Harry Potter and the Cursed Child part 1 & 2 / Palace Theatre 14.7. & 15.7.2016

Sanomattakin oli selvää että nämä näytelmät piti nähdä ja vieläpä mahdollisimman pian. Monestakin syystä. Ensinnäkin ennakkoesitysten liput olivat hieman halvempia kuin itse esitykset. Maksoin nyt £90 kahdesta näytelmästä, ei paha. Paikka oli tokan parven neljännellä rivillä, ei ihan keskellä. Mutta se oli erinomainen paikka, vaikkei ihan kallein (=paras) ollutkaan. Ennakkolippujen hinnat ovat vaihdelleet £17-70/näytelmä.

Toinen syy nähdä tämä "ajoissa" oli tämä nimenomainen miehitys. Koska näytelmät tulevat pyörimään uskoakseni useita vuosia Lontoossa, niin miehitys tulee vaihtumaan luultavasti 3-4 kk kuluttua avauksesta. Ja tässä oli usea sellainen näyttelijä jonka halusin nähdä näissä rooleissa. Kolmas syy, no, en vain malta odottaa pidempään, koska olen Harry Potter -fani :-)

Ennakkonäytöksiä esitettiin kaikenkaikkiaan yli 7 viikkoa, joka on tosi pitkä aika Lontoonkin mittapuulla. Esitystä on sinä aikana hiottu, ja esimerkiksi jo heti alussa poistettiin elävät pöllöt (!!) lavalta (ja katsomosta). Siinä vaiheessa kun minä nämä näytelmät näin, oli näytöksiä vedetty jo yli 5 viikkoa, eli uskoisin ettei esitys ehkä enää sen jälkeen niin kauheasti muutu.

Harry Potter and the Cursed Child -näytelmien virallinen ensi-iltapäivä on tätä kirjoittaessani tänään eli lauantaina 30.7. siten, että ensimmäinen osa (2 h 50 min) vedetään iltapäivällä ja toka osa (2 h 40 min) illalla. Katselin äsken striimiä red carpetilta ja seurailin Twitteristä iltapäivän hulinoita. Joten tuli fiilis nyt naputella ajatuksiani.

Näytelmään pohjautuva kirja (en tiedä onko se varsinaisesti vain näytelmäteksti, mutta uskoisin niin koska sillä nimellä sitä on mainostettu. Nimenomaan script, eikä book) tulee myyntiin ensi yönä, Suomessa sitten saatavilla aamusta. Lontoossa (ja Oxfordissa) ainakin kaikki kirjakaupat viettävät julkaisuyötä erilaisin tapahtumin jne ja se tulee myyntiin siis puoleltaöin.

Kummankin näytelmän jälkeen katsoja saa rintamerkin, jotka muodostavat yhdessä parin.

Itse näytelmästä en voi, enkä halua, kertoa paljoa - tai oikeastaan juuri mitään. Se on ollut Rowlingin ja muiden tekijöiden toive. Keep the Secrets. On paljon kivempaa mennä katsomaan kun ei tiedä etukäteen kuin tarinan alkuasetelman. Eli sen että se alkaa juuri siitä mihin viimeinen Harry Potter-kirja loppuu. Siihen kun Harry, Ginny, Ron ja Hermione ovat King's Crossin laiturilla 9 3/4, saattamassa lapsiaan Hogwartsin junaan. 19 vuotta myöhemmin kuin HP-kirjat tapahtuvat.

Rowlingin kanssa tarinaa on ollut ideoimassa myös Jack Thorne ja John Tiffany, joista ensiksimainittu sitten muokkasi tarinan näytelmiksi, ja jälkimmäinen ohjasi. Thorne on näytelmäkirjailija, mutta on kirjoittanut myös televisioon ja elokuviinkin juttuja. Muhun teki aikoinaan suuren vaikutuksen hänen näytelmäversionsa Let The Right One In:istä. Jonka John Tiffany ohjasi mm. Royal Courtille. Tiffanyn ohjauksista LTROI:n lisäksi olen nähnyt myös Royal Courtissa esitetyn The Pass:in. Eli kummankin työt olivat entuudestaan tuttuja ja tykättyjä. Siksipä luotto tähän porukkaan oli kova.

Eikä tarvinnut pettyä. Tarina itsessäänkin on hyvä ja kantaa ihan kummankin näytelmän. Tuttuja ihmisiä, tuttuja paikkoja ja tuttuja asioita. Mutta myös uusia ihmisiä ja ihmissuhteita ja koukeroita ja juonenkuvioita. Ei toisaalta ehkä ihan Nobel-kirjallisuutta, mutta toimii ainakin Potter-faneille. Moni asia saa selityksen, ja katsoja saa kokea monta ahaa-elämystä!

Ja katsojat, ne on ihania! Sitä huokausten, naurunpuuskien ja väliaplodien määrää. Muuten ollaan hipihiljaa, ja keskitytään esitykseen täysillä. Aika paljon lapsia ja nuoria, kokonaisia perheitä, kolmekymppisiä kaveriporukoita. Valokuvauskieltoa noudatetaan hyvin, ainakin esityksen aikana. Lavalla on monta sellaista henkilöä ja hahmoa joita ei ole mainittu käsiohjelmassa, ja moni heistä saa aikaan aplodit pelkästään ilmaantumisellaan lavalle. Tämmöisessä porukassa on kiva katsoa teatteria, kun kaikki ovat täysillä mukana. Vieressäni istuu 6-henkinen perhe ja toisella puolella joukko itseni ikäisiä rouvia. Jutellaan väliajalla ja kaikki ovat ihan yhtä fiiliksissä, ja silmät loistavat.

Mutta se mikä tekee tästä esityksestä oikeasti ihan maagisen on se kokonaisuus. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä lavalla. Heitä on yhteensä yli 40 henkeä ja joukkokohtauksissa on hienoja, jopa tanssillisia koreografioita (Steven Hoggett vastaa liikkeistä). Mielestäni casting on oikein onnistunutta, vaikka etukäteen Hermionea esittävän Noma Dumezwenin ihonväri herättikin paljon negatiivistakin keskustelua (en käsitä!!). Rooleihin on valittu Rowlingin mukaan parhaat henkilöt esittämään näitä ihmisiä, ja näin onkin. Minä ainakin pidin kaikista. Näyttelijöistä itselle tutuin on Jamie Parker vaikka ainakin Paul Bentall (esitti mm. Vernon Dursleytä), Chris Jarman (esitti mm. Lajitteluhattua), Helena Lymbery (esitti mm. Petunia Dursleytä ja Matami Huiskia), Andrew McDonald, Alex Price (esitti Draco Malfoyta), Cherrelle Skeete (esitti Rose Grainger-Weasleytä) ja Dylan Standen on tullut nähtyä teatterissa ennenkin.

Poika (Sam Clemmett) ja isä (Jamie Parker) stage doorilla

Joo, Jamie Parker. Ei ehkä ensimmäinen näyttelijä joka tuli mieleeni Harry Potterin rooliin, kun näytelmästä alettiin puhumaan julkisesti. Mutta olen käynyt katsomassa lukuisia näytelmiä missä herra on näytellyt, ja on se kyllä ehdottomasti huipputaitava. Oli se sitten Shakespeareä tai musikaaleja, kaikki sujuu. Eikä tarvinnut pettyä nytkään, hyvin Jamie vetää aikuisen Harryn roolin. Poikamainen charmi on siellä edelleen, mutta kaikki ne "aikuisten" jutut mitä Harry joutuu tässä käymään läpi, kyllä ne tuodaan hyvin esille.

   

Paul Thornley on myös erinomainen Ron Weasley, tarpeeksi kujeileva, ruokaa ajatteleva ja hieman hupsu, nyt vielä aikuisenakin. Noma Dumezweni on myös todella loistava Hermione. Ronin ja Hermionen välillä on ihanaa, käsinkosketeltavaa kemiaa. Ihan samaa kemiaa ei ole ehkä Harryn ja Ginnyn (ihanan raikas Poppy Miller) välillä. Isossa roolissa on myöskin Draco Malfoy (Alex Price) poikansa Scorpiuksen (Anthony Boyle) kanssa, ja kumpikin ovat tosi mallikkaita (ja blondin peruukin kanssa myös "näköisiä"). Harryn lapsista erityisen upean roolityön tekee Albus (Sam Clemmett). Mukana tarinassa on myös henkilö nimeltä Delphi Diggory (jota esittää virkistävä Esther Smith), joka muistuttaa kovasti erästä toista henkilöä Potter-maailmasta.

Ron Weasley (Paul Thornley) jaksoi hymyillä kuin Naantalin aurinko

  

Ja mitä olisi Harry Potter-näytelmä ilman magiaa! Vaikka aika monta juttua teatterin lavoilla on tullut nähtyä, niin tämmöisiä juttuja ei koskaan ennen. Eli kaikenlaiset teatterimagiatemput on käytössä. Miten hienosti asioita saadaan lentämään, katoamaan, ilmestymään, muuttamaan muotoaan! Moni tempuista saa katsojan haukkomaan henkeään, ja vaikka tietääkin miten joku homma on hoidettu, niin se on tehty niin taiten, että sitä jää vaan äimistelemään. Kauaa ei yhtä kohtaa kerkeä jäädä ihailemaan, kun mennään jo eteenpäin. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkästään nopeatempoista tai taikatemppua toisensa perään, vaan mukana on paljon suvantokohtia; rauhallisempia hetkiä milloin keskustellaan tunteista, ihmissuhteista ja läheisistä. Liialliseen siirappisuuteen ei kuitenkaan sorruta, onneksi.

Teatterin ulkopuolellakin oli upeat lohikäärmelyhdyt

Käsiohjelma noudattaa tätä samaa salamyhkäisyyttä näytelmän ympärillä. Koska mukana lavalla on monta tyyppiä keitä ei mainita siinä ollenkaan, siksi monen näyttelijän kohdalla lukee "näyttelee mm. tätä ja tätä roolia".

Puvustus (Katrina Lindsay), lavastus (Christine Jones) ja valaistus (Neil Austin) ovat kaikki huippuluokkaa. Erikoisefekteistä vastasi Jeremy Chernick tiimeineen, ja lisäksi oli vielä erikseen illuusio ja taikuusspesialisti Jamie Harrison. Herrat ovat kyllä pistäneet parastaan. Tätä kuuntelee ja katselee kyllä enemmän kuin mielellään.

Palace Theatre on mainio paikka näille näytelmille. Se on iso, kaunis ja jotenkin majesteetillinen. Myynnissä on kaikenlaista tavaraa Potter-faneille; t-paidoista solmioihin ja magneetteihin. Hyvin tämä on kaupallistettu, ja mikäs siinä. Henkilökuntaa on paljon, ja kaikki tuntuvat olevan yhtä innoissaan tästä kun katsojatkin. Pihalla on ylimääräinen turvatarkastus, eli kaikkien kassit tutkitaan. Ruokaa ei saa sisään viedä (omakin sämpylänpuolikkaani takavarikoitiin). Eli kannattaa varata hyvin aikaa näihin ylimääräisiin jonotteluihin. Kuulutukset ennen esitystä ovat myös varsin sopivat aiheeseen; "all muggle devices should be now switched off" :-)

 

Ala-aulan myyntituotteita löytyi joka lähtöön

Itse en ole vielä halunnut lukea yhtään kriitiikkiä näytelmästä (ennenkuin sain tämän tehtyä) mutta 26.7. loppui lehdistön embargo. Sen verran olen nähnyt esim. somessa päivityksiä, että kriitikot ovat olleet ihan yhtä hurmioituneita kuin fanitkin. Hyvä. Mutta pieni varoituksen sana: niissä (jutuissa) on sitten spoilereita, ja paljon. Parasta olisi jos pystyisi nämä näytelmät katsomaan ilman mitään ennakkotietoja tai spoilereita. Mutta lienee mahdotonta tänä päivänä. Ja kun kirja ilmestyy ensi yönä niin voiko sitä olla fani lukematta? Eikun huijasin, luinhan mä yhden "kritiikin", joka ilmestyi kyllä jo ensimmäisten ennakkojen jälkeen :-) Kannattaa lukea, ei spoilaa :-D

Väliajalla

Kyllä tunteet olivat pinnassa kun katsomosta poistuin. Ensimmäinen osa jäi vielä kamalaan cliffhangeriin ja tunnustan itkeneeni (ja toki nauraneenikin) monta kertaa kummankin näytelmän aikana. Keskiviikkona, lauantaina ja sunnuntaina on mahdollista nähdä kumpikin esitys samana päivänä. To ja pe pystyy katsomaan perättäisinä iltoina (kuten itse tein).

    

Kultapainatusta on käytetty mm. lipuissa

Summa summarum: mikäli olet joskus lukenut Potterisi, tai nähnyt elokuvat ja ehkä tykännytkin niistä, niin näitä näytelmiä EI KANNATA MISSATA! Lippuja on erittäin hankala saada käsiinsä, mutta ei mahdotonta. Joka viikon perjantai tulee myyntiin 40 lippua seuraavan viikon esityksiin. Time Outin toimittaja listasi muutamia keinoja lipunhankintaan. Mutta: 4.8. tulee myyntiin seuraava lippuerä (esitykset toukokuulta joulukuulle 2017).

Bloggari teatterissa väliajalla; spoilaava osio lavastuksesta sutattu

Matkan suunnittelu Lontooseen kannattaa ehdottomasti aloittaa hankkimalla ensin teatteriliput, ja sitten vasta alkaa miettimään lentoja, majoituksia ja muita yksityiskohtia. Ja mikäli mielit 4.8. lippuja saada, niin kannattaa olla liikkeellä heti kun ne myyntiin tulevat, eikä vasta joskus myöhemmin. Varaudu jonottamaan linjoilla jopa tuntejakin (lippuvaraussysteemit eivät aina pysty ruuhkia käsitteleemään niin kovin hyvin).

  

Olin ajatellut että stage doorilla olisi biljoona ihmistä, koska katsomossa oli faneja biljoona, mutta siihen nähden olikin suht hiljaista. Kakkososan jälkeen ehkä hieman enemmän väkeä. Turvamiehiä oli tässäkin useita. Ystävälliset näyttelijät kirjoittivat käsiohjelmiin nimmareita ja poseerasivat kuvissakin. Malfoyn mieskaksikko pääsi kätevästi pujahtamaan karkuun koska kukaan ei heitä tummatukkaisina tuntenut :-) Jamie Parker tykkää Pandan mustikkasuklaakonvehdeista, joten vein niitä sille taas.


Virallisten valokuvien copyright Manuel Harlan
Muut kuvat omia

High Society / Old Vic 16.7.2015

Jos syy katsoa Temple oli Simon Russell Beale, niin tässä se syy on Jamie Parker.

(On mullakin aika surkeita syitä katsoa näytelmiä!).

Ja kuten aina, Jamie oli nytkin tosi, tosi hyvä. Mutta ei kuitenkaan päätähti tässä Cole Porterin musiikin ympärillä pyörivässä musiikkinäytelmässä High Society. Keskiössä on aika ärsyttävä pimatsu Tracy, joka on menossa naimisiin yhtä ärsyttävän miehen George Kittredgen kanssa. Mutta sitten Tracyn ex-mies ilmaantuu paikalle sotkemaan kuvioita. Kuvioon kuuluu se että koko perhe tykkäsi kovasti C K Dexter Havenista, tästä Tracyn eksästä. Paikalle polttareihin pölähtää myös seurapiiritoimittaja Mike Connor ja valokuvaaja Liz. Siinä sitten juhlitaan, aika railakkaastikin, ja setvitään suhdekiemuroita.  Kaikenlaisten mutkien ja kommervenkkien jälkeen tarinalla on onnellinen loppu.

Tracyn roolissa loisti mainio Kate Fleetwood, mitä olen aiemmin nähnyt NT:n King Learissa Learin tyttären Gonerilin roolissa. Oikein loistavasti esitti diivaa, itsekeskeistä ja hemmoteltua Tracyä. Itselle uusi tuttavuus oli hirvittävän hyvä (ja pitkä!) Rupert Young, joka oli rento ja reipas (ja kohtalonsa (= ilman Tracyä) kanssa sujut) Tracyn ex-mies. Ihanan raikas esiintyjä oli myös Ellie Bamber, Tracyn rasavillinä pikkusiskona. Tracyn kärsivänä äitinä (kärsivänä siksi kun mies on häipynyt jonkun pimatsun matkaan) Barbara Flynn, jota olen nähnyt niin NT:n King Learissa kuin Donmarin Versaillesissa. Ikisuosikkini Jamie Parker oli renttumainen ja hulivili toimittajaketku Mike, joka retkahtaa Tracyyn, mutta on lopulta kuitenkin ihan kunnon mies. Jamie oli taas loistava laulaja ja tanssija, ja piti kaikinpuolin pilkettä silmäkulmassa.

Erityismaininta orkesterin kapellimestari/pianisti Theo Jamiesonille, joka aloitti koko illan vetelemällä flyygelistä kaikki mahdolliset yleisön huutelemat toivebiisit Happy Birthdaystä Great Balls Of Fireen. Mikä pianovirtuoosi! Juttelee katsomon kanssa, laulattaa ihmisiä, mikä showmies!

Perheen muut naiset haluaisivat Dexterin pelastavan Tracyn kuivalta ja tylsältä tulevalta ukolta, mutta Tracy ei lämpene. Dexter ja Tracy ovat kuin Shakespearen Paljon Melua Tyhjästä -näytelmän Benedick ja Beatrice, jatkuvaa naljailua ja kuittailua. Mutta tunteet eivät ole kuolleet heidän väliltään, miten liikuttavaa.

Toisessa näytöksessä sitten oli mainio kun Mike ja Dexter vetävät duettona Well, Did You Evah! Mainio ja hyvin paljon svengaavampi kun leffaversiossa (jota en ole kyllä nähnyt, mutta katselin vähän YouTube pätkiä). Nähdään huikeita pianokuvioita ja sokkona soittamista ja kahdella flyygelillä kaksintaistelua! Ja pianon päällä steppaamista. Mitkä bileet!! Aamuneljältä ollaan aamu-uinnilla ja kaikki juoksevat pitkin poikin lavaa etsimässä toisiaan. Tracyn krapula on aamulla katsomoonkin asti käsinkosketeltava. Esitys loppuu häihin, niinkuin kaikki tiesivätkin...

Tykkäsin kovasti miten tässä hoidettiin rekvisiitan vaihdokset ja muut. Ensinnäkin kiinteämmät rakenteet kuten flyygeli (niitä oli yhdessä vaiheessa lavalla kaksikin kappaletta) ja pöydät sun muut, nousivat lattiasta suoraan ylös. Siis niiden kannet olivat integroitu lattiaan. Mutta sitten Lordien perheen henkilökunta (iso joukko palvelijoita, kamarineitoja, hovimestareita sun muita) aina kiikutti ja toi ja vei tavaroita, laulaen ja tanssien tai mitä milloinkin. Tämähän siis sijoittuu 1930-luvun loppuun Amerikan Long Islandin rikkaiden ja "tärkeiden" ihmisten maailmaan, jossa palveluskuntaa piisasi. Tässä oli kyllä tosi näyttäviä pukuja ja tanssikohtauksia muutenkin.

Maria Friedman ohjasi tämän kaikinpuolin viihdyttävän ja svengaavan esityksen. Harmillisesti katsomossa oli tilaa kovastikin, mutta ei se kyllä menoa haitannut. Yleisö tuntui tykkäävän kovasti, ja minäkin tykkäsin kauheasti, vaikken olekaan niin kauheasti jazzin ystävä.

Aina yhtä iloinen Jamie Parker

Stage doorilla ei ollut kauheaa ruuhkaa, ja Jamie & Rupert jaksoivat jutella aika kauankin ihmisten kanssa. Jamie ilahtui mustikkasuklaista joita vein. Ja Rupert jaksoi väännellä itseään samalle tasolle että mahtuu kuvaan. Harmi kun Kate Fleetwoodilla oli vieraita ja se kävi siinä ovella vaan poikkeamassa pikaisesti kylpytakissaan.

Hertsyykkeli kun Rupert Young oli pitkä.

Esityskuvat Johan Persson, muut omia

Assassins / Menier Chocolate Factory 13.1.2015

Jaahas, ja taas uusi teatterituttavuus Lontoossa. Menier Chocolate Factory on nimensä mukaisesti vanha suklaatehdas. Pieni ja intiimi teatteri Thamesin eteläpuolella, suht lyhyehkön kävelymatkan päässä Globe-teatterilta. Ensi kerralla pitää tutustua myös teatterin yhteydessä olevaan tosi kivan näköiseen ravintolaan. Kävelin Covent Gardenin oopperatalolta tänne, ekaksi hakemaan liput ja sitten hortoilin alueella etsimässä pankkiautomaattia, kun käsiohjelmaa ei saanutkaan luottokortilla ja ei ollut käteistä.

Jamie Parker oli se syy miksi halusin tämän Stephen Sondheimin musikaalin Assassins nähdä. Ei lainkaan haitannut että mukana oli myös amerikkalainen Aaron Tveit (loisti Les Miserables elokuvan Enjolraksen roolissa). Lisäbonuksena Catherine Tate (jonka näin teatterissa edellisen kerran David Tennantin vastaparina Much Ado About Nothing -näytelmässä, mistä tämän blogin nimikuvakin on otettu). Ja kun ohjauksesta vastasi vielä Jamie Lloyd, tämän hetken ehkä kuumimpia lontoolaisia teatteriohjaajia... Yhteenkään hänen työhönsä en ole vielä pettynyt, ja parin vuoden aikana on tullut nähtyä aika monta. Varmaan kohta jo toistakymmentä.

Sondheimin musikaaleja en ole ihan kauheasti nähnyt (tänä vuonna tulee vielä ainakin Gypsy ja A Little Night Music eli Pieni Yösoitto), paitsi Sweeney Toddin Helsingin oopperassa joskus parikymmentä vuotta sitten. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Mulla oli eturivin paikka, katsomo oli tehty lavan kahden puolen. Välillä piti nostella jalkojaan pois esiintyjien tieltä, eli siellä oli kyllä todella intiimi tunnelma.

Assassins kertoo salamurhaajista, jotka murhasivat, tai ainakin yrittivät murhata, jonkun amerikkalaisen presidentin. Osa on tuttuja ja kuuluisampia kuten Lee Harvey Oswald tai John Wilkes Booth, osa ei lainkaan (myönnän että Amerikan presidentit ja heidän murhayrityksensä eivät kuulu vankimaan osaamisalueeseeni). Hilpeän banjomusiikin säestyksellä kertojana toimiva Balladeer (Jamie Parker) tarinaa meille avasi. Välillä toki huuliharppua soittaen myös!

Lavalla (tai ei siinä mitään lavaa ollut, katsomoiden välinen lattia vaan) muutama vanha hylätty huvipuiston kapistus. Balladeer makoilee vanhassa törmäilyauton raadossa soittamassa kun yleisö tulee sisään. Lisäksi sellainen iso klovninpää, värilliset katsomopenkit ja valoketjuja katossa. Kuin huvipuisto mikä on jätetty rapistumaan. Nauhalta tulevat ääniefektit (tippuva vesi, kohisevat aallot, etäiset ihmiset, välillä hyytävää klovnin naurua) lisäävät tunnelmaa. Katossa on valolampuista tehty kaksi sanaa HIT ja MISS. Jatkossa niihin syttyy aina valo kun salamurhaaja toimii, onnistumisen mukaan ;-) Nerokkaasta lavastuksesta vastasi Soutra Gilmour, todellinen Lontoon teatterien taikasormi!

Huvipuiston isäntänä toimii Proprietor (Simon Lipkin sini-puna-valkoinen klovnin maalaukset naamallaan), joka vuorotellen kutsuu näitä salamurhaajaehdokkaita estradille. Musikaali kun on, niin toisen katsomo-osan vieressä soitti kahdeksanhenkinen bändi. Näpsäkkäästi soittikin. Musiikkityylit vaihtelivat laidasta laitaan.

Aaron Tveit ja Jamie Parker harjoituksissa

Näyttelijät ovat lavalla jatkuvasti, istuivat sitten tuoleilla lavan sivustalla, jos ei ollut muuta puuhaa. Siellä vaihdettiin vaatteetkin, jos sellaista tarvitsi tehdä. Tarina alkaa Lincolnin ampumisesta. Välillä pohdiskellaan syitä ja seurauksia, laulaa luikautetaan. Duettoja, sooloja ja isommalla porukalla. Hirveästi musiikki ei jäänyt näin kertalaakista mieleen, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kaikki laulajat olivat vuorollaan pääroolissa, mutta tämä oli hyvin selkeästi ensemble-esitys, eli kukaan ei ollut sen isommassa roolissa kuin toinenkaan.

Tämä oli tarkoin mitä sain otettua. Ei kovin laadukas...

Hitsi, oli kyllä hauska, vaikka aihe toki aika synkeä. Absurdi ja aika hulvaton meno. Tarina hyppelehtii kovasti edes ja taas, ja on hetkittäin haasteellinen seurattava. Vähän sellainen kieli poskessa tehty parodia, missä oli monenlaista musiikkityyliä. Kaikilla näyttelijöillä on (tietenkin) leveät jenkkiaksentit, huh. Jamie Parker toki oli mulle se esityksen helmi, tykkäsin taas ihan hirveän kauheasti. Tiesin että mies osaa laulaa, mutta että soittaa banjoa ja huuliharppuakin. Ihana! Niin, sen kertojan roolihan sulautuu lopulta Lee Harvey Oswaldiksi. Aaron Tveit oli myös erinomainen laulaja. Ei sillä että joku olisi huono ollut. Catherine Tate oli taas sellainen honottava ja kiekuva Sara Jane Moore (nainen joka koitti listiä Gerald Fordin 1975), vähän homssuinen ja bimbomainen. Onko muuten kaikilla pressanmurhaajilla oltava kolmiosainen nimi?? Joku edellytys?

Selvisi sekin, ettei teatterilla ole mitään stage dooria, vaan esiintyjät vaan ilmestyvät poistuvien asiakkaiden joukkoon. Aaron Tveit meinasi karata kokonaan lippalakin alle ja kauluksen taakse piiloutumalla. Mutta onneksi olin silmä tarkkana :-) Oli hyvin periamerikkalaisen kohtelias ja ujonoloinenkin hieman jutellessamme. Jamie Parkerin kanssa puhuttiin aika kauankin, ja ilahtui viemistäni suklaista (ja ehkä vähän vuolaista Henry V-kehuistani). Catherine Tate oli myös kärsivällinen kun sähläsin kamerani kanssa ja otin epätarkkoja kuvia. Muutama ihminen oli myös nimmareita pyytämässä, mutta ei kyllä kovin montaa.

 

Loppua (7.3. oli vika esitys) kohti kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä (no, paikka on kovin pieni, vain 180 paikkaa) ja ihmiset hinkuivat hirveästi lippuja. Sekä Tate että Tveit poistuivat esityksestä ennen viimeisiä viikkoja (ihan suunnitellusti), joten olen tyytyväinen että sain mahdollisuuden nähdä tällä miehityksellä.

Kaikki kriitikot eivät ihan tykänneet varauksetta. Googlettakaa itse!


Harjoituskuvien copyright: Nobby Clark
Stage door kuvat omia tai jonkun ohikulkijan ottamia

Henry V kuvia

Vaikkei esityksessä (tietenkään) saanut kuvata - niinkuin ei koskaan - niin rikoin (taaskin) lakia ja otin muutaman. Kas tässä, mahtava Jamie Parker vauhdissa keskiviikon matinea esityksessä Lontoon Globe Theatren lavalta...

Henry V / Globe Theatre 15.8.2012

Elokuun Lontoon-reissulla mahdollisuus nähdä mainio Globen versio Henry V:stä uudelleen...

Pikkuhiljaa käpeksittiin kohti Globe teatteria, jossa Henry V alkoi klo 14. Ja se oli aivan mahtava ja loistava ja erinomainen taas kerran. Paikatkin olivat oikeastaan vallan mainiot, vaikka kauimmasin rivi takana. Oli se vaan hieno, ei voi kun todeta, ja Jamie Parker oli vaan erinomainen!!

Näytelmän jälkeen käpeksintää eteenpäin pitkin Thamesin rantaa. Poikkeaminen Southwark Cathedraliin, missä otin kuvia kunnes pitkätukkainen pappi tms tuli kommentoimaan asiaa, ja lupasi takavarikoida kaikki kameroista ostoksiin... olisi pitänyt ostaa 2 punnan kuvauslupa, mutta sanoi katsovansa asiaa sormien läpi, ja osa kirkosta oli suljettunakin, koska siellä oli alkamassa jumalanpalvelus. Huumorimiehiä ;-)

Henry V teatterissa

Tämän päivän The Independent-lehdessä oli todella ajankohtainen ja ihana artikkeli aiheesta Henry V ja kahden yhtä ajankohtaisen näyttelijän haastattelu. Eli Jamie Parker, joka näyttelee roolia parhaillaan Globessa, ja Tom Hiddlestonin, jota olemme saaneet nyt kahtena lauantaina saaneet seurata BBC:n The Hollow Crown-sarjassa. Ensin Henry IV:ssä kahdesti ja nyt ylihuomenna sitten vielä Henry V:nä! Olen tosi tyytyväinen kun näin Parkerin livenä 14.6. ja uudelleen menossa katsomaan 15.8.!

Hiddleston: From Shakespeare to superheroes is not such a leap, he says. "When I started playing Loki, Edmund in Lear and Iago in Othello were my touchstones. Two impeccable bad guys, let's throw in a bit of Cassius from Julius Caesar, a lean and hungry look and we're off to the races. I think Ken Branagh was consciously tracking the journey of Henry V when he was thinking about Thor."

Hiddleston ja Parker Globessa

Koitan saada ihan lähipäivinä väkerrettyä jotain blogikirjoitusta noista BBC:n Henry IV näytelmistä, tosin se jälkimmäinen on vielä katsomattakin... Joka ilta on vaan niin paljon rientoja ettei kerkeä.

They will both miss being a king. "It's a part with which you can light fires under people," says Parker. "The experience of playing it is one that changes you permanently," agrees Hiddleston. "The intelligence, compassion and wisdom in the writing pulls you in. You carry it with you until you die."

Koko artikkeli täällä The Independent Henry V

Shakespeare Sunday!

Oikeastaan tämä impromptu Shakespeare Sunnuntai alkoi jo eilen, kun BBC4:ltä alkoi se kauan odotettu The Hollow Crown sarja. Suomen aikaa klo 23, ja kesti melkein 2,5 tuntia. Yhteys toimi hienosti, vain pari lyhyttä katkoa. Ja se oli hyvä! Erittäin hyvä.

Päärooleissa:

King Richard - Ben Whishaw (kuvassa)

Bolingbroke - Rory Kinnear

Duke of York - David Suchet

Earl of Northumberland - David Morrissey

Duchess of York - Lindsay Duncan

Thomas Mowbray - James Purefoy

Queen Isabella - Clemence Poesy

Duke of Aumerle - Tom Hughes

John of Gaunt - Patrick Stewart

Sir Stephen Scroop - Tom Goodman-Hill

Juu, todella hienosti toteutettu. Itselle aiemmin etäisemmäksi jäänyt Shakespearen näytelmä. Ja ainoa Bardin näytelmä, mikä on kokonaan runomitassa. Richard II on ensimmäinen "osa" sarjaa, mikä jatkuu Henry IV ja Henry V näytelmillä. Tässä seurataan mikä on Richard II:n kohtalo ja miten Henry of Bolingbrokesta tulee Henry IV. Richard esitetään hyvin jeesusmaisena hahmona, varsinkin aasilla ratsastuskohtauksessa ei voi muuta kun miettiä yhtymäkohtia kuninkaan ja Jeesuksen välillä. Ja jotenklin Whishawin näytteleminenkin alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta.

Starting in the year 1399, this continuous story of monarchy follows events during sixteen years of dynastic and political power play. Kings, with their families and followers, are threatened by rebellion and conflict. The story takes us from the Royal Court at Westminster to battlefields in England and France. These rich films are woven with the finest of Shakespeare's poetry and are filmed in the architecture and landscape of the period.

King Richard is called upon to settle a dispute between his cousin Henry Bolingbroke and Thomas Mowbray. Richard calls for a duel but then halts it just before swords clash. Both men are banished from the realm. Richard visits John of Gaunt, Bolingbroke's father, who, in the throes of death, reprimands the king. After seizing Gaunt's money and land, Richard leaves for wars against the rebels in Ireland. Bolingbroke returns to claim back his inheritance. Supported by his allies, Northumberland and the Duke of York, Bolingbroke takes Richard prisoner and lays claim to the throne...

Ja niinpä Bolingbrokesta tulee seuraava kuningas ja Richard kuolee vankeudessa (osan historioitsijoista mukaan nälkään, Shakespearen mukaan salamurhaan).

Siihen perään sitten tuli tunnin mittainen dokumentti (tai kolmas osa kuuden osan sarjasta) Shakespeare Uncovered, missä Derek Jacobi kävi läpi näytelmää ja seurattiin harjoituksia Globesta ja siinä oli myös Jamie Parker (lukemassa pätkiä Richard II:sta)! Nyt kun näin Parkerin livenä sillon pari viikkoa sitten, niin huh, tykkäsin tosi paljon!

Tänään katsoin sitten 2 ekaa osaa BBC:n sivuilta, ekassa käytiin läpi näytelmät Twelfth Night ja As You Like It, ja naisia Shakespearen näytelmistä Joely Richardsonin johdolla. Toisessa osassa Ethan Hawke johdatti Macbethin maailmaan. Kumpikin erinomaisia dokkareita, taustoja näytelmille, Shakespearen elämälle jne. Ja asiantuntijoiden (niin tutkijoiden kuin teatteriväenkin) haastatteluja. Yes!

Jamie Parker ja Roger Allam Henry IV näytelmässä 

Ja joo, mulla on ollut 2 DVD:tä odottamassa tuossa sopivaa aikaa (ostin ne siis pari vkoa sitten Lontoosta), ja vaikka ulkona oli nätti ilma tänään (ja olisi voinut leikata vaikka ruohoa), niin päätin jatkaa hyvin alkanutta Shakespeare-maratonia katsomalla ekan osan viime kesänä Lontoon Globe Theatressa tallennettua Henry IV näytelmää... Missä päärooleissa loistavat huippulahjakas ja ihana Roger Allam (Falstaff) - tuo mainio ääni Cabin Pressure kuunnelmasarjan perämies Douglas Richardsonin takaa, sekä Jamie Parker (Prince Hal), jonka näin nyt sitten Henry V:n pääroolissa muutama viikko sitten. Eka osa on 171 minuuttia pitkä.

Pieni pätkä näytelmästä, Falstaff ja Prince Hal. 

Nyt tässä kun katselen tätä, niin en ihmettele lainkaan, että Allam sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Aivan mielettömän hieno! Tähän asti mulla on Esko Salmisen Falstaff ollut sellainen malli, mutta kyllä Allam taitaa pestä Salmisen tulkitsijana... Ja Jamie Parker on loistava myös. Kumpikin nokkelia ja nerokkaita, hauskoja ja taitavia.

Falstaff:  
But to say I know more harm in him than in myself were to say more than I know. 
That he is old, the more the pity, his white hairs do witness it. 
But that he is, saving your reverence, a whoremaster, that I utterly deny. 
If sack and sugar be a fault, God help the wicked. 
If to be old and merry be a sin, then many an old host that I know is damned. 
If to be fat be to be hated, then Pharaoh’s lean kine are to be loved. 

No, my good lord, banish Peto, banish Bardolph, banish Poins, 
but for sweet Jack Falstaff, kind Jack Falstaff, true Jack Falstaff, 
valiant Jack Falstaff, and therefore more valiant being, as he is, old Jack Falstaff,
 
Banish not him thy Harry’s company,
Banish not him thy Harry’s company.
Banish plump Jack, and banish all the world.

Prince: I do; I will. 

Surullinen hetki, ja hylkäähän Harry Falstaffin kun tulee kuninkaaksi... :-(

Niin ja tämäkin näytelmä (kuten kaikki Globe teatterin esitykset) päättyy hienoon yhteistanssi-jigiin!