Menier Chocolate Factory on pieni ja intiimi teatteri likellä London Bridgen asemaa, ja siellä ei myydä päivälippuja lainkaan. Eli ainoa vaihtoehto oli mennä jonottamaan mahdollisia peruutuslippuja esitysillalle. Lippukassa aukeni kuudelta, ja silloin piti olla laittamassa nimi listalle. Esitys alkoi kasilta, ja sitä ennen piti sitten tulla kyselemään oisko lippua, ja niitä myytiin sitten listajärjestyksen mukaan, normaalihinnalla. Ihan hyvä ja toimiva systeemi siis. Ainoa murhe oli siinä että mihinköhän aikaan kannattaisi mennä teatterille, että olisi mahdollisen jonon kärjessä.
Sinällään mitään kriisiä ei kuitenkaan ollut, vaikka lippu olisikin jäänyt saamatta, koska lokakuun lopussa jo tuli tieto että näytelmä siirtyy West Endille (Apollo Theatre 3.2.-29.4.). Ja vielä samalla miehityksellä. Liput on jo myynnissä. Että ainahan sen voisi tulla katsomaan huhtikuun reissulla.
Noh, teatterille hetikohta neljän jälkeen, ja sillä sai jonossa paalupaikan! Seuraavat jonottajat tulivat viiden maissa. Lopulta meitä oli kadulla seisomassa kymmenkunta ihmistä. Puoli kuudelta päästiin sisätiloihin odottamaan, mikä oli ihanaa koska ulkona oli purevan kylmä. Summa summarum: peruutuslippuja tuli myyntiin ainakin 8 eli liekö moni jäänyt kotiin seuraamaan USA:n pressanvaalien ääntenlaskentaa. Mutta en valita jonotusta, tapasin taas yhden tosi kivan ihmisen, jonka kanssa vaihdettiin yhteystietoja ja varmasti tapaamme toistekin. Tosi harvoin jonotan päivälippuja tai peruutuslippuja Lontoossa, kun liki aina ostan liput ennakkoon. Mutta silloin kun olen jonottanut, olen aina tavannut kiinnostavia ihmisiä!
No mutta sitten itse esityksestä? Tom Stoppardin näytelmä Travesties on alunperin julkaistu jo 1974, eli ei ihan tuoretta tekstiä. Mutta hitsi miten viihdyttävää! Patrick Marberin millimetrintarkkaa ohjausta, hirveän upeat näyttelijät, intiimi ja viehättävä miljöö ja nappilavastus. Ja teksti, se on täynnä tosi nokkelaa ja vikkelää sanailua, jotenkin tuli hetkittäin mieleen Wodehousen Jeeves & Wooster. Tässä on keskiössä snobahtava Henry Carr (ihan hirveän upea Tom Hollander), joka vanhana miehenä muistelee elämäänsä Zürichissä vuonna 1917. Samaan aikaan siellä oli myös muuan James Joyce (Peter McDonald) kirjoittamassa Odysseusta ja piipahtaapa kaupungissa eräs Leninkin (Forbes Masson) ja rouvansa Nadya (Sarah Quist).
Mies törmää myös erääseen Tristan Tzaraan (loistava, loistava Freddie Fox), tuohon Dada-liikkeen perustajaan ja monipuoliseen kulttuurimieheen. Tzaralla on järisyttävä aksentti ja hyyyyyvin keikarimaiset vaatteet ja elkeet. Hurmaava tyyppi! Mutta vähän ketkukin. Carrin miespalvelijana viilipyttymäinen Bennett (Tim Wallers), paitsi silloin kun tämä pääsee vauhtiin paasaamaan vallankumouksesta. Mahtuu kuvaan myös kaksi kohtalokasta naista. Cecily (Clare Foster) ja Gwendolen (Amy Morgan). Cecily puhtaaksikirjoittaa Odysseusta ja Gwendolen työskentelee kirjastonhoitajana.
Tämä on oikeasti helkkarin hulvaton esitys. Aina välillä joku puhkeaa lauluun tai tanssiin kesken kaiken. Sodan takia Zürich on kulttuurin ja taiteen keskus. Joyce on tuottamassa The Importance of Being Ernest -näytelmää ja pyytää Carria tähän näyttelemään. Ja mitä kaikkea muuta Zürichissa tapahtuukaan.
Pukusuunnittelusta täytyy antaa erikoismaininta Tim Hatleylle, jonka käsialaa on myös lavastus. Ihania vaatteita ja varsinkin Tzaran vaatteet ja kengät saivat mut kuolaamaan. Lavan lattialla on kirjansivuja liimattuna, mikä sopii tämmöiseen kirjallisuusteemaisen näytelmään paremmin kuin hyvin. Mahtavaa kun Tzara askartelee saksilla Shakespearen sonetista numero 18 uuden version. Ja tässä on limerikkejä! Cecily kääntää lennossa Leninin ja Nadyan keskustelua venäjästä englanniksi. Cecilyn ja Gwendolynin duetto on hienoa kuunneltavaa. Älytön määrä hienoja kohtauksia.
Oikeasti todella viihdyttävä esitys, jota voisin hyvinkin mennä katsomaan keväämmällä uudelleen. Sukkelasta tekstistä saa ihan varmasti uutta irti uudelleenkin. Eli jos vain olet ensi keväänä Lontoossa niin osta lippu ja mene katsomaan!
Ja on aina ilo nähdä Freddie Foxia myös esityksen jälkeen, vaikka sillä onkin joka kerta joku pipo päässä.
Esityskuvien copyright Johan Persson (3 ekaa) ja Tristram Kenton (2 vikaa).
Muut kuvat omia.
