sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.


Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti