Ah, suosikkioopperani! Taikahuilu! Hieno tekijäryhmä, yksi suosikkiohjaajistani Tuomas Parkkinen, huikean kaunista musiikkia ja suuria tunteita, oopperaa parhaimmillaan siis. Osui vielä hyvään saumaan, kun olin juuri hieman aiemmin nähnyt Turun kaupunginteatterissa myöskin Parkkisen ohjaaman Amadeus, missä Taikahuilu oli myös esillä.
Taikahuilu nähtiin Tampere-talossa viimeksi 2011, osittain samalla tekijäporukalla toteutettuna. Silloin jäi välistä, joten sikäli kiva että se palasi näinkin pian, arvatenkin paikkaamaan koronan sotkemia aikatauluja. Tällä kertaa rakkaat ja tutut hahmot seikkailevat 1930-luvun Las Vegasissa. Tinde Lappalaisen lavastus onkin mahtipontisen överiä, sekoitus glitteriä ja kitchiä. Lukuisat neonvalot, tekopalmut, kultakankaat, hissit ja pyramidit ovat ehtaa Vegas-henkeä. Tulostetut Nevadan aavikkohiekat toimivat hyvin taustalla, ja irtokivet viimeistelivät maiseman.
Elina Vättö on loihtinut upeat 30-luvun henkiset värikkäät asut. Papageno on arkinen ruskeassa tweedissään, ehkä jopa hieman nukkavieruna, Yön Kuningatar upea mustissa höyhenissään, yökerholaulajan kimaltavissa (ja hyvin mustissa) asuissa, kulta-aamutakkinen Sarastron Luxor-veljeskunta, Kaitsijapappi baarimikon valkoisissaan ja kolme naista huipputyylikkäissä luomuksissaan, pillerihattuja myöten tyylikkäinä! Jos on puvustus ja lavastus kaunista katsottavaa niin kyllä Ville Syrjän valotkin ansaitsevat kiitosmaininnan. Neonvalot kyllä loivat Vegas-tunnelmaa.
Esiintyjät olivat huippuluokkaa, erityisesti tietysti Ville Rusanen Kaitsijapappina säväytti, vaikka rooli olikin kovin pieni. Suvi Väyrynen oli näyttävä ilmestys Yön kuningattarena, ja äänikin soljui dramaattisen kauniina. Jostain syystä normaalisti suosikkihahmoni Papageno (Arttu Kataja) oli tehty minulle liian hömpäksi ja vitsiniekaksi, enkä hahmona nyt kauheasti häneen tykästynyt, vaikka Kataja tosin lauloi hienosti. Nicholas Söderlundin ääni oli jyhkeä ja hänen Sarastronsa ei ollut lainkaan uhkaava tai pelottava, vaan ehkä jopa leppoisa. Ja kuten aina, tenoriroolit ovat tylsiä, vaikka kuinka Tamino onkin hyvä ja reipas sankari, niin hohhoijaa. Tuomas Katajala oli toki ihan mies paikallaan, ja varsinkin tämän turhautuminen alati ruokaa, juomaa ja naisia ajattelevaan Papagenoon oli hyvin samaistuttavaa.
Tuuli Takala on aina niin raikas, kaunis ja säteilevä, puhumattakaan hänen kauniista äänestään. Kerrassaan täydellinen Pamina! Niljakkaana feikki-cowboy Monostatoksena (miten epäkiitollinen rooli olla tuommoinen ketku, Papagenokin on ketku mutta hyvällä ja sympaattisella tavalla) lauloi Jaakko Kortekangas. Tämän artikulointi toi mieleen mustavalkoisen Suomi-filmin sankarin! Papagenan aika pienehkössä roolissa lauloi Päivi Pylvänäinen.
Lisäksi pitää mainita kaksi teatterin grand-old-maniä eli Esko Roine ja Heikki Kinnunen jotka pappien rooleissa pääsivät kyllä hieman laulamaankin. Yleisö kyllä kyllä heidän lavakarismastaan. Lisäksi lavalla nähtiin myös taikuri, Vegasissa kun ollaan! Kolmena poikana hurmasi peräti yhdeksän eri-ikäistä lasta (jotka myös lauloivat kuin satakielet).
Taminolle ilmestyvä lohikäärme oli kerrassaan upea (kiitos nukettajat!) ja rivitanssikohtaus oli hykerryttävä. Yön kuningattaren aaria ja tämän liuta klooneja oli kyllä vaikuttavaa, niin korville kuin silmillekin. Lopun Vegas-häät olivat kirsikka kakun päällä.
Puheosuuksia oli yllättävänkin paljon, mutta ei se kyllä mitenkään haitannut, vaikka ooppera olikin. Risto Joostin johtama Tampere Filharmonia soi kauniisti ja Heikki Liimolan kipparoima Tampereen Oopperan kuoro myös. Kuorolaiset taipuivat hyvin moneen, junttihuoltomiehistä ja turvamiehistä herrakerhon edustusmiehiin. Känniläisten äjien laulaminen saksaksi toimii hyvin. Naispuolisella kuorolla on tässä kyllä aika minimaalinen rooli.
Jostain syystä ensi-illassa ei kaikkien laulusta aina saanut selvää, siispä tekstitys oli hyvä. Puheosuudet kyllä kuuluivat ja niistä sai selvän mutta lauluosuudet puuroutuivat ja oli kai miksattu aika alhaalle. Tai mikä lie äänentoistossa ollut ongelmana. Toivon mukaan tämä korjautui seuraaviin esityksiin. Lisäksi salissa oli aivan julmetun kylmä. Onneksi kuulin vinkin ja sain narikasta väliajalla huovan, joka paransi tilannetta huomattavaksi. Vahtimestarit olivat tässä kyllä tosi avuliaita, ja olivat huoltoonkin yhteydessä, mutta eihän tuommoista valtavaa salia hetkessä lämmitetä.
Esityksiä oli vain kuusi, joten ne ehtivät jo loppua. Toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät nähdä. Ensi keväänä sitten vihdoin Lentävä hollantilainen, viime keväältä siirtyvä esitys.
Vaan on se kumma ettei Taikahuiluun koskaan kyllästy, ja joka kerralla siitä näkee aina uusia puolia. Kukin ohjaaja tekee omannäköisensä esityksen ja katsoja voi vaan istua penkillään ja nauttia. Ja poimia sieltä kaikenlaisia viittauksia, symboliikkaa ja muuta kivaa. Tuomas Parkkinen oli taas tehnyt hienoa työtä ja luonut hieman erilaisen Taikahuilun, missä se maaginen taika on yhä läsnä.
Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti