellainen matalan kynnyksen teos, joka kyllä viehättää erityisesti visuaaliseen katsomiseen tottuneempia ihmisiä. Musiikki tukee tarinaa sitten hienosti.

On tämä vaan edelleen mun lempiooppera, ihan sama miten toteutettuna. Ja kun vielä toteutus on näin mahtava ja uniikki niin ei voi kun hykerrellä.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevalanmaa / Kansallisbaletti 14.11.2017

Näitä Suomi 100-juhlavuoden esityksiä on jo niiiiiin nähty, mutta kyllä mä oikeastaan olen kaikista näkemistäni tykännyt. En ole sillä tavalla niin ronkeli. Mutta tarttee sanoa että tämä Kenneth Greven massiivinen kiitos ja kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle eli Kalevalanmaa on kyllä sieltä parhaasta päästä, ellei ihan jopa paras juhlavuoden spektaakkeli. Esitys mikä ihan jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Suuria tunteita, parhaat mahdolliset esiintyjät ja hirveän hienoa tarinankerrontaa. Mitä sitä voisi ihminen muuta toivoa?

Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.

Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!

Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.

Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!

Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!

Mukaan on poimittu myös viittauksia kultakauden taiteilijoihin, Simbergin Haavoittunut enkeli ja Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti vilahtavat lavalla. Mutta sitten päästään sotakuvauksiin ja kyynelkanavani aukeavat totaalisesti. Rumpalit nousevat orkesterimontusta kuin juoksuhaudasta, marssittamaan manttelipukuiset miehet lavalle. Upeat, upeat koreografiat. Ja sitten se tulee: punainen (Atte Kilpinen) ja valkoinen (Ilja Bolotov) sotilas kohtaavat henkeäsalpaavan kauniissa, koskettavassa ja selkäpiitä karmivassa duetossa. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan.

Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.

Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!

Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!

Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.

Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.

Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.

Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.

Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.

Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.

Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.


Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ovela Kettu / Kansallisooppera 20.10.2017

Olen niin moukka musiikkiasioissa, ja varsinkin oopperassa, etten tiennyt koko Ovelasta ketusta mitään aiemmin. Silloin kun Ovela Kettu oli ensi-illassa tammikuussa 2015, muistan kyllä Klaus Haapaniemen suunnitteleman visuaalisen ilmeen, mutta siinä se. Muutama kuukausi sitten kävin Helsingin Juhlaviikoilla katsomassa todella vaikuttavan brittiläisen Silent Operan version tästä Janáčekin oopperasta, ja sepä oli hieno. Kirjoitukseni Vixenistä voit lukaista täältä. Onneksi oli mahdollisuus nyt uusintakierroksella katsastaa miltä ne Haapaniemen puvut ja lavasteet ja kaikki näyttää.

Ja olihan ne upeat, herranjestas! Musiikista en edelleenkään osaa sanoa yhtään mitään, eli sen puolesta tämä ei tainnut olla mikään henkeäsalpaava elämys. Tarinakaan ei ollut mikään elämää suurempi (mutta ei kai oopperat useinkaan ole). Ovelassa Ketussa joukko metsän eläimiä samoilee ja sitten oli metsänvartija joka pyydystää ja koittaa kesyttää pienen ketun. Kettupa karkaa takaisin metsään ja perustaa perheen. Vuosikaudet metsänvartija haikailee kettunsa perään ja päätyypä tämä sitten lopulta puuhkaksi. Kettu siis, ei suinkaan metsänvartija. Mutta niin vaan kupsahtaa metsänvartijakin. Ja päätyy itsekin osaksi luontoa.

Mutta herranjestas miten upea tämä Immo Karamanin ohjaama ooppera oli näköaistille! Kaikki ihmisten puvut mutta varsinkin kymmenet ja kymmenet eläinhahmot. Lavastuskin on kaunis ja koristeellinen. Bravo Klaus Haapaniemi! Sitten vielä upean kaunis valosuunnittelu a'la Immo Karaman ja Matti Leinonen kruunaa kaiken.

Satumainen metsä on täynnä monenlaista villieläintä. Katsojaa ilahduttavat mm. viulua soittavat sirkat, mainiohattuiset sammakot, pasteerava tikka, vikkelät hyttyset, verkkainen kahvitteleva mäyrä, pörhistelevä pöllö ja värikäs närhi. Jalot peurat liihottavat lavan halki ja sitten on vielä valtavaa tammenterhoa pyörittävä oravaporukka. Ja etana, jonka selän päällä kasvaa pari sientä! Ja siili!

Pitkään mietin mitä olivat nystyrämyssyiset ja keltahelmaiset ja vihreärunkoiset huojuvat tyypit, mutta auringonkukkiahan ne taisivat olla. Metsänvartijan pihapiirissä tapaamme vielä mainion kanalauman ("me olemme ahkerat"), kukon (Reetta Haavisto), hulvattoman turhamaisen helmikanan (Anna-Kristiina Kaappola) ja laiskanpulskean koiran (Katariina Heikkilä). Tämä maatilan porukka on aivan loistava. Vangittuna kettu koittaa valistaa kanoja, että näiden elämä onnistuisi ilman kukkoakin, johon kukko kommentoi "senkin feministi". Muutenkin teksti on hirveän hauskaa, kiitos vaan suomennoksesta Kirsti Siraste ja Hannu Heikkilä. Kettukin nimittelee mäyrää haisevaksi räkäpääksi :-)

   

Mutta tarinan pääosassa on nuori kettuneiti (Hanna Rantala) ja tämän pyydystänyt metsänvartija (Ville Rusanen). Rusanen on yksi oopperalaulajasuosikkejani ja eikä hänen laulunsa ja lavakarismansa pettänyt nytkään. Kettuneidin elämänkumppanina säihkyy Mari Palo. Kettujen hääseremonioiden pappina toimii itseoikeutetusti palokärki. Syy kiireiseen naimisiinmenoonkin löytyy pian: hirmuinen liuta pieniä kettuvauvoja. Jotka hetkeä myöhemmin kirmailevat ja laulavat suloisesti.

Lauluissa on välillä pitkiä taukoja ja saamme vain seurata värikkäiden eläinten menoa ja meininkiä, ryyditettyinä hienoilla koreografioilla (Fabian Poscan käsialaa). Silmäni lepäävät.

Reilu kaksituntinen kuluu hujauksessa tässä satumaailmassa. Lisää tämmöistä ns. helppoa oopperaa, missä musiikki tuntuukin liukuvan sivuosaan. Dalia Stasevskan johtama oopperan orkesteri ja oopperan kuoro & lapsikuoro tekevät kyllä upeaa työtä, vaikkei musiikki värisekään nyt sisälläni.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

CircOpera / Kansallisooppera 16.9.2016

OOOOOHH! Tämmöistä lisää!! CircOpera jokavuotiseksi perinteeksi Kansallisoopperalle! Harvoin suomalainen yleisö osoittaa seisaaltaan aplodeja esityksen jälkeen, mutta CircOperan ensi-illassa sekin nähtiin. Ja ihan syystä. Olin niin fiiliksissä että vielä nytkin, viikkoa myöhemmin, tunnun leijuvani ilmassa silkasta ilosta.

CircOpera tekee mitä nimikin sanoo: yhdistää sirkuksen ja oopperan mainiolla tavalla. Katsojan ei tarvitse olla kouliintunut oopperankuulija, sillä luvassa on kaikenlaisia helppoja helmiä ja hittejä. Sitä voi vaan asettua mukavasti penkkiin, ja nauttia rennosti koko reilun parituntisen. On muuten varmaan ensimmäinen kerta kun kunnianarvoisaan oopperasaliin myydään popkornia. Mutta nyt ollaankin vapaalla, viihtymässä - sitä paitsi sirkusperinteeseen kuuluu pahvitötsästä syötävät popkornit (ja hattara, mutta sitä en sentään nähnyt myynnissä).

Mukana on kauhea määrä lahjakkaita ja upeita esiintyjiä. Ja on tarinassa pieni juonenkin tapainen, mutta siitä ei sen enempää. Muhun tekivät suurimman vaikutuksen Ville Rusasen kaunis baritoniääni (miten kukaan voi laulaa niin hyvin laskeutuessaan seinää alas näyttämölle), ja pidin myös humoristisesta bassosta (Koit Soasepp) joka oli sonnustautunut perinteisen sirkuksen voimamiehen asuun. Myös Mika Pohjonen sirkustirehtöörinä oli mallikas. Kaunista oli myös sopraano Hanna Rantalan laulu, yläilmoissa erityisesti.

Koska pidän sirkuksesta noin taidemuotona muutenkin paljon niin kaikki akrobatianumerot olivat niitä mun suosikkejani. Niitä nähtiin, huumaavaa! Perusjongleeraus ja nuorallatanssi eivät niinkään sytytä. Ja tottakai loistavaa oli myös tanssi! Mukana oli kuusi balettitanssijaa Ballet Finland -ryhmästä, ja hienoa oli katsella heidän menoaan. Erityisesti Tuomas Hyvönen jäi mieleeni (punaisella tukalla ei liene osuutta asiaan, eihän?).

Pidin kauheasti myös hirvestä ja jääkarhusta (ja muistakin eläinhahmoista). Ja se villiintynyt flyygeli kesyttäjineen!! Ihan parasta. Tulijonglööri oli kyllä hieno. Sitäpaitsi tässä oli niin lämpöiset tuliefektit ylipäätään, että kasirivilläkin asti kuumotti. Se tulishow ja kuoron vetämä Carmina Burana -pätkä O Fortuna johdattivat hienosti Gengis van Goolin henkeäsalpaavaan kuolemanpyöränumeroon. Jota saimme seurata Holstin Marsin tahdissa. Tarpeeksi sotaisaa musiikkia siihen. Kuolemanpyörä muuten aiheutti yleisössä paljon ääniefektejä (ooh ja aah -tyyppisiä) ja väliajalla vessajonossa (miten oopperatalon vessajonoissa onkin aina niin mielenkiintoisia keskusteluja?) eräs rouva totesi: "ikinä en ole kirkunut ennen ääneen oopperassa"!

Ja erityisesti pidin siitä miten hienosti muusikot oli intregroitu mukaan. Ilmaan nostettava tuubisti! Pilvenlongalla harppua näppäilevä enkeli! Harlekiiniduo lavalla soittamassa viulua! Kimalaisen lennossa oli avustajatkin kimalaisasuissa, miten symppistä.

Tämä oli juuri sopivan mittainenkin koko perheen viihteeksi. Oopperakuoro oli ihanan värikkäissä asuissa. Värivalot kiersivät myös parven edustoja ja koko talo oli jotenkin juhlafiiliksissä, etuoven sirkuskylttiä myöten (josta en nyt saa kuvaa tähän, kun kuvamuisti on kotona).

Kolminkertaiset aplodit ja hurraahuudot niin ohjaaja Jere Erkkilälle kuin Oopperan taiteelliselle johtajalla Lilli Paasikivellekin. Sekä kaikille muillekin mukana olleille osaajille. Tämmöinen ei synny itsekseen eikä helpolla (saatikka halvalla). Kiitos kun teitte tämmöisen viihdepaketin meille ihailtavaksi. Iloista, vauhdikasta, hauskaa ja kaunista. Ääreisviihdyttävä ilta.

Tämä olisi (ellei olisi myynyt hetimmiten kaikkia esityksiään loppuun) erinomainen tutustumismahdollisuus ihmisille niin oopperaan kuin balettiinkin. Sirkuksesta monilla kuitenkin lienee jonkunlaista kokemusta. Mutta älkää huoliko mikäli jäitte ilman pilettiä! Sillä tämä on mahdollisuus kokea netistä striimattuna, joko suorana tai tallenteena. Suorana perjantaina 30.9 klo 18.45, vaikkapa oopperan Stage24 -sivuilla.


Kuvien copyright Heikki Tuuli ja Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Oopperan kummitus / Kansallisooppera 31.3.2016

Sen verran ison vaikutuksen syyskuussa nähty Oopperan Kummitus taisi tehdä, että kun ilmoitettiin sen jatkavan ohjelmistossa vielä kevätkaudenkin, niin halusin nähdä uudelleen. Nyt sillä ns. paremmalla (no, minun mielestäni ainakin) miehityksellä. Olin onneksi liikkeellä hyvissä ajoin, eli heti kun kevään liput tulivat myyntiin. Koska ne myivät loppuun tosi nopsaan. Seuraksi halusi lähteä Minna, joka ei ollut koskaan käynyt oopperatalossa.

Nyt nähtyäni tämän about puoli vuotta ekan kerran jälkeen, niin olihan se taas elämys. Samat jutut tekivät nytkin vaikutuksen eli kattokruunun putoaminen, liikkuvat portaikot ja upeasti valaistu metallikorsetti. Ja tällä kertaa kumpikin miespääosan laulaja salpasi hengen. Mä olen aina tykännyt Ville Rusasesta, voisi kai sanoa hänen olevan yksi suomalaisista suosikkioopperalaulajista. Ja Rusanen Phantomin roolissa, voi jestas. Niin kaunista laulua että maallikkokin herkistyi. Ja upeaa näyttelemistä myös. Huokailin itsekseni toisen parven eturivissä (mainiot paikat muuten) ja olisin jaksanut kuunnella vaikka pelkkää Rusasta koko illan. 

Mitenkään huonommaksi ei jäänyt myös Tero Harjunniemi Raoulina. Karismaa tällä miehellä on vaikka muille jakaa. Tämän Raoulin minäkin voisin valita! Paitsi silti valitsisin Phantomin :-) Koska pahikset on aina kiinnostavampia kun kiltit ja kunnolliset hyvikset. Ja kun tämä Raoul on niin puhdasotsainen ja hyvä, että vähän jo tulee huono olo. Mutta kun se laulaa NIIN hyvin. Voisko nää kaksi miestä tehdä yhdessä vaikka jonkun konserttikiertueen? Huoh.

Jos viimeksi siis jäi nämä kaksi miesroolia hieman Christinen (Hanna-Liina Võsa) varjoon, niin nyt kyllä täytyy sanoa että kävin hieman päinvastoin! Hyvin Võsa lauloi nytkin, vallan erinomaisesti, mutta... herrat veivät nyt pidemmän korren.

Siitä toisen parven eturivistä sai taas ihan eri perspektiivin näyttämölle ja sen tapahtumiin. Oli mulla kiikaritkin mukana, ja katselin pari kertaa lähikuvia, mm. miltä se Phantom näytti maskinsa alla (hienosti maskeerattu muuten). Mutta esim. kattokruunun liikkumista oli hyvä katsella vähän ylempää/kauempaa.

Toinen on ensikertalainen Oopperatalossa!

Summa summarum, hieno oli Oopperan Kummitus uudelleenkin. Nyt jäi musiikki soimaan päähän ja siellä se soi muutaman päivän. Edesautoin tätä kyllä hieman kuuntelemalla Spotifystä musikaalin levytystä. Pitäisiköhän tämä käydä katsastamassa Lontoossakin joskus?

Kuvin copyright Stefan Bremer

Liikkeen legendat / Kansallisbaletti 17.3.2016

Koska olen itse täysin tanssinoviisi, niin on hyvä ottaa asiantuntevampi kaveri mukaan esitykseen. Kiitos siis Salla taas seurasta ja kommentoinnista! Viime torstaina oli vuorossa Kansallisbaletissa hieno neljän lyhyemmän esityksen Liikkeen legendat.

Ilta alkoi videon katselulla. Hauskaa olikin seurata kuinka tanssijat poistuivat oopperatalolta esiintymään pitkin kaupunkia. Metrossa, metroasemilla, turuilla ja toreilla. Väliin on leikattu tanssijoiden mietteitä harjoituksista ja teoksesta. Tämmöistä olisi kiva katsella kaikista esityksistä :-)

Ensimmäisenä illan ohjelmistossa oli Alexander Ekmanin Episode 31, joka on tehty alunperin 2011. Mukana 24 tanssijaa. Aluksi mies kävelee lavan edustalla loputtoman hitaasti eteenpäin, esirippu noudee ja lavalla alkaa tapahtua. Mustavalkoisiin pukeutuneet tanssijat tekevät kaikenlaisia kuvioita, yhdessä, erikseen, pienissä ryhmissä. jumputtava musiikki taustalla. Lattialla on sellaisia isoja mattoja tai kankaita, joita esiintyjät sitten siirtelevät itse, erilaisiksi kuvioiksi ja alustoiksi. Tässä ei myöskään olla hiljaa, vaan tanssijoista lähtee erilaisia ääniä ja sanoja ja huutoja. Yhden dueton taustalla kuullaan englanninkielinen runo. Olihan tässä menoa ja meininkiä, mutta lopputulos oli ehkä hieman sekava. Sellaisia yksittäisiä kauniita juttuja. Vajaa puolituntinen oli pituutta. Niin ja tässä oli mukana yksi mun suosikkini nuorisoryhmästä eli Atte Kilpinen.

Väliajan jälkeen lyhyt Little Monsters, jonka koreografia ja valot olivat Demis Volpin käsialaa. Musiikkina oli Elvistä ja (tanssija)parin suhdetta käytiin tässä läpi kolmen kappaleen tunnelmissa. Siis ensin tavataan ja soi Love Me Tender. Sitten I Want You, I Need You, I Love You kun suhde syvenee ja muuttuu intiimimmäksi. Ja lopulta eron koittaessa Are You Lonesome Tonight? Tanssijoilla oli ihonväriset trikoot (naisella) ja siniset sortsit, kauemmas näytti siis että olisivat olleet muuten alasti. Tanssijoina oli Iga Krata ja Ruan Crighton. Pienimuotoinen, herkkä ja söpö. Pari on paljon aikaa lähekkäin, liki kietoutuneena toisiinsa.

Pienen paussin jälkeen vuorossa puolituntinen Carolyn Carlsonin (koreografia, lavastus, puvustus ja valaistus) parissa. If To Leave Is To Remember -teoksen teemoina oli lähteminen. Kansallisoopperan jousikvartetto soitti orkesterimontussa (tosi pienen näkösiä ne siellä suuressa tilassa olivatkin!) Philip Glassin kaunista musiikkia. Tässä oli erilaisia pieniä kohtauksia, osa tapahtui lineaarisesti, osa yhtä aikaa. Naiset lähtivät ja miehet kurottivat perään. Välillä hiljaisia hetkiä. Tästä jäi mieleen muutamia kohtauksia, kuten naisen putoaminen pöydältä, ja aina oli mies ottamassa kiinni. Joukosta erottui muutama suosikkini, kuten Jani Talo ja Michal Krčmář. Tässä oli myös jännät valot; katosta nousi ja laskeutui sellaisia pystykkäisiä loisteputkia. Ja sellainen punainen kehikko, joka laskeutui taivaasta. Sitten yksi tanssija puhuu; vedestä, munasolujen ja siittiöiden yhteenmenosta ja sen jälkeisestä jakautumisesta. Mielenkiintoista.

Ennen viimeistä juttua oli taas kunnollinen väliaika.

Illan pääteoksena oli, ainakin itselle, Jorma Uotisen jo 2005 Tanskan kuninkaalliselle baletille koreografioima Jord. Musiikkina kuultiin Apocalyptican maanista (no välillä toki rauhallisempaakin) sellovoittoista musiikkia.

Kyllä oli tajunnanräjäyttävä esitys! Mikki Kunttu on suunnitellut upeat, upean valoshow'n. Oli strobovaloa, oli sellaisia sädekimppuja. HUIKEAT olivat siis valot. Erika Turusen punaiset kiltit tanssijoilla tekivät myös vaikutuksen. Ne sointuivat hienosti hiekkaan. Punaisen "hiekan" joukossa nämä 12 miestä tanssivat vajaan puolituntisen. Niissä pelkissä kilteissään (ja vilahti siellä alla punaiset alushousutkin, ettei ne ihan aidot kiltit olleet). Tanssijat, joka iikka, olivat tosi hienoja. Tässä oli duettoja ja sooloja ja kolmen hengen ryhmäkuvioitakin. Muut kun olivat estradilla, niin toiset istuivat hiekkakasan reunoilla. Ja sitten kaikki yhdessä. Väkevää, alkukantaista. Välillä tuli mieleen hiekassa mönkivät ötökät, kun miehet möyrivät hiekassa. Tässä oli sellaista leikkisyyttä ja alkuvoimaa. Kaunista ja vahvaa. Iso kiitos Jorma Uotinen ja koko huipputiimi!

Erinomaisen hieno ilta. Sallakin oli iloinen, kun nyt näki kolmannen parven piippuhyllyltä hienot Kuntun valot, koska tiistaina kun oli permannolla, niin ei ne lattiaan heijastuneet näkyneet. Ja hyvää tanssia jaksaa nyt katsoa uudelleen ja uudelleen...

Ai niin, Jord on muuten ilmaiseksi katsottavissa!! Siinä alussa on kiinnostavaa keskustelua, missä mm. Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve kertoo miten se "hiekka" eli muovikuulat menivät joka paikkaan, kun itse tanssi sitä aikoinaan Tanskassa...


Valokuvien copyright  Sakari Viika