Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen räjäytti tietoisuuteni loistavalla ja palkitulla Pasi Was Here näytelmällään vuonna 2016. KOM-teatterin debyytin jälkeen olen nähnyt sen TTT:ssä ja Lahden kaupunginteatterissa. Tekstinä se on aivan silmittömän hieno ja fanitan sitä edelleen. Joten arvoisa lukija voi uskoa että odotukset olivat korkealla: uusi Nuutisen näytelmä, jee! Tällä kertaa ohjaajana oli Juho Gröhndahl yhdessä Nuutisen kanssa.
Vanhempainilta kertoo vanhemmuudesta, isän ja pienen pojan suhteesta, arjesta ja siitä selviytymisestä. Isä (Tero Koponen) pistää itsensä peliin, venyy välillä ihan mahdottomiinkin suorituksiin ja koittaa olla pojalleen paras mahdollinen isä. Lapsi (Auvo Vihro) on utelias ja tiedonhaluinen, vauhdikas ja reipas, ja toki välillä aika rasittavakin. Näiden kahden yhdessäolo on sympaattista, dramaattista, hauskaa ja hetkittäin vähän haikeaakin. Värikäs mielikuvitus laukkaa kummallakin, välillä aikamoisilla kierroksilla. Vaikka liki 3 tunnin näytelmässä (himppasen liian pitkä) eletään yhden vanhempainillan hetkiä, ehditään katsomaan myös mitkä tapahtumat sinne johtivat ja paljon muutakin. Rakenteeltaan oivaltava ja muutenkin hyvin jaksotettu esitys. Huumoria ja draamaa sopivassa suhteessa.
Vanhemmuus tuntuu olevan uuvuttavaa mutta palkitsevaa. Ei lapsi tahallaan hankala ole, mutta jos näkee painajaisia eikä saa nukuttua... no, se kysyy isältä voimavaroja. Mitä ylipäätään on olla isä? En tiedä vanhemmuudesta mitään, saati isyydestä, mutta Nuutinen onnistuu raottamaan hyvin vanhemmuuden mysteerien verhoja. Mitä voi vastata jatkuvasti kaikesta kyselevälle pojalle? Mitä tehdään kun poika pissaa housuun eikä suostu pukemaan tyttöjen housuja? Miten se arki onnistuu?
Näytelmässä ei karteta ns. nolojakaan aiheita, esimerkiksi kun lapsi koittaa työntää legoja isänsä hanuriin. Tämä isä on hipsteri ja ekotiedostava mutta kaikki eivät. Toisenlaisetkin isän mallit saavat sijaa ja puheenvuoronsa, vaikka "meidän" isä taitaakin kokea riittämättömyyttä näiden kanssa. Hetkittäin tuntuu että lapsi ja vanhempi vaihtavat paikkaa, ja lopussa näin käykin ihan konkreettisesti.
Auvo Vihro heittäytyy alle kouluikäisen rooliin riemastuttavasti. Hän on täysin katu-uskottava värikkäässä toppahaalarissa, ninjan asussa, jopa munasillaan. Myös Koposen esittämän isän pysyväislaatuinen väsymys ja toisaalta heittäytyminen lapsen tasolle vakuuttaa. Anne-Mari Alaspää vetää omat lukuisat roolinsa hienosti, samoin Riikka Papunen (varsinkin tämän supersmoothisä on mainio, ja äitipuoli!). Koko esitys on liikunnallinen ja tanssillinen; Satu Tuomisto vastaa liikekielestä.
Lavastuselementit kulkevat pienien vaunujen avulla ees taas, kun leikkijuna kiskoillaan. Perttu Sinervon pelkistetty lavastus tuo lastenkokoisia tavaroita estradille, välillä jopa ihan liukuhihnatahtiin. Marjaana Mutanen on suunnitellut puvustuksen ja myös kampaukset. Aikuisen miehen pukeminen pikkupojaksi uskottavasti ei ole helppo homma, mutta hyvin homma toimii. TJ Mäkisen valot ja Kyösti Kallion äänisuunnittelu loivat monenlaisia maisemia lavalle.
Vanhempainilta on jotenkin sellainen pienisuurinäytelmä. Aihehan on hyvin arkinen ja ei tässä kauheasti tapahdu, liikutaan kodin ja kaupan ja päiväkodin välillä. Mutta teksti on kiva ja oivaltava, lämpöä ja huumoria on mukana rutkasti. Ja näyttelijät aivan timanttisia. Bonuksena käsiohjelmassa on Anna Kontulan mainio kirjoitus vanhemmuudesta sekä herra ohjaajien pohdintaa näytelmästä.
Harmittaa puolityhjä katsomo, ja esitysten peruminen kauden loppupäästä, koska tämä näytelmä olisi ansainnut enemmän. Ehkä olisin saanut siitä irti jotain toisia juttuja jos itsellä olisi lapsia. Mutta toimi se tämmöisenään myös hyvin. Hyvä käsikirjoitus ja loistava nelikko lavalla takasivat kyllä mukavan illan.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti