Richard II stage door 18.1.2014

 

Hieman hupsua, mutta koska kummallakin kerralla kun kävin katsomassa Richard II:ta (ensin Stratford-Upon-Avonissa ja sitten joulukuussa Lontoossa) niin David Tennantia ei stage doorilla näkynyt. Asiasta tuli hieman jopa pakkomiellekin, joten lauantai-illalle en varannut teatterilippuja, vaan suunnitelmissa oli mennä Barbicaniin väijymään :-)

Onnistuin melkein sössimään tämän, koska oltiin Philin kanssa syömässä ja sitten juomassa lisää viiniä tämän tykönä. Vaikka se on vain muutaman minuutin kävelymatka Barbicanin teatterilta, niin olin silti melkein liian myöhässä! Ilmeisestikin jokaisena iltana stage doorilla on riittänyt väkeä kymmenittäin, ja kiireinen Tennant kerkeää raapustaa nimensä vain niille ketkä ovat onnistuneet saamaan paikkansa turva-aidan vierestä.

No, koska mä join mieluummin hyvää uusiseelantilaista valkkaria Philillä, niin eturivin paikka jäi saamatta. Hieman lohdutti se että taakseni kertyi kuiteskin vielä n. 6 riviä ihmisiä :-) Näissä kahdessa kuvassa näkyy muuten mun sormet ja se suklaarasia, heh heh.

Ja koska olen tarpeeksi pitkä, ulotuin tunkemaat Davidille rasiallisen Fazerin suklaakonvehteja ja samalla myös saamaan raapustuksen käsiohjelmaani... Mission accomplished! Tämän jälkeen takaisin Philille viinin pariin (yöpyminen tapahtui siis Philin vieraana upeassa Charterhousessa).

Joku mimmi käy joka ilta kuvaamassa sitä valtavaa väenpaljoutta siellä, tässä video lauantailta 19.1. Onneksi kuvaaminen loppuu juuri ennen kun Tennant tulee mun kohdalle. Mutta jotain käsitystä siitä saa millanen kaaos siellä on, ja joka ilta! Ei kateeksi käy, Tennantia siis.

Opastettu kierros / Barbican 16.1.2014

Coriolanus/Richard II/Henry V - kuka on paras?

Koska Shakespeare on niin ajankohtainen (erityisesti mun elämässä parhaillaan) niin vielä yksi kiinnostava juttu aiheesta. Teemana:

This winter, three very different actors star in three very different plays - Richard II, Henry V and Coriolanus. But who was best?

No, koska olen kaikki nähnyt lavalla, Richard II jopa kahdesti (ja ensi viikon jälkeen toivon mukaan 2 muutakin toistamiseen) niin voin osallistua tähän keskusteluun varsin helposti :-). Katsotaanpa... Juttu julkaistiin 16.12. ja kirjoittaja Helen Lewis piti kaikista kolmesta näytelmästä, kuten sivumennen sanoen minäkin.

Kaikki 3 näytelmää käsittelevät johtajuutta, tavalla tai toisella. No, mitä muuta yhteistä niillä on? Tai lähinnä, niiden pääosanesittäjillä Hiddlestonilla, Law'lla ja Tennantilla.

All three are fine stage actors but they are also “stars”: the A-lister, the telly favourite and the young pretender, fresh from playing Loki in the Avengers film. (It is entirely unsurprising, although still exciting, that Benedict Cumberbatch will be giving us his Hamlet in 2014.) This new “golden age” of Shakespeare is also a golden age of thirty­something and early fortysomething actors “doing a hero” alongside their more commercial work, in a kind of mid-career seriousness test.

Tennantilla on vaikein rooli, koska Richard II ei ole kovin pidetty henkilö tai suosittu kuningas. Miten saadaan yleisö kuitenkin pitämään epämiellyttävästi käyttäytyvästä päähenkilöstä?

Tennant plays this casual cruelty like a spoiled child – reminding us that being a king is very like being a toddler and it’s not good for anyone never to be told “no”.

The costume design helps, too, by creating a feeling that Richard’s character is out of place in his own time: this spoiled child lives in a world of tough men. Nigel Lindsay’s bullet-headed Bolingbroke is – like almost all the other male characters – clad in chain mail, while Tennant wafts round the stage in a series of flowing gowns, waving his long arms expressively and wearing elbow-length hair extensions that look like they were harvested from Neil in The Young Ones.

After Bolingbroke takes his crown, Richard achieves a different type of nobility in accepting his fate, and Tennant does this exquisitely. The metaphorical wobbly lip has always been his strength: from Blackpool to Doctor Who to Recovery, he’s probably made British television viewers cry more than any other actor working today.

Kyllä mä ainakin olin ihan myyty, ja symppasin ressukkakuningasparkaa ihan täysillä. Ja ihan samaa mieltä, Tennant osasi mestarillisesti heittäytyä tuohon reppanan rooliin. (Mutta toisaalta, niin osasi kyllä Ben Whishawkin. Mua harmittaa ihan kauheasti että muutaman vuoden takainen Donmarin versio Richard II (pääosassa Eddie Redmayne) ei ole missään nähtävillä.).

Verrattuna Tennantin taakkaan, Jude Law'lla on suht helppo sarka. Koska KAIKKI rakastavat Henry V:tä jo valmiiksi :-)

Mutta. Mä olen NIIN samaa mieltä kirjoittajan kanssa tästä:

There’s nothing wrong with this production: the whitewashed set is elegant, the costumes gesture to the period without looking ridiculous to modern eyes (Law’s slim-fit trousers have just a whisper of codpiece about them). The performances are uniformly well-judged, with Ron Cook’s swaggering Pistol and Jessie Buckley’s unexpectedly funny Katherine particular highlights.

And yet: it all left me strangely cold. If Tennant’s Richard II is a man out of his time, then perhaps Henry V is a man out of ours. There is no discussion about why the king, already ruler of one country, is desperate to acquire another. (Also, the French king seems like a decent sort, albeit with a striking resemblance to Top Gear’s James May.)

Tämä on NIIN totta. Vaikka mä rakastan tätä näytelmää yli kaiken, ja se oli oikein hyvä, niin silti se oli jotensakin vaisu. Kuten jo olen kirjoittanutkin.

Ja lopulta tullaan Coriolanukseen, joka on näistä ehkä näytelmänä vaikein (ja myös vähiten esitetty).

The tragedy of Caius Martius Coriolanus – and this play is a tragedy, not a history – is that the same stubborn pride that makes him a war hero prevents him from succeeding as a politician. Back in Rome, he cannot win over the plebs, nor the tribunes who represent them, and ends up cast out of the city as a traitor. So, he teams up with his old enemies, the Volsci, who agree to follow Coriolanus because their commander, Aufidius, has been having sexy dreams about him – and frankly who can blame him:

I have nightly since
Dreamt of encounters ’twixt thyself and me;                                                                        
We have been down together in my sleep,
Unbuckling helms, fisting each
other’s throat . . .

Ahem. You get the idea.

Hmmm... Ehkä tässä jutun kirjoittaja, sekä tämän blogin pitäjä, harhautuivat hetkeksi ihan toisaalle... Mutta siis...

Komppaan taas tässäkin, eli koska teksti ja tarina ei ole luultavasti monellekaan katsojalle se ihan tutuista tutuin, niin joutuu keskittymään tekstiin enemmän. Ja:

It’s my guess that very few theatregoers (even ones as luvvie-loving as the Donmar crowd, who seemed to be very excited about “the woman from Borgen” being in it) will be familiar with the story of Coriolanus, and that has the happy effect of making the play more enjoyable, not less. Forced to concentrate on the verse to follow the plot, you find that the language shines.

Mutta kuka sitten lopulta voittaa tämän kolmen näytelmän kamppailun? Jos nyt ylipäätään on mahdollista laittaa niitä järjestykseen. Mulla olisi myös sama lopputulos, suureksi ihmeekseni!

All three of these plays are sold out, or close to it, for their full runs; and deservedly so. We are at a lucky moment when there are actors around who can charm us as a floppy-haired Timelord or a helmet-helmed Norse god and also do justice to 16th-century verse. But if you can beg, borrow or plunder a ticket to one of these plays, let it be Coriolanus. The weak leader and the strong one are interesting in their own ways; but it is the leader who is both, each at the wrong moment, who seems the most real.

Tietenkin kokonaisvaltaisesti hyvän näytelmän lisäksi myös Tom Hiddleston vakuutti mut ainakin ihan hirveän voimakkaalla läsnäololla (mikä jäi vähän puuttumaan Jude Law'lta). Tietenkin Donmarin pienuus ja intiimiys auttoi tähän.

Koko tämä hauska ja erinomainen juttu luettavissa New Statesmanin sivuilta.



Kuvien copyright RSC,Michael Grandage Co/Noel Coward Theatre, Donmar Warehouse

Shakespearen kulta-aika?

Sarah Cromptonin erinomainen kirjoitus aiheesta elämmekö nyt Shakespearen kulta-aikaa. Julkaistiin Telegraphissa 4.12. Crompton haastattelee Michael Grandagea ja Nicholas Hytneriä.

Crompton mainitsee "kulta-ajan" esimerkiksi niin Grandagen Henry V:n, Donmarin Coriolanuksen, RSC:n Richard II:n kuin tammikuussa ensi-iltansa saavan NT:n King Learinkin. Sekä Globen parhaillaan Broadwayllä esitettävät Richard III ja Twelfth Night

It is a heck of a lot of activity for a man who has been dead since 1616 and was once consigned to dusty textbooks - and it is a trend that I am not sure anyone would have predicted even in the Nineties when Shakespeare was performed regularly and well, but without generating the same enthusiasm.

Grandage puts this theatrical revival down to his relevance. “In the times we live in Shakespeare seems to be resonating more. He seems to be speaking to us about the central themes that concern us.” He had, he says, been struck by the “depth of humanity” in Henry V, which points up the consequences and cost of going to war.

Mutta miksi Shakespeare on juuri nyt niin suosittua? Crompton löytää kolme syytä:

Globe avattiin 1997, ja keskittyy Shakespeareen laadukkailla & perinteikkäillä esityksillään. Toisena syynä Crompton mainitsee RSC:n Michael Boydin johtajakauden alkamisen 2003. Ja kolmantena Nicholas Hytnerin tulon NT:n taiteelliseksi johtajaksi 2003, ja erityisesti tämän Henry V produktio samana vuonna (Adrian Lester pääroolissa). Pitäisikin mennä NT:n arkistoon katsomaan se.

That’s the thing about Shakespeare. However familiar he seems, someone in the audience will always be discovering him for the first time. Grandage’s West End season, specifically designed to attract a new, younger audience with the help of £10 tickets, contained two Shakespeare plays for that very reason. 

His strategy has worked. Thirty per cent of the 400,000 tickets sold have gone to first-time buyers and the vast majority of the £10 seats have been purchased by 16-26 year olds. “For me the most important thing is that they see something that makes them want to come back for more and that’s where Shakespeare always wins,” he says. 

Niinpäs. Itsellä ainakin on viime vuosina ollut vahva Shakespeare aalto. Ja ehkä se ensi vuoden juhlavuosikin vaikuttaa hieman suosioon? Eikä varmaan haittaa, että tunnetut ja suositut näyttelijät vetää rooleja teatterin lavalla, ja tietty hyvät ohjaajat. Nehän ne vetää väkeä, ennenkaikkea nuoria, katsomoon. Vai olisiko Donmarin Coriolanus näin suosittu kun se nyt on, että liput riivitään käsistä ja ihmiset jonottaa teatterin ulkopuolella päiväkausia peruutuspaikkoja. Siis jos siinä olisi joku muu kun Tom Hiddleston pääroolissa. Eli syitä on monia, mutta summa summarum: NYT eletään Shakespearen kulta-aikaa.


Richard II kuva copyright Elliott Franks

Richard II / Barbican 21.12.2013

Näkymä Barbicanin aulasta

Kävin joulukuussa katsomassa toista kertaa, ja olen siitä vietävän iloinen. Koska ensimmäinen kerta Stratford-Upon-Avonissa kieltämättä oli hieman pettymys. En osaa selkeästi sanoa miksi, mutta niin vaan oli. Ei paljoa, mutta hieman. Mutta tämä uusintakerta olikin sitten ihan hirmuisen hieno kokemus!

Nyt oli superhyvät paikat, 3. rivin keskellä. Ehkä kokonaisuutta ajatellen hieman liian likellä, mutta kerrankin pääsi katsomaan ilmeitä ja eleitä likeltä. Ja sen kokonaisuuden hahmotti hyvin silloin viimeksi, nyt oli detaljien aika. Barbicanissa en ole aiemmin ollut teatterissa, ja on se aika vinkeä paikka. Kamalan kylmäkin siellä oli, mutta toinen näytös meni sitten vaan takki päällä. Barbicanin opastetusta kierroksesta toisella kertaa.

Gregory Doran vastasi ohjauksesta, ja mielestäni teki hienoa työtä. Lavastus ja valaistus, musiikin käyttö ja ennenkaikkea upeat vaatteet muodostavat yhdessä hienon ja toimivan kokonaisuuden. Erityisesti vaatteet, se valtava kontrasti Richardin ja tämän lähipiirin, ja Bolingbroken ja tämän sotilaiden välillä. Siinä missä kuninkaalla on hulmuavia helmoja, koristeellisia kankaita, ja feminiinisiä asuja muutenkin (puhumattakaan manikyyrillä huolletuista kynsistä ja näyttävistä kutreista) niin Bolingbroke on kuin kirveellä veistetty, nahkaan ja panssariin verhottu siilitukka. Aivan mahtavasti toteutettu!

Ja näyttelijävalinnat jatkavat tätä linjaa: David Tennant on hintelä ja kapoinen mies, ja onnistuu näyttelemäänkin varsin androgyynisti. Sen sijaan Nigel Lindsay näyttää enemmän melkein rugbynpelaajalta körmynenineen ja on muutenkin hyvin maskuliininen. Oiva vastustus siis Richard II:lle. Tätä miesten eroavaisuutta korostetaan monin eri tavoin.

Richardin ja Aumerlen suudelma oli yllättävä, ja surullinenkin, kun miettii miesten kohtaloita myöhemmin, ja miten ne linkittyvät yhteen. Yksi hurjan mieleenpainuva kohtaus oli tietenkin myös tämä: 

For God's sake, let us sit upon the ground
And tell sad stories of the death of kings;
How some have been deposed; some slain in war,
Some haunted by the ghosts they have deposed;
Some poison'd by their wives: some sleeping kill'd;
All murder'd: for within the hollow crown
That rounds the mortal temples of a king
Keeps Death his court and there the antic sits,
Scoffing his state and grinning at his pomp,
Allowing him a breath, a little scene,
To monarchize, be fear'd and kill with looks,
Infusing him with self and vain conceit,
As if this flesh which walls about our life,
Were brass impregnable, and humour'd thus
Comes at the last and with a little pin 

Ja täytyy sanoa että monessakin kohtaa silmä kostui, ei vähiten lopun vankityrmässä. Teknisesti se oli toteutettu aivan älyttömän hienosti hydrauliikan ja peilien avulla. Kirjoitan siitä lisää Barbicanin opastetun kierroksen yhteydessä.

Tennant on oikeastaan liki täydellinen Richard II:na (muuutta ei silti vedä ihan vertoja Ben Whishaw'n suoritukselle Hollow Crownissa). Turhamainen huithapeli, herkkä ja myös hyvin narsistinen. Siinä missä Bolingbroke on karkea ja rehti, on Richard häilyväinen ja itsekeskeinen. Tavallaan R. kaivaa itse omaa kuoppaansa, mutta silti sympatiat ovat kokonaan hänen puolellaan (no ainakin omat on). Taitavaa näyttelijätyötä. Ylimääräiset aplodit Tennantille hiuksista. Ei mitään peruukkeja, vaan hiuslisäkkeitä joita mies sitten urhoollisesti piti kuukausikaupalla! Ja ei ollut yhtään tylsää katsella Tennantia kaavussa, koska sen alla ei todellakaan ollut mitään :-)

Pidin kovasti myös Michael Penningtonin John of Gauntista. Nigel Lindsay oli hieman liian pökkelömäinen ja jäykkäniskainen, mutta kyllä se kieltämättä sopi hyvin Bolingbroken rooliin. Oliver Rix oli myös erittäin hyvä Duke of Aumerlenä. Jane Lapotaire oli erinomainen Gloucesterin vaimona.

Musiikki oli varsin hienoa; lavalla oli 3 sopraanoa ja 3 trumpetistia ja he esiintyivät sopivasti mukana näytelmää. Ostin myös näytelmän CD:n missä on sekä puheita että musiikkia. Näytelmähän julkaistaan tänä keväänä myös DVD:llä, joten sitä odotellessa...

Näytelmä sai hienoja kriitiikkejä tukkukaupalla, ja niitä löytyy googlesta helposti. Tässä linkki muutamiin.

Tammikuun alussa löysin aiheesta Richard II kiinnostavan kirjoituksen, Examiner.com sivuilta, Seattlen teatterimaailmasta:

What I love about plays like Richard II, that combine tragedy and history, is the interplay between the political and personal. What really drives the drama of the politics for me is that this is really a dynastic struggle in which family relationships are tightly intertwined with political relationships. Richard and Bolingbroke are cousins; John of Gaunt and York are Richard’s uncles. The play really pulls us between loyalty to family and loyalty to state. Where is your allegiance and what is the price you pay for choosing one over the other?

 

Guardian järjesti marraskuun alussa Richard II-teemaisen live-Q&A tilaisuuden missä David Tennant vastaili ihmisten kysymyksiin.  Tässä pari mun suosikkia.

Did you watch Ben Whishaw's Richard II in preparation for your own or did you make a deliberate decision not to do so? Many thanks.

I did, and I shouldn't have. Ben is one of those actors who seems to come from a different universe; he has something utterly magical about him. And it took all of the rehearsal process to banish the memory of the performance. I think in the end I've ended up doing something quite different to him, but I am nonetheless a huge fan. And he is annoyingly nice man as well.


My question is, you did an interview in 2003 when you said that you would love to play Benedick in Much Ado About Nothing, Berowne in Love's Labour's Lost, Hamlet and Richard II. And 10 years later, you did them all! Is there any other role you would really love to play?

I know -- ticked all the boxes! I still have a few boxes unticked, however. Angelo in Measure for Measure. Iago in Othello. Malvolio in Twelfth Night. Three'll do...

Nigel Lindsay raapusti nimmarin.

Harmittaa kun tämä typerä blogi antaa joskus liittää videoita ja joskus ei. Mutta tässä kuitenkin näytelmästä pieni maistiainen, minkä RSC on julkaissut YouTube-sivuillaan. Kuuluisa kruunusta luopumis-kohtaus. Aivan järisyttävän hieno (ja hauskakin).

RSC:n sivuilla on myös 13 kpl ääreiskiinnostavia tuotantovideoita näytelmän tekoprosessista! Kannattaa ehdottomasti katsoa. Niiden sivuilla on muutenkin paljon infoa näytelmästä.

Ja IHAN PAKKO vielä lisätä linkki ehkä mun suosikki-Shakespeare-piirtäjän Mya Goslingin loistavaan Richard II-sarjakuvaan. Koko näytelmä siis kansantajuisessa ja simppelissä muodossa! Nää on ihan hirveän hienoja.


Näyttämökuvien copyright RSC / Alastair Muir
Muiden copyright minä

Richard II / Royal Shakespeare Company 1.11.2013

“Let's talk of graves, of worms, and epitaphs;
Make dust our paper and with rainy eyes
Write sorrow on the bosom of the earth,
Let's choose executors and talk of wills”

Pitäisi olla ilmeisesti onnen kukkuloilla nähtyäni tämän version, mutta olen oudon pettynyt. Enkä osaa edes sanoa miksi. Pitää sulatella yön yli, jos tää menee vaikka ohi.

Minkä verran vaikuttaa itse näytelmä ja minkä verran mitä sen jälkeen tapahtui, tai ei tapahtunut. Pitää miettiä.

Mutta David Tennant oli loistava pääroolissa, mutta... Olenko mä nähnyt tänä vuonna niin paljon hyviä esityksiä, että olen ihan poispilattu? Vai oliko odotukset niin korkealla, että esitys ei sitten yltänytkään sille tasolle? Tai oliko mulla vaan sisäinen ajatus siitä, että Ben Whishaw'n tulkinta roolista oli niin kovatasoinen, ettei siihen voi yltää kukaan? En osaa sanoa.

Takana siis kolme tuntia erinomaista teatteria, kaikki esitykset loppuunmyytyjä, ja sitten olen pettynyt :-O Ei mulla ole lupaa olla!

Aloin jopa miettimään pitäskö myydä Lontoon esityksen liput joulukuussa :-O No, ei sentään.

Pitää nukkua yön yli ja koittaa sitten sanoa jotain järkevämpää.

Manchester/Macbeth liput ja muuta lippuasiaa

Manchester Festivalin liput yleisöille tuli myyntiin viime perjantaina, ja Macbeth möi kaikki esitykset loppuun vajaassa 10 minuutissa. Kerrankin onnisti, eli onnistuin nappaamaan 2 lippua sinne sitten!! Ou jee, supertyytyväinen! Tämä on siis heinäkuussa ja alustavan matkasuunnitelman tein jo, mutta lentoja tai mitään en ole varannut. Odotellaan että tulisi ensin rahaa jostain :-) Noi liput nyt oli vaan hankittava heti. Pirun kalliitakin olivat, ja ei mitään tietoa millaset paikat on. Kun ei esityspaikkaakaan ole kerrottu. Ihan sama.

Mä koitan siihen heinäkuiselle Macbeth-matkalle ympätä myös 2 näytelmää Lontoossa, sen jo aiemmin mainitun Cripple of Inishmaanin lisäksi Noel Cowardin näytelmän Private Lives (Toby Stephens ja Anna Chancellor) Gielgud Theatressa.

Torstaina tulee sitten NT:n Othello-liput myyntiin. Tänään alkoi Priority-jäsenten lipunmyynti, ja näinköhän meille Advance-jäsenille jää mitään? Puhumattakaan normaaleista lipunostajista. Hyvin ne tuntui menevän kaupaksi, ja kauheat ruuhkat oli sekä puhelinpalvelussa, nettisivuilla kuin paikan päälläkin.

Rory Kinnear Jagona ja Adrian Lester Otellona.

Ensi viikolla 11.2. tulee vielä myyntiin Royal Shakespeare Companyn Richard II, ja päätin että loka-marraskuun vaihteessa vois tehdä sellaisen pitkän viikonlopun reissun, olla pari yötä Stratford-Upon-Avonissa, ja käydä katsomassa tuon. Se siirtyy sitten Lontooseen kyllä joulukuussa, mutta... Tästä mä siis 23.1. kirjoitinkin jo. Voi vinde, mä en ees tiedä mitä näistä mä odotan eniten!!

Tennant palaa teatterilavoille 2013!!

Eilen just olin blogin luonnoksiin tallentanut uutisen, että David Tennant vihjaili paluustaan teatterilavoille. Ja tänään se on TOTTA!!!!

"He has previously spoken of his wishlist of plays in which he would like to perform, including Shakespeare's Othello, Richard II and Measure For Measure as well as Closer by Patrick Marber and anything by Arthur Miller."

Tänään sitten Royal Shakespeare Company ilmoitti ensi talven ohjelmistonsa, ja tadaa: herra Tennant vetää pääroolin Richard II:ssa!! Ensi-ilta Stratford-Upon-Avonissa on lokakuussa (press night 17.10.), ja sen jälkeen näytelmä siirtyy 10.12.2013 Lontoon Barbicanin teatteriin.

Ja RSC sai jo oman sivunsakin Richard II:lle.

Lyhyt haastatteluvideo aiheesta!

Tää vuosi on ihan mahdoton Shakespeare-mielessä: ensin Mark Rylance Richard III:na, sitten maaliskuussa James McAvoy Macbethinä, sitten huhtikuussa Rory Kinnear Othellossa Jagon roolissa, heinäkuussa Kenneth Branagh Macbethinä ja loppuvuodesta vielä David Tennant Richard II JA Jude Law Henry V:n pääroolissa. Huh.

Ja siihen vielä päälle esim. Tampereen Teatterin Hamlet, ja mitä muuta tässä nyt vielä onkaan.

BBC noteerasi RSC:n ohjelmiston kanssa just äsken uutisissaan.

Shakespeare Sunday!

Oikeastaan tämä impromptu Shakespeare Sunnuntai alkoi jo eilen, kun BBC4:ltä alkoi se kauan odotettu The Hollow Crown sarja. Suomen aikaa klo 23, ja kesti melkein 2,5 tuntia. Yhteys toimi hienosti, vain pari lyhyttä katkoa. Ja se oli hyvä! Erittäin hyvä.

Päärooleissa:

King Richard - Ben Whishaw (kuvassa)

Bolingbroke - Rory Kinnear

Duke of York - David Suchet

Earl of Northumberland - David Morrissey

Duchess of York - Lindsay Duncan

Thomas Mowbray - James Purefoy

Queen Isabella - Clemence Poesy

Duke of Aumerle - Tom Hughes

John of Gaunt - Patrick Stewart

Sir Stephen Scroop - Tom Goodman-Hill

Juu, todella hienosti toteutettu. Itselle aiemmin etäisemmäksi jäänyt Shakespearen näytelmä. Ja ainoa Bardin näytelmä, mikä on kokonaan runomitassa. Richard II on ensimmäinen "osa" sarjaa, mikä jatkuu Henry IV ja Henry V näytelmillä. Tässä seurataan mikä on Richard II:n kohtalo ja miten Henry of Bolingbrokesta tulee Henry IV. Richard esitetään hyvin jeesusmaisena hahmona, varsinkin aasilla ratsastuskohtauksessa ei voi muuta kun miettiä yhtymäkohtia kuninkaan ja Jeesuksen välillä. Ja jotenklin Whishawin näytteleminenkin alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta.

Starting in the year 1399, this continuous story of monarchy follows events during sixteen years of dynastic and political power play. Kings, with their families and followers, are threatened by rebellion and conflict. The story takes us from the Royal Court at Westminster to battlefields in England and France. These rich films are woven with the finest of Shakespeare's poetry and are filmed in the architecture and landscape of the period.

King Richard is called upon to settle a dispute between his cousin Henry Bolingbroke and Thomas Mowbray. Richard calls for a duel but then halts it just before swords clash. Both men are banished from the realm. Richard visits John of Gaunt, Bolingbroke's father, who, in the throes of death, reprimands the king. After seizing Gaunt's money and land, Richard leaves for wars against the rebels in Ireland. Bolingbroke returns to claim back his inheritance. Supported by his allies, Northumberland and the Duke of York, Bolingbroke takes Richard prisoner and lays claim to the throne...

