Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinivalas / Kansallisteatteri 4.3.2020

No niin, kaikki osa-alueet kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) - mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.

En edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä. Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii että tämä trendi menisi jo ohi.

Jos nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän. Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.

Sisarusparvi kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin. Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin. Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan. On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas (Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa, epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.

Surullisen hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa (tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville) ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä. Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita, isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.

Ensimmäisessä näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta). 

Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.

Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen – nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.

Tuomas Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot, kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja. 

Green screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa. Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus, verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen) on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin. Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.

Kameroita on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä. Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.

Väliajan jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.

Huomaa että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa, koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.