Tämä sama versio, hieman eri näyttelijöillä, oli kesinä 2013-2014 Regent's Parkin ulkoilmateatterissa, mutta kai se oli niin suosittu että toivat uudelleen sisätiloihin sovitettuna. Barbican on kolkko, suuri ja ruma paikka, mutta meillä oli vallan erinomaiset paikat E-rivin keskellä. Ja jäsenhintaan vielä!
Tässä versiossa lähdettiin liikkeelle hieman epätavallisella toteutuksella. Koko näyttelijäkaarti vietti esityksen ajan lavalla, vaihtaen sen mukaan vaan asusteita keitä ihmisiä esitti. Jokaisella oli lisäksi oma kopionsa kirjasta (mitä erinäisempinä painoksina), ja osa tekstistä toteutettiin lukemalla se suoraan kirjasta. Vain muutamat päähenkilöt eli Finchin perhe teki poikkeuksen tähän, eli he eivät osallistuneet kirjan lukemiseen, ja saivat poistua lavaltakin välillä. Hieman samanlainen toteutus kuin Curious Incident of the Dog in the Night-Timessa siis. Muutenkaan lavastuksessa ei paljoa kikkailtu: taustalla ruosteista aaltopeltiä ja muuten vain yksi iso puu. Ja sitten liikuteltavia tuoleja, pöytiä ja mitä milloinkin. Perusasioiden äärellä. Niin ja Curious Incidentistä muistutti myös liidulla lavan lattiaan piirtely...
Aluksi mietin että mahtaako tämmöinen toteutus toimia ensinkään. Mutta kyllä se sittenkin oli hyvä, ja jotenkin sopiva tähän. Asiaa auttoi erinomaiset näyttelijät, varsinkin loistavat lapset. Päätähdeksi Atticus Finchiksi oli roudattu rapakon takaa Robert Sean Leonard, jonka moni varmaan muistaa hienosta elokuvaroolistaan Kuolleiden runoilijoiden seura, tai House-sarjan Wilsonina. No, oikein hyvähän se oli, mutta silti lapsitähdet varastivat show'n. Kolme eri settiä, mutta meidän esitykseen sattui oikeankin elämän sisarukset Jemima ja Harry Bennett, jotka siis vetivät Scoutin ja Jemin roolit suvereenisti. Varsinkin nuori Jemima, joka oli ensimmäisessä teatteriroolissaan, oli häkellyttävän hieno.Isoveli Harry esitti Jemin roolin jo 2013 Regent's Parkissa. Kolmantena lapsiroolisa Leo Heller, joka kerubikasvoisena pikkuenkelinä oli myös upea Dill.
Tarinan varmaan kaikki tuntevatkin, mutta pikakertauksena ollaan syvässä etelässä, 1930-luvun laman alussa. Scout on 8-vuotias tyttö, joka asuu isoveljensä Jemin, lakimiehenä toimivan leski-isänsä Atticuksen ja perheen mustan kotiapulaisen Calpurnian kanssa. Perheen etäjäseneksi liittyy myös naapurissa kesiään viettävä pikkupoika Dill. Lapset puuhastavat kaikkea, ja ovat kovin kiinnostuneita naapurin kummallisesta ja pelottavasta miehestä nimeltä Boo Radley, joka ei ole vuosikausiin poistunut talostaan, missä asuu isänsä kanssa. Atticus saa puolustettavakseen mustan orjan, jota epäillään valkoisen naisen raiskaamisesta. Tämä Mayella Ewell asuu isänsä ja ison sisaruslauman kanssa ja kuuluu ns. roskaväkeen. Tämä Tom Robinson ei ole syyllinen, sen nyt näkevät ja tietävät kaikki, mutta niin vaan on että hirttotuomio napsahtaa. Radleyn arvoituskin selviää lopuksi, mutta ei tietenkään ilman omia kommelluksiaan.
Pääteemna suvaitsevaisuus ja vaikka tämä on kerrottu lapsen näkökulmasta, niin silti eri ihmisten näkökulmia tuodaan hienosti esiin. Kaikkien sympatiat ovat Finchin perheen, ja syytetyn Tom Robinsonin puolella. Ja jotenkin sitä toivoisi että jos tällä kertaa tarina päättyisi toisin. Mutta ei. Kollektiivinen huokaus yleisöstä kun tuomari lukee tuomionsa. Finchin sisarusten tylsänä pitämänsä isä (tämä kun ei harrasta samoja juttuja kun muiden lasten isät) muuttukin sankariksi ensinnäkin ampumataitojensa ja toisekseen inhimillisyytensä ansiosta. Atticuksen opetus on että pää pitää aina pitää pystyssä, ja joidenkin asioiden puolesta pitää taistella vaikka tietää häviävänsä. Omatunnon kuuntelu on tärkeää.
Minulle uusi tuttavuus eli Ryan Pope vetää aivan mielettömän hienon suorituksen oikeudessa Bob Ewellinä, Mayellan sekopäisenä isänä (joka on vastuussa tyttärensä pahoinpitelystä jne). Hieno ja räkää roiskuva esitys! Myös Victoria Bewick oli loistava reppana Mayellana, joka pelkää isäänsä (ja iha syystäkin). Toinen näytös oli kokonaan oikeudenkäyntiä ja sen jälkimaininkeja. Hetkittäin jännitys oli NIIN intensiivistä, että sitä huomasi pidättävänsä henkeään. Oikeudenkäynnin aikana pääsivät näyttelijät oikein loistamaan. David Carlyle oli ihan loistava niljakkaana syyttäjä Mr Gilmerinä. Ja kyllä se Atticuksen loppupuheenvuoro oikeudessa sai kylmät väreet selkäpiihin.
Huomattava asia ovat hyvin huomaamattomat mikrofonit näyttelijöillä! Niin ja välillä yksi porukasta (Phil King) ottaa ja tarttuu kitaraan ja laulaa lurittaa itseään säestäen. Tätä levyä oli myynnissä aulassakin. Se etelän kuumuus ja yleinen tunnelma on hyvin tuotu esille valoilla ja äänillä sekä toki myös puvustuksella.
Ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys! Tavallaan lopussa tuntuu että oikeus voitti, Boo Radleyn tarttuessa oman käden oikeuteen. Herätti paljon keskustelua ja pohdintaa meidän kahden hengen seurueessa ja olimme kovin vaikuttuneita. Stage doorilla oli kaiketi ehkä kuusi ihmistä, mikä tuntui kovin pieneltä määrältä. Oli kiva päästä kehumaan Bennettin sisaruksille ja heidän äidilleen miten hienoja näyttelijänalkuja nämä ovat. Ja herra Leonardillakin oli aikaa jutella suht pitkäänkin meidän kanssa.
Ylimmän esityskuvan copyright Alastair Muir
keskimmäisen Regent's Park Theatre
ja alimman Johan Persson.
Muut kuvat omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti