Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.

Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...

Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.

Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

To Kill A Mockingbird / Barbican 13.7.2015

Viime syyskuussa ostin liput mulle ja Valerielle, ja nyt vihdoinkin pääsimme katsomaan To Kill A Mockingbirdin. Siitä on aikaa kun olen Harper Leen kirjan Kuin Surmaisi Satakielen lukenut, mutta nythän se on taas ajankohtainen kun jatko-osa Go Set A Watchman ilmestyi tänään! Ainakin täällä Lontoossa, kauheat hulinat kirjanjulkaisun ympärillä, ja viime yönä jo kirjakaupoissa sutinaa.

Tämä sama versio, hieman eri näyttelijöillä, oli kesinä 2013-2014 Regent's Parkin ulkoilmateatterissa, mutta kai se oli niin suosittu että toivat uudelleen sisätiloihin sovitettuna. Barbican on kolkko, suuri ja ruma paikka, mutta meillä oli vallan erinomaiset paikat E-rivin keskellä. Ja jäsenhintaan vielä!

 

En ole tästä ennen mitään versiota nähnyt, en edes sitä Gregory Peck -leffaakaan muistaakseni. Tai jotain hämäriä mielikuvia kyllä on... Täytyy tämä tilanne korjata kyllä pikimmiten.

Tässä versiossa lähdettiin liikkeelle hieman epätavallisella toteutuksella. Koko näyttelijäkaarti vietti esityksen ajan lavalla, vaihtaen sen mukaan vaan asusteita keitä ihmisiä esitti. Jokaisella oli lisäksi oma kopionsa kirjasta (mitä erinäisempinä painoksina), ja osa tekstistä toteutettiin lukemalla se suoraan kirjasta. Vain muutamat päähenkilöt eli Finchin perhe teki poikkeuksen tähän, eli he eivät osallistuneet kirjan lukemiseen, ja saivat poistua lavaltakin välillä. Hieman samanlainen toteutus kuin Curious Incident of the Dog in the Night-Timessa siis. Muutenkaan lavastuksessa ei paljoa kikkailtu: taustalla ruosteista aaltopeltiä ja muuten vain yksi iso puu. Ja sitten liikuteltavia tuoleja, pöytiä ja mitä milloinkin. Perusasioiden äärellä. Niin ja Curious Incidentistä muistutti myös liidulla lavan lattiaan piirtely...

Aluksi mietin että mahtaako tämmöinen toteutus toimia ensinkään. Mutta kyllä se sittenkin oli hyvä, ja jotenkin sopiva tähän. Asiaa auttoi erinomaiset näyttelijät, varsinkin loistavat lapset. Päätähdeksi Atticus Finchiksi oli roudattu rapakon takaa Robert Sean Leonard, jonka moni varmaan muistaa hienosta elokuvaroolistaan Kuolleiden runoilijoiden seura, tai House-sarjan Wilsonina. No, oikein hyvähän se oli, mutta silti lapsitähdet varastivat show'n. Kolme eri settiä, mutta meidän esitykseen sattui oikeankin elämän sisarukset Jemima ja Harry Bennett, jotka siis vetivät Scoutin ja Jemin roolit suvereenisti. Varsinkin nuori Jemima, joka oli ensimmäisessä teatteriroolissaan, oli häkellyttävän hieno.Isoveli Harry esitti Jemin roolin jo 2013 Regent's Parkissa. Kolmantena lapsiroolisa Leo Heller, joka kerubikasvoisena pikkuenkelinä oli myös upea Dill.

Tarinan varmaan kaikki tuntevatkin, mutta pikakertauksena ollaan syvässä etelässä, 1930-luvun laman alussa. Scout on 8-vuotias tyttö, joka asuu isoveljensä Jemin, lakimiehenä toimivan leski-isänsä Atticuksen ja perheen mustan kotiapulaisen Calpurnian kanssa. Perheen etäjäseneksi liittyy myös naapurissa kesiään viettävä pikkupoika Dill. Lapset puuhastavat kaikkea, ja ovat kovin kiinnostuneita naapurin kummallisesta ja pelottavasta miehestä nimeltä Boo Radley, joka ei ole vuosikausiin poistunut talostaan, missä asuu isänsä kanssa. Atticus saa puolustettavakseen mustan orjan, jota epäillään valkoisen naisen raiskaamisesta. Tämä Mayella Ewell asuu isänsä ja ison sisaruslauman kanssa ja kuuluu ns. roskaväkeen. Tämä Tom Robinson ei ole syyllinen, sen nyt näkevät ja tietävät kaikki, mutta niin vaan on että hirttotuomio napsahtaa. Radleyn arvoituskin selviää lopuksi, mutta ei tietenkään ilman omia kommelluksiaan.

Pääteemna suvaitsevaisuus ja vaikka tämä on kerrottu lapsen näkökulmasta, niin silti eri ihmisten näkökulmia tuodaan hienosti esiin. Kaikkien sympatiat ovat Finchin perheen, ja syytetyn Tom Robinsonin puolella. Ja jotenkin sitä toivoisi että jos tällä kertaa tarina päättyisi toisin. Mutta ei. Kollektiivinen huokaus yleisöstä kun tuomari lukee tuomionsa. Finchin sisarusten tylsänä pitämänsä isä (tämä kun ei harrasta samoja juttuja kun muiden lasten isät) muuttukin sankariksi ensinnäkin ampumataitojensa ja toisekseen inhimillisyytensä ansiosta. Atticuksen opetus on että pää pitää aina pitää pystyssä, ja joidenkin asioiden puolesta pitää taistella vaikka tietää häviävänsä. Omatunnon kuuntelu on tärkeää.

Minulle uusi tuttavuus eli Ryan Pope vetää aivan mielettömän hienon suorituksen oikeudessa Bob Ewellinä, Mayellan sekopäisenä isänä (joka on vastuussa tyttärensä pahoinpitelystä jne). Hieno ja räkää roiskuva esitys! Myös Victoria Bewick oli loistava reppana Mayellana, joka pelkää isäänsä (ja iha syystäkin). Toinen näytös oli kokonaan oikeudenkäyntiä ja sen jälkimaininkeja. Hetkittäin jännitys oli NIIN intensiivistä, että sitä huomasi pidättävänsä henkeään. Oikeudenkäynnin aikana pääsivät näyttelijät oikein loistamaan. David Carlyle oli ihan loistava niljakkaana syyttäjä Mr Gilmerinä. Ja kyllä se Atticuksen loppupuheenvuoro oikeudessa sai kylmät väreet selkäpiihin.

Huomattava asia ovat hyvin huomaamattomat mikrofonit näyttelijöillä! Niin ja välillä yksi porukasta (Phil King) ottaa ja tarttuu kitaraan ja laulaa lurittaa itseään säestäen. Tätä levyä oli myynnissä aulassakin. Se etelän kuumuus ja yleinen tunnelma on hyvin tuotu esille valoilla ja äänillä sekä toki myös puvustuksella.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys! Tavallaan lopussa tuntuu että oikeus voitti, Boo Radleyn tarttuessa oman käden oikeuteen. Herätti paljon keskustelua ja pohdintaa meidän kahden hengen seurueessa ja olimme kovin vaikuttuneita. Stage doorilla oli kaiketi ehkä kuusi ihmistä, mikä tuntui kovin pieneltä määrältä. Oli kiva päästä kehumaan Bennettin sisaruksille ja heidän äidilleen miten hienoja näyttelijänalkuja nämä ovat. Ja herra Leonardillakin oli aikaa jutella suht pitkäänkin meidän kanssa.

Ylimmän esityskuvan copyright Alastair Muir
keskimmäisen Regent's Park Theatre
ja alimman Johan Persson.
Muut kuvat omia.

Hamlet. Barbican. Elokuu 2015.

Otsikossa ne tärkeimmät tulikin. Asian kanssa on nyt soudettu ja huovattu kuukausikaupalla, mutta vihdoin se alkaa olla melko varmaa. Virallinen vahvistus vasta ensi viikolla kuulemma, mutta Daily Mailin teatteri/kulttuurireportteri Baz Bamigboye on ennenkin näitä asioita kertonut ennen virallisia tiedotuksia - ja ollut oikeassa. En mielelläni Mailia linkitä, mutta nyt pakko tehdä poikkeus.

Eli se Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet tulee sitten (vasta) elokuussa 2015 ensi-iltaan. Esityksiä on 12 viikkoa (+ 6 vkon harjoitusaika), mikä on kyllä tosi paljon. Barbican oli hyvin odottamaton paikkakin, koska tämänhän piti olla West End juttu. No, en valita, koska ensinnäkin tilaa on (saliin mahtuu 1166 henkeä) ja toisekseen Barbicanissa on mukavat penkit, isot jalkatilat ja muutenkin se on yleisöystävällisempi kun West Endin viktoriaaniset teatterit.

Lipunmyynnistä tms ei mitään tietoa, mutta eiköhän lisätietoja saada sitten lähiaikoina. Taidan hankkia Barbicanin jäsenyyden varmuuden varalta. Koska useamman esityksen haluan nähdä ja turvata hyvien paikkojen saannin...

Richard II stage door 18.1.2014

 

Hieman hupsua, mutta koska kummallakin kerralla kun kävin katsomassa Richard II:ta (ensin Stratford-Upon-Avonissa ja sitten joulukuussa Lontoossa) niin David Tennantia ei stage doorilla näkynyt. Asiasta tuli hieman jopa pakkomiellekin, joten lauantai-illalle en varannut teatterilippuja, vaan suunnitelmissa oli mennä Barbicaniin väijymään :-)

Onnistuin melkein sössimään tämän, koska oltiin Philin kanssa syömässä ja sitten juomassa lisää viiniä tämän tykönä. Vaikka se on vain muutaman minuutin kävelymatka Barbicanin teatterilta, niin olin silti melkein liian myöhässä! Ilmeisestikin jokaisena iltana stage doorilla on riittänyt väkeä kymmenittäin, ja kiireinen Tennant kerkeää raapustaa nimensä vain niille ketkä ovat onnistuneet saamaan paikkansa turva-aidan vierestä.

No, koska mä join mieluummin hyvää uusiseelantilaista valkkaria Philillä, niin eturivin paikka jäi saamatta. Hieman lohdutti se että taakseni kertyi kuiteskin vielä n. 6 riviä ihmisiä :-) Näissä kahdessa kuvassa näkyy muuten mun sormet ja se suklaarasia, heh heh.

Ja koska olen tarpeeksi pitkä, ulotuin tunkemaat Davidille rasiallisen Fazerin suklaakonvehteja ja samalla myös saamaan raapustuksen käsiohjelmaani... Mission accomplished! Tämän jälkeen takaisin Philille viinin pariin (yöpyminen tapahtui siis Philin vieraana upeassa Charterhousessa).

Joku mimmi käy joka ilta kuvaamassa sitä valtavaa väenpaljoutta siellä, tässä video lauantailta 19.1. Onneksi kuvaaminen loppuu juuri ennen kun Tennant tulee mun kohdalle. Mutta jotain käsitystä siitä saa millanen kaaos siellä on, ja joka ilta! Ei kateeksi käy, Tennantia siis.

Opastettu kierros / Barbican 16.1.2014

Richard II / Barbican 21.12.2013

Näkymä Barbicanin aulasta

Kävin joulukuussa katsomassa toista kertaa, ja olen siitä vietävän iloinen. Koska ensimmäinen kerta Stratford-Upon-Avonissa kieltämättä oli hieman pettymys. En osaa selkeästi sanoa miksi, mutta niin vaan oli. Ei paljoa, mutta hieman. Mutta tämä uusintakerta olikin sitten ihan hirmuisen hieno kokemus!

Nyt oli superhyvät paikat, 3. rivin keskellä. Ehkä kokonaisuutta ajatellen hieman liian likellä, mutta kerrankin pääsi katsomaan ilmeitä ja eleitä likeltä. Ja sen kokonaisuuden hahmotti hyvin silloin viimeksi, nyt oli detaljien aika. Barbicanissa en ole aiemmin ollut teatterissa, ja on se aika vinkeä paikka. Kamalan kylmäkin siellä oli, mutta toinen näytös meni sitten vaan takki päällä. Barbicanin opastetusta kierroksesta toisella kertaa.

Gregory Doran vastasi ohjauksesta, ja mielestäni teki hienoa työtä. Lavastus ja valaistus, musiikin käyttö ja ennenkaikkea upeat vaatteet muodostavat yhdessä hienon ja toimivan kokonaisuuden. Erityisesti vaatteet, se valtava kontrasti Richardin ja tämän lähipiirin, ja Bolingbroken ja tämän sotilaiden välillä. Siinä missä kuninkaalla on hulmuavia helmoja, koristeellisia kankaita, ja feminiinisiä asuja muutenkin (puhumattakaan manikyyrillä huolletuista kynsistä ja näyttävistä kutreista) niin Bolingbroke on kuin kirveellä veistetty, nahkaan ja panssariin verhottu siilitukka. Aivan mahtavasti toteutettu!

Ja näyttelijävalinnat jatkavat tätä linjaa: David Tennant on hintelä ja kapoinen mies, ja onnistuu näyttelemäänkin varsin androgyynisti. Sen sijaan Nigel Lindsay näyttää enemmän melkein rugbynpelaajalta körmynenineen ja on muutenkin hyvin maskuliininen. Oiva vastustus siis Richard II:lle. Tätä miesten eroavaisuutta korostetaan monin eri tavoin.

Richardin ja Aumerlen suudelma oli yllättävä, ja surullinenkin, kun miettii miesten kohtaloita myöhemmin, ja miten ne linkittyvät yhteen. Yksi hurjan mieleenpainuva kohtaus oli tietenkin myös tämä: 

For God's sake, let us sit upon the ground
And tell sad stories of the death of kings;
How some have been deposed; some slain in war,
Some haunted by the ghosts they have deposed;
Some poison'd by their wives: some sleeping kill'd;
All murder'd: for within the hollow crown
That rounds the mortal temples of a king
Keeps Death his court and there the antic sits,
Scoffing his state and grinning at his pomp,
Allowing him a breath, a little scene,
To monarchize, be fear'd and kill with looks,
Infusing him with self and vain conceit,
As if this flesh which walls about our life,
Were brass impregnable, and humour'd thus
Comes at the last and with a little pin 

Ja täytyy sanoa että monessakin kohtaa silmä kostui, ei vähiten lopun vankityrmässä. Teknisesti se oli toteutettu aivan älyttömän hienosti hydrauliikan ja peilien avulla. Kirjoitan siitä lisää Barbicanin opastetun kierroksen yhteydessä.

Tennant on oikeastaan liki täydellinen Richard II:na (muuutta ei silti vedä ihan vertoja Ben Whishaw'n suoritukselle Hollow Crownissa). Turhamainen huithapeli, herkkä ja myös hyvin narsistinen. Siinä missä Bolingbroke on karkea ja rehti, on Richard häilyväinen ja itsekeskeinen. Tavallaan R. kaivaa itse omaa kuoppaansa, mutta silti sympatiat ovat kokonaan hänen puolellaan (no ainakin omat on). Taitavaa näyttelijätyötä. Ylimääräiset aplodit Tennantille hiuksista. Ei mitään peruukkeja, vaan hiuslisäkkeitä joita mies sitten urhoollisesti piti kuukausikaupalla! Ja ei ollut yhtään tylsää katsella Tennantia kaavussa, koska sen alla ei todellakaan ollut mitään :-)

Pidin kovasti myös Michael Penningtonin John of Gauntista. Nigel Lindsay oli hieman liian pökkelömäinen ja jäykkäniskainen, mutta kyllä se kieltämättä sopi hyvin Bolingbroken rooliin. Oliver Rix oli myös erittäin hyvä Duke of Aumerlenä. Jane Lapotaire oli erinomainen Gloucesterin vaimona.

Musiikki oli varsin hienoa; lavalla oli 3 sopraanoa ja 3 trumpetistia ja he esiintyivät sopivasti mukana näytelmää. Ostin myös näytelmän CD:n missä on sekä puheita että musiikkia. Näytelmähän julkaistaan tänä keväänä myös DVD:llä, joten sitä odotellessa...

Näytelmä sai hienoja kriitiikkejä tukkukaupalla, ja niitä löytyy googlesta helposti. Tässä linkki muutamiin.

Tammikuun alussa löysin aiheesta Richard II kiinnostavan kirjoituksen, Examiner.com sivuilta, Seattlen teatterimaailmasta:

What I love about plays like Richard II, that combine tragedy and history, is the interplay between the political and personal. What really drives the drama of the politics for me is that this is really a dynastic struggle in which family relationships are tightly intertwined with political relationships. Richard and Bolingbroke are cousins; John of Gaunt and York are Richard’s uncles. The play really pulls us between loyalty to family and loyalty to state. Where is your allegiance and what is the price you pay for choosing one over the other?

 

Guardian järjesti marraskuun alussa Richard II-teemaisen live-Q&A tilaisuuden missä David Tennant vastaili ihmisten kysymyksiin.  Tässä pari mun suosikkia.

Did you watch Ben Whishaw's Richard II in preparation for your own or did you make a deliberate decision not to do so? Many thanks.

I did, and I shouldn't have. Ben is one of those actors who seems to come from a different universe; he has something utterly magical about him. And it took all of the rehearsal process to banish the memory of the performance. I think in the end I've ended up doing something quite different to him, but I am nonetheless a huge fan. And he is annoyingly nice man as well.


My question is, you did an interview in 2003 when you said that you would love to play Benedick in Much Ado About Nothing, Berowne in Love's Labour's Lost, Hamlet and Richard II. And 10 years later, you did them all! Is there any other role you would really love to play?

I know -- ticked all the boxes! I still have a few boxes unticked, however. Angelo in Measure for Measure. Iago in Othello. Malvolio in Twelfth Night. Three'll do...

Nigel Lindsay raapusti nimmarin.

Harmittaa kun tämä typerä blogi antaa joskus liittää videoita ja joskus ei. Mutta tässä kuitenkin näytelmästä pieni maistiainen, minkä RSC on julkaissut YouTube-sivuillaan. Kuuluisa kruunusta luopumis-kohtaus. Aivan järisyttävän hieno (ja hauskakin).

RSC:n sivuilla on myös 13 kpl ääreiskiinnostavia tuotantovideoita näytelmän tekoprosessista! Kannattaa ehdottomasti katsoa. Niiden sivuilla on muutenkin paljon infoa näytelmästä.

Ja IHAN PAKKO vielä lisätä linkki ehkä mun suosikki-Shakespeare-piirtäjän Mya Goslingin loistavaan Richard II-sarjakuvaan. Koko näytelmä siis kansantajuisessa ja simppelissä muodossa! Nää on ihan hirveän hienoja.


Näyttämökuvien copyright RSC / Alastair Muir
Muiden copyright minä

Tennant palaa teatterilavoille 2013!!

Eilen just olin blogin luonnoksiin tallentanut uutisen, että David Tennant vihjaili paluustaan teatterilavoille. Ja tänään se on TOTTA!!!!

"He has previously spoken of his wishlist of plays in which he would like to perform, including Shakespeare's Othello, Richard II and Measure For Measure as well as Closer by Patrick Marber and anything by Arthur Miller."

Tänään sitten Royal Shakespeare Company ilmoitti ensi talven ohjelmistonsa, ja tadaa: herra Tennant vetää pääroolin Richard II:ssa!! Ensi-ilta Stratford-Upon-Avonissa on lokakuussa (press night 17.10.), ja sen jälkeen näytelmä siirtyy 10.12.2013 Lontoon Barbicanin teatteriin.

Ja RSC sai jo oman sivunsakin Richard II:lle.

Lyhyt haastatteluvideo aiheesta!

Tää vuosi on ihan mahdoton Shakespeare-mielessä: ensin Mark Rylance Richard III:na, sitten maaliskuussa James McAvoy Macbethinä, sitten huhtikuussa Rory Kinnear Othellossa Jagon roolissa, heinäkuussa Kenneth Branagh Macbethinä ja loppuvuodesta vielä David Tennant Richard II JA Jude Law Henry V:n pääroolissa. Huh.

Ja siihen vielä päälle esim. Tampereen Teatterin Hamlet, ja mitä muuta tässä nyt vielä onkaan.

BBC noteerasi RSC:n ohjelmiston kanssa just äsken uutisissaan.