Cyrano de Bergerac on hieno näytelmäteksti ja oli kiinnostava nähdä se ensimmäistä kertaa englanniksi. Loistava elokuva oli ranskalainen (ja ihanan Gerard Depardieun tähdittämä) ja kolmesti sen olen saanut kokea Suomessa teatterin lavalla (Kansallisteatterin versio 1993, jossa nimiroolissa oli Esko Salminen, Tampereen teatterissa 2003, nimiroolissa Risto Korhonen ja Ryhmäteatterissa Suokissa 2010, nimiroolissa Carl-Kristian Rundman). Hyvin toimi englanniksikin, Martin Crimpin uudessa käännöksessä/muokkauksessa. Mutta ei tämä ihan tavallinen teksti ollut vaan hyvinkin railakkaasti modernisoitu. Koko esitys oli rap/hiphop-henkinen spoken word-esitys. Tätä oikein korosti käsimikrofonit mitä vaihdeltiin henkilöltä toiselle, kuin lavalausunnassa. Rap-battle? Oli esiintyjillä toki normaalit mikit myös. Aluksi olin kyllä kieltämättä hämmentynyt, että mitä hittoa. Kyllä tähän kaikkeen sitten siedättyi, ja loppua kohti korva tottui kiroiluun ja nykypuheenparteen ihan hyvin.
Esitys oli oikeasti enemmän lausuntajuttu kuin näytelmä. Legendaarisen Soutra Gilmourin lavastus oli nimellinen, siis lavalla ei ollut oikeastaan mitään. Muutama tuoli ja muutama korotusosa lavassa. Puvustus (myös Gilmourin käsialaa) oli myöskin minimaalista eli ihan normivaatteissaan kaikki olivat, siis nykyajan katumuotilookissa. Myös Jon Clarkin valot olivat hyvin pelkistettyjä, ei paljon vaihtelua niissä, paitsi himmennin kyllä löytyi. Toinen näytös mentiinkin melko hämärissä tunnelmissa, silloin kun ei pimentynyt kokonaan.
Teksti oli pääosassa, enemmän kuin näyttelijät. Oli myös metkaa että alussa heijastettiin seinälle nimenomaan vuosiluku 1640, eli haluttiin katsojien olevan katsomassa vanhaa näytelmää, ja se olikin übermoderni. Vai mitä sanotte tästä (Christian esittelee itsensä alussa): Look, I might not come from Paris, / but I work out and I'm pretty fit / and verse or no verse I'd like to point out right now / I don't take any shit.
Ensimmäinen näytös oli intensiivinen ja toimiva, toinen hieman ehkä laahaava ja jännite lässähti. James McAvoy on hyvin jännä valinta pääosaan, mutta suvereenisti ja valtavalla lavakarismalla mies tämänkin roolin selvitti. Skottiaksentti toimi hauskalla tavalla riimittelyssä. Tämä oli kolmas näytelmä missä näin miehen (Macbeth vuonna 2013 ja The Ruling Class vuonna 2015 - kumpikin myös Jamie Lloydin ohjaamia). ja joka kerta kyllä pistää itsensä hienosti likoon. Hämmennyn aina kun näyttelijä saa itsestään puristettua kyyneleet silmiinsä lavalla. McAvoy tuo rooliin aimo latauksen tunnetta. Tämän Cyrano on sanamiekkailija vailla vertaa.
Taustalle maalattava teksti: I love words, that's all tiivistää koko näytelmän hyvin. Sanoja, sanoja, sanoja (Hamletin sanoin) - ja vieläpä kokoajan riimissä ja runomitassa.
Hyvää työtä teki myös Anita-Joy Uwajeh kirjafani-Roxanena ja Eben Figueiredo tähän ihastuneena pöhkönä (mutta komeana) Christianina. Cyrano sitten taitavana sanaseppona auttaa tätä perusäijää sorvaamalla sulosäkeitä Roxanelle - vaikka on itse tähän kuolettavan rakastunut. Cyrano tuntuu uskovan että hänen huomattavan iso nenänsä on este rakkaudelle, ja riutuu sitten kuolemaansa asti siinä uskossa. On muuten metkaa ettei McAvoylla ole minkäänlaista nenälisuketta tms tässä. Kaikki pelataan mielikuvilla. Myös Cyranon oletettu rumuus täytyy tällä kertaa löytyä katsojan mielikuvituksesta. Enemmän on kyse henkisistä esteistä ja alemmuuskompleksisella minäkuvalla. Esityksessä on myös ripaus homoerotiikkaa, mikä oli ehkä hieman yllätys sekin. Ja vähän väkisin mukaan tungetut paidattomat miehet. Ei sillä, kivahan niitä oli katsella, mutta ilmankin olisi pärjätty.
Pidin kovasti myös räväkästä leipuri-Ragueneausta (Michele Austin) ja Tom Edden on aika ällö Roxanen kilpakosijana (eikö siellä ollut ketään muita naisia kun kaikki ovat Roxaneen ihastuneita?). Pitää myös mainita beatboxaajatar Vaneeka Dadhria, vaikka ei olekaan mun juttu myöskään beatboxaus. Tähän esitykseen se kuitenkin sopii kuin... nenä päähän.
On myös metkaa taas kerran huomata miten moninainen voi näyttelijäjoukko lontoolaisessa esityksessä olla. Valkoihoinen alkaa olla jo melkein vähemmistönä tässäkin esityksessä. Lavalla nähdään muutenkin kaiken kokoista ja näköistä näyttelijää hyvin lihavasta miehestä lyhytkasvuiseen naiseen (Kiruna Stamell on muuten ollut tosi monessa näytelmässä mukana viime vuosina, ainakin NT:n Everymanissa ja Great Britainissa olen hänet nähnyt).
Kyllä Cyrano oli kiva nähdä, rap/hiphop-jutuista (mitä en jaksa yhtään) huolimatta. Jamie Lloyd on kyllä mestarillinen ohjaaja, vaikka ihan kaikista ohjaustöistään en ole niin tykännyt (Richard III esimerkiksi ei kauheasti kolahtanut). Tämä oli 16. hänen ohjauksensa mitä näin teatterissa (mukana 6 lyhyttä Pinterin näytelmää). Aina hän keksii jotain erilaista ohjauksiinsa, jonkun tuoreen ja uuden näkökulman. Yleensä aina saa katsoja yllättyä. Cyranossa en pitänyt lopusta, mutta kyllä tämä imaisi mukaansa.
Aika hyviä kritiikkejä esitys on saanut, enimmäkseen neljää ja viittä tähteä, ja näytökset ovat olleet varsin täysiä eli loppuunmyytyjä. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni lähtee pois pettyneenä, odottaen oikeaa miekkailua eikä vain sanansäilän heiluttelua, ja perinteisempää tulkintaa. Ja kuinka moni ilahtuu miten tässä ajassa tämä vanha klassikko voikaan olla!
Esityksiä on The Playhouse Theatressa 29.2.20 asti ja lippuja on kyllä saatavilla ihan hyvin. Cyrano de Bergerac on mahdollista nähdä myös Suomessa 16.3.20 NT Live-sarjassa eli Finnkinon leffateattereissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella.
Stage doorilla piti valita kuvan ja nimmarin välillä, ja koska aiemmat yhteiskuvat Jamesin kanssa ovat olleet hämäriä tai tärähtäneitä tai jotain, niin valitsin tällä kertaa kuvan. Ja koska on nimmareitakin jo :-)
Kuvien copyright Marc Brenner, stage door kuva oma.
