Kadotettu paratiisi / Tampereen työväen teatteri 22.3.2024

Miten mielenkiintoinen esitys Työviksen Kadotettu paratiisi onkaan! Kanadalainen Erin Shields on uudelleentulkinnut John Miltonin 1600-luvulla ilmestynyttä runoteosta Paradise Lost, jossa käydään läpi ihmisen syntiinlankeamista, paratiisista karkoittamista ja ylipäätään helvetin ja taivaan metkuja, Saatanan saadessa myös äänensä kuuluviin. Teos on inspiroinut taiteentekijöitä monin tavoin ja nyt siis näytelmän muodossa. On tosi kiinnostavaa että tämä esitetään TTT:n pienimmällä näyttämöllä eli Kellariteatterissa, mutta toisaalta intiimi tila sopiikin siihen oikein hyvin. Kaikki on lähellä katsojaa, tai olemme oikeastaan osa tapahtumia.

Juho Gröndahlin suomentama ja Janne Pellisen sovittama ja ohjaama Kadotettu paratiisi on kaikessa "traagisuudessaan" todella hauska, kielellisesti leikkivä ja nokkela. Siinä on säilytetty eeppistä runoelmaa, mutta myös tuotu moderneja elementtejä. Lopputulema on pohdintaa aiheuttavaa mutta erittäin viihdyttävää. Tykkään kovasti kieli-iloittelusta ja tavallaan tämmöisestä vakavan asian (no ainakin heille ketkä Raamatun kertomuksiin uskovat, tai enkeleihin, luomiskertomuksiin jne) karnevalisoimisesta. Ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ehkä meillä on kivempaa täällä nyt, kuin siellä paratiisissa oli? 

Ihmisyyden havainnointi on tässäkin näytelmässä oleellista ja Pellisen myötäelävä katse on kyllä ihmisyyden ja inhimillisyyden puolella. Saatanaakaan ei ole absoluuttisen paha, koska viattomat ihmiset nähtyään hänkin heltyy.

Näyttelijöitä on seitsemän, mutta liki kaikki taipuvat moniin rooleihin. Vain Papusen Riikka keskittyy hykerryttävän maireaan Saatanan rooliinsa. Ja mikä kutkuttava ja selkärankaa värisyttävä rooli se onkaan! Kyllä tämä Saatana minutkin viekoittelisi, saatikka sitten hieman hömelön Eevan (Pihla Pohjolainen). Tosin Eeva on selkeästi se fiksumpi osapuoli sillä Aatami (Verneri Lilja) se vasta hönö onkin. Jotenkin niin liikuttavan viattomia ja simppeleitä kumpikin, puhuvat lapsellisesti, itsestäänkin hän-muodossa, ihmettelevät ihanaa paratiisiaan. Hienoa näyttelijäntyötä!

Enkeleitä on paljon, sekä niitä langenneita että vielä taivaallisia. Vähän meinaa mennä tyypit sekaisin, mutta onneksi teatterin sivuilla on roolilista tarkennettuna (kiitos!). Heidi Kiviharju on mainio Synti, tuo ruma olento. Jari Ahola vetää hienosti Beelzebubina ja tatuoitu paljas ylävartalo sopii hyvin arkkienkeli Gabrielin kuvaan. Hiski Vihertörmän Kuolema on jotenkin liikkis.

Ihmiskaksikko paratiisissa on Saatanankin mielestä ihania: "Voi herrajumala, kyllä ne on lutusia". Raatsiiko tommosia edes paha langennut enkeli kiusatakaan. Mutta kun se kosto Isä Jumalalle (Petra Ahola) olisi kuitenkin saatava... Mitäs meni langenneen enkelin tiputtamaan taivaasta.

Enkelit viihdyttävät Aatamia ja Eevaa monin tavoin. Eläinnaamioilla luodaan paratiisiin hieman vaihtelua ja sitten on toki hieno Rafaelin (Petra Ahola) ideoima näytelmä taivaan ja helvetin taistelusta, runomitassa. Mikä ei toki mene ihan suunnitellusti. Kaunis kieli lipsuu hupsutteluun.

Saatana puhuttelee suoraan meitä katsojia, ja on hänellä Eevallekin pätevät argumentit miksi haukata omenaa. Eeva on utelias ja fiksu, ja seuraukset ovat sitten mitä ovat. On kiinnostavaa seurata Aatamin muodonmuutosta, hänestä tulee parempi kuin muista luojan luomista. Ainakin siis omasta mielestään. Itsestä puhuminenkin vaihtuu hän-muodosta minäksi. Ihmisestä tulee jo tässä vaiheessa minä minä minä, itsekeskeinen. Paratiisi häipyy heiltä kirjaimellisesti kun enkelit kantavat kukkaruukut pois. Yhtäkkiä alkaakin ruoho pistelemään ja ötökät pistämään. Tervetuloa todelliseen maailmaan! Välähdykset ihmiskunnan tulevaisuudesta ovat... kiinnostavia. Karmaisevia myös. 

Maailman ja helvetin välille rakennetaan silta että saatana pääsee jatkossa kulkemaan sujuvammin. Jeesus (Jari Ahola) haluaa maan päälle että voi pelastaa ihmisen. Ja miten siinä sitten käykään, se on kokonaan toinen kertomus.

Paula Koivunen on suunnitellut esteettisesti miellyttävän ympäristön foliotyyppisellä materiaalilla, valkoisilla harsomaisilla kankailla, naruverhoilla, betonirenkailla. Paratiisia markkeeraa muutamat tekokasvit. Myös upea puvustus on Koivusen käsialaa. Hersyvän hauskat ja aika yliampuvatkin asut saavat hymyn huulille. Aatami ja Eeva toki ovat melko vähäpukeisia kukallisissa uikkareissaan mutta enkelit irrottelevat senkin edestä. On kultaa ja kimallusta, pehmojakkua, Bossin kalsareita ja käärmeennahka-asua. 

Kaikenlaisia pieniä ihania yksityiskohtia katsojille bongattavaksi kuten Eevan käärmetatuointi. Emmi Puukka vastaa naamioinnista ja kampauksista. Visuaalista nautintoa täydentää TJ Mäkisen valot sekä Niklas Vainion äänet. Kaikki hienot ääniefektit ja kaiun käyttö, kyllä! Myös paratiisin projisoinnit ja valot luovat kauniin tunnelman.

Ohjaaja Pellikka sanoo Sana-lehden jutussa: Miltonin tematiikka ja psykologia on hienosti rakennettu: kun Saatana näkee ihmiset ensimmäistä kertaa, hän heltyy heidän viattomuutensa ja kauneutensa edessä ja tuntee sääliä. Vaikka kuinka olisi paha tahto, tuossa katseessa on jotain koskettavaa. Onko pahuus annettu rooli valmiissa kuviossa vai tietoinen kaiken muuttava valinta?

Muutama näytös vielä jäljellä, joten kannattaa kiiruhtaa lippukaupoille. Jo pelkästään hyytävän hauskan Saatanan vuoksi tämä kannattaa katsastaa, mutta myös jos kaipaat älyllistä viihdettä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanhempainilta / Tampereen työväen teatteri 29.10.2022

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen räjäytti tietoisuuteni loistavalla ja palkitulla Pasi Was Here näytelmällään vuonna 2016. KOM-teatterin debyytin jälkeen olen nähnyt sen TTT:ssä ja Lahden kaupunginteatterissa. Tekstinä se on aivan silmittömän hieno ja fanitan sitä edelleen. Joten arvoisa lukija voi uskoa että odotukset olivat korkealla: uusi Nuutisen näytelmä, jee! Tällä kertaa ohjaajana oli Juho Gröhndahl yhdessä Nuutisen kanssa.

Vanhempainilta kertoo vanhemmuudesta, isän ja pienen pojan suhteesta, arjesta ja siitä selviytymisestä. Isä (Tero Koponen) pistää itsensä peliin, venyy välillä ihan mahdottomiinkin suorituksiin ja koittaa olla pojalleen paras mahdollinen isä. Lapsi (Auvo Vihro) on utelias ja tiedonhaluinen, vauhdikas ja reipas, ja toki välillä aika rasittavakin. Näiden kahden yhdessäolo on sympaattista, dramaattista, hauskaa ja hetkittäin vähän haikeaakin. Värikäs mielikuvitus laukkaa kummallakin, välillä aikamoisilla kierroksilla. Vaikka liki 3 tunnin näytelmässä (himppasen liian pitkä) eletään yhden vanhempainillan hetkiä, ehditään katsomaan myös mitkä tapahtumat sinne johtivat ja paljon muutakin. Rakenteeltaan oivaltava ja muutenkin hyvin jaksotettu esitys. Huumoria ja draamaa sopivassa suhteessa.

Vanhemmuus tuntuu olevan uuvuttavaa mutta palkitsevaa. Ei lapsi tahallaan hankala ole, mutta jos näkee painajaisia eikä saa nukuttua... no, se kysyy isältä voimavaroja. Mitä ylipäätään on olla isä? En tiedä vanhemmuudesta mitään, saati isyydestä, mutta Nuutinen onnistuu raottamaan hyvin vanhemmuuden mysteerien verhoja. Mitä voi vastata jatkuvasti kaikesta kyselevälle pojalle? Mitä tehdään kun poika pissaa housuun eikä suostu pukemaan tyttöjen housuja? Miten se arki onnistuu? 

Näytelmässä ei karteta ns. nolojakaan aiheita, esimerkiksi kun lapsi koittaa työntää legoja isänsä hanuriin. Tämä isä on hipsteri ja ekotiedostava mutta kaikki eivät. Toisenlaisetkin isän mallit saavat sijaa ja puheenvuoronsa, vaikka "meidän" isä taitaakin kokea riittämättömyyttä näiden kanssa. Hetkittäin tuntuu että lapsi ja vanhempi vaihtavat paikkaa, ja lopussa näin käykin ihan konkreettisesti.

        

Auvo Vihro heittäytyy alle kouluikäisen rooliin riemastuttavasti. Hän on täysin katu-uskottava värikkäässä toppahaalarissa, ninjan asussa, jopa munasillaan. Myös Koposen esittämän isän pysyväislaatuinen väsymys ja toisaalta heittäytyminen lapsen tasolle vakuuttaa. Anne-Mari Alaspää vetää omat lukuisat roolinsa hienosti, samoin Riikka Papunen (varsinkin tämän supersmoothisä on mainio, ja äitipuoli!). Koko esitys on liikunnallinen ja tanssillinen; Satu Tuomisto vastaa liikekielestä.

Lavastuselementit kulkevat pienien vaunujen avulla ees taas, kun leikkijuna kiskoillaan. Perttu Sinervon pelkistetty lavastus tuo lastenkokoisia tavaroita estradille, välillä jopa ihan liukuhihnatahtiin. Marjaana Mutanen on suunnitellut puvustuksen ja myös kampaukset. Aikuisen miehen pukeminen pikkupojaksi uskottavasti ei ole helppo homma, mutta hyvin homma toimii. TJ Mäkisen valot ja Kyösti Kallion äänisuunnittelu loivat monenlaisia maisemia lavalle.

Vanhempainilta on jotenkin sellainen pienisuurinäytelmä. Aihehan on hyvin arkinen ja ei tässä kauheasti tapahdu, liikutaan kodin ja kaupan ja päiväkodin välillä. Mutta teksti on kiva ja oivaltava, lämpöä ja huumoria on mukana rutkasti. Ja näyttelijät aivan timanttisia. Bonuksena käsiohjelmassa on Anna Kontulan mainio kirjoitus vanhemmuudesta sekä herra ohjaajien pohdintaa näytelmästä.

Harmittaa puolityhjä katsomo, ja esitysten peruminen kauden loppupäästä, koska tämä näytelmä olisi ansainnut enemmän. Ehkä olisin saanut siitä irti jotain toisia juttuja jos itsellä olisi lapsia. Mutta toimi se tämmöisenään myös hyvin. Hyvä käsikirjoitus ja loistava nelikko lavalla takasivat kyllä mukavan illan.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme tapaa valmistaa villisorsa / Teatteri NEO & Tampereen teatteri, Liikelaituri 25.10.2022

Henrik Ibsenin Villisorsa on semmoinen näytelmä mitä en ole ennen nähnyt, enkä ole vieläkään. Sen sijaan minulla on hämärä aavistus siitä mistä se kertoo ja millaisia ihmisiä siinä on. Kiitos Teatteri NEOn ja Tampereen teatterin yhteistuotannon Kolme tapaa valmistaa villisorsa. Nimensä mukaan siinä oli työstetty kolme kohtausta näytelmästä ja toteutettu ne varsin omintakeiseen tyyliin. Tai useilla eri tavoilla. Ja ei tämä oikeastaan ollut näytelmä vaan esitysiltama. Näimme ja koimme paljon muutakin kuin Ibseniä. Kuten vaikkapa yhteisöllisyyttä, lopun lauluassosiaatio-yhteislauluhetken ja jo heti aluksi turvapaikkaharjoituksen.

Tampereen teatterista oli mukana kaksi näyttelijää (Arttu Soilumo ja Annuska Hannula) ja NEOlaisia neljä (Mari Heinilä, Ville Mäntynen, Riikka Papunen ja Atte Selin). Taitavia esiintyjiä kaikki, kullakin omat vahvuutensa lavalla. Teatteri NEO on pari vuotta vanha teatteriryhmä, jonka muodostavat pääasiassa kehitysvammaiset sekä erityistä tukea tarvitsevat näyttelijät. Todella tärkeää toimintaa ja esityksen jälkeen NEOlaisten kommentit ("superhyvä fiilis", "jännitys takana") ja leveät hymyt kertoivat omaa kieltään. 

Ekdahlin perheen lapsi Hedwig Atte Selin ja Riikka Papunen

Me katsojat istuimme kehässä ja esiintyjille oli varattu tuoleja katsomosta, taukoja varten. Esiintymispaikka Liikelaituri Tampere-taloa vastapäätä oli hieman vaikea löytää, mutta juuri sopivan kokoinen tähän tarkoitukseen. Iltamissa ei ollut kiire mihinkään, ja niin katsojilla kuin näyttelijöillä oli tilaa hengittää ja ottaa rennosti. Välillä pidettiin myös tärkeitä juomataukoja. Kutakin roolia kohti oli kaksi näyttelijää, yksi "oikea" näyttelijä ja yksi NEOlainen. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksessa näimme hienoa heittäytymistä, improvisaatiota, luovuutta ja vähän joraustakin. Taatusti erilaista. 

Todella hienosti "oikeat" näyttelijät jelppivät ja tukevat NEOlaisia jos tuli tiukka paikka. Muutenkin tunnelma ja yhteishenki oli todella lämmintä. Musiikilla oli iso osansa esitystä ja varsinkin Mari Heinilän laulu oli hienoa kuultavaa!

Ekdahlin perheen äiti Gina Arttu Soilumo ja Mari Heinilä

Minusta oli hämmästyttävää kuulla että harjoituksia oli ollut vain 10! Taitavaa ja innostunutta porukkaa. Illan päättävä yhteislauluosuus oli tosi kiva, ideana että joku vaan aloittaa satunnaisen kappaleen ja muut liittyvät mukaan. Pari säettä kunnes joku heittää uuden biisi-idean. Siinä vedettiin niin joululauluja kuin lastenlauluja, Eppuja, Dingoa ja Satumaata. Hirmuisen kiva kokemus tämäkin.

Ekdahlin perheen isä Hjelmer Ville Mäntynen ja Annuska Hannula

Lopussa sana oli vapaa ja otettiin kuvia ja kuultiin työryhmän mietteitä. Yhden esiintyjän isä käytti kauniin puheenvuoron. Oli myös kiva kuulla miten saman roolin esittäminen yhtäaikaa kahden esiintyjän voimin oli kaikille uutta ja hienoa, ammattilaisillekin.

Nähtiin siis hieman erilainen Ibsen-tulkinta tällä kertaa, mutta sydämeen jäi valtavan lämmin ja liikuttunut olo. Toivotaan pitkää ja hedelmällistä yhteistyötä näille kahdelle teatteritalolle. Kiitos tämän mahdollistajat.

Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sidotut / Porin teatteri 27.11.2020

Reilu vuosi sitten kävin katsomassa Porin teatterissa Järjen ja tunteen tyttäret. Se kolahti kovaa. Näytelmän nähtyäni ahmaisin kaikki Emmi Mustosen viisi kirjaa, joissa seurataan päähenkilöiden Hilman ja Annan elämiä 1800-1900 vuosien vaihteen Suomessa. Siinä missä Järjen ja tunteen tyttäret perustui Mustosen sarjan kolmeen ensimmäiseen kirjaan, niin Sidotut on sarjan neljäs osa, sijoittuen vuosiin 1913-1916. Suuria muutosten vuosia, niin Suomen kuin näytelmän henkilöidenkin historiassa.

  

Historialla on tapana toistaa itseään. Tälläkin kertaa Tommi Kainulainen on sovittanut ja ohjannut upean elämyksen. Tarkkanäköistä, hyvin rajattua ja kaunista draamaa. Henkilöhahmot ovat eläviä ja kerronta elämänmakuista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sisällissota ja ensimmäinen maailmansotakin toimivat taustanäyttämönä kahden vahvan naisen arjelle, ylä- ja alamäkineen. Hilma Maria Rantamäki (Riikka Papunen) muuttaa perheineen Amerikan ihmemaahan onneaan kokeilemaan; Suomessa työväen elämä on entistä huonompaa. Vaan eipä se elo New Yorkissakaan ruusuilla tanssimista ole. Siirtolaisten olot olivat kyllä melkoisen kurjat sielläkin. Veikko-puoliso (Janne Turkki) ja poika Voitto (Oskari Penttilä) puurtavat pilvenpiirtäjien rakennustyömailla, tytär Pikku-Anna (Evelina Jääskeläinen) oppii englantia ja nuoren naisen elämää. Entinen mies (ja lasten isä) lipevä Artturi Mäkelä (Peter-Sebastian Lehtonen) ilmaantuu myös kuvioihin taas sekoittamaan pakkaa - mutta onneksi Hilma on miehelle jo immuuni.

Sillä välin kuin Hilman perhe opettelee uuden elämän alkuun rapakon takana, on Anna Sofia Ahlstedt (Mirva Tolppanen) myös uuden edessä. Heti näytelmän alussa Augusta-täti kuolee ja hersyvän hauskan perinnönjakokohtauksen jälkeen Anna huomaa olevansa varsin varakas nainen. Tämä takaisi naiselle itsenäisyyden, mutta sitten vanhemman (vasta 50 täyttänyt!) leskijuristin Weckmanin (Vesa Haltsonen) liehittelyt kantavat hedelmää ja Anna lankeaa niljakkaan tyypin pauloihin. Mukana tulee kartanon emännyyskin, ja aikuinen poikapuoli Herman (Pekka Hänninen) - mutta ennenkaikkea tämän charmantti opiskelukaveri Klaus Granqvist (Teemu Niemelä), joka sekoittaa Annan pään samantein. 

Tuntuu jotenkin että Anna vain ajelehtii naimisiin Weckmanin kanssa, eikä mahtaisi asialle itse mitään. Ehkä hän huomaa virheensä jo ennen häitä, mutta ei enää pysty asiaa pysäyttämään. Onnetontahan se on, mutta tarina kulkee eteenpäin, ja monen mutkan kautta myös se vanha, itsenäinen ja reipas Anna sieltä pääsee taas esiin. Vaikka kaikenlaisia käänteitä sekä Hilman ja Annan vuosiin mahtuu ja keskinäiset välitkin hieman rispaantuvat, niin loppu on kuitenkin aavistuksen valoisa, toiveikas.

Kertakaikkisen hienoa ajankuvaa ja koko näyttelijäkaarti tekee todella vakuuttavaa työtä. Kantavina voimina toki päänaiset Papunen & Tolppanen, jotka ovat valtavan karismaattisia. Heidän esittämänsä naiset ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin vahvatahtoisia ja sisimmissään terästä. Ihania tyyppejä, joista tykkään kummastakin. Niljakkaat äijäroolit sujuvat hyvin niin Haltsoselta kuin Lehtoseltakin. Hannele Lanu tekee hersyvän pienen roolin elämää nähneenä hovineuvoksettarena ja myös Miia Lindström pystynokkaisena leskipastuurska Matildana on kerrassaan mainio. Mikä drama queen! Myös Hilman Miina-sisko Heidi Rantakeisu on ihanan raikas lisä näyttämöllä.

Hyvää tiimiä ei kannata vaihtaa. Joten taas kerran Teemu Loikas on luonut upeat visuaaliset maisemat lavalle. Pelkistettyjä seiniä ja kuoseja, kuin ajatuksia lavasteista. Kartano piirtyy esille kattovalaisimilla ja liikkuvilla irtoseinillä sekä ikkunanpokilla, Ahlstedien kaupunkiasunto rullaa esille salongin muodossa. Kaikki on selkeää ja riittävää, hyvin ilmavaa. Ja varsinkin tiiliseinät Amerikassa on tosi upeat. Timo Alhasen valot ja Jukka Kouhian äänet täydentävät seesteisen kokonaiselämyksen. Myös projisoinnit (Loikas & Alhanen) toimivat, alussa nähty koostekertaus oli kiva idea. Tykkäsin kovasti siitä miten vanhojen (helsinkiläisten) rakennusten ja paikkojen valokuvia ja videoita oli hyödynnetty, myös pilvenpiirtäjien rakennustyömailta. Musiikkivalinnat ovat myös todella onnistuneet.

Taru Liipolan yksityiskohtaisesti mietityssä puvustuksessa on kaksi puolta: työväestön arkisemmat asut sekä paremman yhteiskuntaluokan hörhelöt runsaine kankaineen. Varsinkin monet näpsäkät hatut kiinnittävät huomiota. Näitä pukuja on ilo katsoa!

Jäin kyllä ihmettelemään miksi Annan kaltainen fiksu ja koulutettu (ja perinnön jälkeen myös varakas ja siten itsenäinen) nainen luopuu vapaudestaan ja päätäntävallastaan niin helposti. Ihastuneena hän ei kuuntele Hilman tarkkanäköisiä varoituksia Weckmanista. Vaan kukapa hullaantunut nainen kuuntelisi. 

Vaikka suuret historialliset tapahtumat jylläävät taustalla ja luovat pohjan kaikelle, niin silti näytelmän keskiössä on pieni ihminen, pienine tapahtumineen, arkisine elämineen. Ja vaikka moni asia on kurjaa ja ikävääkin, niin ihania pieniä huumorinpilkahduksia on riputeltu mukaan juuri sopivasti. "Turha on katua" toteavat naiset lopussa. Kumpikin on joutunut oppimaan, kovan kautta, elämään omaa elämäänsä, ottamaan vastuuta omista teoistaan. Pakko on taas pyyhkiä silmiä katsomossakin. Liki 3 tuntia meni kuin siivillä ja esitys todellakin tempaisi mukaansa.

Sidotut jatkuu Porin teatterissa pakollisen koronapaussin jälkeen ensi toukokuulle asti, eli hyvin ehtii vielä katsomaan! Lämmin suositus - hyvin tehdylle perusdraamalle on aina tarvetta.

Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Apo Apponen / Teatteri Siperia, Nokian Kerhola 11.2.2020

Teatteri Siperian uusi lastennäytelmä Apo Apponen sai ensi-iltansa jo marraskuun alussa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. Tänä vuonna se on kiertänyt ahkerasti pitkin poikin Pirkanmaata. Rullaan en koskaan kerennyt, mutta onneksi kiertue osui myös Nokialle, osana lasten Pirkkaset-festivaalia. Niinpä varasin ilmaisen lippuni hyvissä ajoin, ja suuntasin Nokian Kerholaan, ison lapsijoukon vanavedessä.

Apo Apponen perustuu Juhani Känkäsen lastenkirjoihin ja se kertoo samannimisestä aika vallattomasta poikaviikarista (Tuukka Huttunen) joka tuo vähän mieleeni Eemelin. Kuusivuotias Apo asuu äitinsä, isänsä, pikkusiskonsa ja kurittoman koiransa Käpälämäen (Maiju Saarinen) kanssa. Esitys alkaa jo aulassa kun Apo ja Käpälämäki kirmailevat ja leikkivät piilosta innokkaiden lasten seassa. Iloinen kirmailu jatkuu salin puolella, nin esiintyjien kuin katsojienkin taholta. 

Lastenteatteriesityksissä ehkä hauskinta on yleisön spontaanit reaktiot. Nytkin kun Apo pohtii ettei halua siivota, niin katsomosta kuuluu: ”Älä sitten siivoa, mene sänkyyn piiloon!”. Interaktiivisuus oli muutenkin valttia, sillä siivouspulmaansa Apo rekrytoi katsomosta kolmea vapaaehtoista. Lavalle saapuu valitut kolme, mutta myös neljä ylimääräistä innokasta. Seitsemälle kandidaatille pidetään työhaastattelu, ja yksi valitaan sitten siivoamaan, tai hänkin vähän niinkuin valitsee itse itsensä. Mahtoikohan katsomossa moni äiti ja isä toivoa vastaavaa siivousintoa kotonakin?

On muuten mahtavaa että on lauantai, ja voi tehdä mitä vaan. Kunhan ensin on saatu sankari hereille. Kyllä Käpälämäki kaikkensa tekee, ja katsojat hihkuvat innosta. Harmi vaan ettei keksi mitään tekemistä. Onneksi Apo Apponen keksii kyllä puuhaa. Välillä voi kuunnella Höpinätötterön hauskaa musiikkia ja joratakin.

     

Siivoamishommien lisäksi esityksessä syödään puuroa (josta se siivoamistarvekin syntyi) ja siihen liittyy olellisesti Kaaro Puttonen, jonkunlainen eläväksi muuttunut puuroheppu, ketä Riikka Papunen ansiokkaasti tulkitsee upeassa puuroasussaan. Aamupalakeskusteluun liittyy myös eräs pieni katsoja: "minä syön vain köyhiä ritareita"! Lisäksi Apo ja käsinukkepapukaijansa Kakka Duu päättävät karata merille, kunhan ensin on Maukka perustoukkana rummutettu angstit pihalle. Matkalla tavataan tietysti monenlaisia ”alkuasukkaita” ja kysellään monilta Do you speak?

Näyttelijäkolmikko on kyllä varsin muuntaumiskykyinen ja taitava. Herra Huttunen toteuttaa koomista, suorastaan akrobaattista, osaamistaan pukeutumisesityksellä (pitkävihainen paita!) ja Saarinen & Papunen vaihtavat roolista toiseen salamannopeasti. Huttusen ja Marika Heiskasen kirjoittama esitys on sopivan mittainen lapsikatsojille (45 minuuttia) ja siinä on ripaus pieru/kakka-huumoriakin, mikä tuntuu vetoavan lapsiin aina ja iänkaikkisesti. Laura Lipiäinen vastaa pukusuunnittelusta ja monta aika nerokasta juttua esityksessä nähdäänkin (mm. Sinikka Suti). Monessa kohtaa huumorista ja mielikuvituksen lennosta tulee mieleen sarjakuvat Lassin ja Leevin seikkailuista.

Tämmöistä kai hyvän lastenteatterin kuuluisikin olla. Hauskaa, rentoa, osallistavaa ja joustavaa. Yleisöllä oli mahdollisuus tulla ja mennä tarpeen mukaan. Matalan kynnyksen esitys monellakin tapaa, ja katsojia Nokialla oli kyllä aika paljon. Tosin tulevien esityksien löytäminen on hieman haasteellista koska Teatteri Siperian sivuilta tietoa ei löydy.


Esityskuvien copyright Eetu Keränen.

Nokian esitys oli ilmainen.

Dostojevskin Idiootti / Tampereen työväen teatteri 2.12.2019

Tästähän on kehkeytynyt ihan Dostojevski-loppuvuosi! Nyt oli vuorossa jotain tosi spesiaalia. Nimittäin tänä vuonna perustetun Liikkuvan Näyttämön ensimmäinen teos, Dostojevskin Idiootti. Liikkuva Näyttämö on Tampereen teatterin ja Tampereen työväen teatterin yhteishanke, jonka tarkoituksena on viedä esityksiä vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin Tampereella. Kerrassaan mainio hanke! Toivottavasti tästä tulee pysyvä lisäys ja ehkä laajenisi naapurikuntiinkin. Rahastahan se aina on kiinni...

Mukana on tässä vaiheessa yksi näyttelijä kummastakin talosta sekä yksi freelancer. Ensi-ilta oli Työviksellä elokuun lopulla, mutta Kellariteatteriin ei montaa katsojaa mahdu. Ensi-illan jälkeen esitys jalkautui palvelukoteihin. Onneksi näin joulukuun alussa oli teatterissakin vielä muutama näytös, että minäkin pääsin katsomaan.

Vaan miksipä ensimmäiseksi esitys Dostojevskiä? Sekä Riikka Papunen että Antti Tiensuu olivat haaveilleet Idiootin sovittamisesta näyttämölle jo pidemmän aikaa, ja Antti myös Myškinin roolista. Lisäksi yksi palvelukeskuksessa työpajaan osallistunut vanha rouva oli kehunut Idioottia "maailmankaikkeuden parhaaksi taideteokseksi" - no tuumasta toimeen! Toki kun 800-sivuisen romaanin tiivistää tunnin mittaiseksi ja kolmelle näyttelijälle, niin ei se ihan kädenkäänteessä ja helposti käy. Lopputulos on kuitenkin todella hauska, oivaltava ja kertakaikkisen hienoa teatteria. Veikkaanpa että "idean äiti" eli vanha rouvakin oli tyytyväinen näkemäänsä.

Ensinnäkin Papunen, Tiensuu ja kolmas osapuoli eli Jari Leppänen pelaavat saumattomasti yhteen. Esitys on kuin tanssiteos kolmelle, jokainen tietää paikkansa ja osaa viedä sopivasti. Mutta myös jättäytyä toisen vietäväksi. Yhteistyö on upeaa katsottavaa! Aluksi esittäydytään yleisölle ja heti tulee sellainen lämmin, yhteisöllinen fiilis. Oikeastaan se alkaa jo ovelta, missä kolmikko on kättelemässä sisääntulijoita ja toivottamassa tervetulleiksi. Lisäksi Kellariteatteri on paras paikka tälle.

Rutiköyhä ruhtinas Myškin (Tiensuu) palaa Pietariin, oltuaan vuosikausia sveitsiläisessä parantolassa epilepsiansa takia. Jo junassa hän tutustuu Rogožiniin (Leppänen) ja miehet ystävystyvät. Myškin on lapsellisen hyväuskoinen ja aika onnellinen. Onko hän hullu vai tyhmä, vai vaan niin hyväntahtoinen? Mene ja tiedä, mutta Pietarin seurapiireissä hänet aletaan tuntea idioottina. Hän puhuu myös aina totta, mikä ei sekään liene kaikista ihan sopivaa. Monenlaista kosiomenoa ja seurapiirikiemuraa tässä on. Nastasja Filippovnalla (Papunen) on monta kosijaa, Rogožinin lisäksi myös Ganja (Leppänen) ja hieman kai vahingossa Myškin liitty joukon jatkoksi. Näytelmän viides henkilö on toinen nuori nainen Aglaja (Papunen), joka kanssa liittyy kosijasoppaan. Rukkasia annetaan, raha-asioissa kiemurrellaan, ja välillä tapellaankin. Sitten musisoidaan!

Naiset ovat todella ailahtelevaisia kyllä tässä, slaavilaista luonnettako lie. Soutamisesta ja huopaamisesta ei tahdo tulla loppua millään. Kaikki tämä suhdesoppa taitaa olla Myškinille liikaa, sillä hän saa epilepsiakohtauksen (upeasti haitarilla ja sähköputkihyrrällä säestettynä). Sairaalassa on aikaa ajatella. Lopulta kyllä vietetään häitäkin, mutta ei nekään ihan ns. putkeen mene. Minä sain muuten eturivissä istuvana olla yksi silkkinauhan pitelijöistä! Ja loppuhan on, venäläisen (näytelmä)kirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, aika traaginen. Saippuaoopperaa osattiin hyvin tehdä jo 1800-luvulla!

Lavastus on hyvin pieni ja yksinkertainen, helposti siirreltävissä. Punainen taustakangas, pöytä, tuoli, jakkara. Se riittää. Leppänen soittelee sirmakkaa ja kitaraa, kaikki laulavat. Nina Hanhisuon ja Eila Jouttunpään puvustus on toimivaa ja slaavilaishenkistä sillain sopivasti. Vaikka tarina on polveileva, niin hienosti sitä pysyi kärryillä, kun käsiohjelmassa vielä oli juonitiivistelmäkin.

Tämä on hulvaton ja kiva, sellainen hyvänmielen esitys, vaikkei ehkä juonen perusteella uskoisikaan.

Toivon pitkää ikää koko Liikkuvalle Näyttämölle, ja edelleen jatkossakin myös sitä mahdollisuutta että me tavallisetkin katsojat pääsemme näitä näkemään. Upeasti tehtyä teatteria!


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Järjen ja tunteen tyttäret / Porin teatteri 19.9.2019

En enää lainkaan ihmettele miksi tämä Enni Mustosen kirjoihin perustuva Järjen ja tunteen tyttäret on ollut niin suuri menestys Porin teatterissa. Historiallinen viitekehys, vahvat naisroolit, huumoria ja surua sopivasti, hienot näyttelijät ja toimiva tarina. Ja hyvä ohjaus! Ensi-ilta oli jo tammikuussa, ja onneksi esitys jatkui vielä syksylle. Nytkin syyskuisena arki-iltana katsomo oli täpösen täynnä. Menestystarina siis.

Tommi Kainulaisen dramatisoima ja ohjaama saaga kertoo kahdesta erilaisista taustoista tulevista naisista joka päätyvät lopulta samaan paikkaan ja tasa-arvoisiksi. Nimittäin ensimmäisiksi naiskansanedustajiksi. Samalla seurataan vaiherikasta jaksoa Suomen historiassa vuodesta 1894 aina vuoteen 1907. Aika pitkähän tämä on (2 h 45 min) mutta ei kyllä yhtään tunnu siltä, koska tarina tempaisee mukaansa niin tehokkaasti. Loppuratkaisu kerrotaan ensin, ja sitten palataan 13 vuoden taakse, mistä kaikki lähti liikkeelle. Anna Sofia (Mirva Tolppanen) on vaasalainen papin tytär, joka joutuu leskiäitinsä kanssa etsimään uuden kortteerin. Onneksi vauras Augusta-täti (Hannele Lanu) Helsingissä ottaa nuoren tytön kattonsa alle asumaan ja opiskelemaan. Hieman aiemmin samaan talouteen piiaksi on maalta muuttanut Hilma (Riikka Papunen). Hilma on joutunut lähtemään ahdistelevaa apteekkaria ja skandaalinkäryä pakoon, ei tosin omasta tahdostaan. Naiset tutustuvat, ystävystyvätkin, sen verran kuin se 1800-luvun lopun luokkayhteiskunnassa oli mahdollista.

Nämä kolme vahvaa, neuvokasta ja kovin inhimillistä naista loistavat pääosissa, mutta saavat hyvää taustatukea erilaisilta sivuhahmoilta. Pienempiä ja suurempia iloja ja suruja jaetaan, eletään ja selvitään. Samalla maassa tapahtuu suuria ja osittain myös vahingossa sekä Anna Sofia että Hilma sotkeentuvat erilaisiin asioihin. Miehiä tulee ja menee, jokaisen elämässä, mutta naiskolmikko on hyvin hitsautunut yhteen ja kaikki lutviutuu lopulta. Vahva näyttelijäkolmikko on järkyttävän hyvä rooleissaan. Mirva Tolppasen Anna Sofia on aluksi ehkä hieman nössykkä ja opetettu kiltiksi, mutta hän kasvaa ihmisenä ja oppii pistämään vastaankin. Hannele Lanu on aivan hersyvän mainio kipakkana Augusta-tätinä. Ankara ulkokuori pettää, sillä hänellä on oikeudentajua ja sydäntäkin. Rakastin tätä hahmoa! Sokerina pohjalla on Papusen Riikan ihana, iloinen, topakka ja fiksu Hilma. Hilma tuo niin paljon iloa ja suuria tunteita lavalle ja Papunen on kuin luotu Hilmaksi. Ah mikä energia ja läsnäolo! Hilma haluaa kaikille oikeuta ja tasa-arvoa, mutta ainakin alussa on myös aika naiivi. Vaan elämänkokemus ja ymmärrys karttuu. Anna Sofian kriisissä hän ottaa ohjat käteen - ja siinä ei ole kellään nokan koputtamista. Vahvaa ja vivahteikasta näyttelijäntyötä koko kolmikolta.

Hienoja pienempiäkin rooleja oli tukkukaupalla, Kansan syviä rivejä edusti hyvin Anderssonska (Anna-Maija Kokkinen) joka nyysi klapeja ja otti huikkaa. Persoona. Hieman vilunkityyppisen suomalaismiehen perikuva oli taas Artturi (Peter-Sebastian Lehtonen), ja en tiedä olisiko tätä vihannut vai säälinyt enemmän. Se ryhdikäs mies sitten taas eli Veikko (Janne Turkki) oli ihan eri puusta veistetty. Jonkunlaisen pienen pesän sydämeeni teki myös tyynen tuima talousmamselli Kreeta (Anne Rinnetmäki). Sen sijaan Vesa Haltsosen Paroni on niin läpikotaisen lipevän niljakas että ihan puistattaa - miten fiksu Augusta-täti voisi edes kuvitella lankeavansa tämän pauloihin?

Jos on Kainulaisen henkilöohjaus tosi taidokasta työtä niin sitä on myös kerrassaan nerokas lavastus. Teemu Loikas on työryhmineen loihtinut hienon kaupunkikotimiljöön pyörivän lavaratkaisun kautta. Mutta äkkiä lavasta saadaan myös rautatieasemaa tai poliisin selliä tai milloin mitäkin. Jo esityksen alku salpaa hengen, hienoine projisointeineen (Loikas yhdessä Timo Alhasen kanssa). Näkisipä tämmöistä pieteetillä paneutumista kaikissa esityksissä. Melkein lavalle ei tarvitsisi mitään muuta, edes näyttelijöitä. Tai ehkä sitten kuitenkin, kokonaisuus on se juttu. Myös Taru Liipolan puvut ja Timo Alhasen valot luovat oman osansa teatterin magiasta mitä sain Porissa kokea. Erityisesti se Anna Sofian vihreä puku oli upea. Ja pakko mainita keittiön kauniit kupariastiatkin. Ja myös se miten hienosti vanhoja valokuvia käytetään lavastuksessa.

Joukkokohtauksia oli paljon, aina raittiusseuran tansseista punalippuja heiluttaviin mielenosoittajiin, ja tanssia siis myös. Timo Saari oli laatinut vauhdikkaita koreografioita ja kyllä itselläkin alkoi tanssijalka vipattaa. Monipuoliset musiikkivalinnat istuivat kuin nenä päähän kohtauksiinsa.

Järjen ja tunteen tyttäret oli oikea hyvän mielen näytelmä. Juuri sellainen mistä poistuu hykerrellen, että näin tehdään hyvää teatteria. Elämänmakuinen. Tylsää hetkeä ei kerennyt tulla, vaikka ei tämä nyt kauheaa vauhtia kokoajan posottanut, vaan suvantokohtiakin oli. Paljon huumoria, paljon myös isoja tunteita. Näiden naisten puolesta katsoja liikuttuu ja eläytyy. Ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet ovat iso teema, mutta kaikkea katsotaan tavallisten ihmisten näkökulmasta. Vaikka hahmot ovat keksittyjä, ne olisivat voineet olla olemassa. Ja niitä oikeitakin historiallisia henkilöitä puheessa vilahtelee, juuri sopivasti. Kertakaikkinen helmi! Esityksiä on vuoden loppuun asti, ja suosittelen Porin reissua lämpimästi! Samalla pääsee ihastelemaan upeasti kunnostettua teatteritaloa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suuri Harppaus / Tanssiteatteri MD & Teatteri Siperia 23.3.2019

Olen vuosien varrella tykännyt kovasti niin Teatteri Siperian kuin Tanssiteatteri MD:n teoksista. Kun nämä kaksi tamperelaista kulttuurilaitosta lyövät hynttyyt yhteen, niin eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvä esitys. Suuri harppaus sai ensi-iltansa, mutta mitä kaikkea reilun tunnin mittaiseen esitykseen oli mahdutettu?

Vaikka mitä! Kun kyseessä ovat innovatiivinen ja rajoja rikkova tanssiteatteri sekä teoksillaan yhteiskunnallista keskustelua herättävä teatteriporukka, niin lopputulema on oltava kantaaottavaa ja taiteellisesti korkeatasoista yhteistyötä. Tätä saatiinkin. Esitystä on valmisteltu yhdessä nuorisojoukon kanssa, ja nuorison ääni minusta siinä kuuluukiin. Suuri harppaus on episodimainen esitys, missä pohditaan monenlaisia lähtöjä, uskaltamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmia ja niiden toteuttamista. Kuka uskaltaa, kuka lähtee ja kuka toteuttaa - ja millä ehdoin? Näkökulma on nuorissa, joilla on teoriassa koko elämä kaikkine vaihtoehtoineen edessä.

Välillä menään tutustumaan Unelmien Leijonanluolaan, missä ihmiset saavat markkinoida unelmaansa nelihenkiselle raadille, joka sitten lähtee mukaan sponssaamaan, tai ei. Kun opinto-ohjaaja kyselee nuorelta mitä tämä haluaisi tehdä, ei ensin meinaa vastauksia löytyä. Mutta ihmiskunnan historiasta löytyy teemoja, aikamatkustuksesta aikuisuuteen. Oleellisia (tai sitten vähemmän) meidän kannaltamme.

Esityksen ohjaa Piia Peltola, joka on kolmen muun käsikirjoittajan (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Samuli Roininen) materiaalista myös dramatisoinut esityksen. Kun osa on näyttelijätaustaisia ja osa tanssitaustaisia, niin puuhaa on varmaan riittänyt. Esitys on kuitenkin hyvin eteenpäin rullaava, ja hieman sekalaisesta materiaalista huolimatta tasapainoinen. Roinisen koreografiat ovat näppäriä ja kaikki esiintyjät ovat hyvin liikunnallisia, taustoista viis. Toki tanssijoilla on hieman vaativampiakin juttuja, mutta eivät erot nyt niin silmiinpistäviä ole. Heiskasen Marikalta löytyy kummasti vääntöä lanteista ja Huttusen Tuukalla on hurjia loikkia. Jokainen pääsee sooloilemaan. Tällä kertaa Miro Purasen herkkä ja koskettava soolo (Leijonanluolassa, kun hän ei saanut sanallisesti ilmaistua itseään vaan tekee sen tanssillisesti) tekee suurimman vaikutuksen - kaunista ja mukaansatempaavaa (kirjaimellisesti).

Lavalla nähdään Huttusen, Heiskasen ja Purasen lisäksi myös Riikka Papunen, Suvi Eloranta ja Anniina Kumpuniemi - ja koko kuusikko osaa kyllä hommansa. Kun lavalla on kuusi monilahjakasta esiintyjää, jotka pelaavat näin hyvin yhteen, niin sitä tuppaa ihmettelemään mikseivät eri tahot tee enemmän tämänlaista yhteistyötä. Siis vaikkapa juuri tanssijat janäyttelijät. Tämä sakki osaa myös laulaa! Hieman Ultra Bra-henkinen yhteislaulu tulevaisuudesta iskee kyllä!

Mielikuvitus, tai pikemminkin sen puute, tuntuu olevan monelle aikuiselle ongelma. Missä vaiheessa nuoruuden ja aikuisuuden välissä se katoaa, kukapa sitä voisi määrittää.

Tony Sikström on säveltänyt tähän monipuolisen ja kiinnostavan musiikin, joka vaihtelee diskokompista eteerisiin säveliin. Tätä musiikin kaleidoskooppia sitten Roinisen liikekieli vie eteenpäin. Ina Ytterin lavastus on vaikuttava; seinäpinnat aaltoilevat ilmavirran niitä heiluttaessa, mutta eivät kahise. Vaikka näyttävät olevan A4-paperiarkeista tehtyä. Paperiseinät ovat täynnä tulostuksen jälkiä; iso tykkäys kierrätysteemalle. Valot (Sari Mayer) ovat aika lailla sinisävyisiä ja jotenkin sekin sopii tähän tosi hyvin. Olisiko sinihämyisyys maapallon ja haaveilun väri?

Ja tottakai mukana on roppakaupalla huumoria. Kukapa voisi olla rakastamatta Napalm Jesusta (Huttunen), joka virtuoosimaisella ilmakitarasoololla koittaa voittaa raatia puolelleen. Jotkut junat on vaan jo menny - kylmä tosiasia. Vaan miksi sen pitää olla niin? Kyllä aikuinen saa (ja jopa pitäisi) unelmoida. Jos sitä haluaa kitarasankariksi niin mitä se on joltakulta muulta pois?

Kyllä tämä oli kaunista katsottavaa, ja kuunneltavaa myös. Nostan isosti hattua koko työryhmälle loistavasta yhteistyöstä. 

Koskettavia ovat myös vanhempien kannustavat maljapuheet nuorille. Ja yleisökin pääsee miettimään millainen olisi se oma unelmien maailma. Ei se elämä mene useinkaan kun on suunniteltu, mutta silti se voi olla hyvä elämä. Erilainen vaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida, sen ajatuksen vein mukanani kotiin.


Kuvien copyright Mikael Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.