Ja niinpä Bolingbrokesta tulee seuraava kuningas ja Richard kuolee vankeudessa (osan historioitsijoista mukaan nälkään, Shakespearen mukaan salamurhaan).

Siihen perään sitten tuli tunnin mittainen dokumentti (tai kolmas osa kuuden osan sarjasta) Shakespeare Uncovered, missä Derek Jacobi kävi läpi näytelmää ja seurattiin harjoituksia Globesta ja siinä oli myös Jamie Parker (lukemassa pätkiä Richard II:sta)! Nyt kun näin Parkerin livenä sillon pari viikkoa sitten, niin huh, tykkäsin tosi paljon!

Tänään katsoin sitten 2 ekaa osaa BBC:n sivuilta, ekassa käytiin läpi näytelmät Twelfth Night ja As You Like It, ja naisia Shakespearen näytelmistä Joely Richardsonin johdolla. Toisessa osassa Ethan Hawke johdatti Macbethin maailmaan. Kumpikin erinomaisia dokkareita, taustoja näytelmille, Shakespearen elämälle jne. Ja asiantuntijoiden (niin tutkijoiden kuin teatteriväenkin) haastatteluja. Yes!

Jamie Parker ja Roger Allam Henry IV näytelmässä 

Ja joo, mulla on ollut 2 DVD:tä odottamassa tuossa sopivaa aikaa (ostin ne siis pari vkoa sitten Lontoosta), ja vaikka ulkona oli nätti ilma tänään (ja olisi voinut leikata vaikka ruohoa), niin päätin jatkaa hyvin alkanutta Shakespeare-maratonia katsomalla ekan osan viime kesänä Lontoon Globe Theatressa tallennettua Henry IV näytelmää... Missä päärooleissa loistavat huippulahjakas ja ihana Roger Allam (Falstaff) - tuo mainio ääni Cabin Pressure kuunnelmasarjan perämies Douglas Richardsonin takaa, sekä Jamie Parker (Prince Hal), jonka näin nyt sitten Henry V:n pääroolissa muutama viikko sitten. Eka osa on 171 minuuttia pitkä.

Pieni pätkä näytelmästä, Falstaff ja Prince Hal. 

Nyt tässä kun katselen tätä, niin en ihmettele lainkaan, että Allam sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Aivan mielettömän hieno! Tähän asti mulla on Esko Salmisen Falstaff ollut sellainen malli, mutta kyllä Allam taitaa pestä Salmisen tulkitsijana... Ja Jamie Parker on loistava myös. Kumpikin nokkelia ja nerokkaita, hauskoja ja taitavia.

Falstaff:  
But to say I know more harm in him than in myself were to say more than I know. 
That he is old, the more the pity, his white hairs do witness it. 
But that he is, saving your reverence, a whoremaster, that I utterly deny. 
If sack and sugar be a fault, God help the wicked. 
If to be old and merry be a sin, then many an old host that I know is damned. 
If to be fat be to be hated, then Pharaoh’s lean kine are to be loved. 

No, my good lord, banish Peto, banish Bardolph, banish Poins, 
but for sweet Jack Falstaff, kind Jack Falstaff, true Jack Falstaff, 
valiant Jack Falstaff, and therefore more valiant being, as he is, old Jack Falstaff,
 
Banish not him thy Harry’s company,
Banish not him thy Harry’s company.
Banish plump Jack, and banish all the world.

Prince: I do; I will. 

Surullinen hetki, ja hylkäähän Harry Falstaffin kun tulee kuninkaaksi... :-(

Niin ja tämäkin näytelmä (kuten kaikki Globe teatterin esitykset) päättyy hienoon yhteistanssi-jigiin!